Laiturilla tarttui väkevä käsi Helenin raskaaseen laatikkoon, jonka kanssa Helen ponnisteli eteenpäin, ja kova ääni kuului sanovan:
"Tytöt, nyt olemme varmasti saapuneet tänne villiin ja oikulliseen
Länteen!"
Puhuja oli Riggs, ja hän anasti osan Helenin kantamuksesta seilaisin tavoin ja sanoin, että niiden tarkoitus oli enemmän vaikuttaa uteliaaseen joukkoon kuin osoittaa todellista ystävällisyyttä. Tulon aiheuttamassa jännityksessä oli Helen kokonaan unhottanut hänet. Tapa, jolla tuo nopea muistuttaminen tehtiin, ja sen vilpillisyys suututtivat Heleniä äärettömästi. Hän melkein kaatui kuormineen laskeutuessaan portailta niin nopeasti kuin suinkin. Hän huomasi tuon pitkän metsästäjän tulevan aivan hänen viereensä, kun hän ojensi kätensä saadakseen Riggsin ottaman laatikon.
"Herra Riggs, haluan itse kantaa laatikkoani", sanoi hän.
"Sallikaa minun pitää tästä huolta. Auttakaa mieluummin Bota", vastasi
Riggs tuttavallisesti.
"Haluan sen kaikissa tapauksissa!" sanoi Helen tyynesti, mutta hyvin päättäväisesti. Tarvittiin melkoisia ponnistuksia, ennenkuin laatikko heltisi Riggsin kourista.
"Kuulkaahan, Helen, aiotteko vielä kauankin jatkaa tuota pilaanne?" kysyi Riggs paheksuvasti ja yhä vieläkin kovalla äänellä.
"Tämä ei ole mitään pilaa minun puoleltani", vastasi Helen. "Sanoinhan teille jo, etten välitä ollenkaan kohteliaisuuksistanne."
"Niin kyllä, mutta silloin olitte vihoissanne. Olen kotikaupungistanne kotoisin oleva ystävänne enkä salli äskeisen riitamme estää minua pitämästä teistä huolta, kunnes olette saapuneet turvallisesti enonne luo."
Helen käänsi hänelle selkänsä. Tuo pitkä metsästäjä oli juuri auttanut Bon vaunusta. Sitten Helen katsoi päivettyneihin ystävällisiin kasvoihin ja tutkiviin harmaihin silmiin.