Hän huomasi senkin, että maan ja kallioiden valkoinen ja keltainen väri alkoi muuttua punaiseksi, ja silloin hän tiesi heidän lähestyvän Arizonaa, tuota villiä, autiota ja punaista erämaata ja viheröitä ylätasankoja, sen kohisevia jokia ja tuntemattomia etäisyyksiä, sen laitumia ja metsiä, sen villejä hevosia, sen paimenia, lainsuojattomia, susia, panttereita ja intiaaneja. Helenkin tunsi, kuten joku poika, tuon nimen liikuttavan ja lumoavan mieltään ja laulavan hänelle nimettömistä, suloisista ja aavistamattomista asioista, jotka olivat salaperäisiä ja kertoivat seikkailuista. Mutta hänen, ollen kaksikymmenvuotias tyttö, joka oli vastuunalainen niin paljosta, oli salattava sydämensä salaisimmat ajatukset ja tuon, jota hänen äitinsä oli nurkunut, sanoen sitä hänen onnettomuudekseen, ettei hän ollut syntynyt pojaksi.
Aika kului Helenin katsellessa, oppiessa ja haaveillessa. Juna pysähtyi aina pitkän ajan kuluttua pienille asemille, joissa ei näyttänyt olevan muuta kuin tiilimajoja, laiskoja meksikolaisia, tomua ja kuumuutta. Bo heräsi alkaen lörpötellä ja syventyä korin antimiin. Hän kuuli junailijalta, ettei Magdalenaan ollut enää kuin pari asemanväliä. Hän oli sitten täynnä arveluja, kuka on ottamassa siellä heitä vastaan ja mitä on tapahtuva. Helen palautettiin siten vakavaan todellisuuteen, josta hän tunsi melkoista nautintoa. Hän sanoi varmasti olevansa aivan tietämätön, mitä tulee tapahtumaan. Riggs käveli pari kertaa käytävän päästä päähän niin että hänen tummat kasvonsa, vaaleat silmänsä ja ivallinen hymynsä eivät jääneet Heleniltä huomaamatta. Helen taisteli kumminkin kasvavaa pelkoaan vastaan halveksivalla ivalla. Tuo mies ei ollut puoleksikaan mies. Hän ei voinut ymmärtää, voiko Riggs tehdä muuta kuin vaivata häntä ennen hänen saapumistaan Pineen. Hänen enonsa tulee varmaankin itse tahi lähettää ainakin jonkun noutamaan heitä Snowdropista, jonka Helen tiesi sijaitsevan pitkän matkan päässä Magdalenasta. Tämä postivaunuissa kulku oli Helenin mielestä tämän pitkän matkan pahin ja peloittavin osa.
"Ah, Nell, olemme jo melkein perillä!" huudahti Bo iloissaan.
"Junailija sanoi matkan loppuvan seuraavalle asemalle."
"Ihmettelenpä, kulkevatko nuo postivaunut öisin", sanoi Helen miettiväisesti.
"Varmasti!" vastasi vastustamaton Bo.
Juna, vaikka se kulkikin vain tavallista vauhtiaan, tuntui Helenistä lentävän. Tuolla alkoi aurinko laskeutua Uuden Meksikon kukkulain taakse, Magdalena, yö ja seikkailut olivat jo aivan lähellä. Helenin sydän sykki nopeasti. Hän katseli keltaisia tasankoja, joilla karja kävi laitumella. Niiden ilmestyminen näkyviin, kasteluojat ja pumpulipuut ilmaisivat hänelle, että junamatka oli pian lopussa. Kuullessaan Bon heikosti huudahtavan katsoi hän vaunun toisessa seinässä olevasta ikkunasta ja näki joukon matalia ja litteitä punaisia tiilirakennuksia. Juna alkoi hiljentää vauhtiaan. Helen näki lasten juoksevan, valkoisten ja meksikolaisten yhdessä, sitten enemmän rakennuksia ja muutamalla kukkulalla suuren tiilikirkon, joka oli kömpelötekoinen ja kimalteleva, mutta kumminkin jollakin tavoin kaunis.
Helen käski Bon panna hatun päähänsä, ja tehdessään itse samoin häpesi hän sormiensa vapisemista. Vaunussa olevat ihmiset hääräsivät ja juttelivat.
Juna pysähtyi. Helen kurkisti ulos nähdäkseen vain suuren joukon intiaaneja ja meksikolaisia, jotka olivat liikkumattomia ja niin tyhmän näköisiä kuin ei juna eikä muukaan heihin ollenkaan kuuluisi. Hän huomasi kumminkin lopulta erään valkoisenkin miehen ja tunsi jonkunlaista helpotusta. Mies oli lähempänä kuin muut. Hän oli pitkä, harteikas ja jotenkin huomiota herättävä, ja kun Helen katsoi häneen toistamiseen, huomasi hän miehen harmailla suikaleilla koristettuun pukinnahkapukuun pukeutuneeksi metsästäjäksi, jolla oli pyssy kädessään.
V.
Täällä ei ollut ketään ystävällistä jarrumiestä auttamassa sisaruksia kantamaan matkatavaroita. Helen pyysi Bota ottamaan osansa, ja siten kuormitettuina koettivat he työläästi ja vaivalloisesti laskeutua junasta.