Oli vaikeata pysytellä istuimella lähellä toisiaan ja pidellä vielä vaippoja tiukasti ympärillä, mutta he onnistuivat kumminkin, lukuunottamatta kuoppaisimpia paikkoja, joissa he hypähtelivät sinne tänne. Bo kolhaisi kovasti päänsä.
"Voi, voi!" hän vaikeroi. "Nell Rayner, en anna sinulle milloinkaan anteeksi, että otit minut mukaasi tälle kauhealle matkalle."
"Ajattele vain kaunista las vegasilaista paimentasi", vastasi Helen.
Joko tämä huomautus vaimensi Bon tahi vihjaus riitti saamaan hänet suhtautumaan myötämielisesti matkan aiheuttamiin vaivoihin.
Sillä aikaa kuin he puhuivat, vaikenivat ja koettivat nukkua, hoiti vaunujen ajaja tointaan sellaisten Lännen miesten tapaan, jotka tietävät, miten hevosista on saatava kaikki irti huonoilla teillä matkan jatkamiseksi.
Silloin tällöin pysähtyivät vaunut ja olivat niin kauan aikaa paikoillaan miesten kuiskaillessa, että Helen ja Bo rupesivat pelkäämään.
Äkkiä kuului etempää tieltä pimeästä kimakka vihellys.
"Roy siellä on", sanoi Joe Beeman hiljaa.
"Varmasti! Ja hänen tulonsa luoksemme näin pian ennustaa pahaa", vastasi
Dale. "Aja vain, Bill!"
"Ehkä se tuntuu nopealta sinusta", mumisi ajaja, "mutta ellemme ole jo tulleet kolmeakymmentä peninkulmaa ja ellei tuo kukkula tuolla ole poikkeamispaikkamme, en tiedä mitään."