"Voin varmasti rakastua tuohon mieheen", vastasi Bo haaveillen.
"Tyttöseni, olet luullut samaa itsestäsi moneen muuhunkin mieheen nähden etkä kumminkaan ole katsahtanutkaan toistamiseen keneenkään heistä."
"Hän onkin aivan erilainen kuin muut. Nell, lyön vaikka vetoa, että hän tulee Pineen."
"Toivon hänen tulevan. Kunpa hän olisi tässä junassa! Pidin niin hänen ulkonäöstään, Bo."
"No niin, Nell kultaseni, hän katsoi minuun ensimmäiseksi ja
viimeiseksi myös, joten voit luopua toivostasi… Ah, nyt lähtee juna!
Hyvästi, Albuker— Mikä tämän kauhean paikan nimi nyt taas olikaan?
Nell, syökäämme päivällistä. Olen kuolemaisillani nälkään."
Silloin Helen unhotti huolensa ja epävarman tulevaisuuden, ja kuunnellessaan Bon lörpöttelyä ja ottaessaan osaa suuren korin loppumattomiin herkkuihin samalla kun hän katseli jalomuotoisia vuoria tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.
Rio Granden laakso rupesi näkymään näyttäen olevan aivan lähellä muutamassa mustien paljaiden vuorien välisessä kapealta näyttävässä suuressa harmaanviheriässä solassa, jossa tuo keltainen joki virtasi kimallellen kuumassa auringonpaisteessa. Bo nauroi iloisesti katsellessaan alastomia pieniä meksikolaisia lapsia, jotka juoksivat säikähtyneinä tiilimajoihin junan huristaessa ohi, ja hän huudahti riemusta nähdessään intiaaneja, mustangeja ja joskus paimeniakin, jotka ratsastivat virkeillä hevosillaan johonkin kaupunkiin. Helen näki kaikki Bon osoittamat seikat, mutta hänen katseensa viipyi kumminkin kauemmin tuossa ihmeellisessä aaltoilevassa laaksossa ja tuolla utuisessa purppuraisessa etäisyydessä, joka tuntui kätkevän häneltä jotakin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tällaisia tunteita eikä hän milloinkaan ollut saanut katsella niin kauaksi. Näköala synnytti hänessä jotakin omituista. Aurinko paistoi kuumasti, minkä hän voi tuntea pistämällä kätensä ikkunasta, ja voimakas tuuli kiidätti kuivia tomupilviä junaa vasten. Hän totesi heti, millaisia peloittavia tekijöitä aurinko, tuuli ja tomu olivat täällä Lounaassa. Ja tämä toteaminen pakotti hänet niitä rakastamaan. Se oli tuolla tuo aukea, villi, kaunis ja autio maa, ja hän tunsi suonissaan veren järkkymättömän käskyn etsiä, taistella, löytää ja elää. Vain silmäys tuonne keltaiseen laaksoon, joka näytti loppumattomalta rautaisten jyrkänteittensä välissä, vaikutti, että hän ymmärsi enonsa luonteen. Hänenkin oli muututtava luonteeltaan yhtä paljon hänen kaltaisekseen kuin hänen sanottiin muistuttavan enoa muutenkin.
Lopulta väsyi Bo katselemaan maisemia, joissa ei ollut mitään elämää, ja painaen vaalean päänsä kokoonkääritylle viitalle rupesi hän nukkumaan. Mutta Helen katseli herkeämättä kauas näkevin silmin tuota tasankojen ja kukkulain muodostamaa maailmaa, ja noiden pitkien tuntien kuluessa, kun hän koetti tunkeutua katseellaan tomupilvien ja lämpöaaltojen läpi, jokin voimakas, epäselvä ja rauhaton tunne tuntui häilähtelevän hänessä ja sitten jäävän pysyväiseksi. Sen aiheutti hänen ruumiillinen vastaanottavaisuutensa — hänen silmiensä ja aistiensa suhtautuminen Länteen samoin kuin hänen tunteensa jo olivat tehneet.
Naisen on rakastettava kotiaan, mihin ikinä kohtalo hänet vieneekään. Niin uskoi Helenkin, ei kumminkaan niin paljon velvollisuudesta kuin onnesta, romanttisuudesta ja elämänhalusta. Kuinka voi elämä milloinkaan muuttua yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi täällä paljaan maan ja sinisen taivaan muodostamassa värisyttävässä autiudessa, jossa tehtävien täyttäminen pakotti ajatukset ja tuumailut suuntautumaan ulospäin.
Hän oli todellakin suruissaan, kun Rio Granden laakso ja sen suuntaan kulkevat vuoriharjanteet katosivat lopulta näkyvistä. Mutta peninkulmat korvasivat ne toisilla laaksoilla, toisilla jylhillä ja mustilla kalliovuorilla ja sitten jälleen paljailla laajoilla keltaisilla tasangoilla ja harvaa setrimetsää kasvavilla kukkuloilla, valkoisilla kuivuneilla rämeillä, jotka näyttivät kammottavilta auringonpaisteessa, kimaltelevilla alkalikerroksilla ja sitten aukealla erämaalla, jossa keltaiset ja siniset kukat kukkivat.