Bo nojautui satulassaan.
"Olen melkein kuolemaisillani viluun", vastasi tämä heikosti. Hänen kasvonsa näyttivät hyvin kalpeilta tähtien valossa. Helen huomasi, että Bo oli enemmänkin kuin viluissaan.
"Ah, Bo!" huudahti hän levottomasti.
"Nell, älä ole milläsikään nyt!"
"Sallikaa minun kantaa teitä", ehdotti Dale.
"Ei. Aion ratsastaa tällä hevosella tahi kuolla", vastasi Bo kiihkeästi.
Miehet katsoivat hänen kalpeihin kasvoihinsa ja sitten toisiinsa. Sitten meni Roy tiellä olevan tumman hevosjoukon luo ja Dale hyppäsi likimmäisen hevosen selkään.
"Pysytelkää aivan minun kintereilläni!" sanoi hän.
Bo seurasi häntä ja Helen ratsasti jälkimmäisenä.
Helen kuvitteli olevansa juuri heräämäisillään jostakin unesta. Äkkiä hän kai havahtuisi hätkähtäen nähdäkseen kodissaan olevan pienen huoneensa vaaleat seinät ja kuullakseen kirsikkapuiden oksien kahinan ikkunaa vasten ja vanhan kimeä-äänisen kukon ilmoituksen aamun jo alkavasta sarastuksesta.