"Harve Riggs, sanoinhan teille jo lähtöni edellisenä päivänä kotona, ettei minua ollenkaan liikuta tekonne eivätkä puheenne."
"Mielestäni ei asia ole niin, Nell. Jokaisella naisella, jota seuraan, on kyllä syytä ajattelemiseen. Ja te tiedätte sen."
"Silloin olette te seurannut minua tänne?" kysyi Helen, ja huolimatta hänen ponnistuksistaan vapisi hänen äänensä vihasta.
"Niin olenkin", vastasi Riggs, ja tehdessään sen oli hän ajatellut yhtä paljon itseään kuin Heleniäkin.
"Mutta miksi, sillä se ei hyödytä teitä ollenkaan ja on vallan toivotonta?"
"Vannoin anastavani teidät omakseni tahi toimivani ainakin niin, ettei kukaan muukaan teitä saa", vastasi Riggs, ja hänen intohimoisessa äänessään oli yhtä paljon itsekkäisyyttä kuin naisen rakkauden janoakin. "Mutta olisin kumminkin tullut tänne Länteen kaikissa tapauksissa ennemmin tahi myöhemmin."
"Ette siis aio tullakaan Pineen asti?" änkytti Helen heltyen hetkeksi.
"Nell, aion tästä alkaen seurata alituisesti teitä", selitti Riggs.
Silloin Bo suoristautui kalpein kasvoin ja vihasta säihkyvin silmin.
"Harve Riggs, teidän on annettava Nellille rauha", tiuskaisi hän sointuvin ja urhoollisin nuorin äänin. "Sanon teille ja vannonkin sen, että jos ahdistatte ja moititte häntä vielä, enoni Al tahi joku paimen karkoittaa teidät ainaiseksi seudulta."