"Miten ne silloin menettelevät?"
"Joskus ryhtyy pari kolme sutta ahdistamaan antilooppia, ja kun ensimmäinen ahdistaja väsyy, ryhtyy toinen ajoon ahdistaakseen eläimen kolmannen luo, joka taasen vuorostaan ryhtyy toimeen. Siten väsyttävät ne lopulta antiloopin. Sellainen on julmaa, mutta luonnollista eikä sen pahempaa kuin lumen ja jäänkään vaikutus, jolloin antilooppi voi kuolla nälkään. Kettu tappaa kalkkunan poikasia särkemällä munia ja korpit puhkaisevat vastasyntyneiden karitsoiden silmät ja odottavat sitten kunnes ne kuolevat. Muutoin ovat ihmiset vielä julmempia kuin pedot ajaessaan takaa riistaa, sillä ihmiset tulevat luonnon avuksi ja toimivat järjen eikä vaiston avulla."
Helenin väitteet loppuivat ja hän tunsi olevansa hyvin järkytetty. Hän ei ollut ainoastaan oppinut tuntemaan uutta ja järkyttävää puolta luonnonhistoriasta, vaan hänellä oli nyt myöskin täydellisesti selvillä, miksi hän oli epämääräisesti kuvitellut tahi ollut huomaavinaan tuossa miehessä jotakin erikoista. Metsästäjä on sellainen ihminen, joka tappaa eläimiä niiden nahan, lihan tahi sarvien vuoksi tahi jonkunlaisesta verenhimosta. Sellainen on ollut Helenin käsitys metsästäjistä ja hän luuli useiden muidenkin kaupungin asukkaiden olevan samaa mieltä, mutta nyt hän huomasi enemmistön olevan väärässä, sillä metsästäjä tuntui voivan olla aivan erilainen ja jotakin aivan muuta kuin riistan etsijä ja tappaja. Metsässä oleva vuoristomaailma oli tuntematon melkein kaikille miehille. Ehkä Dale tunsi sen salaisuuden, siellä vallitsevan elämän, sen kauhut, sen kauneuden, sen surullisuuden ja sen ilon, ja jos niin oli, niin kuinka ihmeellinen hänen luonteensa mahtoi ollakaan. Hän puhui ihmisistä melkein samoin kuin susistakin. Voiko yksinäinen elämä metsissä opettaa ihmiselle tuollaista. Ei katkeruudella, kateudella, mustasukkaisuudella, pahuudella, ahneudella eikä vihalla ollut sijaa tuon metsästäjän sydämessä. Ei Helenin terävyys, vaan naisen vaisto opetti hänet sen huomaamaan.
Dale nousi seisoalleen ja kääntyen pohjoista kohti kuunteli hän vielä kerran.
"Odotatteko Royta vieläkin?" kysyi Helen.
"En, sillä ei ole luultavaa, että hän saapuu enää tänä iltana", vastasi Dale, mennen sitten tutkimaan mäntyä, jonka juurella tyttöjen makuupaikka oli. Hänen käyttäytymisensä ja tapa, jolla hän tarkasteli puunlatvaa ja läheisyydessä kasvavia muita puita, lisäsivät vain tuota mielenkiintoa, jota Helen tunsi häneen.
"Se on varmasti seisonut tuossa paikoillaan jo viisisataa vuotta, minkävuoksi se ei luultavasti kaadu vielä tänäkään yönä", mumisi Dale.
Tuo mänty olikin siinä paikassa kasvavan ryhmän suurin.
"Kuunnelkaa jälleen", sanoi Dale.
Bo nukkui, mutta kuunnellessaan erotti Helen matalaa kaukaista jyrinää.