Roy Beemanin hiljainen nauru oli kuvaavaa. Hän otti hatun päästään seisoen vaiti ollen. Vanha ajaja tukahdutti äänekkään naurunhohotuksen.
"Ajopelit! Onko nyt kuultu mokomaa? Kuulitko, Joe, nimityksen? Kaikki sukkelat tytöt eivät ole syntyneet Lännessä."
Kun Helen seurasi viittoineen ja koreineen, auttoi Bo häntä, ja Helen tunsi tämän tarkastelevan katseen kasvoillaan. Roy näytti sekä ystävälliseltä että kunnioittavalta, ja Helen tunsi, miten huolestunut Roy oli. Kun hän laskeutui vaunusta, kiinnitti hän huomionsa Royn suureen, alhaalla riippuvaan revolveriin.
Dale ojentautui vaunuun ja kaivoi sieltä esille laatikoita ja koreja, jotka hän asetti hiekalle.
"Käännä nyt, Bill, ja lähde takaisinpäin. John ja Hal tulevat pian jäljessä", määräsi Dale.
"Niin, tytöt", sanoi Bill katsoen heihin, "olen hyvin iloinen saatuani tutustua teihin. Häpeän maatani, jolla oli vain varastossa loukkauksia ja konnankujeita noin miellyttäville tytöille. Nyt kumminkin olette luullakseni turvassa. Ette voi milloinkaan päästä parempaan seuraan ratsastaaksenne, metsästääksenne, mennäksenne naimisiin ja muuttaaksenne uskontoanne, ja —"
"Vaikene jo, sinä vanha karhu!" keskeytti Dale tuimasti.
"No, no! Hyvästi nyt, tytöt, ja onnea matkalle!" lopetti Bill ruvetessaan selvittelemään ohjaksia.
Bo lausui jäähyväiset hyvin selvästi, mutta Helen voi ainoastaan mumista omansa. He näyttivät saaneen vanhasta ajajasta ystävän.
Sitten hevoset kääntyivät ja korskahtelivat, vaunut läksivät risahdellen liikkeelle ja katosivat lopulta pimeään.