"Las Vegas, kuulen varmasti hevosten kavioiden kapsetta", huomautti hän sitten nopeasti.
"Niin minäkin", vastasi Las Vegas pää pystyssä kuin kuuntelevalla antiloopilla. Hän unhotti nähtävästi savukkeensa ja ystävänsä. Abe kiiruhti takaisin kauppaan, jonne hän hävisi.
Las Vegas alkoi kävellä jälleen edestakaisin ja hänen liikkeensä olivat nyt paljon liioitellumpia kuin milloinkaan ennen. Johonkin Idän yhteiskuntaan kuuluva tavallinen järkevä kuolevainen olisi luullut tuota punaposkista paimenta päihtyneeksi tahi hulluksi, ja ehkä Las Vegas muistuttikin kumpaakin. Mutta siitä huolimatta oli hän ihmeellisen terävä, jännittynyt ja vaikuttava kapine tämän merkityksellisen riidan ratkaisemiseksi. Kuinka monta tuhatta kertaa olikaan teillä ja Lännen pienten kaupunkien leveillä kaduilla nähty tällaista paimenten kävelyä! Vaikka se olikin hurjaa, veristä ja traagillista, oli sillä kumminkin samanlainen merkitys noina uranuurtajapäivinä kuin hevosella ja auralla.
Vihdoin oli Pinestä nähtävästi tullut aivan hylätty kylä lukuunottamatta Las Vegasia, joka vartioitsi pitkää alaansa monin tavoin — hän nojautui johonkin välitiessään, hän käveli kuin vuorilla kiipeilijä, hän hiipi eteenpäin intiaanin tapaan puulta puulle ja nurkasta nurkkaan, hän katosi kapakkaan ilmestyäkseen jälleen näkyviin sen takaovesta, hän kiersi talleja päästäkseen jostakin toisesta paikasta valtakadulle ja silloin tällöin lähestyi hän hevostaan kuin noustakseen sen selkään.
Kun hän meni viimeisen kerran Turnerin kapakkaan, ei hän nähnyt siellä ketään. Hän takoi hurjasti tiskiin revolverillaan, mutta ei saanut mitään vastausta. Siiloin pääsi hänen kauan hillitty raivonsa valloilleen. Huutaen hurjasti tarttui hän toiseen revolveriin ja ampui rikki kuvastimen ja lamput. Hän ampui kaulan muutamasta pullosta ja joi, kunnes hän oli tukehtua. Hänen niskansa vetäytyi ryppyihin ja tuli punaiseksi. Ainoa hidas ja harkittu teko oli revolverin lataaminen uudestaan. Sitten hän hyökkäsi ovesta, hyppäsi hurjasti kiljahtaen rentonaan satulaan, vetäisi ohjaksista hevosen pystyyn ja kannusti sen laukkaan.
Kaupan ikkunoihin ja ovelle juosseet miehet näkivät vain valtatiellä kiitävän tomupilven. Sitten he tulivat ulos nähdäkseen sen katoavan. Epävarmuuden hetki oli nyt ohitse. Las Vegas oli lähtenyt sovittamaan Lännen lakia, hän oli vaatinut miestä esiintymään ja odottanut kauemmin kuin hänen olisi ollut pakkokaan todistaakseen, että tuo mies oli pelkuri raukka. Kaikesta huolimatta oli Beasley nyt merkitty mies. Tämä hetki näytti, millaista voimaa hän oli uhmannut. Hän voi miehineen kyllä tappaa paimenen, joka oli ratsastanut yksinään häntä vastaan, mutta se ei korjaisi ollenkaan häpeää.
Edellisenä iltana, kun Beasley oli juuri lopettanut myöhäisen illallisensa vasta anastamallaan maatilalla, tuli Buck Weaver, muudan hänen miehistään, tuomaan hänelle tietoa Mulveyn ja Pedron kuolemasta.
"Keitä tuossa joukossa on? Onko heitä montakin?" kysyi hän nopeasti.
"Ainoastaan yksi mies, isäntä", vastasi Weaver.
Beasley näytti hämmästyvän. Hän oli miehineen valmistautunut kohtaamaan tuon tytön ystäviä, jonka omaisuuden hän oli anastanut, ja luottaen oman voimansa suuruuteen ei hän ollut luullut siitä tulevan veristä eikä pitkää ottelua. Mutta tämä hämmästyttävä seikka muutti tilanteen paljon vaikeammaksi.