Jollakin tavoin tämän merkityksellisen hetken kuluessa, jolloin hänen rientävät askeleensa olivat yhtä nopeat kuin hänen sydämensä sykähdykset, tunsi Helen itsessään jonkunlaisen voiman, joka vastusti tätä Lännen raakaa ja alkuperäistä oikeudenkäyttöä. Hän oli elänyt koko ikänsä siellä, missä sivistys, laki ja järjestys vallitsevat. Tässä totuuden välähdyksessä hän näki Lännen sellaisena kuin se on tulevaisuudessa, jolloin naisten ja lasten avulla nämä hurjat rajamaan kauhut muuttuisivat vain muistoiksi. Hän ymmärsi kumminkin samalla sellaisten miesten kuin Roy Beemanin, Dalen ja tuon tulisen Carmichaelin välttämättömyyden nykyisissä oloissa. Beasley ja muut hänen laisensa oli tapettava. Mutta Helen ei tahtonut, että hänen rakastettunsa, hänen tuleva miehensä ja hänen lapsiensa mahdollinen isä tekisi tuon teon, joka hänen mielestään oli murha.
Kapakan ovella sai hän Dalen kiinni.
"Milt, voi, odota!" huohotti hän.
Hän kuuli Dalen kääntyessään kiroavan hiljaa. He olivat kahden lamppujen keltaisessa valossa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja seisoivat pää riipuksissa aidan luona.
"Sinun on mentävä takaisin", määräsi Dale ankarasti kalpein kasvoin ja leimuavin silmin.
"En, ennenkuin viet minut täältä joko kantaen tahi muuten!" vastasi
Helen päättävästi ja niin luottavaisesti kuin hän naisena vain voi.
Silloin tarttui Dale häneen kovasti. Dalen kiihkeys, erittäinkin hänen kasvojensa ilme, peloitti Heleniä ja vei häneltä voimat. Mutta ei mikään olisi voinut muuttaa hänen päätöstään, sillä hän tunsi voittavansa. Hänen sukupuolensa, hänen rakkautensa ja läsnäolonsa olisivat liian paljon Dalelle.
Kun hän heitti Helenin syrjään, kiihtyi kapakasta kuuluva heikko melu koviksi ja käheiksi huudoiksi, joita säestivät kiireiset askeleet ja pöytien ja tuolien nopea siirteleminen. Dale päästi Helenin irti ja hyökkäsi ovelle. Mutta sisällä äkkiä syntynyt hiljaisuus, joka oli tuota äskeistä melua nopeampi ja omituisempi, pysähdytti hänet. Helenin sydäntä kouristi, ja sitten se tuntui lakkaavan sykkimästä. Mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Hevosetkin näyttivät kivettyneen kuten Dalekin.
Silloin rikkoi hiljaisuuden kaksi jymähtävää laukausta. Sitten kuului heikompi paukahdus ja särkyneen lasin kilinää. Dale riensi kapakkaan. Hevoset alkoivat korskahdella ja hypähdellä. Hiljainen hillitty mumina peloitti Helenia yhtä paljon kuin se veti häntä puoleensa. Nojautuen oveen työnsi hän sen sisäänpäin ja meni huoneeseen.
Kapakka oli täynnä sinistä sumua ja haisi savulta. Dale seisoi juuri kynnyksen vieressä. Lattialla makasi kaksi miestä. Tuolit ja pöydät olivat kumossa. Liikkumaton, synkkä, paitahihaisista, saappaita ja vöitä käyttävistä miehistä kokoonpantu joukko näytti paenneen vastakkaisen seinän viereen, josta he kalpein ja synkin kasvoin tuijottivat tiskiin päin. Omistaja Turner seisoi sen toisessa päässä kalpeana, kädet ylhäällä ja vapisten. Carmichael nojautui tiskin keskustaan. Hänellä oli vielä kädessään ojennettu savuava revolveri.