PALKKAPIIAN PÄIVÄKIRJA

Romaaninovelli

Kirj.

AIN'ELISABET PENNANEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

»Palkkapiian Päiväkirjan»
omistan.
rakkaalle ystävälleni,
julmasti poisniitetylle runoilijalle
Juhani Alarik Siljolle.

Ikuisesti kiitollinen
tekijä.

Kesälehden, kesälehdon, iltalinnun aika…!

Oh, itse pellon oja, laitimmainen jokioja, lätäkkövesi on mielestäni onnellisessa tilassa nyt! Mustat luiriaiset luistelevat sen kimaltavaa pintaa, uskotellen tänne kammarputkan ikkunaan, että sadetta vuovaa! Pelästyin nimittäin äsken ojan vesirenkaita, kunnes käsitin ne noiden hauskojen itikoiden aikaansaamiksi, piirustelijoiden. Eipä ei, ei viskele tänään taivaani armas harmaita pisareita, ei ole pilvi synkän yöpeä, vaan hohtava ja helakka kuin jumalan pumpulipaali — ja ääretön Päivä, mustain vaarujen alla kauvan kuhkaillut, nyt paistaa niin hyvälle kuin huonollekin ihmiselle!

Kuparille hohtaa kyntömiehen purriparta, ja kartanon pellon kasoilla on suklaan ja mustikan karvainen kiilto, varjot tummaa silkkisamettia. Aina jostain näköpisteestä on rumakin kaunis! Oi, koko avaruus on ihmeellistä ainehiukkastanssia, ja kaikki, kaikki mukana kieppuu!

Kesä tulee! Kesä tulee!

Uu-uu! Pillillä huudan, kesä tulee!

Poimulliset hiirenkorvat jo oikenivat pieniksi pihkalehdiksi, iloisesti liplattavaisiksi, ja minun ja kaikkien lehmien ihastukseksi uusi ruoho voittoisasti viheriöitsee yli vanhan kellanlikaisen takun! Nuoret siansilmät kallistelevat kuin nurmeen hukkuneet tähdet, taivaan lyöttämät kevään ritarimerkit.

Syttyy, syttyy minunkin sydämessäni ilon tanssiva tähti, enkä minä muuta järkisyytä tunne kuin tämän iäti palaavan elämänkevään! Kun nyt vaan voisin kyllin hartaana sen vastaan ottaa, nöyränä kuten yksi niistä kaikkien piilokkaimmista.

En yhtäkään lehteä leviämään päästä, en sipulinsylkkyä avautumaan, etten olisi mukana sitä tapahtumista toteamassa, sen yllä kiitollisuuttani henkimässä.

Oi, ollappa itse tuollainen tuore nuori ruoho, pienoisin lehtivihreähiukkanen, joka ilman hiilihaposta viiniä imee! Polvillani tahdon vielä kerran olla kaiken kauniin ja kultahenkisen edessä, maassa martaana rukoillen — — — elämä, elämä, ole vielä kerran luonani!

Tämän kerran — — — vaikka olenkin jo niin vanha — niin vanha, ettei se ole ikinä tottakaan!

Kesän toinen päivä…

Nimitin tämän paperivihkoseni »Palkkapiian Päiväkirjaksi», vaikka arvo- eli korkonimeni onkin oikeastaan — taloudenhoitajatar! Eipä huimaa vaikka yleneekin! Ollaan nimittäin erään ei vallan vanhan hienon, oppineen palveluksessa maalla sukukartanossa. Kuinka minä, vapaitten ilmojen tumma lintu, kerran jouduin maanpäälle virkapaikkoja peräämään, on pitkä ja piinallinen juttu.

Huomasin nimittäin muutamana päivänä, ettei sitä tässä tyhmässä maailmassa pelkällä viisaudellakaan elä, kuten nuoruuden huimuudessa kuvittelin, aikani ja onneni odotin. Ja olin jo niin retkunsekainen katsellakin, etten päivin ilennyt enää ihmisten joukossa liikkua, vain hämärissä ja roskailmoilla asioilla hiivin. Nälkä ei näy, mutta koreus näkyy! Ja olihan niitä papereita ja kursseja jos jonkinnäköisiä, niin että sainhan paikan, kun astuin orjan siloihin — — —

Suurenmuhkea on talo, jonne jouduin. Kunnianarvoisine muotoineen se lepää niin varmasti kuin polviaan myöten maan savessa. On kuin rakentajaa aikoinaan olisi inspiroinut vanhan suvun vakaa valta, etuoikeus ja muu lumovoima. Puhdistettuna ja pyntättynä katselee se yli yhtä hienostuneen ja koristeellisen puutarhan, yli vanhanaikaisen ylimyspuiston, siltoineen, huvimajoineen ja muine mukavineen. Takana taas soljuvat pehmein, loivin viivoin vanhat viljelysmaat metsäsaarineen kohti suuren sisämaan järven rikkaita rantoja. Ja Pohjoisella suunnalla on kumpuilevia korpimaisemia, melkein kuin Lapin ilmassa tuntuja.

Suojassapa on isonrikkaan katon alla! Ei työn orjuutuskaan kova. Aamupäivät sentään aherra ja heilu, — huolenpitoa ja valvomista monenlaista, ikävä talousmenokirja ja hauskat ruokalistat herrasväille, joita on yksi ainoa, aatelinen isäntäni tuomari… (suvun nimi on niin tuttu, ettei sitä uskalla edes päiväkirjan lehdellä mainita). Semmoistakin, nämä naisten työt, eivät näy ennenkuin tekemättä! Mutta onhan nyt lysti olla »naisellinenkin» kerta, koetteeksi oikein kuntoihminen!

Apulaisinani on keittäjätär, savolainen neiti rullikka, jotenkin talon tapoihin tottunut ihminen ja ihan mahoton mestari — ellei olla turhantarkkoja! Sisäkkö taas nuori, korea tyttö, Lempi nimeltä — varmaankin arin ja hienotunteisin heistä, mutta hieman murtunut ja alakuloinen, no, sillä onkin selkäranka poikki, omat tarinansa! Jos Lempi hieman pysähtelee pois tästä murheen laaksosta, niin asiatyttö Siikri taas lentää kuin piiskan siimalla. Toistaiseksi ovat välit niiden kanssa hyvät. Henriikka, keittiön pää, on aivan ruotsinkielellä (ollaan hieman degeneroituja herrassukuja!) vakuuttanut minulle jo kaikennäköistä ystävyyttä ja rakkautta. Kunhan vain kestäisi! Se vanha impi-hossa on jollain tavoin lapsellisen sulokaskin, supistelee suutaan tötterölle, kurkistaa silmiin, kyselee: »Tykkäättekös vähän Henriikasta?» Ja kun naurain myöntää, niin jo kokoo liepeensä, pyörii lattialla, lyhä sääri villasukassa paksuna kuin tukki, ja hoilaa:

— Huhhei, heipataan,
Heikki tanssii ja laulaa!

Jos vain olisi aina vilpitöntä, mutta talossa on naimaton pehtori, noin parikymmenisen Henriikkaa vihreämpi miehenjurri! Mene tiedä sellaisten vihreydet sentään, nainen on ainakin tässä tapauksessa eloisampi.

Paras muuten, ettei kovin sisartelisi niiden kanssa, sotkeutuu sitä sittenkin — meillä! Meillä on vähitellen kaikki korvia myöten upotettu kansaan, — meillä ei saa olla muuta kuin yksi säätyluokka, hänen vintiömäisyytensä kansa! Ja naiset paremminkin, eri kehitysasteetkin, monine yhtäläisyyksineen ja muine kurjuuksineen hukkuvat vielä turmelevammin toisiinsa kuin miehet, näiden suuremmasta veljeydestä huolimatta.

Mutta ellet ole kuuromykkä, niin kenen kanssa täälläkin puhut, ellei palvelijatarten? Vanhalla suomalaisella herraskartanollakaan ei ole kohta muuta tarjottavaa kuin »kansaa» —

En muuten moittisi. Kello kolmesta kuuteen olen joka päivä aivan vapaa, omaani aika.

Ja kun kello viittaakin kolmeen, tunnen sieraimissani kuin onnen haikua. On silloin kunnia istua isäntäni kanssa uljaassa ruokasalissamme ja kumota kuppi ehtaa jaavaa, mikä ei olekaan vallan tavallista kahveevettä! Istun tavallisesti jo valmiina tuolillani, haaleimman ja vaatimattomimman näköisenä, kun kynnykselle ilmestyy talon herra, hienoa, vanhaa rotua, pitkä kuin honka. Hänellä on hyvin henkiset kasvot, täynnä tarkoituksenmukaisuutta, vaikka ilme ja tunne jotenkin verhottu. Koko ryhti on ylpeänpuoleinen, olematta kopea. On aivan kuin suvun alkuperäinen skandinaavilainen korkeakaarisuus ja mahtipontisuus olisi vuosisatain kuluessa hieman litistynyt suomalaisen sordiinin ja painostuksen alla. Liikkuu luontevasti ja itseoikeutetusti kuten se, joka on syntynyt valmiiseen, häntä varta vasten tehtyyn maailmaan. Tulee, kädessä tai kainalossa aina jotain luettavaa, lähenee vauhdikkaasti, nyökkää hieman, pysähtyy — poikkeaa ikkunaan. Luo silmäyksen ulos kuin vasta nyt ilmoja katsoen, vilkaisee puutarhaa ja maita, — ah, millaisia maita! — katsoo taivastakin kuin pala sitäkin olisi hänen! Istuutuu ja sanoo jotain tai on sanomatta, mieluummin sanomatta. Sitähän on! Näkee selvästi, että jossain ajatuksen sisämaailmoissa se elää, ei hänen äänettömyytensä paljon poseeraavan vaikutusta tee. Kovin sille lienee mieleisiä kirjat, kaiken maailman kulmilta tulee harva se viikko uusia runsaita lähetyksiä. Hallin pöydällä postin saavuttua tuoksuu aina hieno esteettinen aroma, välistä hyvinkin kiihoittava… Kuinkahan kävisi, jos siltä näppäisi pois tuon vuosikymmenisen huumausaineen? Luhistuisiko kokoon hänen sielunsa, joka on toisten unelmista ja rakkauksista rakennettu, vai puhkeisiko sen reunaan vaaleankalpea metsäruusu? Olen elänyt talossa muutaman kuukauden, mutta isäntäni ongelma asuu yhä hänen tummateräisten silmäinsä verkkokalvon takana, tuijottaen ohitseni vieraasti ilmaan. Ehkä tuntee itsekin itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi tässä maailmassa, missä ei mikään ole edes niin kodikasta kuin ennen. Kaikkein vähimmän luulisi noin rikkaalla ja ylhäisellä enää hyvän olevan, pahoitettuna alituisesti kuulemaan ikkunansa takaa kumean uhkaavan sosialistisen melun. Talon rouva lepää jo ammoin haudassa, — ainoa tyttärensä on kaukana Visbyssä tohtorinnana, — ainoa poika elää melkein yhtämittaa ulkomailla pitkillä opintomatkoilla, ruotsia puhuva vanheneva herra jotenkin supisuomalaisessa seudussa, jota hänen uusmaalainen verensä ehkä maksaa myöten vierastaa!

Huonotapainen ei missään suhteessa ole. Äkäinen, pikkumainen ei myöskään. Kaikki ulkonainen meillä on aivan honnette. Mutta muuten vaan on niin eristäytynyt ja itseensä sulkeutunut kuin maailmasta poikki. Voi, olla poikki ihanasta maailmasta, kun on mies, rikas, mahtava! Kuinka raskitseekin! Eikö hän tunne, käsitä? Millä hetkellä tahansa voisi painaa rintaansa vasten kuumimman kaaoksen, millä hetkellä tahansa tähdet taivaalla piirihyppyynsä kutsua! Mutta hänen epäpersoonallisuutensa ei tavoittele toisilta ihmisiltä mitään, ei rakkautta, ei ystävyyttä, kunniaa! Täältä ei kyliä juosta, vierailta tänne kuin pääsy kielletty. Kaikkein tärkeimmät asiamiehet joskus ottaa vastaan, muut saa hoitaa vanha miespalvelija Rosenberg, minä, pehtori tai puutarhuri. Ruotsalainen Rosenberg silkoisine kalannaamoineen on yhtä äänetön ja näkymätön kuin herransa, oikea salaisuuksien hauta. Kartanoa asutaan mallikelpoisesti, mitenkäs muuten, onhan hoitajia ja työntekijöitä vielä, ajan napisevasta hengestä huolimatta. Väellä on oma tupansa ja emännöitsijänsä tuonnempana tien varrella. Mahtuuhan, mahtuu tänne elämätä!

Väen kohtelu meillä on vailla sentimentaalisuutta ja itsepetosta. Herra puhuttelee joskus sivumennen työmiehiäänkin, mutta muuten on kuin ei edes huomaisi niiden muuttunutta mieltä. Mikäli tiedän ei kartanon mailla mitään erikoista kurjuutta olekaan, toista on esimerkiksi jo heti naapuri Isoniemen tunnontulella. Ainahan korjauksia ja parannuksia voisi tehdä. Usein asumusten sivu kulkeissani meneekin huomattavia sekä taloudellisia että kauneudellisia aatteita aivojeni läpi. Mitenkä kaikki, kaikki voitaisiin saada paljon kukoistavammaksi!

Mutta se, joka luulee, ettei isäntäni hiljaisuudessa kokisi mitään mielenliikutuksia, ettei hänellä olisi intohimoja lainkaan, erehtyy. Hänen kirjastonsa on kuin täynnä tapahtumia, henkisiä tietenkin. Välistä kun tulee sieltä ulos, näkyvät mainingit poskipäillä, hän punottaa kuin kuparikattilan syrjä, silmät lasisilmien takaa, joita lukiessa pitää, äveriäinä kiiluu. Ei se silloin ketään katso, eikä siihenkään uskalla paljon vilkaista… vaikka ylimalkaan sähkölle herkkä hermosto aivan vapisee tästä virtojen ilmeisestä läheisyydestä. Sen on huuletkin silloin kuin entisestä paisuneemmat… nuo voimakkaan kaarevat huulet, jotka nykyhetken hillityssä alistuvaisuudessaankin ilmaisevat painaneensa vain pitkiä luovia suuteloita… Kuinka paljon varmaankin nainen on voinut häntä rakastaa! Toisinaan on suupielessä joku halveksiva, kyynillinen vivahdus, kuin että ei kannata tuhlata mitään tälle pötyiselle maailmalle! Missä ja milloin ja mistä syystä herra on katsonut niin syvälle pahan likakaivoon? Omasta kohdastaan ei tiedetä mitään erikoista, ei mitään järkyttäviä yhteentörmäyksiä ulkomaailman kanssa. Nuorena juristina istui pari vuotta hovioikeudessa eroten jo ennen sortovuosia maatilalleen. Arvoitusta siis kerrassaan tämä omituinen elämän-antipatia. Sillä eikö olisi väärin ja miehuutonta kostaa koko ja kaikelle yhden, vaikka rakastetunkin rouvan varhainen, mutta luonnollinen kuolema — jos sitä olisi se hänen pahansa?

Merkillistä vain, että on niin rottuva ja jäntevä, vaikka syökin kuin mikä fröökynä justaan minun hienoja pedagogisia herkkujani, — rippusia kerrassaan! Sen sijaan se kyllä muuten hoitelee itseään, mylleröi, ratsastaa, kävelee. Kerran näin hänen miekkailevankin Rosenbergin kanssa, — ja olipa koomillista, Rosenberg näytti aivan hassulta. Mutta kun herra istuu satulassa, atavistisen juurtuneesi kuin mikäkin August Väkevä!… naurattaa… yksi sen nimistä on August… Berndt August Alexander…

Alussa meni mieleni hänen käytöksestään niin pahaksi, ettei itku kaukana. Saishan sitä nyt vähän prinsipaalikin jutella ja jonkun lauseen pätkän heittää arvoaan kadottamatta, sinistä vertaan sokaisematta! Enhän arvaa, kuinka ankarat sen eugeniikat ja muut rotuopit ovat, — sillä on paljon sellaisiakin kirjoja —, mutta jännittävää vain olisi tietää, missä määrin tämä meidän rantaruotsalaiseen sukuun kuuluva ylimyksemme katselee minua tuntematonta suomalaissyntyistä naista kuin puhdasta alaluokkaa ja Tschandalaa ainakin. Onhan kaikki vastaani ja kuin varjoa vain, satunnainen palveleva asemani, huomattava köyhyyteni ja luultavasti ulkomuotonikin, liian vaalea ja suomalainen sekin, vivahdus mongolia kuitenkin! Koulut ja tutkinnot eivät heille mitään merkitse, eivätkä voikaan, koska ne kerran läpäisevät kaiken raaka-aineksen. Ja muu sisäisiin seikkoihin perustuva veren kapina ja oppositsioni ei tietysti ole niin kädenkäänteessä valaistavissa. Siten alussa monella tavoin itseäni kiusasin, kunnes tänne kerran saapui orpanoimaan suvun vanhoja tätejä ja muita hienoja muinaisesineitä, joukossa sellainen nuori eronnut rouvakin, musta rypäle, että olisi luullut talon joka nurkasta syttyvän. Ei syttynyt meidän tuomari! Karussa eli melkein kuten ennenkin päivänsä, toimitellen vain jos jotain ajankulua vierailleen. (Se samainen rouva panetti muun muassa minut voitelemaan parfymeeratuilla rasvoillaan hiuksiaan, niin että olin kuolla inhosta ja kosketuksesta, varsinkin koska ihanteeni ovat aivan puhtaat silkinkuivat hiukset). Kohteliaisuuden kardinaalihyvettä eivät jäykät suomalaisemme juuri viljele, ovat sitten ruotsiapuhuvia tai mitä. Kysyn, onko naisella hauska täällä tuhantenjärvien ja kuhnureiden maassa? Aloin pitää herraani hieman silmällä ja huomasin hänen rikkovan myös omaa arvokasta itseään vastaan, kuten syödessä (hedelmiä esimerkiksi), joskus juodessa, yskiessä, — ynnä muita sellaisia pieniä pilkkuja. Tässä muistaissani täytyy ihan kertoa, etten ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt kenenkään niistävän niin kauniisti kuin oopperalaulajan John Forsellin. Olispa tuomari sattunut siihen kirkkokonserttiin Helsingissä, missä kuuluisalla baritonilla oli nuhaa. Hänen äänensä oli kylmä mielestäni kuten teräs, kova ja armoton kuin hänen rautakuula-päänsäkin, mutta kerrassaan olympisesti hän niisti, — verrattoman hienotunteisin, viipyvin liikkein ja aivan äänettömästi kuin olisi ruusunlehdeltä kastepisaran pyyhkinyt! Ihmislapsi, joka osaa niin niistää, herättää unelman etikettinsä täydellisyydestä. Tuo välttämätön etiketti, josta pidän, jonka mukaan elämä on kuin menuettia vaan, suloista, kevyttä ja rytmillistä!

Vaan kirjanoppinut isäntäni ei aavista, että hänen rinnallaan sellainen hovimestarinna valvoo. Ei ole mikään elämän arvioija tämäkään oppinut, olen sen huomannut, ei saa selkoa naapurinsa olemuksesta, ennenkuin se ehkä olisi avattu ja levitetty hänen eteensä kuten tuore, painomustetta höyryävä korrehtuuri.

Jotain hän joskus kuitenkin kysyy:

— Joko vanha kellari on puhdistettu homeesta?

Tai jotain muuta sellaista asiallista. Vastaan tarkkaan kuin valalla, että katto vielä on raappimatta, en tiedä, miksi pehtori otti sieltä miehen. Käsittää nopeasti joka asian, vaikealuontoisimmankin, kun se hänelle vain sanotaan. Ei kummastele, päivittele mitään, värähdä ei, vaikka mato kaulasuonta kiipeäisi. Ei ole afektien ihminen. Mutta annappas, kuinka hyvä muisti sillä on, mikä on tehty ja ei ole tehty, niin ole niin hyvä ja vie loppuun vaan! Ja miksi ei hänelle veisi! Välistä tuntuu kuin voisin hänen takiaan vaikka Saharan erämaata kahlata.

Ja äkkiä, kuten on tullutkin pöytään, äkkiä taas lähtee, anteeksi pyytämättä! — jumalan kiittämistä markkeeramatta, se panteisti-monisti. Kermainen maitolasi kädessä pakenee jälleen sisähuoneisiinsa, missä kirjojen henget hulmuavat häntä vastaan suloisemmin kuin viini, nainen, rakkaus —

Menee mennessään!

Oikaisen itseni ja hymyilen. Nyt alkaa minun elämäni. Nyt olen minä lady, pitkä ja kalpea, vierelläni haaveen vinttikoira.

Ruokasalimme on vanhanaikainen väreiltään, ruskea kuin joku dysseldorfilainen taulu. Iltapäivin, kun aurinko hiljaa soutaa läntisen järvimaiseman taa jättäen vedenrajan ja metsärinnan sanomattomaan ikävään, joutuu huone väkevän kellahtavaan katveeseen, salaperäiseen valaistukseen… Pikkuinen höyrylaiva huutaa Isoniemen laituriin. Se kuulostaa kuin, — onni tulee! Olkaa varuillanne, onni tulee!

(Vaikka filosofi pilkkaa naista onnen unelmista ja sanoo hänelle, että rakkaus on idiosynkrasia vain —!)

On niin ihmeen turvallista kuitenkin. Kaadan tipan lisää, ompelen hiljalleen. Tänne ei kuulu muuta kuin puiston kähäröittyjen koivujen kumea valitus — — etteivät muka hekään koskaan oikein saaneet onnen siivestä kiinni…

Onko tälläkin suvulla kärsivät naisensa?

Vasemmalla seinällä on auringontäplä pudonnut jonkun esi-isän, kunnianarvoisan piispan korvaan. Se nyt katselee minua mustilla pippurisilmillään kuin jotain epäilyttävää olentoa ainakin, jotain satakertaisesti kirkoteltavaa — — — pappi ei ketään niin vihaa kuin — — — mutta jääköön sanomatta! Ihmeellinen äijänkuva muuten suukin sellainen paha, alahuuli synkkä mokkula, ylähuuli kuiva ja kylmä. Eikö herra ole koskaan nostanut katsettaan taivasta kohti, supistanut sieluaan rukoukseen sisimmässään huoaten, kunhan löytäisin oikean ihmisen tien! Hän on vain menneisyyden voimaton, pittoreski varjo, mutta hänen kauttansa pujottelee musta suoni tämänkin suvun lihaksissa, muuten niin maallisesti etevän, — niin eteviä kuin suvut nyt meillä ovat.

Yöpeän mustakauhtanan naapurina on mairein neiti caritas, melkein liiankin mäihä, suurisilmäinen nuori kreivitär, luinen rippivirsikirja puikkopäisissä sormissaan, hoikat kuin hämähäkin koivet! Ah, hänen viattomuutensa ei ole tarvinnut niin paljon pahaa tehdä tässä maailmassa kuin kirppua tappaa! Nuo jalansukkulat eivät ole koskaan viekkaasti ratkeilleet omaansa etsiäkseen, nuo huulten vaaraimet vastanneet vain valmiina tuodun sulhon suuteloihin, — ja tuo aatelinen pikku vokonenä ei kadottaisi itsetietoisuuttaan nykyajan röyhkeimmänkään oklokraatin edessä — — —

Onko myöskin ollut eloa aivoissansa, kujeita sydänsopessansa? Muistelen
Puschkinin Lisavetaa — —

Muista erillään, pyöreissä empireraameissa, on hieno vanha pastelli, johon silmäni useimmin hiipivät…

Katselen sitä niin, että toisinaan tuntuu kuin jotain heiltä varastaisin…

Äiti siinä kuvassa istuu puolikasvuisen poikansa kanssa. Ei mikään huono, surunjäytämä äiti, vaan oikea pesäemo sellainen, kohtuullisen korkea ja rehevä. Ja silmissä kuitenkin joku henkevä virinä, kuin joku etäinen merenranta häntäkin vetäisi, sykkisi melleän poven peitossa joku levoton valtimo sentään, — oi, sieluni, niin! Hänenkin tarinansa on pilkuton kuin pesusta otettu palttina, muistonsa kuin morsiusharsolla peitetty ruusukimppu. Mitä tiesi hän tästä maailmasta! Hyväpäisen herttainen professorintytär valitaan ensin yleiseksi seppeleensitojattareksi, kruunataan nuoruuden ja kauneuden kuningattareksi, soljuu sitten kihlausajan suloisesta salmesta avioliiton ulapan vaihtelevimpiin rytmeihin — koko ajan purjetuulessa! Saa rauhassa rakastaa ja kuhertaa ja vihdoin synnyttää paraativuoteella, sekä lääkärin, kylämuorin, että oman miehenkin poateroidessa! Onnellinen isä oli nimittäin itse kylvettänyt ja kapaloinut ensimmäisen lapsensa tytön, kuten toisen ja viimeisenkin pojan.

Kyyhkyspari, armaat ihmiset!

Ja ikäänkuin tämän äidin ja kaikkien noiden toistenkin naisten, jotka miltei poikkeuksetta ovat jollain tavoin kauniita, suloisia tai arvokkaita — todistaa, että suvun miehet ovat kulkeneet silmä kovana — ikäänkuin näiden yhteinen lemmenkukka ja saavutus on tuo puolimittainen, hehkuva poikanen äitinsä sivussa. Välittömästi herättää hän vertaukset ja kuvat, joista niiden silmiin pistäväisyyden takia mehu on ammoin imetty. Kasvojen heijastukseksi on muotokuvamaalari antanut hänelle käteen puoliauenneen ruusun. Sillä niin poika kuin onkin, ruusua ja kukkaa hän eniten muistuttaa. Sinimustia silmiä jalosti välähtävine valkuaisineen sanoisi helmiksi, ja hivelevän pehmeätä on kulmien ja ripsien noki. Kiharat uhkuvat kuin jotain erikoista syntyperän kuumuutta, posket ja leuka ovat sellaiset lohot, joihin itse Veisu kompastuu. Synti, että miehen alun pitää olla niin korean! Minulle anna!

Keitä ovat?

Talon rouvavainaja ja nuori herra, maisteri Eric lapsena. Ne ne ovat! Sanomalehdistäkin tiedän, että maisteri on nyt Espanjassa tutkimassa maan laulurunoutta. Odotetaanko kotia kesäksi vai ei, sitä ei tiedä kukaan, eikä voi keltään kysyäkään.

Meidän talon nuori herra hän on! Onko nykyään sellainen Adonis tai muu Paris kuin kuva lupaa, siitä en myöskään saa selkoa. Viimeisiltä ajoilta ei näy missään valokuvia, eikä Henriikasta, jolta näitä urkin, ole plastikoksi sentään.

Tunteeko isä pojassa vaistonsa vahvistetuksi ja nauttii hänessä seuraukset rakkaudestaan kirjaston haamuihin…? Hänen takiansa elää ja odottaa —?

Äkkiä säpsähdän — parvekkeen oven lojahuttaa tuuli seinään…

Vaistomaisesti huokaan, kokoon neuleeni ja astelen ulos.

Yhdestoista päivä.

Eilen sitten jännitys purkautui omia teitään, kuten odottaa saattoi.

Sadetta on pitänyt koko viikon, en ole päässyt edes ulos retkeilemään, ja yhä vieläkin seisoo pilvi siellä niin jynkkänä. Ränneistä roikkuu pitkiä vesiä ja rapakoisilla teillä ryöjää itsensä.

Sitäpaitsi alituisesti luonnon parmailla riippuminen —, lopuksi antaa sekin pelkkää selluloosaa, varsinkin suomalainen luonto!

Niin että kärsivällisyys oli ihan äärimmäisellä rajalla —

Jo aamiaisella pistin tuomarin kukkamaljakkoon hänelle vähän näköisiään, pari takkiaisen nuppua ja muita sellaisia tuimia ruohoja samalla kun itselleni taitoin yhden heleän relleän ansarikukan.

Syötiin. Pistellä sipostelin niin pieniä linnunpaloja suuhun kuin olisi koko ajan ollut varottavana mitä henkevin vuorokeskustelu ja kaikunut se kolminkertainen schopenhauerilainen pöytänauru, välttämätön sulatukselle. Tinki mieleni jollain tavoin kujeilemaan ukon kanssa. Vieläpä huokasinkin puoliääneen, niin että hän kuitenkin vähän katasti syrjäsilmää, vaan silloin ei Busternaamani enää virahtanutkaan.

Ei siinä kuinkaan käynyt! Tuomari nousi potkasten mennessään ruokapöydän jalkaa —

Mutta se iloinen peto, joka sieluni häkissä niin pontevasti oli noussut, ei enää laskeutunutkaan.

Sulo Johannes, meidän puutarhaoppilas ja keittiö-lemmikkimme, pitkä sorja poika oli tullut parvekkeelle askaroimaan krassilaatikoiden kera. On varakas perijä, harjoitellen maataloutta omaa tilaansa varten — siksei häntä oteta joka kerta työssä niin vakavasti, vaan ilveillään kanssaan koska sopii. Nyökkäsin hänelle nytkin, kunnes sain hänen vähän vääntämään suutaan — — on nimittäin sivumennen sanoen 'uskovainen' —

Salamannopean mielijohteen vallassa, tuhmaa kertoa, mutta tuomarin luonteenkuvauksen takia täytyy, ja samalla on koko juttu ainoa, ainoa ulkonainen elämäntapahtumani täällä — niin — kaivoin puuterivipan laukustani, kastoin sen pihvikastikkeeseen ja aloin taskupeilin avulla maalata kasvojani, — kummailla noin, hullua maailmaa hulluudella heijastaa!

Valmis tempera taas veti mukanaan tylsän ilmeen ja kiittimet ristiin, hyvä sakramentti! — huvittaakseni beteliläisnuorukaista, joka elämänilosta kaukana, kaukana kiertää —

Sulo Johannes ei ollut ensin uskoa kurjaan näköaistiinsa, joka on sokaistunut haudantakaisiin tuijottamisesta, vaan hiipi lähemmäksi melkein lasiin kiinni, kunnes äkkiä joutui, tuskallisesti aivan, nauruhermojensa uhriksi, jotka nekin olivat yhtä tottumattomat väkevämpiin ryyteihin. Säälien ja halveksien näin ihmisen läpi —

Tarjoileva Rosenberg taas, joka aikoinaan kyllä on tottunut vaikka mihin, ollessaan palveluksessa kuningatar Sofian eroitetulla kamariherralla, — hänkin aukoi suutaan kuin hauki verettömiä kiduksiaan.

Mutta yht'äkkiä hän punastui rajojaan myöden, ja uskovainen ulkona jäykistyi kuin äimä, samalla kiireesti kadoten —

Sielussani kävi käsky kuin junaa jarruttamaan —

Myöhäistä — tuomari seisoi ruokasalin ovella. En ollut ottanut huomioon askeleita hallissa, koska siellä piti olla Lempinkin.

Että tulikin tehdyksi!

En voinut muuta kuin painaa pääni tuomion piilulle —

Mutta mitä kuulinkaan —! Tuomarin naurahduksen — luontevan ja välittömän! Se osasi nauraa noin —

— Koomillista! hän sanoi. Tosiaankin koomillista. Aivan kuin jossain farssissa!

Mielenkiintoisen ja huvitetun näköisenä hän vain seisoi todeten ilmiön edessään kuten tiedemies.

Oppineen henkevyys pelasti minut tällä kertaa, — ajattelen vain hänen paikallaan talon rouvaa, minkälaista tahansa — itseänikin!

Sitten tuomari kuitenkin äkkiä totistui ja asianaan ilmoitti matkustavansa seuraavana aamuna pääkaupunkiin, — tiedonanto oli aijottu sekä Rosenbergille että minulle.

Kääntyi ja meni — meni mennessään!

Jännitys laukesi, hervottomana vaivuin tuolille, kätkin kasvoni ruokaliinaan ja itkin, itkin —

Olinhan saanut hetken elää hänen kanssaan —

Näyttää kulttuuriarvojani —

Keittiöpuutarhan takana on pieni vaaleanpunaiseksi rapattu asumus kuin joku vanha, hieno mummila ikään. Sen pittoreskin remppautuneelle seinälle painaa ruusupensas illan suussa pitenevän varjon, japanilaisen efektin.

Siellä asun, siellä on linnulla pesä, huonetta enemmänkin!

Tietäkääpä — rakastan kamaria, ihmiselämän ensi verholehteä, neliömetriä puhtautta ja järjestystä, jonka vaivalla ja tuhannella neulanpistolla on temmannut kaaoksen kynsistä. Rakastan pöydän suorakaidetta, jolla valkea paperi uneksii kuin kirjoittamaton kirje, ja yksi ainoa kukkiva kasvi tuoksuu elämän salaperäisintä mysteriota. Rakastan ikkunaruutua, ohimoillaan valkeain verhojen hulmuavat hiukset — aukkoa avaruuteen, jonka takana iäiset ajatukset kulkevat järkkymättömässä kontemplatiivisessa rauhassa. Rakastan… mutta miksi sanoisin kaikkea…

Sellaisen pyhän kamarin pöytälautaa vasten painan poskeni…
Ymmärrättekö tuskan ja kaipuun, joka on sanojeni alla?

Kun tänne iltapäivin pääsen, niin kuin kaivoon uppoan, eikä ainoakaan vihamies, ei ystävä tyyssijaani tunne.

Täällä Aikaa ja Paikkaa rukoilen pysähtymään hetkeksi kohdalle minun, kurjetan, joka olen kuin kaikesta hyvästä myöhästynyt. Täällä yksinäisyyden huimaavassa kuilussa tuo tuska luokseni yhden ainoan onnen, ajattelemisen ja tuntemisen onnen. Tunsin ja ajattelin sittenkin kipeissä ahtaissa aivoissani! Muuta en saanut. Tosin hävittää päiväni sulon ja hymyn yö, ja kammonjumala Fobos, — anteeksi tämä helleninen piru täällä! — nostaa palmikonpäätä yömyssyni alta, — tunnen, tunnen, kuinka julmasti vereni aarteet valuvat kiveen kiveliöiden maassa. Mutta kun taas Koi, verraton elämän ja aineen ystävä aamulla saapuu heittäen ruusunlehden uutimen valkeaan aaltoon, pudottaen jonkun valkokirjopatjallekin pääni viereen, ponnahuttaa elämäntuli minut uutena pystyyn ja on kuin sittenkin vielä kaikki, kaikki… se ihmeellinen olisi mahdollista…

Ei minua täällä kukaan häiritse.

Vai sanoisinko sellaiseksi pientä mustaa hylkykissaa, joka on ruvennut ikkunani alle ilmestymään ja minuun turvautumaan, heti kun arvaa olevani kotona tai hereillä aamulla.

Mitäs se mossi siellä häilää? Haisteletko hyvää aamu-ilmaa sinäkin, autuaasti puistattaako virkistynyt elollisneste sinuakin?

— Nau, nau —

— Etteikö ole kukaan ruokaa antanut?

Niin naukaisee siihen surkeasti että ei ole annettu!

En elävästä muuten välittäisi, mutta tuo kissa on niin erikoisen viisas, kenen alkuaan liekin. Istuu ja tervehtii kuin koira ja muita temppuja tekee henk'elätteekseen. Se on kuin joku onneton nainen, joka harjoittelee miesten taitoja lisäviehätykseksi eikä sittenkään tahdo kelvata. —

Puske siellä mätästä nyt yhden salakan päälle! Hienolla kuonollaan muskii luiriaisia ojasta…

Tai sanoisinko rauhanhäiritsijäksi Sulo Johannesta, joka tuolla valjuissa ikäkoivuissa kottaraisten pesäuuttuja korjailee, tuulissa pelanneet koko kevätpuolen.

Jos olisin kuningatar, tekisin Sulo Johanneksesta paashini, joka sametilla ja purppuralla saisi ojentaa minulle jonkun herttuan lemmenbiljettejä. Tai kun olisin joutilaana, iloinen ja irti maasta, sitoisin lakkapunaisen nauhan hänen kauniisti sorvattuun kaulaansa ja hovineitojeni kera juoksisin ja hyppelisin hänen kanssaan pöydillä ja tuoleilla. Sillä tuon uskovaisen ulkomuoto ei lainkaan tee raihnaisen syntisen vaikutusta, päin vastoin aivan maallisen terveeltä ja aistillisen salaperäiseltä hän näyttää. Jos pukisi hänet, olisi kuin oikea herraspoika. Silmät sillä vaan on sellaiset vaaralliset, tumman sekulit suojassa varjostavat ripsien, kuin mustaa lampivettä rannan raskaiden leppien alla… Ne voivat kätkeä minkälaisen sielun tahansa, kuinka upottavan ja kavalan tahansa… minä tunnen ennastaan sellaisia silmiä, oh, ettenkö tuntisi sellaisia näkyreikiä! Ja sievyydestä huolimatta on profiilissa joku tyhmä ja typykkämäinen vivahdus, ilmeessä usein joku jurottava totisuus. Muun puutteessa on hän täällä minun viiden-minuutin-flirttini, jonka kanssa leikittelen kuin jalorotuisen koiran tai häkkilinnun kanssa leikittelisin. Muistattehan Schopenhauerin, tuon ihmeellisen ja viisaan elämänvihaajan kehoituksen, että naisen pitää alituisesti harjoitella viehätystaitoansa, ollaksensa valmis, kun tositarve vaatii. Sitä minun ei tarvinnut kahta kertaa lukea! Sulo Johanneksen apua huudetaan keittiöön puolipilalla pienimmänkin onnettomuuden sattuessa, kuten uuninpelleissä tai muissa naula- ja rauta-asioissa. Henriikan kanssa intämme, kummanko poika hän oikeastaan on, ja Henriikka on kyllin vanha ja julkea ja epänaisellinen kiipeämään jakkaralle ja tukistamaan jäykkää nuorukaista otsalle heilahtaneesta hiustupsusta. Kun Suloa on tarpeeksi härnätty, palkitaan hänet kermakaramellilla tai manteliässällä ja pääsee sillä erää. Parhaimmat palansa Henriikka kuitenkin säästää pehtorille, herra työmies Kilpiselle, — itserakkain sosialisti, joka puheissaan sekottaa kaikki maan ja taivaan välillä, usein myös saarnaten puhtaudestaan ja muusta siveydestään esimerkiksi muille, mutta jonka ainoa autuus itseasiassa on vain syödä ja syödä! »Kun on syönyt, on kuin pelastettu»! se puhki tässä yhtenä päivänä. Äiköttävä katsellakin, kuin paksu sikari, pää napsattu hiuksista poikki. Mutta sillä ihmisellä on muka jotain tekemistä ja arvostelemista minun kanssani, jotain aina keittiössä minusta niille toisille sanomista, varsinkin välilöistä Sulo Johanneksen kanssa muka — — niinkuin kuuluisi jollekulle, ketä minä suvaitsen suosia —

Herrani palveluskunta on tällä kertaa muuten hieman tilapäistä johtuen edellä käyneistä kuolemantapauksista ja muista suurista muutoksista.

Ja sai vielä yhden tilapäisistä tilapäisimmän! Tuntuu kuin olisin pettänyt häntä ja yhä pahasti pettäisin. Miksi valitsee hän kahdestakymmenestäkolmesta hakijasta yhden, jonka nimi on Arma Vieras. No, eihän se ole mikään ruma nimi, Arma Helena Vieras!

Mutta on pakko tunnustaa, että Vieras on ennen jatkoluokkain päästötodistusta otettu nimi, se entinen oli sellainen — nen päätteinen. Niin sitä nuoruutensa huimuudessa menettelee romanttisesti! Sillä se oli kuitenkin nimi, joka jo vuonna 1571 ilmestyi Savon kirkonkirjoihin, kun siellä ensi kerran henkikirjoitusta pidettiin. Sieltä muutti suku Karjalaan leviten laajalle, — tavallaan Suomen aatelia sekin! Niin, niin! En heistä paljon tiedä, läheisimpäni ovat jo lapsuudessani kallistaneet levottomat päänsä ja rauhattomat sydämensä, — se on väkisinkin synteesini heistä. Onhan niitten talonpoikain joukossa ollut joitain — — on niiden hallussa ollut ainakin — sana, ja eri muodoissa vakavasta leikilliseen. Hurjaa, intohimoista taattoa kaiketi eniten kiitän, tiedän hyvin, mitä olen häneltä perinyt, tiedän kuin tiedänkin! Suurin osa on jotenkin tuskoittavaa moskaa, uskovaisten sakkaa, omaisuudeltaan hävinneitä ihmisiä, altruistisia dekadenttejä! Vasta noin pari vuotta sitten kohtasin vanhan sukulaisen äidin puolelta ja häneltä sain kuin lahjaksi hämärän takaa esi-isiä, jotka sieluani enemmän miellyttivät, toiset aivan kuumeisesti elähyttivät. Te ehkä kerran syntyvät lapsenlapset, sallikaa nämä vaillinaiset, — ehkä lapsellisetkin! — muistot Kanta-äidin päiväkirjalle! Elollistunnettani paisuttava voima oli niin syvä siksi, että olin heissä tuntevinani monia herramoraalin vivahduksia, tukien täten omiani jo lapsesta asti ilmenneitä vaistoja. Sain äkkiä veren yhdyssiteitä väkevämpään elämään ja ylhäisempiin muotoihin, jälleen salaperäisen vetovoimani selityksen… Siellä oli runopuheisia hengenmiehiä, — mustakauhtanoitakin siis, — kellä mitä ei olisi suonissa tässä maassa! — oli aatelisia uljaita upseereita, suurliikemiehiä ja rahapohatoita, rusthollarin tyttäriä, jotka hyläten monta kosijaa valitsivat mieluisan köyhän (ehkä jo dekadenssia siinäkin). Sen suvun naiset olivat perheenäitejä, ankaroita puhtauden ja järjestyksen pitäjiä, ne laulavat, tekevät korutöitä, maalaavat, lukevat Topeliuksen ja Wecksellin runoja… Oi, kumma tähti Maa, sehän juuri sytyttääkin, kuinka syvällä on se voima, jolla sinua saan syleillä? Mitkä mahdollisuudet ovat, mikä on jo kypsää ja perittyä, mitä uutta pitää vielä hankkiman. Ylimalkaan oli niitten joukossa jo täyteen itsenäisyyteen päässeitä ihmisiä, jotka syvin siemauksin ovat rakastaneet elämistä täällä maan päällä. Ne ovat tottuneet yhtä hyvin työhön kuin vapauteen, yhtä hyvin tottelemaan kuin käskemään, surun jälkeen iloitsemaan, kärsimyksen jälkeen nauttimaan. Sellaista vastakohtain rikkautta yksin ymmärrän ja rakastan. Olipa siellä ylhäisen intohimoista erotiikkaakin, oli pelottavaa koleerisuutta, harvinaista rehellisyyttä ja suorasukaisuutta, oli itsemurhan tekijöitä ja monta muuta kunniallisuutta ja lahjakkaisuutta. En rahaperinnöstä niin olisi riemastunut kuin näistä elämää myöntävistä ominaisuuksista. Kaikki heikko ja kielteinen, mitä tietysti heissäkin on ollut, maassa mätänee, mutta positiiviset ominaisuutensa loistavat hohtokivinä jälkeläisten otsalehdellä. Ja kun heidän vikansa vain ovat olleet herramoraalisia vikoja, miellyttävät nekin minua enemmän kuin heidän orjamoraaliset hyveensä. Eräskin, suurrikkain kaikista, oli lahjoittanut rakastamalleen naiselle höyrylaivan yhtä keveästi kuin joku toinen herra olisi lahjoittanut suklaa-laatikon! Kerrotaan saman ulkomailla hotelleissa maksaneen laskut suuret kuin ruhtinaan. Äidin-äidin-isäni, papinpoika, taas oli kaupunkinsa pirtein humoristi ja leikinlaskija, ja sanotaan hänen kerran katubarrikaadillaan pysäyttäneen niin ylpeän armon vaunut, ettei olisi häntä muulla keinoin kuin mainitulla kepposellaan nähdä saanut, minkä myös armolle kysyttäissä selitti. Rohkea vietikka, oli kauniskin ollut, — hänellä taas oli poika, lemmekkäin ja lapsirakkain kiharatukka isä.

Sellaista pientä olen kuin sukeltaja hengenhädässä korjannut haaksirikkoisesta laivasta… Ei niistä kukaan muu välitä kuin minä. Minun kauttani nuo hukkuneet henget kuin rukoilevat päästä oikeuksiinsa ja kunniaansa jäälleen, minun kauttani maan kamarata jälleen auringossa ja elämänilossa polkemaan, pesemään pois Tschandalan merkin suvun otsalta, johon sen pari viime polvea niin veltosti ovat päästäneet.

Siksi, ylhäinen isäntäni, minusta tuntuu kuin pettäisin sinua, kuin en olisikaan oikea taloudenhoitajattaresi, vaan yksi noista menneiden hengistä, joka on tullut sinua arvostelemaan ja katselemaan itselleen olemisen paikkaa — —

Jokatapauksessa, kun leikki pois, välimatkan paatos siitä alhaisosta, jonka mielessä on vain kukonaskel Kristuksen ristiltä Maria Antoinetten giljotiinille, on minulle elämänehto — — elämän ehto.

Nyt en osaa sanoa enää yhtään mitään — — —

Mikähän päiväkin nyt on menossa?

Mutta — — palaan taaksepäin —

Kun tuomari oli matkustanut, heittäytyi naisväki oikein petollisesti talon kimppuun sekä sisältä että ulkoa. Uskokaa minua, olen nauttinut suursiivon haltioitumisen sakkaan saakka! Siihen asti on hyvin, kunnes tekisi mieli käydä käsiksi viivoihin ja väreihin, tehdä vähän kultaista jakoa siellä ja täällä, vähän koko kodin kompositio uudelleen — — — mutta niin pitkälle ei talousneidin valta ulotu, ei saa koskea vieraan pieteettiin —

Kun kaikki oli vihdoinkin ohi, eikä isäntääni sittenkään kuulunut, äidyin siitä kylittelemään minäkin, annoin valjastaa hevosen ja otin Sulo Johanneksen ajajaksi.

Hiukan noloina jäivät Henriikat ja muut pihamaalle lähtöämme katsomaan, kun sievinä ja tarkoituksenmukaisina istuimme sadetakit yllä uusissa kellanruskeissa kääseissä. Siinä oli pehtorikin poukkimassa, joka paikkaan se pistää nenänsä. Etteikö muka poudilla kylille päästä — he! Niinkuin hevoset sateesta särkyisi! Ei se ollut taas muuta kuin että lähdin Sulo Johanneksen kanssa, houkuttelen muka nuorukaista. Kyllä ne tiedän — kateenkodat!

Vaan haihtukoon omaan mitättömyyteensä!

Huusin, luikkasin ihastuksesta, kun ensimmäinen jyrkkä mäki laskettiin, niin että sora ja kura korkealle priiskui.

Nyt vei prinsessa paimenpoikansa!

Vaan tekeekö mitään kesällä!

Maantiellä mennä loiskutettiin hiljaisemmin, oli vastaantulijoitakin ja kärrynraiteissa roiskuvat vesijäljet. Tiepuolessa pudotteli tumma lepistö raskaita pisareita, ja edeltämme hyppelivät oheen harmaat kylävarpuset. Kuinka lepuuttavaa yksitoikkoinen, harmaa oli silmälle, vain veden märän kiillon katkaisema. Pehmeän hivelevä sateenhämy rauhoitti sielun —

— Isoniemeläiset rakennuttavat uutta pihapytinkiä, Sulo virkahti.

Katsahdin tummaa kuusikujaa pitkin, jonka pään leikkasi jäykkä sinivihreä maalaistalo. Vaikutus hieman kylmäsi — ritirinnoin seisovat ikkunat tuijottivat tylysti ja ontosti ohikulkevaan —

Isoniemeläiset niin, siinä tuli mieleen jotain —

Pian olimme synkällä pikkutaipaleella puun kohdalla, jota kutsuttiin murhakuuseksi. Se oli omituinen ja kammoittava puu seisoen tiheässä viidakossa sekasortoisella rinteellä. Sen leveät, tuuheat oksat viistivät laajalta maata kätkien alleen kuin syyn ja salaisuuden, se kuin vainosi sivukulkijoita mustilla kulmillaan. Yhdellä kohdalla aukenivat havut hiukan, runko puunsi esiin paljastaen ilkeän primitiivin puukko-piirustuksen, miehen murha-ase kädessä. Vielä oli tehty paksuja ristejä lähimäntyihinkin, niinkuin ei kammoa jo olisi ollut kylliksi.

Tuon kuusen alla ne olivat kerran tappaneet Isoniemen isännän, ja kysyin Sulolta, tunsiko hän tarinata.

Sulo kertoi, että kun Isoniemeläinen kerran talvella oli ajanut suopiikin poikki mäkeen oikaistakseen, vartosi kuusen takana hänen torpparinsa poika. Ja kun isäntä kohdalle tuli, niin sieltä pudotteli Veikka häntä seipäällä takaraivoon —

— Ja nuori emäntä jäi kolmen pienen lapsen kera —?

— Jäi kaksi tyttöä ja yksi poika.

— Olivat arvon rikkaita —

— Se vanhin Hanna neiti on — maisteri vissiinkin, ja Saimi lukee — — lääkäriksi kai se oli. Santtu poika taas on sellainen — kuvanveistäjä. Sulo naurahti kuin puolipilalliselle asialle ainakin.

Kuinka kankea ylimalkaan oli Sulo lähtiessään puhumaan välistä yksinkertaisintakin asiata. Ikävä silloin aivan, salaperäisyys hänestä katosi ja tympäsi poika kuten aivoton nainen voi tympäistä kehittynyttä miestä.

Kaamea murha oli tapahtunut noin kaksikymmentä vuotta sitten. Että ihmiselämä oli sellaisten sattumain varassa! Sehän minua siinä järisytti — päättää päivänsä, elämäntarkoituksensa, kaikki järjettömän sattuman takia! Joutua noin vaan toisen sairaan mielikuvituksen uhriksi, — torpan poika himoitsi kelloa ja polkupyörää. Ei, ei elämä ole turvallista! Miksi sitä ei tehdä turvalliseksi? Miksi ei ajatella vaaroja jo edeltäpäin?

— Kyllä niinkin, sanoo Sulo, jota saa melkein kaikessa opettaa ajattelemaan, raskasta niin.

Millainen lie Isoniemeläinen ollut, — korkean kirjakaapin ainakin jätti lapsilleen perinnöksi. — Mutta millaiseksi on se perhe muodostunut, jolla on sellainen suru kannettavana? Luulisi niiden hieman kaihtavan ihmisiä ja kuin kysyvän velkaansa vähän jokaiselta —

En tuntenut vielä lähimpiä naapurejamme edes näöltä, mutta ne vetivät puoleensa kuten kohtalokkaat ihmiset ainakin.

Katsahdin kuuseen taakseni. Nyt se siellä kyllä pysyi. Mutta kerran jalan ohi kulkiessani, tuntui kuin olisi se painanut perässä, minkä pääsi, leveät oksat maantietä laasten. Mitähän asiata sillä oli minulle?

Tulimme liikekeskukseen aseman tienoille, joka oli ihmeesti räävätty kaikennäköisillä karvariverstailla ja räikeillä uutisasunnoilla, raaka hirsiseinä vastaan paistaen. Puunpirstaa retalehti maasta ja makasiinirojua törrötti sorkat pystyssä näkyvimmillä paikoilla. Kyllä oli kiirettä nykyaikaisilla —

Mutta asemasillalla seisoi joutilasta miestä kuin piitä pystyssä. Tuo oli pimeätä, sulamattoman näköistä joukkoa, täynnä uudenaikaista lahkolaisuutta. Pari työväen agitaattoria seisoi syrjemmässä jutellen, — toinen muistutti helposti kiihtyvää vihaista koiraa, toisen naama oli lammasta lauhkeampi. Jälkimmäiseltä oli käsivarsi poikki — työmieheksi raajarikko, älyä ei herraksi —

Pari harmahtavaa tytönlunttua, rautatietyömiesten bajadeerejä, tulla kurttuili meitä vastaan, likaisenvalkeat liinat tiukasti tuhkaisilla hiuksilla. Kohdalla purskahtivat ne hävyttömään nauruun.

— Mitäs sitä riepua silmilläs pidät? huusi toinen harsostani, yllyttäen toisenkin itseänsä apinoimaan.

Kauempana oli maantie kuivempi, tienvieretkin taas somistuivat puista ja pikkupuutarhoista pienten, kuin maan multaan painautuvien asumusten ympärillä. Pehmeiden ruisvainioiden ja kaartuvain perunapeltojen yllä kyyköttivät vähän suuremmat talonpoikastalot, toiset vanhanaikaisen, vaarin-ja-muorin rauhallisina, toiset uudenaikaisen tyylittöminä ja koleina. Jonkun ränsistyneen herraskartanon ympärillä suhisi harventunut koivupuisto, naapuruudessaan muutama puolivillainen, saaliinhimoinen huvila. No, jotain katseltavaa tässä suhteellisessa maailmassa, vaikkei juuri — kaunista. Levottomuuden itiöitä oli ilmassa täälläkin, — maantiellä kulki työstä palaavia, mustia sala-ajatuksia hautovia järjestäytyneitä ohitse sähkölankapylväiden, joissa heidän kokous- ja iltamajulistuksensa voittivat. Ja rannalla tuolla, missä niemi ulkoni veteen kuin pyöreä saari, seisoi tyhjä, ontto kirkko, seinä harmaana ja silmä homeessa, järvelle kaamean älyttömästi tuijottaen, kuin ei enää mitään olisi odottanut tai jos odotti, oli se jotain hyvin pahaa. Ei maailma ollut missään entisellään, eikä ollut entinenkään hyvä. Kuin tylsän horrostelevan eläimen korina sekaantui yhä kuuluvammin lian ja hien virran kumeaan uhkaan.

Osuuskaupan kohdalla hypähdän alas jaloittelemaan. Sulo sai ajaa kääsit vaikka sinne pihaan. Hänen veljensä oli liikkeen johtaja.

Aivan kaupan vieressä kuusiaidan takana asui kunnanlääkäri entisessä apteekkitalossa. Käyn heitä tavallisesti tervehtimässä, sillä rouva on luokkatoverini — vaikkei minulla olekaan tuomarin takia iloa nähdä heitä vastavierainani.

Hiljan ne vasta ovat muuttaneetkin tänne Elman kotikylään, jota Joonas tohtori, hienon Vaasan poika (suomalainen sentään), sättii kuolettavan ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Luulen melkein, että tuomarin eristäytyminen on saanut aikaan jäykkenemistä ja apinoimista hieman koko tänpuolen pitäjän seuraelämässä, varsinkin kuin vielä kankea, epäluuloinen ja omahyväinen puoluehenki kaikkialla vallitsee.

Tohtorin kohdalla aina hieman epäröin, mutta sisään kuitenkin elämänhalussani menen — menen Janus-naamalla, ja — jos uskaltaisin käyttää niin korkeata attribuuttia, dionysisesti kiihoittuvana sieluna tottuneena jo vähän joka osaan tässä maailmassa.

Molemmille olen tervetullut — toistaiseksi. Rouva on ihailijattareni, sattuuhan sellaistakin elämän runsaudessa. Kunnia ei ole mikään, hän on harvinaisen typerä ja väsyttävä olento. Siinä on jotain niin kumman kalpeata ja vähäveristä koko ihmisessä, vaikka on muuten pyöreä ja kukkea nähdä, rinta kovina palleina. Suuret ulkonevat silmät tuijottavat naapuria tyhjänhyvinä, nenän paksu, kuollut motti töllöttää kalpean pikku suun ja täystekohampaiden yllä. Ja hänen odottava, kyselevä keskustelemistapansa! Tuntuu kun olisi saanut itsetiedottoman, verettömän vampyyrin käsivarteensa, kunnes poski kalpenee ja jalat alta horjuvat. Eiväthän rikassieluisetkaan naiset ole keskenään hedelmällisiä kuin tuokion. Tylsyydestä ei hän tunne mistään moraalista pahoinvointia, niin että joskus, kun esim. sattuu maantiellä kävelemään papin rouvan ja kansakouluntarkastajan välissä, vaikuttaa hän ihmeen viileältä, melkein aristokraattiselta. Tervehdänkin häntä hevosestani koko voimallani silloin, huudahduksin ja kädenliikkein, melkein yhtä rakastettavasi kuin kerran matkalla näin Gabriel D'Annunzion tervehtivän — Janusnaamalla! On Elmalle kylmä tai lämmin, uskoton tai uskollinen, aina pysyy hän samana lampivetenä, joka ei liiku eikä kehity. Tiedän hänen vain pari kertaa eläissään suuttuneen jostain pikkuseikasta, mutta niistä tulikin pimeät vihat, joita ei mitkään järkisyyt ole voineet haihduttaa. Sellainen pikkuinen vaara siis hänen kanssaan joskus, — kuten lammella ainakin.

Ja vielä pahemmin on hän tietysti tarrautunut mieheensä, jonka ikävää ja väsymystä yhtä vähän kuin uskottomuuttakaan hän ei edes huomaa. On siinä pari! Tohtori kiroilee toisinaan rouvansa höhlyyttä, ja on saanut mielestään liian kalliisti maksaa myötäjäiset, apteekkitalon, kuten myös hieman ennalta nautitun rakkauden, naimislupaukseen sidotun. Itse kuuluu sentään intelligenssiin, omaa hieman nimeäkin maailmalla musiikkiarvostelijana, paikkakunnan esteettisin seuraveikko. Kyllä hän nyt jo vaihtaisi naisensa vaikka köyhään, mutta mielevään ja viehättävään tyttöön. Sillä köyhän jos otti, piti sen ainakin olla kaunis, että loisti! Joonaksen kaltaisia miehiä on paljon nykyaikana, ei ole mikään poikkeus. Eivät lahjoinensa kestä aineellista taistelua, myyvät itsensä. Ehkä aika on liian kova? Hänen kanssaan on kuin kiikkulaudalla, milloin ylhäällä, milloin alhaalla, mutta ei hänen paikanmuutoksistaan tunne luonnollista vastakohtain ja äärimmäisyyksien välttämättömyyttä ja raikkautta. Sama lääkärinäkin, milloin erinomaisen tarkka ja tarmokas, milloin suorastaan rikoksellisen veltto ja haluton. Mutta kun hän laulaa 'O, du alte Burschenherrlichkeit…' unohtaa kaiken ja on vähällä artistisesta ihastuksesta lentää hänen kaulaansa. Ehkä jumala sitten on aikonutkin hänet joksikin edesvastuuttomaksi musiikki-ihmiseksi. Miellyttävä ulkomuoto, vartalo sujuva ja malleva, korkea pohjalainen profiili hieman pehmennyt, korkea otsa hieman avuton. Huulet pienet, mutta pehmeät ja herttaiset. Siinä sitä jo onkin! Välini hänen kanssaan ovat jo edellisestäkin päättäen mitä keikahtelevimmat. Toisinaan on hän melkein ihastunut, toisinaan aivan ilkimystynyt! Milloin kiittää milloin laittaa — usein ilman logiikkaa. Sen pahempi! Ollen sitten vielä sangen altis suggestioneille, saattaa seurassa tapahtua, että Joonaksesta tulee äkkiä selän takana Pietari ennenkuin kukko kertaakaan kiekahtaa. Ja kuitenkin on hän valistunein ja henkevin ihminen paikkakunnalla, ainoa joka senkään vertaa tulee kysymykseen — niin hämmästyttävän köyhää täällä on. Ei todella ainoatakaan, josta ajattelisi, no, tuo on mies!

Elma oli eilen kanttorilla neulomaseurassa, Joonas yksin kotona.

Eteisessä sanoin jotain, mikä itseänikin heti harmitti, että muka olin niin kauan ollut keskihakuisuusvoiman vaikutuksen alaisena, että teki mieli jo heittäytyä keskipakoiseksi —

Joonas luuli jotenkin olevan kysymyksen meijeristä, enkä tiedä, kuinka tympäisevä väärinkäsitys siitä syntyi. Niin voi vain yksinäisyydessä pingoittua.

Mutta pian säteilivät hänen pienet silmänsä herttaisesti jälleen, hän olikin oikein hyvällä tuulella. Pehmeä, nauhoitettu kotipuku kohotti hänen ulkonaista hienostuneisuuttaan, — ja hipiäkin, — hoiteleekohan se sitä hajuvesillä oikein?

Pian istuimme kuten monasti ennenkin tohtorilan kauniissa ruokasalissa (Elma ei saa edes oman huoneensa näköä määrätä) kahvin ja bolssin ääressä. Katselen hänen atavistisia liikkeitään laseja ja pulloja pidellessä, hänen suloaan ja liberaalisuuttaan tarjotessa — —

Alussa hän tavallisesti tekee pienen hyökkäyksen minun 'ihanteellisuuteni ja runollisuuteni' kimppuun, sanoja, joita minun, kaiken maailman realiteettien tavoittelijan, on vaikea itsestäni ymmärtää. Hän ärtyy nimittäin siitä, että vaikka joskus puhunkin puoliavoimesti ja uhmaavasti naiselle hengenvaarallisista asioista — en kuitenkaan, kuinka nyt sanoisin — — no niin, että arkioloissa mieluummin olen: 'noli me tangere'! Tästä voisi puhua paljonkin, mutta enpä huoli. Rakkauden järkyttävää suuruutta en voi pois resoneerata elämästäni, mutta blajimaisuudet ja muut sellaiset salavihkaisuudet jätän mieluummin toisille daameille. Tietäisinpä somia juttuja varsinkin noista 'puhtaista ja siveellisistä'! Kumma muuten, ettei naisella saisi olla uudistavaa voimakasta rakkauden elämää. Katuojassa, jos hän sinne on joutunut, kyllä saa maata, mutta selitä pyörtymistilastaan, parata haavastaan, koota jälleen ruumiin ja hengen voimansa ja lähteä raikkaana eteenpäin kuten aamun ruusuinen lapsi, ehkä lennossa uuden onnen sulka tavoittaa — — se kouraisee seurakuntaa maksaa myöden. Wolfgang Goethe, kuinka monta kertaa voi ihmisen sydän lyödä täysin valtimoin? Miksi et turmeltunut, kulunut sinä, kaunis, monissa rakkauksissasi? Ei, rumat sisareni, te jotka näitä ongelmia eniten pohditte, ja kovia pähkinöitä purette, ei turmellu se, jolla on sähkö. Niin yksinkertaista, — sähkö vain! Sillä sähkö, tuli polttaa liankin hiileksi ja iskee halulla aina uuteen ja kuivaan kohtaan, en sanonut — uuteen kappaleeseen! Sillä jos kuivia ja koskemattomia kohtia samassa riittää, on tulella aina jotain purtavaa, — jos ei, niin kuinka silloin käy? Täytyy joko sammua tai eteenpäin, eteenpäin! Olkoon sitten kysymys ihmisistä taikka asioista. Mutta eikö tämä ole samaa kuin kehittyä, mikä voi tapahtua vain kokemuksen tietä. Ja olisimme täten, harmillista kyllä, joutuneet korkeimman ihmispyrkimyksen uomaan —?

Nainen on kuitenkin itse totuttanut maailman siihen, että hänen pitää heti sortua ja porata ainiaan ensi iskun saatuaan. Miksei sitten mieluummin yhtenä hehkuvana yönä tukahuttaa itsensä ruusuin ja kukkasten morfiiniin, juoda kaunis ja korkea jäähyväismalja elämälle? Jäädä tänne ontumaan ja laahaamaan, aina sama rumuus, kurjuus ja häväistys kintereillä — en rakasta!

Tällaisia itiöitä on meidän välisissä keskusteluissamme ilman että niitä oikein loppuun kehitetään. Joonas luulee enimmäkseen, että minä laskettelen paradokseja lukemastani. Ei hän eikä kukaan täällä ole nähnyt minun sieluni verholehtien taa. Sillä jos on onnistunut jonkun syvän salaisuuden säilyttämään ja saanut sen itsellensä korkoa kasvamaan, on pääoma jätettävä mieluummin koskematta — rintaperillisille. Absoluuttinen ehto ei se kuitenkaan ole. Onhan monta keinoa käyttää hyväkseen tuskansa omenoita. Absoluuttisia ehtoja ei viisaalla elämällä ole.

Joonas pilkkaa minua rohkeuden puutteesta! Poikanen, poikanen, suomalainen mies! Tässä maassa on usein nähty, että naiset ovat henkisesti rohkeampia, että nainen voi valjastaa sielunsa pedot eteensä ja kiitää halki erämaan ohi — toisten petojen! Kelpaako kuva, Joonas? Kyllä ymmärrän, että herra tarkoittaa nautintojen rohkeutta, mutta mielestäni kaikkein suurimman rohkeuden vaatii ihmeellinen elämä, kokonaisuus itse ja sillä kohdalla — kumpi jätättää? No, jaa! Noita aiheita, joita herrat mielellänsä viljelevät köyhän yksinäisen naisen kanssa (ruma sana), jolla on pisara tempperamenttia —

Mutta kun pääsemme etuvartiokahakasta, on Joonas jo paljon asiallisempi ja miellyttävämpi.

Hänen hieno muototajunsa pitää minut sangen terveellisellä tavalla hereillä. Onhan aina vähän kirvelevää vaillinaiselle ihmiselle, kun toinenkin näkee kauniin ja ruman, mitat ja suhteet, — ihanteen, vaikkei muussa kuin nenänrakennuksessa. Maalaustaidettakin, kaikkein ekspressionistisinta Joonas ymmärtää paremmin kuin moni ammattiarvostelija meillä.

Nyt kerron ihmeen. Kerran näin hänen silmässänsä kyyneleen. Hän istui illalla puutarhan penkillä ja itki. 'Jos käsittäisit…' vain virkkoi, ja siihen vaikeni tuijottamaan…

Jos se kyynel nyt sitten on joku kriteeri. Olen nähnyt ilkeiden itkevän, olen kuullut laulavan pahojen…! Mutta liikuttavan vaikutuksen joka tapauksessa tekee, kun mies itkee, ja samalla niin kumman pelottavan. On kuin koko maapallon rakennus olisi jollain tavoin irtautunut liitteistään, jumala voimaton. Sillä jos ei mies voi, niin ei sitten kukaan.

Alakuloisena palasin Joonaksen luota, syli tyhjää täynnä. Turhaan taas olin lähtenyt kyliltä elämää hakemaan. En saa hänestä edes ehjää, koossapysyvää miesystävää, en mitään tulevaisuuspitoista. Hänen tarjoamansa välit ovat naisen ryöstöviljelystä.

Omituista, onkohan suomalainen maskuliini todella kaikkialla niin heikko, sieluton ja henkisesti intohimoton, jollaisena minä sen tunnen. Eihän minulla tosin ole ollut onnea onnen kanssa. Onneani voisin paljon sättiä, siitä voisi puhua inhoittavia aivan! Mutta kuin tyhjiä tyttölapsia nuorukaiset enimmäksensä ovat, joskus — hysteerisen oikutelevia hypokondrikoita! — tai vanhoja petollisia, omaa etuansa mitä pikkumaisimmin katsovia vaimoihmisiä. Filosofi on näes opettanut, kehen vertaamalla ammennetaan ne kaikkein katkerimmat huonon attributit ja etukoristukset! Naislaadun rinnalla vilisevät vielä kivet ja kuivat kannot, pienet ja suuret pedot! Miesjumalata ei näy missään, häntä, luomakunnan kruunua! Miehuullisimmat vaikutukset — — joskus matkalla, junan vaunussa tai laivan kannella, ovat menneet ohitseni kuten tuoksu vain — —

Hajamielisenä ajelin kotiapäin. Sulo ja Vappu hevonen sulivat tietoisuudessani kuin yhdeksi samanarvoiseksi olennoksi — —

Mutta etupihalla jo vähän katastin talliin päin —

Ja keittiössä sain viedä käden kauhusta sydämelleni: tuomari oli palannut ja hänen mukanaan tullut poika, maisteri Eric…

Yöllä…

Ikkunani lojahti auki… nousin ylös yöpuvussani roikkumaan ulos ruudusta, ohi kukkivain pelargonien…

Lämmin leyhyy kuin käden hively kasvoilla… kuin viima vie sieluani, vilisevä, polttava, tummakuvainen virta! Hermoni ovat niin sekaisin, etten saa unta…

Kummallista… nyt siellä puhuvat vaikenevimmat äänet, nyt siellä laulaa suljetuimman laulurastaan suu!

Tällainen yö… kun tähden Maan tanssi melkein tuntuu avaruudessa, kun melkein on, että nyt, nyt juuri keinutaan isolla laivalla kohti sinisten tuntemattomuuksien kaukaisia kiiltotulia —

Tuolla sekametsän tummapiiloinen hämy, tuossa tuoksuva heinäniitty, jonka yllä viime lintu vihreätä iltataivasta vastaan kuin paikallaan räpyttää ja laulaa. Ja nuo kaikki pellon arot ja pientareet, joilla pikku pensaat kilvan töhkii, joka päivä työntäen uusia sorkkia ja kinttuja, jalkainsa juuressa ilmoille nousten tuhanten apilain ja orvonkukkasten salaiset kaihot… mitä ne kaikki tahtovat? Vedenhenki leijailee rantojen lomassa kuin asioilla sekin…

Tällainen yö… tällainen ihmisen yö… kun kaikki sisäinen lähtee paisumaan ja irtautumaan, kun se vaatii oikeutensa toimia ominpäin. Mitä se tahtoo? Onneansako? Kuten nainen tai rihkamakauppias! Ei onnea, lapset, sillä onnea ei ole, tai jos sitä on, on se vielä pahempaa kuin onnettomuus! Sitä avaruudenatoomia se vain etsii, jonka hän painaisi rintaansa vasten tällaisena yönä, sitä avaruudenatoomia, joka eniten olisi hänen ja kauimmin hänen luonaan pysyisi.

Sitä ihminen tällaisena yönä etsii…

Onkohan niillä missään tähdessä niin kummallista kuin täällä Maalla, onkohan missään niin kipeänihanata…?

Maisteri Eric…

Onhan se, onhan sitä siinäkin!

Ei hän nyt aivan ollut se kaunokainen, se poikaruusu, jonka lapsuudenkuva lupasi, — liekö parempi ja elävämpi näin? Ei ole aivan solakkakaan, hyvän joukon alle isän mittaista miestä. Sen sijaan harteva ja tavattoman varma ryhdiltään, yhtaikaa painava ja sulokas. Kasvot puhtaat ja jotenkin miehekkäät, hipiä niin ruusuinen ja hienosyinen, että sen edessä nainenkin aivan harmittelee. Ja muuten, juurevuutta niissä myös on, sekä henkistä että ruumiillista, aivan kuin hän liikavoimin tekisi kaiken mitä tekee. Puku ja ulko-asu täysin eurooppalainen, — eiköhän nuo kravatit olleet yhtä aistikkaat ja loisteliaat kuin kerran kertoi minulle eräs Levertinin ystävätär suuren Oscarin kauluskoristeiden olleen. Mutta harmaankirjainen puku oli hieman, aivan hieman nukkavieru kyynärpäistä ja taskun läpät niin tottuneesti sisäänpäin.

Hänen käytöksensä johti jollain tavoin mieleen Ferdinand Lassallen, ritarillisimman Euroopan miehistä. Ensi hetkestä oli maisteri Eric omituisen valpas, kuulostava ja varovainen, talousneidillekin erinomaisen lahea ja huomaavainen, muutamat juttunsa ilmeisesti aiottu naisen huvittamiseksi. Hän kuin kohotti korkeimpaan potenssiin läsnäolevainkin herkkyyden ja hienotunteisuuden. Joka liike, joka ilme muuttui tärkeäksi hänen aikanaan — sydämessä heräsi kuin syntyperäinen prinsessa! Ja silloin tällöin heitti iloisen vakavan puheensa joukkoon jonkun maailmanmiehen rohkeamman pilan, jonkun väkevämmän mausteen, — ei ole naisellinen tuomarin poikakaan! Mutta äkkiä saattoi myös katsoa kylmästi ja kysyvästi, kuin olisi keksinyt jonkun vian, jonkun kaulan suolakupposen! — mikä ei ollut aivan tuores eikä kuten olla pitää! — ja seuraavana hetkenä oli ritarissa tapahtunut ylimeno diplomaattiin — levottomaksi, hienon pahoinvointiseksi tehden —

Hieno herra, hienoin, mitä olen Suomessa koskaan nähnyt!

Ja tuomari oli myös mies poikaansa näkemään ja kuulemaan. Teki hyvää tämä ukolle. Sille ilmestyikin poskiinsa hiljaiset myrskynmerkkinsä. Kumma sentään, kuumenee noin kainosti omasta lapsestaan —

Noustessa pöydästä kiitti maisteri kädestä sekä isäänsä että minua. Oli sekä hyvä, että hyvää kotona.

Herrat astuivat parvekkeen ovelle, jotka Rosenberg kiihkeästi työnsi auki. Kaidepuulta riehahti heleä intiaanikrassi vastaan kuin mahdollisimman rehevästi tervehtiäksensä nuorta isäntää, joka oli palannut kukkain loistavampain siskojen luota. Ja rannan hämystä muutamain haaveellisesti yli tukiensa riippuvain marjapensaiden takaa kohosi humalamaja, laki kullassa kuin joku unohdettu onnen temppeli. Vastarannan viileä iltavesi nukkui vasten metsänrintaa, joka oli pukenut mustat kasvonsa rubiininkarvaiseen harsoon hetkeksi ikävänsä unohtain. Puutarha iltavalaistuksessa oli kuin hieno pohjoismaalainen rokokonovelli… joka vain odotti haravoiduille käytävilleen nuoren jaloittelevan herrasväen… rouvan pöyheän hameen helmassa nelikertaiset rimssut…

Herrat menivät halliin polttamaan sikarinsa ja sinne vietiin kahvikin.

Kuulin maisterin sanovan:

— Hon ä' ju ganska söt, o' mycket snäll, sku' ja' tro, vår nya hushållsfröken!

Hm!

Viidestoista päivä.

Aamu oli sytyttävän kaunis! Suoraan vuoteesta syöksyin uimaan, niin että paljaat kynnet vain kapisivat kuivaa savikkopolkua vastaan.

Mutta vilpoisa polku, joka kääntyi uimakopin kohdalla, vei ja vetikin eteenpäin. Jalkaterä sukelsi kosteaan rautalehteen, kastikasheinä raapasi nilkkaa, sätkynkukkaset heiluivat jo korkeina kultapisareina yli muun nurmen, — ah, sellainen se polku, että teki mieli painua sitä pitkin, syleillä sitä ja maata ja ruohoa ympärillä, huutaa ja potkia ilosta ja onnesta!

Järvi loppui Isoniemen rajalla rutaiseen hettoon, missä relleitten sammakonkukkain valtamallia vedessä pienet puntarpäät vilisivät tiheässä kuin musta papusoppa. Kyllä sammakonsääriä saatiin, kuten kaikkea muutakin tänä vuonna. Pieni joki juoksi järvestä metsäänpäin, maa muuttui kovaksi ja kumpuilevaksi kasvaen siroja nuoria näreitä. Välkkyvän lehdon halki juostessaan alkoi jokipuro pikku koskina lirittää muodostaen kuohupaikkojen välille hiekkaisia syvennyksiä kuin valmiita kylpyammeita. Sellainen jääkylmä, läpikuultava amme oli tänä aamuna päämääräni… ruumiini oli terve kuin tappi.

Vanhaan latolaasuun riisuuduin, ja hupsis! Siellä jo limaisten kivien keskellä karmivassa vedessä velloin.

Juuri kuin parahiksi olin päässyt takaisin paisteiselle rantakivelle noukkimaan aivan äidillisen rauhallisesti pois vesitoukkia märältä martioltani, niin siihen minun ihana tahitilaiselämäni päättyi. Sain kiireesti poistua latooni, — joku ylioppilasnainen tuli vastarannalla lepikon lievettä, onkivapa olalla. Koskei hän minua huomannut, vaikka pidin kohtuullista meluakin — ei ollut se mikään havainnontekijä liioin, — niin annoin olla, jatkoin vain kiireesti pukeutumistani… Suoraan sanoen, se tyttö oli vasta jolsa! Vartalo kouraantuntuvine luineen taipui hieman etukumaraan, ja pitkät kasvot toivat väkisinkin mieleen hevosen pään tai näverretyn neljänneskuun. Yllään oli hänellä jotain ruskahtavaa pien'kirjaista vaatetta, mikä huonosti sopi hänen laikulliseen hipiäänsä, kuten likaisen vaalahtavaan tukkaankin. Vanha voitunut ylioppilaslakki oli painettu reuhtakorvia myöten päähän, ja ilkeän näköisinä koukertelivat paljaat varpaat kosteain savisten helmain alla. Helmat joutuivatkin veteen huuhdottaviksi, kun hän sen enempää itsestään välittämättä istahti kahareisin kivelle onkimaan. Hupaisen pelottava olento todellakin, jonka pienissä silmissä paloi villi fosfori. Mutta oli hänessä jotain somaakin, nimittäin suu. Mehevä, kokeellaan oleva ylähuuli ilmaisi primitiivistä tunnetta ja kiihtyvää temperamenttia, huulten värikin oli kirpeänpunainen. Suun ja silmäin tuli sen vaikutti, että hänen rumuutensa muuttui vetovoimaiseksi, että ikäänkuin kauhussa naurain seurasi hänen huimia eleitänsä ja animaalista elinvoimaisuuttaan.

Olin jo melkein valmis, kun taas lehdossa rasahti, hieman toisaalla kuin äsken, taittui kuin hauras lepänoksa. Ja aivan kuin jossain huononpuoleisessa laatukuvamaalauksessa aukenivat nuoret lehvät ja puoliväliin tukevata varttaan näkyi maisteri Eric, hipiän ruusuineen, panama päässä. Osasipa paikalle! Oli tietenkin herkuttelemassa aamunraikkaudesta hänkin, — se on hämmästyttävän varhainen muutenkin, — ja vaelteli luultavasti poikuutensa lempipaikoilla. Ei voinut ajatella koomillisempaa vastakohtaa idyllisessä luonnossa kuin nämä kaksi, outo ruma naisylioppilas ja meidän hienon hoidettu diplomaattinen maisteri, joista sattuma, julmin jumalista, nyt halusi tehdä surkeata pilaa.

Nauroin latoni nurkassa, en ääneen, mutta kuitenkin koko ruumiilla kiemurrellen. Oli niin pallomaisen kevyttä, kun ei tässä tarvinnut, ei oikein sääliä, ei kadehtia, ei olla mustasukkainen.

Tapasi prinssi nyt prinssessansa!

Se hämmennys, joka maisterin kasvoille hetkeksi kuvastui, katosi nopeasti jäljettömiin heti, kun tyttö käänsi häneen katseensa vihreän piston. Luontevasti, hieman huvitettuna sentään, astui herra esiin hattuaan kohottaen ja kysyen jotenkin tutunomaisesti, mitä Isoniemeen kuului?

Isoniemen neiti siis! Ja ne olivat keskenänsä tuttuja!

Voi, sieluni, kuinka toisennäköiseksi olin isoniemeläisen kuvitellut!
Tämä oli kai nyt se nuorempi, Saimi niminen, joka luki lääkäriksi.

Maisteri istahti läheiselle kivelle, ja solkenaan lähti keskustelu sujumaan.

— Kalassako?

— Jos saisi jonkun tintin?

— Taidatte olla hyväkin onkimies?

— Joka on hyvä yhteen, on toiseenkin.

— Jopa tuli!

— Ei tullut! Mutta nyt — ja nyt — heet siinä — tule, tule vaan!

Tytön ylähuuli kohosi itsetiedottomasti yhä ylemmä paljastaen keltaiset hampaat, sikin sokin suussa kuin jähmettynyt myrsky. Hyvä, että oli noin itsetiedoton ja piittaamaton muodostaan, sillä melkein helpotti katsojaa —

— Siinä ja siinä!

Hän veteli melkein perätysten muutamia hyviä ahvenia maisterin naurahdellessa hänen innolleen. Pian puhelivat he kalastuksesta ylimalkaan, ja väittelivät, mistä ja miten kutakin laatua oli parhain pyytää. Isoniemen neidillä näytti olevan suurempi tuntemus ja kokemus, mutta kyllä hän myös intohimoisen itsepäisesti puoltaan piti, pyrkien kuin todenperää sulamattomasti näyttämään olevansa miestä etevämpi. Sitten johtuivat he neidin lääketieteellisiin opintoihin, — tämä luki paraillaan kalojen pääkalloja. — Nyt vasta hän oikein alkoikin loistaa alalla, joka oli toinen kuin puhetoverin.

Olisi pitänyt jo aikoja lähteä ladostani, mutta hirvittävän noloa oli kömpiä nyt enää esiin piilosta. En olisi uskonut niiden hullujen rupeavan vielä keskustelemaankin!

Neidin jyrkkä ja särmikäs väittely näytti maisteria hiukan kuitenkin kiusaavan, kovin vähän oli hän tottunut näin suorasukaiseen, puoleksi hävyttömään tapaan. Mutta yhä oli hän kuitenkin huvitettukin. Alkoi kysellä osakuntaelämätä — nehän olivat tietenkin osakuntatovereita! — Siitä ja siitä ja päätyi viime vuoden taidenäyttelyihin Ilmeni nyt, että maisterin käsitys tauluista voitti, ollen paljon maalauksellisempi sentään kuin neidin, joka naturalistisen matemaattisesti hylkäsi kaiken mikä ei ollut luonnon pienois-jäljennös. Mutta olisipa Joonas tohtori mukana ollut, hän olisi taas nutistanut Ericinkin — sellaista se on, tiedon ja taidon laita, suhteellista kaikki.

Mitä enemmän neiti sotkeutui väkivaltaisiin syllogismeihinsa, sen hienotunteisemmin koetti Eric herra niistä päästä, varmana itsestään, yhä diplomaattisemmaksi kylmeten.

Notkeasti siirtyi hän ihailemaan neidin mainiota puhekieltä — se saattoikin olla hänen mielenkiintonsa syy. Sanoi tänä kesänä aikovansa täydellä todella suomen kieleen perehtyä ja kutsui neiti Isoniemeä käymään kartanossa.

— Oletteko kaikki sisarukset kotona? hän vielä kysäsi.

— Kotona ollaan!

— Tulkaa sitten kaikki! Tulkaa pian, tehkää minulle se ilo ja kunnia.

— Tulkaa tekin kerran meille, vastasi Isoniemen tytär sen enempää kursailematta.

He ottivat kädestä jäähyväiset, ja neiti heitti vielä hänen jälkeensä:

— Hei sitten vaan!

Maisteri pysähtyi naurahtaen, etsi kuin jotain vastaan, ei löytänyt, kohotti vielä kerran hattuaan ja katosi lepikkoon.

Isoniemen neiti istui vielä hetken onkikivellään, mutta kyllästyi kesken kaiken hänkin. Nousi pois, hypähteli ja harppi rantakiviä niin, että västäräkit ja räkättirastaat ympäristössä lentoon pyrähtelivät. Märät ristiruudulliset helmat takertuivat sääriin, limaiset ahvenet pyyhkivät sivuja —

Pääsin pois, olinkin niiden kanssa jo kiusaantunut.

Päivä paahti. Sätkynkukkain terät loistivat sulana kuin voi. Joku sudenkorento tupsahti lennostaan veteen! Lauloi ja luritti lintumaailma!

Bakkanttisen riemukkaasti nostin käsivarteni ilmaan. Kuinka ihana, hauska ja hullu oli elämä! Miten olisikaan nyt kieppua piiritanssia tuolla vihreällä alaniityllä pajupensaitten ympäri — — panien ajamana!

Äkkiä pisti tuska — voi, Pohjola ei ollut luotu dionysisiä riemuja varten —!

Yhdeksästoista päivä.

Ja pian ne sitten tulla tuohahtivatkin Isoniemestä. Maisteri oli puhunut tuomarin kanssa kutsustaan jo samana aamupäivänä, kuten sitten kuului naapuriin soittaneenkin. Kohdattuaan Saimi neidin oli hän täydellä todella joutunut suomen kielen lumoihin, niin että tämä vierailu näytti sopivan hänen tarkoituksiinsa.

Olin keittiön ikkunassa, kun nuo nyt niin jännittävät isoniemeläiset tulivat rannasta oikopolkua.

En sano nyt mitään, mutta silloin huudahdin jotain sen tapaista kuin: karnevaali! Ja sain samassa kuin valerianaa iki-rauhaksi, mitä tuli sen joukon suruihin ja murhenäytelmiin. Ei toisiin näy mikään mitään vaikuttavan, ei tapahdu heille mitään… verikosto lienee Suomessa muutenkin kohmettunut käsite —

Saimi kulki etunenässä, hampaissa timoheinän korsi, kuin innokkaasti johtaen. Hänellä oli nyt yllään musta alapuoli ja valkea merimiespusero, kukallinen olkihattu hieman takaraivolla. Hänen ympärillään oli kuin jotain 'Priki Eufrosynen' säveltä ilmassa, sen läiskyvää, hurjaa komiikkaa. Jos olisi ollut nuori mies ja muuten aivan saman näköinen, vannon sen, että moni tyttöhupakko olisi häneen päätäpahkaa rakastunut, niin väkivaltaisen iloisen vaikutuksen hän teki.

Maisteri neiti, kuten häntä kutsuttiin, vaikkei valmis ollutkaan, kulki lihavana laihan Saimin jälessä, hitaasti ja hillitysti eteenpäin madellen tupakanruskeassa pyhähameessaan. Ei ollut juuri korea sekään, kovin tummakuteinen ihminen, vartalo paksu tamppu. Ja kun sisar paremmin päästi hänet näkyviin, aivan kammahdin kasvoja, ulkonevine silmineen sammakkoa muistuttaen. Mitään valkoista ei ollut hänellä kaulassa, kuten hienon naisen tapa vaatii, sen sijaan rinnassa suuri kultakiemurainen brossi, ja kukallinen olkihattunsa istui päässä vähän hieman a la Vilhelmiina Väisänen. Savolaisperäisiähän ne muuten ovatkin nämä isoniemeläiset. —

Viimeisenä asteli Santtu veli, kuvanveistäjä, hento pitkätukka Väinämöinen, harmaa mekkopuku yllä, jaloissa virsut. On kuulemma kaksi vuotta nyt esiintynyt noin sekä kotona että kylässä. Poikasta vaivaavat vuoroin etnografiset, vuoroin uskonnolliset haaveet, ja hänen ehkä noin hieman alle keskinkertaisen suuret taiteelliset lahjansa kärsivät pahasti niistä. Kasvoiltaan näytti nuorukainen olevan puhdas kuin kielo, silmät pyöreät ja tietämättömät, suu pieni ja hentomielinen, — pikkuinen poikakaunotar, joka teki huutavaa vääryyttä sisarilleen. Että samasta mättäästä saattoi nousta noin erilaisia —! Kuvanveistäjä pysähtyi puutarhurin luo kyselemään uusia ruusulajeja, jättäen sisarensa yksin jatkamaan pääkäytävää ruokasalin parveketta kohti.

Maisteri Eric seisoi jo paljain päin alimmalla portaalla vieraitaan vastassa, allekirjoittaneen pysähtyessä oville, jotka Rosenberg oli työntänyt selkoselälleen. Saimi neiti tuli harppien vallattomasti ylös portaat ja puristi yhtä tuttavallisesti minun kättäni kuin oli äsken maisterin puristanut. Rosenbergillekin heitti kimpun aito suomalaisia käänteitä, joihin, ja jo puhuttelemiseenkin tämä oli hämmentyä aivan, Ericin hauskasti nauraessa — — Ja ruokasalissa eli varsamainen tyttö kuin kotonaan kiertäen ympäri seiniä. Saimin tapa ei ollut niinkään hullu, hän virkisti mieliä pelottomuudellaan ja kaikkipolkevaisuudellaan. Olisin vain suonut hänelle tuomarinkin ravisteltavaksi, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä oli sulkenut itsensä kirjaston viimeiseen komeroon, kuin ollut ei ois' häntä lain!

Eric herra tarjosi portaita noustessa käsivartensa Isoniemen vanhimmalle neidille, mutta tämä ei siihen kansanomaisuudesta tarttunut.

Toisen kerran kammahdin neidin ilmettä, kun tämä ojensi kylmän, piittaamattoman kätensä. Tavassa ja kosketuksessa oli jotain luonnottoman poistyöntävää ja halpelevaa. Oliko hän vasten Saimia itsetietoinen epäonnistuneesta näöstään ja liian ylpeä itseään tyrkyttämään —? Mutta sisällä sitten, heti kun hän alkoi puhella, tai pikemmin vastaili muiden puheisiin, oli vaikutus jo hieman edullisempi. Ilmeni jonkinlaista pidättyväisyyttä ja tuoreutta väitteessä, vaikka vastaankin sanoi, — hän sanoi alunpitäen melkein yksinomaan vastaan! — jonkinlaista taidokasta sanoilla miekkailua. Hyvä oli! Äänenkäytössäkin toisinaan joku miellyttävä, verhottu tummuus, mikä hyvin sopi hänelle, kuten joskus ilmekin, joka oli kuin eri maailmojen lukko. Pian huomasi edessään olevan tavallaan uuden ihmisen, joka ei sievistellyt eikä moralisoinut aivan keski-ikäisen naisen tai vanhanpiian malliin. Jotain savolaista laissez-aller, mikä ei ole aina heille häpeäksi! En tiedä, kuinka tämän ensimmäisen vaikutukseni kuvaisin, minussa herätti tämä nainen sisäisen huvintunteen, hiljaisemman ehkä kuin sisar, mutta kuitenkin paradoksaalisen keikkumishalun, — niin kuin eivät he olisi olleet naisia oikein kumpainenkaan. Samalla kun oli varuillaan ja itse jossain ilmavammalla oksalla, teki mieli koketeerata heille, varsinkin esteettisemmin oppineelle Hanna neidille, houkutellaksensa hänestä esiin koko sielun kameleontin, jonka vaistomaisestikin aavisti hänessä olevan. No niin, ne ovat sellaisia epämääräisiä tuntuja, eihän tiedä.

Kuvanveistäjä Santtu Isoniemi pääsi viimein sisään. Ruumiinsa sirorakenteisuudesta huolimatta oli hän kömpelö liikkeiltään. Tervehti kankeasti suurella punaisella kädellä, ja kun tarkemmin katsahdin hänen immyt-kasvoihinsa, niin silmät närästivät, katseenluonti oli omituisen heikko ja hämillinen, suu leveni nauraessa avuttomasti poskiin, työntäen nahkaa rumiin levottomiin uurteisiin. Illan kuluessa kävi selville, että hän oli Isoniemen lapsista kiltein, suoden hyvää kaikille, tuomitsematta maallisia tai taivaallisia. Hän se näytti ajattelevan eniten köyhiä alustalaisiaankin (Hanna neidistä kävi myös jonkinlaisen huolettoman anteliaisuuden maine, tiedän Henriikalta) tukien heitä persoonallisilla neuvoilla tai pienillä lainoilla — hyväksikö, hedelmiksikö, en tiedä. Kaikesta huolimatta hän oli niitä väsyttäviä ihmisiä, ellei nyt juuri niin herpaannuttava kuin tohtorin Elma.

Kokouma kuriositeetteja!

Maisteri Eric, kuten edeltäpäin arvasi, oli loistavan moitteeton isäntä. Ei nähnyt kukaan hänenkään kasvojensa ruusuisen verholehden taa. Isoniemeläiset puhuivat paikkakunnan tuoretta, kuvarikasta kansankieltä, ja nuori tiedemies tähtäsi niin tarkasti heidän huuliinsa, kuin olisi niiden välistä vain kultakimpaleita putoillut.

Varsinkin Saimi ja maisteri papisivat vilkkaasti keskenään. Kohteliaisuuksia ei tässä seurassa näyttänyt rupeavan satelemaan ja — kohteliaisuudesta oli herra Erickin olematta kovin kohtelias. Hän solmi Saimin sanat kuten aikuinen solmii taistelevan lapsen kädet, mutta lääkärinkandidaatti ei antanut perää nuoresta viisaudestaan. Nauroimme, — neiti Hanna Isoniemi myös. Silloin äkkiä kolmannen kerran häntä kammahdin. Neidin suuri lihainen suu oli hillittömästi avautunut, ja vasemmalla puolen roikkui pitkä, peloittava kulmahammas, raatelevan näköisenä. Tottapa oli ilmeeni outo, koska hänkin totistui ja ääneti tuijotimme toisiamme kuten kaksi eri rintaman yllätettyä vartiosotilasta —, kunnes hän sulki suunsa ja hampaansa aivan kuin pistetään miekka tuppeen. Siitä huolimatta jäi terä väijyvästi näkyviin alahuulelle. Se vaikutti kuin villin huonosti kätketty ase. Kuin pahasta painajaisunesta havahdin Ericin ehdottaessa, että vieraat ehkä halusivat nähdä yläkerran taidehallia.

He nousivat —, ja minun oli poistuttava hetkeksi keittiöön, emäntävelvollisuuksiini. Silmäini edessä väikkyi yhä tuo atavistinen hammas. Kuka sen oli hionut? Millaisten ominaisuuksien kera ilmestyi se uudestaan?

Kun palasin, kuului ylä-hallista sellainenkin nuoha ja nauru! Nyt oli tapetilla jälleen maalaus. Santtu ymmärsi enemmän taidetta kuin molemmat sisarensa, hän ja Eric olivat usein yhtä mieltä varsinkin Saimia härnäillen. Sen sijaan päästelivät molemmat naiset verrattomia sanansutkauksia, joiden rinnalla veljen panokset tyyten kalpenivat.

Maisteri Erickin silmät aivan loistivat, terät suurina. Huomasin, että hän Saimin kanssa puhuessa, katsoi tätä vapaasti ja huvitettuna kasvoihin, mutta vanhemman sisaren ohi hän tähtäsi usein hieman ilmaan tai maahan — — siinä oli jotain vaikeata —

Taulujen ja jäljennösten edessä kiihtyi keskustelu itsestään. Hallin pöydillä ja hyllyillä oli mielenkiintoisia kirjoja ja teoksia, joita availtiin. Seuran ihmiset tutustuivat toisiinsa vauhdilla, päistikkaa aivan! Hanna neiti rupesi jo itse puhumaan, ei tarvinnut enää puhuttaa. Hiukan riehaantuikin, antamatta toisille oikein suunvuoroa. Eikö se hillitty sen syvemmällä ollutkaan? Ja hänestä tuli esiin uusia puolia hänen kadottaessaan paljon ensihetken vaatimattomuuttaan. Eikä hän vaatinut ainoastaan ääntään kuuluville, vaan sanoilleen yht'äkkistä auktoriteettia, nyökkien omituisesti päällään, koskettaen kerran nyrkillä pöytäänkin. Kaikki rupesivat häntä katsomaan ja pidinpä korvani auki jotenkin sekaisin tuntein, mutta yhä huvitettuna myös. Opissa hänet voitti mies, maisteri Eric, melkeinpä muistitiedossa Saimikin. Mutta hänellä oli jotain muuta. Saimme vähitellen ymmärtää, että hänen auktoriteetin vaatimuksensa perustui johonkin maailmaan maailmojen takana, jonne me muut muka emme ulottuneet, että hänellä oli joku arvojen arvo, jota me muut emme tavoittaneet. Hienoa! Mitä se mahtoi olla? Katselin hänen kömpelöä, epätarkoituksenmukaista ruumistaan, missä ei paljon kulttuuripyrkimysten jälkiä näkynyt. Eikä puheistaan päättäen aistimissa liioin, silmässä tai korvassa, mikään erikoinen herkkyys tuntunut. Mitähän korkeinta sellainen paksu ruumis kykeni niin viekkaasti kehittämään sivu muilta etevämmillä työaseilla varusteluilta ruumiilta, joilla oli sekä näkevät silmät että kuulevat korvat, tarkoitan sisäisesti, sielullisesti myös. Hm — — vapaamielinen uskovainenko, niitä on sellaisiakin? Uskotaan päälle vaan kaikenlaiseen olemattomaan hönkään. Kummallisesti hän myös vainusi meissä toisissa ahtautta ja ennakkoluuloa — sellaisiakin laajoja sieluja myös on! Naurahtelimme —, Eric teki minut pari kertaa aivan hurmaavan onnelliseksi, heittäessään ymmärtäväisiä sivusilmäyksiä, — ei mennyt hänellekään päähän tämä taika. Varsinkin erotiikan alalla Hanna-maisteri härnäili meitä, — kun ennättikin! Mutta Eric kääntyi nyt häntä aivan päin, silmät avoimina ja hieno hymy huulilla ällistymättä lainkaan. En usko, että neiti empiiristä tietä puhui rakkauden ruumiillisimmista puolista, vaan puhui kuten kuvitteli, varhaisvanhan lapsen tavoin. Ja siksi menikin hieman honkiin! Mutta hänessä ei aivan ilmennyt sitä aistillisen rakkauden kauhua, mikä tekee melkein kaikki ihmiset pohjoismaissa kaatuvatautisiksi aivan. Rakkauden ruumiillista luomisvoimaa ei näyttänyt häpäisevän, ei siis ehkä ole eroottisissa aivan 'kansaa'. Hän päinvastoin myönsi, puoleksi lapsellisesti puoleksi kyynillisesti, kaikki loppuun asti ja kelle tahansa. Neiti parka! Ei aistillinen rakkaus ole niin helppoa, ei edes kauneimmissa ja onnellisimmissakaan tapauksissa pelkkää herkkua! Ei, ei mielestäni koskaan kansalle vapaata rakkautta, se on harhanäkyä aivan, peloittavaa velttoutta. Rakkaus, jos mikään, on vapaitten henkien etuoikeus, ylimysten omaa. Niin! Mutta nämä Isoniemen neidit eivät olleet lainkaan kainoja — naimattomat ihmiset! Mutta kainouden puute on samaa kuin tulen puute. Eroksen vihityt eivät kerskanneet ja levitelleet tietojaan juuri noin kylmäverisesti. Liian räikeät väitteet merkitsivät jotain hermotylsyyttä alla, jotain fysiologista mahdottomuutta — neidin kerrassa karkea lantiorakennus — — — Loppujen lopuksi vedin kuitenkin johtopäätöksen, että eroottinen momentti ja sen ymmärtäminen sitten oli yksi hänen arvojen arvojaan, josta hän niin ylpeili — —

Siinä kesken kaiken Saimi huusi:

— Tuo teidän mamseli on niin tuhma, että se on oikein söötti! Ja äkkiarvaamatta sieppasi hän minut vyötäisistä, heitti olkapäilleen kuin riepuvauvan ja lähti kuljettamaan ympäri hallia. Kiitin ja siunasin sinä hetkenä, että keväällä ensi palkastani sain postijälkivaatimuksen ulkomaalaisesta magasiinista.

Keskellä huumaavata melua ilmoitti Lempi teen olevan katetun alahallissa.

Kuuma meille tuli! Ilma oli täynnä mitä erilaisimpien sähköjen ristiriitaa. Tai olimme kuten vieraat kemialliset ainekset astiassa, jotka voimatta yhtyä, kiertävät toisiaan pyörteessä ja huumeessa.

Olisihan voinut koettaa sanoa jotain ratkaisevampaa, mutta ei käynyt verholehtiänsä repimättä. Kuinka kipeätä tekee toisinaan avomieliselle sielulle vaikenemisen pakko.

Sitäpaitsi ei maisteri Eric olisi voinut kuulla talon palvelijahengen liikaa viisastelevan, selvä se. Täytyy hyvinkin tunnustellen sanoa, mitä sanoo ja useimmin olla sanomatta, — juuri vain sen verran, mitä esiin houkutetaan, — no, kävinpähän kuuromykän koulua koko kevään.

Polttavin poskin painoin pääni syvemmälle käsityöhön —

— Brodeeraus on hukkaankulutettua naisvoimaa! kuulutti Saimi taas äkkiä, temmaten kirjovaatteen kädestäni.

Hanna neiti virkkoi filosofisesti naurahtaen:

— Minä en tee koskaan mitään.

— Kuinka viisas! uskalsin hänelle vastaan. Laiskuus on hedelmällisintä kaikesta.

Ja miten siihen johduttiin, en muista, mutta jonkun ajan kuluttua oli hänellä syytä sanoa:

— Yksinäisyys on sielun ainoa mahdollisuus — ihmiset kammoittavat toisiaan — jo vain heidän ulkomuotonsakin kammoittavat —

Hätkähdin aivan suoraksi häntä tuijottamaan. Siinäkö salaisuus! Vai kammoittivat! Eikö neidin aistimissa ollut sen vertaa tulta? Eikö voinut nauttia silmällä ihmismuodon plastillisesta kauneudesta, väreistä ja vivahduksista, kaikkien kaariviivojen hurmasta? Eikö käsi koskaan sähköiskusta vavahtanut vieraan käden kosketuksesta? Käsitän jo jotain. Se kammottava ilme on painunut neidille kasvoihin, koska toisia kohtaan sitä kammoa kantaa. Rangaissut itse itsensä.

Oltuaan melkein kolme tuntia ensi vierailulla, isoniemeläiset lähtivät.
Viihtyivätpäs. Heti heidän mentyään huudahti maisteri Eric:

— Millaista suomea ne puhuvat! Kauhean lystiä!

Ja kiitettyään minua, — kädestä taas aivan ja omituisen kauniin viipyvästi, että olin hukannut muka koko vapaan aikani hänen takiaan, kiiruhti hän huoneisiinsa luultavasti heti tekemään muistiinpanojaan.

Onnellinen tiedemies!

Mitenkähän tuomari mahtoi voida kirjastossa Racinen ja Rosenbergin kanssa?

Kun menin keittiöön vilkaisemaan päivällistä, seisoivat tytöt kaikki ikkunassa, katsellen isoniemeläisten jälkeen, nähtävästi arvostellen hekin.

Annettuani jonkun määräyksen, käännähti Henriikka äkkiä hassunaikaisesti päin, huokasi ja huusi:

— Tee, tee, rakas piika!

Kuin vasaran iskut jyskyttivät kiihtyneet hermoni:

— Tee, tee, rakas piika!

Juhannus… aatonaamu…

— Liki, liki! hän huuteli hevolleen, kun hepo se vaolta poistui, kun maa oli vihryt ja taivas pouta, ja käen kukkukin toistui.

Liki, liki! Oli nuori isäntä
ja onnen maataan multi,
käsvarressa voima, myös pankissa penni
ja tiedossa kaunis kulti.

Liki, liki hän sitten tyttönsä
jo mittumaariksi nouti,
sen hylkytöllin tyttösen
taloonsa itse hän souti…

Laulan, ei kukaan kuule, että laulan… Kartanossa vielä nukutaan.
Siellä nukkuu myöskin… se hienoin…

Minä valvon nyt aamuja…

Ottakaa minulta mitä tahansa, ihmiset, kuten ottaneet olettekin, mutta aamuja ette minulta ota! Aamulla minä teidät säännöllisesti petän. Iltani ovat surumieliset ja synkkämielisyyden vesper soi kaameasti korvalehdelläni, yöllä näen ruumiin mustat lumput, häväistyn kodin rikotut pyhät astiat, koko elämäni myrkytetyt sisälmykset — — Vaan aamu, kas aamu — se käsivarsillensa minut kohottaa, kuten kohottaa lemmittynsä Dionysos, siunaavan suutelon huulilleni painaa, hermoilleni lankee kuten paksu, vilpas kaste — —

Aamulla minua jumalani suutelee, aamulla minulle jumalani laulaa!

Niin — — kanat siellä jo kans tässä. Nokkivat pihlajaraitilla ja kukko kutsuu ja tututtaa —

— Tututu — kokokoo — — tututu — kokokoo —

Se kuuluu aivan fatalistisen elämänhaluiselta, että oli miten hyvänsä ja tuli mitä tahansa, niin:

— Tututu-kokokoo — — nenä maan mullassa kiinni, kun yllä on tuo pilvetön sini!

Ja kaikki, kaikki muut aamun äänet!

Pihlajapuut tuoksuvat kuin väkevä ryyti, ja ympäri niiden surisevat valtavasti suuret ja pienet hyönteiset, joita vielä alkukesällä kaikkein kiusallisimpiakin rakastaa. Kukan helpeitä on jo varissut tien tummalle pohjalle loistaen kauas kuten riisiryynit. Kesällä on jo varaa pudottaa kutrejaan —

Päinpäivää on ruoho läpikuultava kuin jalokivi, kirkas kuin sielu! Ja puiden heleässä lehdistössä pujottelevat rungot kuin mustat samettisuikaleet, ja niiden varjot ovat kuin hengäissyt nurmikolle. Kuinka varjokin on ihmeellistä! Mitä olisi maisema ilman varjoa! Tuossa rinnastuksessa juuri elämä on! Tai on se tuossa mullan salaperäisessä kuhinassa, joka työntää runsautta rikkauden viereen. Ah, tuolla suljetun siansilmän kromikeltaisten terien syleilyssä se on, — piilossako, suojassako!

Missä on elämä? Kuinka saisin kiinni elämän!

Aamu on ikinuorien…!

Kuulkaa kuin huilu: — Huhuu, u-uu!

Karjakko Milja siellä ajaa kevennettyjä nautoja, metsään häätelee. Kui Laukeri, kui Sunnikki, Punaruusu kui! Metsään vaan, sinne kultakuonot vaan! Kuinka tuon Miljan nilkka on ruskea ja terve, poski niin ajatuksettoman pyöreä!

Yksinkertaisen naisen onni on olla hyvä, tyhmä ja hermoton!

Huhhei!

Nyt juhannusaamu on! Ihmislapset, sen aamun saitte keskelle kuoleman, — viheriän, kultaisen metsäkukka-aamun! Syleilkää onneanne, jolla onni on! Te kaksi, jotka yhdessä tanssia aijotte — elonko iltaan —?

On mullakin jotain: tuskan tutkain tutkaimen yllä, hymy ja kehitys, ainoa, minkä sain —

Käsittikö kukaan, mitä oli lauluni alla?

Kokolla…

Kokolla niin… Isoniemen kokolla — — hurmaavista kielisyistä tietenkin!

Vaan kokolla minua nokkonen poltti, huusi minulle tunkiolla varis! Ja kaikki kissankellot lakkasivat soittamasta! Rumeni, rumeni ihana ilta — —

Nyt pienessä putkassani istun ja tiimalasin rapinata kuuntelen, syvästi kammoittavaa. Onko sielua, jota tiimalasin hiekan rapina on niin kammoittanut — —?

Ne veivät hänet minulta, Isoniemen villit, vahasivat hänet koko juhannusyöksi, kauas veivät vesipuolelle — — hurmaavista kielisyistä tietenkin —!

* * * * *

Isoniemen riutan päällä on miestä kuin pimeätä pilveä. Kallion kulmalla jo tanssia retkotetaan ja pojan sakkulat laahaavat tuleen kokonaisia puunrunkoja.

Riutan alla on viheriä kenttäkin väkeä täynnä. Kokon mielenkiinto on tänä vuonna harvinaisen suuri. Joonas tohtori juttelee eloisasti asemapäällikön virallisen, kauniin rouvan ja haljastuneen, hienon postineidin kanssa. Isoniemeläiset seisovat kirjavassa ryhmässä uusine kesävieraineen, joku pikkanen maisteri ja pitkä ylioppilas Savosta.

Sellainen oli näky, kun Eric herran kanssa saavuin riutalle. Isoniemeläisille oli luvattu tulla ja maisteri muistutti siitä minulle iltapäivänä. Hän siis todellakin tahtoi lähteä sinne minun kanssani —

Illan alussa, tulotiellä olin, onnellinen olin. Kuulin selvästi kuinka kissankellot soittivat — —