E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PERSIALAISIA KIRJEITÄ

Kirj.

MONTESQUIEU

Suomentanut ja johdannon sekä selitykset kirjoittanut

J. V. Lehtonen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.

JOHDANTO

"Jos tietäisin jotakin, joka olisi minulle hyödyksi, mutta perheelleni vahingoksi, karkottaisin sen mielestäni. Jos tietäisin jotakin hyödyllistä perheelleni, mutta joka ei olisi hyödyksi isänmaalleni, koettaisin unohtaa sen. Jos tietäisin jotakin hyödyllistä isänmaalleni, mutta joka olisi turmioksi Euroopalle tai joka olisi kyllä hyödyksi Euroopalle, mutta vahingoksi ihmiskunnalle, katsoisin sen omaksuessani tekeväni rikoksen." Nämä avartunutta yleisinhimillistä katsantokantaa todistavat ylevät sanat, jotka Persialaisten kirjeiden sepittäjä Charles de Secondat, La Brède'in ja Montesquieun parooni, piirsi muistivihkoonsa, luovat eteemme jalon, kaikista ahdasmielisistä ennakkoluuloista vapautuneen miehen kuvan ja kehottavat meitä tekemään sellaisen miehen lähempää tuttavuutta.

Tämän tuttavuuden kannalta ei ole välttämätöntä erikoisen laajalta perehtyä Montesquieun ulkonaisiin elämänvaiheisiin. Riittää kun tiedämme, että hän syntyi vanhaan virka- ja sota-aateliin kuuluvista vanhemmista 18 p. tammik. 1689 Bordeaux'n tienoilla, että hänen kumminaan oli linnaan sattumalta joutunut kerjäläinen, "jotta tämä kummi koko hänen ikänsä muistuttaisi hänelle köyhien olevan hänen veljiänsä", että hän sai kasvatuksensa munkkien johtamassa laitoksessa, missä hän syvästi perehtyi Kreikan ja Rooman historiaan ja kirjallisuuteen, että hän v. 1714 pääsi Bordeaux'n parlamentin neuvokseksi ja kaksi vuotta myöhemmin, setänsä jälkeen, saman parlamentin puheenjohtajaksi. Edelleen on meidän otollista tietää, että hän v. 1715 osoitti uskonnollista suvaitsevaisuuttaan naimalla kalvinilaisuutta tunnustavan naisen, että hän tutki innokkaasti luonnontieteitä ja otti yhtä innokkaasti osaa hienon maailman huvituksiin, että hän myi piankin presidentinvirkansa ja muutti Pariisiin, että hänet valittiin Ranskan Akatemiaan vuoden 1728 alussa ja että hän samana vuonna lähti laajoille, yli kolme vuotta kestäville matkoille Euroopan eri maihin. Käytettyään enimmän osan aikaansa suurteoksensa, Lakien hengen, lopulliseen valmistamiseen, Montesquieu Pariisissa kuoli 10 p. helmik. 1755, 66 vuoden vanhana.

Niinkuin hänen ylempänä esitetyt sanansakin osoittavat, oli Montesquieu niitä voimakkaita henkiä, jotka ovat ajatelleet ja tutkineet pitäen silmällä koko ihmiskunnan parasta ja joiden tuotteet, mitä niissä liekin niiden syntymisen aikaan ja paikkaan liittyvää hetkellistä ja katoavaista, kuuluvat kaikille kansoille ja ajoille. Ensimmäisenä ns. valistusajan filosofeista on hän rohkeasti taistellut edellisten vuosisatain ja oman vuosisatansa uskonnollisia, valtiollisia ja yhteiskunnallisia ennakkoluuloja vastaan, koettanut ensimmäisenä ottaa selville historian todelliset lait ja erilaisten valtiomuotojen laadun, hengen ja tarkoituksen, ja tuonut yhteiskunta- ja valtiotieteen Ranskan kirjallisuuteen, niinkuin Pascal ja Bossuet olivat tuoneet siihen jumaluusopin. Hänessä asui 18. vuosisadan ajattelijoille perin ominainen kaikkialle tunkeutuva, koko luontoa ja historiaa syleilevä tiedonhalu, josta hän itseään kuvaten antaa johtavan persialaisensa Usbekin kirjoittaa: "Ne, jotka harrastavat tietojensa kartuttamista, eivät ole milloinkaan joutilaina. Vaikka minulla ei olekaan mitään tärkeitä asioita suoritettavana, olen sentään lakkaamatta toimessa. Minä kulutan elämäni tutkistelemiseen. Minä kirjoitan illalla muistiin, mitä olen havainnut, mitä olen nähnyt, mitä olen kuullut päivällä. Kaikki kiinnittää mieltäni, kaikki hämmästyttää minua. Minä olen kuin lapsi, jonka herkkiin aisteihin pienimmätkin seikat voimakkaasti vaikuttavat" (48. kirje).

Täsmälleen samanlainen oli näet Montesquieunkin oppimisen intohimo ja työtapa. Tietorikas kirja oli hänen paras toverinsa ja lohduttajansa kuivan lakimiestoiminnan lomassa, uudet ajatukset houkuttelivat hänen omaa ajatustaan pitkille eräretkille, muistiinpanovihot täyttyivät täyttymistään: niistä onkin hänen kuolemansa jälkeen saatu syntymään kaksi vahvaa nidettä. Näitä ahkeran lukemisen ja ajattelemisen tuloksia hän sijoitti osaksi erinomaisen henkevään keskusteluunsa, mutta varsinkin teoksiinsa, jotka ovatkin aivan uhkuen täynnä mitä eriskummaisimpia tietoja ja otteita, kaskuja ja kuvaavia pikkupiirteitä, niin että ne, etusijassa Lakien henki, tekevät siitä syystä hajanaisen ja liiaksi paisutetun vaikutuksen.

Montesquieun ensimmäiseen teokseen soveltui tämä tekotapa kuitenkin varsin hyvin, koska se oli laadittu kirjeiden muotoon. Persialaisiin kirjeisiin myöhemmin liittämässään esipuheessa on Montesquieu itse huomauttanut tästä seikasta: "Kirjemuodossa, missä toimivia henkilöitä ei ole erikoisesti valittu ja missä käsitellyt aiheet eivät ole riippuvaisia mistään kaavasta tai ennakolta laaditusta suunnitelmasta, jää tekijälle otollinen tilaisuus liittää romaaniinsa filosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia ja yhdistää kaikki tämä salaisella ja ikäänkuin tuntumattomalla siteellä."

Tällaisen "kirjeromaanin" väittää Montesquieu itse keksineensä ja tuoneensa kirjallisuuteen. On kuitenkin otettava huomioon, että Pascalin vv. 1656-1657 ilmestyneet kuuluisat Kirjeet eräälle maaseutulaiselle olivat jo sisältäneet "filosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia salaisella siteellä yhdistettyinä". Joka tapauksessa oli esimerkki erinomaisen hedelmällinen, sillä Persialaisten kirjeiden saavuttaman suuren menestyksen jälkeen nykivät kirjankustantajat Montesquieun sanojen mukaan kaikkia kynämiehiä hihasta ja pyytelivät näitä sepittämään "persialaisia kirjeitä", ja turkkilaisia, juutalaisia, perulaisia kirjeitä vilisikin vilisemällä kirjamarkkinoilla. Kirjeromaanin jatkajiksi kävivät taas mm. Richardson, Rousseau, Goethe, Foscolo.

Että Montesquieu tuli puolestaan sepittäneeksi persialaisia kirjeitä, johtui useammastakin asianhaarasta. Edellisen vuosisadan lopulla olivat Bernier, Tavernier ja Chardin julkaisseet laajoja matkakuvauksia Itämailta ja varsinkin Persiasta. Näistä oli etenkin Chardin Montesquieun mieliluettavaa, samoin kuin myöhemmin Rousseaun, Chardinilta hän sai kirjeisiinsä, mielikuvituksen aimo lailla auttaessa, sen omituisen haaremimaailman, joka niissä hyvin vähän uskottavana esiintyy, samoin kuin sysäyksen ilmastoteoriaan ja kuvan itämaalaisesta itsevaltiudesta, joka hänelle jää itsevaltiuden perimuodoksi. Gallandin v. 1708 toimittamana Tuhannen ja yhden yön ranskannos johti myös ajatukset Itämaiden satupiiriin ja välitti yleisön tietoon itämaalaisia tapoja ja puheenkäänteitä. Edelleen oli Du Fresny vuotta aikaisemmin julkaissut muka erään siamilaisen vakavat ja huvittavat seikkailut Ranskassa. V. 1715 oli taas erään naurettavan kopean persialaisen lähettilään käynti Pariisissa herättänyt tavatonta huomiota ja muodostanut sekin yhden Persialaisten kirjeiden edellytyksiä.

Niinpä antoi nyt Montesquieu kirjeromaanilleen sellaiset ulkonaiset puitteet, että muka kaksi persialaista ylimystä, vakava, mietteliäs Usbek ja hilpeämpi Rica, lähtee kotimaastaan tutustumaan Ludvig XIV:n viimeisten hallitusvuosien Ranskaan. He nyt kirjoittelevat kirjeitä kotiin jääneille ystävilleen ja toisilleen ja heille kirjoitetaan kotoa Itämaan uutisia ja Itämaan mietteitä. Näin tarjoutuu tilaisuus Ranskan olojen kirpeään arvostelemiseen ja persialaisen haaremielämän kuvaamiseen. Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien eunukkien ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan ja kaikki sen surulliset seuraukset. Nämä eunukit, niin mustat kuin valkoiset, nämä naiset, niin nuoret kuin vanhemmat, osaavat kaikki kirjoittaa ja tulkita kiihkeät tunteensa kaunopuheisen taidokkaasti. Kuinka uskomatonta tämä kaikki liekin ja kuinka teennäiseltä kirjeiden varsinainen romaani tuntuneekin, varmaa vain on, että juuri sirosti tarjottu aistillisuus houkutteli suuren yleisön lukemaan kirjaa ja hankki sille niin suuren menestyksen, että kun se v. 1721 ilmestyi, siitä julkaistiin vielä saman vuoden kuluessa toistakymmentä uutta painosta ja tekijän eläessä lisäksi 19 enemmän tai vähemmän muunneltua laitosta.

Suuren oikeushovin vakavaksi ajateltava puheenjohtaja ei kuitenkaan omistanut nimellensä tätä ensimmäistä teostaan, joka ilmoitettiin painetuksi Kölnissä, mutta joka tosi teossa oli kyhätty kirjaksi salapainon luvatussa maassa, Hollannissa. "Teoksen omissa vioissa on kylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota mieskohtaisetkin vikani arvosteltaviksi", lausuu hän siitä esipuheessaan. Epäilemättä hän pelkäsi pintapuolisten arvostelijain vertailevan hänen asemaansa hänen sepittämäänsä romaaniin ja saavan siitä tekopyhän aiheen hyökätä hänen kimppuunsa.

Missään tapauksessa ei Persialaisia kirjeitä tulekaan arvostella niiden enemmän tai vähemmän aistillisen kehysjuonen mukaan. Montesquieun teosten tutkija ja julkaisija, prof. H. Barckhausen varoittaakin lukemasta "tätä suurta pikkukirjaa koulupojan ja arvostelemasta vanhanpiian tavoin". Kuuluisa historioitsija Michelet oli taas sitä mieltä, että "täytyy olla itse hyvin ajattelematon ja hyvin kevytmielinen, pitääkseen tätä kirjaa kevytmielisenä".

Totta onkin, ettei Montesquieu ole suinkaan tästä näennäisesti niin huolettoman iloitsevasta kirjastaan unohtanut "filosofiaa, politiikkaa eikä siveysoppia". Päinvastoin on siihen Barckhausenin sattuvaa vertausta käyttääksemme koottu ikäänkuin oopperan alkusoittoon kaikki ne suuret aiheet, joita Montesquieu itse on myöhemmissä yksinomaan vakavissa teoksissaan käsitellyt ja joita myös toiset vuosisadan johtavat filosofit, sellaiset kuin Voltaire ja Rousseau, käyvät hänen jälkeensä käsittelemään. Persialaisissa kirjeissä ovat jo idulla aatteet, joista koko vuosisata elää. Niinpä pohtivat Rhedi, kolmas Eurooppaan matkustanut persialainen, ja Usbek 106. ja 107. kirjeessä laajasti tieteiden ja taiteiden vaikutusta valtakuntien kukoistukseen tai häviöön, esittäen syitä myötä ja vastaan — aihe, jonka kaunopuheisella kehittelyllä Rousseau on kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin saavuttava ensimmäiset kuuluisuuden laakerinsa. Kuvaavaa molempain kirjoittajain luonteelle muutoin on, että kun Montesquieu esittää paljon painavampia ja lukuisampia todistuksia tieteiden ja taiteiden harjoittamisen puolesta kuin vastaan, asettuu Rousseau kielteiselle kannalle, koska se tarjoaa paljon enemmän kumottavaa ja korjattavaa ja paljon enemmän yllättäviä näköaloja. Mutta niinpä onkin totta, että edellinen suosii ylellisyyttä välttämättömänä eri yhteiskuntaluokkien välisten taloudellisten suhteiden virkeydelle, kun taas jälkimmäinen tuomitsee sen aina ja kaikkialla.

Edelleen esittää Usbek 105. kirjeessä sen ajatuksen, että jos hallitsija lakkaa pitämästä huolta alamaistensa onnesta ja menestyksestä, jota varten hänet on hallitsijaksi pantu, katkeaa side hänen ja alamaisten väliltä, ja nämä jälkimmäiset "palaavat luonnolliseen vapauteensa". Sama ajatus on sen "yhteiskuntasopimuksen" pohjana, jota Rousseau kuvailee kuuluisassa valtio-opillisessa teoksessaan. Rousseaun suuren kirjeromaanin sankari puolustaa kolmannen osan 21. kirjeessä itsemurhaa täsmälleen samoin, ihmisen mitättömyyteen ja kurjuuteen perustuvin syin kuin Usbek 76. persialaisessa kirjeessä. 35. kirjeessä Usbek taas käyttää kristittyjen puolustuksena sitä seikkaa, etteivät he esim. Ranskassa, missä ei ole moskeijoja, ole koskaan kuulleet puhuttavan profeetta Alista. Samaa ajatusta tulkitsee Voltaire murhenäytelmässään Zaire, missä sankaritar huomauttaa omaksumamme uskonnon kokonaan riippuvan syntymäpaikastamme ja missä näytelmän yleisaate erikoisesti kiteytyy säkeisiin:

J'eusse été près du Gange esclave des faux dieux,
Chrétienne dans Paris, musulmane en ces lieux. (I, 1).

(Minä olisin ollut Ganges-virran varrella väärien jumalain orja,
kristitty Pariisissa ja muhamettilainen tässä maassa.)

Erikoisen laajasti pohtivat Usbek ja Rhedi kymmenkunnassa persialaisessa kirjeessä (113-123) väestökysymystä sekä syitä maapallon määrättyjen osien väkiluvun vähenemiseen ja esittävät tällöin samoja teorioja ilmaston, maaperän, uskontojen, tapojen vaikutuksesta, mitkä saavuttavat sitten suuren kantavuuden ja kuuluisuuden Lakien hengessä. Itämaiden veltostuttava moniavioisuus, Länsimaiden avioeron kielto, Itämaiden eunukkilaitos ja Länsimaiden munkkilaitos saavat kirjeissä osakseen ankaran tuomion, väitetäänpä katolisen uskonnon pappiensa ja munkkiensa naimattomuuden tähden häviävän Euroopasta viidensadan vuoden kuluessa.

Toisenkin Lakien hengen kuuluisan teorian voi huomata olevan idulla Persialaisissa kirjeissä, nimittäin sen, että yksinvallan perusvoimana on kunnia, tasavallan hyve, itsevaltiuden pelko ja ylimysvallan kohtuullisuus. Tätä ajatusta esitetään varsinkin 63. ja 90. kirjeessä. Luolaihmisten tarinalla taas tahdotaan osoittaa, millaiseksi ihmisten tila muuttuu silloin kun kaikki yhteiskunnalliset vaistot tukahutetaan ja raaka itsekkyys päästetään kaikkia tekoja johtamaan, ja millaiseksi yhteiskunnallinen hyve ja keskinäinen avuliaisuus urhouteen ja uskontoon nojaten luo ihmisten elämän. Luolaihmiset, muutoin hyvin säyseät ja hyväntahtoiset olennot, torjuvat urheasti niskoiltaan röyhkeän hyökkääjän ja saalistajan, sillä tässä, niinkuin Lakien hengessäkin, on Montesquieu sitä mieltä, että puolustussota on täysin luvallinen, samalla kun hän Espanjan ja Portugalin esimerkkiin vedoten ankarasti varoittaa suurten valloitusten tuhoisuudesta.

Lakien hengen kolmas perusteoria, varsinkin monarkiassa tarpeellista vallanjakoa koskeva lakiasäätävän, toimeenpanevan ja tuomiovallan erottamiseen tähtäävä teoria esiintyy myös Persialaisissa kirjeissä hahmoteltuna. Ennen kaikkea vihaa Montesquieu despotismia, yksinvaltiutta, missä kaikki valta on ilman rajoituksia ja esteitä koottu yksiin käsiin. Hänen nähdäkseen Ludvig oli nyt XIV:n Ranska ilmeisesti luisumassa despotismia kohti. Kuningasvalta ajoi periaatteensa liian pitkälle, teki aateliston, papiston, virkamiehistön hillitsevän vaikutuksen tyhjäksi ja kulki sitä vallankumousta kohti, jota Montesquieu aavisteli. Siitä syystä ruoskiikin Montesquieu tuikeasti, nimettömyytensä turvin, Ludvig XIV:tä itseään, hänen tapojaan, hänen arvonimikauppaansa, hänen mielivaltaista rahapolitiikkaansa, hänen kyvyttömiä apulaisiaan, kerrankin sanoen hänellä olevan 18-vuotiaan ministerin ja 80-vuotiaan rakastajattaren. Verojen vuokraajat, jotka nylkivät kansan puti puhtaaksi ja sälyttivät Ranskan hartioille suunnattoman velkataakan, saavat myöskin onnettoman hallitusjärjestelmän osana monet sattuvat letkaukset. Tuon tuostakin viitataan Englannin esimerkkiin, siellä kun kuningasvalta on rajoitettu, ja kuninkaan ja kansan kestävänä siteenä on kiitollisuus. Syvästi pahoitellaan parlamentteja kohtaan harjoitettua sortoa, nämä kun yksinään uskaltavat tuoda kuninkaan tietoon kansan hädän ja arvostella onnettomia hallitustoimia. Hugenottien ja jansenistien vaino otetaan useamminkin tuomitsevan tarkastelun alaiseksi, ja samoin huomautetaan purevasti hovin turhasta komeilusta, imartelijain ansiottomasta palkitsemisesta ja todella kyvykkäiden miesten syrjäyttämisestä. Tästä kelvottomille kärttäjille yhteisen kansan kustannuksella tulvailevasta apurahojen virrasta lausutaan 125. kirjeessä hyvin katkeria, suorastaan vallankumouksellisen katkeria sanoja. Kuninkaan oletetaan näet kuuluttavan:

"Että jokaisen maamiehen, jolla on viisi lasta, tulee joka päivä vähentää viidennellä osalla leipämäärää, minkä hän heille antaa. Me velvoitamme perheenisiä toimittamaan tämän vähennyksen kunkin osasta niin tasapuolisesti kuin suinkin mahdollista.

"Me määräämme, etteivät ne henkilöt, jotka harjoittavat alhaisia ammatteja tai käsitöitä ja jotka eivät ole milloinkaan olleet Meidän Majesteettimme aamuvastaanotossa, saa vast'edes ostaa vaatteita itselleen, vaimolleen tai lapsilleen useammin kuin joka neljäs vuosi. Lisäksi kiellämme heiltä ankarasti kaikki ne pienet huvittelut, joita heidän on ollut tapa panna toimeen perheissään vuoden suurimpina juhlina."

Kerjäläinen ei ollut suotta Montesquieun kummina.

75. kirje paheksuu edelleen Ranskan siirtomaissa suvaittua orjuutta, vaikka ruhtinaat vakuuttavatkin noudattavansa kristinuskon periaatteita, jotka pitävät kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Totuutta tänään, valhetta huomenna!

Totuutta ei taas 95. kirjeen mukaan valtio-opissa ja valtiotaidossa tunneta lainkaan. Onhan ruhtinaiden omantunnon paaduttamiseksi "muodostettu vääryydestä järjestelmä, laadittu sen säännöt, julistettu sen periaatteet ja tehty niistä johtopäätökset".

Niinpä tiedemiehen onkin mahdoton noudattaa totuutta ja rehellisyyttä historiallisia tapahtumia kuvatessaan: kun ei häntä enää voida syyttää noituudesta, syytetään häntä kerettiläisyydestä, ja hän saa kestää tuhannet vainot. "Hänen kynänsä tahdotaan kahlita, ellei sitä voida ostaa" (145. kirje).

Ja kuitenkin on oikeus ikuinen ja kokonaan riippumaton inhimillisistä sopimuksista. Se asuu salaisena voimana kaikkien ihmisten sydämessä ja estää heitä vahingoittamasta muita ihmisiä, tuottamalla heille päinvastoin oikeuden ja hyvyyden käskyjen seuraamisesta hurmaavaa nautintoa (84. kirje).

Voi niitä, jotka vääryyttä harjoittavat ja jotka ylhäiseltä asemaltaan tuolla vääryydellä turmelevat kokonaisen kansan! Skotlantilaisen pankkiiri ja ministeri Law'n suunnattomaksi huijaukseksi muodostunut luottojärjestelmä saa tältä kannalta usein toistetun, mitä ankarimman tuomionsa: "Onko enää suurempaa rikosta kuin se, minkä tekee ministeri turmellessaan kokonaisen kansan tavat, alentaessaan jaloimmatkin sielut, himmentäessään arvoasemien loiston, saastuttaessaan hyveen ja syöstessään korkeimmankin sukuperän yleisen halveksunnan saaliiksi! Mitä on sanova jälkimaailma silloin kun sen täytyy punastua isiensä häpeästä?" (146. kirje).

Ludvig XIV:n, kuninkuusaatteen mahtavimman eurooppalaisen edustajan ohella ahdistaa Montesquieu leppymättä hengellisen mahtiaatteen edustajaa, paavia. Uskomattoman rohkeasti kirjoittaa Rica 29. kirjeessä: "Paavi on kristittyjen päämies. Hän on vanha epäjumala, jolle suitsutetaan tottumuksesta." Paavi on myös sellainen kummitus, joka uskottelee, että kolme on sama kuin yksi ja että leipä ei ole leipää eikä viini viiniä (24. kirje). Ken vähänkin uskaltaa poiketa paavin julistamista "totuuksista", hänet poltetaan. Siitä huolimatta vallitsee alituinen riita ja tappelu kristityissä maissa: "Ei ole milloinkaan ollut valtakuntaa, jossa olisi ollut niin paljon sisäisiä sotia kuin Kristuksen valtakunnassa" (29. kirje). Eikä ihmekään, sillä kristinusko ei ole ihmisille tullut eläväksi voimaksi, joka kantaisi kristillisten tekojen hyviä hedelmiä. Kristityissä on "varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon, uskosta vakaumukseen, vakaumuksesta tekoon". He uskovat vain ajoittain, riippuen siitä, missä kunnossa heidän vatsansa ja yleensä heidän terveytensä on (75. kirje). He osaavat kyllä kiistellä uskonnosta ja sen turhista muotoseikoista, mutta samalla he näyttävät kiistelevän siitä, kuka noudattaisi sitä vähimmin. Lakien totteleminen, lähimmäisen rakastaminen, vanhempien kunnioittaminen, nämä ensimmäiset uskonnollisen vakaumuksen merkit, ne jäävät heiltä syrjään (46. kirje).

Rakkauden täyttämää elämää, hyviä tekoja vaatii siis Montesquieu kristityksi itseään sanovalta ihmiseltä, sitäkin enemmän, kun hän on jyrkästi sitä mieltä, että ihmisen tahto on vapaa ja että hän voi siis itse ohjata tekojansa hyvään tai pahaan (69. kirje). Muutoin hän ei anna mitään arvoa enempää kristinuskon kuin muidenkaan uskontojen opinkappaleille, vaan riittävät hänelle täydellisesti ne harvat yleislauselmat, jotka sisältyivät deistiseen katsantotapaan. Montesquieun mielestä oli uskontokin vain valtiollinen laitos muiden joukossa, jonka avulla ohjataan sopivasti ihmisten toimintaa. Kuinka räikeään valaistukseen joutuukaan pappien yleinen menettely, he kun opinkappaleittensa todistukseksi vetoavat "pyhien" kirjojensa haaveellisiin tarinoihin, jotka, jos mitkään, kaipaavat todistamista (17.—18. kirje)! Kuinka voimakkaasti arvostellaankaan tuon kurjan maan matosen, ihmisen, röyhkeätä tapaa kuvitella Jumala itsensä kaltaiseksi (59. kirje)! Ja sentään: kuinka yksitoikkoinen ja köyhä onkaan ihmisen mielikuvitus luodessaan autuaille paratiisin ja haaveillessaan siellä tarjona olevia nautintoja: vain ikuista soittoa tai ikuista käyskentelyä tai ikuista lemmenkaihoa! (126. kirje). Schopenhauerilla oli edeltäjänsä valistusajankin filosofien joukossa.

Katolisen papiston toimettomuutta, tietämättömyyttä, taikauskoisuutta, irstautta, lain käskyjen tinkimistä ja Jumalan ja ihmisten pettämistä ei Montesquieu väsy kurittamasta. Rinnastaapa hän kerran irstailijain elättämät ilotytöt ja uskovaisten elättämät munkit, ne kun molemmat ovat yhtä hyödyttömiä (57. kirje). Lähetyssaarnaajia hän ei kohtele yhtään sen lempeämmin. Eipä kumma siis, että Persialaisia kirjeitä vastaan nousi oikea pyhän suuttumuksen myrsky, ne kun pitelivät yhtä armottomasti uskontoa kuin sen edustajia. Ne julistettiin jumalattomiksi ja turmiollisiksi ja hyville kristityille sopimattomiksi. Montesquieu katsoi myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa asiakseen puolustautua siltä syytökseltä, että hän olisi muka loukannut kristinuskon suuria totuuksia: päinvastoin vakuuttaa hän aina tunteneensa suurta rakkautta näitä totuuksia kohtaan ja vetäytyy muutoin taitavasti hämmästelevien ja tietämättömien persialaistensa turviin.

Papit ja munkit eivät ole suinkaan ainoat ranskalaiset, jotka saavat näiden hämmästelevien ja tietämättömien persialaisten kynästä teräviä pistoja. Ei ole sitä säätyä eikä ihmislajia, josta Montesquieu ei olisi tässä teoksessaan ivakuvaa piirtänyt ja jonka heikkouksia hän ei olisi penkonut. Kopeat pölkkypäiset tuomarit, jotka kirjoja ja tietoja vailla ollen jättävät lainkohtien selvittämisen asianajajain tehtäväksi, kykenemättömät lainsäätäjät, järjetön kullantekijä, korskea kaikentietäjä, ympyröihinsä takertunut mittausopin tutkija, elävästä elämästä vierautunut tiedemies, hourupäinen muinaisesineiden kokoilija, rehentelevät uutistenmetsästäjät, norkoileva runoilija, pöyhkeä sotakarhu, kiusalliset seurahullut, siveettömät naisuroot, turhamaiset, kevytmieliset, peli-intoiset naiset ja näyttelijättäret, ranskalainen muotihulluus, höllentyneet aviosuhteet, epäitsenäiset mukaelmateokset ja ikävät uskonnolliset kirjat, joita sopii käyttää unilääkkeenä, ikuisesti pilkattu Ranskan Akatemia, kaikki saavat Persialaisissa kirjeissä purevan mainintansa. Kun kerran siivoukseen ryhtyi, suoritti Montesquieu muiden valistusajan filosofien tavoin oikein suursiivouksen. Tarvittiin kuitenkin vielä monta Herakleen jokea, ennen kuin silloisen Ranskan Augiaantalli puhdistui. Joka tapauksessa pani Montesquieun nuoruudenteos siinä suhteessa parhaansa.

* * * * *

Tämän nuoruudenteoksen ja Montesquieun molempien toisten pääteosten välillä on vv. 1728-1731 tehty matka Itävaltaan, Unkariin, Italiaan, Saksaan, Hollantiin ja Englantiin. Montesquieu ei käyttänyt matkaansa vain uuden näkemiseen, vaan myös kaikenlaisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten tietojen järjestelmälliseen keräämiseen. Näin hän otti selkoa kunkin valtakunnan maanviljelyksestä, kaupasta ja teollisuudesta, merenkulusta, terveydenhoidosta, raha-asiain tilasta, sotataidosta, laeista ja yleisistä laitoksista, tieteistä ja taiteista. Viipyessään Roomassa useita kuukausia hänellä oli tilaisuus perin pohjin tutustua suuresti ihailemansa muinaisen jättiläisvaltion muistomerkkeihin ja elää mielikuvituksessaan uudelleen kaikki se, mitä hän oli vanhoista historioitsijoista lukenut.

Näin liittyy hänen v. 1734 julkaistu toinen teoksensa, Mietteitä roomalaisten suuruuden ja häviön syistä (Considérations sur les causes de la Grandeur et de la Décadence des Romains), hyvinkin läheisesti Italianmatkaan, samoin kuin hänen kolmas kokoomateoksensa, v. 1748 ilmestynyt L'Esprit des Lois, Lakien henki, on Montesquieun kaiken lukeneisuuden ja kaikkien matkojen yhteinen tulos. Roomalaisteos olikin alkuaan aiottu Lakien hengen osaksi, mutta kun aiheen viehättävyys paisutti sen liian vahvaksi, oli se julkaistava eri kirjana.

Persialaisten kirjeiden ja roomalaismietteiden erotus on tuntuva. Uudessa teoksessa on kaikki vakavaa ja punnittua. Sanonta pyrkii jykeään suppeuteen, selkeään yksinkertaisuuteen, painavaan ytimekkyyteen. Rohkein, yleistävin vedoin käydään läpi Rooman koko loistava historia, muutamin iskevin piirtein hahmotellaan roomalaisen sielunominaisuudet, vapaudenrakkaus, työinto, isänmaan kunnioitus, sotalaitoksen ja mieskurin vankka voima, sisäisten taistelujen kiivaus, joka estää mieliä veltostumasta, senaatin uljuus ja neuvokkuus vaaran hetkellä, sen taitava ulkopolitiikka. Samoin luodaan ripeä yleiskatsaus kaiken tämän suuruuden sortumiseen ja sen syihin, seuraamalla kahtia jakautuneen Rooman valtakunnan vaiheita aina keskiajan rajoille asti.

Mietteitä roomalaisten suuruudesta ja häviöstä tarjoaa lukijalleen erinomaisen henkisen nautinnon ja tuntuu kaikista Montesquieun teoksista älykkäimmältä, suuripiirteisimmältä ja kiinteästi mestarillisimmalta. Teoksen ansiota on edelleen, että se on aukaissut uran todelliselle tieteelliselle historian tutkimukselle, "historian filosofialle", poistamalla Kaitselmuksen suoranaisen johdon maailman kulusta ja etsimällä historiallisen tapahtumisen syitä luonnollisista seikoista, ulkonaisista ja sisäisistä, entisistä ja nykyisistä. Syiden ja seurausten vankkumaton sarja kiertyy Rooman kansan kohtaloissa näkyviimme, jättämättä mitään sattuman varaan.

Toisaalta on kuitenkin myönnettävä, että Montesquieu on käytellyt lähteitään niitä tarpeeksi seulomatta ja että hän on joskus pyrkinyt liian rohkeihin yleistyksiin, niinkuin esim. väittäessään sisäisten levottomuuksien kalvaman valtion olevan vaarallisen naapurien vapaudelle ja synnyttävän aina suuria miehiä. Lisäksi on Montesquieu, omituista kyllä, jättänyt kokonaan tutkimatta Rooman valtakunnan rahatalouden ja unohtanut sen erinomaisen vaikuttavan osan, mikä uskonnolla on ollut Rooman kansan kehitykseen. Fustel de Coulanges'in nerokas teos La Cité antique (Vanhan ajan kaupunkivaltio) osoitti, mitä ja kuinka paljon tässä jälkimmäisessä suhteessa jäi tekemättä.

* * * * *

Émile Faguet huomauttaa Montesquieun viimeisestä suurteoksesta, Lakien hengestä, joka neljänkymmenen vuoden ahkeran työn ja ajattelun tuloksena vihdoinkin ilmestyi seitsemän vuotta ennen tekijän kuolemaa, että jos Mietteet roomalaisista oli ollut tutkimus roomalaisten suuruuden ja häviön syistä, on Lakien henki tutkimus kaikkien valtioiden kukoistuksesta ja rappeutumisen edellytyksistä. Se on siis Faguet'n mukaan jonkinlainen yhteiskunnallinen tautioppi, koska siinä selvitellään, mitkä sairaudet voivat häiritä erilaisten hallitusmuotojen siunauksellista toimintaa, jopa saattaa valtion perikatoonkin. Joka tapauksessa oli Montesquieun tarkoitus ihmisystävällinen: hän tahtoi edistää kärsivän maailman onnea. Siitä hän sanoo teoksensa esipuheessa mm.: "Jos voisin toimittaa niin, että kaikki saisivat uusia syitä rakastaa velvollisuuksiaan, ruhtinastaan, isänmaataan, lakejaan, että kaikki osaisivat paremmin tajuta onnensa jokaisessa maassa, jokaisen hallituksen aikana, jokaisessa asemassa, missä satutaan olemaan, pitäisin itseäni kuolevaisista onnellisimpana. Pitäisin myös itseäni kuolevaisista onnellisimpana, jos voisin parantaa ihmiset heidän ennakkoluuloistaan. Nimitän tässä ennakkoluuloiksi, en niitä, jotka estävät meitä ymmärtämästä erinäisiä asioita, vaan niitä, jotka estävät ihmisen ymmärtämästä itseään."

Kukaan ranskalaisen valistusajan filosofi ei ole Montesquieutä paremmin ja syvemmin oivaltanut ihmisen synnynnäistä ahdasmielisyyttä, ennakkoluuloisuutta, kurjuutta. Luodessaan katseensa luomakunnan äärettömyyksiin, tarkastellessaan ylhäältäpäin vuosisatojen tuskallista kulkua Montesquieu on ennen kaikkea pannut merkille ihmisen pienuuden ja heikkouden ja toistellut tätä huomiotaan voimakkain sanoin aina Persialaisista kirjeistä lähtien. Sentähden säälii hän ihmistä kaikkialla. "Minä en ole milloinkaan voinut nähdä kyynelten vuotavan", sanoo hän kerrankin, "joutumatta liikutuksen valtaan. Tunnen sääliä onnettomia kohtaan, ikäänkuin vain he olisivat ihmisiä." Sentähden hän ruoskii armotta ihmisen ylpeyttä ja omahyväisyyttä, missä se esiintyneekin, sillä mistä voisi kurja maan matonen ylpeillä? Sentähden hän ympäröi hallitusmuotonsa tuhansilla varovaisuuskeinoilla, koska ihminen on niin kärkäs käyttämään valtaansa väärin, oli sitten kysymyksessä tasavalta tai kuningasvalta tai ylimysvalta. Sentähden hän vihaa sydämensä pohjasta itsevaltiutta, sillä millä oikeudella tomuhiukkanen nousee toisen tomuhiukkasen ehdottomaksi herraksi ja käskijäksi? Sentähden hän on itsekin suhteellisuuskäsityksen läpitunkema, niin ettei hän esim. lähde ilman muuta määräämään, mikä hallitusmuoto, tasavaltainen tai kuningasvaltainen, on periaatteellisesti parempi, vaan lausuu siitä vastatessaan Sorbonne'in muistutuksiin: "Koko Eurooppa on lukenut kirjani ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, ettei voida keksiä, olenko minä taipuvaisempi tasavaltaiseen vai kuningasvaltaiseen hallitusmuotoon. Ja tosiaan olisikin ollut ahdasmielistä valita, sillä itse asiassa ovat nämä molemmat hallitusmuodot erinomaisen hyviä."

Muihin Lakien hengen johtaviin aatteisiin on ylempänä viitattu: laveammin ei tässä ole tilaa niihin kajotakaan. Monen tutkijan mielestä on näitä johtavia aatteita vaikea löytää tuon suuren teoksen suunnattomasta ainespaljoudesta, koska Montesquieu on tapansa mukaan ahtanut siihen kaikki pitkällisen työskentelynsä tulokset ja koska hänellä ei ole koskaan ollut erikoisesti ranskalaista kirjan rakentamisen kykyä. Niinpä on Lansonin, tunnetun Ranskan kirjallisuuden tutkijan, mielestä Lakien henki lukuisine kirjoineen ja vielä lukuisampine alajaksoineen "tavattoman sekava". Albert Sorel, mainio Ranskan historian tutkija, näkee Montesquieun harhailevan ja eksyvän ja hukkuvan aiheensa rannattomille ulapoille, ja kun hän vihdoin keksii Pohjantähden, ei ole ihme, että hänen retkensä karttaviiva onkin hyvin koukeroinen. Mutta Barckhausen katsoo voivansa osoittaa Lakien hengen rakentuvan aivan yhtäjaksoisesti ja elimellisesti, kirja kirjalta, luku luvulta, ehyeksi kokonaisuudeksi, kunhan vain lähdetään siltä näkökannalta, miltä Montesquieu itse lähti: inhimillisten yhteiskuntien säilymisen kannalta.

Miten Lakien hengen rakenteen laita liekään, joka tapauksessa se on Montesquieun kuolemattomuuden parhaana takeena, samoin kuin se on eniten vaikuttanut 18. vuosisadan ajatteluun. Voltaire ihaili sitä suuresti, vaikka koettikin osalta osoittaa sen väitteitä vääriksi. Rousseau menetteli sen suhteen Yhteiskuntasopimusta kirjoittaessaan aivan samoin kuin hän menetteli Locke'in kasvatusmietteiden suhteen Émile'iä kirjoittaessaan: hän sepitti sen teorioille vastakkaisia teorioja tai hyväksyi ne sellaisinaan, mutta piti kuitenkin aina silmänsä tähdättyinä esikuvaan.

Lakien henki näytti kuiluja ja ihanteita. Rousseaun malttamattomien oppilasten mukana syöksyi Ranskan suuri vallankumous kuiluihin. Uudistettu kuningasvalta koetti toteuttaa sen ihanteita, varsinkin vallan jakoa. Kun sekin pian sortui, ilmeisesti jonkun koneistoon tulleen vian takia, osoittaa se vain, kuinka vaikeata on seurata parhaitakin neuvoja. Mutta näitä neuvoja on sentään jokaisen kansalaisen edullista tutkistella, varsinkin jos neuvonantaja, niinkuin Montesquieu, tuntee inhimillisen heikkouden ja tahtoo rehellisesti edistää koko ihmiskunnan onnea ja menestystä.

J. V. Lehtonen.

PERSIALAISIA KIRJEITÄ

ERÄITÄ MIETTEITÄ

Persialaisista kirjeistä (1754).

Persialaisissa kirjeissä on lukijoita eniten miellyttänyt se seikka, että he ovat niistä aavistamattaan keksineet romaanin. He ovat nähneet sen alun, kehkeymisen ja lopun: eri henkilöt on yhdistetty toisiinsa ikäänkuin siteellä. Mitä kauemmin he oleskelevat Euroopassa, sitä vähemmän ihmeellisiltä ja omituisilta näyttävät tämän maailmanosan tavat heidän silmissään, samalla kun tämä ihmeellisyys ja omituisuus vaikuttaa heihin voimakkaammin tai heikommin heidän erilaisten luonteittensa mukaan. Toiselta puolen yltyy sekasorto aasialaisessa vaimolassa sitä suuremmaksi, mitä kauemmin Usbek viipyy poissa, so., mitä enemmän vimma kasvaa ja rakkaus vähenee.

Muutoin saavat tämäntapaiset romaanit yleensä menestystä osakseen, koska kukin pääsee niiden avulla selville omasta tilastaan, mikä opettaa paremmin eläytymään intohimoihin kuin kaikki mahdolliset kertomukset niistä. Ja siinä on muuan syy niiden muutamien viehättävien teosten saavuttamaan menestykseen, jotka ovat ilmestyneet Persialaisten kirjeiden jälkeen.

Vihdoin voidaan tavallisissa romaaneissa sallia sivukertomuksia vain silloin kun ne muodostavat oman romaaninsa. Niihin ei kävisi sekoittaminen yleisiä mietteitä, koska se häiritsisi teoksen tarkoitusta ja luonnetta, sen henkilöitä kun ei ole varsinaisesti koottu lausumaan mielipiteitään. Mutta kirjemuodossa, missä toimivia henkilöitä ei ole erikoisesti valittu ja missä käsitellyt aiheet eivät ole riippuvaisia mistään kaavasta tai ennakolta laaditusta suunnitelmasta, jää tekijälle otollinen tilaisuus liittää romaaniinsa filosofiaa, politiikkaa ja siveysoppia ja yhdistää kaikki tämä salaisella ja ikäänkuin tuntumattomalla siteellä.

Persialaisten kirjeiden menekki oli alussa niin suunnaton, että kirjakauppiaat tekivät kaikkensa saadakseen niihin jatkoa. He nykivät hihasta jokaista, jonka vain tapasivat, ja sanoivat: "Hyvä herra, laatikaapa minulle Persialaisia kirjeitä."

Mutta siitä, mitä minä juuri sanoin, käy riittävästi ilmi, ettei niihin voida laatia jatkoa ja että niitä vielä vähemmän voidaan sekoittaa jonkun toisen käden kirjoittamiin kirjeisiin, kuinka nerokkaita nämä sitten saattaisivat ollakin.

Niissä on muutamia piirteitä, joita monet ihmiset ovat pitäneet varsin uskallettuina. Mutta heitä minä pyydän ottamaan huomioonsa tämän teoksen laadun. Ne persialaiset, jotka näyttelevät niissä suurta osaa, olivat yht'äkkiä siirtyneet Eurooppaan, so., toiseen maailmaan. Oli aika, jolloin heidät oli pakostakin esitettävä tietämättöminä ja ennakkoluuloisina: silloin oli asianamme vain osottaa heidän ajatustensa syntyminen ja kehkeäminen. Heidän ensimmäiset mietteensä olivat välttämättä kummallisia: ilmeisesti ei ollut muuta tehtävää kuin luoda heihin se kummallisuuden laji, joka soveltuu älykkyyteen; oli vain kuvattava se tunne, minkä heissä oli herättänyt kukin oudolta näyttävä asia. Puhumattakaan siitä, että tekijällä olisi ollut tarkoitus kajota johonkin uskontomme perusaatteeseen, ei hän edes aavistanut olleensa varomaton. Näihin piirteisiin on aina liittynyt hämmästyksen ja kummastelun tunne, eikä suinkaan tutkimisen ja vielä vähemmän arvostelemisen ajatus. Puhuessaan meidän uskonnostamme eivät nämä persialaiset saa näyttää tietävämmiltä kuin puhuessaan meidän tavoistamme ja tottumuksistamme. Ja jos meidän opinkappaleemme ovat heidän mielestään joskus omituisia, leimaa tätä omituisuutta aina täydellinen tietämättömyys niistä siteistä, jotka liittävät nämä opinkappaleet ja meidän muut totuutemme toisiinsa.

Rakkaus, jota tekijä tuntee näitä suuria totuuksia kohtaan, on saanut hänet näin puolustautumaan, puhumattakaan ihmissuvulle kuuluvasta kunnioituksesta, ihmissuvulle, jota ei ole suinkaan tahdottu iskeä arimpaan paikkaan. Lukijaa pyydetään siis lakkaamatta pitämään niitä piirteitä, joista puhun, sellaisten ihmisten hämmästyksen seurauksina, joilla oli pakostakin syytä hämmästyä, tai sellaisten miesten lausumina yllätysväitteinä, jotka eivät edes kyenneet niitä lausumaan. Häntä pyydetään huomaamaan, että koko viehätys johtui todellisten asioiden ja niiden omituisen, lapsellisen tai eriskummaisen havaitsemistavan välillä vallinneesta alituisesta vastakohtaisuudesta. Varmasti ovat Persialaisten kirjeiden luonne ja tarkoitus niin ilmeiset, ettei niistä saata milloinkaan erehtyä kukaan muu kuin se, joka itse tahtoo erehtyä.

ESIPUHE.

Minä en suinkaan sepitä tässä omistuskirjettä enkä minä myöskään ano suojelusta tälle kirjalle: sitä luetaan ilmankin, jos se on hyvä; ja jos se on huono, on minusta yhdentekevää, luetaanko sitä vai ei.

Minä olen muodostanut näistä ensimmäisistä kirjeistä teoksen koetellakseni yleisön makua: minulla on suuri joukko samanlaisia kirjeitä salkussani, ja ne voin tarita sille myöhemmin.

Mutta vain sillä ehdolla, että minä pysyn tuntemattomana. Sillä jos minun nimeni tulee yleisön tietoon, vaikenen minä heti paikalla. Tunnen erään naisen, joka kävelee verrattain hyvin, mutta joka oikeastaan ontuukin, jos häntä lähemmin tarkastelee. Teoksen omissa vioissa on kylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota mieskohtaiset vikani arvosteltaviksi. Jos tiedettäisiin, kuka minä olen, sanottaisiin: "Hänen kirjansa ei sovellu hänen asemaansa. Hänen pitäisi käyttää aikaansa parempaan. Tuollainen ei ole vakavan miehen arvon mukaista." Arvostelijoilta ei milloinkaan puutu tämäntapaisia mietteitä, koska niitä käy lausuileminen vaivaamatta isosti älyänsä.

Näiden kirjeiden sepittäjänä esiintyvät persialaiset asuivat kanssani. Me vietimme elämäämme yksissä. Koska he pitivät minua ikäänkuin toiseen maailmaan kuuluvana, eivät he salanneet minulta mitään. Eikä näillä niin kaukaa saapuneilla ihmisillä saattanutkaan enää olla salaisuuksia. He näyttivät minulle useimmat kirjeensä, ja minä jäljensin ne. Sainpa käsiini muutamia sellaisiakin, joita he olisivat visusti varoneet minulle uskomasta, niin nöyryyttäviä ne olivat persialaiselle turhamaisuudelle ja mustasukkaisuudelle.

Minä toimin siis vain kääntäjänä. Koko minun vaivani on supistunut teoksen soveltamiseen meidän tapoihimme. Olen säästänyt lukijaa aasialaiselta kielenkäytöltä niin paljon kuin olen voinut ja olen vapahtanut hänet lukemattomista korkealentoisista lauseparsista, jotka olisivat hänet pimittäneet aivan pilviin.

Mutta siinä ei ole kaikki, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Olen poistanut ne pitkän pitkät kohteliaisuuslauselmat, joita itämaalaiset eivät suinkaan tuhlaa vähemmän kuin mekään. Ja olen sivuuttanut suunnattoman joukon sellaisia pikku seikkoja, joiden on vaikea sietää päivän valoa ja joiden on aina annettava vaipua unholaan kahden ystävän väliltä.

Jos useimmat niistä, jotka ovat tarinneet meille kirjekokoelmia, olisivat menetelleet samoin, olisivat he nähneet teostensa haihtuvan olemattomiin.

Muuan seikka on minua usein ihmetyttänyt, nimittäin se, että olen huomannut näiden persialaisten joskus olleen yhtä selvillä kansamme tavoista ja tottumuksista kuin minä itse, niin että he ovat tunteneet pienimmätkin olosuhteet ja panneet merkille asioita, jotka, siitä olen varma, ovat jääneet älyämättä hyvin useilta Ranskassa matkustelleilta saksalaisilta. Lasken tämän heidän pitkällisen oleskelunsa ansioksi puhumattakaan siitä, että aasialaisen on helpompi päästä ranskalaisten tapojen perille yhdessä vuodessa kuin ranskalaisen saada selko aasialaisten elämästä neljässä vuodessa, koska edelliset paljastuvat yhtä innokkaasti kuin jälkimmäiset sulkeutuvat kuoreensa.

Tapa on sallinut jokaisen kääntäjän ja kömpelöimmän selittäjänkin koristaa käännöksensä tai selityksensä alun tulkittavan teoksen ylistyksellä ja nostaa näkyviin sen hyödyllisyys, ansiokkuus ja erinomaisuus. Minä en ole menetellyt niin. Lienee helppo arvata syy siihen. Parhaita syitäni on se, että moinen ylistys olisi sangen ikävä sijoitettuna jo itsestäänkin sangen ikävään paikkaan, nimittäin esipuheeseen.

1. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.

Me viivyimme vain päivän Kumissa. Suoritettuamme hartautemme sen neitsyen haudalla, joka synnytti maailmaan kaksitoista profeettaa, lähdimme jälleen matkaan. Ja eilen, kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä Ispahanista lähtömme jälkeen, saavuimme Tauriiseen.

Rica ja minä olemme ehkä ensimmäiset persialaiset, jotka tiedonhalu on saanut siirtymään kotimaastaan ja jotka ovat kieltäytyneet rauhallisen elämän suloista etsiäkseen suurin vaivoin viisautta.

Me olemme syntyneet kukoistavassa valtakunnassa, mutta me emme ole uskoneet sen rajojen täytyvän olla myös meidän tietojemme rajoina, samoin kuin emme ole uskoneet yksistään itämaisen valon täytyvän meitä valaista.

Kerro minulle, mitä matkastamme sanotaan, mutta älä minua imartele.
Enpä juuri luule monenkaan sitä hyväksyvän. Osoita kirjeesi
Erserumiin, missä tulen oleskelemaan jonkun aikaa. Hyvästi, rakas
Rustanini. Ole vakuutettu siitä, että missä maailman kolkassa minä
lienenkin, sinulla on uskollinen ystävä.

Tauriissa, 15 päivänä Saphar-kuuta v. 1711.

2. kirje.

Usbek kirjoittaa ispahanilaisen vaimolansa mustalle ylieunukille.

Sinä olet Persian kauneimpien naisten uskollinen vartija. Olen jättänyt haltuusi kaiken minulle rakkaimman maailmassa: sinä pidät käsissäsi niiden kohtalokkaiden ovien avaimia, jotka avautuvat vain minulle. Kunhan sinä vain vartioit sydämeni kallisarvoista talletavaraa, saattaa se olla rauhassa ja nauttia täydellistä varmuutta. Sinä pidät vahtia yön hiljaisuudessa yhtä hyvin kuin päivän hälyssä. Sinun väsymättömät toimenpiteesi tukevat hyvettä silloin kun se horjuu. Jos vartioimasi naiset haluaisivat rikkoa velvollisuutensa, karkottaisit sinä heiltä sellaisen toivon. Sinä olet paheen ruoska ja uskollisuuden tukipylväs.

Sinä käsket heitä ja tottelet heitä. Sinä täytät sokeasti kaikki heidän tahtonsa ilmaukset ja pakotat heidät samoin täyttämään vaimolan lait. Sinä pidät kunnianasi tehdä heille alhaisimpiakin palveluksia. Sinä alistut kunnioittaen ja peläten heidän oikeutettuihin määräyksiinsä. Sinä palvelet heitä heidän orjiensa orjana. Mutta samalla osoitat valtaasi ja käsket heitä herrana minun tavallani silloin kun pelkäät kainouden ja häveliäisyyden lakien höllentyneen.

Muista aina mitättömyyttä, josta minä sinut kohotin, sinun ollessasi halvin orjistani, asettaakseni sinut tälle paikalle ja uskoakseni haltuusi sydämeni sulonautinnot: kohtele syvimmällä alamaisuudella niitä, joilla on osansa minun rakkaudestani, mutta saata heidät samalla tuntemaan heidän äärimmäisen riippuvaisuutensa. Hanki heille kaikkia niitä huvituksia, jotka saattavat olla viattomia; poista heidän levottomuutensa; hauskuta heitä soitannolla, tansseilla, suloisilla juomilla ja kehota heitä usein kokoontumaan. Jos he tahtovat lähteä maalle, voit heidät sinne viedä, mutta sinun tulee ottaa hengiltä jokainen mies, joka lähestyy heitä. Neuvo heitä puhtauteen, joka on sielun tahrattomuuden kuva. Puhu heille joskus minusta. Haluaisin jälleen nähdä heidät siinä hurmaavassa paikassa, jota he kaunistavat. Hyvästi.

Tauriissa, 18 p:nä Saphar-kuuta v. 1711.

3. kirje.

Zachi kirjoittaa Usbekille Tauriiseen.

Me käskimme eunukkien päämiehen viedä meidät maalle. Hän kertoo kyllä Sinulle, ettei meille sattunut minkäänlaista tapaturmaa. Kun meidän tuli mennä yli virran ja poistua hevosten kuljettamista kantotuoleistamme, asetuimme tavan mukaisesti laatikoihin: kaksi orjaa kantoi meitä olkapäillään ja näin vältimme kaikkien katseet.

Kuinka olisinkaan voinut elää, rakas Usbek, ispahanilaisessa vaimolassasi, noissa paikoissa, jotka muistuttivat minulle lakkaamatta entisiä ilojani ja niin kiihottivat päivä päivältä yhä voimakkaammin kaipaustani? Harhailin asunnosta asuntoon, etsien Sinua kaikkialta, löytämättä Sinua mistään, mutta tavaten kaikkialta menneen autuuteni julman muiston. Milloin näin itseni siinä paikassa, missä minä ensi kerran elämässäni suljin Sinut syleilyyni, milloin taas siinä, missä Sinä ratkaisit vaimojesi mainion kiistan. Jokainen meistä väitti olevansa kaikkia muita kauniimpi: me ilmestyimme eteesi sitten kun olimme tyhjentäneet kaiken, mitä mielikuvitus suinkin saattaa keksiä helyä ja koristetta. Sinä katselit mielihyvin taitomme ihmetöitä. Totesit ihaillen, mihin asti meidät oli vienyt kiihkeä halu miellyttää Sinua. Mutta Sinä karkotit pian nämä lainaihanuudet luonnollisempien sulojen tieltä. Sinä hävitit kokonaan uurastuksemme hedelmät: meidän täytyi luopua koruista, jotka olivat käyneet Sinulle epämukaviksi, meidän täytyi näyttäytyä Sinulle luonnon yksinkertaisuudessa. Minä en välittänyt vähääkään kainoudesta. Ajattelin vain kunniaani. Onnellinen Usbek! Kuinka monet sulot paljastettiin katseillesi! Me näimme Sinun kauan harhailevan lumosta lumoon. Häilyvä sielusi ei pitkään aikaan osannut tehdä valintaansa. Jokainen uusi sulo vaati Sinulta veroansa. Me peityimme kaikki hetkiseksi suuteloihisi. Sinä ulotit uteliaat katseesi salaisimpiinkin paikkoihin. Sinä toimitit meidät silmänräpäyksessä tuhansiin erilaisiin asentoihin: alati uusia käskyjä, alati uusi kuuliaisuus. Tunnustan Sinulle, Usbek, että voimakkaampi intohimo kuin kunnianhalu saattoi minut toivomaan Sinun mieltyvän minuun. Minä näin vähitellen pääseväni Sinun sydämesi valtiattareksi. Sinä otit minut ja jätit minut taas. Palasit luokseni ja minä osasin Sinua pidättää: voitonriemu tuli kokonaan minun osakseni ja epätoivo kilpailijatarteni. Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksinämme maailmassa: kaikki, mitä oli ympärillämme, ei näyttänyt enää ansaitsevan huomiotamme. Olisipa taivas suonut kilpailijattarilleni rohkeuden jäädä katselemaan kaikkia niitä rakkaudenosoituksia, joita minä Sinulta sain! Jos he olisivat tarkoin seuranneet minun hurmaantumistani, olisivat he huomanneet minun rakkauteni ja heidän rakkautensa erotuksen. He olisivat nähneet, että vaikka he olivatkin voineet kilpailla kanssani suloista, he eivät voineet kilpailla tunteiden hehkusta…

Mutta missä minä olen? Mihin vie minut tämä tarpeeton kertomus? On onnetonta, ellei saa osakseen rakkautta; mutta on loukkaavaa, ellei saa sitä osakseen enää. Sinä jätät meidät, Usbek, lähteäksesi harhailemaan raakalaisten maihin. Kuinka! Sinä et pidä minkään arvoisena sitä etua, että Sinua rakastetaan! Ah! Sinä et edes tiedä, mitä Sinä menetät! Rinnastani nousee huokauksia, joita kukaan ei kuule! Kyyneleeni vuotavat, mutta Sinä et niistä nauti! Rakkauden henki tuntuu vallitsevan palatsissasi, mutta Sinun tunteettomuutesi loitontaa Sinua siitä lakkaamatta! Ah! Rakas Usbekini, osaisitpa Sinä olla onnellinen!

Fatmen palatsissa, 21 p. Maharram-kuuta v. 1711.

4. kirje.

Zephis kirjoittaa Usbekille Erserumiin.

Se musta hirviö on kuin onkin päättänyt saattaa minut epätoivoon. Hän tahtoo väen väkisinkin riistää minulta Zelide-orjattareni, Zeliden, joka palvelee minua perin hellästi ja jonka taitavat kädet luovat kaikkialle koristuksia ja suloja. Hänestä ei ole kylliksi, että tämä ero on tuskallinen: hän tahtoo sitä myös häpeälliseksi. Se petturi on taipuvainen pitämään rikollisina luottamukseni syitä. Ja koska hänen on ikävä oven takana, minne hänet aina lähetän, rohkenee hän otaksua kuulleensa tai nähneensä asioita, joita en osaa edes kuvitellakaan! Olen hyvin onneton! Ei yksinäisyyteni eikä hyveeni voisi varjella minua hänen päättömiltä epäluuloiltaan: kurja orja koettaa hyökätä kimppuuni jopa Sinun sydämessäsi, ja minun on pakko siellä puolustautua! Ei, kunnioitan liiaksi itseäni alentuakseni puolusteluihin: minä en tahdo muuta käytökseni takaajaa kuin Sinut itsesi, kuin Sinun rakkautesi, kuin oman rakkauteni, ja, jos minun on Sinulle sekin sanominen, rakas Usbek, kuin kyyneleeni.

Fatmen palatsissa, 29 p. Maharram-kuuta v. 1711.

5. kirje.

Rustan kirjoittaa Usbekille Erserumiin.

Sinä olet kaikkien keskustelujen aiheena Ispahanissa. Ei puhuta muusta kuin Sinun lähdöstäsi. Toiset sanovat sen johtuneen kevytmielisyydestä, toiset jostakin surusta: vain ystäväsi puolustavat Sinua, mutta eivät saa ketään vakuutetuksi. Ei voida ymmärtää, että Sinä olisit jaksanut jättää vaimosi, vanhempasi, ystäväsi, isänmaasi vain mennäksesi katsomaan persialaisille tuntemattomia ilmanääriä. Rican äitiä on mahdoton lohduttaa. Hän vaatii Sinulta poikaansa, jonka Sinä hänen sanojensa mukaan olet häneltä ryöstänyt. Mitä minuun tulee, rakas Usbekini, niin tunnen olevani luonnostani taipuvainen hyväksymään kaikki, mitä Sinä teet. Mutta minä en kykenisi antamaan Sinulle anteeksi poissaoloasi. Ja mitä syitä voisitkaan esittää sen puolustukseksi, niin ei sydämeni tule niihin milloinkaan suostumaan. Hyvästi. Rakasta minua aina.

Ispahanissa, 28 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.

6. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Nessirille Ispahaniin.

Päivän matkan päässä Erivanista jätimme Persian astuaksemme turkkilaisten alusmaihin. Kaksitoista päivää myöhemmin saavuimme Erserumiin, missä me tulemme viipymään kolme tai neljä kuukautta.

Minun on pakko tunnustaa Sinulle, Nessir, että minä tunsin salaista tuskaa kadottaessani Persian näkyvistäni ja joutuessani keskelle petollisia osmaneja. Mitä syvemmälle tunkeuduin näiden saastaisten ihmisten maahan, sitä saastaisemmaksi tunsin itsekin tulevani.

Isänmaani, perheeni, ystäväni muistuivat mieleeni. Hellyyteni heräsi. Omituinen levottomuus saattoi sisäisen hämminkini ylimmilleen ja pakotti minut oivaltamaan, että olin rauhani vahingoksi käynyt liian suureen yritykseen.

Mutta vaimoni tuottavat sentään sydämelleni vaikeimman huolen. En voi ajatella heitä murheen murtamatta sydäntäni.

Ei niin käsittäen, Nessir, että minä heitä rakastaisin: siinä suhteessa olen saavuttanut sellaisen tunteettomuuden, ettei minulla ole enää minkäänlaisia haluja. Siinä naisia vilisevässä palatsissa, missä olen elänyt, olen ehättänyt rakkauden edelle ja hävittänyt sen, sen itsensä avulla. Mutta kylmyydestänipä juuri syntyy salainen mustasukkaisuus, joka minua jäytää. Minä näen naislauman jätettynä melkein omaan huomaansa. Minulla on siitä vastaamassa vain alhaisia sieluja. Minun olisi vaivalloista tuntea varmuutta silloinkin jos orjani olisivat uskollisia: mitä sitten, elleivät he ole uskollisia? Millaisia surullisia uutisia voikaan siitä saapua minulle niihin kaukaisiin maihin, joihin lähden vaeltamaan? Se on vamma, jota ystäväni eivät osaa parantaa. Se on paikka, jonka surullisista salaisuuksista he eivät saa mitään tietää. Ja mitä he voisivatkaan tehdä? Enkö pitäisi tuhat kertaa parempana hämärän peittoon jäänyttä rankaisemattomuutta kuin kaikkien huomiota herättävää ojennusta? Minä talletan sydämeesi kaikki suruni, rakas Nessir: se on ainoa lohdutukseni nykyisessä tilassani.

Erserumissa, 10 p. toista Rebiab-kuuta v. 1711.

7. kirje.

Fatme kirjoittaa Usbekille Erserumiin.

Kaksi kuukautta sitten Sinä läksit, rakas Usbekini, mutta niin masentunut olen, etten ole vieläkään kyennyt saamaan sitä itselleni selväksi. Minä juoksen kautta koko palatsin, ikäänkuin Sinä olisit siellä vielä, enkä vain pääse erehdyksestäni. Mitä sitten pitäisi mielestäsi tekemän naisen, joka rakastaa Sinua, joka oli tottunut pitämään Sinua sylissään, jonka ainoana huolena oli todisteiden antaminen Sinulle hellyydestään ja joka oli vapaa syntyperänsä nojalla, mutta orja rakkautensa väkevyyden takia?

Kun tulin vaimoksesi, eivät silmäni olleet vielä milloinkaan nähneet miehen kasvoja: Sinä olet yhätikin ainoa, jota minun on ollut sallittu katsella, sillä minä en suinkaan anna miehen arvoa noille inhoittaville eunukeille, joiden vähimpänä epätäydellisyytenä on se, etteivät he ole lainkaan miehiä. Kun vertaan Sinun kasvojesi kauneutta heidän muodottomuuteensa, en voi olla pitämättä itseäni onnellisena. Mielikuvitukseni ei tarjoa minulle ihastuttavampaa ajatusta kuin Sinun olentosi tenhoavat sulot. Minä vannon Sinulle, Usbek, että jos minun sallittaisiin poistua paikasta, johon asemani minut pakostakin sulkee, jos minun onnistuisi välttää ympäröivät vartijani, jos minun annettaisiin valita kaikista miehistä, jotka elävät tässä kansojen pääkaupungissa, Usbek, minä vannon sen, minä valitsisin vain Sinut. Maailmassa ei voi olla muita rakastamisen arvoisia kuin Sinä.

Älä luule poissaolosi houkutelleen minua lyömään laimin kauneutta, joka on Sinulle rakas. Vaikka minua ei saakaan kukaan nähdä ja vaikka ne helyt, joilla minä itseäni koristan, ovatkin hyödyttömiä Sinun onnellesi, koetan kuitenkin pitää sydämessäni vireillä miellyttämisen tapaa. Minä en käy kertaakaan nukkumaan voitelematta ruumistani kaikkein suloisimmilla hajuaineilla. Muistan sen onnellisen ajan, jolloin Sinä vaivuit syliini, ja hurmaten mairitteleva uni näyttää minulle lempeni rakastetun kohteen. Mielikuvitukseni eksyy haluihinsa, niinkuin se riemuiten heittäytyy toiveihinsa. Ajattelen välistä, että Sinä vaivalloiseen matkaasi kyllästyneenä palaat luoksemme. Yö kuluu näin unelmissa, jotka eivät ole nukkuvan eivätkä valvovan unelmia: minä etsin Sinua viereltäni, mutta Sinä tunnut pakenevan minua. Tuli, joka polttaa minua, hävittää vihdoin itse nämä lumonäyt ja palauttaa minut järkiini. Mutta minä olen silloin niin kiihtynyt… Sinä et ehkä sitä usko, Usbek: on mahdotonta elää tässä tilassa. Tuli kiertää suonissani. Kunpa osaisin kuvata Sinulle sen, minkä tunnen perin hyvin! Ja miksi tunnen niin hyvin sen, mitä minä en kykene Sinulle kuvaamaan? Sellaisina hetkinä, Usbek, antaisin maailman herruuden yhdestä ainoasta Sinun suudelmastasi. Kuinka onneton onkaan nainen kaihotessaan voimakkaasti silloin kun hänen luotaan on poistunut se ainoa, joka yksin osaa kaihon tyydyttää; kun hänellä ei omaan huomaansa jätettynä ole mitään, mikä voisi häntä huvittaa, niin että hänen on pakko elää lakkaamattomien huokausten ja kiihottuneen intohimon raivoavassa vallassa; kun hän ei ole itse onnellinen eikä hänellä ole edes lohdutusta tehdä toista autuaaksi: hän on vain vaimolan hyödytön koriste, jota varjellaan puolison kunnian, mutta ei hänen onnensa hyväksi!

Te olette oikein julmia, te miehet! Teistä on hauskaa, kun meillä on haluja, joita me emme voi tyydyttää. Te kohtelette meitä aivan kuin olisimme tunteettomia ja kuitenkin suuttuisitte pahasti, jos niin tosiaankin olisi asian laita. Te luulette intohimojemme, joita on näin pitkät ajat tukahdutettu, kiihtyvän vain teidän näkemisestänne. On vaivalloista hankkia itselleen rakkautta: on mutkattomampaa saada meidän luonnonladultamme sitä, mitä ette uskalla toivoa omilta ansioiltanne.

Hyvästi, rakas Usbekini, hyvästi. Muista, että minä elän vain jumaloidakseni Sinua: sieluni on täynnä Sinua. Ja Sinun poissaolosi, kykenemättä suinkaan painamaan Sinua unohduksiin, kiihdyttäisi rakkauttani, jos se voisi muuttua tulisemmaksi.

Ispahanilaisessa palatsissa, 13 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.

8. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.

Sain kirjeesi käsiini Erserumissa, missä nykyään oleskelen. Arvasin kyllä, että lähtöni herättäisi hälyä, mutta siitä en välitä lainkaan. Mitä luulet minun olevan parasta seurata: vihollisteni viisautta vaiko omaani?

Kävin hovissa varhaisimmasta nuoruudestani asti. Saatan sen sanoa: sydämeni ei turmeltunut siellä. Olipa minulla suuri päämääräkin: uskalsin olla siellä kunnon mies. Heti kun keksin paheen, loittonin siitä. Mutta sitten minä taas lähestyin sitä paljastaakseni sen. Minä vein totuuden aina valtaistuimen juurelle saakka. Puhuin siellä siihen asti tuntematonta kieltä. Minä saatoin imartelun häpeään ja hämmästytin sekä jumaloijat että epäjumalan.

Mutta kun huomasin, että vilpittömyyteni oli hankkinut minulle vihamiehiä, että olin saanut osakseni ministerien kateuden saamatta ruhtinaan suosiota ja että minua piti tuossa turmeltuneessa hovissa pystyssä vain heikko hyve, päätin poistua siitä. Teeskentelin olevani suuresti kiintynyt tieteisiin, mutta teeskennellessäni kiinnyinkin niihin todellisesti. Minä en sekaantunut enää mihinkään julkisiin asioihin, vaan vetäydyin maalaistalooni. Mutta tälläkin menettelyllä oli omat haittansa: minä olin yhäti alttiina vihollisteni ilkeydelle, samalla kun olin riistänyt itseltäni melkein kokonaan sen torjumisen keinot. Eräät salaiset varoitukset saivat minut vakavasti ajattelemaan asemaani. Minä päätin poistua isänmaastani, ja lähtöni hovista antoikin minulle siihen sopivan tekosyyn. Menin kuninkaan puheille. Esitin hänelle haluavani tutustua Länsimaiden tieteisiin. Vihjailin, että hänelläkin voisi olla hyötyä matkoistani. Minä löysin armon hänen silmissään. Minä lähdin ja riistin uhrin vihollisiltani.

Siinä, Rustan, matkani todellinen syy. Anna Ispahanin puhua. Puolusta minua vain niiden kuullen, jotka minua rakastavat. Jätä vihollisteni huoleksi ilkeämieliset selittelyt: minä olen liian onnellinen siitä, että se on ainoa paha, mitä he kykenevät minulle tekemään.

Minusta puhutaan tällä hetkellä. Mahdollista on, että minut pian unohdetaan liiaksikin ja että ystävänikin… Ei, Rustan, en tahdo antautua tämän surullisen ajatuksen valtaan: minä olen oleva aina heille rakas. Luotan heidän uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin Sinun uskollisuuteesi.

Erserumissa, 20 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

9. kirje.

Ylieunukki kirjoittaa Ibbille Erserumiin.

Sinä seuraat entistä isäntääsi hänen matkoillaan. Sinä kuljet maakunnat ja valtiot. Surut eivät pääse Sinuun vaikuttamaan: jokainen hetki näyttää Sinulle jotakin uutta. Kaikki, mihin katseesi osuu, virkistää Sinua ja saa Sinulta ajan huomaamattasi kulumaan.

Niin ei ole minun laitani. Minä elän suljettuna inhoittavaan vankilaan, missä minua ympäröivät aina samat esineet ja jäytävät aina samat murheet. Minä vaikerran viidenkymmenen vuoden huolten ja levottomuuksien taakan painamana, enkä voi sanoa pitkän elämäni aikana nauttineeni yhtäkään rauhallista päivää enkä yhtäkään murheetonta hetkeä.

Silloin kun ensimmäinen isäntäni teki julman päätöksensä uskoa vaimonsa minun huostaani ja kun hän tuhansien uhkausten säestämin houkutuksin pakotti minut ikiajoiksi luopumaan omasta itsestäni, ajattelin kaikkein vaivalloisimpiin askareihin kyllästyneenä uhrata intohimoni rauhalleni ja varallisuudelleni. Minua onnetonta! Omaan suuntaansa kääntynyt mieleni sai minut näkemään vain korvauksen, mutta ei menetystä: minä toivoin vapautuneeni rakkauden hyökkäyksistä kadotettuani kyvyn tyydyttää sitä. Ah! Minussa sammutettiin intohimojen vaikutus sammuttamatta niiden syytä, enkä minä suinkaan päässyt niistä eroon, kun ympärilläni oli olentoja, jotka niitä lakkaamatta kiihottivat. Tulin vaimolaan, missä kaikki oli omiansa herättämään minussa menettämäni kaipausta: tunsin syttyväni hehkuun joka hetki. Tuhannet luonnolliset sulot näyttivät paljastuvan katseelleni vain minua masentaakseen. Onnettomuuksieni kukkuraksi oli aina silmieni edessä onnellinen mies. Tänä kuohunnan aikana en kertaakaan vienyt naista isäntäni vuoteeseen, en kertaakaan riisunut häntä palaamatta asuntooni raivo sydämessä ja sietämätön epätoivo sielussa.

Näin vietin kurjan nuoruuteni. Olin oma uskottuni. Huolten ja surujen rasittamana täytyi minun ne yksin niellä. Ja näitä samoja naisia, joihin minun kovin teki mieleni luoda helliä silmäyksiä, katselin vain ankarin ilmein. Olisin ollut hukassa, jos he olisivat päässeet perilleni: minkä edun he olisivatkaan siitä saaneet!

Muistan, kuinka minä kerran erästä vaimoa kylpyyn laittaessani tunsin olevani niin suunniltani, että menetin kokonaan järkeni ja rohkenin koskettaa kädelläni muuatta pelottavaa paikkaa. Ensi mietinnältä luulin sitä päivää viimeisekseni. Olin kuitenkin kylliksi onnellinen välttääkseni tuhatkertaisen kuoleman. Mutta kaunotar, jonka olin tehnyt heikkouteni uskotuksi, myi hyvin kalliista vaiteliaisuutensa. Menetin kokonaan käskyvaltani häneen nähden. Ja hän on sittemmin pakottanut minut suostumaan myönnytyksiin, jotka ovat tuhannet kerrat olleet viedä minulta hengen.

Vihdoin paloi nuoruuden tuli loppuun. Nyt minä olen vanha, ja siinä asiassa olen saavuttanut rauhan. Minä katselen naisia välinpitämättömänä ja maksan heille runsaasti kaiken sen halveksunnan ja kaiken sen kärsimyksen, mitä he ovat minulle osoittaneet ja tuottaneet. Minä muistan aina syntyneeni heitä käskemään. Ja minusta on kuin tulisin mieheksi jälleen niissä tilaisuuksissa, jolloin heitä vielä käsken. Minä olen vihannut heitä siitä asti kun olen oppinut katselemaan heitä kylmäverisesti ja kun järkeni on näyttänyt minulle kaikki heidän heikkoutensa. Vaikka vartioinkin heitä toisen laskuun, tuottaa nautinto taivuttaa heitä kuuliaisuuteen minulle salaista iloa. Kun minä pakotan heitä olemaan kaikkea vailla, tuntuu kuin tapahtuisi se minun omaksi hyväkseni ja saan siitä aina välillistä tyydytystä: minä hallitsen vaimolaa kuin pientä valtakuntaa. Ja kunnianhimoni, ainoa intohimo, mikä minulla vielä on, nauttii siitä hiukan. Ilokseni huomaan kaiken riippuvan minusta: joka hetki minä olen tarpeen. Kannan kernaasti kaikkien näiden naisten vihan, koska se vain vahvistaa asemaani. Niinpä he eivät olekaan osuneet kiittämättömään: he tapaavat minut kaikkien, viattomimpienkin, ilojensa vastustajana, ja minä esiinnyn heille aina järkähtämättömänä sulkumuurina. He tekevät suunnitelmia, ja minä pysäytän ne äkkiä. Minä asestaudun kielloilla. Minä sulkeudun varovaisuuden piikkikehään. Minun suussani on aina vain sellaisia sanoja kuin velvollisuus, hyve, kainous, vaatimattomuus. Minä saatan heidät epätoivoon puhumalla heille lakkaamatta heidän sukupuolensa heikkoudesta ja isännän vallasta. Sitten minä valittelen, että minun täytyy olla niin ankara. Ja minä näytän tahtovan osoittaa heille, ettei minulla ole muuta syytä menettelyyni kuin heidän oma etunsa ja minun suuri kiintymykseni heihin.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on vuorostani suunnattomasti harmia ja huolta, sillä joka päivä nämä kostonhaluiset naiset koettavat voittaa vielä sen harmin ja huolen, mitä minä heille tuotan. Heissä on pelottavan pahoja puolia. Meidän välillämme vallitsee ikäänkuin hallinnan ja alistumisen luode ja vuoksi. He toimittavat minun suoritettavikseni kaikkein nöyryyttävimmät askareet. He teeskentelevät ennen kuulumatonta halveksuntaa. Ja välittämättä vanhuudestani he pakottavat minut nousemaan öisin kymmenenkin kertaa joutavimmankin pikku asian takia. Minulle syydetään lakkaamatta käskyjä, määräyksiä, tehtäviä, oikkuja. He näyttävät vuorottelevan minua juoksuttaessaan ja heidän päähänpistonsa tuntuvat kulkevan yhdestä toiseen. Usein heitä huvittaa saada minut lisäämään huolenpitoni kaksinkertaiseksi. He toimittavat minulle vääriä tiedonantoja: väliin tullaan minulle sanomaan, että muuan nuori mies on nähty hiiviskelemässä näiden muurien lähettyvillä, väliin taas, että on kuultu melua tai että aiotaan toimittaa taloon kirjeitä. Kaikki tämä saattaa minut pulaan, ja he nauravat tätä pulaa: he ovat ihastuksissaan, kun näkevät minun näin vaivaavan itseäni. Toisen kerran he kiinnittävät minut taas ovensa taakse ja pitävät minua siinä yöt ja päivät. He osaavat erinomaisen hyvin teeskennellä sairautta, pyörtymystä, pelkoa: heiltä ei suinkaan puutu verukkeita saadakseen minut siihen, mihin he haluavat. Tällaisissa tilaisuuksissa vaaditaan sokeata kuuliaisuutta ja rajatonta myöntyväisyyttä: kielto sellaisen miehen kuin minun suustani olisi kuulumaton asia, ja jos minä epäröisin totella heitä, olisi heillä oikeus minua rangaista. Mieluummin menettäisin henkeni, rakas Ibbi, kuin alistuisin siihen nöyryytykseen.

Eikä siinä kaikki. Minä en ole hetkeäkään varma isäntäni suosiosta, sillä jokainen heistä on minun vihamieheni hänen sydämessään, eivätkä he ajattele muuta kuin minun tuhoamistani. Heillä on hetkensä, jolloin minua ei lainkaan kuulla, hetkensä, jolloin ei kielletä mitään, hetkensä, jolloin minä olen aina väärässä. Minä vien isäntäni vuoteeseen vihastuneita vaimoja: luuletko siellä tehtävän työtä minun hyväkseni ja luuletko minun puolueeni olevan vahvimman? Minun on pelättävä pahinta heidän kyyneleiltään, heidän huokauksiltaan, heidän syleilyiltään, jopa heidän nautinnoiltaankin: he ovat riemuvoittojensa paikassa. Heidän sulonsa muuttuvat minulle kauhistuttaviksi: nykyiset palvelukset pyyhkivät silmänräpäyksessä muistista kaikki minun entiset palvelukseni, eikä mikään voi minulle vastata isännästä, joka ei ole enää oma itsensä.

Kuinka monet kerrat onkaan minulle sattunut niin, että olen käynyt levolle suosiossa ja noussut epäsuosiossa! Mitä olinkaan tehnyt sinä päivänä, jolloin minua niin häpeällisesti ajettiin ruoskaniskuin ympäri palatsia? Minä jätin vaimon isäntäni syliin: heti kun hän näki tämän kiihtyneen, vuodatti hän kokonaisen kyynelvirran. Hän valitteli ja vaikeroi ja sovitti niin taitavasti syytöksensä, että ne kasvoivat samassa määrässä kuin hänen herättämänsä lempi. Kuinka olisin voinut selvitä kunnialla niin ankarasta hetkestä? Minut syöstiin perikatoon silloin kun minä sitä kaikkein vähimmin aavistin. Minä jouduin lemmenkaupan uhriksi ja minun kustannuksellani saivat huokaukset aikaan sopimuksen. Kas sellainen on, rakas Ibbi, julma tilani, jossa olen aina elänyt.

Kuinka Sinä oletkaan onnellinen! Sinun huolenpitosi rajoittuu yksinomaan Usbekin henkilöön. Sinun on helppoa olla hänen mielikseen ja pysyä hänen suosiossaan aina päiviesi loppuun asti.

Ispahanilaisessa palatsissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.

10. kirje.

Mirza kirjoittaa ystävälleen Usbekille Erserumiin.

Sinä olit ainoa, joka saatoit korvata minulle Rican poissaolon, ja vain Rica saattoi lohduttaa minua Sinun lähdettyäsi. Me kaipaamme Sinua, Usbek: Sinä olit seurapiirimme sielu. Kuinka paljon tarvitaankaan väkivaltaa niiden siteiden katkaisemiseen, joita sydän ja pää ovat solmineet!

Me väittelemme täällä ahkerasti. Kiistamme koskevat tavallisesti siveysoppia. Eilen pohdittiin kysymystä, saavuttavatko ihmiset onnen aistien nautinnoilla ja tyydytyksellä vaiko hyveen harjoittamisella. Olen usein kuullut Sinun sanovan, että ihmiset olivat syntyneet olemaan hyveellisiä ja että oikeamielisyys on yhtä luontainen ominaisuus heissä kuin eläminen. Pyytäisin Sinua selittämään, mitä sillä tarkoitat.

Olen haastellut pappiemme kanssa, mutta he saattoivat minut epätoivoon koraaninlauseillaan, sillä minä en puhu heille todellisena uskovaisena, vaan ihmisenä, kansalaisena, perheenisänä. Hyvästi.

Ispahanissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.

11. kirje.

Usbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.

Sinä kieltäydyt käyttämästä järkeäsi koetellaksesi minun järkeäni. Sinä alennut kysymään minulta neuvoa. Sinä luulet minun kykenevän opettamaan Sinua. Rakas Mirza, muuan asia miellyttää minua vielä enemmän kuin se hyvä käsitys, mikä Sinulla on minusta: se on Sinun ystävyytesi, jota minun on siitä kiittäminen.

Täyttääkseni pyyntösi en ole luullut tarpeelliseksi käyttää liian kohteetonta käsittelytapaa. On eräitä totuuksia, joiden vakuuttava esittäminen ei yksin riitä, vaan joista täytyy lisäksi saada syntymään elävä tunne. Sellaisia ovat siveysopilliset totuudet. Ehkäpä seuraava historiankatkelma vaikuttaa Sinuun enemmän kuin terävinkään järkeily.

Arabiassa eli muinoin eräs pieni kansa, jota nimitettiin troglodyyttien, luolaihmisten, kansaksi. Tämä kansa polveutui niistä vanhoista luolaihmisistä, jotka, jos saamme uskoa historioitsijoita, olivat enemmän eläinten kuin ihmisten näköisiä. Nämä eivät kuitenkaan olleet niin muodottomia. He eivät olleet suinkaan karvaisia kuin karhut, he eivät vinkuneet, ja heillä oli kaksi silmää. Mutta he olivat niin ilkeitä ja verenhimoisia, ettei heidän keskuudessaan ollut minkäänlaista tasapuolisuuden eikä oikeuden periaatetta.

Heillä oli vieraaseen heimoon kuuluva kuningas, joka tahtoessaan taltuttaa heidän luonteensa pahuutta kohteli heitä ankarasti. Mutta he tekivät salaliiton häntä vastaan, tappoivat hänet ja tuhosivat koko kuninkaallisen perheen.

Kun tämä kumous oli suoritettu, kokoontuivat he valitsemaan hallitusta, ja pitkien kiistojen jälkeen he nimittivät hallitusmiehiä. Mutta tuskin he olivat nämä valinneet, kun nekin kävivät heille sietämättömiksi, ja he ottivat myös heidät hengiltä.

Vapautettuna tästä uudesta ikeestä tämä kansa ei kuullut enää muuta kuin villiä luontoaan. Kaikki yksityiset tulivat siihen päätökseen, etteivät he tottelisi enää ketään ja että kukin pitäisi huolta vain omista eduistaan, välittämättä vähääkään muiden eduista.

Tästä yksimielisestä päätöksestä olivat kaikki kohdaltaan erinomaisen hyvillään. He sanoivat: "Miksi lähtisin tappamaan itseäni työllä ihmisten hyväksi, jotka eivät minuun mitään kuulu? Minun on parasta ajatella vain itseäni. Silloin elän onnellisena. Mitä minä huolin siitä, ovatko muutkin onnellisia? Itse pidän huolta kaikista tarpeistani. Ja kun vain saan ne tyydytetyiksi, on minusta samantekevää, vaikka kaikki muut luolaihmiset eläisivät kurjuudessa."

Oli käsillä se kuukausi, jolloin maat kylvetään. Kukin sanoi: "Minä muokkaan peltoani vain niin paljon, että se tuottaa minun omaksi ravinnokseni tarpeellisen viljan; suurempi määrä olisi minulle hyödytön: enhän minä ryhdy tässä suotta vaivaa näkemään."

Tämän pienen valtakunnan maat eivät olleet laadultaan samanlaisia. Niitä oli kuivia ja vuorisia, ja taas toisia, alavalla paikalla sijaitsevia, joita useammatkin purot kastelivat. Sinä vuonna oli kuivuus varsin tuntuva, niin että ylävillä mailla sato epäonnistui kokonaan, kun taas sellaiset, joita kävi kasteleminen, olivat erinomaisen hedelmällisiä: niinpä vuoriston asukkaat kuolivatkin melkein kaikki nälkään, koska muut olivat niin kovasydämisiä, että kieltäytyivät jakamasta satoa heidän kanssaan.

Seuraava vuosi oli hyvin sateinen: ylävät paikat olivat tavattoman tuottoisia, kun taas alavat seudut olivat veden vallassa. Toinen puoli kansaa huusi toisen kerran nälkäänsä. Mutta nämä raukat tapasivat yhtä kovasydämisiä ihmisiä nyt kuin he itse olivat olleet ennen.

Eräällä arvokkaimpiin luettavalla kansalaisella oli harvinaisen kaunis vaimo. Hänen naapurinsa rakastui tähän vaimoon ja ryösti hänet: siitä sikesi suuri riita. Ja monien solvausten ja iskujen jälkeen he suostuivat jättämään kysymyksen ratkaisemisen eräälle luolaihmiselle, joka valtion olemassaolon aikana oli nauttinut jonkinlaista luottamusta. He menivät hänen luokseen ja alkoivat esitellä hänelle oikeuksiaan. Mutta tämä mies sanoi heille: "Mitä minä huolin siitä, onko tämä vaimo teidän tai heidän? Minulla on peltoni muokattavana. En suinkaan minä tässä käy kuluttamaan aikaani teidän riitojenne ratkaisemiseen ja heidän asioittenne hoitamiseen, lyödäkseni laimin omat asiani. Pyydän teitä, jättäkää minut rauhaan, älkääkä vaivatko minua enää kiistoillanne." Sen sanottuaan hän jätti heidät siihen ja lähti maitansa muokkaamaan. Ryöstäjä, joka oli väkevämpi, vannoi ennen kuolevansa kuin antavansa tämän naisen takaisin. Ja toinen, katkeroituneena naapurinsa vääryydestä ja tuomarin kovuudesta, palasi kotiinsa epätoivoissaan, kun hän tapasikin matkallaan nuoren, kauniin naisen, joka oli tulossa lähteeltä. Hänellä ei ollut enää vaimoa, tämä nainen miellytti häntä, ja miellytti yhä enemmän, kun kuuli hänet juuri sen miehen vaimoksi, jota hän oli halunnut tuomarikseen ja joka oli niin vähän välittänyt hänen onnettomuudestaan. Hän ryösti siis tämän naisen ja vei hänet taloonsa.

Muuan toinen mies omisti pellon, verrattain hedelmällisen, jota hän viljeli hyvin huolellisesti. Kaksi hänen naapuriaan liittyi yksiin, karkotti hänet talostaan ja valtasi hänen peltonsa. He tekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan heidän oli molempien velvollisuus puolustaa sitä kaikilta niiltä, jotka haluaisivat sen anastaa. Ja tosiaan he pitivätkin näin puoliansa useamman kuukauden. Mutta toinen heistä, väsyneenä jakamaan sitä, minkä hän saattoi pitää yksinäänkin, tappoi toisen ja asettui yksinään pellon isännäksi. Hänen valtansa ei kestänyt kuitenkaan kauan: kaksi muuta luolaihmistä hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja hän oli liian heikko puolustautumaan, niin että hänet surmattiin.

Eräs melkein alaston luolaihminen näki myytävää villaa. Hän kysyi sen hintaa. Kauppias puheli itsekseen: "Luonnollisestikaan ei minun pitäisi toivoa villastani enempää rahaa kuin tarvitsen ostaakseni kaksi mittaa viljaa; mutta minä myynkin sen neljä kertaa kalliimmasta, niin saan kahdeksan mittaa." Siitä ei päässyt yli eikä ympäri: pyydetty hinta oli maksettava. "Onpa nyt hyvä ollakseni", jutteli kauppias, "nythän saan viljaa". — "Mitä te sanotte?" kysyi ostaja: "tarvitsetteko viljaa? Minulla on sitä myytävänä. Vain hinta teitä ehkä hämmästyttää. Sillä teidän tulee tietää, että vilja on nykyään tavattoman kallista ja että nälkä vallitsee melkein kaikkialla. Mutta antakaa minulle rahani takaisin ja minä annan teille yhden mitan viljaa, sillä minä en luovu siitä vähemmällä, vaikka sitten kuolisitte nälkään."

Samaan aikaan hävitti julma tauti maata. Muuan taitava lääkäri saapui sinne naapurimaasta ja määräsi niin oivallisia lääkkeitä, että hän paransi kaikki, jotka antautuivat hänen hoidettavikseen. Taudin hävittyä hän meni kaikkien niiden luo, jotka hän oli parantanut, pyytämään palkkiotaan. Mutta hän sai vain kieltoja. Hän palasi omaan maahansa ja saapui sinne lopen uupuneena pitkän matkan vaivoista. Mutta pian sen jälkeen hän kuuli saman taudin alkaneen tuhotyönsä uudelleen, rasittaen enemmän kuin koskaan ennen tätä kiittämätöntä maata. Sikäläiset ihmiset tulivat hänen luokseen tällä kerralla, odottamatta hänen saapumistaan heidän seuduilleen. "Menkää menojanne", puhui hän heille, "te väärämieliset ihmiset! Teidän sielussanne on kuolettavampaa myrkkyä kuin se onkaan, josta tahdotte parantua. Te ette ansaitse paikkaa maan päällä, koska teissä ei ole vähääkään inhimillisyyttä ja koska rehellisyyden säännöt ovat teille tuntemattomat. Loukkaisin mielestäni jumalia, jotka teitä rankaisevat, jos asettuisin vastustamaan heidän vihansa oikeutta."

Erserumissa, 3 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

12. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle Ispahaniin.

Sinä näit, rakas Mirza, kuinka luolaihmiset joutuivat tuhon omiksi juuri ilkeytensä tähden ja kuinka heistä tuli heidän omien vääryyksiensä uhreja. Monen monista perheistä jäi jäljelle vain kaksi, jotka säästyivät koko kansakuntaa kohdanneilta onnettomuuksilta. Siinä maassa oli näet kaksi hyvin eriskummaista miestä: heillä oli inhimillisyyttä, heillä oli oikeudentuntoa, he rakastivat hyvettä. Kun heitä yhdisti toisiinsa yhtä paljon heidän sydämensä suoruus kuin muiden turmeltuneisuus, näkivät he yleisen tuhoutumisen, tuntematta sitä muutoin kuin säälinä: se oli uusi liittoutumisen syy. He työskentelivät yhteisen innostuksen valtaamina yhteiseksi hyväksi. Heidän välillään ei ollut muita riitoja kuin niitä, joita suloinen ja hellä ystävyys synnytti. Ja maan syrjäisimmässä sopessa eroitettuina maalaisistaan, jotka eivät ansainneetkaan olla heidän lähettyvillään, he viettivät onnellista ja rauhallista elämää. Maakin näytti kasvavan ikäänkuin itsestään näiden hyveellisten käsien viljelemänä.

He rakastivat vaimojaan, ja nämäkin olivat heihin hellästi kiintyneet. Heidän tärkeimpänä huolenaan oli lasten kasvattaminen hyveeseen. He kuvailivat näille lakkaamatta maanmiestensä onnettomuuksia ja nostivat heidän silmiensä eteen tämän vaikuttavan esimerkin. He teroittivat heille varsinkin, että yksityisten etu liittyy aina yhteiseen etuun, että ken tahtoo siitä riistäytyä erilleen, hän tahtoo syöksyä turmioon, ettei hyve ole suinkaan sellainen asia, jonka täytyy olla meille taakaksi, ettei sen harjoittamista tule pitää vaivalloisena tehtävänä ja että muita kohtaan noudatettu oikeudenmukaisuus on rakkaudentyö meitä itseämme kohtaan.

He saivatkin pian osakseen hyveellisten isien lohdutuksen: heidän lapsistaan tuli heidän kaltaisiaan. Nuori väki, joka varttui heidän katsantonsa alaisena, lisääntyi onnellisten avioliittojen kautta: lukumäärä kasvoi, liitto pysyi yhäti samana. Ja hyve, lainkaan heikkenemättä suuressa joukossa, vahvistui päinvastoin lukuisammista esimerkeistä.

Ken kykenisikään tässä kuvailemaan näiden luolaihmisten onnea? Niin oikeamielistä kansaa täytyi jumalienkin rakastaa! Heti kun sen silmät avautuivat huomaamaan heidät, oppi se heitä pelkäämään. Ja uskonto sai lieventääkseen sen, mitä luonto oli ehkä jättänyt liian karkeaa tapoihin.

He sääsivät juhlia jumalten kunniaksi. Nuoret tytöt, kukkien koristamat, ja nuoret pojat ylistivät heitä tanssein ja maalaissoitannon sävelin. Sitten vietettiin kemuja, joissa ilo ja kohtuullisuus pitivät valtiutta yhdessä. Näissä kokouksissa puhui teeskentelemätön luonto. Niissä opittiin antamaan sydän ja ottamaan se. Niissä teki neitseellinen kainous punastuen äkillisen, mutta piankin isien suostumuksen vahvistaman tunnustuksen. Ja niissä hellät äidit aavistelivat riemukseen rakkaita ja uskollisia liittoja.

Temppeleihin käytiin anomaan jumalain suosiota, mutta ei rikkauksia eikä rasittavaa yltäkylläisyyttä, sillä moiset toivomukset eivät olleet onnellisten luolaihmisten arvoisia: he osasivat haluta niitä vain omaistensa puolesta. He saapuivat alttarien juurelle vain pyytämään terveyttä vanhemmilleen, yksimielisyyttä veljilleen, hellyyttä vaimoilleen, rakkautta ja kuuliaisuutta lapsilleen. Neidot tulivat tuomaan sinne sydämensä lemmekkään uhrin eivätkä rukoilleet jumalilta muuta armoa kuin kykyä tehdä joku luolaihminen onnelliseksi.

Iltaisin, kun laumat palasivat niityiltä ja väsyneet härät toivat auransa kotiin, he kerääntyivät joukkoihin ja vaatimattoman aterian ääressä lauloivat ensimmäisten luolaihmisten vääryyksistä ja heidän onnettomuuksistaan, samoin kuin uuden kansan mukana uudelleen syntyvästä hyveestä ja sen kansan onnesta. He lauloivat sitten jumalten suuruudesta, heidän suosiostaan, joka on aina heitä rukoilevien ihmisten saatavilla, ja heidän vihastaan, jota on mahdoton väistää niiden, jotka eivät heitä pelkää. He kuvailivat edelleen maalaiselämän viehätystä ja viattomuuden kaunistaman olon onnea. Pian he antautuivat unen valtaan, jota eivät huolet ja murheet milloinkaan keskeyttäneet.

Luonto tyydytti yhtä auliisti sekä heidän toiveensa että heidän tarpeensa. Tässä onnellisessa maassa ei ahneutta tunnettu lainkaan. Kun asukkaat antoivat toisilleen lahjoja, uskoi antaja aina joutuneensa paremmalle puolelle. Luolaihmisten kansa piti itseään yhtenä ainoana perheenä: laumat olivat melkein aina sekaisin. Ainoana vaivana, johon tavallisesti ei ryhdytty, oli niiden jakaminen.

Erserumissa, 6 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

13. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Enpä saisi Sinulle milloinkaan kylliksi puhuneeksi luolaihmisten hyveistä. Kerrankin sanoi muuan heistä: "Isäni on määrä huomenna muokata peltonsa. Minäpä nousenkin kaksi tuntia ennen häntä, ja kun hän sitten saapuu pellolleen, näkeekin hän sen kokonaan muokatuksi."

Muuan toinen puheli itsekseen: "Minusta näyttää sisareni olevan mieltynyt erääseen nuoreen luolaihmiseen, meidän sukulaiseemme. Pitääpä puhua isälleni asiasta ja suostuttaa hänet tähän avioliittoon."

Eräälle toiselle tultiin sanomaan varkaiden vieneen hänen laumansa. "Olen siitä hyvin pahoillani", lausui hän, "sillä siinä oli aivan lumivalkoinen hieho, jonka minä olin aikonut uhrata jumalille".

Erään toisen kuultiin sanovan: "Minun on lähdettävä temppeliin kiittämään jumalia, sillä veljeni, jota isäni hyvin suuresti rakastaa ja johon minäkin olen hellästi kiintynyt, on saanut terveytensä takaisin."

Tai edelleen: "Isäni pellon rajalla on palsta, jonka viljelijöitä auringon polttava paiste joka päivä rasittaa. Minunpa täytyykin istuttaa siihen pari puuta, niin että nämä ihmisraukat pääsevät joskus lepäämään niiden varjoon."

Eräänä päivänä, jolloin useampia luolaihmisiä oli kokoontunut yhteen, puhui muuan vanhus eräästä nuorukaisesta, epäillen hänen tehneen jonkun huonon teon ja nuhdellen häntä siitä. "Me emme usko hänen tehneen tätä rikosta", virkkoivat nuoret luolaihmiset, "mutta jos hän on sen tehnyt, niin kuolkoon hän viimeisenä perheestään!"

Eräälle luolaihmiselle ilmoitettiin muukalaisten ryöstäneen hänen talonsa ja vieneen kaikki mennessään. "Elleivät he olisi väärämielisiä", vastasi hän, "toivoisin jumalien suovan heidän käyttää niitä tavaroita kauemman aikaa kuin minä sain käyttää".

Niin suurenmoista menestystä ei voitu katsella kateudetta: naapurikansat liittyivät yksiin ja päättivät turhan tekosyyn nojalla ryöstää heidän laumansa. Heti kun luolaihmiset saivat tästä päätöksestä tiedon, toimittivat he heitä vastaan lähettiläitä, jotka puhuivat heille tähän tapaan:

"Mitä ovat luolaihmiset teille tehneet? Ovatko he ryöstäneet teidän vaimonne, anastaneet teidän karjanne, hävittäneet teidän peltonne? Eivät: me olemme oikeamielisiä ja pelkäämme jumalia. Mitä siis meistä tahdotte? Tahdotteko villaa tehdäksenne itsellenne vaatteita? Tahdotteko laumojemme maitoa tai maittemme hedelmiä? Laskekaa aseenne. Tulkaa keskellemme ja me annamme teille kaikkea, mitä vain haluatte. Mutta vannomme kaiken sen nimessä, mitä pyhimpänä kunnioitamme, että jos te astutte meidän maahamme vihollisina, me pidämme teitä väärämielisenä kansana ja kohtelemme teitä kuin villipetoja."

Nämä sanat hylättiin halveksien. Nämä villit kansat astuivat aseistettuina luolaihmisten maahan, jota he luulivat vain näiden viattomuuden puolustavan.

Mutta nämäpä olivatkin hyvin valmistuneita vastarintaan. He olivat koonneet vaimonsa ja lapsensa keskelleen. Heitä hämmästytti heidän vihollistensa vääryys, eikä suinkaan näiden lukumäärä. Uusi into oli syttynyt heidän sydämeensä: yksi tahtoi kuolla isänsä, toinen vaimonsa ja lastensa, tämä veljiensä, tuo ystäviensä, kaikki luolaihmisten kansan puolesta. Kaatuneen paikalle kiiruhti heti toinen, jolla yhteisen asian lisäksi oli yksityisen kuolema kostettavanaan.

Sellainen oli vääryyden ja hyveen taistelu. Nämä raukkamaiset kansat, jotka tavoittelivat vain saalista, eivät hävenneet paeta, ja he väistyivät luolaihmisten hyvettä, ennen kuin se heihin koskikaan.

Erserumissa, 9 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

14. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

Kun kansa lisääntyi päivä päivältä, luulivat luolaihmiset olevan viisainta valita kuningas. He sopivat siitä, että kruunu oli annettava oikeamielisimmälle, ja he loivat kaikki katseensa erääseen vanhukseen, joka ansaitsi kunnioitusta ikänsä ja kauan harjoitetun hyveen tähden. Hän ei ollut tahtonut olla läsnä tässä kokouksessa, vaan oli vetäytynyt taloonsa, sydän murheen ahdistamana.

Kun hänen luokseen saapui lähetystö ilmoittamaan häneen sattuneesta vaalista, sanoi hän: "Älköön Jumala suoko minun tehdä niin suurta vääryyttä luolaihmisille, ettei voitaisi uskoa heidän joukossaan olevan ainoatakaan oikeamielisempää kuin minä. Te annatte minulle kruunun, ja jos te välttämättä tahdotte, täytynee minun se ottaa. Mutta tietäkää, että kuolen tuskasta nähtyäni syntyessäni luolaihmiset vapaina ja nähdessäni heidät nyt orjuuteen vaipuneina." Näin puhuttuaan hän alkoi vuodattaa viljanaan kyyneleitä. "Onneton päivä!" jatkoi hän, "ja miksi olenkaan näin kauan elänyt?" Sitten hän huudahti ankaralla äänellä: "Minä huomaan kyllä, kuinka asian laita on, oi luolaihmiset! Teidän hyveenne alkaa käydä teille rasittavaksi. Siinä tilassa, missä te nyt olette, kun teillä ei ole päällikköä, teidän täytyy olla hyveellisiä vasten tahtoannekin. Muutoin ette voisi pysyä pystyssä, vaan suistuisitte esi-isienne onnettomuuteen. Mutta tämä ies tuntuu teistä liian kovalta: te olisitte mieluummin ruhtinaan alamaisia ja tottelisitte kernaammin hänen lievempiä lakejansa kuin omia tapojanne. Te tiedätte voivanne silloin tyydyttää kunnianhimoanne, hankkia rikkauksia ja venyä veltossa hekumassa. Ja luulette tulevanne toimeen ilman hyvettä, kunhan vain vältytte lankeamasta suuriin rikoksiin." Hän vaikeni hetkiseksi, ja hänen kyyneleensä vuotivat vuolaampina kuin koskaan ennen. "Ja mitä vaaditte minua tekemään? Kuinka saatan minä käskeä jotakin luolaihmistä? Ajatteletteko niin, että hänen olisi suoritettava hyveellinen teko sen tähden että minä sitä käsken, hänen, joka tekisi sen ilman minuakin, vain oman luontonsa taipumuksesta? Oi luolaihmiset! Minä olen päässyt päivieni päähän, vereni on jäähtynyt suonissani, minä näen kohta teidän pyhät esi-isänne: miksi tahdotte minun tuottavan heille murhetta ja miksi pakotatte minut sanomaan heille, että minä olen jättänyt teidät muun ikeen kuin hyveen ikeen alaisiksi."

Erserumissa, 10 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

15. kirje.

Ylieunukki kirjoittaa Jaronille, mustalle eunukille, Erserumiin.

Minä rukoilen taivasta palauttamaan Sinut näille maille jälleen ja varjelemaan Sinua kaikista vaaroista.

Vaikka en olekaan juuri koskaan tuntenut sitä kiintymystä, jota nimitetään ystävyydeksi, ja vaikka olenkin kokonaan sulkeutunut omaan kuoreeni, olet Sinä kuitenkin saanut minut oivaltamaan, että minulla vielä on sydän. Ja ollessani kova kuin pronssi kaikille niille orjille, jotka elivät minun käskettävinäni, näin mielihyvin Sinun lapsuutesi varttuvan.

Tuli aika, jolloin isäntäni loi katseensa Sinuun. Vielä, ei ollut luonto läheskään alkanut puhua Sinussa, kun rauta eroitti Sinut luonnosta. En puhu Sinulle mitään siitä, valitinko kohtaloasi vai tunsinko iloa nähdessäni Sinun kohonneen rinnalleni. Minä tyynnytin itkuasi ja huutojasi. Minusta oli kuin Sinä olisit syntynyt toistamiseen ja päässyt orjuudesta, missä Sinun oli pakko aina totella, astuaksesi orjuuteen, missä sait myös käskeä. Minä huolehdin Sinun kasvatuksestasi. Ankaruus, joka aina liittyi opetukseen, piti Sinulta kauan salassa, että Sinä olit minulle rakas. Sinä olit minulle kuitenkin rakas, ja minä sanon nyt Sinulle, että minä rakastin Sinua niinkuin isä rakastaa poikaansa, mikäli nuo nimitykset soveltuvat meidän kohtaloomme.

Sinä pääset kiertämään kristittyjen asumia maita, niiden jotka eivät ole milloinkaan uskoneet. On mahdotonta Sinun siellä kokonaan välttää saastumista. Kuinka voisikaan Profeetta kaita Sinua katseillaan niin monien miljoonien vihollistensa keskellä? Olisin iloissani, jos isäntäni kotiutuessaan tekisi pyhiinvaellusretken Mekkaan: te puhdistautuisitte kaikin siinä enkelien maassa.

Ispahanilaisessa palatsissa, 10 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

16. kirje.

Usbek kirjoittaa pappi Mehemet Alille, Kolmen Haudan vartijalle
Kumiin.

Miksi elät Sinä haudoissa, jumalainen pappi? Sinä olet paljon soveliaampi tähtien asuntoon. Sinä kätkeydyt varmaankin, jotta et himmentäisi aurinkoa: Sinussa ei ole lainkaan pilkkuja, niinkuin siinä tähdessä. Mutta sen tavoin peityt Sinäkin pilviin.

Sinun tietorikkautesi on kuilu, syvempi kuin valtameri. Sinun henkesi on terävämpi kuin Zufagar, tämä Alin kaksikärkinen miekka. Sinä tiedät, mitä tapahtuu taivaan valtojen yhdeksässä kuorossa. Sinä luet Koraania jumalaisen Profeettamme povella. Ja milloin eteesi osuu joku hämärä paikka, suorii enkeli hänen käskystään kerkeät siipensä ja laskeutuu valtaistuimelta paljastamaan Sinulle sen salaisuuden.

Minä voisin Sinun välitykselläsi asettua ylienkelien kanssa läheiseen yhteyteen, sillä etkö Sinä, kolmastoista imaami, ole se keskus, jossa taivas ja maa tapaavat toisensa, ja etkö Sinä ole syvyyden ja tulitaivaan yhdysside?

Minä olen jumalattoman kansan keskellä: salli minun puhdistautua Sinun seurassasi. Salli minun kääntää kasvoni niitä pyhiä tienoita kohti, jotka ovat Sinun asuinsijoinasi. Erota minut pahoista olennoista, niinkuin päivän sarastaessa erotetaan valkea lanka mustasta. Auta minua neuvoillasi. Pidä huolta sielustani. Hurmaannuta se profeettain hengellä. Ruoki sitä paratiisin tiedolla ja salli minun laskea sen tuskat jalkojesi juureen. Osoita pyhät kirjeesi Erserumiin, missä minä tulen viipymään muutamia kuukausia.

Erserumissa, 11 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

17. kirje.

Usbek kirjoittaa samalle.

En voi, jumalainen pappi, hillitä kärsimättömyyttäni: en jaksa odottaa ylevää vastaustasi. Minua vaivaavat epäilykset, jotka täytyy hälventää: minä tunnen järkeni joutuvan harhapoluille; palauta Sinä se oikealle tielle jälleen. Tule minua valaisemaan, Sinä valon lähde. Iske jumalaisen kynäsi salamalla niihin vaikeuksiin, joita Sinulle esitän. Saata minut säälimään itseäni ja punastumaan kysymystä, jonka Sinulle teen.

Mistä johtuu, että lainsäätäjämme kieltää meiltä sianlihan ja yleensä kaiken lihan, mitä hän nimittää saastaiseksi? Mistä johtuu, että hän kieltää meitä koskemasta kuolleeseen ja että hän sielumme puhdistukseksi käskee meidän lakkaamatta pestä ruumistamme? Minusta näyttää siltä, ettei mikään ole itsestään puhdasta eikä saastaista. Minä en voi käsittää ainoatakaan asiain ja esineiden sisäiseen luontoon kuuluvaa ominaisuutta, joka voisi ne sellaisiksi tehdä. Loka näyttää meistä saastaiselta vain siksi, että se loukkaa näköämme tai jotakin muuta aistiamme; mutta itsessään se ei ole saastaisempaa kuin kulta ja timantit. Saastaisuuden mielikuva, joka liittyy kuolleen ruumiin koskemiseen, on syntynyt vain siitä luonnollisesta vastenmielisyydestä, mitä tätä tekoa kohtaan tunnemme. Ellei niiden ruumis, jotka eivät peseydy, loukkaisi haju- eikä näköaistiamme, kuinka olisikaan osattu kuvitella, että he olisivat likaisia?

Aistien, jumalainen pappi, täytyy siis yksinään ratkaista asiain ja esineiden puhtaus tai saastaisuus. Mutta kun eivät esineet suinkaan vaikuta samalla tavalla kaikkiin ihmisiin, — kun sellainen, mikä välittää miellyttävän aistimuksen yksiin, synnyttää inhoittavan aistimuksen toisissa, seuraa siitä, ettei aistien todistus saata tässä olla ohjeena, ellei myönnetä kunkin voivan kokonaan oman mielensä mukaan ratkaista tätä kysymystä ja eroittaa, mikäli hänestä on puhe, puhtaat esineet sellaisista, jotka eivät ole puhtaita.

Mutta eikö juuri tämä, pyhä pappi, kumoaisi jumalaisen Profeettamme määräämää erotusta ja sen lain peruskohtia, jonka ovat kirjoittaneet enkelien kädet?

Erserumissa, 20 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

18. kirje.

Mehemet Ali, profeettain palvelija, kirjoittaa Usbekille Erserumiin.

Te teette meille yhäti samoja kysymyksiä, joita tehtiin jo tuhannet kerrat pyhälle Profeetallemme. Miksi ette lue kirjanoppineiden perimätietoja? Miksi ette mene tälle kaiken ymmärtämisen puhtaalle lähteelle? Kaikki teidän epäilyksenne saisivat silloin ratkaisunsa.

Voi teitä onnettomia, jotka maallisten asiain kahlitsemina ette ole milloinkaan värähtämättömällä silmällä katselleet taivaallisia asioita ja jotka kunnioitatte muhamettilaisten pappien säätyä uskaltamatta siihen antautua tai sitä seurata!

Voi teitä jumalattomia, jotka ette milloinkaan tunkeudu Iankaikkisen salaisuuksiin! Teidän valkeutenne on kuin syvyyden pimeys ja teidän henkenne järkeily muistuttaa tomua, jota jalkanne nostavat ilmaan silloin kun aurinko on puolipäiväkorkeudessaan polttavassa Chahban-kuussa.

Niinpä ei teidän henkenne zeniitti ylläkään halvimmankaan immaumin hengen nadiriin. Teidän turha filosofianne on kuin salama, joka ennustaa rajuilmaa ja pimeyttä: te olette myrskyn keskellä ja harhailette tuulten ajeltavina.

On hyvin helppo vastata teidän esittämäänne pulmaan: tarvitsee vain teille kertoa, mitä tapahtui kerran pyhälle Profeetallemme, kun hän kristittyjen kiusaamana ja juutalaisten koettelemana saattoi heidät molemmat häpeään.

Juutalainen Abdias Ibesalon kysyi häneltä, miksi Jumala oli kieltänyt syömästä sian lihaa. "Eipä ilman syytä", vastasi Profeetta: "se on saastainen eläin. Ja minä todistan sen teille."

Hän teki kämmenelleen liejusta miehen hahmon. Hän heitti sen maahan ja huusi sille: "Nouse ylös."

Samassa nousi mies maasta ja sanoi: "Minä olen Jafet, Noan poika."

"Olivatko hiuksesi yhtä valkeat kuollessasi?" kysyi häneltä pyhä
Profeetta.

"Eivät", vastasi hän, "mutta kun sinä herätit minut, luulin tuomiopäivän tulleen ja pelästyin niin ankarasti, että hiukseni kävivät yhtäkkiä valkeiksi".

"Kas niin, kerro minulle", lausui hänelle Jumalan lähetti, "koko Noan arkin historia". Jafet totteli ja esitti yksityiskohtaisen tarkasti kaikki, mitä oli tapahtunut ensimmäisinä kuukausina. Minkä jälkeen hän puhui näin:

"Panimme kaikkien eläinten saastaisuuden yhdelle arkin puolelle. Mutta siitä arkki alkoi niin kovasti kallistua, että säikähdyimme kuoleman omiksi, varsinkin naisemme, jotka valittivat ja huusivat vallan surkeasti. Isämme Noa kysyi Jumalan neuvoa, ja tämä käski hänen ottaa elefantin ja kääntää sen pään sitä puolta kohti, joka kallistui. Tämä suuri eläin teki niin paljon saastaisuutta, että siitä syntyi sika."

Uskotteko nyt, Usbek, että me tästä ajasta lähtien olemme pysyneet siasta erossa ja että me olemme pitäneet sitä saastaisena eläimenä!

"Mutta kun sika pöyhi joka päivä tätä saastaisuutta, nousi siitä sellainen lemu arkkiin, ettei se voinut itsekään olla aivastamatta. Ja sen kärsästä tuli ulos rotta, joka alkoi nakertaa kaikkea, mitä vain sen eteen osui. Tämä kävi Noalle niin sietämättömäksi, että hän luuli viisaimmaksi kysyä jälleen Jumalan neuvoa. Hän käski Noan iskeä leijonaa vahvasti otsaan: leijona aivasti myös ja puhalsi kuonostaan kissan."

Luuletteko näiden eläinten olevan yhätikin saastaisia? Miltä teistä näyttää?

Milloin te ette siis huomaa eräiden asiain saastaisuuden syytä, johtuu se siitä, että ette tunne niin monia muita asioita ja että teillä ei ole tietoa siitä, mitä on tapahtunut Jumalan, enkelien ja ihmisten välillä. Te ette tunne iankaikkisuuden historiaa. Te ette ole lukeneet kirjoja, jotka on kirjoitettu taivaassa. Mitä teille on niistä ilmoitettu, muodostaa vain pienen jumalallisen kirjaston osan. Ja nekin, jotka ovat meidän tavallamme päässeet niitä lähemmäs jo tässä elämässä, ovat yhäti pimeyden ja tietämättömyyden vallassa. Hyvästi. Asukoon Muhammed sydämessänne!

Kumissa, viimeisenä päivänä Chahban-kuuta v. 1711.

19. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.

Me viivyimme vain viikon Tokatissa. Matkustettuamme 35 päivää saavuimme Smyrnaan.

Tokatista Smyrnaan kulkiessaan ei matkustaja tapaa ainoatakaan kaupunkia, joka ansaitsisi mainitsemista. Minä näin hämmästyen osmanien valtakunnan heikkouden. Tämä sairas ruumis ei pysy kunnossa lempeällä ja maltillisella hoidolla, vaan väkevien lääkkeiden avulla, jotka heikontavat ja kalvavat sen voimia lakkaamatta.

Pashat, jotka saavat virkansa vain suurista rahasummista, tulevat taloudellisesti hävinneinä miehinä maakuntaansa ja ryöstävät sitä sitten kuin valloitettua seutua ikään. Julkea varusväki tottelee vain hänen oikkujaan. Linnoitukset on revitty, kaupungit pantu autioiksi, maaseutu hävitetty ja maanviljelys ja kauppa kokonaan lamassa.

Rankaisemisesta ei ole puhettakaan tämän ankaran hallituksen raivotessa: kristityt, jotka viljelevät maata, juutalaiset, jotka kantavat veroja, saavat kestää tuhansia väkivaltaisuuksia.

Maan omistus on epävarma ja siis myöskin maan tuotantokyvyn lisäämisen into heikontunut: eihän ole oikeusperustetta eikä omistusta, joka pysyisi pystyssä hallitsevien oikkuja vastaan.

Nämä raakalaiset ovat siihen määrään lyöneet laimin kaikkien taidokkuutta vaativien tointen harjoittamisen, etteivät he suuria välitä edes sotataidosta. Euroopan kansojen kehittyessä päivä päivältä he pysyvät muinaisessa tietämättömyydessään, älyten turvautua näiden uusiin keksintöihin vasta sitten, kun nämä ovat jo tuhannet kerrat käyttäneet niitä heitä vastaan.

Heillä ei ole minkäänlaista kokemusta merellä, ei minkäänlaista sotaliikkeiden ohjaustaitoa. Niinpä sanotaankin kourallisen kalliosaarelta lähteneitä kristityltä pitävän ahtaalla kaikkia ottomaaneja ja uuvuttavan heidän valtakuntaansa.

Kykenemättömiä kun ovat itse käymään kauppaa, sallivat he vain vastenmielisesti aina uutterain ja yritteliäiden eurooppalaisten tulla sitä hoitamaan: he luulevat osoittavansa armollisuuttaan näille muukalaisille antaessaan näiden tehdä heidät rikkaiksi.

Koko tällä avaralla maa-alueella, minkä läpi olen kulkenut, olen tavannut vain Smyrnan, jota voi pitää rikkaana ja mahtavana kaupunkina. Eurooppalaiset sen rikkaaksi ja mahtavaksi tekevät, eikä suinkaan ole turkkilaisten ansio, ettei se ole kaikkien muiden kaltainen.

Kaikki tämä antaa Sinulle, rakas Rustan, oikean käsityksen tästä valtakunnasta, josta ennen kahden vuosisadan kulumista on tuleva jonkun valloittajan voittojen näyttämö.

Smyrnassa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1711.

20. kirje.

Usbek kirjoittaa vaimolleen Zachille Ispahanin palatsiin.

Te olette loukannut minua, Zachi, ja minä tunnen sydämessäni ailahduksia, joita Teidän olisi syytä pelätä, ellei etäisyyteni jättäisi Teille aikaa muuttaa käytöstänne ja vaimentaa sitä hurjaa mustasukkaisuutta, joka minua nyt kiduttaa.

Olen kuullut, että Teidät on tavattu yksissä Nadirin, valkoisen eunukin kanssa, hänen, joka on saava päällään maksaa uskottomuutensa ja petollisuutensa. Kuinka olette voinutkaan unohtaa itsenne siihen määrään, ettette ole oivaltanut Teidän olevan kiellettyä päästää huoneeseenne valkoista eunukkia, kun Teillä on kylliksi mustiakin palvelijoiksenne? Teidän on turha sanoa minulle, etteivät eunukit ole miehiä ja että Teidän hyveenne nostaa Teidät kaikkien sellaisten ajatusten yläpuolelle, joita Teissä voisi herättää epätäydellinen samankaltaisuus. Sehän ei riitä Teille eikä minulle: ei Teille, koska Te teette teon, jonka vaimolan lait kieltävät; eikä minulle, koska Te loukkaatte kunniaani sallimalla jonkun nähdä Teidät. Mitä sanon minä, nähdä Teidät? Ehkäpä joutua kavalan konnan yritysten esineeksi, jonka hän on mahdollisesti rikoksillaan ja vielä enemmän haluillaan ja kykenemättömyytensä epätoivolla saastuttanut.

Sanonette minulle ehkä, että Te olette aina ollut minulle uskollinen. Entä sitten! Saatoitteko olla muuta? Kuinka olisitte voinut pettää mustien eunukkien valppauden, näiden, jotka nyt ovat niin hämmästyneitä elämästä, mitä Te vietätte? Kuinka olisitte kyennyt särkemään nämä salvat ja ovet, jotka pitelevät Teitä sulkeissaan? Te kerskailette hyveestä, joka ei ole vapaa, ja mahdollisesti ovat Teidän saastaiset himonne riistäneet Teiltä tuhanteen kertaan tämän uskollisuuden ansion ja arvon, josta nyt niin ylpeilette.

Minä toivon, että Te ette ole tehnyt mitään kaikesta siitä, mistä minun on syytä Teitä epäillä; ettei se petturi ole ulottanut Teihin pyhyyttä häväiseviä käsiänsä; että Te olette vaatteittenne peittämänä jättänyt niiden muodostaman heikon esteen itsenne ja hänen välilleen; että hän on itse pyhän kunnioituksen satuttamana luonut silmänsä maahan; että hän on rohkeutensa hylkäämänä vavissut rangaistuksia, joita hän on itselleen valmistanut: vaikka kaikki tämä olisi tottakin, pysyy siitä huolimatta selvitettynä, että Te olette tehnyt teon, joka on vastoin velvollisuuttanne. Ja jos Te olette loukannut sitä hyödyttömästi, saamatta hillittömiä taipumuksianne täytetyiksi, mitä tekisittekään niiden tyydyttämiseksi? Mihin ryhtyisittekään, jos pääsisitte poistumaan siitä pyhästä paikasta, joka on Teistä sietämätön vankila, niinkuin se on tovereistanne suotuisa turvapaikka paheen hyökkäyksiä vastaan, pyhä temppeli, missä sukupuolenne kadottaa heikkoutensa ja vahvistuu voittamattomaksi kaikista luonnon puutteista huolimatta? Mitä tekisittekään, ellei Teillä omiin valtoihinne jätettynä olisi muuta puolustajaa kuin minua kohtaan tuntemanne rakkaus, minua, jota Te olette niin syvästi loukannut, ja velvollisuutenne, jonka Te olette niin halpamaisesti pettänyt? Kuinka pyhiä ovatkaan tavat maassa, jossa elätte, kun ne suojaavat Teidät kurjimpien orjien hyökkäyksiltä! Teidän tulee olla minulle kiitollinen siitä pakonalaisuudesta, missä minä Teitä pidän, koska Te vain sen ansiosta olette vielä elämisen arvoinen.

Te ette voi sietää eunukkien päällikköä, koska hän seuraa lakkaamatta käytöstänne ja antaa Teille viisaita neuvojaan. Hänen rumuutensa, sanotte Te, on niin tavaton, että Te ette voi häntä vaivatta katsella, ikäänkuin sellaisiin toimiin asetettaisiin kauneimpia olentoja. Teille tuottaa surua vain se seikka, ettei hänen paikallaan ole valkoinen eunukki, joka saattaa Teidät häpeään.

Mutta mitä on tehnyt Teille ensimmäinen orjattarenne? Hän on sanonut Teille, että se liikanainen tuttavallisuus, johon Te antauduitte nuoren Zeliden kanssa, loukkasi säädyllisyyttä: siinä vihanne syy.

Minun pitäisi olla, Zachi, ankara tuomari. Mutta minä olenkin vain puoliso, joka koettaa huomata Teidät viattomaksi. Roxanea, uutta puolisoani, kohtaan tuntemani rakkaus on jättänyt minulle kaiken sen hellyyden, mitä minun on tunteminen Teitä kohtaan, joka ette ole suinkaan vähemmän kaunis. Minä ja'an rakkauteni Teidän molempien kesken, ja Roxanella on vain se etu, minkä hyve voi lisätä kauneuteen.

Smyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.

21. kirje.

Usbek kirjoittaa valkoiselle ylieunukille.

Teidän tulee vavista avatessanne tätä kirjettä, tai oikeammin: Teidän olisi tullut vavista salliessanne Nadirin kavaluuden tapahtua. Te, joka ette kylmässä, riutuvassa vanhuudessanne saata rikokseen joutumatta kohottaa katsettanne rakkauteni pelottaviin esineihin, Te, jonka ei ole milloinkaan sallittu astua pyhyyttä häväisevällä jalallanne sen kauhistavan paikan kynnykselle, joka kätkee heidät kaikkien silmiltä, Te annatte niiden, joiden käytöksen valvominen on Teille uskottu, tehdä sellaista, mitä Te itse ette olisi rohjennut tehdä, ettekä Te huomaa salamaa, joka on aivan valmiina iskemään sekä heihin että Teihin!

Ja mitä te olette muuta kuin kurjia työkaluja, joita minä saan särkeä mieleni mukaan, jotka olette olemassa vain siinä määrin kuin osaatte totella, jotka olette maailmassa vain elääksenne minun käskyjeni vallassa tai kuollaksenne heti kun minä niin määrään, jotka hengitätte vain sikäli kuin minun onneni, rakkauteni, mustasukkaisuuteni tarvitsevat teidän alhaisuuttanne, ja joilla ei vihdoin saata olla muuta osaa kuin alistuminen, ei muuta sielua kuin minun tahtoni eikä muuta toivoa kuin minun autuuteni?

Minä tiedän muutamien vaimojeni vain kärsimättömänä noudattavan velvollisuuden ankaria lakeja, minä tiedän mustan eunukin alituisen läsnäolon kiusaavan heitä ja minä tiedän heidän olevan kyllästyneitä näihin inhoittaviin olentoihin, jotka on toimitettu heidän läheisyyteensä siinä tarkoituksessa, että he sitä kiihkeämmin kaipaisivat puolisoansa. Minä tiedän kaiken tämän. Mutta Te, joka mukaannutte tähän epäjärjestykseen, Te tulette saamaan sellaisen rangaistuksen, että se panee vapisemaan kaikki, jotka käyttävät väärin minun luottamustani.

Minä vannon kautta taivaan kaikkien profeettain ja kautta Alin, suurimman kaikista, että jos Te poikkeatte velvollisuudestanne, minä tulen antamaan Teidän hengellenne yhtä paljon arvoa kuin niiden hyönteisten hengelle, jotka osuvat jalkojeni alle.

Smyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.

22. kirje.

Jaron kirjoittaa ylieunukille.

Mitä enemmän Usbek loittonee palatsistaan, sitä kaihoisammin hän kääntää päänsä kohti pyhiä vaimojansa. Hän huokailee, hän vuodattaa kyyneleitä. Hänen tuskansa käy katkerammaksi, hänen epäluulonsa vahvistuvat. Hän tahtoo lisätä heidän vartijainsa lukua. Hän aikoo lähettää minut takaisin, samoin kuin kaikki ne mustat, jotka ovat hänen mukanaan. Hän ei enää pelkää omasta puolestaan. Hän pelkää vain sen puolesta, mikä on hänelle tuhat kertaa rakkaampaa kuin hän itse.

Pian saan minä siis elää Sinun käskettävänäsi ja ottaa osaa Sinun huoliisi. Suuri Jumala! Kuinka paljon tarvitaankaan, jotta yksi ainoa mies olisi onnellinen!

Luonto näytti asettaneen naiset riippuvaan asemaan ja vapauttaneen taas heidät siitä: häiriöitä syntyi molempien sukupuolten välille, koska heidän oikeutensa olivat molemminpuoliset. Meidän tehtäväksemme on tullut uuden sopusoinnun aikaansaaminen: me olemme luoneet naisten ja itsemme välille vihan sekä miesten ja naisten välille rakkauden.

Otsani on käyvä ankaraksi. Minä olen luova synkkiä katseita. Ilo on pakeneva huuliltani. Ulkomuoto on oleva rauhallinen, mutta henki levoton. Minä en ole odottava vanhuuden ryppyjä ilmaistakseni sen murheita.

Minusta olisi ollut hauskaa seurata isäntääni Länteen. Mutta minun tahtoni on hänen omansa. Hän käskee minua vartioimaan hänen vaimojaan, ja minä olen vartioiva heitä uskollisesti. Minä tiedän kuinka on kohdeltava tätä sukupuolta, joka, heti kun sen ei sallita olla turhamainen, alkaa käydä kopeaksi, ja jota on vaikeampi nöyryyttää kuin lannistaa. Minä vaivun maahan katseittesi tieltä.

Smyrnassa, 12 p. Zilkadeh-kuuta v. 1711.

23. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Ibbenille Smyrnaan.

Me saavuimme Livornoon purjehdittuamme neljäkymmentä päivää. Se on uusi kaupunki, oiva todistus Toskanan herttuain nerosta, he kun ovat tehneet suokylästä Italian kukoistavimman kaupungin.

Naiset nauttivat täällä suurta vapautta: he saavat katsella miehiä eräänlaisista ikkunoista, joita nimitetään sälekaihtimiksi. He saavat lähteä ulos joka päivä muutamien eukkojen seuraamina, ja heillä on vain yksi huntu. Heidän lankonsa, setänsä, veljenpoikansa voivat käydä heitä katsomassa aviomiehen panematta sitä tuskin milloinkaan pahakseen.

Muhamettilaiselle on suuri näky katsella ensimmäisen kerran kristittyä kaupunkia. Minä en puhu seikoista, jotka pistävät heti aluksi kaikkien silmiin, niinkuin rakennusten, pukujen, tärkeimpien tapojen erilaisuudesta, sillä mitä vähäpätöisimmissäkin asioissa on jotakin omituista, jonka minä tunnen, mutta jota minä en osaa lausua.

Huomenna lähdemme Marseille'ta kohti. Siellä emme tule kauan viipymään. Rican samoin kuin minunkin tarkoitukseni on kiiruhtaa suoraa päätä Pariisiin, joka on Euroopan valtakeskus. Matkustajat etsivät aina suuria kaupunkeja, jotka ovat ikäänkuin kaikkien muukalaisten yhteinen isänmaa. Hyvästi. Ole vakuutettu siitä, että minä rakastan Sinua aina.

Livornossa, 12 p. Saphar-kuuta v. 1712.

24. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille.

Me olemme olleet Pariisissa kuukauden ja olemme koko ajan olleet lakkaamattomassa liikkeessä. Siinä ovat monetkin asiat suoritettavina, ennen kuin on saanut asunnon, ennen kuin on tavannut henkilöitä, joiden luo on neuvottu ja ennen kuin on hankkinut itselleen välttämättömiä tavaroita, joita puuttuu kaikkia yht'aikaa.

Pariisi on aivan yhtä suuri kuin Ispahan. Talot ovat niin korkeita, että melkein vannoisi niissä asuvan vain tähtienselittäjiä. Ymmärrät sanomattakin, että ilmaan rakennetussa kaupungissa, jossa näkee kuusi, seitsemänkin taloa päällekkäin, on tavattomasti väkeä ja että siellä vallitsee erinomainen tungos silloin kun kaikki ihmiset ovat laskeutuneet kadulle.

Sinä et ehkä sitä usko, mutta kuitenkin on asia niin, etten minä sen kuukauden aikana, minkä olen täällä ollut, ole nähnyt vielä kenenkään kävelevän. Eipä ole maailmassa ihmisiä, jotka osaisivat niin hyvin käytellä raajojaan kuin ranskalaiset: he juoksevat, he lentävät. Aasian hitaat ajoneuvot, kameliemme verkkaisa astunta saattaisivat heidät aivan suunniltaan. Mitä minuun tulee, minä kun en ole suinkaan luotu sellaiseen vauhtiin ja usein kävelen jalan muuttamatta tahtiani, joudun joskus raivoihini oikein kristityn tapaan, sillä vaikka sen nyt vielä sietäisi, että tahrautuu lokaan päästä jalkoihin, niin en jaksa antaa anteeksi niitä kyynärpäiden töytäyksiä, joita saan säännöllisesti ja jaksoittaisesti. Mies, joka tulee jäljestäni ja menee ohitseni, pyöräyttää minut puoliksi ympäri, ja toinen, joka tulee vastaani toiselta puolelta, heittää minut äkkiä samaan asentoon, mistä ensimmäinen minut sieppasi. Ja tuskin olen käynyt sata askelta, kun olen jo niin runneltu kuin olisin matkustanut kymmenen peninkulmaa.

Älä luule minun vielä kykenevän perusteellisesti puhumaan Sinulle eurooppalaisten tavoista ja tottumuksista: minulla on niistä itsellänikin vasta heikko aavistus ja minulla on tuskin ollut aikaa muuhun kuin hämmästelemiseen.

Ranskan kuningas on Euroopan mahtavin ruhtinas. Hänellä ei tosin ole kultakaivoksia niinkuin hänen naapurillaan Espanjan kuninkaalla, mutta hän on tätä rikkaampi, koska hän käyttää rikkautensa lähteenä alamaistensa turhamaisuutta, joka on ehtymättömämpi kuin mikään kaivos. Hänen on nähty ryhtyvän suuriin sotiin tai kestävän niitä omistamatta muita rahansaantikeinoja kuin myytävät arvonimet, ja inhimillinen ylpeys sai sen ihmeen aikaan, että hänen joukoiltaan ei puuttunut palkkaa, ei hänen linnoituksiltaan kanuunoita eikä hänen laivastoltaan varusteita.

Muutoin on tämä kuningas suuri taikuri: hän osaa pitää vallassaan alamaistensa järjenkin ja saa heidät ajattelemaan niinkuin hän tahtoo. Ellei hänellä ole aarrekammiossaan enempää kuin miljoona kultarahaa, ja jos hän tarvitsee kaksi miljoonaa, ei hän muuta kuin vakuuttaa heille, että yksi kultaraha on sama kuin kaksi kultarahaa, ja he uskovat sen. Jos hänellä on vaikea sota suoritettavanaan eikä hänellä ole rahaa, ei hän muuta kuin ajaa heidän päähänsä, että paperipala on rahaa, ja he ovat siitä heti paikalla varmoja. Jopa hän saa heidät uskomaan senkin, että hän voi parantaa heidät kaikenlaisista taudeista pelkällä kosketuksella, niin suurella voimalla ja väkevyydellä hän hallitsee heidän sielunelämäänsäkin.

Mitä minä puhun tästä ruhtinaasta, ei saa Sinua hämmästyttää: täällä päin on toinenkin vielä taitavampi taikuri kuin hän, taikuri, joka hallitsee samalla tavalla hänen sieluaan kuin hän itse hallitsee muiden sielua. Tätä velhoa nimitetään paaviksi. Väliin hän saa kuninkaan uskomaan, että kolme on samaa kuin yksi, väliin, ettei leipä, jota syödään, olekaan leipää, tai ettei viini, jota juodaan, olekaan viiniä, sekä tuhansia muita samankaltaisia asioita.

Ja pitääkseen häntä aina vireessä, suomatta hänelle aikaa unohtaa uskomisen tottumusta, antaa hän hänelle aika ajoittain eräitä uskonkappaleita harjoittelun tarkoituksessa. Kaksi vuotta sitten paavi lähetti kuninkaalle suuren kirjoituksen, jota hän nimitti perussäädökseksi ja jolla hän tahtoi julmien rangaistusten uhalla pakottaa tämän ruhtinaan ja hänen alamaisensa uskomaan kaiken, mitä se sisälsi. Hän onnistuikin ruhtinaaseen nähden, tämä kun alistui heti, näyttäen esimerkkiä alamaisilleen. Mutta muutamat näistä nousivat vastarintaan ja kieltäytyivät uskomasta mitään kaikesta siitä, mitä tuossa kirjoituksessa oli. Koko tämän kapinan alkuunpanijoina olivat naiset, kapinan, joka nyt jakaa koko hovin, koko valtakunnan ja kaikki perheet kahteen leiriin. Tämä perussäädös kieltää heitä lukemasta kirjaa, jonka kaikki kristityt sanovat olevan taivaasta peräisin: suoraan puhuen heidän Koraaniaan. Suuttuneina heidän sukupuoltaan kohdanneesta loukkauksesta naiset kiihottavat kaikkia tätä perussäädöstä vastaan: he ovat saaneet miehet puolelleen, eivätkä nämä haluakaan tässä kysymyksessä minkäänlaisia etuoikeuksia. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei tämä mufti ajattele niinkään tyhmästi, ja, kautta suuren Alin! hänen on täytynyt saada vihiä meidän pyhän lakimme periaatteista. Sillä kun naiset ovat alhaisempia luontokappaleita kuin me ja kun profeettamme sanovat meille, etteivät he pääse paratiisiin, niin miksi pitäisi heidän sitten pyrkiä lukemaan kirjaa, jonka ainoana tarkoituksena on paratiisin tien neuvominen?

Minä olen kuullut kuninkaasta kerrottavan asioita, jotka lähentelevät uskomattomuutta, ja arvelenpa Sinun olevan vaikeata saada niitä päähäsi.

Puhutaan, että hänen ollessaan parhaillaan sodassa naapuriensa kanssa, jotka olivat kaikki liittoutuneet häntä vastaan, hänen valtakunnassaan oli lukematon joukko näkymättömiä vihollisia, jotka pitivät häntä piiritystilassa. Lisätään hänen etsineen niitä yli kolmekymmentä vuotta, mutta sanotaan samalla, ettei hän eräiden hänen luottamustaan nauttivien dervishien väsymättömistä ponnistuksista huolimatta ole voinut löytää niistä ainoatakaan. Ne elävät hänen lähimmässä ympäristössään: niitä on hänen hovissaan, hänen pääkaupungissaan, hänen sotajoukoissaan, hänen tuomioistuimissaan, ja kuitenkin vakuutetaan hänen saavan kokea sen surun, että hänen on kuoltava löytämättä niitä. On kuin ne olisivat olemassa yleensä, olematta silti olemassa yksityisesti: ne ovat kuin seura, jossa ei olisi ainoatakaan jäsentä. Epäilemättä tahtoo taivas rangaista tätä ruhtinasta siitä, ettei hän ole ollut kyllin sääliväinen voitettuja vihollisiaan kohtaan, koska se on antanut hänelle näkymättömiä vihollisia, joiden nero ja kohtalo ovat hänen neronsa ja kohtalonsa yläpuolella. Minä aion kirjoitella Sinulle edelleenkin ja puhua Sinulle asioita, jotka ovat varsin kaukana persialaisten luonteesta ja hengestä. Sama maa kantaa kyllä meitä molempia, mutta sen seudun ihmiset, missä minä nyt elän, ja sen seudun ihmiset, missä Sinä olet, eroavat tuntuvasti toisistaan.

Pariisissa, 4 p. toista Rebiab-kuuta v. 1712.

25. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Minä olen saanut kirjeen veljenpojaltasi Rhediltä. Hän ilmoittaa minulle aikovansa matkustaa Smyrnasta katsomaan Italiaa ja retkensä ainoana tarkoituksena olevan tietojen hankkiminen, jotta hän siten tulisi yhä enemmän Sinun arvoiseksesi. Onnittelen Sinua siitä, että Sinulla on veljenpoika, josta on kerran tuleva vanhojen päiviesi lohdutus.

Rica kirjoittaa Sinulle pitkän kirjeen. Hän on maininnut puhuvansa siinä paljon tästä maasta. Hänen älynsä vilkkaudesta johtuu, että hän käsittää kaikki nopeasti. Mitä minuun tulee, en minä kykene Sinulle mitään sanomaan, koska minä ajattelen hitaasti.

Sinä olet hellimpien keskustelujemme aiheena: me emme voi kylliksemme puhua siitä ystävällisestä tavasta, jolla meitä kohtelit Smyrnassa, emmekä palveluksista, joita ystävyytesi yhätikin meille päivä päivältä tekee. Me toivomme Sinun, jalo Ibben, kaikkialla tapaavan yhtä kiitollisia ja yhtä uskollisia ystäviä kuin me olemme.

Kunpa näkisin Sinut pian taas ja saisin viettää seurassasi niitä onnellisia päiviä, jotka kuluvat niin suloisesti kahden ystävän kesken! Hyvästi!

Pariisissa, 4 p. toista Rebiab-kuuta v. 1712.

26. kirje.

Usbek kirjoittaa Roxanelle ispahanilaiseen palatsiin.

Miten onnellinen olettekaan, Roxane, kun saatte olla rakkaassa Persian maassa, ettekä näissä myrkyllisissä seuduissa, joissa ei tunneta kainoutta eikä hyvettä! Miten onnellinen olettekaan! Te elätte vaimolassani kuin viattomuuden asunnossa ikään, kaikkien inhimillisten hyökkäysten ulottumattomissa. Te elätte riemuiten, onnellisesti kykenemättömänä hairahtumaan. Milloinkaan ei ole mies saastuttanut Teitä irstailla katseillaan. Eipä edes appenne ole juhlapitojen vapaudessakaan nähnyt Teidän kaunista suutanne: Te ette ole milloinkaan unohtanut kiinnittää pyhää huntua sen peitoksi. Onnellinen Roxane! Maalle mennessänne on aina edellänne kulkenut eunukkeja surmaamassa jokaisen uskalikon, joka ei ole paennut Teidän näkyviltänne. Mitä vaivaa olen minäkin, jolle taivas on lahjoittanut Teidät onneni täydentämiseksi, saanut nähdä päästäkseni sen aarteen valtiaaksi, jota Te niin pontevasti puolustitte! Mikä murhe minulle, kun en avioliittomme ensi päivinä saanut Teitä lainkaan nähdä! Ja mikä kärsimättömyys, kun minä sitten Teidät vihdoin näin! Mutta Te ette sitä kuitenkaan tyydyttänyt, vaan kiihotitte sitä päinvastoin säikähtyneen kainouden itsepintaisilla kielloilla: Te sekoititte minut kaikkiin niihin miehiin, joilta Te pysyttelette visusti piilossa. Muistatteko päivää, jolloin Te eksyitte minulta orjattarienne joukkoon, näiden pettäessä minua ja salatessa Teitä etsiskelyiltäni? Muistatteko toista päivää, jolloin Te, nähdessänne kyyneleenne tehottomiksi, käytitte äitinne arvovaltaa hillitäksenne rakkauteni hurjaa kiihkoa turvauduitte rohkeutenne tarjoamiin. Tempasitte tikarin ja uhkasitte kuolemalla puolisoa, joka Teitä rakasti, jos hän yhä vaati Teiltä sitä, mitä Te piditte suuremmassa arvossa kuin puolisoanne. Kaksi kuukautta kului tässä rakkauden ja hyveen taistelussa. Te menitte liian pitkälle siveissä estelyissänne: Te ette antautunut edes voitettuna. Te puolustitte viimeiseen asti kuolevaa neitseyttä. Te piditte minua vihollisena, joka oli Teidät häväissyt, ettekä puolisona, joka oli Teitä rakastanut. Enemmän kuin kolmen kuukauden aikana ette uskaltanut katsahtaa minuun punastumatta: Teidän hämmentynyt ilmeenne näytti moittivan minua voitosta, jonka minä olin saavuttanut. Enkä minä päässyt rauhassa nauttimaan omistuksestani: Te salasitte minulta niin paljon kuin voitte sulojanne ja ihanuuksianne, ja minä olin niinmuodoin hurmaantunut kaikkein suurimmista suosionosoituksista ilman että minulle oli suotu kaikkein pienimpiä.

Jos Teidät olisi kasvatettu tässä maassa, ette olisi joutunut niin suunniltanne. Naiset ovat täällä menettäneet kaiken pidättyväisyyden. He näyttäytyvät miehille peittämättömin kasvoin, ikäänkuin tahtoisivat anoa omaa tappiotaan. He etsivät miehiä katseillaan. He tapaavat näitä moskeijoissa, kävelypaikoilla, jopa kotonaankin. Tapa käyttää eunukkeja palvelijoina on heille tuntematon. Teidän keskuudessanne vallitsevan jalon yksinkertaisuuden ja viehättävän kainouden sijasta näkee täällä raakaa häpeämättömyyttä, johon on mahdoton tottua.

Niin, Roxane, jos Te olisitte täällä, tuntisitte ikäänkuin omaksi häpeäksenne sen hirvittävän kunniattomuuden, johon Teidän sukupuolenne on vaipunut. Te pakenisitte näitä inhoittavia paikkoja ja kaipaisitte sitä suloista suojaa, missä tapaatte viattomuuden, missä olette varma itsestänne, missä ei mikään vaara saa Teitä vapisemaan, missä Te vihdoin voitte rakastaa minua pelkäämättä milloinkaan menettävänne rakkautta, jonka olette minulle velkaa.

Kun kohotatte hipiänne loistoa kaikkein kauneimmilla väreillä, kun voitelette koko ruumiinne kallisarvoisimmilla hajuaineilla, kun koristaudutte kauneimmilla puvuillanne, kun koetatte voittaa toverinne tanssinne siroudella ja laulunne viehkeydellä, kun lempeästi kilpailette heidän kanssaan sulosta, hellyydestä ja hilpeydestä, en minä saata kuvitellakaan Teillä olevan muuta tarkoitusta kuin minun miellyttämiseni. Ja kun minä näen Teidän kainosti punastuvan, kun Teidän katseenne etsivät minun katseitani, kun hiivitte sydämeeni hellin, rukoilevin sanoin, en minä voisi, Roxane, epäillä Teidän rakkauttanne.

Mutta mitä on minun ajatteleminen eurooppalaisista naisista? Heidän ihonkäsittelynsä, korut, joilla he somistautuvat, huolellisuus, jolla he hoitavat ulkomuotoansa, miellyttämisenhalu, joka heissä väistymättä asuu, ovat kaikki heidän hyveensä tahrapilkkuja ja heidän puolisoittensa häväistyksiä.