OLLIN OPPIVUODET

Kirj.

ANNI SWAN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

I. Olli karkaa kotoa. II. Suutarimestari Simolin. III. Hyljätty ja yksinäinen. IV. Ystävykset. V. Merille! VI. Uusi oppipoika. VII. Hillevi. VIII. Olli saa uusia harrastuksia. IX. Olli kertoo Rauhalasta. X. Teatterinäytäntöjä ja sairautta. XI. Simolin virittää uusia juonia. XII. Kolme vihellystä ja pako. XIII. Koivumäessä. XIV. Hillevi pääsee Rauhalaan.

Ensimmäinen luku.

OLLI KARKAA KOTOA.

Koivumäen kartanon puutarhasta kuului äänekkäitä huutoja, itkun vaikerrusta ja kiivasta puhetta.

Pieni kiharatukkainen poika juoksi pitkin hiekoitettua käytävää, hengästyneenä, hatuttomin päin. Hänen järjestään riensi vaaleaan pumpulihameeseen puettu nuori tyttö pelästyneen näköisenä.

— Olli, Olli, minne sinä menet? huusi hän.

Poika pysähtyi, käänsi punoittavat kasvonsa häneen ja huusi jalkaa polkien:

— Minä lähden pois täältä. Karkaan. Te olette kaikki pahoja. Isä ja äiti, Pentti ja sinä. Minä en tule koskaan enää takaisin.

Hän tarttui portin salpaan, avasi sen ja heitti portin kiinni jälkeensä, niin että kumahti yhä hokien: — Minä karkaan, karkaan.

— Voi, voi, päivitteli lastenhoitaja nähdessään hänen juoksujalkaa jatkavan matkaansa. Ihanko se poika tosissaan puhuu? Pitääpä juosta jälkeen.

— Anna lapsen kiukutella, sanoi sisäkkö, joka melun kuullessaan oli juossut paikalle. — Mokomakin äkäpussi, ei hänestä ole muuta kuin kiusaa. Vasta yhdeksänvuotias ja komentaa koko taloa, aivan kuin olisi kartanon isäntä.

— Se on totta se, sanoi Martti, puutarharenki. Kyllä siitä pojasta vielä pomo varttuu, kunhan kasvaa.

— Kuinka hän tuollaisen vallan onkaan saanut? kysyi lastenhoitaja, joka vasta oli taloon tullut.

— Rouva on niin heikko, ja kun poikakin on sairaalloinen, hän ei henno sitä kurissa pitää, hemmottelee vain. Ja patruunan aika menee niin tyystin kartanon ja tehtaan hoitoon, ettei hän ehdi kovistelemaan muuta kuin silloin tällöin, vastasi sisäkkö.

— Minä en ole koskaan vielä niin häijyluontoista poikaa hoitanut, valitti lastenhoitaja.

— Mistä hän suuttui? kysyi sisäkkö.

— He olivat voudin Pentin kanssa heittämässä keilaa keilaradalla ja riitaantuivat kuten tavallisesti. Pentti on itsepintainen hänkin, ja Olli kiusaa häntä lakkaamatta. Mistä lienee heille syntynyt tappelu, mutta Olli sysäsi Penttiä niin pahasti, että tämä putosi keilahuoneen aituukselta alas ja jäi nurmelle pitkälleen. Martti tuli siihen ja nosti pojan ylös, hän oli valkea kuin palttina ja voihki vain hiljaa. Juuri kun Martti oli kantamassa Penttiä kotiin, tuli patruuna käytävällä vastaan. Hän tietenkin kysyi, mikä oli hätänä, ja kuullessaan asian hän lennätti aika korvapuustin Ollille. Minut hän määräsi viemään pojan sisään kotiarestiin, kunnes hän itse ennättää tulla takaisin tehtaalta, jonne oli menossa. Pojan piti siihen asti istua patruunan huoneessa. Mutta kun patruuna oli hävinnyt näkymättömiin, kiskaisi Olli itsensä irti minun kädestäni ja alkoi juosta ulkoportille. Kai minun täytyy mennä häntä hakemaan.

— Loruja, sanoi sisäkkö. Antaa pojan mennä.

— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, murahti Martti. Tarvitsisi se poika aika selkäsaunan. Pentti jäi vuoteeseen, kyllä hän sellaisen paukun sai.

— Mutta rouva toruu, kun poika on poissa. Ja patruunakin määräsi hänet arestiin. Mene sinä, Martti, hänen jälkeensä ja tuo poika kotiin.

— Sama se, sanoi Martti ja alkoi hitaasti taapustaa portista ulos. Mutta tallirakennuksen luona hän tapasi tallirengin, joka pyysi häntä katsomaan uutta hevosta, jonka patruuna vast'ikään oli ostanut. Martti oli innokas hevosystävä, ja miten ollakaan, unohtui Olli häneltä tykkänään.

Sillä aikaa Olli juoksi eteenpäin pitkin leveätä, koivujen varjostamaa mäkitietä. Hän saapui pian isolle portille, josta erkani kolme tienhaaraa. Umpimähkään hän valitsi keskimmäisen tien ja alkoi nyt juosta hitaammin. Silloin tällöin hän kääntyi katsomaan, näkyisikö ketään tiellä häntä takaa-ajamassa. Hän oli täynnä kapinahenkeä. Isä oli määrännyt hänet istumaan alallaan päivälliseen asti, mutta Olli oli toista mieltä. Isä oli vielä lisäksi uskaltanut antaa hänelle korvapuustin, ja sitä Olli ei aikonut kärsiä. Ja mitä Penttiin tuli — kuka käski hänen itsepintaisesti kiivetä keilahuoneen aituukselle ja huutaa: "minä olen kuningas!" Olli oli käskenyt hänen tulla alas, oliko se hänen syynsä, että Pentti pudotessaan loukkasi päänsä vieressä olevaan kiveen? Olli oli vain tahtonut sysätä hänet alas aituukselta.

Pois hän aikoi kotoa, pois aina Amerikkaan asti. Lähtee intiaanien luo ja tappaa karhuja. Kyllä isä ja äiti ja Leila sitten saavat häntä itkeä ja ikävöidä. — Ollin silmiin kihosi kyyneliä, kun hän ajatteli heidän suurta suruaan ja katumustaan. Mutta hän ei tule kotia, ennen kuin hänestä on varttunut julma ja kuuluisa intiaanipäällikkö. Silloin vasta hän palaa mahtavana ja suurena. Ja silloin ei isä uskallakaan antaa häntä korville enää. — —

Hetkisen kuluttua ratsasti samaa tietä nuori mies täyttä laukkaa komean kimon selässä. Hänen kauniit, tummanpuhuvat kasvonsa punoittivat kiukusta kuten pikku Ollin äsken. Tuon tuostakin pääsi kirous hänen lujasti yhteenpuristettujen huultensa välitse, ja hänen toinen, jalokivisormuksilla koristettu kätensä kävi nyrkkiin. Hän oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että oli vähällä ratsastaa kumoon Ollin, joka hiljennettyään vauhtiaan nyt käveli hänen edellään.

— Pois tieltä, nulikka! huusi ratsumies. Mutta luotuaan katseen säikähtyneeseen poikaan, joka töin tuskin oli pelastunut kimon jaloista hän pysähdytti hevosensa.

— Mitä näenkään! Sehän on arvoisa serkkuni, Koivumäen perintöruhtinas. Kuulepas, pikku mies, mitä teet täällä yksin? Eiköhän liene parasta, että marssit kotiisi takaisin?

— Ei, vastasi Olli päättävästi. Minä en mene kotiin, ennen kuin tulevat hakemaan ja anteeksi pyytämään.

— Hoo, sinussapa on sisua. Ja minne aiot matkata, ylväs sankari?

Olli oli vaiti. Ivalliselle serkulleen hän ei uskaltanut mainita sanaakaan Amerikasta. Melkeinpä häntä itseäänkin hävetti koko tuuma, nyt kun pää oli hiukan selvinnyt äskeisestä vihanpuuskasta.

Kaarle serkun kasvot vetäytyivät äkkiä ilkeään hymyyn. Hän mutisi itsekseen:

— Sepä olisi mainio kepponen saiturienolleni. — Hei, serkku, koska sinä kerran olet pakomatkalla, voisit ratsastaa minun kerallani Harmaalaan.

Olli epäröi. Harmaala oli kuitenkin liian kaukana kodista. Kokonaista kaksi penikulmaa! Sen lisäksi hän ei oikein pitänyt Kaarle serkusta, joka aina oli niin ylpeä ja ivallinen.

— He ovat kai kotona kohdelleet sinua häpeällisesti, arvaan minä, sanoi serkku viekkaasti.

— Isä löi minua ja äitikin torui, vastasi Olli jurosti.

— Entä mistä syystä? Mitä sinä olit tehnyt?

— Kepitin vähän voudin Penttiä ja sitten sysäsin hänet alas keilahuoneen aituukselta, kun hän ei totellut minua, selitti Olli todenmukaisesti.

— Ai, ai, siinä tapauksessa kehottaisin sinua seuraamaan itseäni. Sillä jos nyt palaat kotiin, saat varmasti selkäsaunan. Isäsi oli kauhean pahalla tuulella, kävin nimittäin juuri teillä.

Ollia alkoi peloittaa. Sen enempää vastustelematta hän nousi serkkunsa avulla hevosen selkään, asettui Kaarlen eteen istumaan, ja kiiti pian hyvää vauhtia Harmaalaa kohti.

Olli ei koskaan ennen ollut käynyt Harmaalassa. Hänen vanhempansa ja Harmaalan väki olivat olleet huonoissa väleissä jo kauan. Olli ei tiennyt syytä siihen eikä ollut sitä liioin aprikoinut. — Heidän ratsastusretkensä ei ollut kovinkaan hilpeä. Kaarle serkku oli harvasanainen ja omiin ajatuksiinsa vaipunut. Ollista tuntui matka pitkältä ja hän alkoi hiljakseen toivoa, ettei olisi lähtenytkään serkun mukaan.

Hevonen alkoi äkkiä kiirehtää vauhtiaan, ja Olli huomasi, että he pian olivat perillä. Siellä täällä keksi silmä vanhan kallellaan olevan ladon, maa oli viljeltyä, ja vähän matkan päästä kuului kukon kie'untaa. Ei kestänytkään kauan ennen kuin asuinrakennus alkoi näkyä puitten välistä.

Harmaala oli vanha, rappeutunut kartano. Kaikki siinä oli ränsistynyttä. Puisto ja käytävät olivat rikkaruohojen vallassa ja miltei luonnontilassa, korkea portti oli rempallaan ja pihamaa vailla hoitoa. Ollia värisytti, niin kolkkoa oli täällä, niin perin erilaista kuin Koivumäellä. Siellä oli puisto Martin loppumattoman huolenpidon esineenä, siellä olivat käytävät hiekoitetut ja aina yhtä siistit. Äiti itse piti silmällä kukkatarhaa, jossa ei valppainkaan silmä huomannut rikkaruohoja tai kellastuneita lehtiä. Kaikki oli siellä puhdasta ja valoisaa!

Pihalle ilmestyi punatukkainen, noin viisitoistavuotias poika. Hän loi tylsän katseen Olliin, tervehti nöyrästi Kaarle serkkua ja talutti hevosen talliin.

Alkoi jo hämärtää. Olli oli kompastua portaisiin, joissa oli iso lovi.

Kaarle serkku naurahti ilkeästi.

— Astu rohkeasti vain eteenpäin, serkku. Me täällä Harmaalassa emme pelkää pieniä hiirenreikiä. Maleena täti! Maleena täti! huusi hän kaikuvalla äänellä. Missä se vanha lohikäärme viipyy, mutisi hän itsekseen.

He astuivat laajaan huoneeseen, joka näytti miltei autiolta. Keskellä oli tamminen ruokapöytä, sen ympärillä korkeita tuoleja ja seinällä vanha kaappi. Siinä koko kalusto lukuunottamatta paria vanhaa muotokuvaa, jotka kuvasivat toinen tummanveristä, korskannäköistä miestä ja toinen lempeätä, sinisilmäistä naista, joka oli hyvin Ollin äidin näköinen.

— Hienoa täällä Harmaalassa, eikö totta? kysyi Kaarle serkku ivallisesti viitaten erääseen rikkinäiseen tuoliin. Me Harmaalan paronit olemme vaatimattomampaa väkeä kuin Koivumäen tehtailija.

Samassa avautui ovi naristen ja Maleena neiti astui sisään. Hän oli pitkä, lujarakenteinen vanha nainen. Ollin mielestä hän muistutti vanhaa hevosta, sillä erotuksella vain, että ne useimmiten ovat lempeän ja kärsivän näköisiä, mutta Maleena neidin pieniä, pistäviä silmiä, terävää nenää ja pitkää, kapeahuulista suuta Olli tunsi pelkäävänsä.

— Salli minun esittää sinulle, rakas täti, arvoisa serkkuni, Koivumäen tuleva isäntä, sanoi Kaarle serkku liioitellun kohteliaasti.

Vanha neiti loi nopean katseen poikaan ja tervehti häntä kankealla päännyökkäyksellä.

— On kai sinulla jotakin syötävää meille, Maleena täti? Arvoisa enoni ei suvainnut tarjota minulle päivällistä.

Maleena neiti katosi mutisten jotakin ja palasi vähän ajan kuluttua tarjotinta kantaen.

Ollilla oli hyvin nälkä, mutta hänen ruokahalunsa katosi, kun hän kohtasi Maleena tädin silmät, jotka katsoivat häneen tuikeasti ja vihamielisesti. Ja vaikka Kaarle serkku syödessään puheli paljon ja huolettomasti, huomasi Olli hänen olevan kiukuissaan jostakin.

Kun he olivat syöneet, sanoi Kaarle serkku: — Olli jää tietysti tänne yöksi. Kai Harmaalan vierashuoneessa on sijaa rakkaalle sukulaiselleni.

Maleena neiti sytytti kynttilän ja vei Ollin kolkonnäköiseen makuuhuoneeseen. Äänetönnä hän valmisti pojalle sijan sohvalle ja käski lyhyesti hänen paneutua nukkumaan. Olli olikin niin väsynyt kaikista elämyksistään, että heti vuoteeseen päästyään vaipui uneen.

Maleena neiti palasi ruokailuhuoneeseen, jossa nuori isäntä kiivaasti mitteli lattiaa.

— Kuinka matka onnistui? kysyi vanha neiti.

Nuori mies naurahti katkerasti.

— Niinkuin arvasinkin. Eno ei luvannut penniäkään. Hän ei muka halua maksaa tuhlaavan sukulaisensa velkoja. Asia on sillä ratkaistu.

— Senkin kitupiikki, mutisi vanha neiti hampaittensa välistä. Entä missä tarkoituksessa toit tuon huonosti kasvatetun nulikan tänne?

— Tehdäkseni rakkaalle enolleni pienen kepposen. Poika oli käyttäytynyt kotona kuin äkäinen villikissa ja lähti käpälämäkeen. Tapasin hänet tiellä. Häntä kai paraillaan huudetaan ja haetaan kautta seudun.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Vanha neiti istui kädet ristissä helmassaan kolkosti tuijottaen hehkuvaan tulennokseen. Kaarle oli pysähtynyt uunin viereen, hän nojasi kättään korkeaan otsaansa ja seurasi synkin katsein liekkien levotonta leikkiä. Huoneessa vallitsi pimeys, jota takkavalkea vain huonosti riitti valaisemaan. Nuori mies ojensihe kumarasta asennostaan väristen. Hän tarttui soitinkellon nuoraan vetäen sitä kiivaasti.

— Palvelijamme ovat käyneet merkillisen huolimattomiksi, huomautti hän kärsimättömästi, kun ei kukaan tullut. Minä tahdon enemmän valoa.

Maleena neiti naurahti katkerasti.

— Palvelijamme! Harmaalan vanhassa aateliskartanossa ei tällä haavaa ole muita palvelijoita kuin tylsämielinen, kuuro Kaapro.

Kaarle kiepahti nopeasti kannallaan ja loi tätiinsä kysyvän katseen.

— Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee, että ainoat jäljellejääneet palvelijamme lähtivät eilen pois.

— Hoo, rotat jättävät laivan, kun hätä on käsissä, sanoi Kaarle ivallisesti. — Onko vanha Nestorkin lähtenyt? kysyi hän sitten otsaansa rypistäen.

— On. Hän ei puoleen vuoteen ollut saanut palkkaansa, ja kun hän tuli pyytämään sitä, ei minulla ollut antaa hänelle penniäkään. Ei väki viihdy köyhässä talossa.

— Kirottua, mutisi Kaarle jalkaansa polkien.

Ovi aukeni. Kaapro astui sisään ojentaen mustan vaakunalla koristetun nahkalaukun isännällensä.

— Ah niin, sanoi Kaarle, unohdin postin. Noudin sen ohiratsastaessani.

Kaapro poistui luotuaan nälkäisen ahneen silmäyksen pöydällä oleviin aterianjäännöksiin.

Kaarle oli avannut postin. Kiusaantuneen näköisenä hän pisti taskuunsa joukon kirjeitä, velkojien maksuvaatimuksia. Mutta äkkiä hän huudahti hämmästyneenä.

— Ukko on kuolemaisillaan, sanoi hän luettuaan lyhyen kirjeen.

— Kuka? Kauppaneuvosko? kysyi Maleena neiti katse jännitettynä. Mutta silloinhan — —

— Entä sitten, sanoi Kaarle kiukkuisesti. Tuo tuossa, hän viittasi vierashuoneeseen, tuo yhdeksänvuotinen nulikka on pääperillinen, koska ukko on hänen kumminsa ja pojan äiti, rakas rouva tätini, aina on osannut liehitellä rikasta setä-ukkoa. Minä kai saan jonkin tuhantisen hyvittäjäisiksi. Mutta se ei riitä pelastamaan Harmaalaa velkojien käsistä.

Maleena neiti tuijotti synkästi eteensä.

— Niin, sinä olet kyninyt ukkoa niin perinpohjaisesti, että hän viimein suuttui ja kyllästyi sinuun ja kirjoitti testamenttinsa Koivumäkeläisten mielen mukaan. Mutta — tässä vanhan neidin ääni hiljeni kuiskaukseksi —, jos poika kuolee ennen sinua, olet sinä hänen perillisensä. Niinhän testamentissa sanotaan.

— Mutta poika elää ja nukkuu parhaillaan terveen unta vierashuoneeni sohvalla. Siinä kaikki.

Maleena neiti loi nuoreen sukulaiseensa leimuavan katseen mustista silmistään. Hänen laiha, hiukan kumara vartalonsa suoristui kuin jänne, ja hänen äänessään oli intohimoinen sävy:

— Niin sanot sinä, mutta minä en aio ristissä käsin katsella, kuinka Harmaala joutuu vieraitten käsiin. Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä. Isäni on viljellyt näitä maita ja elänyt täällä koko ikänsä hänkin. Täällä olen vanhempieni kuoltua minä emännöinyt ja kasvattanut veljeni, sinun isäsi. Kun kartano joutui hunningolle sen vuoksi, että isäsi laiminlöi taloudenpidon ja tuhlasi omaisuutensa kaupungissa peliveikkojen seurassa, pidin minä yksin taloa pystyssä. Äitisi murtui suruihin ja huoliin, heikko raukka, minä yksin sain raataa ja laskea tulot ja menot. Olen tehnyt työtä ja rehkinyt kuin halvin palvelija. Toivoin sinusta apua, mutta sinä olet samanlainen kuin isäsikin. Rahoja osaat menettää ja velkoja hankkia, muuta et. Ja nyt on loppu edessä, nyt muka saan lähteä maantielle sukukartanostani. Ei ikinä! Harmaalaa ei myydä, niinkauan kuin minä elän. Tapahtukoon ennen mitä tahansa.

— Voitko keksiä mitään keinoa? kysyi Kaarle käheällä äänellä. Hänkin oli kiihtynyt.

— Kenties, vastasi vanha neiti lyhyesti. Menkäämme nyt nukkumaan. Minä ajattelen selvimmin yöllä. Tule huomenaamulla varhain huoneeseeni, niin saat kuulla suunnitelmani. — Näkikö kukaan sinua ja Ollia yhdessä? kysyi hän ovessa.

— Ei kukaan, lukuunottamatta Kaaproa.

— Hyvä, hänestä minä kyllä vastaan, mutisi Maleena neiti.

Toinen luku.

SUUTARIMESTARI SIMOLIN.

Olli heräsi pimeässä huoneessa. Kesti tuokion, ennen kuin hänelle selvisi missä oli. Mutta vähitellen edellisen päivän kirjavat tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja nopeasti hän kiiruhti pukeutumaan niin hyvin kuin osasi puolipimeässä. Sen tehtyään hän töytäsi ovelle lähteäkseen ulos, mutta se oli lukossa.

— Jopa nyt, ei meillä koskaan nukuta ovet lukossa, mutisi hän kiukustuneena. Ja pimeä täällä lisäksi on kuin säkissä. Hän koetti vetää ikkunankaihtimia ylös, mutta se ei onnistunut.

Alakuloisena hän istui isoon nahkaiseen nojatuoliin. Epämääräinen pelontunne valtasi hänen mielensä, ja levottomina hänen ajatuksensa palasivat edelliseen päivään. Olikohan Pentti loukannut itsensä pahoin? Hän koetti lohduttautua sillä, että he niin usein ennen olivat tapelleet keskenään ja saaneet kuhmuja kumpikin. Kunpa hän vain ei olisi lyönyt päätään terävään kivensärmään!

Istuttuaan omasta mielestään hirveän kauan kolkossa, pimeässä huoneessa hän viimein kyllästyi yksinoloon ja alkoi koputtaa ovelle, ensin hiljaa, sitten yhä rajummin.

Eipä aikaakaan, kun ovi aukeni ja Kaarle astui sisään.

— Varovasti, varovasti, kiihkeä serkkuni, älähän huoli särkeä taloamme. Harmaalan lahot seinät eivät kestä niin kovakouraista pitelyä. Hyvää huomenta muuten. Hän paiskasi ystävällisesti kättä Ollille. Annoimme sinun nukkua rauhassa, kun arvelimme sinun olevan hyvinkin väsyksissä. Mutta olet tainnutkin jo ikävystyä täällä yksinäsi.

— Täällä on niin pimeätä, mutisi Olli nyrpeästi.

— Vedetään kaihtimet ylös. Ja sitten syömme aamiaista.

— Minä lähtisin mielelläni jo kotiin, sanoi Olli.

Kaarle serkku kävi äkkiä vakavan näköiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta ja rummutti sormillaan ruutua.

— Näkikö kukaan, kun sinä pitelit pahoin sitä voudin poikaa? kysyi hän.

— Näki kyllä, Mimmi ja Martti, puutarharenkimme, vastasi Olli häpeissään.

— Hm, hm, ikävä juttu. — No niin, mitäpä asia salaamallakaan paranee. Seikka on näet sellainen, Olli rukka, että tuo poika on saanut pahanlaisen aivotärähdyksen. Sinä pitelit häntä vähän liian rotevasti. Vouti lienee kauheasti suutuksissaan ja uhkaa mennä nimismiehelle kantelemaan. Siitä voi koitua sinulle ikävä juttu.

Olli oli käynyt kalpeaksi.

— Mistä serkku sen tietää? ankkasi hän.

— Kuulin palvelijaltani, joka oli käynyt Koivumäen naapurissa. Isäsi on kauhean vihoissaan ja lupasi kepittää sinut oikein perinpohjaisesti. Saat kiittää onneasi, jos sillä pääset, pahempia syntyy nimismiehen ryhtyessä asiaan. Laki ei siedä leikkiä.

Olli kuunteli tyrmistyneenä. Nimismies, laki olivat hänelle vieraita, kauhistuttavia käsitteitä, jotka ankaroina ja peloittavina nousivat häntä uhkaamaan.

— Joudunko minä silloin vankeuteen? kysyi hän miltei kuiskaten.

— Hm — en voi sanoa. Kenties — kenties et. Muistelen vain, että pari vuotta sitten eräs poika sai istua linnassa koko vuoden, kun oli lyönyt toverinsa käsivarren pilalle.

Olli katseli silmät renkaina serkkuaan, joka näytti kovin huolestuneelta ja vakavalta. — Kauheata, jos hänen täytyy istua pimeässä vankilassa! Hän ei sitä kestä, ei päivääkään.

— Olen niin aprikoinut, miten voisin auttaa sinua, Olli poika, ryhtyi Kaarle serkku taas puheeseen. — Mieleeni juolahtikin muuan keino, joka ehkä voisi pelastaa sinut ikävyyksistä. Minä matkustan tänä iltana Tukholmaan asioille. Mitä jos sinä lähtisit mukaan? Saisit nähdä Ruotsin komean pääkaupungin ja matkustaa suuressa laivassa. Viipyisimme siellä korkeintaan pari viikkoa, ja sillä aikaa unohtuu koko tämä kiusallinen juttu. Mitä arvelet ehdotuksestani?

Olli suostui ilomielin. Hänen silmänsä välkkyivät, kun hän ajatteli hauskaa matkaa. Kaarle serkku oli sentään aika reilu.

— Sinä olet kovin hyvä, Kaarle serkku, sanoi hän ja ojensi käsivartensa syleilläkseen nuorta miestä.

Tumma puna peitti Kaarlen posket, ja miltei kärsimättömästi hän työnsi kiitollisen pojan syleilyn luotaan.

— Loruja, sanoi hän. — Minun pitää nyt rientää matkavalmistuksia tekemään. Sinun täytyy pysyä täällä huoneessa, kukaan ei saa nähdä sinua.

Hän etsi kirjakaapista pari vanhaa kuvalehteä pojan katseltavaksi ja poistui huoneesta kiireesti.

Olli alistui nöyrästi vankeuteensa. Hän katseli hetken aikaa kuvalehtiä, söi aamiaisen, jonka Maleena neiti ankaran näköisenä kantoi hänelle ja koetti kuluttaa aikaansa parhaimman mukaan. Mutta mitä pitemmälle päivä kului, sitä raskaammin valtasi koti-ikävä hänen mielensä. Sen lisäksi kalvoi omatunto häntä. Oli hirveätä ajatella Penttiä! Oi, jospa kaikki olisikin ollut vain pahaa unta! Jospa hän heräisi omassa mukavassa vuoteessaan Koivumäellä ja kuulisi äidin rakkaan äänen vuoteensa ääressä!

Hämärissä astui Maleena täti huoneeseen vaatekerta käsivarrellaan. Hän koetti saada kalsean äänensä mahdollisimman ystävälliseksi.

— Kaarle arveli, että sinun pitäisi pukeutua tytöksi, sanoi hän. Tässä on kaikki mitä tarvitaan tytön pukua varten.

— Tytöksi! huusi Olli. — Ei ikinä! Minä en voi sietää tyttöjä. Hyi, minäkö pukisin hameen ylleni. Ei vaikka…

— Kyllä sinun on pakko, sanoi Maleena täti. Nyt hänen äänensä ei enää ollut lainkaan ystävällinen. Mutta Olli oli järkähtämätön. Hän ei lähde ollenkaan matkalle, jos hänen täytyy pukeutua tytöksi.

Maleena täti meni noutamaan Kaarlea.

— Älä oikkuile, Olli poika, sanoi Kaarle reippaasti. Kyllä sinun nyt on toteltava. Jos sinä joudut kiinni, saan minä ikävyyksiä siitä, että olen koettanut auttaa sinua pakoon. Tukholmassa saat olla poikana mielin määrin.

Olli ei enää vastustanut. Hän, joka ei koskaan ollut tottunut ketään tottelemaan, tunsi, että Maleena tätiä ja Kaarle serkkua täytyi totella. Hän antoi siis vastahakoisesti vanhan neidin pukea ylleen. Ja pian hän oli muuttanut hahmoaan. Sievä tytön matkapuku verhosi hänen hennot jäsenensä — Olli oli nimittäin varsin hento — kuten hemmotellut lapset useinkin — ja tiheällä harsolla varustettu päähine peitti hänen lyhyen tukkansa. Hän oli tosiaan hyvin soma pieni tyttö.

— Ja nyt matkaan, kiirehti Kaarle serkku. Hevoset ovat jo portaiden edessä.

Kun Olli astui alas pimeälle pihalle ja näki katetut vaunut portaiden edessä, valtasi hänet äkkiä outo pelko.

— Minä… minä tahtoisin ajaa ensin kotiin jäähyväisille, änkkäsi hän. Isä ja äiti ovat varmaan kovin levottomia.

— Me kirjoitamme heille Tukholmasta, sanoi Kaarle lyhyesti ja nosti pojan muitta mutkitta vaunuihin. Itse hän istuutui hänen viereensä ja viittasi Kaaprolle, joka istui ajajana. Hevoset lähtivät liikkeelle. Olli ennätti vain nähdä vilauksen Maleena tädin pahansuovista kasvoista, sitten katosi Harmaala heidän taakseen.

He ajoivat koko yön pysähtymättä. Vasta aamulla he seisahtuivat lepuuttamaan hevosia, mutta Kaarle serkku kehoitti Ollia pysymään vaunuissa, jotta ei kukaan näkisi häntä. Olli vastusti kiivaasti, hänen vilkas luontonsa kärsi pitkällisestä yhdessä kohdin istumisesta. Mutta Kaarle oli jyrkkä ja oli osannut niin peloittaa Ollia lailla ja nimismiehellä, että pieni itsepintainen poika viimein nöyrästi taipui ja istui koko sen ajan, jolloin hevosia juotettiin ja lepuutettiin, kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, kunnes hänet uni lopulta tapasi.

Vasta iltapuolella saapuivat matkustajat Turkuun ja ajoivat suoraa päätä laivasillalle. Kaarle talutti Ollin, joka kömpelösti liikkui tytönpuvussaan, laivaan, osti piletin ja sulki pojan hyttiin. Siinä hän sitten sai olla koko matkan, kannelle hän ei lainkaan päässyt. Kaarle ilmoitti lyhyesti siivoojalle pikku matkakumppaninsa sairastavan tuhkarokkoa ja peitti hänet visusti vuoteeseen. Olli vastusteli, hän ei muka ollut sairas lainkaan, mutta Kaarle väitti, että hänen kasvonsa olivat aivan punaiset ja pöhöttyneet. Ja koska Olli kestämiensä mielenliikutusten ja pitkän ajomatkan jälkeen todella oli uuvuksissa ja pahoinvointinen, uskoi hän viimein serkun vakuutuksia ja pysyi siivosti koko merimatkan vuoteessa. Sen lisäksi oli hänestä ikävä näyttäytyä ihmisille tytön puvussa.

Välkkyvän sinisenä hohti meri, kun laiva laski Tukholman rantaan ja Kaarle serkku ja Olli astuivat maihin muiden matkustajien joukossa. Olli oli kalpea, hänen päätään kivisti, vaikka hän oli nukkunut suurimman osan matkaa. Kaarle serkku oli antanut hänelle meritaudin varalta jotakin lääkettä, joka oli vaivuttanut hänet sikeään uneen ja hän oli herännyt vasta Tukholman edustalla.

Raitis ilma virkisti häntä ja iloissaan siitä, että hän nyt ainakin sai vapaasti liikkua, hän istui vaunuihin serkun viereen. Nopeasti kävi kulku hyvin kivetyillä kaduilla. Olli näki kuninkaan linnan, Ritariholman kirkon ja monta muuta komeata rakennusta. Hän oli niin innoissaan näkemistään, ettei ollenkaan huomannut matkatoverinsa käyvän yhä harvasanaisemmaksi ja synkemmäksi. Vähitellen upeat rakennukset kävivät pienemmiksi ja vaatimattomammiksi, kadut kapenivat, näkyi selvästi, että lähestyttiin laitakaupunkia.

Kun oli vielä ajettu tovin aikaa ylös vaillinaisesti kivettyä katua, jota tuskin sillä nimellä saattoi kunnioittaa, pysähtyivät ajopelit ruman, ränsistyneen puutalon eteen. Kaarle serkku astui alas vaunuista katsellakseen, oliko talon numero oikea.

Ajomies oli pahalla tuulella.

— Jos olisin tiennyt, että herra ajaa tänne Södermalmille asti, en olisi antanutkaan hyviä vaunujani.

Joukko likaisia, huonosti puettuja lapsia kokoontui vaunujen ympärille. Nähtävästi olivat näin komeat ajopelit niillä paikoin harvinaisuus. Uteliaina he töllistelivät hienoa herraa.

— Olemme perillä, sanoi Kaarle Ollille.

Olli katseli hämmästyneenä häneen.

— Mitä me täällä teemme? kysyi hän. —Tällaisessa hökkelissä?

Serkku rypisti kulmiaan. — Minulla on asioita, sanoi hän lyhyesti.

Hän kääntyi lasten puoleen kysyen suutarimestari Simolinin asuntoa. Laiha poika, jonka tukka riippui otsalla ja iho oli täynnä pisamia, astui esiin toisten joukosta.

— Kyllä minä vien herran ja mamsellin sinne, jos saan kymmenen äyriä, sanoi hän.

Olli kääntyi tulipunaisena pojan puoleen.

— Minä en ole mikään mamselli, sanoi hän kiivaasti, minä olen poika.

Koko lapsiliuta räjähti äänekkääseen nauruun. Kaarle viittasi käskevästi pisamaista poikaa, joka salaa hänen selkänsä takana irvisteli Ollille, mutta nuolen nopeudella muutti naamansa hurskaan näköiseksi, kun vieras herra häneen katsahti.

— Kyllä se osaa viisata herralle tien, huusivat toiset pojat heidän jälkeensä, se on Simolinin Janne.

Likaisen, pahalta haisevan pihan poikki kuljettiin perällä olevaan rähjäiseen taloon ja pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen.

Janne vetäisi oven auki ja huusi.

— Mamma, täällä on vieraita!

Huone oli puolihämärä, mutta siitä huolimatta pisti heti silmään siinä vallitseva huono järjestys ja likaisuus. Pöydän ääressä istui lihava nainen särpien kahvia korvattomasta kupista. Vieraat nähtyään hän nopeasti laski kupin pöydälle ja löi kätensä yhteen tarkattuaan heitä hetkisen.

— Oi herra jeemene! huusi hän kimeällä äänellä nöyrästi niiaten, sehän on itse Harmaalan nuori herra.

— Onko Simolin kotona? kysyi Kaarle.

— On, on kyllä. Hän on tässä viereisessä huoneessa, verstaassaan. Simolin, Simolin, tule joutuin tänne, täällä on herrasvieraita. Pois tuolilta, kakarat, että armollinen herra saa istua. — Hän pyyhkäisi esiliinallaan tuolia töytäisten lapsia, jotka sormi suussa töllistelivät vieraisiin.

Simolin astui sisään nahkaesiliina edessään pyyhkien käsiään housuihin. Hän oli pieni laiha mies, jonka punainen nenä ja luihut tihrusilmät heti ensi näkemällä herättivät Ollissa vastenmielisyyttä. Hän kumarteli ja pokkuroi ja oli nöyrä kuin Koivumäen vanha Vahti.

— Enpä olisi koskaan uskonut, että Harmaalan armollinen herra itse astuu kurjan ja matalan kattoni alle.

— Minulla olisi Simolinille hiukan asiaa, keskeytti Kaarle suutarimestarin liehittelevän sanatulvan.

— Jaaha, jaaha. Menkää ulos sitten lapset ja sinäkin, Fiina. Ai, Kaarle herralla on mukanaan seuraa, niin sievä neiti. Istukaa, pikku fröökynä.

— En minä ole mikään fröökynä, kivahti Olli luoden vihaisen katseen oven suussa tirskuvaan Janneen.

— Rauhoitu Olli, minä kyllä selitän asian Simolinille. Mene tuonne toiseen huoneeseen matamin kanssa, käski Kaarle serkku tuimalla äänellä.

Olli totteli. Kummallista, kuinka ankaraksi Kaarle serkku oli käynyt. Harmaalassa hän oli ollut pelkkää ystävällisyyttä.

Suutarimestari Simolin ja hänen vaimonsa olivat suomalaisia. Simolin oli ollut Harmaalassa piharenkinä, ja Fiina oli ollut kartanossa keittäjänä toistakymmentä vuotta. He olivat menneet naimisiin, ja koska Simolin osasi suutarin työtäkin, rupesi hän oikein ammattisuutariksi. Mutta kun häntä alettiin paikkakunnalla epäillä joistakin pahanlaatuisista kolttosista, katsoi hän parhaaksi siirtyä Itämeren toiselle puolelle perheineen. Maleena neiti, jonka erityisessä suosiossa mielinkielinen suutari ja hänen suulas vaimonsa aina olivat olleet, auttoi heitä parhaansa mukaan. Silloin tällöin lähetti Fiina nöyriä kerjuukirjeitä vanhalle neidille. Simolinit olivat näet alituisessa rahapulassa.

Jäätyään kahden kesken Simolinin kanssa, sanoi Kaarle:

— Olette taas rahan puutteessa, Simolin, päättäen kirjeestä, jonka vaimonne lähetti tädilleni.

Simolinin punertavalle naamalle levisi murheellinen ilme.

— Ah niin, armollinen nuori herra, me olimme kovin uskaliaita, mutta Fiina, joka tuntee armollisen neidin lempeän — —

Kaarle keskeytti hänen puheensa.

— Vaikka en pidä siitä, että vaivaatte neitiä alituisilla rahahuolillanne, tahdon tällä kertaa kuitenkin auttaa teitä. Mutta minä tarvitsen myös teidän apuanne, tietysti korvausta vastaan, lisäsi hän ylpeästi, kun liehakoiva suutari riensi ilmaisemaan kiitollisuuttaan ja alamaisuuttaan.

— Me teemme, Fiina ja minä kaikki, mitä armollinen herra ja rakas armollinen vanha neiti suinkin haluavat meiltä.

— Hyvä. Minä olen tuonut mukanani pojan, hänet, joka on tuossa viereisessä huoneessa.

— Jassoo, vai pojan, minä luulin häntä fröökynäksi, sanoi Simolin ällistyneenä.

— Hän on poika, teidän vaimonne sisarenpoika, ymmärrättekö? sanoi Kaarle katsellen kiinteästi tyhmistynyttä suutaria, joka seisoi silmät pystyssä kuin ilmetty kummastus.

— Anteeksi, armollinen herra, mutta meidän Fiinalla ei ollut sisarta, kolme veljeä vain, nekin aika lurjuksia.

— Olkoon, hän on sitten vaimonne veljenpoika. Hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet, ja te olette ottanut orporaukan kasvatiksenne. Itse saatte määrätä hänen nimensä. Hän väittää olevansa minun serkkuni, Koivumäen kartanon poika, mutta siinä hän erehtyy.

Suutarin tyhmistyneille kasvoille alkoi levitä viekas hymy.

— Anteeksi, armollinen herra, etten heti käsittänyt. Vai väittää junkkari olevansa Koivumäen patruunan lapsi? Niin, niin, hänellähän pitäisi olla sen ikäinen poika. Mutta entäs sitten, jos poika pysyy väitteessään ja kertoo valeitaan muille?

— Silloin te uhkaatte ilmiantavanne hänet poliisille murhasta. Hän on tappanut Koivumäen voudin pojan.

— Herra jesses! Mutta eihän se voi olla totta!

Kaarle herra kohotti kärsimättömästi hartioitaan.

— Teidän järkenne on huomattavasti sumentunut, Simolin, sanoi hän. Hetkisen mietittyään hän lisäsi:

— Minulle ja tädilleni on tärkeätä, jopa välttämätöntä, että tämä poika ei esiinny Koivumäen perillisenä. Hänen olemassaolostaan ei kukaan saa tietää, ymmärrättekö, ei kukaan. Hän on kuollut, kadonnut omaistensa tiedosta. Teidän asianne on pitää huolta siitä, että hän pysyy salassa, minä huolehdin siitä, ettei hän itse, ei ainakaan lähivuosina ilmaise itseään.

— Kyllä herra saa luottaa minuun, olkaa vain rauhallinen. Simolin ei ole eilisen teiren poikia, mitä oveluuteen tulee.

Hän hihitti hiljaa hykertäen käsiään.

— Minä maksan tietysti hänen ylläpidostaan teille, jatkoi Kaarle herra. Hän laski sadankruunun setelin pöydälle. Tuossa on aluksi.

Suutari tarttui ahnain sormin rahaan.

— Entä jos hän kuolee! Tämä kaupunginosa on tautinen ja poika näyttää hennolta, sanoi hän luoden vaanivan silmäyksen vieraaseensa.

Harmaalan isäntä vältti hänen katsettaan.

— Jos hän kuolee, ette te tule vahinkoa kärsimään, sanoi hän hiljentäen ääntään. — Ja ihmiskunta ei myöskään kärsi haittaa hänen kuolemastaan, lisäsi hän kohottaen olkapäitään. — Hänen terveytensä on aina ollut huono.

— Eipä tietenkään kärsi, sanoi Simolin ilkeästi hymyillen. Luulenpa, että olisi parempi pojalle itselleenkin kuolla pois. Hän näyttää huonolta.

— Mutta muistakaa, ei mitään väkivaltaa, sanoi Kaarle äkkiä. Ei mitään, joka aiheuttaisi poliisin sekaantumista asiaan. Kiellän sen ankarasti.

— Ymmärrän, sanoi Simolin nöyrästi kumartaen.

Kaarle herra nousi lähteäkseen.

— Muistakaa, minä vaadin ehdotonta vaiteliaisuutta sekä teiltä että vaimoltanne. Fiina oli ainakin ennen, mikäli muistan, varsin suulas ja kielevä, ja te, Simolin, olette viinaan menevä. Varokaa kieltänne!

— Hoo, herra saa olla huoleti. Kyllä Fiina osaa pitää suunsa kiinni, kun rahasta on kysymys, ja mitä minuun tulee, Simolin ei puhu itseään pussiin.

Kaarle herra ei enää jatkanut keskustelua. Hän kutsui Ollin luokseen ja laskien kätensä pojan olkapäälle hän vakavasti lausui:

— Minä lähden nyt tärkeille asioille enkä voi ottaa sinua mukaani. Saat jäädä siksi aikaa näiden ystävällisten ihmisten luo. Simolin on suomalainen, luotettava ja kelpo mies, Harmaalan entisiä alustalaisia. Matami hankkii sinulle pojan vaatteet. Käyttäydy siivosti, kunnes palaan.

Ollia ei lainkaan haluttanut jäädä köyhään, likaiseen suutarin kotiin. Hartaasti hän pyysi saada seurata serkkuansa kaupungille, mutta tämä oli järkähtämätön. Heitettyään lyhyet jäähyväiset suutarin väelle Kaarle herra poistui. Simolin saattoi hänet porstuaan, jossa vieras vielä jonkin aikaa hiljaa keskusteli hänen kanssaan.

Olli odotti serkkua kiihkeästi koko päivän. Häntä ei miellyttänyt olo Simolinilla. Suutari ja hänen vaimonsa olivat ikävän tuttavallisia, pojat, joita oli kaksi, Janne ja Kalle, röyhkeitä ja pahasuisia.

Ilta joutui, mutta Kaarlea ei kuulunut. Sen sijaan tuli Simolinille kirje, jonka sisässä oli pieni paperilippu Ollillekin. Se sisälsi vain seuraavat sanat:

"Olli, olen saanut tiedon läheisen sukulaisen kuolemasta ja minun täytyy vielä tänä iltana matkustaa takaisin Suomeen. Pidän viisaimpana, että sinä jäät Simolinille, kunnes palaan. Silloin minulla toivottavasti on hyviä uutisia sinulle. Rohkeutta siis, poikani, viikon tai parin kuluttua saat toivottavasti palata takaisin kotiin. Ja muista, että olet luvannut vaieta."

Kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta Olli ymmärsi hyvin keneltä se oli. Hän joutui suunniltaan vihasta ja mielipahasta. Kuinka Kaarle serkku saattoi jättää hänet tänne, tällaiseen pesään! Ja aivan yksin! Se oli häpeällistä, sydämetöntä! Hän töytäsi ovelle, mutta Simolin asettui nopeasti tielle.

— Minne nyt? kysyi hän virnistellen.

— Minä tahdon lähteä pois, vastasi Olli ynseästi.

— Ei käy laatuun, Kaarle herra on käskenyt meidän pitää huolta teistä.

— Hänellä ei ole valtaa minun ylitseni, vastasi Olli ylpeästi. Minä tahdon lähteä kotiin, omaan kotiini Koivumäkeen. Ja näin sanoen hän kaikin voimin alkoi tempoa ovea.

— Siivosti, siivosti, fröökynä kulta, sanoi Simolin ivallisesti, ja kallistaen pojan puoleen innoittavaa naamaansa hän kuiskasi:

— Onko teillä niin kiire joutua poliisin käsiin?

Ollin kädet irtaantuivat lukosta, silmät kauhusta suurina hän tuijotti suutariin.

— Poliisin! ankkasi hän.

— Niin, niin, virkkoi Simolin virnistäen, on paras olla varovainen. Tukholman poliisi on kovakourainen, ja pienet linnut ovat ehkä jo ennättäneet tuoda tänne asti tiedon tihutyöstä Suomessa.

Ollin pää vaipui rinnalle. Sanatonna hän totteli suutaria, kun tämä teeskennellyn ystävällisesti käski hänen riisuutua ja mennä nukkumaan.

Simolinska laittoi hänelle vuoteen puusohvalle ja otti hänen vaatteensa.

— Niistä saa kyllä parikymmentä kruunua, mutisi hän. — Ja pojalle annan Jannen vanhat housut.

Kolmas luku.

HYLJÄTTY JA YKSINÄINEN.

Levottomat näyt olivat häirinneet Ollin unta. Tuon tuostakin hän säpsähti unissaan ja huusi äitiä. Vasta aamupuoleen yötä hän sai rauhallisemmin nukkua.

Hän heräsi kovaan meluun. Janne ja Kalle torailivat keskenään, ja seitsenvuotinen Miina säesti heitä ohuella kimakalla äänellään. Suurin kummastunein silmin tarkasti Olli huonetta, joka nyt aamusiivossaan näytti entistä epämiellyttävämmältä. Simolinska raoitti ovea.

— Vai niin, taisitpa jo herätäkin. Nouse pystyyn, että saadaan huone kuntoon.

Olli etsi katseillaan vaatteita.

— En minä voi nousta, sanoi hän ynseästi. Minulla ei ole vaatteita.

Simolinska ojensi hänelle karhean, paikatun paidan, kuluneet housut ja puuvillapuseron.

— Tässä on.

Olli kävi tulipunaiseksi.

— Tuommoisia vaatteita en minä pane päälleni.

— Ole sitten ilman, muita ei ole.

— Missä minun entiset vaatteeni ovat?

— Ne tytönvaatteetko? ilkkui Fiina.

Olli mykistyi. Totta — hänen omat vaatteensa olivat jääneet Harmaalaan.

— Se on nyt paras, kun Olli vain siivosti mukautuu kohtaloonsa, sanoi Simolinska. Hänen kävi sääliksi poikaa, joka kuitenkin oli herrassukua. Fiinalla oli aina ollut suuri kunnioitus herrassäätyä kohtaan. Ja Harmaalassa palvellessaan hän oli tuntenut Ollin vanhemmat. — Ostetaan sitten uudet vaatteet, kun Kaarle herra lähettää rahaa. Ja takkihan on vallan uusi. Ostin sen vasta eilen juutalaiselta.

Olli tuumi hetken aikaa, ennenkuin hän vastenmielisesti tarttui vaatekertaan ja hitaasti alkoi pukeutua. Mieli apeana hän seurasi Simolinskaa keittiöön; ruoka, jota hänelle siellä tarjottiin, ei maistunut. Janne ja Kalle töllistelivät häntä suu irvessä. Kalle ujosteli vielä jonkin verran uutta poikaa, mutta Janne alkoi pian härnätä häntä.

— Siivolla pojat, ärjäisi Simolin, joka istui särpimässä olutta. — Anna sen pojan olla rauhassa, mitä sinä serkkuasi kiusaat.

— Onko hän mun serkkuni? kysyi Janne silmät renkaina.

— On, usko, kun minä sanon, äitisi veljenpoika.

— En minä ole Simolinskan veljenpoika, sanoi Olli kiivaasti. Minun isäni on Koivumäen patruuna.

— Soo, vai sillä lailla, nauroi Simolin. Kyllä sinä osaat lasketella. Koivumäen patruuna ei ole sinulle enemmän sukua kuin Jannellekaan.

Olli katseli häntä mykistyneenä. Laskiko suutari leikkiä?

— Se on nyt sillälailla, että parasta on, kun heität kaikki metkuilemiset ja turhat jutut. Fiina on sinun tätisi ja sillä hyvä.

Olli ponnahti pystyyn, silmät säihkyen hän asettui suutarin eteen.

— Fiina ei ole minun tätini. Minulla ei ole kuin yksi täti, Harmaalan Eeva täti, ja hän on kuollut jo monta vuotta sitten.

— Suu kiinni, minä en viitsi kuulla sinun lorujasi, tiuskaisi Simolin.

— Enkä minä teidän valheitanne, sanoi Olli ja alkoi ylpeästi astua ovelle.

— Maltas, sanoi Simolin, ja tarttuen poikaa lujasti käsivarteen hän kohotti toista kättään.

— Sinä pysyt siivosti sisällä tai saat maistaa kourastani.

Olli katseli häntä rohkeasti silmiin.

— Odotahan, kun Kaarle serkku palaa. Minä kerron, minkälaisia te olette.

Simolin rähähti hiljaiseen, ilkeään nauruun. Simolinska ryhtyi sovittelemaan.

— Älä huoli, Olli, tule tänne kamariin minun kanssani. Katsotaan kuvia.

Hän vei Ollin toiseen huoneeseen ja otti esille piironginlaatikosta kuva-albuminsa, joka oli hänen suurin ylpeytensä. Siinä oli ensimmäisenä Maleena tädin kuva. Tuikein silmin hän katseli Ollia, ja pojasta tuntui kuin olisivat hänen ohuet huulensa hymyilleet pahaenteistä hymyä. Hänen rinnallaan oli saman herrasmiehen kuva, joka oli riippunut Harmaalan seinällä. Ja alapuolella olivat Eeva täti ja Kaarle serkku kadetin puvussa.

Olli loi silmänsä kuvista Fiinaan.

— Tässä on minun tätini, sanoi hän. Mutta sinähän olit palvelijana Harmaalassa.

— Hiljaa, hiljaa, varoitti Fiina, se on vain Ollin omaksi hyväksi, kun niin sanotaan. Ettei poliisit saa vihiä. Simolin on minulle kertonut, kuiskasi hän vilkuttaen silmää Ollille. Enkä minä sitä kenellekään kieli. Ei huoli pelätä.

Olli katseli häntä tyrmistyneenä. Outo pelko valtasi hänen mielensä. Turvattomuuden tunteessaan hän tarttui Fiinaa käteen:

— Olkaa hyvä minulle, pyysi hän nöyrästi. Minä tahtoisin kirjoittaa äidille.

Simolinska toi pojalle paperia ja mustetta. Olli kirjoitti nöyrän, ikävöivän kirjeen äidilleen ja sulki sen lohdutettuna. Äiti kyllä lähettäisi isän häntä noutamaan. Simolinska otti kirjeen ja lupasi viedä sen postiin. Hän pisti sen taskuunsa ja poltti sopivassa tilaisuudessa kirjeen Ollin tietämättä.

Mieli täynnä iloista toivoa Olli alkoi odottaa uutisia Suomesta. Hän kuvitteli, miten isä tulisi häntä noutamaan ja kuinka hän kauhistuisi nähdessään millaisessa kurjuudessa hänen poikansa oli elänyt. Simolin saisi pokkuroida mielensä mukaan, Olli ei antaisi hänelle anteeksi, ei ikimaailmassa. Ja Kaarle serkulle hän päätti kertoa, millainen lurjus Simolin pohjaltaan oli. Hän oikein nautti jo edeltäkäsin kuvitellessaan, miten Kaarle serkku ankarin sanoin moittii Simolinia, Fiinaa ja poikia heidän käytöksestään. Hän ei uskaltanut itse suutarille mitään puhua, mutta pojille hän silloin tällöin antoi vihjauksia siitä, että heidän oli paras pysyä siivolla, muuten Kaarle serkku tai isä heille kyllä näyttää. Janne ja Kalle nauroivat tällöin hänelle täyttä kurkkua ja väittivät, että vieras herra ei suinkaan ollut hänen serkkunsa — pötyä — Ollihan oli päin vastoin heidän serkkunsa, äidin veljenpoika, jonka vieras oli tuonut heidän harmikseen isän ja äidin niskoille. Hämmästyneenä moisesta röyhkeästä väitteestä Olli vaikeni ylpeästi ja päätti odottaa, kunnes Kaarle serkku palaisi.

Kului viikko, toinenkin, Kaarle serkkua ei kuulunut. Olli huomasi, että häntä pidettiin miltei vankina. Janne ja Kalle vartioivat häntä oikein mielihalulla, ja kun pojilla oli este, piti Simolinska itse tai Miina häntä silmällä. Eikä Ollia paljon haluttanutkaan liikkua ulkona. Simolinska ei ollut lupauksistaan huolimatta ostanut hänelle uutta pukua, ja Jannen vaatteet, jotka hän oli saanut, olivat sekä kuluneet että liian laajat. Olli häpesi näyttäytyä niin huonoissa pukimissa ihmisille. Ja niin hän parhaasta päästä istui sisässä omissa mietteissään koti-ikävän kalvaessa häntä niin suuresti, että posket kalpenivat ja ruumis laihtui.

Viimein, kun hän jo oli nääntyä pitkälliseen odotukseen, saapui Kaarle serkulta kirje Simolinin osoitteella, ja sen sisässä oli toinen kirje. Kaarle serkku ilmoitti lyhyesti, että Pentti oli kuollut saamastaan vammasta. Nimismies oli tarttunut asiaan, ja Ollia odotti vankila, jos hän Suomeen tulisi. Kaarle serkkua epäiltiin Ollin auttajaksi, joten oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Ollin täytyi toistaiseksi pysyä Simolinien luona. Oli onnellista, että he pitivät hänet luonaan. Ollin tuli olla kiitollinen ja nöyrä heille. Kaarle ei uskaltanut kirjoittaa hänelle kuin silloin tällöin salavihkaa, eikä Ollikaan saanut kirjoittaa. Oli parasta, että hän esiintyi Simolinin sukulaisena epäluuloja välttääkseen. Mitä vanhempiin tuli, selvisi heidän kantansa mukana seuraavassa isän kirjeessä ja tuli Ollin luonnollisesti noudattaa heidän tahtoaan. Kirje päättyi ystävälliseen vakuutukseen, että Kaarle aina tulisi pysymään onnettoman serkkunsa ystävänä ja auttajana. Jos hän joskus tahtoi isälle tai äidille kirjoittaa, tuli hänen osoittaa kirje Harmaalaan.

Isän kirje kuului seuraavasti:

Kurja, onneton poikani! Sinä olet tuottanut niin suuren surun ja häpeän perheellemme, että minä tuskin kykenen enää antamaan sinulle pojan nimeä. Äitisi on sairaana surusta ja minun tukkani on käynyt valkoiseksi. Annamme sinulle anteeksi ainoastaan sillä ehdolla, ettet koskaan enää tule kotiimme, vaan pysyt loitolla. Emme tahdo, että pieni viaton Leilamme kasvaa yhdessä murhaajan kanssa. Älä siis koskaan enää esiinny poikanamme, sinä olet vieras meille sekä äidille että minulle. Jos lupaat tämän, lupaamme mekin unohtaa, minkä häpeän olet saattanut perheellemme, ja koettaa ajatella sinua kuin rakasta vainajaa. Matkustamme parin päivän kuluttua ulkomaille, kenties iäksi pois Suomesta.

Jää hyvästi, kurja lapsi. Jumala antakoon sinulle anteeksi.

Murheellinen isäsi.

Olli istui kuin turtuneena kirjeet luettuaan. Varsinkin isän kirje vaikutti häneen musertavasti. Kalpein huulin hän tuijotti mustiin kirjaimiin, jotka olivat tuon julman tuomion tulkkeina. Isä ja äiti olivat hylänneet hänet, hän ei koskaan enää saanut heitä nähdä. " Älä siis koskaan enää esiinny poikanamme, sinä olet vieras meille." Kuinka isä saattoi, kuinka äiti saattoi!

Hetken aikaa hän taisteli kyyneliä vastaan, hän ei olisi tahtonut näyttää suruaan Jannelle ja Kallelle. Mutta tuska oli liian valtava, ja kuuma kyynelvirta syöksyi hänen ponnistuksistaan huolimatta alas poskia myöten. Tuntui kuin koko maailma olisi hänet hylännyt. Janne ja Kalle nauroivat vahingoniloisesti, ja Simolinska työskenteli välinpitämättömänä tapansa mukaan. Ei kukaan lohduttanut poikaparkaa.

Mutta lapsi, — olkoon suru kuinka katkera tahansa, ei jaksa kauan surra. Olli alkoi miettiä jotakin keinoa, joka auttaisi häntä pääsemään kurjuudesta. Seuraavana päivänä, kun pojat olivat ulkona ja Simolinska asioilla, hän sai Miinalta kauniilla puheella paperia ja kirjekuoren. Ja sitten hän alkoi sepittää kirjettä äidille, osoittaen sen Kaarle serkulle, kuten tämä oli neuvonut.

Rakas äiti, kirjoitti hän. Minulla on kauhean paha olla ja ikävöin sinua ja isää ja Leilaa, niin etten voi yölläkään nukkua. En minä tahtonut tehdä Pentille oikein toden perästä pahaa. Aioin vain rökittää häntä, kun hän ei totellut minua. Olen rukoillut Jumalaa joka päivä, että hän antaisi minulle anteeksi. Anna sinäkin, rakas äiti ja isä myös. En minä tahdo tulla vankilaan, mutta en tahdo olla täälläkään Simolinilla. Suutari on niin ilkeä ja matami ja pojatkin. Enkö voisi päästä jonnekin muualle? Olisin oikein kiltti ja tottelevainen. Tule, rakas äiti, minua tervehtimään. En koskaan enää ole paha. Minulla on hirveän likaiset ja rikkinäiset vaatteet. Ja ruoka on niin huonoa.

Oma Ollisi.

Hän oli tuskin saanut kirjeensä loppuun, kun Simolin pisti päänsä sisään ja kysyi poikia. Kuultuaan, että he olivat ulkona, alkoi hän manakoida, hän oli luvannut lähettää paikkaamansa kengät nyt heti pesumatamille, joka asui naapuripihalla.

— Ja se on sellainen suurisuinen akka, että nostaa koko elämän, ellei saa kenkäruojujaan ihan minuutilleen, silloin kuin on luvattu.

Hän loi Olliin tuumivan katseen ja virkkoi sitten:

— Tunnetkos Ränni-Pellen?

— Tunnen, sanoi Olli.

— No, lippaa sitten viemään nämä kengät hänen äidilleen. Hän asuu tuossa talossa, jossa portti on rempallaan. Kysy Flinkin matamia.

Ollin sydän löi riemusta. Miten hyvästi sattuikaan! Nyt hän sai kirjeensä postiin.

Reippaasti hän otti kengät suutarin kädestä ja avasi oven.

Mutta Simolin oli huomannut ilonvälkähdyksen hänen kasvoillaan.

— Maltas, sanoi hän, muistahan tulla kotiin heti, muutoin sun käy hullusti.

— Tulen kyllä, vastasi Olli nopeasti ja oli jo ulkona.

Simolin murisi jotakin epäluuloisena ja laahusti verstaaseensa.

Kadulla Ollin ilo vaihtui pettymykseksi. Mitenkä hän saisi kirjeensä menemään? Täytyi olla postimerkki. Alakuloisena hän astui naapurin pihalle — hänellä ei ollut penniäkään.

— No, mitäs siinä töllistelet ja näytät happamelta kuin vihriäinen ryssän kurkku? kuului iloinen ääni, ja kun Olli loi katseensa ylös, kohtasi hän virkeän silmäparin ja päivettyneet, kulmikkaat kasvot. Se oli Flinkin Petteri tai Ränni-Pelle, joksi häntä yleisesti sanottiin, koska hän harvinaisella notkeudella kapusi rännejä myöten katolle kaikkien isännöitsijöiden ja talonmiesten kiusaksi, mutta poikatoveriensa riemuksi ja ihastukseksi. Ränni-Pelle eli alituisesti sotajalalla Jannen ja Kallen kanssa, hän ei voinut kärsiä heitä eikä ylipäänsäkään koko Simolinin joukkoa.

— Onks suutari antanut sun maistaa nahkaremmiä? kysyi hän.

Olli pudisti päätään.

— Minun piti tuoda nämä kengät äidillesi, sanoi hän, mutta purskahti samalla itkuun.

— Hyi helkkarissa! huusi Ränni-Pelle sylkäisten. Mikäs poika sinä olet, joka poraat! Minä en viitti kattellakaan tommosta.

Olli pyyhki likaisella kourallaan poskensa tahraisiksi. Mutta hän ei voinut enää pysäyttää kyyneliään. Haikeasti nyyhkyttäen hän istui vanhan puutalon portaille ja kätki pään käsiinsä.

Ränni-Pelle seisoi viheltäen hänen vieressään.

— Oleks saanut selkääs? kysyi hän uudestaan.

Olli ei vastannut, nyyhkytykset tärisyttivät hänen hentoa laihtunutta ruumistaan.

Ränni-Pelle sysäsi hattureuhkansa takaraivolle ja raapi neuvotonna paksua kiharaista tukkaansa. Äkkiä hän huomasi rutistuneen kirjeen, jota Olli yhä piteli kädessään.

— Mikäs tää on? kysyi hän osoittaen paperia.

— Minun kirjeeni, sai Olli sanotuksi nyyhkytysten kesken. — Ja minulla ei ole rahaa lähettää sitä, tässä hänen itkunsa kiihtyi.

— Eiks Simolini anna?

— En minä uskalla sitä Simolinille kertoa. Kirje on äidilleni.

Ränni-Pellen kasvoille levisi ymmärtävä hymy.

— Jassoo, sinä meinaat niinkuin kannella mursallesi suutarinväestä.

— Minä pyydän vain päästä kotiin, sanoi Olli puolustautuen.

— No en minä sitä kummastelekaan, jos sinä vähän niinkuin kantelisitkin. Onks Simolinska sun fasteris?