"Oma korimmekin on vielä puolillaan evästä", vastasi Helen.
"Se tulee kyllä tarvituksi, ennenkuin olemme Pinessä. Nousen nyt tuonne katolle poikain luo syömään illallistani. Tulee pian aivan pimeä ja meidän on pysähdyttävä usein kuuntelemaan. Älkää kumminkaan olko peloissanne."
Sanottuaan sen tarttui hän pyssyynsä ja suljettuaan oven kiipesi hän ajajan istuimelle. Sitten kallistuivat vaunut jälleen alkaen vyöryä eteenpäin.
Tämän tapahtumista rikkaan illan kuluessa sattuneista seikoista ei herättänyt vähimmän ihmettelyä tapa, jolla Bo tarttui eväskoriin. Helen aivan yksinkertaisesti tuijotti häneen.
"Bo, et suinkaan voi syödä?" huudahti hän.
"Voinpa hyvinkin", vastasi tuo käytännöllinen nuori neiti. "Sinun on syötävä myöskin, vaikka minun olisi pakko tukkia ruokaa suuhusi. Missä sinun järkesi nyt on, Nell? Hänhän käski meidän syödä. Ymmärrän sen siten, että voimamme tullaan pian panemaan melko suurille koetuksille alttiiksi. Tämä on suurenmoista, aivan kuin jossakin sadussa. Tuo odottamaton suojelijamme on kuin metsästäjäksi muuttunut prinssi, pitkä ja tumma, ja sitten tämä postivaunuissa matkustaminen, pidättäminen, taistelu, pako, hurja ratsastus hevosilla, metsät, leirit, asumattomat seudut, takaa-ajo, kätkeytyminen metsiin, enemmän voimia kysyvä ratsastus ja lopuksi turvallinen saapuminen maatilalle tuntuivat hurmaavilta. Ja tietysti rakastuu tuo metsästäjä hurjasti minuun, ei kuin sinuun, sillä haluan olla uskollinen Las Vegas rakastajalleni ja —"
"Ole nyt jo vaiti! Sano minulle, Bo, oletko peloissasi?"
"Peloissaniko? Olen aivan jäykistynyt kauhusta. Mutta jos nyt Lännen tytöt voivat sietää tällaista, niin voimme kai mekin. Ei kukaan Lännen tyttö voi kilpailla kanssani."
Tämä pani Helenin toteamaan, millaisia nämä hurjat seudut ovat, joista hän oli haaveillut. Hän häpesi silloin itseään ja oli hyvin ylpeä pienestä sisarestaan.
"Bo, kiitän Jumalaa, että otin sinut mukaani!" hän huudahti lämpimästi.
"Aion syödä, vaikka tukehtuisinkin ruokaan."