"Ihminen, minä rakastan sinua!" Täyteläisinä ja syvinä, mutta kumminkin väristen tunkeutuivat sanat hänen sydämestään, jota ne olivat painaneet niin pitkän ajan.
Silloin tuntui Helenistä tunteiden myrskyssä, että Dale nosti hänet maasta ja puristi syliinsä kohdellen häntä peloittavan hellästi. Hän puristeli ja suuteli Heleniä omituisesti ja kiihkeästi kuin karhu, teki hänet sokeaksi, huumautuneeksi, riemuitsevaksi, pelästyneeksi ja kokonaan erilaiseksi kuin hänen entinen ajatteleva ja tyyni olemuksensa oli.
Sitten hän laski Helenin maahan ja hellitti otteensa.
"Mikään ei olisi voinut tehdä minua niin onnelliseksi kuin nuo sanasi."
Dale lopetti huokaisten syvään kuvaamattomasta ja ihmettelevästä ilosta.
"Silloin et suinkaan lähde —"
Helenin onnellinen kysymys jäätyi hänen huulilleen.
"Minun on mentävä!" vastasi Dale vanhaan tyyneen tapaansa. "Kiiruhda Bon luo, äläkä ole huolissasi. Koeta ajatella asioita niinkuin opetin sinulle metsässä."
Helen kuuli hänen pehmeät ja nopeat etääntyvät askeleensa. Hänet oli jätetty siihen yksikseen pimenevään hämärään, hän oli järkytetty ja häntä vilusti seisoessaan siinä kuin kiveksi muuttunut.
Siten hän seisoi pitkän aikaa, kunnes selvenevä totuus kannusti hänet toimintaan. Hän läksi heti Dalen jälkeen. Totuus oli sellainen, että huolimatta Dalen lapsuusvuosista Idässä ja noista pitkistä erakkovuosista, jotka olivat kehittäneet hänen ajatuksensa ja tunteensa ihmeellisiksi, oli hän kumminkin tämän raa'an, rohkean ja häikäilemättömän Lännen luonteenomainen asukas.
Oli jo aivan pimeä ja Helenin oli juostava melkoinen matka, ennenkuin hän huomasi Dalen pitkän ja tumman vartalon kuvastuvan Turnerin kapakan keltaisia valoja vasten.