Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

ONNELLISET

Kotiopettajatar onnellisten perheessä

Kirj.

HILJA KAHILA [ARVID JÄRNEFELT]

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1916.

SISÄLLYS:

Hukattu avain.

Ensimmäinen osa. Jöije.

Paroonitar.
Parooni.
"Morsian".
Jöije kertoo.
Martti.
Onnettomuuksien keskellä.
Jöijen kirjeet.
Luonnon häät.

Toinen osa. Martti.

Toisen osan esipuhe.
Martti kirjoittaa.
Lumien keskellä.
Filosoofi.
Kulkusten helinää.
Sulkumerkkien välissä.
Jöijen tunnustuksia.

HUKATTU AVAIN.

"Romaaniksi" en olisi ikinä hirvinnyt tätä kirjoittamaani havaintojen sarjaa sanoa. Mutta kun kustantajani palautti minulle käsikirjoituksen lopullista viimeistelyä varten, hämmästyin suuresti siitä, että hän oli teokseni siksi ristinyt. Ja minun täytyy nyt tehdä vielä tämä pikku esipuhe, alkaakseni suoranaisilla anteeksipyynnöillä.

Hän sanoo kirjaani "romaaniksi" ilmeisesti vain sillä perusteella, että siinä niinkuin aina romaaneissa käsitellään kahden rakastuneen asioita. Mutta jos vene on aina vesillä, niin ei silti kaikki mikä on aina vesillä ole veneitä. Mitään todenperäistä, järjellistä yhteyttä ei kirjani ja "romaanin" välillä ole. Minulla ei ole vähintäkään käsitystä siitä, miten kaunokirjallista teosta pitäisi perustuksilleen suunnitella saati sitten rakentaa. Taide ei kuulu alaani. Minua on aina hirvittänyt taidearvostelujen mutkikkaat, viisaat ja syvämieliset selostelut, ja heidän ruoskiessaan onnettomia takapajulaisia nykyaikaisuuden puhdasoppisella vitsalla olen salaisesti mielessäni aina kiittänyt onneani, etten ole milloinkaan tehnyt itseäni syylliseksi kaunokirjailemiseen. Mutta nyt he tuon pelkän nimityksen vuoksi ryhtyvät minuakin rusikoimaan, ottaen puheeksi kokonaisuuden ja erikoisuudet ja sommittelun ja luonteiden kuvaukset ja tapausten johtumisen luonteista tai niiden luonteista johtumattomuuden, vieläpä ottavat ehkä arvostellakseen "tyyliäni". Herranen aika! Minä en tiedä mitä tyyli onkaan. Minä kirjoitan vain niinkuin puhutaan ja aina salaa häpeän, jos satun sanomaan jotain kaunopuheisuuden vuoksi. Kaikki nuo kaunokirjalliset vaatimukset ovat seikkoja, joita vaivoin ymmärrän ja joihin en ainakaan ole pannut minkäänlaista huomiota, mieleni ollessa kaiken aikaa kiintyneenä ainakin uudempien taidekäsitysten mukaan epäkaunokirjalliseen tarkoitusperään.

Tämä tarkoitusperä on erään hukkaantuneen avaimen etsiminen.

Joku alkaa kysellä: missä avain on? — Toiset eivät ota ensin kuullakseen. Kaikistako piironginavaimista kannattaisi asioitansa keskeyttää? Hakekoon, joka on avaintansa vailla. — Mutta inttämiset uudistuvat ja vihdoin selviää kaikille, että tällä kertaa onkin telaunut itse eloaitan suuri avain. Silloin pysähtyvät toimissaan vakaatkin miehet ja alkavat etsiskellä, päivitellen, kuinka niin suuri ja tärkeä avain onkaan voinut hukkaan joutua. Ja kohta on hakemisen touhu levinnyt miehestä mieheen, kylän äärimmille kujille. Sillä jokainenhan ymmärtää mikä sanomaton hämminki syntyisi, jos ei enää eloaittaan päästäisi. Eloviljoistahan kaikki elävät. Ei olisi muu neuvona kuin kutsua se nokisilmä rautakoura, kyrmyniska, puolikuuro kalkuttaja, seppä pihtineen ja murtokankineen. Ryskyen pirstoutuisivat hänen käsissään ovipielet tai hän nostaisi oven peräti saranoiltaan, jättäen kellumaan suuren munalukon varaan. Avaimin tai avaimetta — eloaittaan on päästävä.

Ja kuitenkin saattaa muutamanlaiseen aittaan olla lukittuna vielä tärkeämpääkin tavaraa kuin viljaa. Avain ei kyllä ole sen kummempi. Se kääntyy lukossa aivan kevyesti. Miehen kouraisua kaipaamatta ovi aukeaa sillä yhtä helposti lapsen hennosta kosketuksesta kuin vanhuksenkin vapiseville sormille. Mutta varjele vakainen Luoja sitä avainta telaumasta! Ovi ei nouse saranoilta väkivoimin, lukkoa eivät murra mitkään rautakanget eivätkä aukaise konstikkaimmatkaan tiirikat. Avaimetta pysyy ovi ikuisesti suljettuna.

Se ovi on ovi onneen ja avain on onnen avain.

Kuitenkin, jos alkaisi kysellä: missä onnen avain on? tai, kellä se on? niin ei kukaan voisi sanoa: minulla. Sillä onnen avain on kuin onkin kadoksissa. Ja on ollut jo monen monta aikaa, niin kauan että ihmiset ovat herenneet sitä hakemasta, jopa uskomasta sen milloinkaan olleen heidän hallussaan. Totta onkin, että ajat, joina varmuudella voi sanoa onnen olleen ihmislapsen omana, ovat historiantakaisia, jopa verhottuina jonkinlaiseen satumaisuuden huntuun, mikä tekee ne nykyisille ihmisille epäselviksi, miltei luoksepääsemättömiksi. Tinkimätöntä onnea emme näet koko historiassa kohtaa mistään lähempää kuin vasta paratiisin kertomuksesta eli Aatamin ja Eevan elämästä ennen heidän syntiin lankeemustansa. Ja nykyiset ihmiset pitävät ehkä syystäkin mahdottomana sellaista vaatimusta, että heidän tulisi hakea onnen avainta niistä periaatteista, joita Aatamin ja Eevan oli, onnellisia ollakseen, noudattaminen hyvän ja pahan tiedon puun suhteen.

Nyt on asianlaita kuitenkin se, että tämän kirjoittaja on aivan nykyisten ihmisten keskuudessa tavannut erään peräti onnellisen pariskunnan, niin onnellisen, ettei todella saata kuvitella itse paratiisilaistenkaan onnea sen suuremmaksi. Jos pitäisi ne rinnastaa, panisi päinvastoin etusijalle tämän nykyisen pariskunnan. Sillä vaikkapa olettaisikin Aatamin ja Eevan onnen perustuneen siihen, että he olivat alun pitäen rakastuneet toisiinsa, niin oli heidän onneansa tukemassa kuitenkin monet edullisesti vaikuttavat ulkonaisetkin seikat. Vaikeako oli olla onnellinen, kun eli ihanan luonnon helmassa, kun oli olemassa ihanteellinen suhde ympäristöön, kasvikuntaan, eläimiin, täydellinen häiritsemättömyys, vapaus kaikesta syrjäisestä sekaantumisesta heidän kahden elämään ja vihdoin heidän oma pyhä alastomuutensa, joka salli heidän aina esiintyä toisilleen Luojan itsensä valitsemassa, siis mahdollisimman kauniissa ihmispuvussa, heidän milloinkaan tarvitsematta esimerkiksi varojen puutteen tähden tehdä sellaisia salahavaintoja, että toisen uuden uutukainen puku hänen tietämättään sopiikin aivan säälittävän huonosti. Mutta meidän nykyistä pariskuntaamme eivät mitkään ulkonaiset onnen edellytykset suosineet. Päinvastoin. Luonnottomat olot, köyhyys, sukulaisten sekaantuminen ja monet muut seikat, kaikki, kaikki oli heidän onneansa vastaan, ja kuitenkin heidän onnensa paistoi kuin aurinko pimeyden keskellä. Tämä on jotain enempää kuin paratiisi.

Ei ole tietenkään ihmisen vältettävissä sellaiset ulkonaiset seikat, kuin vastoinkäymiset, ystävien, läheisten kuolema, yhtä vähän kuin omakaan kuolema tai sairaus tai vaikkapa vain kompastuminen liukkaaseen katukäytävään ja takaraivon murtuminen. Jos jonkun onnistuu mahdollisimman kauan välttää kaikkia tämäntapaisia vastoinkäymisiä, niin ei se estä häntä käymästä koko ikäänsä happamen näköisenä ja valittamasta elämänsä surkeutta. Sitäkin ihmeteltävämpää on siis sellaisten ihmisten onni, joiden elämä on täynnänsä ulkonaisia vastoinkäymisiä. Ja juuri tuo ihmeellinen seikka, että mainitun ihmisparin onni näin kukoisti kaikista ulkonaisista esteistä huolimatta, se se oikeastaan virittikin tämän kirjoittajan paljon kysyvään kirjalliseen yritykseen. Kohtalo saattoi minut näennäisesti aivan sattumoilta heidän läheiseen yhteyteensä. Vuosien vieriessä sain nähdä heitä en ainoastaan silmilläni, vaan ikäänkuin olla heissä itsessään. Ja mitä syvemmälle heidät näin, sitä ehdottomammin johduin siihen hämmästyttävään päätelmään, että onni saattaa olla kokonaan riippumaton "onnettomuuksista". Älkää tämän vuoksi heittäkö kirjaa kädestänne sitä lukematta, vaan päättäkää itse, miten asia oikeastaan olisi ymmärrettävä. Minä koetan parhaan kykyni mukaan vain saattaa eteenne pelkät tosiasiat, itse puuttumatta mihinkään arvosteluun.

Olkoon tämän kirjoittajasta kaukana niin ylimielinen väite, että hän muka tietäisi mitä onni perusteeltaan on, ja voisi siis osoittaa mistä onnen avain on löydettävissä. Minulla ei ole mitään edellytyksiä sellaiseen. Ammattini on lasten opettajattaren, vieläpä olojen pakosta vain kotiopettajattaren, ja — miksi en tunnustaisi täyttä totuutta — usein olen suistunut asemastani pelkäksi ompelijattareksi, milloin asianomaisissa perheissä vaatteiden paikkaus on joksikin aikaa käynyt tietojen paikkausta kiireellisemmäksi. Ja minäkö tällainen voisin asettua tiedoissa ylemmäksi yliopistojen oppineita, jotka väkevästi lähentävillä silmälaseilla näköänsä turmellen rasituksesta kalpeina öin päivin näitä asioita turhaan tutkivat! Tai sanoisinko, tietäväni sellaista, jota koko maailma lakkaamatta hakee, jota etsiessä vuoria murretaan, maaperän uumeniin tunkeudutaan, meriä kynnetään, ilmoissa lennellään, yleisöt hurmataan, vaillingit tehdään, kuulat ohimoihin ammutaan! Pois se! — Jos olen kirjoittanut kirjan "onnellisista", olen sen uskaltanut tehdä yksinomaan sellaisessa vaatimattomassa tarkoituksessa kuin hiljainen luonnontutkija, jonka työ tarkoittaa olla vain aineksena vastaisten suurempien nerojen yhteenvedoille ja päätelmille. Luonnontutkija pistää haavinsa metsälammen mutaiseen pohjaan, nostaen sieltä myriaadeja elämän soluja. Hän asettaa ne suurennuslasinsa alle, järjestelee, luokittelee ja latinalaisin nimin nimittelee niitä kokonaisen kirjan paksuudelta. Mutta menisikö hän näiden havaintojensa perustuksella herjaajan ylimielisyydellä sanomaan mitä itse elämä on? Ei. Vaan vastauksen tuohon ikikysymykseen on antava joku hänen vastaisista suurista lukijoistaan, jolla ei enää ole muuta yhteyttä hänen henkilönsä kanssa kuin että ehkä joku esi-isistä aikoinaan opetteli kirjoitustaitoa sen muuttolinnun sulalla, joka ihmeellisestä sattumasta kenties oli joskus lentänyt luonnontutkijaparan haudan ylitse. Niinpä ei myöskään tämä kirja, joka käsittelee onnellisia, suinkaan pyri vastaamaan kysymykseen mitä onni on, vaan ainoastaan kokoo aineksia sen suuren lukijansa varalta, joka on kerran maailmalle onnen salaisuuden selittävä ja jälleen sen käsiin antava hukatun avaimen.

ENSIMÄINEN OSA.

JÖIJE.

PAROONITAR.

Oi, kunpa olisinkin kaunokirjailija!

Silloin kuvaisin varmaankin myrskyn lähestymistä. Kuinka ensin muka pellit huoneessani vingahtivat. Kuinka uutimet vuoroin pullistuivat ja vuoroin painautuivat ruutuja vastaan. Kuinka minä kuulin ulkoa oudon, yhä kasvavan viuhunan, riensin ikkunalle ja näin alas neljännestä kerroksesta miten syyslehdet olivat lähteneet vinhaan juoksuun pitkin katua ja niiden mukana pienet oksat ja ihmiset kyyristyneinä, sateenvarjot pullistuksissa.

Tämän kaiken tekisin vain saadakseni lukijaan oikean tunnelman siitä sanomattomasta, yhä kasvavasta tohinasta, minkä Hjördis-neidin rakkaustarina kohta alussa sai aikaan ei ainoastaan hänen lähimmissä omaisissaan vaan koko suvussa, sitten laajoissa tuttavapiireissä ja vihdoin koko kaupunkiyhteiskunnan kermakerroksissa.

Ja romaanilla olisi ollut arvokas alkunsa.

Mutta minä olisin myös alkanut kirjani heti kieräilevällä epätotuudella. Sillä sää oli päinvastoin aivan tyyni ja päivä oli mitä rauhallisin, leuto talvipäivä silloin kun tässä alempana kerrottavat tapaukset saivat ainakin minuun nähden alkunsa. Tosin olen jälkeenpäin saanut tietää, että ihmiset olivat silloin jo täysin perillä tuosta rakkaustarinasta ja että sen johdosta noussutta hälinää olisi hyvinkin voinut verrata myrskyyn. Mutta minä ainakaan en tiennyt asiasta vielä mitään silloin kun "romaanin" todellinen alku minuun nähden tapahtui.

Istuin vain ommellen huoneessani, kun postimies toi minulle ruotsiksi kirjoitetun kirjelapun. Se oli mainitun Hjördis-neidin äidiltä, paroonitar B:ltä, jonka kodissa olin toiminut kotiopettajattarena.

Minua pyydettiin heille tulkiksi eräiden ruotsia taitamattomien suomalaisten kanssa pidettävään keskusteluun, jonka sisällyksestä rouva huolestuneena kirjoitti saattavansa lähemmin ilmoittaa vain suurimpana salaisuutena jollekin heidän perheensä taatuista vanhoista ystävistä ja senvuoksi kääntyvänsä minun puoleeni. "Kom genast efter norrtåget eller senast kl. 2" ["tulkaa heti pohjoisjunan saavuttua eli viimeistään kello 2">[, oli kirjeessä lopuksi, kuin jonkinlaisena hätähuutona.

Parooni B:n perhe oli ummikko ruotsalainen kieleltään, vaikka syntyperältään suomenmaalainen, niinkuin he itse aina sanoivat. Olihan lasten kotikasvatuksessa kylläkin ollut puhetta myöskin suomen kielen opettamisesta, mutta tämä aine oli jäänyt sivuaineeksi — en itsekään oikein tiedä siihen syytä. Vihdoin se hivui kokonaan pois muiden aineiden tieltä, vaikka tämän varsinaisen äidinkieleni opettamiseen olisin kyllä ollut ehkä pätevämpi kuin minkään muun aineen.

Määrätyllä kellonlyönnillä olin perillä.

He asuivat muutaman ylimyksellisesti syrjäisen kaupunginosan komeassa uutisrakennuksessa, sen toisessa kerrassa, suurten matalalta alkavien ikkunain ääressä, parkettipermannoilla, palmujen alla, vanhojen perinnäishuonekalujen ja valkeain taideveistosten keskellä. Omituinen vanhan ja uusimman uuden sekoitus täydellisessä keskinäisessä sopusoinnussa!

Lähestyessäni heidän asuntoansa huomasin katuoven edessä ajurin, joka kämmenet vastakkain hihoihin kätkettyinä torkkui kuskipukillaan. Hänen vieressään oli puinen punainen matkalaatikko ja takaistuimella näkyi kaksi myttyä.

— Pohjoisjunaltako? minä kysyin häneltä.

Hän raotti unisia silmiänsä ja nyökäytti päätään.

Nyt olen myöhästynyt, ajattelin. Mutta tultuani alakerran porraseteiseen näin siellä tanakan maalaispariskunnan, jonka pohjoisjuna oli ilmeisesti juuri vastikään pääkaupunkiin lennättänyt eksyttääkseen ja typertääkseen heidät kaikesta huimaavasta silmäinvilinästä, vihellyksistä ja rautapyöräin pauhusta äkkiä tähän koleaan, haudanhiljaiseen porrastemppeliin, jossa kuitenkin jokainen korkojen kopahdus tuhatkertaisesti kajahteli ja puheääntänsä piti oudosti hillitä. Vaimolta oli musta silkkihuivi luisunut niskaan tai oli hän hiestymisen vuoksi itse sen laskenut. Mies kuivaili lakitta päin ohimoitaan.

En epäillyt, että nämä olivat juuri noita tulkittavia suomalaisia. Uteliaisuuteni heräsi. Kunnioittavasti tervehtien he kääntyivät minua kohti, joten heiltä keskeytyi ovinimien tavaileminen. Selville tuli, että he olivat jo usean kerran käyneet ylimmästä kerrasta alimpaan oikeata ovea löytämättä. Mutta nyt kuultuaan minun suomeni, vieläpä että olin tulossa saman herrasväen luo, he turvautuivat minuun sellaisella lempeydellä ja kiitollisuudella, että olin heistä melkein pääsemättömissä. Minun olisi kai ollut odottaminen kunnes he kantavat matkalaatikkonsa ja myttynsä ylös ja sitten astuminen heidän ja näiden tavarain mukana paroonittaren hienoon huoneistoon. Ihminen ei pelkää mitään niin kuin osanottoa sellaiseen kulkueeseen, joka mahdollisesti voi joutua naurunalaiseksi. Neuvoteltuamme sovittiinkin niin, että he ensin tilaavat huoneen läheisestä matkailijakodista ja sinne tavaransa jätettyään vasta palaavat uudelleen tänne määräpaikkaan, jossa soittavat ovikelloa painamalla tuollaista nappulaa.

Olinpa todella hyvilläni heistä päästyäni, sillä istutellessani heitä ajurinrekeen hurahtivat komeat vaunut portaiden eteen ja hienon hieno Kr:n herrasväki meni nopeasti ohitsemme ovelle. Ei ollut epäilemistäkään, että herrasväen vierailukäynti tarkoitti juuri paroonitar B:tä. Kaunis yhteentörmäys, jos olisimme kaikki yhtaikaa sattuneet sisäovelle! Mikä onni, että olin älynnyt toimittaa maalaiset hotelliin ja siten myöhästyttää heidän näyttämölle ilmestymisensä!

Yläkertaan noustuani näin kuitenkin, että palvelustyttö oli — teeskennelty viattomuuden ilme kasvoillaan — päästämässä vierailijoita ulos, ilmoitellen paroonin ja paroonittaren muka ajaneen kaupungille.

Moista menettelyä olisin vähimmin odottanut erikoisesti juuri Kr:n herrasväkeä kohtaan, koska perheiden kesken oli jo kauan sitten ollut tekeillä sukulaistumisen suunnitelmia: oli sovittu asia, vaikkapa vain sanattomastikin, — että neiti Hjördiksestä ja nuoresta herra Kr:sta oli kerran tuleva pari.

Oven sulkeutumista en voinut selittää muulla kuin paroonittaren kammolla ilmaista olevansa tekemisissä äskeisten arveluttavien henkilöiden kanssa, mikä kammo muuten kävi selvästi ilmi jo hänen kirjelipustaankin.

Harvoinpa lienee mikään tulkki ryhtynyt tehtäväänsä suuremmalla uteliaisuudella kuin minä nyt.

Pujahdin sisään samaan ovensuljentaan.

Paroonittaren tapasin hänen sisimmästä huoneestaan.

Hän näytti järkytetyltä, jopa tuntui olevan viime näkemästäni vähän muuttunut ja vanhentunut.

Tosin hän tapansa mukaan otti minut niinkuin aina kaikki tulijat vastaan totutulla ja todellisellakin herttaisuudella, jossa ei koskaan kuulunut sorahdustakaan mahdollisista koti-ikävyyksistä. Olipa täällä vasta ikään tapahtunut mitä tahansa, hänen poskensa pyöristyivät ja punertuivat, koko hänen olentonsa hymyili, ilmaisten vilpittömintä ihastusta ja iloa tulijan näkemisestä. Mutta jo kohta ensimäinen sana, joka koski "asiaa", saattoi hänen kasvonsa äkkiä huolestuneiksi ja pulpahutti kyyneleet kauniisiin muljosilmiin, seikka, jota hän itse ensimäisenä oli valmis pitämään hämmästystä herättävänä.

Ikäänkuin näihin omiin kyyneliinsä vedoten hänen katseensa puhui minulle:

"Niin, ihmetelkää vain, mutta tämmöiseksi meidän elämämme on nyt muodostunut!"

Hän istutti minut aivan lähellensä sohvan viereen ja alkoi kohta puhua "asiasta", sitenkin ilmaisten tilanteen tavattomuuden.

Minä sanoin jo nähneeni asianomaiset tulkittavat.

— Ah, neiti Kahila, hän huokasi päätänsä pudistaen ja upottaen muljosilmänsä yläluomien alle, — te tulette hämmästymään, hämmästymään! En ymmärrä oikein, mistä päästä aikaisinkaan, kaikki on meillä aivan sekaisin — enkä itse puolestani välitä enää koko elämästä…

Vielä runsaampi kyyneltulva täytti hänen silmänsä eikä hän hyvään aikaan jatkanut.

Tällä hetkellä minä luulin, että perhettä oli kohdannut vähintään jokin vararikkokysymys. Ehkä nuo maalaiset olivat heidän armottomia velkojiansa. Rikas talonpoika saattaa olla kauhea julmuri raha-asioissa…

Paroonitar pyyhki äänettömänä kyyneleitään, kauan ja merkitsevästi, kunnes vihdoin uskoi minunkin pitävän asiaa tarpeeksi järkyttävänä, jolloin hän hiljaisella, murtuneella äänellä alkoi kertoa.

Tästä hänen hajanaisesta, heittelehtivästä, usein tunteiden purkausten katkaisemasta selostuksestaan sain pääpiirteissä seuraavanlaisen kokonaiskuvan:

Jöije — joksi Hjördistä tavallisesti kotona sanottiin — oli pannut vireille rakkausjuonen varattoman ja aivan nimettömän suomalaisen keltanokan kanssa, ilmaisten asiassaan mitä mahdottominta itsepintaisuutta.

Oli monella keinoin koetettu tehdä asiasta loppua. Oli rakennettu melkein voittamattomia vaikeuksia heidän kohtaamiselleen ja kirjeenvaihdolleen, jolla näitä kohtaamisia valmisteltiin. Mikään ei ollut auttanut.

Vihdoin oli pitänyt ryhtyä pakkokeinoihin ja suorastaan vangita tyttö huoneeseensa. Jolloin seuraus oli ollut se, mikä oli melkein murtaa paroonittaren terveyden, kuten hän itse lausui: Jöije oli saanut puolelleen yhden palvelijoista ja tämän avulla vanhemmiltaan salaa pujahtanut myöhään illalla huoneestaan. Asia oli tullut ilmi aivan sattumalta muutaman tuttavan kautta, joka oli tavannut nuoret kuutamo-kävelyltä Kaivopuistosta. Tuskin oli tämän skandaalin hälinä saatu jotakuinkin painumaan kun tuli toinen:

Jöije oli pyytänyt päästä ystävättärensä luo heidän maatilalleen. He olivat yhdessä kiusaamistaan kiusanneet, kunnes olivat saaneet suostumuksen. Hän oli lähtenyt aamulla 8-junalla. Seuraavana päivänä puoli 11 aikaan soitetaan maatilalta:

— Halloo, onko neiti Hjördis kotona.

— Ei, hänen pitäisi olla siellä, hän lähti eilen aamulla.

— Täällä ei ole käynyt ketään!

Nyt nousee suuri hälinä. Kuin kiusaksi leviää katoamisen tieto nopeasti kaikkialle ja koko maailma tahtoo olla osallisena neiti Hjördiksen etsimiseen. Neuvoja satelee, mitä mahdottomimpia arveluja lausutaan, asiamiehet juoksevat, telefonit soivat! Mutta etsinnän kehittyessä ja kyselyjen laajetessa yhä useammat alkavat hymyillä, milloin eivät aavista paroonittaren panevan merkille heidän ilmeitänsä. Ja aivan oikein, vihdoin saadaankin erään lähiaseman päälliköltä tieto, että neidin oli nähty edellisenä päivänä saapuvan Helsingistä tulevalla junalla — muutaman nuoren herrasmiehen seurassa. He olivat heti lähteneet kävellen maantietä poispäin eikä heitä oltu sittemmin nähty.

Tämä oli kohdannut paroonin perhettä kuin salaman isku. Jöije oli silloin vasta 16-ikäinen.

Todistukseksi siitä kuinka järkyttävän vaikutuksen tapaus oli tehnyt, paroonitar kertoi sivumennen, että parooni, kovin hermostunut mies kun oli, turhaan koetettuaan saada tytärtään käsittämään mihin tämä oli tehnyt itsensä syypääksi, kadotti vihdoin niin kokonaan malttinsa, että löi Hjördistä kasvoihin. Vain se, joka on ollut tässä perheessä vuosikausia ja on oppinut tuntemaan sen hienoa perhehenkeä, voi arvostella miten järkyttävästi tapauksen on todellakin täytynyt vaikuttaa, kun se sai paroonin juuri sillä tavoin unohtamaan itsensä. Lasten kasvatuksessa ei oltu milloinkaan käytetty vähintäkään ruumiillista rangaistusta.

Jöije oli palannut iltajunassa. Hän tuli kotiin ja salaamatta mitään tunnusti kohta kaikki.

— Missä olitte yötä? oli isä kysynyt.

— Menimme heinälatoon.

— Mitä te siellä teitte?

Jöije vastaa viattomasti:

— Me nukuimme.

Parooni avaa pari kertaa suutansa, mutta voimatta sanoa mitään puhaltaa vain pitkään ja sortuu raivosta voimattomuuteen. Sitten uudestaan kiihtyen alkaa sanoa: Ymmärrätkö sinä … ymmärrätkö sinä… Ja kun ei huomaa Jöijessä ymmärryksen jälkeäkään, kadottaa järkensä, ja lyö häntä kasvoihin.

Mutta ei edes tämä paroonin "hirveä excessi," kuten paroonitar sanoi, tehnyt Jöijeen minkäänlaista vaikutusta. "Sama ärsyttävän autuas hymy oli pysynyt hänen kasvoillaan edelleenkin, jokin poishivuttamaton, ulosjuurruttamaton marttyyrin ilo siitä että kärsimyksistä huolimatta oli saanut todistaa onnensa". — Nämä ovat suomennoksia paroonittaren nimenomaisista lauseista. Olen ne alleviivannut, koska ne ensimäiseksi herättivät minussa sen mielenkiinnon, joka sittemmin sai tämän kirjan syntymään.

Vihdoin, kun päästiin selvyyteen, etteivät mitkään kotilääkkeet tee vähintäkään vaikutusta, käännyttiin muutamien etevien pedagogien ja perheenystävien puoleen. Nämä eivät kuitenkaan voineet tulla yksimielisyyteen sopivimmasta menettelytavasta. Vaikka he pitivät yhteisen neuvottelukokouksen, jäivät mielipiteet jyrkästi vastakkaisiksi: toiset pitivät parhaana, katsoen asianomaisen nuoreen ikään, antaa hänelle täyden seurusteluvapauden, arvellen todennäköiseksi, että siten koko tuo rakkaudenhuuma itsestään haihtuu. Toiset taas, vedoten samoin asianomaisten nuoruuteen, pitivät välttämättömänä väkivaltaista erottamista ja neuvoivat pitempää oleskelua ulkomailla.

Viimemainittua neuvoa seurattiinkin.

Ulkomailla koetettiin kaikin tavoin haihduttaa Jöijen mielestä kotiasiain muistelemiset ja kiinnittää häntä uusiin vaikutelmiin, Italian ihanaan luontoon, vilkkaisiin etelämaisiin ihmisiin, taulunäyttelyihin, konsertteihin, teattereihin…

Paroonitar jatkoi jokseenkin tähän tapaan:

— Ajatelkaa, ei mikään auttanut! Kirjevaihtoa oli mahdoton lakkauttaa, se kukoisti koko ajan. Ei mikään, ei mikään auttanut. Suomalainen poika pyöri vain tytön päässä minne ikinä matkustimmekin. — Mutta olenko sanonut teille pääasiasta? He eivät osaa sanaakaan toistensa kieltä! Jöije ei suomea eikä poika ruotsia. Ja sittenkin! — Mitä he oikeastaan kirjeisiinsä sotkevat, on minulle kokonaan arvoitus, en ole alentunut urkkimaan. Yhtä vähän olen milloinkaan ymmärtänyt miten he puheessakaan toistensa kanssa selkiytyvät. Sanalla sanoen koko tämä asia on minulle täydellinen arvoitus, jonkinlainen egyptiläinen sfinksi. Ja ulkomailla-olosta asia näytti pikemmin pahenevan kuin paranevan.

— Sieltä palattuamme koetettiin tuota toista neuvoa. Heille annettiin täysi vapaus, se on, nuorukainen sai käydä meillä.

— Mitäkö me hänestä pidimme? Minun täytyy tunnustaa, että katsoen siihen alituiseen suruun ja vastenmielisyyteen, joilla tuo tyttäreni onnenriistäjä on minua vuosikauden elättänyt, hän lähempää katsoen ei tee niin aivan luotansa työntävää vaikutusta kuin luulisi. Mutta tämä olkoon sanottu vain ulkonäön ja käytöksen perustuksella. Emmehän me voi puhua sanaakaan toistemme kanssa, ainakaan emme mitään merkitsevämpää. Oh, tätä ikuista hassutusta! Mieletöntä sokeutta!

— Mutta jos luulette, rakas neiti Kahila, että tuon toisenkaan neuvon seuraamisesta oli toivottua apua, niin suuresti erehdytte. Mikään rakkaus ei ole heistä haihtunut, vaan vastoin kaikkia otaksumista heidän elämänsä on muodostunut päinvastoin alituiseksi toistensa kanssa seurustelemiseksi. Vielä entistäkin toivottomammaksi on heidän suhteensa muuttunut: he ovat todellakin käyneet "erottamattomiksi". Ajatelkaa: he ovat uineetkin yhdessä! Niin, älkää hämmästykö, uineet, uineet! Ei, en voi jatkaa, tämä on liikaa!

— Maailman edessä on asia pysynyt yhä edelleen tuommoisena epämääräisenä arvoituksena: he ovat olleet puoleksi kihloissa, eli puoleksi julki- ja puoleksi salakihloissa, en itsekään ymmärrä oikein mitä he ovat olleet ja mitä ovat ja vielä vähemmän mitä tulevat olemaan. Mutta ymmärrättehän, etteivät asiat saa jäädä tälle kannalle. Me olemme yleisen huomion esineenä, tätä asiaa pohditaan joka nurkassa, se on suosittuna keskustelunaineena jokaisessa seurassa, sanalla sanoen, siitä on muodostunut jonkinlainen teoreettinen väittelykysymys, jossa aikamme nuoret ja vanhat törmäävät yhteen. Sangen hauskaa ajanviettoa, mutta meille vähemmän hauskaa, — kamalaa! — sietämätöntä!

Meidän vielä puhuessamme ilmoitettiin, että odotetut maalaiset olivat saapuneet.

Ikäänkuin jotakin muistaen paroonitar tarttui päähänsä ja huudahti:

— Ah, rakas ystäväni, olen tässä lörpötellyt ja pääasia on vielä sanomatta. Nuo ihmiset, jotka olemme tänne kutsuneet ja jotka te näitte asemalla, ovat pojan vanhemmat. Tehkööt he nyt vuorostaan mitä voivat. Me olemme aivan kylläksi koettaneet "haihduttaa rakkautta" Jöijestä, koettakoot he nyt haihduttaa sitä pojastansa. Viekööt hänet pois, viekööt minne tahtovat!

Me nousimme paikoiltamme ja minä odotin vain, että paroonitar lähtisi edelläni saliin. Mutta hän sanoi:

— En voi sietää mitään "kohtauksia". Vaikka jotakuinkin osaankin suomea, olen pyytänyt mieheni puhumaan heidän kanssaan minun tarvitsematta nähdä heitä. Minä en rakasta, en siedä — kohtauksia, ymmärrättehän… Te kyllä kerrotte minulle sitten. Teidän pitäisi nyt tulkita miehelleni mitä he sanovat ja heille mitä mieheni sanoo.

Rupesin lähtemään, mutta tahtoen keskustelumme päättäjäisiksi antaa liikutuksellensa valtaa hän vielä pysäytti minut, syleili minua ja puhjeten varmuuden vuoksi vielä kerran kyyneleihin sanoi:

— Ah, rakas Hilja-ystävämme, sitäkö varten Jöije on lempityttäremme, että kaikki päättyisi tämmöiseen! Sitäkö varten te ja me olemme häntä kasvattaneet, opettaneet hänelle kieliä, musiikkia, sitäkö varten, että joku suomalainen talonpoikaispoika valloittaisi hänet meiltä. En voi enempää … menkää … jo on aika…

Minä naurahdin ja sanoin, etten ikinä voinut uskoa asiasta mitään sen totisempaa tulevan.

Paroonitar syleili minua toistamiseen.

— Näen, että tahdotte auttaa meitä. Te olette juuri sopivin henkilö selvittääksenne meidät näistä vaikeuksista. Ja kuinka minä en todellakaan ennen tullut teitä ajatelleeksi! Oh, kuinka paljon minulla on kanssanne vielä puhuttavaa, mutta sittemmin… Teidän on nyt kiirehdittävä…

Menin saliin siinä selvässä tunnossa, ettei tehtäväni suinkaan pääty tähän tulkitsemiseen, vaan että nyt oli alkamassa uusi jakso yhteistyössäni tämän perheen kanssa.

PAROONI.

Lukijani varmaan ja syystäkin oudostelee, miten minä syntyperältäni suomalaisena, vieläpä "alaluokasta" lähteneenä, saatoin vastustelematta tai millään tavalla mieltäni ilmaisematta kuulla niin halveksivia huudahduksia suomalaisuuden laskuun. Mutta pyydän ensiksikin ottamaan huomioon asemani kotiopettajattarena. On aina hyödyllistä osata asettua toisen ihmisen kannalle ja asettukaapa nyt kerraksenne sellaisenkin olennon maaperälle. Kuvitelkaa mieleenne olento, jonka aina täytyy osata asettua toisen kannalle, — jonka täytyy kokonaan luopua omasta taivaanrannastansa voidakseen elää vain toisten näköaloissa, — jonka täytyy sammuttaa oman elämänsä kaikki muistelmat eläytyäkseen toisten muistelmiin, luopua mauistansa omistaakseen toisten maut, tulevaisuudestansa, melkeinpä nimestänsäkin ajatellakseen vain toisten tulevaisuutta ja nimeä, — silloin on edessämme kotiopettajattaren kuvan pääpiirteet. Tosin ei hänen tehtävänsä tässä itsensä unohtamisessa ole lainkaan niin vaikea kuin luulisi. Sillä vuosikausien kuluessa ei kukaan milloinkaan muistuta hänen mieleensä mitään mikä koskee hänen personaansa, ei tiedustele hänen vanhemmistaan, kotiseudustaan, ei kysy hänen makujaan, hänen tulevaisuuttaan tai personallisia aikeitaan. Paras kotiopettajatar on se, jolla ei mitään tuommoisia personallisia asioita olekaan. Mutta juuri tästä syystä voikin sattua, että hän myös hautaa luonnollisen heimotunteensa muiden personallisten myötämielisyyksiensä mukana. Ja hän voi joutua vieläkin pitemmälle. Tottuneena eläytymään vieraisiin makuihin ja tunteisiin hän voi eläytyä myöskin vieraaseen heimotunteeseen. Eikä ollenkaan tarvitse erikoisesti syyttää kotiopettajatar-poloisten muka orjamielisyyttä. Tunnen jalosukuisia aviopuolisoja, jotka ovat puolisonsa tähden unohtaneet oman heimotunteensa omistaakseen vähitellen kokonaan puolisonsa heimotunteen, jopa nousseet oman entisen heimonsa suoranaisiksi vihollisiksi, vainoaikain koituessa. Ylimenon siltaa on aivan helppo kulkea. Ihmisessä syntyy jonkinlainen sanaton tunnon päätelmä: he rakastavat ruotsalaisiansa juuri samalla tunteella millä minä rakastan suomalaisiani. Oman tunteeni perustuksella minä oleellisesti ymmärrän heidän tunteensa, sen herkimpiä värähdyksiä myöten. Vuosikausien yhdessäolo totuttaa näin aina asettumaan heidän kannallensa ja aivan huomaamattani tapahtuu minussa vihdoin tuo omituinen tunteiden vaihdos, jota muutamat vertaavat maankavallukseen, mutta toiset saattavat yhtä hyvällä syyllä pitää siunauksellisena sielunlisänä, joka kohottaa ihmisen heimolais-asteen yläpuolelle.

En ole koskaan päässyt täysin selville siitä, kummatko ovat oikeassa, tuomitsijatko, vai hyväksyjät. Eiköhän voi ajatella niin, että "kavallus" on käsillä vain jos totuttautuu ottamaan osaa myöskin oman heimon pilkkaamiseen ja halventamiseen, mikä kaikki muutamissa oloissa on kylläkin jokapäiväistä leipää. Ja siihen — sen voin sanoa käsi sydämellä — en ole tehnyt itseäni vikapääksi. Mutta kukaan ei voi kohtuudella vaatia kotiopettajattarelta, että hän osoittaisi mieltänsä joka kerta kun kuulee laskettavan pilaa tai saa olla omaan heimoonsa kohdistuvien vastenmielisyyden purkauksien todistajana.

Pilan ja halveksimisen aiheet suomalaisia kohtaan ovat muuten niissä piireissä, joista nyt on puhe, jotenkin löyhällä perustuksella. On vain olemassa jokin ylimalkainen tunne, että suomalaiset ovat jotain alempaa rotua, jonka varsinainen elämänala ei oikeastaan nousisi palkollisen tasoa ylemmäksi, ellei olisi ilmaantunut turhanpäiväisiä kansan villitsijöitä. Uuden ajan muuttuneet olot, umpisuomalaisen nuorison miehistyminen ja toiminnan arenalle astuminen ei ole voinut heidän pinttynyttä ajatuskantaansa vähimmässäkään määrässä muuttaa, ainakaan ei heidän vanhojensa. Aina vaan heissä pysyy se vakaumus, että suomalainen nainen, olipa muuten kuinka sivistynyt tahansa, kävelee jalankärjet sisäänpäin, avaa suunsa ihmetellessään, jopa saattaa juhlaillallisen syötyään hienosti röyhähtää, ja että suomalainen herra, vaikkapa palvellen senaatin virastoissa, käyttää kaulusta hienoon reunalikaan asti, tai että hänen housunsa ovat joko liian pitkät tai liian lyhyet, takaa pussillaan tai polvista pönkällään, tai että takki kiiltää kyynäspäistä. Saattaa olla vain yksikin näistä pukuvirheistä, niin se jo riittää rodun ilmaisemiseksi, ja parooni vetää kädellään mykän eroseinän itsensä ja nousukkaan välille. Pahoin pelkään, että heidän halveksumisensa ei ottaisi vähetäkseen, vaikka meillä syntyisi tuhatvuotisista talonpoikaissuvuistamme omia parooneja. Vaatimukset vain kasvaisivat ja he löytäisivät parooni Miettisestä naurettavuuksia ehkä paljon enemmän kuin nyt maisteri Miettisestä. Perinpohjin tuntien heidän myötä- ja vastenmielisyyksiensä vivahdukset minä voin todistaa, että asemamme, jos se perustetaan mokomaan kilpailuun ja pannaan riippuvaksi heidän tunnustuksestansa, on peräti toivoton. En voi mitenkään kuvitella mielessäni että he luopuisivat vaatimuksistaan ja tinkisivät jotain comme-il-faut käsityksistään suomalaisten hyväksi.

Erittäin voimakkaasti tunsin tätä kaikkea nyt seuranneessa tulkinnassani.

Tulin saliin ennen paroonia.

Maalaisistani oli saapunut vain talonpoika itse. Vaimo oli jäänyt hotelliin kirstua ja myttyjä vahtimaan.

Mies esitteli itsensä maanviljelijä Leppäseksi, Oulun puolesta.

Kookkaan puoleinen, kaunis, vapaa, kuninkaallinen, jos ajattelen häntä kotitilallansa vauhkoa orivarsaa taluttamassa; mutta täällä liukkaalla parkettipermannolla, palmunoksien alla, matalien tuolien ja matalalta alkavien ikkunain keskellä hänen olentonsa tuntui supistuneelta, tuoden mukanaan tänne jonkinlaista tukalaa, toivotonta epäsointua.

Kovin reippaasti hän alkoi. Teki sulavia liikkeitä, puhui kovalla, iloisella äänellä, siirtelihe paikasta toiseen lyöden kantapäitä yhteen.

Tietysti tämä kaikki oli pelkkää tekeytymistä. Minä tunnen teidät niin hyvin, rakkaani. Tiedän, että vauhti oli otettu jo ennen sisään astumista, jo kadulla. Tiedän mitä on maksanut irtautua kotinurkista, voittaa ujosteleva arkailu, tulla pääkaupunkiin, astua tämän kynnyksen yli. Vaimo oli siellä kotona ylen urhoollinen, piti retkeä leikintekona, oli utelias näkemään maailmaa ja Suomen suurinta kaupunkia. Mutta mitä lähemmäksi tultiin, sitä enemmän hän vetäytyi etualalta ja antoi miehensä kulkea edellä. Kunnes viimeisessä koettelemuksessa voimat kokonaan pettivät ja hän jäi istumaan hotelliin. Tiedänhän minä, kuinka suureksi nolaukseksi te otitte sen, että teidät käännytettiin hotelliin, kun te kimpsuinenne kampsuinenne olitte juuri astumassa paroonin luo aivan kuin valmiin sukulaisen syliin. Te vasta silloin huomasitte minkä hirmuisen sopimattomuuden olitte olleet tekemäisillänne. Tiedän miten mies syytteli omaa ja vaimonsa sanomatonta tyhmyyttä. Tiedän myöskin, että punaista kirstua ja tuliaisnyyttejä vartioimaan jääminen oli emännältä pelkkä tekosyy täydellisen masentumisensa peittämiseksi.

Reipastelu onnistui Leppäselle aluksi vallan mainiosti. Puhe pysytteli nopeana, tarpeellisen ylimalkaisena, pelkissä isäntäväen terveyden ja voinnin kohteliaissa tiedusteluissa. Ja ainoastaan tuosta hienosta hiostumisesta, joka oli noussut hänen punertavalle, karvalakin jäljeltä vielä kuumalle otsalleen, ymmärsin mitä jännitystä tämä häneltä kysyi.

En saanut häntä parhaillakaan pyynnöillä istahtamaan.

Ensin luulin hänen arastelevan sitä, että sarkavaatteet joutuisivat kosketuksiin tuolin vaaleanviheriän silkin kanssa tai että lunta olisi kenties vielä jäänyt hänen saappaisiinsa sulamaan siihen muhevalle jalusmatolle. Mutta myöhemmin tulin selvästi huomaamaan, että hän piti vain sopimattomana käydä istumaan syrjäisen käskijän pyynnöstä — ennenkuin isäntäväki itse oli tullut. Oikein, oikein, rakkaani! Tämä kaikki on niin tuttua, niin kallista, niin lähellä sydäntäni. Siellä pitkissä, puhtaissa pirteissänne te opetatte lapsillenne ja lastenne lapsille itsenäisiä, mutkallisia käyttäymissääntöjä, miten tervehtiä tupaan tullessa, mihin jäädä seisomaan, milloin kättä tarjota ja milloin odottaa toisen tarjoavan, miten ensin puhetta alkaa, milloin vasta asian sanoa, miten lähtöä tehdä, ja kuitenkin ovat nämä säännöt niin selviä että jo ensi kertaa opetettaessa tuntuu kuin olisi ne jo kauan sitten tiennyt. Niine perinnäistietoinenne te menette reippaan varmoina vaikkapa kuninkaan palatsiin. Sillä toki ovat esi-isät satojen vuosien aikana tienneet oikein opettaa miten jumalan luoman on jumalan luomaa kohteleminen. Mutta jo hovin etupihoilla saatte kokea, ettette näistä asioista mitään tiedä. Te hämmennytte ja reippautenne alkaa arveluttavasti horjua.

Ilmoitukseni, että olin saapunut tulkiksi paroonille, joka ei puhunut suomea, sai Leppäsen vähän levottomaksi. Hänen vauhdikas reippautensa aleni huomattavasti ja mies kävi hyvin totiseksi. Ilmeisesti hän ei ollut odottanut näin juhlallisia toimenpiteitä, vaan oli varustautunut johonkin aivan toiseen.

Yhä selvemmin aloin huomata, että tässä täytyi olla Leppästen puolella jokin väärinkäsitys koko kutsun varsinaisesta tarkoituksesta.

Ja niin olikin.

Parooni ilmestyi vihdoin saliin.

Rauhallisen uneliaana, niinkuin hänen tapansa aina oli, hän alkoi lähestyä meitä.

Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan yksiväriset, tummanpunaiset. Kauempaa katsoen niiden lisäksi näkyivät vain harmaantuneet, melkein valkeat viikset ja valkea tukka, eikä mitään muuta. Mutta lähemmäksi saatua erottuivat vihertävän ruskeat, raukeat silmät, joita uneliaat silmäluomet peittivät puoliväliin asti.

— Mycket angenämt, hän sanoi veltolla nenä-äänellä, tervehtien Leppästä sormiansa puristuttamalla.

— Parooni sanoo iloitsevansa tuttavuudesta, minä käänsin Leppäselle koettaen auttaa häntä entiseen reippauteensa.

Leppänen rykäsi, naurahti epätietoisena ja alkoi hokea:

— Jo joo, joo, kyllä, kyllä niin…

Ja teki kohta voimakkaan yrityksen koko entisen vauhdikkaan mielialansa takaisin palauttamiseksi. Istuutuen vapaasti meidän mukanamme hän äkkiä pääsikin kaikista kahleista. Silmät alkoivat viekkaasti hymyillä, ruumis runnahti jäykistyksestään, ja tavoitellen ystävällisintä sovinnollisuutta vastaukseksi paroonin odottamattomaan ilon ilmaisuun heidän juuri alkaneen tuttavuutensa johdosta hän sanoi sydämen täydellä antaumuksella:

— Lentoa se tekee!

Mutta parooni ei pannut tähän jokaiselle tunnetun säävaihteen kertomiseen mitään huomiota, vaan alkoi suoraa päätä puhua "asiasta".

Leppäseen katsomatta, minuun kääntyneenä, hän saneli yhteen menoon melkein kaiken sanottavansa, joka oli minulle suurimmaksi osaksi jo tuttu puhelustani paroonittaren kanssa.

Paroonin vielä puhuessa huomasin kuinka Leppänen jälleen suoristihe tuolillaan, kuinka hän jäykistyi, kävi totiseksi, ja kuinka uudestaan hieno hiostuma kohosi hänen otsalleen.

Olin aivan varma ettei Leppänen ymmärrä sanaakaan mitä parooni puhuu. Mutta Leppänen olisi jäykistynyt, vaikka parooni olisi muitta mutkitta sanonut antavansa tyttärensä hänen pojalleen ja vaikka Leppänen olisi ymmärtänyt joka sanan paroonin puheesta. Sillä tällä hetkellä Leppänen vähät välitti kaikesta siitä mitä parooni saattoi puhua tai olla puhumatta. Häntä kangistutti sanomattomasti vain se tosiasia, että parooni ei ollut yhtynyt säästä puhumaan.

Tietysti Leppänen olisi kyllä yhtä mielellään saattanut sanoa puheen alkajaisiksi jotain muutakin, jos vain olisi keksinyt toisen yhtä varman yksimielisyyden-pohjan heidän kahden välille. Mutta hän ei keksinyt, ja silloin täytyy turvautua säähän, joka on aina varma yhdysside umpivieraidenkin ja tuntemattomien välillä. Mutta alkaa puheensa "asialla", ensin osottamatta pitävänsä sovinnollisuutta kaikkia "asioita" tärkeämpänä, se on ainakin yhtä kömpelö virhe kuin tervehtimisen laiminlyönti. Semmoiset olivat maalla tavat ainakin minun lapsuudessani ja Leppäsestä minä nyt näin, että ne olivat siellä samat yhä edelleenkin.

Mutta parooni ei tietysti aavistanutkaan loukanneensa, vieläpä syvästi loukanneensa Leppästä. Hän päinvastoin piti parhaana viivyttelemättä iskeä ikävään ja arkaan asiaan; sittepähän näkee voiko olla kysymystä mistään sovinnollisuudesta heidän välillänsä. Mitä suoremmin ja välittömämmin hän kävi asian sisimpään ytimeen, sitä rehellisempi hän tunsi olevansa. Ja pakko puhua ennen asiaa jostakin semmoisesta kuin "säästä" olisi tuntunut hänestä suorastaan teeskentelyltä, — tuskinpa hän olisi saanut sellaisia etulauseita suustansakaan ilman nolointa ja onnettominta irvistystä. Sillä parooni oli todella sydänjuuriaan myöten rehellinen mies, jonka vertaisia ani harvassa tapaa.

En tiedä kuitenkaan olisiko hän, jos olisi tulkitta haastanut suoraan Leppäselle, sentään purkautunut niin intohimoisiin ja säälimättömiin sanoihin kuin nyt, jolloin hän tiesi niiden käyvän vielä minun seulani lävitse. Luottaen siihen, että minä kyllä tulen "valitsemaan sanoja", hän antautui hillittömän vapaasti ikäänkuin vain minulle selittämään tuon rakkaussuhteen ääretöntä typeryyttä ja sen toteuttamisen täydellistä mahdottomuutta.

Kaikki jättäytyi näin minun varaani.

Jo paroonin ensi sanoista minä aloin miettiä miten ja myöskin mitä tulen Leppäselle puhumaan.

Tehtäväkseni siis tuli keksiä sopiva, vähimmin loukkaava muoto niille ytimekkäille lauseille, joilla parooni todisteli avioliiton olevan noiden nuorten välillä mahdottoman. Ensiksikin, hän sanoi, Jöije ei ole kasvatettu karjakon tehtäviä silmällä pitäen. Jos herra ylioppilas, kuten kuulostaa, ei ole halukas lukuja jatkamaan, vaan aikoo jäädä isänsä maatilaa hoitamaan, niin — olipa tila kuinka hyvässä kunnossa tahansa — se vaatii emännäksi käytännöllisen ja säästeliään ihmisen, eikä Jöijen tapaista, jolla ei ole kaukaisintakaan aavistusta mistään sellaisesta. Hänen tapaisensa olento vaatii menestyäkseen kaupunkilaista sivistyselämää ympärilleen, taidenautintoja, alituista seurustelua … eikä istumista suuressa pohjalaisessa tuvassa, jota yksi ainoa kattolamppu valaisee. Sanokaa Leppäselle että hänen velvollisuutensa on pelastaa poika siitä kauheasta onnettomuudesta, minkä heidän yhtymisensä aivan varmaan tuottaisi myöskin tälle pojalle. Sanokaa, että Jöije ei ole niitä tyttöjä, jotka voivat nöyrästi kohtaloonsa alistua. — Toiseksi — ja parooni meni mielenliikutuksesta aivan sinipunervaksi — tässä varmaankin lasketaan, että maalainen tupa voitaisiin vähitellen muuttaa herrashovin asunnoksi niillä varoilla, jotka kerran minulta jäävät? Sanokaa hänelle, että tämä on perinpohjainen erehdys. Niin, neiti Kahila, Jöijen ainoa pelastus on joutua rikkaisiin naimisiin, joka on takaava hänelle mahdollisuuden jatkaa totuttua elämäntapaa aineellisista huolista kokonaan vapaana. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Mutta selittäkää se nyt myöskin tuolle. — Kolmanneksi, koska varma onnettomuus uhkaa yhtä paljon hänen poikaansa kuin minun tytärtäni, ja koska minä puolestani olen jo tehnyt kaiken mitä suinkin voi ajatella häivyttääkseni tyttärestäni nuo typerät tunteet — voittehan kertoa ulkomaanmatkastamme — niin ehdotan, että nyt pojan isä puolestaan tekisi jotain onnettomuuden torjumiseksi, ja uskallan esittää mietittäväksi, eikö olisi sopivinta toimittaa poika pois tältä paikkakunnalta, jonnekin pohjoisemmaksi, ja koettaa tutustuttaa toisiin neitosiin, emäntä- ja karjakkokoulun käyneisiin. No, no, ettehän näitä viimeisiä tarvitse sanoa, sanokaa vain, että veisi pois. Ymmärrättehän: se on mahdotonta! se on typerää! se on suurinta idiotismia! No sanokaa, sanokaa.

Parooni alkoi käydä edestakaisin, puhallellen ja nenäliinoin pyyhkien kuumentuneita kasvojansa.

Mistä löytäisinkään sopivan vertauksen, joka edes sinne päinkin kuvaisi sitä täydellistä epäsointua, minkä tulkintani vaikutti Leppäseen! Vertaisinko tilannettamme pianoon, jonka kaikki kielet ovat päästetyt vireistään ja jolla kuitenkin soitetaan akordeja? Minä puhuin ja minun omia korviani viilsi se mitä sanoin. Leppänen kuunteli ja hänen kasvonsa jäykistyivät vähitellen omituiseen tuskan irvistykseen, silmät pienenivät pienemistään loistaen valoa vastaan epämääräisesti ja tylsästi. Ellen erehdy, häntä melkein nukutti. Ja minä vain jauhoin ja jauhoin. Olin vasta toisessa pykälässä asti ja mietin ylimenoa kolmanteen eli ehdotukseen, että poika vietäisiin pois koko kaupungista.

Ennenkun vielä siihen pääsin, huomasin että Leppänen alkaa suuttua. Hän riuhtasihe äkkiä irti mielensä painostuksesta, ojentui terävästi, käpristi jalat tuolin alle ikäänkuin olisi vain odottanut milloin minä lopetan jaarittelemasta ja hän pääsee nousemaan.

Koetin viivyttää kolmatta pykälää ja lievensin sanojani niin kuin vain taisin. Sillä minä tiedän mitä talonpojan suuttuminen tämmöisissä hänelle oudoissa olosuhteissa merkitsee. Siinä voi olla leikki kaukana. Ensimäisestä sopimattomasta sanastaan näin hienossa ympäristössä hän itse jo luulee menettäneensä koko pelin, ja kun se on kerran menetetty, ei hän enää välitä mistään, vaan antautuu valtoinaan mielensä kuohua purkamaan.

— Parooni ajattelee, minä sanoin, että asia voisi teidänkin pojallenne koitua mitä suurimmaksi onnettomuudeksi…. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä Leppäsen silmät alkoivat arveluttavasti räpytellä, ja voimatta enää hillitä itseään hän nousi — seikka joka maalaisten käsitysten mukaan on perin tavaton. Sillä nousta lähteäkseen ennenkun kahvia on tarjottu merkitsee jokseenkin samaa kuin alkeellisimpienkin käyttäymissääntöjen rikkomista, jonka tehtyään melkein voi ruveta vaikka kiroilemaan tai huonekaluja rikki paiskelemaan. Minä odotinkin joka hetki Leppäsen suusta lähtevän jotain sellaista kuin: "saatanaakos minua tänne narrasit!" Sillä hänen huulensa alkoivat vavista ja hän ilmeisesti haki sanoja.

En uskaltanut jatkaa. Minä vaikenin.

Parooni kysyi, olenko tulkinnut kaiken.

Mutta ennenkun vastasin, sanoi Leppänen murahdellen:

— Mikäs siinä muu auttaa, viedään poika pois koko kylästä.

Ihastuneena sanoin paroonille, että ennenkun olin ehtinyt vielä tulkitakaan, Leppänen jo itse ehdottaa, että poika toimitetaan pois. Johon parooni hämmästyneenä sanoi, ettei ollut odottanut sellaista talonpoikaiselta ihmiseltä. Ollenkaan huomaamatta Leppäsen mielentilaa parooni meni hyvillään häntä kättelemään. Rupesipa sopertamaan suomeakin.

Mutta Leppänen otti puolestaan tämän kättelemisen hyvästin sanomiseksi, eli — taaskin maalaisten käsitysten mukaan — kuulumattomaksi ylimielisyyden ja hävyttömyyden osotukseksi. Sillä hyvästit täytyy lähtijän sanoa ensin, muuten on asema kuin ulospotkitun.

Minä näin selvän ivanhymyn Leppäsen suupielissä, ja samassa muuttui hänen käytöksensä jyrkästi. Hän ojensi auliisti kätensä paroonille ja alkoi monilla syvillä kumarruksilla vakuutella kunnioitustansa "herra paroonille", jopa "korkeasti kunnioitetulle herra paroonille".

Parooni mielistyi yhä enemmän, taputteli Leppästä olalle, ja minä kuulin hänen kauhean suomensa sekaantuvan Leppäsen lakkaamattomiin mairitteluihin. Ja mitä enemmän parooni mielistyi sitä nöyremmin Leppänen kumarteli. Kuulinpa hänen sanovan paroonin puheitten sekaan: "Kas sitä poikaa! Että se kehtaakin niin ylhäisiä! Hunsvotti!" — Ja niine kumarruksineen vetäytyi hän yhä lähemmäksi ovea, kunnes livahti eteiseen, kapasi lakkinsa ja palttoonsa ja yhä laverrellen ja kumarrellen hävisi.

Hykerrellen käsiään parooni lähestyi Leppäsen lähdettyä minua ja sanoi: Kovin miellyttävä mies, mainio mies! hm? — Teki kierroksen ympäri salia, saapui taas eteeni ja sanoi: Olisi ehkä pitänyt tarjota hänelle matkarahat. Hm?

Minä en sanonut luulevani, että Leppänen olisi ottanut vastaan.

Parooni punnitsi vähän aikaa asiaa, oudostellen arveluani, ja ehdotti sitten, että hän ostaisi Leppäselle jonkun sopivan maanviljelyskoneen. Hm?

Kun minä siihenkin pudistin päätäni, jätti parooni koko asian, ja sanoi tehden lähtöä salista kiitettyään minua sydämellisesti:

— Nyt on Jöije asianomaisesti hoidettava, kaikki muu on selvä. Ja minä en tiedä mihin parempiin käsiin voisin uskoa tämän tehtävän kuin teidän, neiti Kahila. Te tunnette hänet ja hänellä on teihin rajaton luottamus. Te myös rakastatte häntä, minä tiedän sen … (Paroonin ääni värähti ja hänen silmänsä kostuivat.) Ymmärtäen mistä onnettomuudesta teidän on hänet pelastaminen menetelkää varovaisesti, viisaasti…

Lupauksen merkiksi ojensin käteni paroonille. Hän oli liian liikutettu voidakseen muulla kuin kädenpuristuksella kiittää minua lupauksestani. Ja hienostaan rykien ja silmiänsä nenäliinalla kuivaten hän poistui.

Jöije raukka! Kuka sinun "sulhasesi" lieneekään, tähän asti ovat vain sinun vanhempasi olleet liittoanne vastaan, mutta tästä lähin ovat hänenkin vanhempansa teitä vastaan, ja vielä ehdottomammin, tuhat kertaa päättävämmin!

Sillä jos talonpoika menettää hetken kiivastuksesta tasapainonsa, purkautuu kiroilemaan tai vihansa ilmaisemiseksi vaikkapa pirstoo tuolin tai parikin, niin semmoisen tapauksen jälkeen voi vielä ajatella hänen puoleltaan jonkun ajan kuluttua seuraavia anteeksipyyntöjä ja välit vihamiehen kanssa saattavat eheytyä. Mutta kun hän rupeaa herran edessä tyhmää ja nöyrää näyttelemään, silloin on kaikki lopussa. Esirippu on ikuiseksi laskeutunut hänen ja hänen vihamiehensä väliin.

"MORSIAN".

Jöije parka! Aavistinhan minä mitä melua sinun rakkausjuttusi oli täytynyt nostaa, ymmärsin täydellisesti miten tuo "maailman osanotto" puolestaan oli ankarana painajaisena vanhempiesi ajatuksissa ja miten se sitoi heidät kerran omaksumaansa kantaan saattaen peruuttamattomiksi heidän päätöksensä.

Mutta vähän oli tämä kaikki sen rinnalla, että nyt myöskin vanha kotiopettajasi oli liittoutunut sinua vastaan!

Vanhempasi ja maailma olivat suoraan sinua vastaan, mutta entinen opettajasi, johon sinulla oli rajaton luottamus, oli päättänyt menetellä niin, ettet lainkaan huomaa hänen aikomuksiansa. Hän aikoi antaa sinun olla siinä luottamuksessa, että hän muka oli ainoa, koko maailmassa ainoa, joka oli sinun puolellasi, ja sitten, vähitellen, käärmeen viisautta ja kyyhkyn lempeyttä käyttäen, johtaa sinut tästäkin ajatusten ja tunteiden sotkelmasta niinkuin oli johtanut sinua ennen lapsena erhetysten pauloista. Sinua uhkasi siis tuhat kertaa suurempi vaara kuin kaikki vanhempiesi ja maailman vastustukset yhteensä.

Näin minä todella ajattelin, ja olin ylpeä luottamustehtävästä, joka oli minulle annettu. Älköönkä minua syytettäkö nytkään mistään suomalaisuuden tai talonpoikaisuuden halveksimisesta. Minä vain tunsin sydämessäni, että tämä oli Jöijeni puolelta suurta eksymystä, että hän oli valmistamassa itselleen mitä suurinta kärsimystä ja pettymystä. Sitä ajatusta en voinut kestää. Jöije oli minulle enemmän kuin oma lapsi.

Muistan Jöijeäni hänen viidenneltä ikävuodeltaan asti. Olenhan parikin kertaa hänelle omakätisesti lapsenkylpyjä antanut, mikä tapahtui hoitajattaren auttamiseksi ja silloin paroonittaren suureksi huviksi tämän omassa huoneessa. Muistan elävästi miten hänet riisuin, miten hän sitten, juuri ammeeseen istutettuna, keltaiset kiharat vielä kastumattomina, alkoi pienillä kätösillään iloisesti läiskytellä vedenpintaa, kuinka hän nauroi kohti kurkkua, kun vettä roiskahteli meidän päällemme ja yltympäri permantoa, äidin hennomatta estää hänen iloansa, vaikka kalliit huonekalut kastuivat ja ehkä tärveltyivätkin.

Tosin Jöije sai kyllä myöhemmälläkin ijällä tehdä melkein mitä ikinä tahtoi. Luullakseni hän sai nauttia kotiopetustakin yksinomaan senvuoksi, ettei häntä hennottu panna koulun pakonalaisuuteen, vaikka syyksi silloin mainittiin, että hän muka koulussa joutui seurustelemaan "kenen kanssa tahansa". Kotiopetus ei ollut suinkaan helppoa. Jöijeä oli aivan mahdoton saada lukemaan mitään mikä ei kiinnittänyt hänen mieltänsä. Hän ei ruvennut yrittämäänkään. Herttaisella naurullaan vain käänsi kaiken leikiksi, joten ei suuttumisestakaan tahtonut mitään tulla. Ja sitä paitsi tämän pahan vian korvasi monenkertaisesti hänen hämmästyttävä älynsä ja tavaton muistinsa kaikessa siinä opittavassa, mihin hänen mielensä kiintyi. Niille kasvattajille, jotka suosittelevat pakotonta ja rangaistuksetonta menettelyä ja perustavat opetuksen pelkkään oppilaan mielenkiinnon herätykseen, on tämä minun Jöijeni kylläkin loistava esimerkki: hänet olisi todella voinut johtaa pelkän "oman mielenkiinnon" voimalla mielevyyden ylimmille huipuille, jos vain kasvattajassa itsessään riitti mielevyyttä.

Menettelytapa oli muuten vanhempien antaman ohjeen mukainen. He puolestaan halusivat pakotonta ja rangaistuksetonta kasvatusta — ei minkään teorian perustuksella, vaan jonkinlaisesta ylimyksellisestä vaistosta. Opettaja sai sitten suoriutua miten paraiten osasi. Ja minulla muodostui asia kohta teorian pohjalle (jota ehkä saan toisten tarkemmin selostaa). Mutta mihin hirmuiseen epäjohdonmukaisuuteen me olimmekaan kaikki kasvattajat nyt tekemässä itsemme syypääksi! Tyttö oli saanut "tehdä mitä tahtoo" ja kaikki oli perustettu hänen omalle mielenkiinnollensa, mutta nyt, kun hän ikänsä puolesta todella alkoi olla oikeutettu tekemään mitä tahtoi, ja kun hänessä oli herännyt hänen elämänsä ehkä suurin mielenkiinto, nyt me olimme nousemassa häntä vastaan väkivalloin, pakoin, viekkauksin, petoksin! Mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään torjuakseen onnettomuutta sen tieltä, jota rakastaa!

Näiden ristiriitaisten tunteiden vallassa minä menin paroonittaren puolelle, kertoakseni mitä salissa oli puhuttu, ja hänelle minä vielä varmemmin vannoin tulevani tekemään kaiken voitavani Jöijen pelastamiseksi.

Paroonittarelle hyvästit sanottuani minä ennen talosta lähtöä tahdoin vielä pitkästä aikaa nähdä tuttuja huoneita, jotka olivat monen vuoden kuluessa olleet minunkin kotinani. Kiersin keittiön kautta, toivoen tapaavani vanhan ystäväni "köksän". Mutta talossa olikin jo toiset palvelijat, jotka vierastellen katselivat minun tunkeutumistani luvattomille alueille.

Sen sijaan tapasin Jöijen.

Hän tulla tupsahti omasta huoneestaan, ja rientäen jälkeeni tavotti minut välikäytävässä.

— Älä usko sanaakaan kaikesta mitä mamma on puhunut, hän kiirehti sanomaan ennenkuin oli vielä ehtinyt luoksenikaan.

Sitten vasta, itsekin naurahtaen, sanoi hyvän päivän, ja kietaisten kätensä kaulaani puristui minua vastaan.

Hän oli viime näkemämme jälkeen ehtinyt kasvaa solakaksi neidoksi, joka saattoi kaiketi vain vanhaan kotiopettajaansa suhtautua entiseen lapselliseen tapaan. Johan olin saanut kuulla miten "fiirattu" hän oli, vieläpä muutamalta taholta miten arveluttavan vapaa ellei suorastaan kevytmielinen hän oli käytökseltään.

Nyt kohdatessa me varmaan molemmat tunsimme kuinka paljon uutta ja outoa oli välillemme tullut viime näkemästämme asti.

Kun kaksi sydäntä puristuu lähetyksin niin että niiden tykinnät kuulevat toisensa, tapahtuu usein, että mielestä unohtuu kaikki kieräilemisen aikeet, ja sielut, ikäänkuin löytäen toisensa, yhtyvät totuuden ja vilpittömyyden hengessä. Silloin on mahdoton välttää puhumasta juuri siitä mikä tuntuu tuona hetkenä. Niin minäkin unohdin kaiken sen valtioviisauden, jolla olin vahvasti varustaunut. Sanoin — aivan kuin vain jatkoksi siihen mitä olimme yhteisesti jo tunteneet:

— Ja olet onnellinen?

Jöije katsahti minuun riemastuneesti, ja sanoi kohta:

— Kuinka en todella tullut ajatelleeksi sinua, rakas, rakas Hilja! Sinä juuri oletkin ainoa, joka voit minua auttaa. — Ja kapsahti taas kaulaani kuin turvaa hakien.

Olin siis ilman mitään varsinaista petosta saavuttanut suunnitelmani ensimäisen ehdon: Jöije oli varma, että minä olin tässä hänen hengenasiassaan kokonaan hänen puolellaan.

Hän leperteli:

— Olenko onnellinen, sinä kysyt. Se sana ei riitä, rakas Hilja. Minä olen enemmän kuin onnellinen. Minä — minä elän. Mutta te muut ette kukaan tiedä mitä eläminen onkaan, sinäkin rakas Hilja, sinäkään et oikeastaan tiedä mitä on — elää.

Tässä minut tapasi niin voimakas säälin tunne häntä kohtaan, että hillitessäni itkuun purskahtamista kaulani jänteet alkoivat kuristaa minua ja minun täytyi kätkeä häneltä kasvoni uudestaan puristumalla häneen. Raukka, raukka Jöijeni, hän on "enemmän kuin onnellinen" ja mahdottomuuden muurit kaatuvat kohta joka suunnalta hänen päällensä ja musertavat hänet!

Varmaan hän tunsi minun tutisevan liikutuksesta, koska työnsi minut poispäin itsestään, nähdäkseen kasvoihini, ja sanoi:

— Ah, Hilja rakas, asia ei ole yhtään niin kuin he ovat sinulle kertoneet: Me emme ole edes kihloissa.

Minä hämmästyin.

— Ettekö kihloissa?

— Emme. Ja kuitenkin paljon enemmän kuin kihloissa.

Jöije rupesi nauramaan minun ällistykselleni.

— Mutta minä tulen oikein luoksesi puhumaan näistä asioista. Missä sinä asut?

Minä sanoin, kenen luona olin kotiopettajattarena.

— Uh, semmoiset fennomaanit, hän huudahti. Mutta sinulla on tietysti eri huone. Tulen illemmalla sinua hakemaan, sinun täytyy nähdä hänet. Kuinka hauskaa!

Ja hyppi ilosta vielä aivan tyttömäisesti.

Hänellä olikin tukka vielä palmikolla, niinkuin minun aikoinani. Samat olivat myöskin hänen vallattomat ohimo- ja niskakiharansa. Mutta hän oli myöskin kokonaan toinen. Ennen oli huomio kiintynyt etupäässä vain kauniisti kaartuviin, tukan vaaleuden suhteen verrattain tummiin silmäkulmiin, lievästi kyömyyn, lyhyenlaiseen nenään ja hauskasti avonaiseen suuhun, jonka loistavista hammasriveistä nauru aina niin raikuvasti kajahteli. Mutta nyt oli kasvoissa uutta jokin ihmeellinen eloisuus. Ulkonainen kauneus jäi syrjä-asiaksi ja huomio kiintyi kokonaan ja yksistään silmiin, joiden satumainen henkevyys ikäänkuin loi joka hetki uuden kuvan hänestä. En ole ennen enkä jälkeenpäin koskaan nähnyt ihmislasta, jolla sielu olisi kohonnut niin katseeseen ja silmistä niin puhunut, kuin nyt Jöijellä.

Ja tämäkö sokaiseva kaunotar oli valinnut ihailijoistaan parhaana — suomalaisen talonpoikaisylioppilaan! Asia alkoi käydä minulle yhä suuremmaksi arvoitukseksi.

Jöije tuli todellakin luokseni, mutta vasta siihen aikaan kun kadulla sytyteltiin lyhtyjä ja kauppapuotien ikkunat toinen toisensa jälkeen valaistuivat.

Ilma pysyi yhä suojaisena. Kaduilla ajeltiin rumassa lumisohjussa. Lumi teki sulamista myöskin katoilla ja vettä läiskähteli katukäytäville ja minne sattui vasten laseja, milloin vaieten kun tuuli lennätti räiskeen ulommas, milloin taas suurella räminällä osuen juuri ikkunani pellille. Se oli sitä meidän kaupunkilaista huhtikuutamme, yksitoikkoista ja alakuloista.

Mutta kun Jöije astui huoneeseeni, niin kaikki valkeni, ja minä uudestaan koin saman tunteen kuin äsken ensikerran hänet nähdessäni: hänestä levisi ihmeellistä iloa ja onnea minullekin; jokainen sana tai oikeastaan jo pelkkä äänikin antoi elämänhalun lisäystä ja sai reippaalle tuulelle. Niinpä sekin mikä äsken alakuloisesti rämisi ikkunalaudalla, oli nyt Jöijen tultua valoisan, eloisan kevään ennettä. Kohta kohta jäät vapautuvat, helähti rinnassani.

En voinut olla sanomatta:

— Jöije kulta, alan todellakin uskoa, että sinä olet onnellinen.

— No nyt mennään, nyt mennään, hän sanoi ja aikoi noutaa minulle päällysnutun.

— Minne? minä ihmettelin. Mutta Jöije rupesi nauramaan:

— No Marttia katsomaan, sitä vartenhan minä tulinkin.

— Vai Martti hänen nimensä on?

— Herranen aika, etkö sinä todellakaan tiedä vielä mitään! — hän huudahti ja istui nojatuoliin. — Sinä sanot minua onnelliseksi, mutta vähällä olin jo tulla onnettomaksi. Ajatteleppas, tähän asti ovat vain minun vanhempani olleet meitä vastaan, mutta nyt Martti kertoo ihmeitä. Hän on juuri tavannut isänsä, niin, niin, näithän ukon meillä, ja hän oli Martille sanonut että "sen miehen tyttöä et sinä tuo meidän taloomme, et vaikka itkisit!" Olipa vielä vaatinut Marttia pois koko Helsingistä.

Jöije mietti vähän aikaa, tarkasteli hymyillen sormiensa päitä, katsahti sitten kulmiensa alta minuun ja purskahti raikuvaan nauruun:

— Voi, älä Hilja hyvä käy noin totiseksi, sinulla on aina vaan kyyneleet silmissä! Leikkiähän minä vaan puhuin, eivät he voi meille mitään.

Ja sitten hän lisäsi vähän totisempana:

— Tietysti, onhan kyllä paha, että pappa ja mamma siellä suotta vihoittelevat, mutta se on heidän asiansa. Meille he eivät missään tapauksessa voi mitään, eivät minun vanhempani eivätkä hänen, sillä meitä ei voi kukaan erottaa toisistamme.

Tähän minä huomautin, ettei Jöije äsken myöntänyt olevansa kihloissa.
Kuinka silloin saattoi kuitenkin olla erottamaton?

Nyt Jöije tuli oikein intoihinsa.

— Älä sinä ollenkaan luule, hän sanoi, — että meidän välimme on sitä tavallista ihastumista ja kihlautumista, ei ollenkaan. Me olemme kihloissa vain heidän tähtensä, sillä muuten emme saisi ollenkaan olla yhdessä. Mutta me kaksi olemme ihankuin yksi, tiedätkös. Yksin emme ole kumpainenkaan yhtään mitään, mutta yhdessä olemme. Se on semmoista elämää ja onnea, josta ei ole kellään aavistustakaan. Ei sinullakaan, Hilja, sillä sinäkin olet yksin.

Minä koetin nyt varovasti panna hävittämissuunnitelmaani vireille. Sanoin nähneeni eläessäni paljon nuoria, usein saattaneeni seurata heidän sielullista kehitystään myöskin "rakastumiskautena", ja aina tehneeni sen havainnon, että nuoret ensi kerran rakastuessaan pitävät tunne-elämänsä heräämistä uutuutena, joka tapahtuu ensi kerran maailmassa.

Mutta Jöijeen tämä todistukseni ei vaikuttanut mitään.

— Ei, hän sanoi, minä näen, että sinun pitää saada tietää kaikki alusta asti.

Ja Jöije alkoi kertoa.

Me istuimme kohta melkein pimeässä. Ainoa valaistus tuli vastapäisten makasiinien lampuista, raitiovaunujen sähkökipunoista ja eräästä katulyhdystä, jonka tuulessa lepattava tuike piirsi seinälle väräjävän ruutukuvan. Mutta se hahmotti minulle myöskin Jöijen piirteet ja kiilteli usein hänen elävissä silmissään, jotka pimeästä huolimatta uteliaina koettivat minun katseestani nähdä hänen sanojensa vaikutusta minuun.

Muistan kertomuksesta melkein jok'ainoan sanan ja seuraavassa esityksessäni koetankin säilyttää hänen omia lausekäänteitään, ainoastaan paikka paikoin lisäten sellaista, mitä hänen ei tarvinnut erikseen kertoa minunkaltaiselle heidän perheolojensa läheiselle tuntijalle.

Mutta tämä kertomus esiintyy tässä muulla tavalla täydennettynä. Monesti minä näet jälestäpäin, kun jo olin päättänyt kirjoittaa kirjan Jöijestä, kaivelin tätä samaa heidän ensimäisen kohtaamisensa tapausta, koettaen saada hänet tarkemmin ja yhä tarkemmin kertomaan mitä hän siitä muisti. Ja usein sainkin tietää jotain lisäksi. Vaikka Jöije aina vähän nauroi kirjallisille puuhilleni eikä niihin uskonut, antautui hän sentään tässä niinkuin monissa muissakin kohdin selityksiin ja oikaisuihin, jopa usein täydentäviin kuvauksiin, jotka suuresti edistivät asiaani.

Mutta palaan puolipimeään huoneeseeni, jossa lyhdyn tuike värjöttää seinällä ja nuori tyttömäinen Jöije ensimäisen kerran kertoo minulle kertomustaan.

JÖIJE KERTOO.

He olivat tutustuneet noin kolme vuotta sitten, kesällä. Jöije oleskeli silloin ensi kertaa eläessään maalla, asuen vanhempiensa kanssa muutamassa sydän-Hämeen kesähuvilassa, saarisen järven rannalla, keskellä vihantia metsiä ja umpisuomalaista väestöä. Tämä ihmeellinen retki "syrjään" kaikista totutuista elämäntavoista ja oloista oli tapahtunut heidän kotilääkärinsä kehoituksesta, Jöijen voimain vahvistamiseksi. (Myöskin eräästä toisesta syystä, jota Jöije ei tietänyt ja josta ehkä tuonnempana saan mainita). Oli määrätty reipasta maalaiselämää, aikaista maatepanoa ja varhaista nousua, järvikylpyjä, souteluja, metsissä harhailuja, avojaloin kävelyä, ratsasteluja. Piti päivettyä ja saada jänteitä käsivarsiinsa.

Ainoa "visiitti", minkä he koko kesän kuluessa tekivät, oli pappilaan.
Muuta heille sopivaa herrasväkeä ei niillä seuduilla ollutkaan.

Mutta ei pappilassakaan ollut mitään nuorisoa Jöijen seuraksi.

Oli vain kirkkoherran langonpoika, joka oli kouluaikana elänyt kirkkoherran perheessä ja nyt ylioppilaaksi päästyään ja kirkkoherran muutettua Hämeeseen vieraili tämän luona.

Se oli Martti.

Hänkin oli niin umpisuomalainen, ettei Jöije aluksi aikonut ollenkaan mitään tuttavuutta rakentaa.

Mutta he olivat sentään menneet kahden kävelemään pappilan puutarhaan.

Jöije oli koettanut aluksi häikäistä Marttia ylenmääräisellä viehättämiskyvyllään. Ei ollut epäilemistäkään, että Martti oli kuullut hänen maineestaan kevytmielisyyden rajalla olevana kaunottarena, tuosta kaikkien tuntemasta "vaarallisesta Jöijestä". Jöijellä oli siis täyttä syytä osoittaa maalaisuutta kohtaan jonkinlaista ylhäisen alentuvaisuutta. Hän oli muun muassa teeskennellyt likinäköistä ja silmiänsä siristäen kumartunut kyselemään erään pensaan nimeä, jonka hyvin tiesi sanajaloiksi.

Kun tämmöinen suhtautuminen kuitenkin oli vaikuttanut Marttiin vain ujostavasti eikä suinkaan ollut omiaan edistämään puhelemisyrityksiä, vaati hauskuuden halu jättämään sikseen kaikki tuommoiset ja heittäytymään rentonaan lapseksi. Saattoihan mokoman edessä olla sitäkin. Ja niin mentiin salmen rantaan, jossa oli maalle vedettyinä muutamia veneitä, mutta yksi, valkoiseksi maalattu, oli uimahuonesiltaan nuoralla sidottu.

Ja tässä nyt alkoi heidän tuttavuutensa (heidän onnensa) kohta alussa epäonnistumisella.

Täytyi keksiä jotain hullunkurista, kun ei voitu puhua, ja naurattaakseen Marttia Jöije senvuoksi keksi sen, että äkkiarvaamatta hyppäsi laiturilta valkoisen veneen laidalle.

Hän ei silloin vielä tiennyt, että veneet kallistuvat kovasti, kun niiden laidoille hyppää. Hän ei ollut vielä milloinkaan missään veneessä ollutkaan.

Ja niin tapahtui, että vene todella kallistui kovasti, että vesi suurena laineena loiskahti laidan ylitse ja että Jöije, säikähdyksestä kiljahtaen ja voimatta tasapainoa säilyttää, kaatui veneeseen polvilleen, kastuen läpimäräksi.

Siihen meni koko kaupunkilaisuus.

Onnettomuus oli kuitenkin kohta kääntynyt heidän kummankin parhaaksi. Sillä tapaus antoi heille hauskaa naurun ja yhteisen puuhailemisen aihetta, mikä teki heidät heti ihan tutuiksi toisilleen. Vieläpä kävi selville, että he varsin hyvin saattoivat ymmärtää toisiaan puhumalla toinen suomea ja toinen ruotsia kaikenlaisten viittausten ja merkkien ohella.

Niinpä Martti parista sanasta kohta ymmärsi, että tärkeintä tässä ei ollut hankkia Jöijelle pian kuivia vaatteita, vaan tehdä se niin vähää melua pitäen kuin suinkin.

Ja mistä Martti sitten hankki ne vaatteet, on Jöijelle tähän päivään asti jäänyt salaisuudeksi.

Varma vain on, ettei kestänyt kovinkaan kauan ennenkun Martti palasi takaisin pappilasta mukanaan suuri joukko kaikellaisia vaippoja, vaatteita ja vieläpä välttämättömät liinavaatteetkin, jotka olivat hienotunteisesti käärityt näkymättömiksi eri kääröön, jota ei kyllä tarvittu.

Jäljestä päin Jöije oli saanut ihmeekseen huomata, ettei pappilassa todella kukaan tiennyt tapauksesta mitään, ja vanhemmilleenkin hän sen vasta kotimatkalla oli ilmoittanut — ainoastaan pieneksi kompastukseksi tietysti, vaatteiden muuttoa mainitsematta.

Jöije muutti vaatteet tiheän näreikön ympäröimällä kuumalla kalliolla ja pani omansa kuivamaan pienten kuusien oksille. Kun hän avojaloin — ensi kerran eläessään — päivän paahteessa käveli kallion pehmoisella sammalella, silloin tällöin vain ottaen pois jonkun pistävän havuneulasen, — kun vielä joku pieni metsälintu asettui visertämään kuivuneen lepän latvaan, — tuntui hänestä koko maailma uudelta ja satumaiselta. Hän ihmetteli omia jalkojansakin, jotka näyttivät tutustuneen sammalen ja lämpimän kallion kanssa ennenkun hän itse. Aivan kuin olisi ensi kerran nähnyt taivaankin, joka hänelle ikäänkuin lakkaamatta aukeni ja aukeni, milloinkaan loppumatta. Nyt jos voisi saada vielä siivet ja lentää näkemään puiden yli, tai karata jonkun kanssa metsien läpi, pitkin niittyjä, pitkin metsäistä taivaanrantaa, pitkin pilviäkin…

Martti jo koputteli rannassa aironhankoja kiinni valkoiseen veneeseen, jolla he kohta lähtevät soutelemaan tuntemattomien salmien kautta tuntemattomille ulapoille, palaamista ajattelematta.

Nyt kuului säännöllinen vedenläiske: varmaan Martti loi vettä valkoisesta veneestä. Jöije meni rantaan.

Ei kenenkään muun ihmisen nähtäväksi olisi Jöije ikinä ilmestynyt sellaisessa asussa kuin mikä hänellä nyt oli yllään. Hän oli pannut harmaat, pistelevät sukat jalkaansa ja vyöttäytynyt pitkään vaippaan, heittäen keveämmän vaipan hartioilleen. Hatunkin hän jätti metsikköön ja otti mukaansa vain päivänvarjostimen. Ja niin hän tuli sukkasillaan Martin luo, pitkä vaipankulma viistäen maata.

Se oli Jöijestä yhä vieläkin suoranainen ihme, jota hän ei osannut mitenkään itsellensä selittää, että minne häneltä näin äkkiä oli haihtunut tuo aina muulloin niin tärkeä edullisen esiintymisen huoli? Sen saattoi selittää vain sillä että Martti oli maalaispoika. Mutta äärettömän hauskaa se vaan oli.

Martti puolestaan ei osottanut vähintäkään ihmettelyä, vaan päinvastoin hänkin samaa pelkän hauskuuden ymmärrystä ilmaisten vapautui kokonaan teennäisyydestä, jopa rupesi rohkeasti laulaa hoilottelemaan.

Hän lauloi: rati rati rallalalaa, rati rallalalaa … Ja saarista kaikui rati rallalalaa, niin että oikein nauratti..

He läksivät soutelemaan valkoisella veneellä.

Vesi oli aivan tyyni, ja veneen alkaessa nopeasti viiltää vettä Jöije kohta kumartui vasten laitaa pistäen ensin sormensa ja sitten koko kätensäkin veteen, mikä tuntui tavattoman ihanalta: käden luota kohosi hauskasti omituinen vesikatos, joka muutti muotoaan sen mukaan kuin kättä piteli. Välistä, kun osasi pitää sormiaan edellä, siitä kohosi sileä vuolle, johon kuvastui nurinpäin vastaiset kalliot, ja välistä taas nousi luokkana suihku kirkasta vettä. Jöije olisi tätä tehnyt vaikka kuinka kauan, ellei olisi hävettänyt Martin tähden.

He vaihtoivat paikkoja (jolloin vene oli taaskin kaatua), ja nyt Jöije rupesi opettelemaan soutua.

Se se vasta oli hullunkurista! Kun airot olivat Martin käsissä, näytti soutu maailman luonnollisimmalta asialta, mutta Jöije ei saanut venettä minnekään: se kääntyi ympäri, toinen airo huopasi, toinen vain sipasi vettä ja Jöije oli mennä selälleen.

Ihmeellistä, kuinka täällä maalla piti esiintyä toisen edessä tyhmänä vähäpätöisimmissäkin tehtävissä. Sellaiseen asemaan Jöije ei todella ollut ollenkaan tottunut. Se alkoi harmittaa.

Kunpa tuo olisi edes ymmärtänyt auttaa. Mutta istuu kuin mikäkin vaan veneen perällä eikä ole näkevinään, vaikka tietysti ihan hytkyttää naurusta.

Jöije tuli tästä veneen pyörimisestä vihdoin niin noloksi, että oli itkuun pillahtaa.

Mutta Martti ei nauranut. Hän oli, hienotunteisesti kyllä, kääntynyt sivulle päin, ja huolimattomasti vihellellen ihaili maisemia, joita pyörivä vene kulloinkin toi hänen silmiensä eteen. Eihän siitä soutamisesta mitään tullut. Taas piti vaihtaa paikkoja.

Edes jossain määrin parantaakseen Martin silmissä asioitansa Jöije jätti airot valloilleen ja rupesi nyt Marttia vuorostaan hämmästyttämään kertomalla omista kaupunkilaisista kujeistaan, jossa asiassa ainakin tiesi olevansa Marttia monta vertaa veikeämpi.

Martti näytti aivan hyvin ymmärtävän ruotsia, vaikka arasteli itse yritellä. Ja sen huomattuaan Jöije alkoi vapaasti kertoa hänelle hauskoja juttuja "flörteistään" lukemattomien kavaljeeriensä kanssa.

Martti otti kuunnellakseen näitä juttuja kuitenkin niin hartaan totisena, ettei Jöije osannut jatkaa siinä leikillisessä sävyssä, missä oli alkanut, vaan ehdottomastikin hakeutui yhä totisempaan puoleen asiasta. Tämä ei kyllä oikein sopinut yhteen hänen pukunsa tilapäisen hullunkurisuuden kanssa, joka olisi ehdottomasti vaatinut naurutunnelman ylläpitämistä, mutta perätuhdolla istuessaan hän sai verhotuksi itsensä siedettävän sieviin vaipanlaskoksiin, joten ei ollut luultavaa, että Martti kesken kaikkea purskahtaisi nauruun.

Ja niin Jöije rupesi valittelemaan sitä seikkaa, ettei hänen ollut milloinkaan vielä onnistunut herra-tuttujensa joukosta löytää sellaista, joka olisi tahtonut olla hänen toverinansa, yksistään vain toverina, niillä kun kaikilla oli aina lopultakin se iankaikkinen hakkailu mielessä. Ellei hakkailua, niin ei mitään ystävyyttäkään!

Martti sai tähän sanotuksi, että naiset itse tavallisesti olivat semmoiseen käänteeseen syypäät, koskapa juuri he itse eivät pelkkään toveruuteen tyytyneet, vaan vaativat sen ohella myöskin erikoista ihailua, vieläpä ihailun ilmaisemistakin. Muussa tapauksessa närkästyivät.

Tällaista arvostelua Jöije ei olisi ikinä osannut odottaa Martin kaltaiselta maalaispojalta.

Hän katsahti sentähden vähän liioitellulla hämmästyksellä (ja pienellä viehättämisen aikeella) suoraan Martin silmiin, ikäänkuin odottaen selitystä.

Mutta Martti ei väistänyt hänen katsettaan, vaan katsoi takaisin jotakuinkin uppiniskaisesti, niinkuin olisi siten tahtonut vakuuttaa pysyvänsä mielipiteessään, tuli mitä tuli.

Vastaväitteen asemasta Jöije kuitenkin vain syvensi keskustelun vieläkin totisempaan suuntaan. Sanoi ettei tuo toverin kaipuu ollut mitään oikkua hänen puoleltaan, kuten Martti näytti otaksuneen, vaan että hänellä siihen oli todellinen kaipaus, sitäkin luonnollisempi, kun hänellä ei ollut veljiä eikä samanikäisiä sisaria, eipä edes ollut milloinkaan ollut koulukumppanejakaan, niinkuin sentään tavallisesti kaikilla muilla nuorilla.

Silloin Martti näytti ymmärtäneen hänet ja tuli hyvin miettiväiseksi. Pitkän aikaa hän silmiänsä kääntämättä katseli sivulle päin, seuraten ajatuksissaan vasemmanpuolisen aironsa soutua. Sitten hän käänsi päänsä Jöijeen päin, hymyili ja aikoi ilmeisesti sanoa jotain hyvää, mutta ei sanonutkaan, vaan huokaisten kääntyi uudestaan airon soutua katselemaan.

Olikohan tuolla jotain samanlaista kaipuuta? Jöije ajatteli.

Varmaankaan Martti ei luullut voivansa ruotsiksi tarpeellisen selvään sanoa mitä hänellä oli mielessä.

Jöije sanoi vähän ajan kuluttua:

— Voi jospa minäkin osaisin soutaa.

Martti ei sanonut siihen mitään. Jöije silloin lisäsi:

— Kunpa olisi edes joku joka opettaisi.

Mutta Martti ei siihenkään mitään virkkanut, jonka vuoksi Jöije sanoi hetken kuluttua:

— Tulisitte joskus meille, niin soudeltaisiin.

Ei sittenkään huolittu vastata.

Jöije ajatteli:

"Maltahan, maalaispoika, kyllä minä sinut vielä pitkin ja poikinkin sormeni ympäri sidon!"

Sillä välin oli aivan Jöijen huomaamatta tultu pitkään salmeen, josta alkoi kuulua omituista kohinaa. Mutta kun Martti ei mitään vastannut, ei Jöije tästäkään viitsinyt kysyä. Sensijaan Jöije osoittaen sormellaan rantaan päin, sanoi koko lailla käskevästi:

— Soutakaapas tuonnepäin, minulla haluttaisi katsella lähempää tuota kalliota.

Martti käänsi kohta tottelevaisesti veneen maalle.

Mutta juuri kun he olivat tulemaisillaan rantaan, vene töksähti pohjakiveen.

Ja nyt tuli ihmeitten ihme! Martti nousee rauhallisesti laidan ylitse veteen aivan niinkuin oli, saappaineen päivineen. Herranen aika mitä se mies tekee! Jöijen piti kiljahtaa hämmästyksestä, mutta Martti ei nähtävästi pitänyt saappaiden kastamista minään tärkeänä asiana! Hän veti veneen maalle aivan kuin ei olisi tehnyt mitään tyhmyyksiä. Kyllä ne ovat mestareita täällä maalla!

Rantaa oli siinä kohden vain kapea kaistale. Ihan heidän selkänsä takaa nousi äkkijyrkkä kallio huimaavaan korkeuteen.

Nyt Jöije keksi ruveta kiipeemään ylös kallion seinää, aikoen näyttää Martille, ettei tässä sentään niin kömpelö oltu kuin Martti arvatenkin luuli äskeisten venerettelöiden perustuksella. Siinä mielessä Jöije teki ketterän hypyn pienelle sammaltuneelle pengermälle, josta olisi sitten ylemmäs kavunnut.

Mutta Jöijelle ei tänään onnistunut mikään.

Se pieni vaivaiskoivu, johon hän hypätäkseen tarttui, tietysti petti, ja hän sai sylinsä täyteen multaa ja pikku kiviä irtautuneista juurista, Hyh-hyh!

Silloin Martti näytti tietä toisesta kohden, nousten itse edellä. Ja vasta hänen askeleitaan tarkoin seuraamalla Jöijenkin onnistui pysytellä kallion kupeella.

He pysähtyivät puolitiehen, emäkalliosta ulkonevalle louhelle, josta ei enää päässyt ylemmäs mihinkään, vaikka ylöspäin näytti kalliota olevan vielä yhtä huimaavaan korkeuteen kuin rannastakin katsoen. Tämäkin paikka oli sentään niin korkealla, että pisimpien rantakoivujen latvat vaivoin ylettyivät heidän jalkainsa tasalle.

Siinä kohden missä he seisoivat, oli kallion seinä märkää ja melkein mustaa, paikotellen kirpelän vihreän sammalen peitossa. Sama omituinen kohina kuului tännekin, kokonaisempana ja kumeampana. Kun Jöije varovasti kurkisteli alas, huomasi hän, että salmen vesi kulkee hänen editsensä! Hän katsahti ihmeissään Marttiin, mutta ei sanonut mitään, ettei olisi kovin tyhmältä näyttänyt. Mitähän se oli!

Tämä kaikki oli Jöijestä kuin satua.

Että maailmassa todella saattoi olla näin oudon uusia ihanuuksia, missä yhtaikaa korvaa huumasi jostakin syvyyksistä tuleva pauhu ja silmiä hiveli koivunlatvain hiljainen keinunta ihan tuossa jalkain juuressa, — missä musta kallio kohta selän takaa nousi huimaavaan korkeuteen ja suuret haukat siivet harrallaan liitelivät juuri pään kohdalla, — semmoisesta ei kaupungissa voinut uneksiakaan. Mutta siirtyivätkö he vai siirtyikö vesi?

Hänen täytyi saada jotenkin ilmaista ihmetyksensä Martille. Mutta kun hän sitävarten kääntyi taaksensa ja huudahti ihastuksesta, pani Martti vastauksen asemasta kaksi sormea mustaa kalliota vasten ja katseli häneen hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut asettaa Jöijen arvattavaksi jonkun ongelman.

Jöije kuitenkin ymmärsi heti kaiken. Ymmärsi, että tämä oli vain jatkoa heidän taannoisille keskusteluilleen: Martti tahtoi noilla kahdella sormellaan sanoa vannovansa kallion lujan valan, että hän puolestaan tulee suhtautumaan Jöijeen yksistään vain toverina — siinä tapauksessa nimittäin, että Jöije todella tahtoo Martin käyvän heillä opettamassa hänelle soutua ja muutakin kesäistä urheilua.

Tietysti Jöije ilostui Martin valasta sanomattomasti.

Hän aikoi ensi innossa hänkin panna kaksi sormea samalla tavalla kalliota vasten, sillä olisihan tässä oikeastaan hänenkin ollut nyt vannominen luopuvansa puolestaan kaikesta siitä millä Martti sanoi naisten vaikeuttavan semmoista toveruutta, eli siis luopuvansa ehdottomasti ja iankaikkisesti "ihailun" tavoittamisesta. Mutta viime hetkessä hän muutti aikeensa, ja sanoi vain: kiitos! Sillä kuka semmoista taitaa niin varmasti luvata. Näissä asioissa oli todella paras olla julkisesti mitään vannomatta. Ja olihan vähän ihmeellistä, ellei hiukan loukkaavaakin tuo Martin kallionluja varmuus, ettei Jöije muka milloinkaan tule saamaan sen suurempaa vaikutusvaltaa häneen. Kylläpä se mies oli varma itsestään! No, se oli hänen asiansa!

Kaikissa tapauksissa asia päättyi siihen, että Jöije vain itsekseen, omissa ajatuksissaan vannoi koettavansa olla ehdottoman luonnollinen ja pelkästään vain toverillinen kaikissa vastaisissa urheiluissa ja muissa mahdollisissa suhteissaan Marttiin.

Martti oli tämän urotyönsä jälkeen aivan kuin toinen mies, paljon vapaampi ja iloisempi. Kun he menivät jälleen veneeseen, hän alkoi kohta opettaa. Käski Jöijen istua viereensä, sovitti hänen käsiinsä toisen airon, otti itse toisen, ja he alkoivat soutaa yhdessä. Vene totteli. Tahti yhä varmistui, Jöije saattoi vetää yhä voimakkaammin. Mitään niin hauskaa kuin tämä soutu oli, ei Jöije muistanut ennen kokeneensa.

Martti jo solkki vallattomuudessaan ruotsia, mutta Jöije ei nyt ehtinyt kuullakaan. Sen hän vain hämärästi muisti, että oli verrannut Martin päivettyneitä käsiä omiin valkoisiin kaupunkilaisiinsa, ja että "toverin" jalatkin olivat yhtä päivettyneet — sillä hän oli riisunut pois märät saappaansa — ja vielä että Jöijen omat valkoiset varpaat näkyivät kiipeämisessä revenneestä sukasta.

Kauan ei tätä hauskuutta kestänyt, sillä Martti rupesi soutamaan yksin ja Jöijen täytyi vastustelematta siirtyä perätuhdolle. Samassa hänen huomionsa kiintyi peräti omituiseen asiaan: Vaikka Martti ei paljoakaan soutanut, niin rannat ja kalliot molemmin puolin lipuivat merkillisen kiireesti silmien ohitse. Eikä vesi ollut enää tyven, vaan poreili ja mulskahteli veneen vieressä. Samassa alkoi tuo outo kohinakin pelottavasti kasvaa ja Jöije huomasi etempää salmesta vedenkuohuja ja vaahtoisia hyrskähdyksiä. Silloin hän säikähti omaa ajatustaan: nuo aallot varmaan olivat sitä mitä sanottiin koskeksi, josta hän oli lukenut ja nähnyt kuvia ja kuullut kerrottavan sekä hauskoja että myös kovin hirvittäviä juttuja.

Varmaankin Martti huomasi, että Jöijen sydäntä hiipasi viehätyksen ohella myöskin kauhistus, koska hän äkkiä työnsi airot syvään veteen ja silmät pyöreinä kysyi: Pelkäättekö!

Ja vaikka ei Jöije sanonut lainkaan pelkäävänsä, niin Martti ei uskonut, vaan alkoi voimakkaasti soutaa vasten virtaa takaisin.

Tällöin häneltä kuitenkin katkesi toinen hankavitsa.

Hän nousi seisaalleen ja tunnusteli airolla pohjaa, jota ei tavoittanut. Mitä varten hän tunnusteli pohjaa, ei Jöije ymmärtänyt.

Vesi käänteli ja vähän keinutteli ajolle joutunutta venettä, joka loittoni keskemmälle virtaa. Rannat alkoivat lipua vielä nopeammin ohitse.

Martti seisoi hetken aikaa neuvottomana. Sitten hän vaati käskevällä päänliikkeellä Jöijeä siirtymään kokkapuolelle. Eikä ruvennut odottamaan, kun Jöije veneenlaidoista pidellen rupesi varovasti nousemaan, vaan tuli vastaan, tarttui voimakkaasti hänen käsivarsiinsa ja koholle nostaen kiepsautti ohitsensa, laskien istumaan soututuhdolle. Itse hän otti airon käteensä ja rupesi puoleksi seisten, toinen polvi perätuhdolla, melomaan koskeen päin.

Eikä vastannut sanaakaan Jöijen kysymyksiin, eikä kertaakaan edes katsahtanut, oliko Jöije peloissaan vai ei.