Hetkisen vyöryivät vaunut nopeasti eteenpäin selvästi jotakin alamäkeä, heiluen puolelta toiselle ja ritisten kuin kappaleihin hajoamaisillaan. Päästyään tasangolle hiljensivät hevoset jälleen vauhtiaan, vaunut pysähtyivät taasen hetkiseksi, läksivät jälleen liikkeelle ja sitten alkoi vaivalloinen kiipeäminen. Helen kuvitteli, että he olivat kulkeneet jo peninkulmittain. Erämaa näytti muuttuvan aaltoilevaksi, kallioisemmaksi ja tummia pyöreitä pensaita näkyi siellä täällä. Tie muuttui kuoppaiseksi ja kallioiseksi, ja kun vaunut alkoivat vieriä toista rinnettä alas, sen hurja heiluminen herätti Bon ja heitti hänet melkein pois Helenin sylistä.
"Missä minä nyt olen?" kysyi Bo hämmentyneenä.
"Bo, sydämesi toiveet näyttävät toteutuvan. En kumminkaan voi ilmoittaa sinulle, missä nyt olet."
Bo heräsi nyt kokonaan, mitä ei voida ihmetelläkään, kun otetaan huomioon vanhojen vaunujen heiluminen.
"Pidä minusta kiinni, Nell. Hevoset ovat pillastuneet."
"Mielestäni olemme jo tulleet tuhannen peninkulmaa tällä tavoin", vastasi Helen. "Minulla ei ole enää ehyttä luuta ruumiissani."
Bo kurkisti ikkunasta.
"Ah, miten siellä on pimeää ja autiota! Kaikki olisi kumminkin hyvin, ellei olisi niin kylmä. Minua palelee."
"Muistaakseni pidät kylmästä ilmasta", pilkkasi Helen.
"Kuulehan, Nell, luullakseni rupeat jo puhumaan entiseen tapaasi", vastasi Bo.