Sen sanottuaan tunsikin hän olevansa todellakin nälissään, ja syödessään katseli hän vaunujen ikkunoista, ensin toiselle ja sitten toiselle puolelle. Ikkunoissa ei ollut ollenkaan ruutuja ja kylmä yöilma tunkeutui senvuoksi esteettömästi vaunuihin. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut. Kaukana lännessä, jossa suora ja musta taivaanranta jatkui loppumattomiin, oli taivas kirkas ja kullanvärinen muuttuen ylempänä keltaiseksi ja siniseksi. Tähdet alkoivat tuikkia tummina ja himmeästi, mutta kirkastuivat kirkastumistaan. Maa näytti paljaalta ja aaltoilevalta kuin tyyni meri. Tuulen mukana kantautui Helenille aivan vieraita tuoksuja, katkeran suloisia ja puhtaita, ja se oli muutenkin niin kylmää, että Helenin kädet olivat aivan kohmeessa.
"Kuulin jonkun eläimen haukkuvan", sanoi Bo nopeasti kuunnellessaan pää pystyssä.
Mutta Helen ei kuullut muuta kuin kavioiden säännöllisen kapseen, vetoketjujen kilinän, vanhojen vaunujen ratinan ja räminän ja joskus katolla istuvien miesten matalat äänet.
Kun tytöt olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, oli yö jo pimennyt.
He kietoutuivat paremmin viittoihinsa, ja painautuen hyvin lähelle
toisiansa he nojautuivat istuimen nurkkaukseen ja puhuivat kuiskaillen.
Helenillä ei ollut paljon sanottavaa, mutta Bo oli puhetuulella.
"Tämä voittaa kaikki odotukseni!" sanoi hän kerran lyhyen väliajan jälkeen. "Missä me nyt olemme, Nell? Nuo miehet tuolla katolla ovat mormoneja. Jos he ovatkin ryöstäneet meidät."
"Herra Dale ei ole mikään mormoni", vastasi Helen.
"Kuinka sen voit tietää?"
"Tiedän sen tavasta, jolla hän puhui ystävistään."
"No niin. Toivon vain, ettei nyt olisi niin pimeä. En pelkää miehiä päivänvalossa. Nell, oletko milloinkaan nähnyt niin ihmeellisen näköistä miestä? Miksi he häntä taasen sanovatkaan? Milt — Milt Daleksiko? Hän kertoi asuvansa metsissä. Ellen olisi rakastunut tuohon paimeneen, joka tervehti minua, olisin nyt mennyttä kalua."
Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kuiskasi Bo säpsähtäen:
"Ihmettelenpä, seuraako Harve Riggs meitä nyt."