Hän sitoi hevosten jalat ja päästi ne vapaiksi. Sitten lähestyi hän kirveineen erästä lyhyttä kuivunutta puuta, joka seisoi muutamien valkokuoristen haapain joukossa. Dale näytti valmistautuvan hakkaamiseen. Riisuttuaan takkinsa ja paljastettuaan leveät hartiansa, suoran selkänsä ja pitkät voimakkaat käsivartensa näytti hän nuorelta jättiläiseltä. Hän oli jäntevä ja notkea, voimakas, mutta ei paksu. Kirveen iskut sattuivat kovaan puuhun ja niiden aiheuttama ääni kajahteli metsässä. Muutamat iskut riittivät kaatamaan puun. Sitten hän halkoi sen. Helen oli utelias näkemään, miten hän sytyttää tulen. Ensin hän vuoli lastuja puun sydämestä ja asetti ne suurempien halkojen väliin maalle. Sitten otti hän satulanlaukusta, joka riippui lähellä olevasta oksasta, piikiven kappaleen, tulusraudan ja nahkakappaleen, jonka Helen arveli reväistyn porontaljasta ja johon oli ripistelty ruutia. Kaikissa tapauksissa aiheuttivat ensimmäiset tulusraudan lyönnit kipinöitä, sitten liekin ja lopulta syttyivät lastut tuleen. Liekki leimahti pian jalan korkeudelle. Dale asetti tuleen suurempia halkoja sijoittaen ne ristiin ja pian räiskyi iloinen nuotio.
Tehtyään sen hän suoristautui ja katsoen pohjoiseen päin hän kuunteli. Helen muisti nyt, että Dale oli tehnyt samoin pari kertaa ennen heidän saapumistaan Big Sprigsille. Hän kuunteli ja odotti varmaankin Royn tuloa. Aurinko oli jo laskenut ja aukeaman toisella puolella kasvavien mäntyjen latvat alkoivat himmetä.
Astiat, jotka metsästäjä tyhjensi muutamasta pussista, kilisivät raudan ja tinan sattuessa yhteen. Sitten hän aukaisi erään suuremman käärön, jonka sisässä näytti olevan lukemattomia erisuuruisia pusseja. Niissä oli epäilemättä ruokatarpeita. Sankko näytti aivan siltä kuin hevonen olisi vierinyt sen yli, ja samannäköinen oli koko myttykin. Dale täytti sankon lähteestä. Palattuaan tulen luo kaasi hän vettä pesuvatiin ja polvistuttuaan alkoi hän perusteellisesti pestä käsiään. Tuo näytti kuuluvan hänen tapoihinsa, sillä Helen huomasi hänen sitä tehdessään katselevan metsään ja kuuntelevan. Sitten hän kuivasi kätensä tulen loimussa ja kääntyen esille ottamiensa pussien puoleen alkoi hän valmistaa ruokaa.
Äkkiä rupesi Helen ajattelemaan tarkemmin tuota miestä ja kaikkia hänen hommiaan. Magdalenassa, vaunuissa ja viime yönä oli hän luottanut tuohon muukalaiseen, tuohon Valkoisten vuorten metsästäjään, joka näytti haluavan ruveta hänen ystäväkseen. Hän oli tuntenutkin rajatonta kiitollisuutta. Kumminkin oli hän suhtautunut mieheen persoonattomasti. Mutta nyt alkoi hänelle selvitä, että sattuma oli vienyt hänet huomattavien miesten joukkoon. Tämä huomio hämmästytti häntä. Se ei johtunut ollenkaan siitä, että Dale oli urhoollinen ja ystävällinen auttaessaan nuorta naista vaarassa, eikä siitäkään, että Dale osoittautui olevan kätevä ja nopea leiripuuhissa. Useimmat Lännen miehet ovat urhoollisia, oli hänen enonsa kertonut, useat ovat karhean ystävällisiä ja kaikki osaavat he valmistaa ruokaa. Tämä metsästäjä oli ruumiillisesti ihmeellinen miessuvun edustaja, jonka rakenteessa oli jotakin leijonamaista. Mutta ei sekään ollut hänen tuntemansa vaikutteen syy. Helen oli opettajatar, joka oli tottunut poikiin, ja hän tunsi tuon metsästäjän luonteessa olevan jonkunlaista poikamaista vilpittömyyttä, reippautta ja raikkautta. Hän luuli kumminkin, että Dalen sielullinen ja hengellinen voima oli vetänyt hänen ajatuksensa sille taholle.
"Nell, olen puhutellut sinua kolme kertaa", sanoi Bo äreästi. "Mitä sinä oikeastaan ajattelet?"
"Olen hyvin väsynyt, Bo, ja ajatukseni harhailevat kaukana. Mitä sanoitkaan?"
"Sanoin vain olevani hyvin nälissäni."
"Todellako? Mutta sinuun nähden ei se olekaan kummallista. Minä olen kumminkin liian väsyksissä voidakseni syödä, enkä uskalla sulkea silmiänikään, sillä sitten ne eivät enää aukenisi. Milloin me viimeksi nukuimme, Bo?"
"Toissa yönä ennen kotoa lähtöämme."
"Siis emme neljään yöhön kunnollisesti. Olemme kumminkin torkkuneet hieman."