"Minunkin on lämmin, mutta —" vastasi Helen.
"Jos voisit valita, niin kummanko ottaisit mieluummin, täälläolonko vai kotona lämpimässä vuoteessasi nukkumisen?" kysyi Bo.
"Bo!" huudahti Helen hämmästyneenä.
"No niin, minä ainakin haluan olla täällä juuri tämän hevosen selässä", sanoi Bo.
Dalekin kuuli kai hänen sanansa, koska hän kääntyi satulassaan. Sitten hän hoputti hevostaan ja läksi jatkamaan matkaa.
Helen ratsasti nyt Bon rinnalla, ja kauan aikaa he jatkoivat siten vaihtamatta sanaakaan. Helen huomasi, milloin sarastuksen edellä oleva pimeä tunti oli kulunut loppuun ja hän tervehti iloiten melkein huomaamatonta valojuovaa idässä. Sitten himmenivät tähdet. Asteittain sulatti hämärä itseensä kaiken muun paitsi suurempia tähtiä. Suurin, aamutähti, ihmeellisempi kuin Helen milloinkaan oli luullut sen olevan, menetti kirkkautensa ja elämänsä ja näytti vetäytyvän takaisin tummaan sineen.
Päivä valkeni vähitellen niin, että harmaa erämaa tuli asteittain näkyviin. Pyöreitä paljaita kukkuloita, joita yön puoleksi kohotettu vaippa vielä peitti, ilmestyi näkyviin kauempaa. Niiden takana oli harmaa etäisyys, joka hitaasti sai muodon ja muuttui kiinteämmäksi. Idässä kimalteli jo vaaleanpunainen ja hopeanvärinen juova leviten yhä laajemmalle ja kirkastuen pitkin taivaanrantaa, joka näytti hyvin rosoiselta.
"Meidän on luullakseni parasta yhtyä Royhin", sanoi Dale kannustaen hevostaan.
Ei Ranger eikä Bonkaan hevonen kaivannut monta kehoitusta ja ne alkoivat laukata. Kaukaa edeltä häämöittivät Royn ajamat kuormahevoset. Tuuli puhalsi niin kylmästi Helenin kasvoihin, että kyyneleet valuivat hänen silmistään ja jäähdyttivät poskia. Ja Rangerilla ratsastaminen tällaista vauhtia tuntui aivan samalta kuin kiikkutuolissa istuminen. Tätä elähdyttävää ja hurmaavaa menoa ei kestänyt kumminkaan kauan.
"Ah, Nell, en välitä ollenkaan enää, mihin joudun", huudahti Bo hengästyneenä.