Hiljaisuuden rikkoi äkkiä vihainen, kimeä ja omituinen haukunta. Se kuulosti villiltä, vaikka siinä olikin jonkunlainen ystävällinen tahi kysyvä sävy. Aivan valopiirin rajalla voitiin pian huomatakin harmaita elukoita. Hiipivien askelten aiheuttamaa pehmeää kahinaa kuului leirin ympäriltä ja sitten alkoi kaikua kaikkialta haukuntaa ja ulvontaa. Helenin mielestä käyttäytyi lauma rauhattomasti ja raukkamaisesti, ja hän oli iloinen, kun melu lakkasi ja arosudet pötkivät tiehensä haukahtaen vielä muutamia kertoja tarkoituksettomasti ja ilkeästi.
Hiljaisuus muuttui jälleen yhtä kiinteäksi kuin ennenkin. Ellei Helenin mieli olisi ollut niin levoton, olisi tämä hiljaisuus tuntunut hänestä suloiselta ja tavattoman kauniilta.
"Ah, kuunnelkaahan tuota veitikkaa!" huudahti Dale. Hänen äänensä värisi.
Jälleen jännittivät tytöt korviaan. Sellainen ei kumminkaan ollut tarpeellista, sillä äkkiä rikkoi hiljaisuuden surullinen ulvonta, kylmä ja selvä, pitkäveteinen, omituinen, täyteläinen ja villi.
"Ah, Mitä tuo on?" kuiskasi Bo.
"Suuri harmaa metsäsusi siellä vain ulvoo", vastasi Dale. "Se on nyt jossakin tuolla takaliston kivisellä harjanteella. Se vainuaa meidät eikä se meistä pidä. No, nyt taasen. Kuunnelkaa! Se tuntuu olevan nälissään."
Kun Helen kuunteli tuota äärettömän villiä huutoa, joka pani hänen ruumiinsa vapisemaan pelosta ja herätti hänessä aivan uskomattomia yksinäisyyden tunteita, katseli hän koko ajan Dalea.
"Pidättekö siitä?" mumisi hän tahdottomasti ymmärtämättä ollenkaan kysymyksensä vaikutinta.
Dalelta ei varmastikaan oltu tuollaista ennen milloinkaan kysytty, ja Helenistä näytti katsellessaan Dalen miettivää asentoa, ettei Dale ollut kysynyt sitä ikinä itsekään itseltään.
"Luultavasti", vastasi hän sitten.