"En!" Belllounds tiuskaisi.
"Ette siis ole ollenkaan neuvojen ettekä ystävien tarpeessa?"
"En, te huuhkajasilmäinen pehmytääninen tyhmeliini!" Belllounds huudahti.
Silloin Wade tunsi jotakin omituista ja tuttua, jonkunlaisia kylmiä vihlovia väreitä, ruumiillisia ja sielullisia, joita hän ei ollut kokenut White Slidesiin tulonsa jälkeen.
"Niin otaksuinkin", hän sanoi hiljaa ja synkästi, ja hän tiesi, ellei Belllounds sitä tiennyt, ettei hän tyytynyt toisen sanomiin ilkeihin nimityksiin, vaan ainoastaan totesi jonkun asian selvenemisen itselleen.
Belllounds kohautti leveitä hartioitaan ja maleksi tiehensä.
Wade lopetti lihan paloittelemisen. Sitten hän ratsasti pois viettääkseen tunnin Mooren luona. Palattuaan tupaansa hän vaihtoi metsästäjän vaatetuksensa parhaimpaan pukuunsa. Oli jotain merkillistä siinä, että hän teki sen, ennenkuin hän ryhtyi syöttämään koiria. Vasta auringon laskiessa hän poistui tuvastaan. Montana Jim ja Lem huusivat hänelle hänen mennessään heidän sivuitseen. Wade pysähtyi kuuntelemaan heidän hyvänluontoista jaaritteluaan.
"Kuulkaahan, Bent, nyt ei ole mikään sunnuntai", Lem sanoi.
"Olette pukeutunut oikein hienosti. Miksi?" Montana lisäsi.
"Isäntä pyysi minua illalliselle luokseen."