"Tietysti", vastasi Helen toivottomasti.
"Hänen olisi parasta olla varuillaan. Kuulehan, Nell, hän ei varmaankaan ymmärtänyt sitä. Riggs ei käsittänyt ollenkaan metsästäjää. Mutta minäpä käsitin, siitä saat olla aivan varma."
"Käsittänyt? Mitä tarkoitat, Bo?"
"Tarkoitan, ettei tuo pitkätukkainen roikale lainkaan ymmärtänyt, millainen vaara häntä uhkasi. Mutta minä tunsin sen. Jokin valkeni minulle sisässäni. Dale ei viitsinyt käsitellä häntä vakavasti ollenkaan."
"Riggs tulee eno Alin luo yhtä varmasti kuin olen syntynyt", sanoi
Helen.
"Anna hänen vain tulla", vastasi Bo halveksivasti. "Nell, sinun ei tarvitse enää milloinkaan vaivata päätäsi hänen vuokseen. Lyön vaikka vetoa, ettei täällä ole muita kuin miehiä. Enkä haluaisi olla Harve Riggsin kengissä suurestakaan summasta."
Sitten alkoi Bo puhua enostaan ja tämän kohtalokkaasta sairaudesta siirtyäkseen sen jälkeen kotiin jääneihin rakkaihin omaisiin, jotka nyt tuntuivat olevan maailman toisessa laidassa. Sitten hän murtui, itkeä tuhersi ja nukkui lopulta Helenin olkapäätä vasten.
Helen ei kumminkaan voinut nukkua, vaikka hän olisi halunnutkin.
Hän oli aina niin kauan kuin hän voi muistaa ikävöinyt liikkuvaa ja toimeliasta elämää, ja paremman puutteessa oli hän haaveillut mustalaisista. Ja nyt hämmästytti se häntä julmasti, että jos nämä hänen Länteen tulonsa ensimmäiset tunnit ennustivat vain samanlaista tulevaisuutta, oli hän saapa ikävänsä enemmänkin kuin tyydytetyksi.
Äkkiä alkoivat vaunut kulkea hitaammin ja hitaammin, kunnes ne lopulta kokonaan pysähtyivät. Sitten kuului hevosten huountaa, valjaat narisivat ja miehet kuiskailivat. Muuten oli kaikki äärettömän rauhallista. Helen kurkisti ulos luullen, että siellä oli säkkipimeä. Ja pimeä siellä olikin, mutta pimeys oli läpikuultavaa. Hämmästyksekseen voi hän nähdä pitkän matkan päähän, Kiitävä tähti virkisti hänen mieltään. Miehet kuuntelivat. Hänkin kuunteli, mutta hän ei voinut kuulla muuta kuin vaunujen hiljaista narinaa. Äkkiä hoputti ajaja hevosiaan ja niin lähdettiin uudestaan eteenpäin.