"Ah. kutsu se tänne!"
Dale vihelsi ja huusi, mutta Tom ei tullut. Sitten hävisi hän pimeään kutsuakseen sitä rinteen eri paikoilta. Jonkun ajan kuluttua palasi hän kumminkin puumatta. Ja silloin kantautui heidän korviinsa kaukana ylhäällä olevasta vuoren halkeamasta sama villi kiljunta ainoastaan etäisyyden heikontamana, mutta tarkoituksessaan yhtä kummallisena ja traagillisena.
"Se vainusi ja muistaa meidät, mutta se ei milloinkaan tule takaisin", sanoi Dale.
Helen tunsi tulevansa liikutetuksi jälleen Dalen syvistä tiedoista luonnosta ja elämästä. Ja hänen kuvitteluillaan tuntui olevan siivet. Kuinka täydellinen ja kokonainen olikaan hänen luottamuksensa ja onnensa hänen todetessaan, että hänen rakkautensa ja tulevaisuutensa, hänen lapsensa ja ehkä lastenlapsensa joutuvat sellaisen miehen johdettaviksi! Helen oli jo hieman alkanut käsittää hyvän ja pahan salaisuuksia ja niiden suhdetta luonnonlakiin. Vuosituhansia aikaisemmin olivat ihmiset eläneet maailmassa ainoastaan tällaisissa salomaissa. Silloin olivat kallionkolot, puut, sade, pakkanen, kuumuus, kaste, auringonpaiste ja yö, myrsky ja tyven, villikukan hunaja ja mehiläisen vaisto — kaikki nuo tuhannet elämän muodot salaperäisine merkityksineen — olleet samat kuin nytkin. Tietää jotakin niistä ja rakastaa niitä oli samaa kuin olla lähellä maan, niin ehkäpä taivaan suurempaa kuninkuutta. Kaikki hengittävät ja liikkuvat olennot ovat tuon luomakunnan jäseniä. Kyyhkysen kuherrus, sammaltuneen kiven jäkälä, riistaa ajavan suden ulvonta, vesiputousten kohina, kuusten oksien ikiviheriät ja kasvavat latvat ja korkealta taivaalta kuuluva ukkonen — näitä kaikkia erikseen ja yhteisesti johtaa tuo suuri henki, tuo avaruuden kuvaamaton voima, joka on luonut ihmisen ja sielun.
Ja siellä tähtien valossa, leveäoksaisten, vienosti tuulessa humisevien mäntyjen juurella istui Helen Dalen kanssa tuolla vanhalla kivellä, jonka lumivyöry tuhansia vuosia aikaisemmin oli syössyt jyrkänteeltä siellä sattumalta olevien rakastavien pöydäksi ja istuimeksi. Kuusten suloinen tuoksu sekoittui halkojen savuun, jota tuuli puhalsi heidän kasvoilleen. Kuinka valkoisilta, tyyniltä ja uskollisilta tähdet näyttivätkään! Kuinka ne tuikkivatkaan vaatimattomasti! Muudan arosusi haukahteli eteläisellä rinteellä, jossa oli nyt jo yhtä pimeä kuin keskiyöllä. Joku rapautunut kallionpalanen vyöryi ja hyppeli penkereeltä penkereelle. Tuuli humisi. Helen oli tietoinen tämän aution erämaan surullisuudesta, salaperäisyydestä ja jaloudesta, ja syvällä hänen sydämessään oli tuo ylevä tunne, että jonakin päivänä muuttuu kaikki hyväksi koko levottomassa maalimassa.
"Nell, aion vallata tämän puiston", sanoi Dale. "Silloin se on meidän kokonaan."
"Vallata! Mitä se on?" mumisi Helen haaveillen. Sana kuulosti suloiselta.
"Hallitus luovuttaa maata kaikille, jotka asettuvat asumaan paikoilleen ja rakentavat asunnon", vastasi Dale. "Rakennamme tänne hirsimajan."
"Ja tulemme tänne usein… tänne Paratiisiin", kuiskasi Helen.
Silloin painoi Dale ensimmäiset suudelmat hänen huulilleen. Ne olivat kovia, kylmiä ja niin puhtaita kuin hänen elämänsäkin oli ollut, mutta kumminkin tavattoman ylentäviä Helenille. Ne täydensivät hetken aiheuttaman omituisen ja kuvaamattoman ilon ja mykistyttivät hänet.