Bon sointuva nauru ja hänen äänensä entisine kiusoittavine sävyineen kantautui heidän korviinsa tuulen mukana. Ja paimenen venytellen lausuma ja ikävöivä moite: "No Bo!" oli enemmänkin kuin tyyni ja odottava hiljaisuus kaipasi.
Paratiisi oli näkevä jälleen yhden romaaneistaan. Rakkaus ei ollut mikään vieras tälle autiolle erämaalle. Helen kuuli mäntyjen oksissa humisevan tuulen kuiskauksissa tuon vanhan maallisen tarinan, tuon kauniin ja aina uuden, mutta kumminkin iankaikkisen. Se lumosi hänet kokonaan. Kuusten keihäsmäiset latvat kuvastuivat mustina ja selvästi kirkkaita tähtiä vasten. Koko tämä autio yksinäisyys hengitti ja odotti ollen täynnä salaperäisyyttään, jonka se oli valmis ilmaisemaan hänen vapisevalle sielulleen.