"Rakastan sinua!" Columbine kuiskasi ujosti tuntien punastuvansa korvia myöten.
Tämä kuiskaus muutti Wilson Mooren kokonaan. Hänen käsivartensa kiertyi tytön kaulaan ja hän painoi tytön pään omaansa vasten. Pitäen häntä siinä asennossa lujasti hän suuteli tytön huulia, poskia ja kosteita silmiä ja sitten jälleen hänen huuliaan intohimoisesti ja hellästi.
Sitten hän painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
"Hyvä Jumala, en voi uskoa sitä! Sano se uudestaan!" hän huudahti käheästi.
Columbine painoi polttavat kasvonsa Wilsonin huopapeitteeseen ja hänen kätensä tarttuivat siihen lujasti. Paimenen hurja ilo ja hänen suudelmiensa omituinen voima ja sulo muuttivat hänet kokonaan. Hän lepäsi hänen rinnallaan tahtomatta kohottaakaan kasvojaan. Kaikki tuntui erilaisemmalta ja villimmältä, kun hän vastasi Wilsonin pyyntöön:
"Niin, rakastan sinua! Ah, miten äärettömästi sinua rakastankaan!"
"Kultaseni!… Näytä minulle kasvosi… Se on siis sittenkin totta. Tiedän sen nyt, sillä olet todistanut sen, mutta anna minun katsoa kasvojasi."
Columbine suoristautui niin hyvin kuin hän vain taisi, mutta kyyneleet olivat sokaista ja lausumattomat sanat tukahduttaa hänet. Ja siinä tärisyttävän liikutuksen vallassa, joka samalla ennusti piakkoin koittavaa eroa, hän oppi tuntemaan rakkauden yksinvaltaisen ja käskevän suloisuuden.
"Suutele minua, Columbine!" Wilson käski.
Kyyneleiden himmentävin silmin Columbine näki hänen kalpeat ja loukkaantuneet kasvonsa, ja hän kumartui niihin päin painaen hänen huulilleen ensimmäisen ja viimeisen suutelonsa.