"Mielestäni tuo onkin aivan luonnollista", sanoi Dale, kuin pyytäen anteeksi heidän puolestaan. "Mutta olkoon nyt asian laita miten tahansa, on teidän rohkaistava luontonne. Olemme tukalassa asemassa, mutta olen kumminkin tehnyt parhaani. Olette paremmassa turvassa minun ja Beemanin poikain luona kuin Magdalenassa ja missä muuallakin tahansa, paitsi tietysti enonne luona."
"Herra Dale", änkytti Helen kyyneleet silmissä, "älkää luulko minua pelkuriksi ja kiittämättömäksi. En ole kumpaakaan. Olen vain niin järkytetty. Kaiken sen jälkeen, jota toivoimme ja odotimme, tuntuu tällainen peloittavalta."
"Viis siitä, Nell kultaseni. Suhtautukaamme vain tyynesti kaikkeen", mumisi Bo.
"Tuo on oikeaa puhetta", sanoi Dale. "Katsokaa, luullakseni olemme jo päässeet pahimmasta. Ehkä suoriudumme lopustakin helposti. Kun tapaamme pojat, otamme hevoset ja poikkeamme syrjään. Osaatteko ratsastaa?"
"Bo on käsitellyt hevosia koko ikänsä ja minäkin ratsastan melko hyvin", vastasi Helen. Tietäessään saavansa ratsastaa virkistyi hänen mielensä.
"Hyvä! Saamme luultavasti ratsastaa melkoisen matkan, ennenkuin pääsemme Pineen. Halloo, mitä tämä on?"
Kitisevien ja kallistelevien vaunujen aiheuttamasta kolinasta huolimatta kuuli Helen nopeata kavioiden kapsetta. Muudan hevonen vilahti ohi laukaten kovasti.
Dale aukaisi oven ja kurkisti ulos. Vaunut pysähtyivät hetken kuluttua.
Hän laskeutui maahan ja katsoi eteenpäin.
"Joe, kuka tuo ratsastaja oli?"
"En tiedä eikä Billkään häntä tuntenut. Huomasin hänet jo pitkän matkan päästä. Hän ratsasti kovasti, mutta hiljensi vauhtiaan sivuuttaessaan meidät. Nyt hän antaa taas mennä täyttä vauhtia."