VI.
Hevoset ravasivat. Liikunto lämmitti pian Helenia niin, että hänen oli muuten hyvin mukava olla, lukuun ottamatta sormia, joita vielä paleli. Hänen mielensä muuttui kumminkin sitä synkemmäksi, kuta selvemmästi hän alkoi käsittää tilanteen. Yö muuttui nyt niin pimeäksi että vaikka hänen hevosensa pää oli Bon hevosen sivulla, voi hän tuskin erottaa Bota. Helenin silloin tällöin levottomasti kysyessä Bon vointia vastasi tämä olevansa täydellisesti kunnossa.
Helen ei ollut ratsastanut vuoteen, ja siitä oli jo monta vuotta kun hän oli tehnyt sitä säännöllisesti. Lukuunottamatta innostustaan noustessaan satulaan tunsi hän nyt kumminkin vain pettymystä. Hän oli joka tapauksessa miellyttävästi hämmästynyt, sillä Ranger käveli joustavasti ja Helen huomasi osaavansa vielä ratsastaa. Bo, joka oli ratsastellut muutaman kotoa lähellä olevan maatilan hevosilla, suoriutui varmaankin tehtävästä ihmeellisen hyvin. Helenin mieleen juolahti, miten vaikeaa tämä kaikki olisikaan ollut, ellei heillä olisi ollut näitä paksuja ja mukavia ratsastuspukuja.
Vaikka yö olikin pimeä, voi Helen kumminkin epäselvästi erottaa tien. Se oli kivinen ja ilmeisesti hyvin vähän käytetty. Kun Dale poikkesi tieltä matalaa salviaruohoa kasvavalle tasangolle, muuttui kulku vaivalloisemmaksi ja vaikeammaksi, mutta ei hitaammaksi. Hevoset seurasivat hidastelematta johtajaansa. Huomattuaan sen tarpeettomaksi lopetti Helen Rangerin ohjaamisen. Kauempaa pimeästä häämöitti aina tummia esineitä, jotka tekivät Helenin levottomaksi, kunnes hän tultuaan lähemmäksi huomasi niiden olevan kallioita tahi matalia surkastuneita puita. Kuta kauemmaksi tultiin, sitä suuremmiksi ne muuttuivat, samalla kun niiden lukumääräkin lisääntyi. Usein Helen kääntyi katsomaan taakseen pimeyteen. Tällainen oli tahdotonta hänen pelkonsa aiheuttamaa toimintaa. Dalehan luuli, että heitä tultaisiin ajamaan takaa, ja Helen tunsi pelon rinnalla jonkunlaista outoa harmiakin, sillä olihan suunniteltu ryövätä häneltä paitsi perintö myöskin vapaus. Sitten häntä värisytti muistellessaan Dalen sanoja, että nuo palkatut roistot olisivat mahdollisesti voineet ryöstääkin hänet mukaansa. Sellainen tuntui hirveältä ja mahdottomalta. Mutta kumminkin näytti se Dalesta ja tämän tovereista tuntuvan hyvinkin mahdolliselta. Länsi oli siis todellisuudessa raaka, kova ja armahtamaton.
Hänen hevosensa pysähtyi äkkiä. Se oli päässyt aivan Bon hevosen rinnalle. Dalekin oli pysähtynyt nähtävästi kuuntelemaan. Roy ja kuormahevoset olivat vielä näkymättömissä pimeässä.
"Mitä siellä on?" kuiskasi Helen.
"Olin kuulevinani suden ulvovan", vastasi Dale.
"Oliko tuo suden ulvomista?" kysyi Bo. "Kuulin sen. Se kuulosti hurjalta."
"Olemme juuri saapumaisillamme alemmille kukkuloille", sanoi Dale. "Kai tunnette, miten paljon kylmempää ilma täällä nyt on?"
"Minun on lämmin nyt", vastasi Bo. "Luullakseni vaivasi minua äsken vain se, että olin vähällä paleltua. Nell, kuinka sinä voit?"