"Vai niin!" Burley murahti totuttuun tapaansa. Hän ei puhunut enää mitään, vaan katsoi ainoastaan kalpeaan metsästäjään, kuin tämä olisi ollut joku omituinen henkilö, jota tuli suuresti kunnioittaa, mutta jota ei kukaan ymmärtänyt.
Waden haavat paranivat nopeasti, mutta kului kuitenkin muutamia päiviä, ennenkuin hän sai tarpeeksi voimia lähteäkseen matkalle. Hänen oli pakko palata White Slidesiin, mutta hän ei olisi tehnyt sitä mielellään. Jack Bellloundsin muisto veti häntä sinne, ja kun hän kartoitti sen mielestään, se alituisesti palasi. Tämä tunne oli melkein samanlainen kuin hänen synkät aavistuksensakin, jotka aina vaanivat hänen tietoisuutensa rajamailla. Eräänä aamuna varhain hän kuitenkin lähti taipaleelle ja levähdettyään monta kertaa tiellä hän saapui Sage-laaksoon auringon laskiessa. Moore huomasi hänen tulonsa, huusi ilosta ja riemusta, ja melkein nosti hänet hevosen selästä. Wade oli liian väsynyt jaksaakseen puhua, mutta hän salli itseään ruokittavan, kannettavan vuoteeseen ja hoidettavan.
"No, nyt riisutaan saapas toisestakin jalasta, toveri", Moore sanoi iloissaan saadessaan auttaa. "Olette kuulemma ammuttu seulaksi ja saan nyt hoitaa teitä."
"Wils, jään tänne vielä huomiseksi", Wade vastasi. "Oletko kuullut mitään uutisia tuolta alempaa?"
"Kyllä. Olen puhutellut Lemiä joka ilta."
Sitten hän toisti Burleyn kertomuksen Waden taistelusta rosvojen kanssa. Sheriffin kertomana selostus oli ollut suurenmoinen. Vanha Bill Belllounds oli suhtautunut uutisiin omituisesti. Hän ei ollut ylistänyt voittajaa ja vastoin totuttua tapaansa kiittää jokaista työn ja kestävyyden osoitusta hän oli näyttänyt tulevan melkein pahoilleen tappelusta. Jack Belllounds oli palannut Kremmlinistä ja hän oli ollut läsnä Burleyn kertoessa taistelusta. Mitä hän oli ajatellut, ei kukaan paimenista ollut voinut sanoa, mutta hän oli ollut juovuksissa seuraavana päivänä ja menettänyt kahmaloisen kultaa heille. Pojat eivät olleet nähneet Columbinea juuri ollenkaan, mutta sekin vähä oli riittänyt pahoittamaan heidän mielensä.
Wade ei sanonut paljon mitään kuultuaan nämä uutiset. Seuraavana päivänä hän oli pystyssä hoitaen haavojaan samalla kun hän kertoi Moorelle taistelusta ja kuinka hän oli säikähdyttänyt Bellloundsin ja vaatinut häneltä lupaukset.
"Möly-Jack ei pidä milloinkaan noita lupauksiaan tässä Jumalan luomassa maailmassa!" Moore huudahti vakaumuksella, jota ei mikään kyennyt horjuttamaan. "Tunnen hänet, Ben. Hän tarkoitti kyllä sitä antaessaan ne. Hän vannoo sielunsakin kadotukseen, mutta seuraavana päivänä hän on jo unhottanut lupauksensa, valehtelee ja pettää."
"En usko sitä, ennenkuin näen", metsästäjä sanoi synkästi. "Pelkään sitä kuitenkin. Olen nähnyt pahojenkin miesten muuttuvan. Kaikissa ihmisissä on siemen johonkin hyvään, jokin jumalallinen pisara, joka ilmestyy näkyviin silloin tällöin. Ihmiset nousevat omilta kuolemanportailtaan usein korkeammalle tasolle. Tämä Bellloundsille suotu lykkäys näyttää, onko hänessä mitään hyvää. Ellei hänessä sellaista ole, hän tekee, kuten sanoit, mutta jos hänessä on, tuo säikähdys muodostaa käännekohdan hänen elämässään. Toivon, mutta pelkään."
"Ben, odottakaa ja katsokaa", Moore sanoi vakavasti. "Taivas tietää, etten hevillä menetä valoisia toiveitani lähimmäisistäni ja noista korkeimmista asioista, joista olette minulle kertonut, mutta ihmisluonne pysyy nyt ihmisluonteena. Jack ei voi luopua Colliesta sen helpommin kuin minäkään. Sellainen on samalla itsesäilytysvaistoa ja rakkautta."