PYHÄN KLAARAN KAIVOLLA

Kirj.

Anatole France

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kuatannuaosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

SISÄLLYS:

Prologi: Kunnianarvoinen isä Adone Doni
Pyhä satyyri
Messer Guido Cavalcanti
Lucifer
Mustat leivät
Iloinen Buffalmacco
1. Torakat
2. Tafin taivaaseenastuminen
3. Mestari
4. Maalaaja
Veronan nainen
Ihmisen murhenäytelmä
1. Veli Giovanni
2. Lamppu
3. Serafinen tohtori
4. Leipä kivellä
5. Ateria viikunapuun alla
6. Kiusaus
7. Rikkiviisas tohtori
8. Hehkuva hiili
9. Viattomuuden talo
10. Hyveen ystävät
11. Lempeä kapina
12. Rakkauden sanoja
13. Totuus
14. Uni
15. Tuomio
16. Maailman ruhtinas
Veren mysteeri
Doña Maria d'Avalosin ja Don Fabricion, Andrian herttuan tarina
Farinata degli Uberti eli kansalaissota

(Farinata degli Uberti on otettu Francen Clio-teoksesta. Sensijaan kokoelmasta on poistettu kertomukset Takuu ja Bonaparte San Miniatossa.)

PROLOGI

KUNNIANARVOINEN ISÄ ADONE DONI

Τά γαρ φυσικά, καί τά ήθικά, άλλά καί τά
μαθίματικά, καί τούς έγκuκλίους λόγους, καί περί
τεyvωv πάσαν εχεν έμκειρίαν.

(Laert. IX, 37)

["Hän oli täysin perehtynyt luonnontieteisiin, siveysoppiin, matematiikkaan ja tieteitten koko piiriin sekä taiteisiin.">[

Minä olin keväällä Sienassa. Päivisin suoritin tarkkoja tutkimuksia kaupungin arkistoissa ja illalla, aterioituani, lähdin kävelemään Monte Oliveton karulle tielle, missä näin, illan hämärissä, suurten valkoisten härkien vetävän kiekkopyöräisiä maalaisrattaita samoinkuin vanhan Euandroksen aikoina. Kaupungin kellot soittivat päivän rauhallista kuolemaa, ja illan purppura laskeutui alakuloisen majesteetillisesti matalan kukkulajonon yli. Varisten tummien parvien jo ehdittyä valleille kierteli opaalinvärisellä taivaalla vain varpushaukka liikkumattomin siivin yksinäisen rautatammen yläpuolella.

Minä astelin kohti hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja edessäni kasvavia hirmuja. Yön nousuvesi peitti vähitellen seudun. Taivaalla vilkkui tähtien iäisyyskatse. Ja pensaiden alla, pimeässä, hohteli kiiltomatojen lemmenvalo.

Nuo elävät kipinät täyttävät toukokuun öinä Rooman, Umbrian ja Toskanan koko campagnan. Olin niitä nähnyt taannoin via Appialla, Caecilia Metellan haudan luona, minne ne ovat kokoontuneet karkeloimaan jo kahden tuhannen vuoden aikana. Nyt löysin ne jälleen Pyhän Katariinan ja Pia de' Tolomein mailla, tämän murheellisen ja viehättävän Sienan kaupungin porteilla. Niitä väräjöi pitkin tieni vartta ruohoissa ja pensaissa, ne etsivät toisiaan ja piirsivät toisinaan, himon kiihtäessä, tien yläpuolelle lentonsa kimmelkaaren.

Tällä valkoisella tiellä, näinä kuulaina öinä, minä en kohdannut ketään muuta kuin kunnianarvoisan isän Adone Donin, joka silloin työskenteli samoinkuin minä kaiken päivää vanhassa Academia degli Intronatissa. Olin heti mieltynyt tuohon fransiskaaniveljeen, joka opinnoissa harmaantuneena oli säilynyt mieleltään yhtä hilpeänä ja luontevana kuin aivan oppimaton henkilö. Hän oli halukas juttelemaan. Minua miellytti hänen leppoisa puheensa, kaunis kielensä, oppinut ja koruton ajatuksensa, hänen ulkomuotonsa, joka muistutti kastevesissä puhdistettua vanhaa Silenosta, hänen pettämättömät miimikonvaistonsa, hänen kiihkeiden tunteittensa eloisa ja hieno leikki, se omituinen ja viehättävä henki, joka hänessä vallitsi. Hän istui uutterasti kirjastossa, mutta kävi usein torillakin, pysähtyi mieluimmin niiden myyjättärien luona, jotka pitävät kaupan kullankeltaisia omenia, ja kuunteli heidän vapaita tarinoitaan. Hän sanoi oppivansa heiltä Toskanan kaunista kieltä.

Hänen elämästään, josta hän itse ei virkkanut sanaakaan, tiesin vain, että hän oli syntynyt Viterbossa jalosukuisten ja köyhien vanhempien lapsena, oli harjoittanut humanistisia ja teologisia opintoja Roomassa, oli nuorena liittynyt fransiskaanien munkkikuntaan Assisissa, missä työskenteli arkistoissa, ja oli joutunut uskon asioiden vuoksi kokemaan ikävyyksiä ylempiensä hengenmiesten taholta. Olin tosiaankin huomaavinani, että hän taipui omituisiin mielipiteisiin. Hänessä oli uskontoa ja tiedettä, mutta hieman eriskummallista lajia. Hän uskoi Jumalaan Raamatun todistuksen ja Kirkon opin nojalla ja ivaili yksinkertaisia filosofeja, jotka uskoivat siihen itsestään, ilman velvoitusta. Sikäli hän ei eronnut oikeauskoisuudesta. Hänen lausumansa paholaista koskevat mielipiteet sitävastoin olivat merkilliset. Hän arveli, että perkele on paha, mutta ei ehdottomasti, ja oli sitä mieltä, että luontainen epätäydellisyys esti häntä milloinkaan saavuttamasta pahuuden täydellisyyttä. Hän luuli havaitsevansa eräitä hyvyyden merkkejä Saatanan hämärissä toimissa ja vaikka ei rohjennutkaan lausua asiasta mitään ratkaisevaa, ennusteli kuitenkin mietiskelevän arkkienkelin tulevan lopullisesti lunastetuksi, aikojen ehtoona.

Nämä ajatuksen ja mielialan omituisuudet, jotka olivat erottaneet hänet ihmisistä ja syösseet hänet yksinäisyyteen, olivat minulle huvin aiheena. Hän oli varsin henkevä. Hänestä puuttui vain yleisen ja tavallisen vaistoa. Hän eli menneisyyden kuvissa ja tulevaisuuden haaveissa. Nykyisen ajan käsite oli hänelle aivan vieras. Hänen poliittisten aatteittensa lähteenä oli vanha Enkelten Pyhä Maria, mutta myös Lontoon kumoukselliset kokoukset. Ne olivat kristityn sosialistin aatteita. Hän ei ollut niihin erikoisesti kiintynyt. Hän halveksi ihmisjärkeä siinä määrin, ettei pitänyt kovinkaan tärkeänä sitä osaa, joka oli hänelle itselleen suotu. Valtioitten hallitus näytti hänestä suunnattomalta ilveeltä, jota hän ivaili hiljaa, säädyllisesti, niinkuin ainakin mies, jolla on hyvää vaistoa. Siviili- ja rikosasioiden tuomarit häntä hiukan hämmästyttivät. Sotilashenkilöihin hän suhtautui filosofisesti säälitellen. Minä keksin hänessä aivan pian räikeitä ristiriitoja.

Lempeän sydämensä koko voimalla hän toivoeli maailmanrauhaa. Mutta toisaalta häntä miellytti kansalaissota, ja hän piti suuressa arvossa Farinata degli Ubertia, joka rakasti kotikaupunkiaan Firenzeä kyllin voimakkaasti saadakseen sen väkivalloin ja kavaluudella ja punaten Arbiaa firenzeläisten verellä tahtomaan ja ajattelemaan aivan samoin kuin hän itse tahtoi ja ajatteli. Siitä huolimatta oli kunnianarvoinen isä Adone Doni hempeä uneksija. Ajatellessaan Jumalan valtakunnan perustamista tähän maailmaan hän laski toivonsa Pyhän istuimen henkiseen arvovaltaan. Hän arveli Lohduttajan johdattavan paaveja sellaista tietä, heidän itsensä siitä mitään tietämättä. Niinpä hän puhuikin yksinomaan kunnioittavasti Sinigaglian kiljuvasta karitsasta ja Carpineton sovinnollisesta kotkasta. Näitä nimiä hän tavallisesti käytteli, kun olivat puheena Pius IX ja Leo XIII.

Vaikka kunnianarvoisen isän Adone Donin seura oli minulle erikoisen mieluinen, en kumminkaan tahtonut erikoisesti osoittaa hänelle kiintymystäni kaupungissa, koska pidin silmällä hänen vapauttaan ja omaa häiriytymättömyyttäni. Hän puolestaan kohteli minua erinomaisen hienotunteisesti. Mutta kävelyretkillämme me osasimme tavata toisemme ikäänkuin sattumalta. Kahden kilometrin päässä Rooman portista tie painuu kahden ylängön väliin, joilla törröttää alakuloisia lehtikuusia. Pohjoisen savirinteen alla, tien vieressä, kohoo kuivuneen kaivon hieno kehikko. Siinä minä tapasin melkein joka ilta kunnianarvoisen isän Adone Donin. Hän istui kaivonarkulla, kädet kauhtanan hihoihin pistettyinä ja silmäili tyynesti ihmetellen yön asioita. Ja häntä ympäröivän hämärän läpi voi vielä aavistaa hänen kirkkaan katseensa ja hänen litteänenäisiin kasvoihinsa syvään piirtyneen pelokkaan uskaliaisuuden ja ivailevan sulon ilmeen. Me lausuimme toisillemme aluksi juhlallisia hyvän terveyden, rauhan ja tyytyväisyyden toivotuksia. Sitten istuuduin hänen viereensä vanhalle kivikehikolle, jossa voi vielä nähdä eräitä veistokuvien jälkiä. Päivänvalossa siinä voi erottaa erään kuvion, jonka pää oli muuta ruumista suurempi ja joka siivistä päättäen oli enkeli.

Kunnianarvoinen isä Adone Done muisti aina sanoa: — Signore, olette tervetullut Pyhän Klaaran kaivolle. Eräänä iltana kysyin häneltä, mistä syystä tällä kaivolla oli Pyhän Fransiskuksen suosikin nimi. Hän selitti sen johtuvan eräästä sangen sievästä pienestä ihmeestä, jota valitettavasti ei ollut otettu Fiorettikokoelmaan. Minä pyysin häntä sen hyväntahtoisesti minulle kertomaan. Hän kertoi seuraavaa:

"Niinä aikoina, jolloin Jeesuksen Kristuksen köyhä, Fransiskus, Bernardonen poika, kulki kaupungeissa opettaen pyhää yksinkertaisuutta ja rakkautta, hän saapui Sienaan, mukanaan veli Leone, jota hän rakasti. Mutta itarat ja säälimättömät sienalaiset, jotka kerskasivat imeneensä Naarassuden maitoa ja totisesti olivatkin sen lapsia, eivät ottaneet ollenkaan hyvin vastaan pyhimystä, joka neuvoi heitä kutsumaan koteihinsa kaksi iki-ihanaa naista, Köyhyyden ja Kuuliaisuuden. He syytivät hänelle solvauksia ja ivaa ja karkoittivat hänet pois kaupungista. Hän lähti sieltä yöllä, Rooman portista. Hänen vierellään asteleva veli Leone virkkoi:

"— Sienalaiset ovat kirjoittaneet kaupunkinsa porteille 'Siena avaa teille sydämensä, porttejansa avaramman'. Siitä huolimatta, veli Fransiskus, nuo ihmiset ovat sulkeneet meiltä sydämensä.

"Fransiskus, Bernardonen poika, vastasi ja sanoi:

"— Usko minua, veli Leone, sinä Jumalan pieni karitsa, vika on varmaan minun. En ole osannut kolkuttaa heidän sydäntensä ovelle kyllin voimakkaasti ja taitavasti. Olen paljoa huonompi niitä henkilöitä, jotka tanssittavat karhua kaupungin torilla. He näet vetävät luokseen suuret joukot näyttämällä järeätä luontokappaletta, mutta minä, joka näytin taivaanihania naisia, en saanut ketään luokseni houkutelluksi. Veli Leone, minä käsken sinua pyhän kuuliaisuuden nimessä sanomaan minulle: 'Veli Fransiskus, sinä olet vaivainen ihminen, kaikkea ansiota vailla, epämiellyttävä ja todella vahingollinen!' Kun veli Leone ei heti totellut, pyhä mies tuli murheelliseksi sielussaan. Tummaa tietä astellessaan hän muisti rakkaan Assisin, johon oli jättänyt henkiset poikansa ja Klaaran, sielunsa tyttären. Hän tiesi Klaaran joutuneen ankariin koettelemuksiin pyhään köyhyyteen kohdistuvan rakkautensa tähden. Ja hän pelkäsi rakastetun tyttärensä olevan sairaana ruumiiltaan ja sielultaan ja kääntyneen pois hyvistä aikomuksistaan pyhän Damianuksen talossa.

"Nämä epäilykset masensivat häntä siinä määrin, että hän saavuttuaan siihen kohtaan, missä tie painuu kahden kukkulan väliin, tunsi jalkojensa joka askelella ikäänkuin maahan uppoavan. Hän laahautui kuitenkin tälle kaivolle, joka oli silloin uudenuutukainen ja täynnä kirkasta vettä, ja vaipui voimatonna sille kehikolle, jolla nyt istumme. Jumalan mies makasi kauan kaivon yli kumartuneena. Vihdoin hän kohotti päänsä ja virkkoi iloisesti veli Leonelle:

"— Mitä arvelet, veli Leone, Jumalan karitsainen, mitä näinkään tässä kaivossa?

"Veli Leone vastasi:

"— Veli Fransiskus, sinä näit kaivossa kuun kuvajaisen.

"— Veljeni, virkkoi Jumalan pyhä mies, minä en nähnyt tässä kaivossa sisartamme kuuta, vaan Herramme ihana armo salli minun katsella sisaremme Klaaran omia kasvoja, joissa oli sellainen pyhän riemastuksen hohde, että kaikki epäilykseni samassa hälvenivät ja minulle selvisi, että sisaremme nauttii tänä hetkenä täyttä tyydytystä, jonka Jumala suo valituillensa lahjoittaen heille runsaasti köyhyyden aarteita.

"Niin sanottuaan hyvä pyhä Fransiskus ammensi kämmenpohjaansa muutamia vesipisaroita, joi ne ja nousi virkistyneenä.

"Siitä syystä on tämä kaivo saanut Pyhän Klaaran nimen."

Sellainen oli kunnianarvoisaa isän Adone Donin kertomus.

Saapuessani tuolle mystilliselle kaivolle tapasin joka ilta herttaisen fransiskaaniveljen istumassa sen reunalla. Minä istuuduin hänen viereensä, ja hän kertoi minulle jonkin tarinan, jota ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli niitä tiedossaan ihastuttavia. Hän tunsi paremmin kuin kukaan muu oman maansa muinaismuistot, jotka heräsivät uuteen elämään ja uuteen raikkauteen hänen aivoissaan kuin jonkin sisäisen ja henkisen nuoruuden vaikutuksesta. Hänen valkohaivenisilta huuliltaan kumpusi runsaasti meheviä kuvia. Hänen puhuessaan virtasi kuutamo hänen parrassaan hopeisena purona. Sirkka säesti peitinsiipiensä sirityksellä kertojan ääntä, ja toisinaan kuului hänen suustaan kaikuviin kaikkein suloisimman inhimillisen kielen sanoihin vastaavan huilun lailla valittava rupikonna, joka kuunteli tien toisella puolen, ystävällisenä ja arkana.

Minä lähdin Sienasta kesäkuun keskivaiheilla. Sittemmin en ole nähnyt kunnianarvoista isää Adone Donia, joka säilyy muistissani jonkinlaisena unihahmona. Olen kirjoittanut ne tarinat, jotka hän kertoi minulle Monte Oliveton tiellä. Ne löytyvät tästä kirjasta. Toivoni oli saada niitä toistaessani säilymään edes jotakin siitä sulosta, joka niissä oli Pyhän Klaaran kaivolla.

Pyhä satyyri

Consors paterni luminis,
Lux ipse lucis et dies,
Noctem canendo rumpimus:
Assiste postulantibus.

Aufer tenebras mentium;
Fuga catervas daemonum;
Expelle somnolentiam,
Ne pigritantes obruat.

(Breviarium romanum. Feria
tertia; ad matutinum.)

["Sinä isän valkeuden osamies, itse valon valo ja päivä; me lopetamme yön laulamalla: Auta anelevaisia.">[

["Poista mielten pimeys, karkoita riivaajien laumat, hälvennä uneliaisuus, jottei se saa valtoihinsa hidastelevia.">[

Fra Mino oli kohonnut nöyryytensä nojalla veljiänsä ylemmäksi ja johti nuorella iällänsä viisaasti Santa Fioran luostaria. Hän oli hurskas. Hän pitensi mielellään mietiskelyjänsä ja rukouksiansa ja joutui toisinaan hurmiotilaan. Henkisen isänsä Pyhän Fransiskuksen esimerkkiä noudattaen hän sepitti kansankielellä lauluja, joiden aiheena oli korkein rakkaus, Jumalan rakastaminen. Ja nämä teokset olivat moitteettomia sekä runomitaltaan että ajatuksiltaan, sillä hän oli opiskellut seitsemää vapaata taidetta Bolognan yliopistossa.

Käyskellessään nyt eräänä iltana luostarin holvikaarten alla hän tunsi hämmingin ja alakuloisuuden tulvahtavan mieleensä muistaessaan erästä Firenzen naista, jota oli rakastanut nuoruutensa kukkeimpana aikana, jolloin pyhän Fransiskuksen kaapu ei vielä suojellut hänen lihaansa. Hän rukoili Jumalaa karkoittamaan tuon kuvan. Mutta hänen sydämensä jäi murheelliseksi.

— Kellot, mietti hän, lausuvat niinkuin enkelit: Ave Maria; mutta niiden ääni sammuu taivaan sumuihin. Luostarin seinään on se mestari, jota Perugia pitää, kunnianansa, maalannut ihmeellisesti ja moneen kertaan Marian katselemassa Vapahtajan ruumista sanomattoman rakkauden ilmein. Mutta yö on peittänyt harsoonsa Mariain silmien kyynelet ja heidän huultensa äänettömät nyyhkytykset, ja minä en voi itkeä heidän kerallansa. Tuo pihamaan keskellä sijaitseva kaivo oli äsken juomaan pyrkivien kyyhkysten piirittämä, mutta linnut lensivät pois löytämättä vettä sen kehän uurteista. Katso, Herra, minun sieluni vaikenee niinkuin kellot, himmenee kuin Marian kuvat ja kuivuu niinkuin kaivo. Minkätähden, oi Jeesus, minun Jumalani, sydämeni on autio, pimeä ja mykkä, vaikka sinä olet sen aamunkoitto, linnunlaulu ja kunnailta kumpuava lähde?

Hän pelkäsi palata kammioonsa, ajatteli rukouksen voivan karkoittaa alakuloisuuden ja tyynnyttää levottomuuden ja astui matalasta ovesta luostarin kirkkoon. Mykkä pimeys täytti rakennuksen, jonka oli kohottanut sataviisikymmentä vuotta sitten suuri Margaritone. Fra Mino kulki pääkäytävää, meni San Michelelle omistettuun kuorikappeliin, jonka seiniin oli maalattu pyhimyksen elämäntarina, ja polvistui sinne. Holvista riippuvan lampun himmeässä valossa ei kumminkaan voinut nähdä paholaista vastaan taistelevaa ja sieluja punnitsevaa ylienkeliä. Kuutamo vain loi ikkunasta kalpean säteen holvikaaren alla alttarin oikealla puolella sijaitsevaan Pyhän Satyyrin hautaan. Tämä altaan muotoinen hauta oli kirkkoa vanhempi ja aivan samanlainen kuin pakanain sarkofagit, lukuunottamatta ristin kuvaa, joka oli kolmeen kertaan uurrettu sen marmorisivuihin.

Fra Mino oli kauan pitkällään alttarin edessä, mutta ei kyennyt rukoilemaan, vaan tunsi tänä yön hetkenä joutuvansa saman uneliaisuuden valtaan, joka oli rasittanut opetuslapsia Öljymäen tarhassa. Ollessaan siinä pitkänänsä, rohkeuden ja järjenkin jättämänä, hän näki Pyhän Satyyrin haudasta nousevan valkoista utua ja havaitsi siinä kohta suuren joukon utuhahmoja, jotka kaikki olivat naisia. Ne leijuivat hämärässä ilmassa, ja harsomaisten tunikkain alta kuulsivat heidän kevyet ruumiinsa. Fra Mino näki vielä, että heidän joukossaan oli nuoria miehiä, jotka pukinkavioillaan kiitäen ajoivat heitä takaa. Heidän alastomuutensa ilmaisi heidän himojensa kamalaa kiihkeyttä. Mutta nymfit pakenivat, ja heidän nopeiden askeltensa alle kasvoi kukkaniittyjä ja virtaavia vesiä. Ja joka kerta kun pukinkavioinen ojensi kätensä ja luuli jonkun heistä tavoittavansa, nousi yhtäkkiä maasta halava, joka peitti luonnotaren onttoon runkoonsa kuin luoksepääsemättömään luolaan; ja vaalean lehvistön täytti hiljainen hyminä ja ivallisen naurun helinä.

Kaikkien naisten piilouduttua halaviin pukinkavioiset istuutuivat äkkiä versoneelle nurmelle, puhalsivat ruohopillejänsä ja loitsivat niistä säveliä, jotka olisivat voineet saada levottomaksi koko luomakunnan. Ihastuneet nymfit kurkistivat lehvien lomitse, poistuivat vähitellen varjoisista piilopaikoistaan ja lähestyivät soittajia huilujen vastustamattoman helinän kiehtomina. Silloin ihmis-pukit syöksyivät heihin käsiksi pyhän vimman valtaamina. Nymfit yrittivät vielä hetken laskea leikkiä ja ivailla julkeiden hyökkääjien sylissä. Sitten nauru taukosi. Pää taaksepäin heitettynä, silmissä riemun ja kauhun kosteus, he kutsuivat äitiänsä, huusivat "Minä menehdyn" tai vaipuivat tuimaan äänettömyyteen.

Fra Mino aikoi kääntää päänsä toisaalle, mutta ei voinut, ja hänen silmänsä pysyivät auki vastoin hänen tahtoansa.

Nymfit olivat kietoneet käsivartensa pukinkavioisten nivuslihoille, purivat, hyväilivät ja ärsyttivät karvaisia rakastajoitansa, sulkivat heidät syleilyynsä ja upottivat heidät lihaansa, joka oli levottomampi ja vilkkaampi kuin läheisten piilipuiden alitse juoksevan puron vesi.

Tuon nähdessään Fra Mino lankesi syntiin, totiseen ja tahalliseen. Hän himoitsi olla eräs noista puolittain ihmisen ja puolittain eläimen kaltaisista peikoista ja painaa heidän tavallaan povellensa sen Firenzen naisen, jota oli rakastanut nuoruutensa kukoistusaikana ja joka oli kuollut.

Mutta samassa ihmis-pukit jo hajaantuivat. Toiset keräsivät hunajaa tammien kannoista, toiset vuolivat ruokoa huilun muotoon tai hypähtelivät vastatusten puskien toisiaan sarvekkailla otsillaan. Ja nymfien liikkumattomat ruumiit, lemmen viehättävät ryöstösaaliit, lepäsivät niityllä hajallaan. Fra Mino huokaili kivipermannolla, sillä synnin himo oli ollut hänessä niin kiihkeä, että hän nyt tunsi sen koko häpeän.

Yhtäkkiä eräs makaavista nymfeistä käänsi sattumalta katseensa häneen ja huudahti:

— Mies! Mies!

Hän osoitti sormellaan ja virkkoi kumppaneilleen:

— Katsokaa, sisaret, se ei ole mikään vuohipaimen. Hänen vaiheillaan ei näy ruokohuilua. Hän ei nähdäkseni myöskään ole isäntänä yhdessäkään noista maakartanoista, joiden mäenrinteellä, viinitarhojen yläpuolella sijaitsevaa pientä puutarhaa suojelee pyökinrungosta veistetty Priapus. Mitä hän tekee joukossamme, ellei ole vuohipaimen, häränajaja eikä puutarhurikaan? Hän on synkän ja tylyn näköinen, ja mahdotonta minun on havaita hänen katseestaan, että hän rakastaa niitä jumalia ja jumalattaria, jotka kansoittavat suuren taivaan, metsät ja vuoret. Hänellä on yllään barbaarinen puku. Hän on kenties skyyttalainen. Käykäämme lähemmäksi tuota muukalaista, sisaret, ja katsokaamme, eikö hän ole tullut vihollisena hämmentämään lähteitämme, hakkaamaan puitamme, repimään vuoriamme ja ilmaisemaan julmille ihmisille onnellisten olosijojemme salaisuutta. Tule kerallani, Mnais; tulkaa, Aigle, Neaira ja Meliboia.

— Mennään! vastasi Mnais, ja otetaan aseet mukaan!

— Mennään! huusivat he kaikki yhdessä.

Fra Mino näki, kuinka he noustuaan poimivat kahmalollisin ruusuja ja etenivät häntä kohti pitkänä jonona, aseinaan ruusuja ja okaita. Mutta etäisyys, joka oli aluksi näyttänyt hänestä vähäiseltä, koska hän oli otaksunut melkein voivansa heitä käsin koskettaa ja oli tuntenut heidän hengityksensä ihossaan, näytti yhtäkkiä suurenevan, ja hän näki heidän saapuvan ikäänkuin jostakin kaukaisesta metsästä. Kärsimättöminä pyrkien häntä tavoittamaan he juoksivat uhaten häntä armottomilla kukillaan. Uhkauksia kuului urkenevan heidän kukoistavilta huuliltaankin. Mutta heidän lähetessään heissä tapahtui muutos: joka askelella heidän sulonsa ja hempensä hieman väheni, ja heidän nuoruutensa kukoistus kuihtui ruusukimppujen kuihtuessa. Aluksi painuivat silmät syvemmälle onkaloihinsa ja suu riutui. Taannoin aivan puhtaaseen ja hohtavaan kaulaan ilmaantui syviä ryppyjä, ja sitten valahti kurttuiselle otsalle harmaita hiustukkoja. He kävelivät; heidän silmäluomensa olivat punaisiksi tulehtuneet, ja huulet painuivat ikeniin. He kävelivät kantaen lakastuneita ruusuja käsivarsillaan, jotka olivat mustuneet ja vääntyneet kuin Chiantin talonpoikien talviöinä polttama vanha viinivarsi. He kävelivät, pää tutisi, ja laihat reidet huojuivat.

Saavuttuaan siihen, missä Fra Mino oli kauhun hyytämänä, he olivat inhoittavia kaljupäisiä ja partaisia noitia, nenä leukaa hipomassa, rinnat tyhjät ja riippuvat. He tungeksivat hänen ympärillään.

— Kas tuota sievää hempukkaa, sanoi eräs. Hän on valahtanut valkoiseksi kuin palttina, ja hänen sydämensä tykyttää kuin koirien pureman jäniksen. Aigle, sisareni, mitä hänelle teemme?

— Parahin Neaira, vastasi Aigle, pitää avata hänen povensa, temmata sieltä sydän ja asettaa sieni sijalle.

— Eipä suinkaan! virkkoi Meliboia. Niin ollen hän saisi liian kalliisti maksaa uteliaisuutensa ja sen huvin, jonka meidän yllättäminen hänelle tuotti. Riittää, kun tällä kertaa annamme hänelle kevyen ojennuksen. Kurittakaamme häntä kelpo tavalla.

Sisarukset ympäröivät kohta munkin, vetivät hänen kaapunsa pään yli ja vitsoivat häntä niillä okaisilla oksilla, jotka olivat heidän käsiinsä jääneet.

Veri alkoi virrata, kun Neaira viittasi herkeämään.

— Riittää! virkkoi hän. Se on minun kosijani! Minä huomasin taannoin, kuinka hellästi hän minua silmäili, ja tahdon tyydyttää hänen halunsa heti hänelle antautumalla.

Hän hymyili, ja samalla kutitteli suusta ulkoneva pitkä musta hammas hänen sieraintansa. Hän kuiskasi:

— Tule, kaunoiseni!

Sitten hän yhtäkkiä raivostui:

— Hyi! Hyi! Hänen aistinsa ovat turtuneet. Hänen kylmäkiskoisuutensa loukkaa kauneuttani. Hän ylenkatsoo minua; kostakaa puolestani, kumppanini! Mnais, Aigle, Meliboia, kostakaa sisarenne kärsimä häväistys!

Tuon kuultuaan kaikki kohottivat okaisen vitsansa ja kurittivat onnetonta Fra Minoa niin tuimasti, että hänen ruumiinsa oli: kohta pelkkää haavaa. Toisinaan he hetkeksi taukosivat yskiäkseen ja rykiäkseen ja alkoivat sitten entistä kiivaammin liikuttaa raippojansa. He lakkasivat vasta voimien uupuessa.

— Minä toivon, virkkoi sitten Neaira, ettei hän toiste kohdista minuun sellaista ansaitsematonta solvausta, joka saa minut vieläkin punastumaan. Säästäkäämme hänen henkensä. Mutta jos hän ilmaisee leikkiemme ja ilojemme salaisuuden, niin surmaamme hänet. Näkemiin asti, korea hempukkani!

Tuon sanottuaan eukko kyykistyi munkin yli ja valeli hänet saastaisella vedellä. Sisarukset tekivät samoin kukin vuorollansa ja palasivat sitten toinen toisensa jälkeen Pyhän Satyyrin hautaan, johon puikahtivat kannessa olevasta pienestä raosta jättäen uhrinsa sietämättömän löyhkän lätäkköön.

Viimeisenkin hävittyä näkyvistä kuului kukko laulavan. Fra Mino voi vihdoin nousta. Väsymyksen ja kivun murtamana, vilusta turtuneena, kuumeissaan vapisten, saastaisen nesteen usvain puolittain tukehduttamana, hän järjesti pukuaan ja laahautui kammioonsa päivän koitteessa.

Tämän yön jälkeen Fra Mino ei enää löytänyt lepoa. San Michelen kappelissa, pyhän Satyyrin haudan luona koettujen asioiden muisto häiritsi häntä hurskaissa toimituksissa ja hartausharjoituksissa. Hän seurasi vapisten veljiänsä kirkkoon. Kun hänen oli ohjesäännön mukaisesti suudeltava kuorin kivipermantoa, hänen huulensa kohtasivat siinä kauhistuen nymfien jälkiä, ja hän hymisi: "Lunastajani, etkö kuule minun sanovan, mitä itse sanoit isällesi: Älä johdata meitä kiusaukseen?" Aluksi hän oli aikonut lähettää piispallensa kertomuksen näkemistään. Asiaa tarkemmin harkittuaan hän oli kuitenkin johtunut siihen vakaumukseen, että oli parempi mietiskellä näitä erinomaisia tapahtumia kaikessa rauhassa ja tehdä ne tiettäviksi vasta ne tarkoin tutkittuansa. Sattui vielä niin, että piispa, joka oli tehnyt liiton Pisan guelfien kanssa Firenzen ghibellinejä vastaan, soti parhaillaan niin voimallisesti, ettei ollut kokonaiseen kuukauteen riisunut rintahaarniskaansa. Siitä syystä Fra Mino, kenellekään mitään virkkamatta, tutki tarkoin pyhän Satyyrin hautaa ja kappelia, jossa se sijaitsi. Kirjallisuuteen perehtyneenä hän selaili vanhoja ja uusia teoksia, mutta ei saanut niiden nojalla minkäänlaista selkoa. Ne noituutta koskevat esitykset, joita hän tutki, lisäsivät vain hänen epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.

Eräänä aamuna, työskenneltyään tapansa mukaan koko yön, hän tahtoi ilahduttaa sydäntänsä lähtemällä kävelemään luostarin muurien ulkopuolelle. Hän alkoi astua sitä mäkistä polkua, joka johtaa viiniköynnöksen kiertämäin nuorten jalavain keskitse kohti myrtti- ja oliivilehtoa, muinaisten roomalaisten pyhää paikkaa. Jalat kosteassa ruohikossa, otsa heisipensaiden latvuksista pirahtelevien kastepisaroiden vilvoittamana, Fra Mino oli kävellyt metsässä jo kauan, kun havaitsi lähteen, jonka yläpuolella tamariskit keinuttelivat pehmeästi kevyitä lehviänsä ja hienountuvaisia rusottavia terttujansa. Alempana, halavain välissä, lähteen avartuneessa uomassa, näkyi liikkumattomia haikaroita. Pikkulinnut visersivät myrttien oksilla. Kostean mintun tuoksu kohosi maasta, ja nurmella helottivat kukkaset, joista Herramme sanoi, ettei kuningas Salomo kaikessa komeudessaan ollut puettu niinkuin jokin niistä. Fra Mino istuutui sammaleiselle kivelle, kiitti Jumalaa, joka on luonut taivaan ja kastepisarat, ja mietiskeli luonnossa piileviä mysteerejä.

Kappelissa nähtyjen asioiden muisto ei väistynyt milloinkaan hänen mielestänsä, ja niin hän istui nytkin, pää käsien varassa, etsien tuhannennen kerran unensa merkitystä. "Sellaisessa ilmestyksessä", ajatteli hän, "täytyy olla jokin merkitys, vieläpä useitakin merkityksiä, jotka täytyy keksiä joko äkillisen mieleenjohdatuksen nojalla tai tarkoin soveltamalla skolastiikan sääntöjä. Ja olenpa sitä mieltä, että minulla tässä erikoisessa tapauksessa täytyisi olla suurta apua myöskin niistä runoilijoista, joita olen Bolognassa tutkinut, esimerkiksi satiirisesta Horatiuksesta ja Statiuksesta, sillä heidän saduissansa piilee paljon totuuksia."

Kauan aikaa liikuteltuaan mielessään näitä ajatuksia ja toisia vieläkin viisaampia hän kohotti katseensa ja havaitsi, ettei ollut yksin. Vanhan rautatammen rosoiseen kylkeen nojasi vanhus, joka katseli taivasta lehvien lomitse ja hymyili. Hänen harmaahapsisesta otsastaan kohosivat sammaltuneet sarvet. Litteänenäisistä kasvoista riippui valkoinen parta, jonka läpi näkyivät hänen kaulansa kuhmurat. Karkea karva peitti hänen ryntäänsä. Hänen reisiensä tuuhea villa ulottui aina sorkkajalkoihin saakka. Hän piteli huulillaan ruokohuilua sitä hiljaa soitellen. Sitten hän lauloi tuskin kuuluvalla äänellä:

Pakeni, nauroi vain, rypäle huulillaan. Jo kiinni villin sain ja hampain murskannut lien marjan suudelmaan.

Tuon nähtyään ja kuultuaan Fra Mino teki ristinmerkin. Mutta ukko ei ollut siitä millänsäkään, vaan loi munkkiin vilpittömän katseen. Hänen kasvojensa syvistä kurtuista välkkyivät kirkkaat siniset silmät kuin lähteen vesi tammien kaarnaisten kylkien lomitse.

— Ihminen tai eläin, huudahti Mino, minä vaadin sinua Vapahtajan nimessä sanomaan, kuka olet.

— Poikani, vastasi vanhus, minä olen pyhä Satyyri! Puhu hiljemmin, jotteivät linnut pelästy.

Fra Mino lausui hiljempää:

— Vanhus, koska et paennut Ristin peloittavaa merkkiä, en voi otaksua, että olet demoni tai jokin helvetistä karannut saastainen henki. Mutta jos tosiaankin olet, kuten sanot, ihminen tai pikemmin elämän aikana suoritettujen hyvien tekojen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen ansioiden armoittama ihmisen sielu, niin selitä minulle pyytäessäni, mitä ihmettä merkitsevät pukinsarvesi ja villavat jalkasi, jotka päättyvät mustaan sorkkaan.

Tuon kysymyksen kuultuaan vanhus kohotti kätensä taivaaseen päin ja sanoi:

— Poikani, ihmisten, eläinten, kasvien ja kivien luonto on kuolemattomien jumalten salaisuus, ja minä tiedän yhtä vähän kuin sinä, mistä aiheutuvat nämä sarvet, jotka koristavat otsaani ja joihin nymfit aikoinaan kiersivät kukkakiehkuroita. En tiedä, mitä merkitsevät kaulassani riippuvat myhkyrät, enkä tiedä, minkätähden minulla on uskaliaan pukin kaviot. Voin sanoa sinulle vain, poikani, että tässä metsässä oli muinoin naisia, joilla oli sarvet ja villavat reidet samoinkuin minulla. Mutta heidän povensa oli pyöreä ja valkoinen. Heidän vatsansa ja sileät länteensä kiilsivät. Silloin vielä nuori aurinko kutkutti heitä mielellään kultaisilla nuolillaan, lehvien alla. He olivat kauniita, poikani. Valitettavasti he ovat kadonneet metsästä; viimeinenkin on poissa. Minun kaltaiseni ovat samoin tuhoutuneet; minä olen nyt heimoni viimeinen. Olen ylen vanha.

— Sano minulle ikäsi, sukusi ja isänmaasi, vanhus.

— Poikani, minä synnyin Maasta paljoa aikaisemmin kuin Jupiter kukisti Saturnuksen, ja silmäni ovat nähneet maailman kukoistavan nuoruuden. Ihmisten suku ei ollut vielä noussut maan tomusta. Karkelevat satyyrittaret vain kaiuttivat kerallani maankamaraa sorkkainsa rytmikkäin iskuin. He olivat suurempia, rotevampia ja kauniimpia kuin nymfit ja naiset, ja heidän laajempien lanteittensa kohtuun lankesi runsaana Maan esikoisten siemen.

Jupiterin hallituskautena nymfit alkoivat asustaa lähteissä, metsissä ja vuorilla. Nymfien seuraan liittyen muodostivat faunit kevyitä kuoroja metsien siimeksiin. Minä elelin silloin onnellisena, maistelin mielin määrin villiviinin rypäleitä ja naurunhaluisten naisfaunien huulia. Ja mieluista oli nukkua kaikessa rauhassa vehmaalla nurmella. Minä ylistin paimenhuilullani Jupiteria ylistettyäni aikaisemmin Saturnusta, koska jumalten, maailman herrojen ylistäminen on luonnollinen tehtäväni.

Valitettavasti olen vanhentunut, sillä olen vain jumala, ja vuosisadat ovat valkaisseet pääni ja rintani haivenet; ne ovat sammuttaneet lanteissani piilleen kiihkon. Minä olin jo pahoin iän rasittama, kun suuri Pan kuoli ja kun Jupiter joutui saman kohtalon alaiseksi, jonka oli itse valmistanut Saturnukselle, Galilealaisen hänet kukistaessa. Olen siitä lähtien viettänyt niin riutuvaista elämää, että jouduin jo kuolemaankin ja haudatuksi. Ja totta puhuen en olekaan enää kuin oman itseni varjo. Jos olen vielä hieman olemassa, johtuu se siitä, ettei mikään häviä ja ettei kenelläkään ole lupa kuolla täydellisesti. Kuolema ei ole missään tapauksessa täydellisempi kuin elämä. Olioitten valtamereen hukkuneet olennot ovat kuin aaltoja, joitten näet, oi lapseni, nousevan ja painuvan Adrian merellä. Heillä ei ole alkua eikä loppua, he syntyvät ja katoavat huomaamatta. Yhtä huomaamatta häipyy minun sieluni. Kulta-ajan satyyritarten kalpea muisto elähdyttää vielä katsettani, ja huuliltani kirpoavat kuulumattomina muinaisten aikojen hymnit.

Niin sanottuaan hän vaikeni. Fra Mino katseli vanhusta ja käsitti, että hän oli pelkkä haamu.

— Ei ole suinkaan ihan uskomatonta, että olet pukinjalkainen olematta silti paholainen, sanoi hän. Ne luontokappaleet, jotka Jumala loi osattomiksi Aatamin perinnöstä, eivät voi joutua kadotetuiksi enempää kuin tulla pelastetuiksikaan. Minä en usko, että kentauri Kheiron, joka oli ihmistä viisaampi, kärsii Leviathanin kidassa ikuisia tuskia. Eräs matkustaja, joka on tunkeutunut taivaiden esikartanoihin, sanoo nähneensä hänet nurmikolla istumassa ja juttelemassa Ripheuksen, oikeamielisimmän troialaisen kanssa. Mutta toiset väittävät, että pyhä paratiisi on avattu Troian Ripheukselle. Siinä kohden on varmaan epäilys paikallaan. Valehtelit kuitenkin, vanhus, sanoessasi minulle, että olet pyhimys, sinä, joka et ole ihminen.

Pukinjalkainen vastasi:

— Poikani, kun olin nuori, en valehdellut enempää kuin ne uuhilampaat, joiden maitoa imin, tai pukit, joiden kanssa olin puskusilla voimani ja kauneuteni ilossa. Siihen aikaan ei valehdellut kukaan eikä mikään, lampaan turkki ei ollut vielä oppinut omaksumaan petollisia värivivahduksia; ja minun mieleni ei ole siitä ollenkaan muuttunut. Katso, minä olen alaston niinkuin Saturnuksen kultaisina päivinä. Ja minun henkeni ei ole verhottu enempää kuin ruumiinikaan, Minä en valehtele milloinkaan. Ja mitä eriskummallista havaitsetkaan, poikani, siinä, että minusta on tullut pyhimys Galilealaisen edessä, vaikka en olekaan sen emon lapsia, jota toiset nimittävät Eevaksi, toiset Pyrrhaksi ja jota sopii kunnioittaa sekä Eevana että Pyrrhana? Pyhä Mikael ei hänkään ole naisesta syntynyt. Minä tunnen hänet, ja me keskustelemme toisinaan. Hän kertoo minulle niistä ajoista, joina oli härkäpaimenena Garganon-vuorella…

Fra Mino keskeytti:

— En voi sietää, että pyhää Mikaelia nimitetään härkäpaimeneksi, vaikka hän onkin kainnut härkiä, joiden isännällä oli mainitsemasi vuoren nimi, mutta kerro minulle, vanhus, kuinka tulit armoitetuksi.

— Kuule siis, vastasi pukinjalkainen, ja uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi.

"Ilmoittaessaan Arnon suloisessa laaksossa, että Galilealainen oli syössyt vallasta Jupiterin, itämailta tulleet miehet kaatoivat ne tammet, joihin maan asujaimet olivat ripustaneet pieniä savesta tehtyjä jumalattaria ja votiivilevyjä, he pystyttivät ristejä pyhille lähteille ja kielsivät paimenia viemästä nymfien luoliin viiniä, rieskaa ja leivoksia uhrilahjoiksi. Faunien, panien ja metsänhaltioiden kansa siitä loukkaantui, eikä syyttäkään. Vihansa vallassa se hyökkäsi uuden jumalan tuojien kimppuun. Apostolien yöllä nukkuessa kuivista lehdistä tehdyillä sijoillaan nymfit tulivat nykimään heitä parrasta, ja nuoret faunit pujahtivat pyhien miesten talleihin tempaamaan karvoja heidän aasintammainsa hännistä. Minä yritin turhaan ehkäistä heidän viatonta ilkeyttänsä ja kehoittaa heitä alistumaan. 'Lapseni', sanoin minä heille, 'kevyiden leikkien ja ivanaurujen aika on ollut ja mennyt'. Mutta ne varomattomat eivät minua kuunnelleet. Siitä koitui heille onnettomuus.

"Mutta minä, joka olin nähnyt Saturnuksen vallan loppuvan, pidin luonnollisena ja oikeana, että Jupiterkin vuorostaan tuhoutui. Minä olin mukautunut suurten jumalten kukistamiseen. En vastustellut Galilealaisen sanansaattajia. Teinpä heille pieniä palveluksiakin. Koska tunsin paremmin kuin he metsän polut, poimin karhunvaaraimia ja oratuomenmarjoja, joita asetin lehdille heidän luolainsa edustalle. Minä tarjosin heille vielä kurmitsan munia. Ja jos he rakensivat itselleen majaa, kannoin heille selässäni hirsiä ja kiviä. He puolestaan valoivat vettä otsalleni ja toivottivat minulle Jeesuksen Kristuksen rauhaa.

"Minä asuin heidän kerallaan samoinkuin he. Ne, jotka rakastivat heitä, rakastivat minua. Samoinkuin heitä kunnioitettiin, kunnioitettiin minuakin, ja minun pyhyyteni näytti yhtä suurelta kuin heidän.

"Sanoin sinulle, poikani, että olin jo silloin varsin vanha. Aurinko sai tuskin lämpenemään turtuneita jäseniäni. Minä olin enää vain vanha ontelo puu, joka oli kadottanut kukkean ja laulavan latvansa. Syksyn tulo kiirehti joka kerta tuhoani. Eräänä talviaamuna minut löydettiin tien vierestä liikkumattomana makaamasta.

"Piispa, seuranaan papit ja koko kansa, vietti hautajaisiani. Sitten minut laskettiin suureen valkoiseen marmoriarkkuun, jossa oli kolme ristinmerkkiä ja jonka etusivuun oli uurrettu rypälekiehkurain väliin nimi PYHÄ SATYYRI.

"Siihen aikaan, poikani, sijaitsivat haudat teiden varsilla. Minun hautani oli kahden peninkulman päässä kaupungista, Firenzen tiellä. Nuori plataani kasvoi sen luona peittäen sen valovälkkeisellä varjollaan, täynnä linnunlaulua, hyminää, raikkautta ja riemua. Verraten lähellä solisi puro vesinenättiä kasvavassa uomassa; nauravia poikia ja tyttöjä saapui sinne yhdessä kylpemään. Tämä viehättävä paikka oli pyhä paikka. Nuoret äidit toivat sinne pieniä lapsiaan ja antoivat heidän koskettaa hautani marmoria, jotta he tulisivat voimakkaiksi ja kaikilta jäseniltään hyvämuotoisiksi. Maassa vallitsi yleinen uskomus, että ne vastasyntyneet, jotka tuotiin minun haudalleni, tulivat toisia voimakkaammiksi ja rohkeammiksi. Senvuoksi tuotiin luokseni Toskanan jalon rodun kaunein kukka. Toivatpa maalaiset luokseni aasintammojansakin siinä toivossa, että saisivat ne tiineiksi. Muistoani kunnioitettiin. Joka vuosi kevään tullen saapui piispa pappeineen rukoilemaan ruumiini luo, ja minä näin kaukaa, ruohoniityiltä, sukeltavan näkyviin kulkueen risteineen ja vahakynttilöineen, punaisine baldakiineineen ja virsiä veisaten. Niin oli laita, poikaseni, kelpo kuninkaan Berengarin aikana.

"Satyyrit ja satyyrittaret, faunit ja nymfit viettivät harhailevaa ja surkeata elämää. Heille ei enää rakennettu nurmialttareita, ei tuotu kukkaköynnöksiä, ei tarjottu uhrilahjoiksi rieskaa, jauhoja ja hunajaa. Korkeintaan tapahtui, että joku vuohipaimen toisinaan sijoitti salaa pienen juuston pyhän luolan eteen, jonka aukko peittyi vadelma- ja orjantappurapensaisiin. Ja tulivatpa vielä kaniinit ja oravatkin jakamaan vaivaista ateriaani. Itämailta saapuneet apostolit olivat karkoittaneet nymfit, metsien ja synkkien luolain asujaimet, tyyssijoistaan. Ja jotteivät he voisi palata, valelivat galilealaisen jumalan papit puihin ja kiviin loihdittua vettä, lausuivat maagillisia sanoja ja pystyttivät ristejä metsiin tienhaaroihin; sinun näet tulee tietää, poikani, että Galilealainen on taitava loitsija. Hän tuntee lukujen ja merkkien tehoisuuden paremmin kuin Saturnus tai Jupiter. Niinpä eivät vanhat jumalaraukat enää löytäneetkään suojaa pyhistä metsistään. Karvaisten vuohenjalkaisten kuoro, joka oli muinoin helähtävin sorkin karkeloinut oman maansa kamaralla, oli nyt vain kalpeiden ja äänetönten varjojen pilvi, kukkulain rinteillä kiirivä aamuinen usva, jonka aurinko hälventää.

"Tuimaa tuulta muistuttavan jumalallisen vihan ajamina nuo haamut kiertelivät kaiket päivät teiden pölyssä. Yö ei ollut heille aivan yhtä vihamielinen. Yö ei kuulu kokonaan galilealaiselle jumalalle. Se kuuluu hänelle ja demoneille yhteisesti. Varjojen laskeutuessa kukkuloilta metsänhaltiat ja -haltiattaret, nymfit ja panit kyyristyivät teiden vieressä olevien hautojen kupeelle ja nauttivat hieman lepoa siinä, hornanvaltojen lempeän vallan alla. Minun hautaani he pitivät sen kunnianarvoisen vanhuuden vuoksi toisia parempana. Pian he kerääntyivät sen eteläisen karniisinosan alle, jossa ei ollut sammalta ja joka säilyi aina kuivana. Tuo kevyt väki lensi sinne uskollisesti joka ilta, niinkuin kyyhkyset lentävät lakkaansa. He voivat helposti sinne sijoittua, koska olivat muuttuneet aivan pieniksi ja muistuttivat viskimestä kimpoavia keveitä vihneitä. Minä lähdin toisinaan äänettömästä kammiostani ja istuuduin heidän keskelleen marmoritiilien suojaan laulaen hiljaisin äänin Saturnuksen ja Jupiterin ajoista; ja heidän mieliinsä palasi menneen onnen muisto. Dianan heitä katsellessa he toistivat vanhoja leikkejä, ja myöhästynyt vaeltaja luuli näkevänsä vainioiden usvan kuutamossa muotoutuvan rakastavaisten toisiinsa-kietoutuviksi ruumiiksi. Ja eiväthän ne muuta olleetkaan kuin kevyttä sumua. Halla teki heille suurta haittaa. Eräänä yönä, seudun levätessä lumen peitossa, nymfit Aigle, Neaira, Mnais ja Meliboia pujahtivat marmorin raoista ahtaaseen ja pimeään komerooni. Kumppanit seurasivat heitä suurin joukoin, ja faunit syöksyivät ajamaan heitä takaa saavuttaen heidät aivan pian. Minun asumukseni oli heidän asumuksensa. Me emme poistuneet siitä ollenkaan, ellemme lähteneet kauniina yönä metsään kävelemään. Mutta silloinkin heillä oli kiire palaamaan ennen kukon ensimmäistä laulua. Sinun tulee tietää, poikani, että sarvellisten joukossa on yksin minulla oikeus näyttäytyä maan päällä päivän valossa. Se on pyhyyteeni liittyvä erioikeus.

"Hautani herätti seudun asukkaissa entistä suurempaa kunnioitusta, ja nuoret äidit toivat joka päivä luokseni alastomia imeväisiään. Saavuttuaan näille maille ja rakennuttaessaan itselleen luostaria kukkulan rinteelle Pyhän Fransiskuksen pojat pyysivät piispalta lupaa saada siirtää hautani luostarin kirkkoon. He saivat luvan, ja minut siirrettiin erittäin juhlallisesti San Michelen kappeliin, missä vieläkin lepään. Perhekuntaani kuuluvat luonnonhaltiat siirtyivät sinne kerallani. Se oli suuri kunnia; mutta tunnustan kaivanneeni suurta tietä, missä näin aamuisin talonpoikaisnaisten astelevan kantaen päänsä päällä koreja, joissa oli rypäleitä, viikunoita ja kullankeltaisia omenoita. Aika ei ole kaipaustani viihdyttänyt: tahtoisin vieläkin levätä Pyhän tien plataanin alla.

"Sellainen on elämäni, lisäsi vanha vuohensorkkainen. Se kuluu hymyilevänä, leppoisana ja piilevänä maan kaikkien aikakausien halki. Jos sen iloon sekaantuu hiukan murhetta, on se jumalten tahto. Oi poikani, ylistäkäämme jumalia, maailman valtiaita!"

Fra Mino oli hetken mietteissään. Sitten hän virkkoi:

— Nyt ymmärrän, mitä merkitsi huonona yönä San Michelen kappelissa näkemäni. Eräs seikka vain jää mielessäni hämäräksi. Sano minulle, vanhus, minkätähden ne nymfit, jotka asuvat kanssasi ja antautuvat fauneille, muuttuivat inhoittaviksi vanhoiksi naisiksi saavuttuaan minun luokseni.

— Valitan sitä, poikani, vastasi pyhä Satyyri, mutta aika ei säästä ihmisiä eikä jumalia. Jumalat ovat kuolemattomia vain katoovaisten ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he kokevat iän kosketuksen ja kulkevat vuosisatojen keralla kohti auttamatonta rappeutumistaan. Nymfit vanhenevat samoinkuin naiset. Ei ole olemassa ruusua, joka ei muutu tappuramarjaksi. Ei ole nymfiä, joka ei muutu noitaämmäksi. Koska olet katsellut pienen perhekuntani telmettä, olet nähnyt, kuinka menneen nuoruuden muisto vielä kaunistaa nymfejä ja fauneja heidän lempensä tuokioina ja kuinka heidän jälleen elpynyt intohimonsa elvyttää uuteen eloon heidän kauneutensakin. Vuosisatojen tekemä tuho ilmaantuu kuitenkin aivan pian jälleen. Onnetonta! Nymfien heimo on vanha ja raihnas.

Fra Mino kysyi vielä:

— Jos on totta, että sinä, vanhus, olet saavuttanut autuuden salaperäisin keinoin, jos on totta, niin järjettömältä kuin se tuntuukin, että olet pyhimys, niin kuinka asut tuossa haudassa varjojen kanssa, jotka eivät ollenkaan osaa ylistää Jumalaa ja jotka riettaudellaan saastuttavat Herran huoneen? Vastaa, oi vanhus!

Mutta vuohensorkkainen pyhimys ei vastannut mitään, vaan haihtui hitaasti ilmaan.

Fra Mino istui sammaleisella paadella lähteen reunalla, mietti kuulemiaan ja havaitsi niissä taajojen pimeiden kohtien ohella myöskin ihmeellistä kirkkautta.

— Tuo pyhä Satyyri, ajatteli hän, on verrattavissa Sibyllaan, joka väärien jumalten temppelissä istuen ilmoitti Vapahtajaa kansakunnille. Muinaisten valheiden savi tahraa vielä hänen sorkkiaan, mutta hänen otsansa kohoo valoon ja hänen huulensa julistavat totuutta.

Pyökkien varjojen langetessa pitkinä rinteen nurmelle munkki nousi paadelta ja laskeutui kapeata polkua, joka johti Pyhän Fransiskuksen poikien luostariin. Hän ei kumminkaan uskaltanut katsella vesillä uinuvia ulpukoita, koska pelkäsi näkevänsä niissä nymfien kuvia. Hän astui kammioonsa kellojen soittaessa Ave Mariaa. Kammio oli pieni ja valkoiseksi sivuttu, huonekaluja oli vain vuode, jakkara ja korkea kirjoituspulpetti. Seinään oli aikoinaan joku kerjäläismunkki maalannut Giotton tyyliin kuvan, joka esitti Mariaa ristin juurella. Sen alla olevalla pienellä pöydällä, joka oli tumma ja kiiltävä kuin viininpusertimen puu, lepäsi kirjoja, pyhiä ja maallisiakin, sillä Fra Mino tutki vanhan ajan runoilijoita voidakseen kiittää Jumalaa kaikissa ihmisten teoissa ja siunasi Vergiliusta, joka oli ennustanut Vapahtajan syntymän, koska näet Mantuan mies sanoo kansoille: Jam redit et Virgo.

Ikkunakomerossa kohosi liljanvarsi karkeasta savimaljakosta. Fra Mino luki mielellään pyhän Neitsyen kultajauhoin kirjoitetun nimen liljan kukasta. Korkealle avautuva akkuna ei ollut leveä, mutta siitä näkyi sinipunervien vuorten yli kaartuva taivas.

Sulkeuduttuaan tähän elämänsä ja halujensa leppoisaan hautaan Mino istuutui kapean pulpetin ääreen, jonka yläpuolella oli kaksinkertainen hylly. Siinä hän yleensä harjoitti opintojansa. Hän kastoi kaislakynänsä pergamenttejä, siveltimiä, väritölkkejä ja kultajauhetta sisältävän hyllyn kupeessa olevaan mustepulloon, rukoili kärpäsiä Jumalan nimessä olemaan häntä ahdistelematta ja alkoi kirjoittaa kertomusta kaikesta siitä, mitä oli nähnyt San Michelen kappelissa ilkeänä yönä ja tänä samaisena päivänä lähteen partaalla. Hän piirsi pergamentille ensinnäkin nämä rivit:

Kertomus siitä, mitä fra Mino, minoriitliveljeskunnan jäsen, on nähnyt ja kuullut ja minkä hän nyt ilmoittaa uskovaisten opetukseksi, Jeesuksen Kristuksen ylistykseksi ja Kristuksen onnellisen vähäisen vaivaisen, Pyhän Fransiskuksen kunniaksi. Amen.

Sitten hän kirjoitti mitään pois jättämättä, kuinka oli havainnut nymfien muuttuvan noitaämmiksi, ja kertoi sarvellisesta vanhuksesta, jonka ääni hymisi metsässä kuin muinaisen huilun viimeinen huokailu ja kuin pyhän harpun alkusoitto. Hänen siinä kirjoittaessaan lauloivat linnut, ja yö alkoi vähitellen himmentää päivän kauniita värejä. Munkki sytytti lamppunsa ja jatkoi kirjoittamista. Kokemiaan ihmeitä kertoessaan hän samalla selitti niiden kirjaimellisen merkityksen ja henkisen tarkoituksen skolastiikan sääntöjä noudattaen. Ja samoinkuin kaupungit ympäröidään muureilla ja torneilla, jotta ne olisivat vahvat, samoin hänkin tuki väitteitään Raamatusta keräämillään ydinlauseilla. Kokemiensa merkillisten ilmestysten nojalla hän päätteli ensinnäkin, että Jeesus Kristus on kaikkien luontokappaleiden herra ja että hän on satyyrien ja panien samoinkuin ihmistenkin Jumala. Siitä syystä oli pyhä Hieronymus nähnyt erämaassa kentaureja, jotka olivat tunnustaneet Jeesuksen Kristuksen. Toiseksi hän päätteli, että Jumala oli antanut pakanoiden nähdä jonkinlaista totuuden kajastetta, jotta heidät voitiin pelastaa.

Niinpä ovatkin sibyllat, esimerkiksi Cumaen, Egyptin ja Delphoin sibyllat, saattaneet ilmestymään keskelle pakanuuden pimeyttä Seimen, Vitsat, Orjantappuraseppelen, Ruokovaltikan ja Ristin. Juuri tästä syystä onkin pyhä Augustinus päästänyt Erythrean sibyllan Jumalan kaupunkiin. Fra Mino kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli hänelle opettanut nämä asiat. Ajatellessaan Vergiliuksen olevan valittujen joukossa hän tunsi sydämeensä tulvahtavan suuren ilon. Hän kirjoitti riemumielin viimeisen lehden alareunaan:

Tämä on veli Minon, Jeesuksen Kristuksen köyhän ilmestys. Minä olen nähnyt pyhimysten sädekehän Satyyrin sarvekkaalla otsalla merkkinä siitä, että Jeesus Kristus on vetänyt luokseen esikartanoista muinaisajan viisaat ja runoilijat.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Fra Mino tehtävänsä suoritettuaan laskeutui vuoteeseensa nauttiakseen siinä hieman lepoa. Hänen vaipuessaan horrokseen tuli ikkunasta kuutamonsäteessä huoneeseen vanha nainen. Fra Mino tunsi hänet kaikkein kamalimmaksi niistä noidista, jotka oli nähnyt San Michelen kappelissa.

— Kuulehan, hempukkani, sanoi nainen, mitä olet tänään tehnyt? Varoitimmehan sinua, minä ja suloiset sisareni, ilmaisemasta salaisuuksiamme. Sanoimme surmaavamme sinut, jos meidät pettäisit. Ja se surettaisi minua, sillä rakastan sinua sydämestäni.

Nainen syleili häntä, nimitti häntä milloin taivaalliseksi Adoniikseen, milloin pieneksi valkoiseksi aasikseen ja hyväili häntä kiihkeästi.

Kun Fra Mino inhon tuntein hänet torjui, hän virkkoi:

— Lapseni, sinä ylenkatsot minua, koska silmäni veristävät, sieraimiani jäytää niiden erittämä kitkerä ja löyhkäävä neste ja ikenissäni on yksi ainoa, mutta musta ja määrättömän, iso hammas. Neairasi on tosiaankin nyt sellainen. Mutta jos minua rakastat, niin muutun sinun avullasi ja sinua varten siksi, mikä olin Saturnuksen kultaisina päivinä, kun nuoruuteni kukoisti maailman kukoistavassa nuoruudessa. Rakkaus yksin, oli nuori jumalani, muodostaa olioiden kauneuden. Jos tahdot saada minut kauniiksi, tarvitset vain hieman rohkeutta. Kas niin, Mino, uljuutta!

Kuullessaan nuo sanat, joita eleet myötäilivät, kauhun ja inhon valtaama Mino tunsi pyörtyvänsä ja liukui kammionsa kivipermannolle. Pudotessaan hän oli näkevinään puolittain umpeutuneiden luomiensa lomitse ihanan nymfin, jonka alaston ruumis valahti hänen päällensä kuin rieskamaito.

Hän heräsi täydessä päivänvalossa, jäsenet putoamisesta kuin murtuneina. Pergamenttilehdet, joita hän oli edellisenä iltana tuhrinut, lepäsivät pulpetilla. Hän luki ne uudestaan, taittoi kokoon, sinetöi, pisti kaapunsa alle ja huolimatta uhkauksista, joita noidat olivat hänelle lausuneet kaksi eri kertaa, lähti kuljettamaan ilmestyksiään herra piispalle, jonka palatsin harja kohosi keskellä kaupunkia. Piispa oli parhaillaan paneutumassa sotisopaan miestensä ympäröimänä linnansa suuressa salissa. Ylimmäinen pappi näet kävi silloin sotaa Firenzen ghibellinejä vastaan. Hän tiedusteli munkilta, mikä asia hänet toi luo, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, käski häntä heti lukemaan selostuksensa. Fra Mino totteli. Herra piispa kuunteli esityksen loppuun asti. Hän ei ollut erikoisesti ilmestyksiin perehtynyt, mutta häntä elähdytti palava innostus uskon palveluksessa. Päivääkään viivyttelemättä ja sallimatta sotaisten huolten itseään häiritä hän antoi kahdentoista mainehikkaan teologin ja kanonisen oikeuden tuntijan asiaksi tutkia tätä tapausta ja kiirehti heitä esittämään lausuntojaan. Kypsän harkinnan jälkeen ja monet kerrat Fra Minoa kuulusteltuaan tohtorit päättivät, että oli soveliasta avata San Michelen kappelissa sijaitseva pyhän Satyyrin hauta ja toimittaa siinä erinomaisia pahanhengen manauksia. Fra Minon koskettelemista opinkappaleista he eivät nimenomaan mitään lausuneet, mutta taipuivat pitämään fransiskaanimunkin väitteitä uskallettuina, kevytmielisinä ja ennenkuulumattomina.

Tohtorien mielipiteen mukaisesti ja herra piispan nimenomaisesta käskystä pyhän Satyyrin hauta sitten avattiin. Siitä ei löytynyt muuta kuin hiukan poroa, johon papit viskasivat vihkivettä. Porosta nousi silloin valkoinen huuru, josta kuului heikkoa voihketta.

Tämän hurskaan toimituksen jälkeisenä yönä Fra Mino näki unta, että hänen vuoteensa yli kumartuneet noitaämmät riistivät sydäntä hänen rinnastaan. Hän heräsi päivän sarastaessa tuimien tuskien ja polttavan janon ahdistamana. Hän laahautui luostarin kaivolle, missä kyyhkyset kävivät juomassa. Mutta yritettyään saada huulilleen muutamia vesipisaroita, jotka täyttivät kehikon syvennyksen, hän tunsi sydämensä paisuvan sienenä, huokasi "Jumalani!" ja kuoli tukehtuen.

Messer Guido Cavalcanti

Guido, di Messer Cavalcante de' Cavalcanti fu un de' migliori loici che avesse il mondo, ed ottimo filosofo naturale… E perciò che egli alquanto tenea della opinione degli Epicuri, si diceva tra la gente volgare che queste sue speculazioni eran soi in cercare se trovar si potesse che Iddio non fosse.

(Il Decameron di Messer Giovanni Boccaccio,
giornata sesta, novella IX.)

DIM NON. FVL. ME MINI. NON. SVM NON. CVRO. DO NNIA. ITALIA. AN NORVM. XX. HIC QVIESCO

(Donnia Italian hautapatsaassa herra
Jean-Francois Bladen lukutavan mukaan.)

[Guido, herra Cavalcante dé Cavalcantin poika, oli terävimpiä ajattelijoita, mitä ikinä on ollut, ja etevä luonnonfilosofi… Ja koska hän hiukan kallistui epikurolaisten käsityksiin, puhuttiin kansan keskuudessa hänen ajattelunsa tähtäävän vain siihen, voisiko osoittaa, että Jumalaa ei ole olemassa.]

[(Giovanni Boccaccion Decameron, kuudes päivä, IX kertomus.)]

Messer Guido Cavalcanti oli kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan kaikkein miellyttävin ja hyvärakenteisin firenzeläisten aatelismiesten joukossa. Hänen pitkien mustien hiuksiensa alta, jotka päähineen alta vapautuen kiertyivät sinertävinä kiharoina hänen otsalleen, loivat kullanvälkkeiset silmät häikäiseviä säteitään. Hänen käsivartensa olivat kuin Herkuleen, kädet kuin nymfin. Hartiat olivat leveät ja vartalo solakka ja notkea. Hän osasi mainiosti taltuttaa raisuja hevosia ja käsitellä raskaita aseita, ja rengasratsastuksessa hänellä ei ollut vertaistaan. Jos hän, ajaessaan kaupungin katuja mennen messua kuulemaan joko San Giovanniin tai San Micheleen tai kulkiessaan huvikseen Arnon rannoilla, niityillä, jotka hohtelivat kukkaverhossaan kuin kauniit maalaukset, sattui kohtaamaan jossakin määrin sieviä naishenkilöltä, jotka käyskelivät toistensa seurassa, niin varmasti kuului toinen toiselle punastuen virkkavan: "Kas, messer Guido, signore Cavalcante de' Cavalcantin poika. Totisesti, kaunis pyhä Yrjänä!" Ja kerrotaanpa, että Madonna Gemma, Sandro Bujamonten puoliso, lähetti eräänä päivänä imettäjänsä hänen luokseen tehdäkseen hänelle tiettäväksi, että rakasti häntä kaikesta sielustaan ja aikoi kuolla. Toisaalta häntä kovin halusivat jäsenekseen ne seurat, joita siihen aikaan perustivat Firenzen nuoret aatelisherrat juhliakseen toisiaan, aterioidakseen, pelatakseen ja metsästääkseen yhdessä, rakastaen toisiaan joskus siinä määrin, että käyttivät aivan yhdenlaisia vaatteita. Mutta messer Guido karttoi sekä naisten että nuorten herrojen seuraa, ja hänen ylpeä ja kesytön luontonsa viihtyi ainoastaan yksinäisyydessä.

Hän vietti usein koko pitkän päivän huoneessaan ja käyskeli yksinään Eman tien rautatammien alla ensimmäisten tähtien värähdellessä kalpealla taivaalla. Sattumalta tavatessaan ikäisiään aatelisnuorukaisia hän ei ollenkaan hymyillyt eikä paljoa puhunut. Sitäpaitsi hänen lausumansa olivat usein vaikeasti tajuttavia. Tämä omituinen käytös ja sellaiset hämärät puheet kävivät hänen kumppaniensa sydämelle. Messer Betto Bruneleschia ne huolestuttivat enemmän kuin ketään muuta, sillä hän rakasti sydämestään messer Guidoa ja halusi mitä kiihkeimmin saada hänet yhtymään siihen veljesliittoon, johon kuuluivat Firenzen rikkaimmat ja kauneimmat aatelismiehet ja jonka kunnia ja ilo hän itse oli. Messer Betto Bruneleschia näet pidettiin ritariston hienona kukkana ja koko Toskanan soreimpana kavaljeerina, messer Guidoa lukuunottamatta.

Eräänä päivänä, viimeksimainitun astuessa Santa Maria Novellaan, missä dominikaanimunkit pitivät hallussaan lukuisia kreikkalaisten tuomia kirjoja, messer Betto, joka samassa kulki torin poikki, huusi ystävälleen:

— Hei, Guido, minne olettekaan menossa tänä kirkkaana päivänä, joka nähdäkseni kutsuu teitä kunnaille linnustamaan pikemmin kuin luostarin pimentoihin piiloutumaan? Suvaitkaa lähteä kanssani asuntooni Arezzoon, missä soitan teille huilua siitä hyvästä, että näen teidän hymyilevän.

— Parhaat kiitokset! vastasi messer Guido huolimatta päätään kääntää.
Minä lähden kohtaamaan sydämeni valtiatarta.

Hän astui kirkkoon, kulki nopein askelin sen läpi huolimatta alttarille asetetusta pyhästä sakramentista enempää kuin messer Bettosta, joka istui ulkona ratsunsa selässä ihan ällistyneenä kuulemastaan; hän astui matalasta ovesta luostariin, kulki sen seinäviertä ja saapui kirjastoon, missä Fra Sisto maalasi enkelinkuvia. Tervehdittyään kelpo veljeä hän veti kiskoilla lujitetusta arkusta erään äskettäin Konstantinopolista tulleen kirjan, asetti sen pulpetille ja alkoi sitä selailla. Se oli Rakkautta käsittelevä tutkielma, jonka oli kreikankielellä sommitellut jumalainen Platon. Messer Guido huokasi, ja hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.

— Voi onnetonta, hymisi hän, näiden epäselvien merkkien alla on kirkkaus, ja minä en sitä näe!

Hän puhui itselleen siten, koska kreikankielen taito oli siihen aikaan länsimaissa melkein tyyten unohtunut. Kauan huokailtuaan hän otti kirjan, suuteli sitä ja laski sen takaisin rautakiskoin vahvistettuun arkkuun kuin kauniin vainajan ruumiskirstuunsa. Sitten hän pyysi kelpo Sistolta Ciceron puheiden käsikirjoitusta, jota luki, kunnes illan varjot verhosivat puutarhan sypressejä ja levittivät kirjan sivuille yölepakonsiipensä. Tulee näet tietää, että messer Guido Cavalcanti etsi totuutta vanhojen teoksista ja yritti kulkea niitä karuja teitä, joilta ihminen löytää kuolemattomuuden. Ylevän löytämishalun kalvamana hän muovasi canzoneiksi muinaisajan viisaiden ajatuksia Rakkaudesta, joka johtaa Hyveeseen.

Muutamia päiviä myöhemmin messer Betto Bruneleschi tuli hänen luokseen Adimari-puistikon varrella, aamuhetkenä, jolloin kiuru visertää vainioilla. Messer Guido oli vielä vuoteessaan. Syleiltyään häntä messer Betto virkkoi hellästi:

— Parahin Guido, Guidoni, auttakaa minut vaivasta. Viime viikolla sanoitte minulle menevänne kohtaamaan sydämenne valtiatarta Santa Maria Novellan luostariin. Siitä lähtien mietin noita sanoja alinomaa, mutta kykenemättä keksimään niiden merkitystä. En saa lepoa, ennenkuin selitätte ne minulle. Rukoilen teitä tekemään ne käsitettäviksi, ainakin mikäli hienotunteisuutenne sallii, naishenkilön ollessa kysymyksessä.

Messer Guido alkoi nauraa. Kyynärpää pieluksen varassa hän katseli messer Bettoa suoraan silmiin.

— Ystäväni, sanoi hän, sillä ylhäisellä naisella, josta puhuin, on useita asuinsijoja. Sinä päivänä, jona näitte minut ollessani menossa häntä kohtaamaan, löysin hänet Santa Maria Novellan kirjastosta. Mutta onnettomuudeksi ymmärsin vain puolet hänen sanoistaan, sillä hän puhui minulle niitä kahta kieltä, jotka virtaavat metenä hänen ihailtavilta huuliltansa; aluksi hän piti minulle esitelmän kreikankielellä, jota en kyennyt ymmärtämään, ja haasteli sitten latinalaisten kieltä ihmeellisen viisaasti. Minua hänen seuransa viehätti siinä määrin, että päätin ottaa hänet puolisokseni.

— Hän on epäilemättä ainakin Konstantinopolin keisarin sisarentytär, sanoi messer Betto, tai kenties hänen avioton tyttärensä… Millä nimellä häntä mainitsette?

— Jos on välttämätöntä, vastasi messer Guido, antaa rakas nimi, jollaisen jokainen runoilija antaa rakastetullensa, nimitän hänet Diotimaksi, muistaen Megaran Diotimaa, joka opasti oikeaan Hyveen rakastajia. Mutta hänen yleisesti tunnettu nimensä on Filosofia, ja mainiompaa puolisoa on mahdoton löytää. Minä en tahdo ketään muuta, vaan vannon jumalille olevani hänelle uskollinen kuolemaan asti, joka lopettaa tajuntani.

Nuo sanat kuultuaan messer Betto löi otsaansa.

— Bakkhoksen nimessä, virkkoi hän, enpä ollut arvoitustani arvannut! Te, Guido ystäväni, olette hienoin henki kaikkien niiden joukossa, jotka ovat milloinkaan loistaneet Firenzen punaisen liljan alla. Onnittelen teitä siitä, että otatte puolisoksenne niin ylhäisen naisen. Tästä liitosta tulee varmaan syntymään runsaasti jälkeläisiä: canzoneja, sonetteja ja balladeja. Minä lupaan toimittaa nämä kauniit lapset kasteelle huiluni helistessä, sokerihedelmiä tarjoiltaessa ja siroja lauselmia esitettäessä. Iloitsen näistä henkisistä häistä sitäkin enemmän, koska ne eivät estä teitä ajan tultua naimasta, lihan jälkeen, jotakin kaupunkimme kunniallista naishenkilöä.

— Älkää niin luulko, vastasi messer Guido. Niiden, jotka viettävät älyn häitä, tulee jättää naimisiinmeno hienostumattomien maallikkojen, siis ylhäisten aatelisherrojen, kauppiasten ja käsityöläisten asiaksi. Jos olisitte seurustellut Diotiman kanssa, niinkuin minä, tietäisitte, ystäväni Betto, että hän erottaa kahdenlaisia ihmisiä: toiset ovat hedelmällisiä vain ruumiillisesti ja tavoittelevat vain sitä karkeata kuolemattomuutta, jonka takaa lasten siittäminen; toisten sielu käsittää ja synnyttää sitä, minkä tuottaminen on sielulle soveliasta, Kaunista ja Hyvää. Diotima on tahtonut minun kuuluvan jälkimmäiseen ryhmään, ja minä en aio vastoin hänen tahtoansa jäljitellä siitosvoimaisia raakalaisia.

Messer Betto Bruneleschi ei ollenkaan hyväksynyt tuota päätelmää. Hän huomautti ystävälleen, että oli elämässä muovattava eri olotiloja, jotka sointuvat eri ikäkausiin, että huvien aikaa seurasi kunnianhimoisten pyrkimysten kausi ja että oli soveliasta nuoruusiän lopulla liittyä naimisen nojalla rikkaaseen ja jalosukuiseen perheeseen päästäkseen Tasavallan korkeihin virkoihin, taiteiden ja vapauden prioriksi, kansan capitanoksi tai oikeuden gonfaloniereksi.

Mutta huomattuaan sitten, että hänen ystävänsä noita neuvoja kuunnellessaan murti suutansa vastenmielisin tunnoin, ikäänkuin katkeraa lääkettä tarjottaessa, hän ei virkkanut enempää tästä asiasta, koska pelkäsi toisen vihastuvan ja piti viisaana luottaa aikaan, jonka voima muuttaa sydämiä ja kumoo kaikkein lujimpiakin päätöksiä.

— Jalo Guido, virkkoi hän hilpeästi, salliihan ylevä valittusi ainakin pitää iloa kauniiden tyttöjen keralla ja ottaa osaa huveihimme?

— Siitä asiasta, vastasi messer Guido, hän ei huolehdi enempää kuin niistä kohtauksista, joita tuolle vuoteeni vieressä makaavalle pienelle koiralle voi sattua kadulla. Ne asiat ovat tosiaankin yhdentekeviä, kunhan ei ihminen itse pidä niitä minkään arvoisina.

Messer Betto lähti, noiden ylenkatseellisten mielipiteiden hieman loukkaamana. Hän oli edelleenkin hellästi kiintynyt ystäväänsä, mutta ei pitänyt velvollisuutenaan liian innokkaasti kehoittaa häntä niihin juhliin ja huveihin, joita järjesti koko talven aikana ihmeen auliisti. Mutta hänen seurapiiriinsä kuuluviin aatelisnuorukaisiin koski kipeästi signor Cavalcante de' Cavalcantin heihin kohdistama solvaus, kun näet hän kieltäytyi seurustelemasta heidän kanssaan. He alkoivat ivailla hänen opintojaan ja lukujaan, sanoivat, että hän siten ruokkiessaan itseään pelkällä pergamentilla, kuten munkit ja rotat, lopulta muuttuisi niiden molempien kaltaiseksi, ettei hänestä vihdoin näkyisi muuta kuin terävä kuono ja kolme pitkää partakarvaa mustan huppukauluksen alta, ja että Madonna Gemmakin sen nähdessään huudahtaisi: "Oi Venus, suojelijani! Mihin tilaan ovatkaan kirjat saattaneet kauniin pyhän Yrjänäni! Hän ei kelpaa enää muuhun kuin pitelemään peitsen asemesta kädessään ruokokynää." He nimittivät häntä neitien hämähäkkien katselijaksi ja rouva Filosofian laahuksenkantimeksi. Eivätkä he edes rajoittuneet näihin kevyihin ivailuihin. He vihjailivat, että messer Guido oli liian oppinut voidakseen säilyä kelpo kristittynä, että hän oli antautunut maagillisiin tieteisiin ja keskusteli paholaisten kanssa.

— Ihminen ei piiloudu hänen tavallaan, sanoivat he, ellei hän seurustele paholaisten ja velhojen kanssa saadakseen heiltä kultaa inhoittavien riettauksien hinnasta.

Vihdoin he vielä syyttivät häntä hänen antautumisestaan siihen Epikuroksen salaoppiin, joka oli taannoin vietellyt erään keisarin Napolissa ja paavin Roomassa ja uhkasi muuttaa kristikunnan kansat jumalasta ja kuolemattomasta sielustaan välittämättömäksi sikalaumaksi. "Onpa hän silloin pitkälle ehtinyt, kun ei opintojensa vuoksi voi enää uskoa Pyhään Kolminaisuuteen!" Tämä heidän levittämänsä huhu oli kaikkein peloittavin, ja siitä voi koitua onnettomuutta messer Guidolle.

Messer Guido Cavalcanti tiesi hyvin, että toveriseuroissa ivailtiin hänen kiintymystään ikuisiin asioihin. Siitä syystä hän pakeni eläviä ja etsi kuolleita.

Siihen aikaan oli San Giovannin kirkko roomalaisten hautojen ympäröimä. Messer Guido saapui sinne varsin usein Ave Marian aikaan ja mietiskeli siellä vielä yön hiljaisina hetkinä. Aikakirjojen tiedonantoihin luottaen hän uskoi, että kaunis San Giovanni oli ollut pakanallinen temppeli, ennenkuin oli muuttunut kristittyjen kirkoksi, ja tuo ajatus miellytti hänen mieltänsä, joka oli kiintynyt menneiden aikojen mysteereihin. Erikoisesti häntä viehättivät ne haudat, joihin ei ollut ollenkaan piirretty ristinmerkkiä, vaan joissa oli latinankieliset kirjoitukset ja koristeina ihmisten ja jumalten hahmoja. Ne olivat valkoisesta marmorista veistettyjä pitkiä altaita, ja näiden altaiden laidoissa havaittiin kuvattuina pitoja, metsästysretkiä, Adoniin kuolema, lapithein ja kentaurien taistelu, siveä Hippolytos, amatsonit. Messer Guido luki uteliaana kivikirjoituksia ja etsi tarinain merkitystä. Eräs hauta askarrutti häntä enemmän kuin kaikki muut, koska hän siinä näki kaksi amoria, joilla kummallakin oli kädessään soihtu, ja hänen teki mielensä saada selkoa noiden amorien laadusta. Eräänä yönä, kun hän ajatteli asiaa tavallista kiinteämmin, kohosi haudan yläpuolelle haamu, ja se oli hohteleva haamu; sitä olisi voinut luulla kuuksi, jonka näkee tai on näkevinään pilven peitossa. Se muotoutui vähitellen ihanaksi neidoksi ja puhui äänellä, joka soi kauniimmin kuin tuulen häälyttämän kaislikon laulu:

"— Minä, tämän haudan asujain, sanoi haamu, olen nimeltäni Julia Laeta. Minä kadotin päivän valkeuden hääjuhlani aikana, kuudentoista vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksän päivän ikäisenä. Kuinka lieneekään laita siitä lähtien: olenko vai enkö ole? En tiedä. Älä kysele vainajoilta, muukalainen, sillä he eivät näe mitään, ja heitä ympäröi taaja yö. Kerrotaan, että ne, jotka ovat kokeneet Venuksen julmat riemut, harhailevat sankassa myrttimetsässä. Minä, joka kuolin neitsyenä, nukun unta näkemättä. Hautani kiveen on kaiverrettu kaksi rakkauden jumalaa. Toinen ojentaa ihmisille päivän valkeuden; toinen sammuttaa iäksi heidän hellät silmänsä. Heillä on samat kasvot ja he hymyilevät kumpikin, koska syntyminen ja kuoleminen ovat kaksoisveljekset ja koska kaikki on riemua kuolemattomille jumalille. Olen puhunut."

Ääni vaikeni niinkuin lehvien hyminä tuulen tyyntyessä. Kirkas haamu häipyi kukkuloita valaisevaan sarastukseen; San Giovannin haudat muuttuivat jälleen mykiksi ja kalpeiksi aamun ilmassa. Messer Guido mietti:

— Aavistamani totuus on minulle ilmestynyt. Eikö olekin kirjoitettu siihen kirjaan, jota papit viljelevät: "Eivät vainajat tule kiittämään sinua, Herra?" Vainajilla ei ole mitään tajuntaa, ja jumalainen Epikuros oli viisas vapahtaessaan elävät tulevaisen maailman turhasta pelosta.

Joukko ohikulkevia aatelismiehiä keskeytti äkkiä hänen rauhalliset mietteensä. Messer Betto Bruneleschi oli siinä seurueineen menossa Peretolan purolle kurkia ampumaan.

— Kas! virkkoi eräs heistä, Bocca-niminen, tuossa on messer Guido, filosofi, joka ylenkatsoo meitä nuhteettomuutemme, hienoutemme ja hilpeän elämämme tähden. Hän näyttää kerrassaan tyrmistyneeltä.

— Eipä suottakaan, vastasi messer Dore, jota pidettiin pilkkakirveenä. Hänen mielitiettynsä kuu, jota hän öisin hellästi suutelee, on lähtenyt kukkuloiden taakse nukkumaan jonkun paimenen keralla. Hän on mustasukkaisuuden raatelema. Katsokaa, kuinka keltainen hän on!

He ohjasivat ratsunsa hautojen väliin ja muodostivat kehän messer
Guidon ympärille.

— Dore, ystäväiseni, virkkoi messer Bocca, rouva kuu on liian pyylevä ja puhdashipiäinen noin tummalle kosijalle. Jos tahdotte oppia tuntemaan hänen naisensa, tietäkää, että ne ovat tässä. Hän käy tapaamassa heitä heidän vuoteissaan, joissa häntä eivät uhkaa pistoksillaan niinkään kirput kuin skorpionit.

— Hyi, hyi tuota ilkeää vainajain manaajaa! virkkoi messer Giordano. Kas mihin johtaa liika tieto! Ihminen kieltää Jumalan ja harjoittaa haureutta pakanain kalmistoissa.

Messer Guido nojasi kirkon muuriin ja antoi kavaljeerien puhua. Otaksuessaan heidän tyhjentäneen heikon älynsä koko vaahdon hän virkkoi hymyillen:

— Hyvät herrat, te olette täällä kotonanne. Minä olen isäntänne, ja kohteliaisuus velvoittaa minua ottamaan vastaan solvauksenne niihin mitään vastaamatta.

Sen sanottuaan hän hyppi hautojen yli ja vetäytyi pois rauhallisesti. Nuoret herrat silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Sitten he remahtivat nauramaan ja kannustivat ratsujaan. Hevosten laukatessa Peretolan tietä messer Bocca sanoi messer Bettolle:

— Tuo Guido on varmaan menettänyt järkensä. Sanoi meille, että olimme hautausmaalla kotonamme. Täytyyhän ihmisen olla järjiltään voidakseen sellaista puhua.

— Totta kyllä, vastasi messer Betto, etten käsitä, mitä hän tahtoi meille sanoa niin puhuessaan. Mutta hänen tapansa on lausua ajatuksiaan hämärin kääntein ja syvämietteisin vertauksin. Hän heitti meille luun, joka olisi halkaistava, jotta löytäisi sen ytimen.

— Tuhat tulimmaista! huudahti messer Giordano. Minä annan luun ja pakanan, joka sen heitti, koiralleni.

He saapuivat Peretolan purolle, missä nähdään päivänkoitteessa kurkien kohoavan päivittäin ilmoille. Runsasta saalista suovan metsästyksen aikana messer Betto Bruneleschi muisteli lakkaamatta Guidon sanoja. Ja niitä ajatellen hän vihdoin keksi niiden tarkoituksen. Hän kutsui huutaen luokseen messer Boccaa:

— Messer Bocca, tulkaa tänne! Nyt arvaan mitä messer Guido tahtoi meidän ymmärtävän. Hän sanoi, että olimme hautausmaalla kotonamme, koska tietämättömät ovat kuin kuolleita, joilla Epikuroksen opin mukaan ei ole tajuntaa.

Messer Bocca vastasi, hartioitaan kohauttaen, osaavansa lennättää paremmin kuin kukaan muu Flanderin haukkaa, olla puukkosilla vihollistensa kanssa ja kellistää tyttöjä ja sanoi näiden tietojen riittävän hänen asemassaan.

Messer Guido Cavalcanti jatkoi vielä muutamia vuosia rakkauden tieteen tutkimista. Hän sisällytti ajatuksensa canzoneihin, joiden selittäminen ei ole kenen hyvänsä asia, ja teki niistä kirjan, jota kannettiin, laakereihin kiedottuna, riemusaatossa. Mutta koska kaikkein puhtaimpiinkin sieluihin sekoittuu maisia intohimoja, koska elämä kiidättää meitä kaikkia mutkikkaassa ja levottomassa juoksussaan, kävi niin, että messer Guido nuoruusiän päättyessä hurmaantui lihan ihanuuteen ja tämän maailman kunniaan. Hän nai kunnianhimoisissa tarkoituksissa herra Farinata degli Ubertin tyttären, jonka isä oli aikoinaan punannut Arbian firenzeläisten verellä. Hän heittäytyi kansalaisten välisiin kiistoihin ylpeän sielunsa koko kiihkolla. Ja hän otti naisikseen rouva Mandettan ja rouva Giovannan, joista toinen edusti albigenssejä, toinen ghibellinejä. Niinä aikoina oli messer Dante taiteiden ja vapauden priorina. Kaupunki oli jakautunut kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, Valkoisiin ja Mustiin. Eräänä päivänä, kun huomatuimmat kansalaiset olivat kokoontuneet Frescobaldi-torille, valkoiset toiselle, mustat toiselle puolelle, ottaakseen osaa erään ylhäisen naisen hautajaisiin, tohtorit ja ritarit istuivat tavan mukaan korkeilla raheilla ja heidän edessään istuivat nuoret miehet maassa kaislamatoilla. Eräs nuorukainen nousi seisomaan järjestääkseen viittaansa, ja vastakkaisella puolella olevat luulivat hänen heitä uhkaavan. He nousivat vuorostaan ja tarttuivat miekkoihinsa. Kaikki vetivät aseensa, ja vainajan omaisten oli vaikea saada taistelevia erotetuiksi.

Siitä lähtien Firenze ei ollut enää käsityöläistensä hilpeä kaupunki, vaan metsä täynnä susia, jotka raatelivat toisiaan. Messer Guido otti osaa näihin julmuuksiin. Hän muuttui synkäksi, levottomaksi ja tylyksi. Hän vaihtoi joka päivä miekaniskuja mustien kanssa Firenzen kaduilla, missä oli muinoin mietiskellyt sielun olemusta. Saatuaan useat kerrat kokea lihassaan salamurhaajan tikarin hän joutui puolueineen maanpakoon, ja hänen olopaikakseen määrättiin Sarzanan rutonsaastuttama kaupunki. Hän riutui siellä kuusi kuukautta kuumeessa ja vihassa. Kun valkoiset sitten kutsuttiin takaisin, hän palasi kaupunkiin kuoleman kielissä.

Vuonna 1300, kolmantena päivänä autuaan Neitsyt Marian taivaaseenastumisen jälkeen, hän oli kyllin voimissaan hinautuakseen kauniin San Giovanninsa luo. Uupumuksen ja tuskien lannistamatta hän laskeutui pitkäkseen Julia Laetan haudalle, saman Julia Laetan, joka oli aikoinaan hänelle ilmaissut maallikoilta kätketyt mysteerit. Oli se hetki, jolloin kellot helähtelevät ilmassa, joka värisee auringon hyvästijättöä. Messer Betto Bruneleschi, joka maatilaltaan palatessaan kulki paikan ohi, näki hautojen keskellä kaksi jahtihaukansilmää lopen laihtuneissa kasvoissa kiilumassa, tunsi nuoruusaikansa ystävän ja tunsi hämmästystä ja sääliä.

Hän astui lähemmäksi, syleili häntä samoinkuin menneinä päivinä ja virkkoi huoaten:

— Guido, rakas Guido, mikä tuli onkaan sinut näin riuduttanut? Sinä poltit elämäsi ensin tieteessä ja sitten julkisissa asioissa. Hillitse hiukan sielusi kiihkeyttä, minä pyydän sinua; säästäkäämme itseämme ja pitäkäämme yllä kestävää tulta, kuten sanoo seppä Riccardo.

Mutta Guido Cavalcanti laski kätensä huulilleen.

— Hiljaa! sanoi hän. Hiljaa, älkää puhuko mitään, Betto ystäväni. Minä odotan sydämeni valtiatarta; hän tulee lohduttamaan minua kaikissa niissä rakkauden pettymyksissä, jotka ovat tässä maailmassa minua kohdanneet tai joita olen itse aiheuttanut. Ajatteleminen on yhtä turhaa kuin toimiminen. Sen tiedän. Onnettomuutena ei ole niinkään eläminen, sillä näenhän, että voit hyvin, Betto ystäväni, ja että monet muut voivat yhtä hyvin. Onnettomuus ei ole siinä, että elää, vaan siinä, että tietää elävänsä. Onnettomuutena on tietäminen ja tahtominen. Onneksi on olemassa lääke, joka asian parantaa. Älkäämme puhuko enempää; minä odotan sitä ylhäistä naista, jolle en ole tehnyt milloinkaan vääryyttä, koska en ole milloinkaan epäillyt hänen lempeyttään ja uskollisuuttaan, ja mietteeni ovat minulle osoittaneet, kuinka tyyni ja turvallinen on lepo hänen povellaan. On kerrottu paljonkin tarinoita hänen vuoteestaan ja asumuksistaan. Mutta minä en ole ollenkaan uskonut tietämättömien valheita. Niinpä hän saapuukin luokseni kuin ystävätär ystävänsä luo, kukkaseppele otsallaan ja hymyilevin huulin.

Sen sanottuaan hän vaikeni ja vaipui kuolleena vanhalle haudalle.
Hänen ruumiinsa haudattiin ilman suuria kunnianosoituksia Santa Maria
Novellan luostariin.

Lucifer

E si compiacque tanto Spinello di farlo orribile e contrafatto, che si dice (tanto può alcuna fiata d'immaginazione) chc la detta figura da lui dipinta gli apparve in sogno domandandolo dove egli l'avesse veduta si brutta…

(Vite de' più eccellenti pittori, da
M. Giorgio Vasari. — Vita di Spinello.)

[Ja Spinelloa miellytti siinä määrin kuvata hänet kamalaksi ja epämuotoiseksi, että kerrotaan (niin suuri on joskus kuvittelun voima) tuon hänen maalaamansa hahmon ilmestyneen hänelle unessa kysyen häneltä, missä hän oli nähnyt hänet niin rumana…]

[(Giorgio Vasari: Vite de' più eccellenti pittori. — Vita di Spinello.)
— (Kuuluisinten maalarien elämäkertoja. — Spinellon elämäkerta.)]

Tafi, firenzeläinen maalaaja ja mosaiikkitaiteilija, pelkäsi kovin paholaisia, varsinkin niinä yön hetkinä, joina pahan voimien on sallittu vallita pimeydessä. Ja Tafin pelko ei ollut suinkaan aiheeton, sillä paholaisilla oli siihen aikaan syytä vihata maalaajia, jotka yhdellä ainoalla taululla tempasivat heiltä enemmän sieluja kuin joku kunnon pieni veli kolmellakymmenellä saarnalla. Yrittäessään herättää uskovaisissa terveellistä kauhua munkki tosin kuvaili parhaansa mukaan vihan päivää, joka hajoittaa maailman tuhkaksi, kuten David ja Sibylla todistavat. Hän koroitti ääntänsä ja puhalsi kämmeniinsä jäljitellen tuomionenkelin pasuunaa. Mutta kaikki turhaan. Kappelin tai luostarin seinään maalattu kuva, jossa nähtiin Jeesus Kristus tuomitsemassa eläviä ja kuolleita, sitävastoin puhui lakkaamatta syntisten katseille ja korjasi silmien avulla niitä, jotka olivat tehneet syntiä silmillään tai muuten. Siihen aikaan kuvasivat taitavat mestarit Firenzen Santa Crocessa ja Pisan Campo Santossa jumalallisen oikeuden mysteerejä. Näiden teosten pohjana oli se runomittainen kertomus, jonka Dante Alighieri, teologiaan ja kanoniseen oikeuteen erinomaisesti perehtynyt mies, oli aikoinaan kirjoittanut matkastaan helvettiin, kiirastuleen ja paratiisiin, minne hän pääsi elossa ollen, rakastettunsa harvinaisten ansioiden nojalla. Niinpä nämä maalaukset olivatkin kaikin puolin opettavaisia ja totuudenmukaisia, ja sopii sanoa, että ihmisellä oli vähemmän hyötyä jonkin laajan kronikan lukemisesta kuin sellaisten kuvien katselemisesta. Ja firenzeläiset mestarit panivat parastaan kuvatessaan kukkain kaunistamille niituille ylhäisiä naisia ja kavaljeerejä, joita kuolema viikatteineen uhkasi heidän pakistessaan lemmen asioista ja luuttujen ja violain soidessa. Mikään ei ollut paremmin omansa kääntämään niitä lihallisia synnintekijöitä, jotka juovat Jumalan unohdusta naisten huulilta. Saiturien parantamiseksi maalaaja kuvasi luonnolliseen kokoon perkeleitä, kaatamassa sulaa kultaa sellaisen piispan tai abbedissan suuhun, joka oli tilannut häneltä teoksen ja maksanut sen huonosti. Siitä syystä paholaiset olivat silloin maalaajien vihollisia, erittäinkin Firenzen maalaajien, jotka voittivat kaikki muut hienossa henkevyydessä. Ne moittivat heitä varsinkin siitä, että paholaiset kuvattiin inhoittavan näköisiksi, linnun tai kalan päällä, käärmeen ruumiilla ja yölepakon siivillä varustettuina. Heidän katkeruuttaan osoittaa seuraava Spinellosta kerrottu tarina.

Spinello Spinelli, Arezzosta syntyisin, oli jalosukuisten maanpakoon ajettujen firenzeläisten vanhempien poika. Hänen henkensä oli yhtä jalo kuin hänen syntyperänsä. Hän näet oli aikansa taitavin maalaaja. Hän suoritti Firenzessä suuria töitä. Pisalaiset pyysivät häntä Giotton jälkeen koristamaan sen pyhän paikan muureja, jossa vainajat lepäävät ruusujen alla, Jerusalemista tuodussa mullassa. Kauan aikaa siten työskenneltyään eri kaupungeissa ja ansaittuaan paljon rahaa hän halusi nähdä jälleen hyvän kaupungin Arezzon, syntymäsijansa. Arezzolaiset eivät olleet unohtaneet, että Spinello, joka oli nuoruudessaan kuulunut armeliaan pyhän Marian veljeskuntaan, oli vuonna 1383, ruton raivotessa, käynyt sairaiden luona ja haudannut kuolleita. Sitäpaitsi he olivat hänelle kiitolliset, koska hän oli teoksillaan levittänyt Arezzon mainetta ympäri koko Toskanan. Siitä syystä he ottivat hänet vastaan suurin kunnianosoituksin. Hän oli vielä vanhoilla päivilläänkö täysissä voimissaan ja otti suorittaakseen suuria tehtäviä omassa kaupungissaan. Hänen vaimonsa sanoi hänelle:

— Sinä olet rikas. Lepää ja jätä maalaaminen nuorempiesi asiaksi. Lepääminen on viisasta elämän ehtoopuolella. On soveliasta päättää elämänsä lempeässä ja hurskaassa rauhassa. Alinomaisten Babelin tornin laisten maallisten töiden rakentaminen on Jumalan kiusaamista. Spinello, jos sinä itsepintaisesti pysyttelet silaustesi ja väriesi vaiheilla, niin kadotat hengenrauhasi.

Niin puhui tuo kelpo vaimo. Mutta Spinello ei häntä kuunnellut. Hän ajatteli vain omaisuutensa ja maineensa lisäämistä. Ajattelemattakaan vetäytyä lepoon hän teki Sant' Agnolon kirkkoraadin kanssa sopimuksen sitoutuen määrätystä hinnasta tekemään pyhän Mikaelin historiaa esittävän maalauksen, jonka oli määrä täyttää kirkon kuori ja sisältää lukemattomia henkilöhahmoja. Hän kävi tähän työhön ihmeen kiihkeästi. Lukiessaan jälleen niitä Raamatun kohtia, joista hänen oli ammennettava innoituksensa, hän tutki syvällisesti jokaisen rivin ja jokaisen sanan. Hän ei tyytynyt siihen, että työskenteli joka päivä ateljeessaan, vaan teki työtä vuoteessa ja aterioidessaankin. Vielä illalla, käyskellessään Arezzon kukkulan juurella, jolla sijaitsee muureistaan ja torneistaan ylpeilevä Arezzo, hän mietiskeli tehtäväänsä. Ja voipa sanoa, että ylienkelin historia oli valmiiksi maalattuna hänen aivoissaan, kun hän alkoi luonnostella sen aiheita punakynällä muuripintaan. Ei kestänyt kauan, kun hän oli piirtänyt ääriviivat; sitten hän alkoi maalata pääalttarin yläpuolelle kohtausta, jonka tuli näkyä kaikkia muita loisteliaampana. Siinä näet oli kohotettava kunnian kirkkauteen se voitto, jonka taivaan sotajoukkojen päällikkö oli saavuttanut ennen aikojen alkua. Spinello kuvasi pyhän Mikaelin taistelemassa ilmoilla seitsenpäistä ja kymmensarvista käärmettä vastaan ja kuvasi mielikseen taulun alaosaan perkeleitten ruhtinaan Luciferin kauhistuttavan hirviön hahmossa. Kuvat syntyivät kuin itsestään hänen kätensä alla, ja hän onnistui paremmin kuin oli osannut toivoa: Luciferin kasvot olivat niin inhoittavat, että niiden rumuus ei voinut olla valtavasti vaikuttamatta kehen tahansa. Nuo kasvot vainosivat maalaajaa hänen katua kulkiessaan ja seurasivat häntä hänen asumukseensa saakka.

Yön tultua Spinello laskeutui vuoteeseen vaimonsa viereen ja nukahti. Unessa hän näki enkelin, joka oli yhtä kaunis kuin pyhä Mikael, mutta musta. Enkeli sanoi hänelle:

— Spinello, minä olen Lucifer. Missä olitkaan minut nähnyt, kun maalasit minut niinkuin maalasit, hävettävän rumaksi?

Vanha maalaaja vastasi hänelle vapisten, ettei ollut milloinkaan nähnyt häntä omin silmin, koska ei ollut käynyt elävänä helvetissä, niinkuin Dante Alighieri, mutta että oli tahtonut hänet siten kuvatessaan ilmaista havainnollisin piirtein synnin rumuutta.

Lucifer kohautti hartioitaan, ja tuntuipa kuin olisi San Geminianon kukkula yhtäkkiä kohonnut.

— Spinello, virkkoi hän, tahdotko minun huvikseni hieman haastella kanssani? Minä olen varsin hyvä loogikko; Hän, jota rukoilet, tietää sen.

Kun vastausta ei kuulunut, Lucifer jatkoi näin:

— Spinello, sinä olet lukenut ne kirjat, joista minut tunnetaan. Sinä tiedät seikkailuni ja kuinka poistuin taivaasta tullakseni maailman ruhtinaaksi. Loistava yritys, joka olisi ainoa laatuansa, elleivät jättiläiset olisi samoin käyneet Jupiter-jumalan kimppuun, kuten olet havainnut eräästä vanhasta haudasta, jonka marmoriin tuo taistelu on veistetty.

— Totta kyllä, vastasi Spinello, että olen nähnyt sen altaanmuotoisen hauta-arkun Firenzen Santa Reparatassa. Se on kaunista roomalaista työtä.

— Mutta jättiläiset, virkkoi Lucifer hymyillen, eivät suinkaan esiinny siinä sammakkoina tai kameleontteina.

— Eivätpä he myöskään olleet hyökänneet totisen Jumalan kimppuun, huomautti maalaaja, vaan ahdistivat pakanoiden epäjumalaa. Tämä on tärkeätä. Varma tosiasia on, Lucifer, että te olette kohottanut kapinan lipun maan ja taivaan todellista hallitsijaa vastaan.

— Sitä en tahdo kieltää, vastasi Lucifer. Monenkolaisesta synnistä minua senvuoksi syytät?

— Syntejänne voi hyvinkin mainita seitsemän, vastasi maalaaja, ja ne ovat kaikki pääsyntejä.

— Seitsemän! virkkoi pimeyden enkeli. Tuo on teologinen luku. Minun historiassani, joka liittyy kiinteästi Toisen tarinaan, on kaikkea seitsemän. Spinello, sinä pidät minua kopeana, kiukkuisena ja kateellisena. Myönnän sellainen olevani, kunhan tunnustat, että minussa herättää kateutta yksin kunnia. Pidätkö minua ahneena? Myönnyn siihenkin. Ahneus on ruhtinaiden hyve. Jos taas syytät minua hekumallisuudesta ja haureudesta, en pane sitäkään pahakseni. Jäljelle jää laiskuus.

Tuota sanaa lausuessaan Lucifer laski kätensä ristiin rintahaarniskalleen, pudisti synkkää päätänsä ja heilutti liekehtiviä kiharoitaan:

— Spinello, ajatteletko tosiaankin, että olen laiska? Pidätkö minua pelkurina, Spinello? Luuletko, että minulta on kapinoidessani puuttunut rohkeutta? Ei.. Niinpä olisikin ollut oikein maalata minulle pelottomat piirteet, ylpeät kasvot. Ei saa tehdä vääryyttä kenellekään, ei perkeleellekään. Etkö huomaa loukkaavasi Häntä, jota rukoilet, kun kuvaat hänen vastustajansa hirviömäiseksi rupikonnaksi? Spinello, sinä olet ikäiseksesi kovin tietämätön. Tekeepä mieleni tarttua sinua korviin kuin pahaa koulupoikaa.

Tuon uhkauksen kuullessaan ja nähdessään Luciferin jo ojentavan kättänsä Spinello tarttui päähänsä ja alkoi kauhistuneena ulvoa.

Hänen kelpo vaimonsa havahtui äkkiä ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Spinello vastasi hampaitaan kalistaen nähneensä Luciferin, joka oli uhannut tarttua hänen korviinsa.

— Enkö sinulle jo sanonut, virkkoi hänen kelpo vaimonsa, että kaikki nuo kuvat, joita itsepintaisesti maalaat seiniin, lopulta vievät järkesi.

— Minä en ole järjiltäni, väitti maalaaja. Minä näin hänet; hän on kaunis, joskin murheellinen ja ylpeä. Huomenna pyyhin heti pois tekemäni hirmuisen kuvan ja maalaan sijaan sen, jonka näin unessa. Ei näet saa tehdä vääryyttä perkeleellekään.

— On parasta, kun nukut, vastasi vaimo. Puheesi on mieletöntä eikä ollenkaan kristillistä.

Spinello yritti nousta, mutta ei kyennyt, vaan vaipui tajuttomana takaisin pielukselle. Hän kitui vielä muutamia päiviä kuumeessa ja sitten kuoli.

Mustat leivät

Tu tibi divitias stolidissime congeris amplas
Negasque micam pauperi:
Advenit ecce dies qua sacvis ignibus ardens
Rogabis aquae guttulam.

(Navis stultifera 1507, fol. XIX.)

["Keräät ylen typerästi itsellesi suuria rikkauksia ja kiellät murusen köyhältä. Katso, tulee se päivä, jona julman tulen polttamana anelet veden pisaraa.">[

Siihen aikaan eli Nicolas Nerli, pankkiiri Firenzen jalossa kaupungissa. Päivän kolmantena hetkenä hän oli jo pulpettinsa ääressä, ja kellon ilmoittaessa yhdeksättä hetkeä hän istui siinä yhä vielä. Hän kirjoitti kaiken päivää numeroita kirjoitustauluihinsa. Hän lainasi rahaa Keisarille ja Paaville. Ja ellei hän lainannut sitä paholaiselle, oli syynä se, että hän pelkäsi tekevänsä huonot kaupat sen kanssa, jota nimitetään Pahaksi ja joka on täynnä juonia. Nicolas Nerli oli uskalias ja epäluuloinen. Hän oli hankkinut itselleen suuria rikkauksia ja saattanut paljon ihmisiä puille paljaille. Siitä syystä häntä pidettiin arvossa Firenzen kaupungissa. Hän asui palatsissa, johon Jumalan luoma valo pääsi vain kapeista ikkunoista, mikä olikin, viisainta, koska rikkaan miehen asumuksen tulee olla kuin varustus ja koska ne, joilla on suuri varallisuus, menettelevät ymmärtäväisesti puolustaessaan väkivalloin sitä, minkä ovat kavaluudella itselleen hankkineet.

Nicolas Nerlin palatsi oli ristikoilla ja rautakahleilla varustettu. Sen sisäseiniin olivat kätevät työmiehet kuvanneet Hyveitä naisten hahmoissa, patriarkkoja, profeettoja ja Israelin kuninkaita. Huoneitten seinäverhot tarjosivat katseltaviksi Aleksanterin ja Tristanin elämän kohtauksia sellaisina kuin romaanit niitä kertovat. Nicolas Nerli loi rikkauteensa kunnian loistetta tekemällä kaupungissa hurskaita lahjoituksia. Hän oli rakennuttanut muurien ulkopuolelle sairaalan, jonka veistokuvin ja maalauksin kaunistettu friisi esitti hänen elämänsä kunniakkaimpia tekoja. Kiitollinen kirkkoraati oli ripustanut hänen muotokuvansa Santa Maria Novellan kuoriin, koska hän oli lahjoittanut rahasumman kirkon rakennustöiden loppuunsuorittamiseksi. Hänet nähtiin siinä polvistuneena, kädet ristissä, pyhän Neitsyen eteen. Hän oli tunnettavissa punaisesta villapäähineestään, turkisnutustaan, kellervään lihavuuteensa uponneista kasvoistaan ja pienistä vilkkaista silmistään. Hänen kelpo vaimonsa Mona Bismantova, nuhteettoman ja murheellisen näköinen ja sellainen, ettei voinut otaksua kenenkään milloinkaan saaneen hänestä mitään nautintoa, oli Neitsyen toisella puolella nöyrässä rukousasennossa. Nicolas Nerli oli Tasavallan ensimmäisiä kansalaisia; hän ei ollut milloinkaan puhunut lakeja vastaan, ei ollut milloinkaan välittänyt köyhistä eikä niistä, joita päivän mahtajat tuomitsivat sakkoihin ja maanpakoon, ja siitä syystä ei kaupunginhallituksen mielessä ollut mikään vähentänyt sitä kunnioitusta, jonka hän oli suurella rikkaudellaan heiltä osakseen voittanut.

Kun hän eräänä talvi-iltana palasi tavallista myöhemmin palatsiinsa, hänet ympäröi palatsin portilla joukko puolialastomia kerjäläisiä, jotka ojensivat pyytäen käsiään.

Hän torjui pyytäjiä ankaroin sanoin. Mutta nälkä teki nuo ihmiset villeiksi ja rohkeiksi kuin sudet. He muodostivat piirin hänen ympärilleen ja anelivat häneltä leipää valittavalla ja käheällä äänellä. Hän jo kumartui siepatakseen kiviä ja heittääkseen niillä, kun samassa näki tulevan erään palvelijan, päälaella kori, jossa olevat mustat ruisleivät olivat tarkoitetut tallinsa, keittiössä ja puutarhassa työskentelevän talon palvelusväen ravinnoksi.

Hän viittasi palvelijaa tulemaan, otti kahmaloittain leipiä korista ja heitti ne onnettomille. Sitten hän meni asumukseensa, laskeutui vuoteeseen ja vaipui uneen. Nukkuessaan hän sai halvauksen ja kuoli niin äkkiä, että luuli olevansa vielä vuoteessaan, kun näki eräässä "mykän valottomassa" paikassa pyhän Mikaelin, jota valaisi hänen ruumiistaan uhoava kirkkaus.

Ylienkelillä oli kädessään vaaka, ja hän asetteli kuppeihin punnittavaa ja punnuksia. Nicolas Nerli havaitsi painavammalla puolella ne leskein kalleudet, joita piti panttina, suuren määrän ropojen rippeitä, jotka oli oikeudetta pitänyt ominaan, ja eräitä erinomaisen kauniita kultakolikoita, jotka olivat yksin hänen, koronkiskomisella tai petoksella hankittuja. Samassa hän jo tajusi pyhän Mikaelin punnitsevan siinä hänen edessään hänen jo päättynyttä elämäänsä. Nicolas Nerli muuttui tarkkaavaiseksi ja huolestuneeksi.

— Messer Pyhä Mikael, sanoi hän, jos kerran sijoitatte toiselle puolen kaiken eläessäni hankkimani ansion, niin suvaitkaa sijoittaa toiselle puolelle ne kauniit lahjoitukset, joilla olen jalosti ilmaissut hurskauttani. Älkää unohtako Santa Maria Novellan tuomiokirkkoa, jonka rakentamiseen olen antanut hyvän kolmanneksen, älkää myöskään kaupungin muurien ulkopuolella sijaitsevaa sairaalaani, jonka olen rakennuttanut kokonaan omilla rahoillani.

— Älä pelkää, Nicolas Nerli, vastasi ylienkeli. Minä en unohda mitään.

Hän tarttui kirkastetulla kädellään Santa Marian tuomiokirkkoon ja sijoitti sen sekä sairaalan veistokuvilla ja maalauksilla koristettuine friiseineen kevyempään vaakakuppiin. Mutta kuppi ei siitä ollenkaan painunut.

Pankkiiri tuli siitä kovin levottomaksi.

— Messer Pyhä Mikael, virkkoi hän, etsikää vielä jotakin. Te ette ole asettanut kevyemmälle puolelle Pyhän Johanneksen kirkkoon lahjoittamaani kaunista vihkivesimaljaa, ette myöskään Pyhän Andreaksen saarnatuolia, jossa Herramme Jeesuksen Kristuksen kastaminen on esitetty luonnollisessa koossa. Se teos tuli minulle erittäin kalliiksi.

Ylienkeli asetti saarnastuolin ja vihkivesimaljan sairaalan katolle vaakakuppiin, joka ei vähääkään painunut. Nicolas Nerli alkoi tuntea kylmän hien tihkuvan otsalleen.

— Messer Ylienkeli, kysyi hän, tiedättekö varmaan, että vaakanne on tarkka?

Pyhä Mikael vastasi hymyillen, että vaikka hänen vaakansa ei ollutkaan samaa mallia kuin Parisin panttilainaajien ja Venezian rahanvaihtajain, se oli kuitenkin moitteettoman täsmällinen.

— Onko se mahdollista! huokasi Nicolas Nerli kalmankalpeana. Tuo tuomiokirkko, tuo saarnastuoli, tuo allas, tuo sairaala kaikkine vuodesijoineen eivät siis paina enempää kuin oljenkorsi, kuin linnun untuva!

— Kuten näet, Nikolas, virkkoi Ylienkeli. Toistaiseksi on vääryyksiesi taakka hyvien tekojesi kevyttä painoa paljon raskaampi.

— Minä siis joudun helvettiin, sanoi firenzeläinen.

Hänen hampaansa löivät loukkua.

— Kärsivällisyyttä, Nicolas Nerli, virkkoi taivaallinen vaakamestari. Kärsivällisyyttä, asia ei ole vielä valmis. Meillä on vielä tämä jäljellä.

Autuas Mikael otti ne ruisleivät, jotka rikas mies oli edellisenä iltana heittänyt köyhille. Hän laski ne hyvien tekojen kuppiin, joka äkkiä nousi toisen painuessa, ja molemmat kupit jäivät tasapainoon. Vipu ei kallistunut puolelle eikä toiselle, ja vaakaneula osoitti molemmat painot täysin yhdenveroisiksi.

Pankkiiri ei uskonut silmiään.

Kirkastettu Ylienkeli sanoi hänelle:

— Sinä näet, Nicolas Nerli, ettet kelpaa taivaaseen enempää kuin helvettiinkään. Mene! Palaa Firenzeen ja lahjoita kaupungissasi enemmän näitä leipiä, jotka annoit omin käsin, yön hetkenä, kenenkään näkemättä, ja sinut pelastetaan. Ei näet siinä kyllin, että taivas aukee katuvalle ryövärille ja itkevälle ilotytölle. Jumalan armo on rajaton: se pelastaa rikkaankin. Tee niin. Lisää näitä leipiä, joiden painon havaitset vaakakupissani. Mene!

Nicolas Nerli heräsi vuoteessaan. Hän päätti noudattaa Ylienkelin neuvoa ja lisätä köyhille luovuttamiensa leipien lukua päästäkseen taivaitten valtakuntaan.

Niinä kolmena vuotena, jotka hän vietti maan päällä ensimmäisen kuolemansa jälkeen, hän oli laupias köyhille ja jakoi runsaasti almuja.

Iloinen Buffalmacco

Buonamico di Cristofano detto Buffalmacco pittore Fiorentino, il qual fu discepolo d'Andrea Tafi, e come uomo burlevole celebrato da Messer Giovanni Boccaccio nel suo Decamerone, fu come si sa carissimo compagno di Bruno e di Calendrino pittori ancor essi faceti e piacevoli, e, come si può vedere nell' opere sue sparse per tutta Toscana, di assai buon giudizio nell' arte sua del dipignere.

(Vite de più eccellenti pittori, da M. Giorgio
Vasari. — Vita di Buonamico Buffalmacco.)

["Buonamico di Cristofano, Buffalmaccon nimellä mainittu, Andrea Tafin oppilas ja messer Giovanni Boccaccion Decameronessaan kujeelliseksi mieheksi kuvailema, oli, kuten tiedetään, kahden yhtä leikkisän ja mukavan maalaajan Brunon ja Calendrinon paras kumppani ja osoitti, kuten hänen kaikkialla Toskanassa tavattavista teoksistaan huomaa, sangen hyvää älyä omassa taiteessaan.">[

1

TORAKAT

Buonamico Cristofani, firenzeläinen, jota hilpeän mielenlaatunsa vuoksi mainittiin Buffalmaccon nimellä, oli varhaisessa nuoruudessaan oppilaana Andrea Tafin, maalaajan ja mosaiikkitaiteilijan ateljeessa. Tafi oli taitava mestari. Hän oli käynyt Veneziassa siihen aikaan, jolloin Apollonius peitti mosaiikeilla San Marcon seinät, ja oli viekkaudella saanut selville kreikkalaisen huolellisesti varjelemat salaiset menetelmät. Hänen palattuaan kotikaupunkiinsa taito muodostaa kuvia liittämällä yhteen lukematon joukko pieniä erivärisiä lasineliöitä teki hänet niin kuuluisaksi, ettei hän voinut suorittaa kaikkia tarjottuja tehtäviä. Joka päivä, aamuhartauden hetkestä aina iltamessuun saakka, hän työskenteli jossakin kirkossa, telineillään, kuvaten Kristusta kuolleena tai Kristusta kunniassaan, patriarkkoja, profeettoja tai Jobin tai Nooakin historiaa. Ja koska hän oli kärkäs maalaamaan freskojakin, jauhetuin värein, kreikkalaiseen tapaan, joka oli ainoa silloin tunnettu, hän ei levännyt milloinkaan eikä sallinut oppilaittensakaan levätä. Hänellä oli tapana sanoa heille:

— Minunlaisteni, joiden hallussa ovat kauniit salaisuudet ja jotka ovat eteviä taiteessaan, tulee alinomaa suunnata henkensä ja käsivartensa kohti tehtäviään siten hankkien itselleen paljon rahaa ja jättäen jälkeensä kestävän muiston. Ja ellen minä, joka olen aivan vanha ja iän ruhjoma, ollenkaan säästele vaivojani, niin teidän, nuorten, väkeväin ja vikaantumattomain, tulee toimia kaikin voimin palveluksessani.

Jotta hänen värinsä, lasitahtaansa ja silausaineensa olisivat valmiina päivän sarastaessa, hän velvoitti nuorukaiset nousemaan yösydännä. Mikään ei ollut kiusallisempaa Buffalmaccolle, joka oli tottunut pitkiin ilta-aterioihin ja liikkui mielellään kaduilla niinä vuorokauden hetkinä, joina kaikki kissat ovat harmaita. Hän meni myöhään levolle ja nukkui mielin määrin, koska omatunto oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Kun siis Tafin äreä ääni herätti hänet sikeimmästä unesta, hän käänsi kylkeä eikä ollut kuulevinaan. Mutta mestari ei väsynyt huutamaan. Tarpeen vaatiessa hän tuli oppipoikansa huoneeseen, veti viipymättä pois peitteen ja kaatoi vesimaljan nukkujan niskaan.

Buffalmacco lähti haluttomana, toinen jalka kengittynä, toinen vielä kenkimättä, pimeään ja kylmään ateljeehen jauhamaan värejä ja mietti siinä jauhaessaan ja noituessaan, miten voisi tuonnempana välttää niin ilkeän vastoinkäymisen. Hän mietti kauan keksimättä mitään hyödyllistä tai hyvää, mutta hänen henkensä ei ollut suinkaan hedelmätön: kerran, aamun koitteessa, siinä iti kelvollinen ajatus.

Saadakseen sen toteutetuksi Buffalmacco odotti, kunnes mestari oli poistunut. Päivän valjettua Tafi pisti tapansa mukaan nuttunsa taskuun pullon Chiantin viiniä ja ne kolme kovaksikeitettyä munaa, jotka muodostivat hänen tavanmukaisen aamuruokansa, kehoitti oppilaitaan sulattamaan lasia sääntöjen mukaisesti ja kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen ja lähti työskentelemään San Giovanni-kirkkoon, joka on ihmeen kaunis ja ihailtavan taidokkaasti suunniteltu muinaiseen tyyliin. Hän suoritti siellä silloin mosaiikkitöitä, jotka esittivät Enkeleitä, Ylienkeleitä, Keruubeja, Seraafeja, Väkevyyksiä, Valtaistuimia ja Herruuksia, Jumalan huomattavimpia tekoja valon luomisesta vedenpaisumukseen asti, Joosepin ja hänen kahdentoista veljensä historiaa, Jeesuksen Kristuksen historiaa siitä hetkestä, jona hän sikisi äitinsä kohdussa, aina hänen taivaaseenastumiseensa saakka ja pyhän Johannes Kastajan elämää. Hän näki paljon vaivaa upottaessaan kuvioita sementtiin ja niitä taiteellisesti järjestellessään ja odotti niinmuodoin saavansa tästä suuresta teoksesta ja näistä monista kuvioista hyötyä ja mainetta. Kun siis mestari oli poistunut, Buffalmacco kiiruhti ryhtymään yritykseen, jonka oli keksinyt. Hän laskeutui kellariin, joka leipurin kellariin yhtyen oli täynnä jauhonhajun sinne houkuttelemia torakoita. Kuten tiedetään, kuhisee näitä eläimiä leipomoissa, majataloissa ja myllyissä. Ne ovat litteitä ja pahanhajuisia hyönteisiä, jotka kuljettavat kömpelösti, pitkien karvaisten jalkojensa varassa kellervää selkäkuortansa. [Tulisi sanoa peitinsiipiänsä. Selkäkuori on epäsovelias, kerrassaan epäsovelias. Tässä on puheena itämainen torakka, joka on levinnyt koko Eurooppaan.]

Niiden sotien aikana, jotka punasivat verellä Arbian ja ruokkivat aatelismiesten hurmeella öljypuiden juuria, näillä inhoittavilla hyönteisillä oli Toskanassa kaksi nimeä: firenzeläiset kutsuivat niitä sienalaisiksi, ja sienalaiset kutsuivat niitä firenzeläisiksi. [Venäjällä niitä nimitetään preussilaisiksi "prusaki". Preussissa venäläisiksi ("Russen").]

Kelpo Buffalmacco hymyili nähdessään niiden liikkuvan niinkuin liikkuvat tonttujen keihäsottelussa kääpiöritarijoukon pienoiset kilvet.

— Ohhoh! virkkoi hän itsekseen. Ovatpa ne surullisia turilaita. Ne eivät rakastaneet kevätaikaa, ja Jupiter rankaisi niitä niiden tunteettomuuden tähden. Hän tuomitsi ne kiipeilemään pimeässä siipiensä hyödytöntä painoa kantaen, jotta ne siten opettaisivat ihmisiä nauttimaan elämästä lemmen valta-aikana.

Niin Buffalmacco puheli itsekseen, sillä hän oli samoinkuin kaikki muutkin ihmiset taipuvainen löytämään luonnosta intohimojensa ja tunteittensa vertauskuvia pitäen itse ylimpänä onnenaan saada juoda, huvitella kauniiden naisten seurassa ja nukkua kyllikseen vuoteessa, joka on talvella lämmin ja kesällä viileä.

Mutta koska hän ei ollut laskeutunut kellariin miettiäkseen viisaita lauseita ja vertauskuvia, hän toteutti nopeasti aikomuksensa. Hän otti pari tusinaa torakoita pitämättä lukua sukupuolesta enempää kuin iästäkään ja pisti ne pussiin, jonka oli tuonut mukanaan. Sitten hän lähti, piilotti pussin vuoteensa alle ja palasi ateljeehen, missä hänen kumppaninsa Bruno ja Calendrino maalasivat mestarin luonnosten mukaan kunnon pyhää Fransiskusta saamassa stigma-merkkejä käsiinsä ja jalkoihinsa ja miettivät, millä keinoin viihdyttäisivät mustasukkaista rajasuutaria Memmiä, jonka vaimo oli kaunis ja myötämielinen.

Buffalmacco, joka ei suinkaan ollut kömpelömpi kuin hänen molemmat toverinsa, nousi telineille ja alkoi maalata siipiä sille serafiselle krusifiksille, joka laskeutui alas taivaasta suodakseen Autuaalle viisi rakkauden haavaa. Buffalmacco koki parhaansa mukaan vivahdutella tuota taivaallista höyhenistöä kaikin sateenkaaren värein. Tämä työ askarrutti häntä kaiken päivää, ja vanha Tafi ei voinut San Giovannista palattuaan olla hieman kiittämättä oppilastansa. Se ei ollut hänelle helppoa, sillä vanhuus ja varallisuus olivat tehneet hänet nyreäksi ja ylenkatseelliseksi.

- — Poikani, lausui hän oppilailleen, nuo siivet on väritetty varsin loistavasti. Buffalmacco varmaan ehtisi hyvinkin pitkälle maalaustaiteessa, jos hän sitä vääjäämättömämmin harrastaisi. Mutta hän ajattelee liian paljon irstauden harjoittamista. Suuria yrityksiä ihminen kykenee suorittamaan ainoastaan itsepintaisesti työskentelemällä. Calendrino taas voisi uutteruutensa nojalla kohota teidän kaikkien mestariksi, ellei hän olisi perin typerä.

Niin Tafi opetti oppilaitansa noudattaen oikeamielistä ankaruutta. Puhuttuaan sydämensä kyllyydestä hän lähti keittiöön syömään iltaruoaksensa hiukan suolakalaa; sitten hän nousi huoneeseensa, laskeutui vuoteeseen ja kuorsasi kohta. Buffalmacco kierteli sillävälin tapansa mukaan kaikissa niissä paikoissa, joissa sai viiniä vähillä rahoilla ja tyttöjä vieläkin huokeammalla. Sitten hän palasi asuntoonsa suunnilleen puoli tuntia ennen sitä hetkeä, jona Tafi hänet tavallisesti herätti. Hän veti säkin sängyn alta, otti torakat yhden kerrallaan ja kiinnitti lyhyellä ja hienolla neulalla niiden selkään pienet vahakynttilät, sytytti ne ja laski luontokappaleet huoneessa kiertelemään. Nämä elukat ovat niin typeriä, etteivät osaa ollenkaan tuntea kipua tai eivät ainakaan sitä yhtään ihmettele. Ne alkoivat vaeltaa lattialla, hämmästyksen ja epämääräisen pelon vuoksi hieman nopeammin kuin tavallisesti. Kohta ne sitten alkoivat kiertää kehässä, ei senvuoksi, että ympyrä, kuten sanoo Platon, on täydellisin kuvio, vaan sen vaiston vuoksi, joka saa hyönteiset liikkumaan kehässä, kun ne pyrkivät väistämään jotakin tuntematonta vaaraa. Buffalmacco oli painunut takaisin makuusijalleen, katseli tapahtumaa ja onnitteli itseään keksinnöstään. Ja eipä tosiaankaan voinut ajatella mitään ihmeellisempää kuin nuo tulet, jotka pienoiskoossa jäljittelivät sfäärien sopusointua, sitä, jonka ovat kuvailleet Aristoteles ja hänen selittäjänsä. Torakoita ei näkynyt, näkyvissä olivat vain niiden kuljettamat valolähteet, jotka olivat kuin eläviä liekkejä. Kaikkien näiden valojen muodostaessa huoneessa syklejä ja episyklejä enemmän kuin Ptolemaios ja arabialaiset olivat niitä milloinkaan havainneet tarkastellessaan kiertotähtien liikettä kuului Tafin ääni, limaerittymien ja kiukun tuimentamana.

— Buffalmacco! Buffalmacco! huusi ukko yskien ja rykien, herää jo, Buffalmacco! Jaloillesi, sinä veitikka! Ei enää tuntiakaan, kun on jo kirkas päivä. Sinun vuoteessasi ovat kirput varmaan Venuksen muotoisia, koska et henno heitä vieläkään jättää. Jaloillesi, sinä tyhjäntoimittaja! Ellet nouse heti, vedän sinut lattialle hiuksista ja korvista.

Niin mestari herätti joka yö oppilastansa kiihkeästi ajatellen maalauksiansa ja mosaiikkitöitänsä. Kun vastausta ei kuulunut, hän veti alushousut jalkaansa joutamatta sujuttautua niihin pitemmälle kuin polviin asti ja kulki miten kuten oppilaan huoneeseen. Sitä kelpo Buffalmacco odottikin. Vanhan mestarin askelten kuuluessa portaista oppilas kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan sikeästi. Tafi huusi tullessaan:

— Hei, sinä unikeko, kyllä osaan sinut ravistella hereille, vaikka uneksisit yhdentoistatuhannen neitsyen lipuvan vuoteeseesi anellen sinua tekemään itseään viisaiksi.

Niin sanoen Tafi työnsi tuimasti oven auki.

Nähdessään tulenliekkien juoksentelevan pitkin permantoa hän jäi äänetönnä kynnykselle seisomaan ja värisi kuin lankavyyhti.

—> Ne ovat piruja, ajatteli hän, aivan varmaan. Ne ovat piruja ja pahoja henkiä. Ne liikkuvat jossakin määrin matemaattisesti, ja siitä huomaan, että niiden voima on suuri. Paholaiset taipuvat vihaamaan meitä maalaajia, jotka kuvaamme heidät rumiksi, kun sitävastoin esitämme enkelit kunniassaan, sädekehän ympäröiminä ja häikäiseviä siipiänsä levittelevinä. Tuo onneton poika on perkeleiden piirittämä, ja niitä on nähdäkseni ainakin tuhat hänen viheliäisen vuoteensa ympärillä. Hän on varmaan vihoittanut itsensä Luciferin tekemällä hänestä jonkin inhoittavan kuvan. On varsin luultavaa, että nuo kymmenentuhatta pikkupirua käyvät hänen kimppuunsa ja vievät hänet helvettiin elävältä. Hänen loppunsa on epäilemättä lähellä. Onnetonta! Olenhan itsekin kuvannut paholaisia, mosaiikkiteoksissa tai muuten, erittäin rumannäköisinä, joten heillä on jotakin syytä kantaa minulle kaunaa.

Tuo ajatus kiihti hänen pelkonsa kaksinkertaiseksi, hän nykäisi valahtaneita housujansa ja uskaltamatta uhmata niitä sataatuhatta tonttua, joiden oli nähnyt tultahehkuvina kiertelevän, kapusi portaita alas niin vikkelästi kuin vanhat jalat sallivat. Buffalmacco nauroi vuoteessaan. Tällä kertaa hän nukkui aamuun asti, ja siitä lähtien mestari ei enää uskaltanut häntä herättää.

2

TAFIN TAIVAASEENASTUMINEN

Andrea Tafi, firenzeläinen, oli valittu koristamaan mosaiikeilla San Giovannin kupukattoa, ja hän suoritti oivallisesti tämän suuren työn. Kaikissa kuvioissa oli noudatettu kreikkalaista tekotapaa, johon Tafi oli perehtynyt oleskellessaan Veneziassa, missä oli nähnyt San Marcon seiniä siten koristettavan. Olipa hän vielä tuonut mukanaan mainitusta kaupungista Firenzeen erään Apollonius-nimisen kreikkalaisen, joka tunsi kauniita kivellä-maalaamisen salaisuuksia. Tämä Apollonius oli kätevä mies ja varsin kekseliäs. Hän tiesi, millaisissa suhteissa ihmisruumiin eri osat oli esitettävä, ja tiesi mitä aineksia oli käytettävä parhaan sementin valmistamiseen.

Peläten kreikkalaisen vievän tietonsa ja taitonsa jonkun toisen firenzeläisen mestarin käytettäväksi Andrea Tafi ei päästänyt häntä poistumaan luotansa päivisin eikä öisin. Hän vei miehen joka aamu mukanaan San Giovanniin ja toi hänet joka ilta sieltä omaan, San Michelen edustalla sijaitsevaan asuntoonsa, missä Apollonius sai nukkua Tafin kahden oppilaan, Brunon ja Buffalmaccon kanssa huoneessa, jota erotti itsensä mestarin makuusuojasta vain ohut väliseinä. Ja koska tämän väliseinän ja kattohirsien väliin jäi vaaksan verta tyhjää, voi toiseen huoneeseen kuulla kaikki, mitä toisessa puhuttiin.

Tafi oli hyvätapainen ja hurskas mies. Hän ei kuulunut niihin maalaajiin, jotka kuvaavat kirkonseinään maailmaa luovaa Jumalaa tai Jeesusta autuaan äitinsä sylissä ja lähtevät työstänsä suoraa päätä irstauden tyyssijoihin, missä pelaavat noppaa, soittavat trumpeettia, juovat viiniä ja hyväilevät tyttöjä. Tafi oli aina tyytynyt kelpo eukkoonsa, vaikka kaikkien olioiden Luoja ei ollutkaan muovannut häntä sellaiseksi, että ihmisillä olisi voinut olla hänestä suurta nautintoa. Hän näet oli erittäin kuiva ja äkeä henkilö. Ja kun Jumala sitten oli kutsunut hänet pois tästä maailmasta korjaten hänet helmaansa, armonsa jälkeen, Andrea Tafi ei ottanut uutta vaimoa, ei aviokseen eikä muuten. Hän noudatti pidättyväisyyttä, joka soveltui hänen korkeaan ikäänsä, säästi häneltä kulunkeja ja huolia ja miellytti Herraa, joka korvaa toisessa elämässä ne kieltäymykset, joihin ihminen tässä elämässä alistuu. Andrea Tafi oli siveä, kohtuullinen ja nuhteeton.

Hän luki täsmällisesti rukouksensa eikä vuoteessa maatessaan milloinkaan vaipunut uneen sitä ennen avuksihuutamatta pyhää Neitsyttä näin sanoen:

— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden nostettu taivaaseen elävänä, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta kohoan pyhään paratiisiin, missä istut kultaisella istuimella.

Tuota rukoustaan Tafi ei suinkaan marmattanut jäljellejääneiden hampaittensa lomitse. Hän lausui sen korkealla äänellä ja voimallisesti, koska oli sitä mieltä, että ääni, kuten sanotaan, on laulussa pääasia ja että täytyy huutaa, jos haluaa tulla kuulluksi. Ja varmaa onkin, että mestari Andrea Tafin rukouksen kuulivat joka ilta kreikkalainen Apollonius ja molemmat firenzeläiset nuorukaiset, jotka nukkuivat viereisessä huoneessa. Apollonius sattui olemaan luonnostaan kujeellinen ja siinä suhteessa aivan Brunon ja Buffalmaccon kaltainen. Kaikkia kutkutti kovin halu päästä tekemään jotakin kepposta mestarille, joka kyllä oli oikeamielinen ja jumalaapelkääväinen mies, mutta saita ja tyly. Niinpä tapahtui, että kolme kumppanusta eräänä iltana, kuultuaan ukon lausuvan pyhälle Neitsyelle tavanomaista rukoustansa, alkoivat nauraa peitteittensä alla ja tehdä pahaa pilaa. Kuullessaan mestarin kuorsaavan he kyselivät toisiltaan hiljaisella äänellä, minkä ilveen voisivat hänelle tehdä. Tietäen ukon kovin pelkäävän paholaista Apollonius ehdotti, että oli pukeuduttava punaiseen viittaan, sijoitettava sarvet päähän ja naamio kasvoille ja mentävä vetämään ukko ulos vuoteesta. Mutta kelpo Buffalmacco puhui heille näin:

— Kunhan hankimme huomenna hyvän köyden ja väkipyörän, niin lupaan toimittaa teille ensi yönä mieluisan huvin.

Apollonius ja Bruno halusivat kovin tietää, mihin köyttä ja väkipyörää käytettäisiin, mutta Buffalmacco ei suostunut siitä mitään sanomaan. He lupasivat kumminkin varmasti hankkia, mitä hän pyysi. He näet tiesivät, että Buffalmacco oli mitä iloisin mies ja kerkeä keksimään hupaisia kolttosia, minkä vuoksi hänelle olikin annettu nimi Buffalmocco. Hän teki tosiaankin hyviä kepposia, joista on myöhemmin tehty tarinoita.

Ystävyksillä ei ollut enää mitään aihetta pysytellä valveilla, ja niin he nukahtivat. Ikkunaluukusta katseleva kuu käänsi sarviensa terävät kärjet kohti Tafi-ukkoa. Heidän nukkumisensa jatkui vain päivänsarastukseen saakka, jolloin mestari takoi tuimasti nyrkillään väliseinää ja huusi, tapansa mukaan yskien ja rykien:

— Jalkeille, mestari Apollonius! Jalkeille, molemmat oppilaat! Päivä jo koittaa. Phoibos on puhaltanut sammuksiin taivaan kynttilät! Joutukaa! Aika on lyhyt ja työ on pitkä.

Ukko jo uhkasi tulevansa herättämään Brunoa ja Buffalmaccoa kumoamalla sangon kylmää vettä heidän niskaansa. Hän lausui ivaillen:

— Onpa makuusijanne teille rakas. Mikä kaunotar teillä onkaan vieressänne, kun nousemisesta on sellainen vaiva?

Hän pukeutui housuihin ja vanhaan nuttuunsa. Sitten hän lähti huoneestaan ja tapasi portaissa kumppanukset täysissä pukimissaan ja työkojeillaan varustettuina.

Kauniissa San Giovannin kirkossa, kehikolla, joka kohosi katonrajaan saakka, työ sujui aluksi niinkuin pitikin. Mestari oli jo viikon päivät yrittänyt kuvata nähtäväksi, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, Jeesuksen Kristuksen kastamista ja oli nyt alkanut sijoittaa kaloja Jordanin veteen. Apollonius valmisti sementtiä maapihkasta ja silpuksista lausuen loitsuja, jotka hän yksin tunsi; Bruno ja Buffalmacco valitsivat käytettäviä kiviä, ja Tafi sijoitti ne kivitauluun piirtämänsä mallin mukaan. Mutta mestarin askartaessa kiinteimmin siinä työssä kumppanukset laskeutuivat ketterästi telineiltä ja poistuivat kirkosta. Bruno lähti muurien ulkopuolelle Calendrinon taloon hakemaan sieltä väkipyörää, jolla vedettiin jyväsäkkejä aittaan. Apollonius lähti sillävälin Ripoliin erään vanhan tuomarinrouvan luo, jolle oli luvannut taikajuoman rakastajien houkuttelemiseksi. Hänen uskoteltuaan hamppua välttämättä tarvittavan lemmenjuomaa valmistettaessa eukko irroitti hyvän kaivonköyden ja jätti sen hänen haltuunsa.

Molemmat ystävykset lähtivät sitten Tafin taloon, missä tapasivat Buffalmaccon, joka heti kävi lujasti kiinnittämään pylpyrää kattohirteen sen väliseinän yläpuolelle, joka erotti mestarin huoneen oppilaiden suojasta. Sitten hän pujotti pylpyrään muorilta saadun kaivonköyden jättäen toisen pään riippumaan mestarin huoneeseen, siirtyi väliseinän toiselle puolelle ja sitoi vuoteen neljästä kulmastaan köyden päähän. Köyden hän peitti huolellisesti vuoteen uutimiin, niin ettei kukaan voinut mitään havaita. Kun se oli tehty, toverukset palasivat San Giovanniin.

Mestari, joka innokkaasti työskennellessään oli tuskin huomannut heidän poissaoloansa, virkkoi heille aivan iloisesti:

— Katsokaa, kuinka nämä kalat hohtelevat erilaisin värein ja varsinkin kultaisina, purppuraisina ja taivaansinisinä niinkuin sopiikin valtameressä ja virroissa elävien otusten, joiden loisto on niin ihmeellinen vain siitä' syystä, että ne joutuivat ensimmäisinä Venus-jumalattaren vallan alaisiksi, kuten tarina kertoo.

Mestari jutteli siten, täynnä leppoisuutta ja hyvää oppia. Hän näet oli oppinut ja älykäs mies, joskin mielenlaadultaan synkkä ja erittäin äreä, varsinkin kun hänen ajatuksensa suuntautui ansaitsemiseen. Hän virkkoi vielä:

— Eikö olekin kaunis ja hyvin ylistyksen arvoinen maalaajan ammatti, jonka avulla hankimme rikkautta tässä maailmassa ja autuutta tulevaisessa? Varmaa näet on, että Herramme Jeesus Kristus ottaa kiitollisena pyhään paratiisiinsa ne työmiehet, jotka minun tavallani ovat kuvanneet hänen todellisia kasvojansa.

Tafi oli iloinen saadessaan suorittaa tuota suurta mosaiikkityötä, jonka useat osat ovat vieläkin nähtävissä. Muotojen ja hahmojen vihdoin häipyessä illan hämäriin hän luopui vastahakoisesti Jordan-virrastaan ja lähti kirkosta kotiinsa. Hän nautti keittiössä ilta-ateriakseen pari tomaattia Ja hiukan juustoa, nousi huoneeseensa, riisuutui kynttilää sytyttämättä ja laskeutui levolle vuoteeseensa.

Päästyään pitkäkseen hän rukoili pyhää Neitsyttä kuten ainakin:

— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden otettu elävänä taivaaseen, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta minäkin pääsen kohoamaan pyhään paratiisiin!