"En, en mitään maailmassa", mumisi Nell. "Olen onnellisempi kuin milloinkaan olen uskaltanut rukoillakaan."
"En tarkoita ihmisiä enkä esineitä, vaan kesyjä eläimiäni."
"Ah, olin ne aivan unhottanut. Milt, missä ne ovat?"
"Ne ovat palanneet metsiin takaisin. Niiden oli pakko elää poissa ollessani, ja tällä kertaa viivyin liian kauan."
Juuri silloin rikkoi enenevän hiljaisuuden, jossa ei kuulunut muuta kuin virtaavan veden heikkoa lorinaa ja vienoa tuulen huminaa puissa, kimeä kiljunta, kova ja valittava kuin suurissa tuskissa olevan naisen vaikeroiminen.
"Tuo oli Tom!" huudahti Dale.
"Ah, säikähdin niin hirveästi!" kuiskasi Helen.
Bo tuli juosten Las Vegas kintereillään.
"Milt, tuo oli sinun kesyn puumasi ääni", huusi Bo kiihkeästi. "Ah, en unhota sitä milloinkaan! Kuulen tuon äänen unissanikin!"
"Niin, Tom siellä kiljuu", sanoi Dale miettiväisesti. "En ole kumminkaan kuullut sen milloinkaan huutavan juuri noin."