"Tuuli siellä vain ulvoo. Saamme myrskyn niskaamme", selitti Dale. "Saatte kuulla jotakin arvokasta. Mutta älkää olko peloissanne. Olemme varmasti turvassa. Männyt kaatuvat kyllä usein tuulessa, mutta tuo puu kestää millaisen tuulen painon tahansa. Teidän on parasta ryömiä huopapeitteiden alle, jotta voin levittää tervavaatteen ylimmäiseksi."
Helen liukui paikoilleen aivan sellaisessa puvussa kuin hän oli riisumatta yltään muuta kuin kengät, jotka Bokin oli irroittanut jaloistaan. Hän kallisti päänsä aivan Bon pään viereen, ja Dale levitti tervavaatteen heidän ylleen niin, että heidän päänsä vain näkyivät sen alta.
"Kun rupeaa satamaan, heräätte, jolloin voitte vetäistä laidan päänne yli", sanoi hän.
"Rupeaako satamaan?" kysyi Helen ajatellen kumminkin, että tämä hetki oli hänen elämänsä omituisin. Nuotion valossa näki hän Dalen kasvot. Ne olivat samanlaiset kuin ennenkin, tyynet, vakavat ja ilmeettömät. Hän oli ystävällinen, mutta hän ei suhtautunut sisaruksiin kuin tyttöihin, jotka olivat nyt hänen kanssaan täällä säkkipimeässä metsässä avuttomina ja voimattomina puolustautumaan. Hän ei näyttänyt ajattelevan ollenkaan. Helen ei ollut kumminkaan ollut milloinkaan ennen elämässään näin herkkä vaikutteille.
"Olen tässä läheisyydessä ja pidän tulta vireillä koko yön", sanoi Dale.
Helen kuuli hänen poistuvan pimeyteen. Äkkiä alkoi metsästä kuulua laahaamista ja kolinaa ja sitten rätinää kun uusi pölkky heitettiin nuotioon. Säkeneet leijailivat ilmassa ja monet sammuivat sihisten kostealla maalla. Savu alkoi kiemurrella ylöspäin pitkin suurta rosoista puunrunkoa, ja liekit räiskyivät ja rätisivät.
Helen kuunteli jälleen tuulen huminaa. Tuntui kuin ilma olisi hengittänyt sivellen hänen poskeaan ja pehmeästi heilutellen Bon kiharoita. Se oli kumminkin voimakkaampaa nyt, mutta heikkeni sitten alkaakseen taasen jälleen vielä voimakkaampana. Helen totesi silloin, että tuon äänen aiheutti lähenevä myrsky. Hänen raskaat luomensa kieltäytyivät melkein pysymästä auki, ja hän tiesi, että jos hän sulkisi ne, nukkuisi hän silmänräpäyksessä. Hän halusi kumminkin kuunnella myrskyn huminaa puissa.
Muutamia kylmiä sadetippoja putosi hänen kasvoilleen ilmoittaen hänelle, ettei hänen ja luonnonvoimien välillä ollut minkäänlaista kattoa. Sitten kantoi tuuli palaneen puun hajua hänen sieraimiinsa, ja jollain tavoin hänen vilkas mielikuvituksensa vei hänet takaisin lapsuusaikoihin, jolloin hän poltti oksia ja lehtiä pienten veljiensä kanssa. Mutta nuo muistot haihtuivat kumminkin pian. Tuo humina, joka äsken oli kuulostanut niin kaukaiselta, lähestyi nyt nopeasti tullen kovemmaksi. Se syöksyi eteenpäin kuin tulviva vesi. Helen hämmästyi ja säpsähti. Kuinka voimakas, nopea ja kova tuo myrskytuuli olikaan! Hän vertasi sen tuloa armeijan marssiin. Sitten täytti tuo humina metsän, vaikka se vielä kuuluikin kaukaa takaapäin. Ei männynneulanenkaan liikahtanut nuotion valossa, vaikka ilma tuntuikin olevan voimakkaasti ladattu. Humina koveni, kunnes se muuttui sellaiseksi hirmuiseksi jyrinäksi kuin meren valtaavien tyrskyjen pauhu, kun ne murskautuvat rantaa vasten. Bo heräsi tarrautuen peloissaan Heleniin. Kuuroksi tekevä myrskytuuli oli heidän kimpussaan. Helen tunsi päänsä alla olevien satulain liikahtelevan. Suuri puu vapisi juuriaan myöten. Tuulen voimakkain raivo painoi vain puiden latvoja ja pitkäksi ajaksi taivutti se metsän voimakkaan painonsa alle. Sitten muuttui tuo kuuroksi tekevä jyrinä huminaksi, jota jatkui vähän aikaa, jolloin se hiljenemistään hiljeni ja muuttui kumeammaksi, kunnes se lopulta kuoli etäisyyteen.
Heti kun se oli lakannut kuulumasta, alkoi pohjoisesta kuulua jälleen matalaa jyrinää, joka lakkasi alkaakseen taasen jälleen. Helen lepäsi siinä kuiskaillen Bolle, ja kuuli jälleen tuulen voimakkaiden puuskain tulevan, rytisevän ja lakkaavan. Sellaista oli tämän vuoriston metsän myrskyn toiminta.
Tervavaatteelle putoilevien sadepisaroiden pehmeä rapina varoitti Heleniä muistamaan Dalen ohjeet, ja vetäistyään tuon raskaan vaatteen ylemmäksi laittoi hän siitä jonkunlaisen kojun satulain yläpuolelle. Sitten vetäen lämmittävän Bon lähemmäksi itseään sulki hän silmänsä, ja synkän metsän, tuulen ja sateen aiheuttamat tunteet haihtuivat. Viimeinen kaikista vaikutelmista oli savun haju, jota tunkeutui tervavaatteen alle.