NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA II

Jyväskylässä, Weilin ja Göös'in kirjapainossa, 1879.

SISÄLLYS:

Arne, kirj. Björnstjerne Björnson Kaksi kosijata, kirj. Carit Etlar Auringon välkähdyksiä, kirj. Sylvia Veliviha, kirj. Berthold Auerbach

ARNE

Ensimmäinen luku.

Kahden vuoren välillä oli syvä rotko; siinä rotkossa kulki vetevä joki raskaasti kivistä ja soraista uraansa. Korkeat olivat vuoret kummallakin puolen ja jyrkät, jonkatähden toisen kuve olikin kalju; mutta aivan vuoren juuressa ja niin likellä jokea, että tämä keväällä ja syksyllä roiski vettänsä siihen, seisoi vihanta metsikkö, katsoi ylös, katsoi eteensä eikä päässyt sinne, ei tänne.

"Mitähän jos verhoisimme vuoren?" kysyi eräänä päivänä kataja ulkomaan tammelta, jota hän oli likempänä kuin kukaan muu. Tammi kurkisti alas nähdäkseen, kuka se oli, joka puhui; hetken jälkeen taas katsoi ylös eikä virkannut mitään. Joki uhkui niin raskaasti, että se kävi valkoisena; pohjatuuli oli tunkeutunut rotkoon ja vinkui loukoissa; kalju vuori riippui, siinä raskaana päällä ja paleli; — "mitähän jos verhoisimme vuoren?" sanoi kataja hongalle toisella puolellaan. "Me siihen kaiketi pystyisimme ennen muita", vastasi honka, silitteli partaansa ja silmäili koivua, "mitä arvelet?" Mutta koivu katseli epäileväisesti ylös vuorta kohden; se makasi niin raskaana hänen päällänsä, että hänestä tuntui kuin voisi hän tuskin hengittääkään. "Verhotkaamme se Jumalan nimessä", lausui koivu, ja nämät kolme ne vaan olivat, jotka ryhtyivät vuorta verhoamaan. Kataja kävi etummaisena.

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, tuli kanerva heitä vastaan. Kataja näytti aikovan mennä sen sivuitse. "Ei, ota kanerva mukaan", kehoitti honka. Ja kanerva matkaan. Pian alkoi kataja vieriä alaspäin; "tartu minuun", sanoi kanerva. Kataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin rako, siinä pisti kanerva sormen sisään, ja missä hän vaan oli saanut sormensa sisään, siihen tunki kataja koko kätensä. He kipusivat ja ryömivät, honka kömpi työläästi jälessä, koivu samaten. "Siinä on siunausta", lausui koivu.

Mutta vuori alkoi tuumailla, mitä pientä karjaa se mahtoi olla, kun kipusi ja kapusi häntä ylös. Ja kun hän oli sitä miettinyt pari sataa vuotta, lähetti hän pienen puron alas katsontaan. Se nyt oli juuri kirren lähdössä, ja puro luikerteli eteenpäin siksi kun hän tapasi kanervan. "Kanerva kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen", rukoili puro. Kanervalla oli niin hirmuisen kiire, nosteli vaan vähän hartioitaan ja pyrki eteenpäin. Puro pääsi alemmaksi ja jatkoi matkaansa. "Kataja kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen." Kataja katsoi häneen tuimasti; mutta kun kanerva oli sallinut hänen matkaansa jatkaa, niin saattoi, tietysti, hänkin sen tehdä. Puro pääsi alas ja riensi taas eteenpäin ja tuli nyt sinne, jossa honka seisoi ja läähätti viertämässä. "Honka kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen, niin kovasti pikkuinen"; rukoili puro, suuteli hongan jalkoja ja tekeytyi niin herttaisen suloiseksi. Honka siitä kävi häpeilleen ja antoi puron mennä. Mutta koivu suoristi selkäänsä, ennenkuin puro ennättikään rukoilla. "Hi, hi, hi", viruutti puro ja paisui. "Ha, ha, ha", hohotti puro ja paisui. "Ho, ho, ho", kohisi puro ja viskasi kanervan ja katajan ja hongan ja koivun nenälleen ja selälleen ylös ja alas suurissa mäissä. Vuori istui monta sataa vuotta sen jälkeen ja muisteli, eikö hän sinä päivänä vaan lienee vetänyt suutansa nauruun.

Olihan se jo selvää kyllä: vuori ei tahtonut tulla verhotuksi. Kanerva oli siitä niin harmissaan, että alkoi uudelleen vihannella, ja läksi taas matkaan. "Rohkeutta!" huusi kanerva.

Kataja oli noussut kyykylleen nähdäkseen kanervaa; ja kuinka kauan hän siinä lienee kyykyllään ollutkin, mutta tuota pikaa hän jo oli pystyssä; hän repi tukkaansa, läksi tielle ja tarttui kiinni niin kovaan, että mielestään jo vuorenkin piti sen tunteman. "Ellet sinä huoli minusta, niin minä huolin sinusta." Honka koukisti vähän varpaitaan, koettaakseen jos ne vielä olisivat eheät, nosti sitten toista jalkaansa, joka oli eheä, sitten toista, joka myöskin oli eheä, ja sitten kumpaakin. Hän tarkasti ensin tietä, jota hän oli käynyt, sitten paikkaa, jossa hän oli kaatunut ja vihdoin tietä, jota hänen tuli käydä. Alkoi niin kompuroida eteenpäin eikä ollut tietävinäänkään koko kaatumisesta. Koivu oli ryvettänyt itsensä pahanpäiväiseksi, nousi nyt ja puhdisteli ruumistaan. Ja nyt sitä lähdettiin matkalle aika vauhtia ja kiirettä tehtiin ylös ja syrjään, sateella ja päivänpaisteella. "Mitä ihmettä se nyt taas on!" lausui vuori, kun kesäinen aurinko paahtoi, kastehelmet kimaltelivat, linnut visertelivät, metsähiiri vinkui, jänis loikahteli ja kärppä lymyi ja huusi.

Tulipa niin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä vuoren reunan yli. "No eikös vaan, no eikös vaan, no eikös vaan!" huusi kanerva, — ja poissa hän oli. "Veliseni, mitähän kanerva siellä näkee", ihmetteli kataja ja ryömi niin pitkälle, jotta saattoi kurkistaa sinne ylös. "No eikös vaan, no eikös vaan!" kirkui hän ja katosi. "Mikä katajaa tänä päivänä vaivaa?" ihmetteli honka ja otti kiireitä askeleita päivän helteessä. Pian saattoi hän nousta varpailleen ja tirkistää reunan yli. "No eikös vaan!" oksat ja havut nousivat pystyyn pelkästä kummastuksesta. Hän hinasi itsensä ylös ja samalla hän katosi. "Mitä ne kaikki muut näkevät enkä minä näe?" saneli koivu, nosteli varovaisesti liepeitään ja sipsutti jälessä. Siellä sai hän koko päänsä yhtä haavaa ylös vuoren reunalle. "O-hoo! — seisooko täällä vuoren harjalla koko metsä hongista, kanervista, katajista ja koivuista vettä odottamassa", riemuitsi koivu ja lehdet värähtelivät päivänpaisteessa ja kastehelmet vierielivät. "Semmoista se on, kun perille pääsee", arveli kataja.

Toinen luku.

Ylhäällä Kampenissa se oli, kun Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli Margit, — ainoa lapsi Kampenin torpantilalla. Kahdeksannellatoista vuodellaan viipyi hän kerran vähän liiemmäksi eräässä tanssiseurassa; hänen kumppalinsa olivat hänen jättäneet ja silloin arveli Margit, että joko hän jäi sen tanssin yli taikka ei, olisi kotiin kuitenkin yhtä pitkä matka. Ja silloin kävi niin, että Margit jäi siihen istumaan, siksi kun pelimanni, niin sanottu Räätäli-Niilo, kerrassaan pani viulunsa pois, niinkuin hänellä oli tapana kun kestitys nousi hänelle päähän, antoi toisten rallittaa, sieppasi tytön kauniimman, siirteli jalkaa niin varmasti kuin viisun tahtia ja otti saappaansa korolla lakin päästä pisimmältä mieheltä, mikä näkyvissä oli. "Ho!" huusi hän.

Kun Margit sinä iltana meni kotia, kimalteli lumi niin ihmeen kauniisti kuuvalossa: Tultuaan ylös parvelle, jossa hänen piti maata, täytyi hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivit päältään, mutta jäi seisomaan nämät kädessä. Sitten tunsi hän palelevansa, kiiruhti riisumistaan ja kyyristyi huppuun vällyjen alle. Sinä yönä uneksi Margit suuresta punaisesta lehmästä, joka oli tullut peltoon. Hänen piti ajaman sitä sieltä pois, mutta kuinka hän vaan reuhtoikin, ei hän tullut paikasta mihinkään; lehmä seisoi huoleti ja söi siksi kun tuli täyteläiseksi ja pyöreäksi, ja katsoi aina välimmiten Margitiin suurilla, raskailla silmillään.

Kuu ensi kerran tuli tanssit kylään, oli Margit siellä taas. Ei häntä sinä iltana haluttanut paljon tanssia; hän jäi istuntaan ja kuuntelemaan soittoa, ja merkillistä hänestä oli, ettei se toisia yhtä paljon miellyttänyt. Mutta kun aikaa kului, nousi pelimanni ylös ja tahtoi tanssia. Hän meni suoraapäätä Kampenin Margitin luo. Tämä siitä tuskin tiesikään, mutta Räätäli-Niilon kanssa hän tanssi!

Vähitellen kävi ilma lämpöisemmäksi ja tanssi jäi. Sinä kevännä kävi se niin kovasti Margitin sydämelle, kun pikkuinen karitsa kääntyi kipeäksi, että äidin mielestä se melkein oli liikaa. "Eihän se ole kuin karitsa", sanoi äiti. "Niin, mutta se on kipeä", nyyhkytti Margit.

Siitä oli jo kauan kun hän oli kirkossa käynyt; hän soi ennen äidille sen ilon, lausui hän, ja jonkun täytyi olla kotona. Eräänä pyhänä kesäsydännä, jolloin ilma oli niin kaunis, että heinät hyvin saattoivat olla hajoitettuina vuorokauden umpeen, arveli äiti, että he kumpikin vallan hyvin saattaisivat mennä kirkkoon. Margitilla ei ollut siihen juuri mitään sanomista, vaan alkoi pukeutua. Kun he olivat tulleet niin likelle, että kirkonkellot kuuluivat, hyrähti hän itkuun. Äiti kävi kalmanvaaleaksi. He kävivät eteenpäin, äiti edellä, hän jälessä, kuuntelivat saarnaa, veisasivat virren loppuun, olivat siunauksien yli eivätkä lähteneet paikaltaan ennenkuin kirkosta soitettiin. Mutta kun he taas olivat kotona tuvassa, otti äiti hänen kätensä väliin ja lausui: "Älä minulta mitään salaa, lapsukaiseni!"

Tuli toinen talvi; silloin ei Margit enää tanssinut. Mutta Räätäli-Niilo soitti viulua, joi enemmän kuin ennen ja tanssitti lopulla aina kauniinta tyttöstä, kuin saapuvilla oli. Siihen aikaan puhuttiin varmana asiana, että Räätäli-Niilo olisi saanut kenen hyväänsä seudun mahtavimmista talon tyttäristä; toiset tiesivät lisätä, että Eli Böen itse oli hänelle tarjonnut tytärtänsä, Birgitiä, jonka sanottiin olevan sairaana sulasta rakkaudesta Räätäli-Niiloon.

Mutta siihen aikaan se juuri oli, kun Kampenin torpan tyttäreltä vietiin lapsi ristittäväksi. Sille pantiin nimeksi Arne, ja Räätäli-Niiloa mainittiin lapsen isäksi.

Samana iltana oli Niilo suurissa häissä; siellä hän joi itsensä juovuksiin. Hän ei tahtonut soittaa, vaan tanssi myötäänsä ja salli tuskin muiden olemaankaan laattialla. Mutta kun hän vaati Böen'in Birgitiä tanssimaan, kieltäytyi tämä tulemasta. Niilo päästi pahan naurun, pyörähti kantapäällään ja iski kiinni ensimmäiseen tyttöön, joka sattui siinä likellä olemaan. Tämä ponnisteli vastaan. Niilo loi silmänsä alas häneen; se oli pikkuinen mustaverinen kirpakka, joka kaiken iltaa oli istunut ja tuijottanut häneen ja nyt oli käynyt hyvin kalveaksi. Niilo vähän kumartui ja kuiskasi: "Etkö sinä minun kanssani tule tanssimaan, Karina!" Vastausta ei tullut. Hän uudelleen. Silloin tyttö vastasi yhtä hiljaa, kuin hänkin kysyi: "Se tanssi saattaisi mennä pitemmälle kuin toivoisinkaan." — Niilo astui verkalleen pois, mutta tultuaan keskelle laattiaa teki hän hypyn ja tanssi nyt yksinään Hallingenia. Ei kukaan muu tanssinut; he seisoivat hiljaa ja katselivat hänen tanssiaan.

Sitten meni hän ullakkoon, pani pitkäkseen ja itki.

Margit istui kotona pienen poikansa kanssa. Hän kuuli puhuttavan Niilosta, kuinka tämä kulki tanssista tanssiin; hän silmäili poikaansa ja itki, silmäili taaskin poikaansa ja oli iloinen. Ensimmäinen sana, jonka hän pojalleen opetti, oli isä; mutta sitä ei hän tohtinut tehdä silloin kun äiti tai äidinäiti, joksi häntä nyt sanottiin, oli luona. Siitä oli seurauksena, että poika rupesi sanomaan äidinäitiä isäksi. Margit näki paljon vaivaa, ennenkuin hän sai poikansa siitä tavasta luovutetuksi, ja sillä hän taas herätti pojassaan aikaista ajatuksen-juoksua. Ei hän vielä ollut varsin iso, kun jo tiesi, että Räätäli-Niilo oli hänen isänsä, — ja tultuaan siihen ikään, jolloin seikkailukset miellyttävät, sai hän myöskin tietää, minkä tapainen mies tuo Räätäli-Niilo oli. Äidinäiti oli kivenkovaan kieltänyt hänen nimeänsäkin mainitsemasta; hän ahkeroitsi vaan saada Kampenin torpantilaa julistetuksi itsenäiseksi taloksi, että tyttärensä voisi siinä poikineen hyvin elää. Hän käytti tilanomistajan köyhyyttä hyväkseen, lunasti torpan vapaaksi, maksoi vuosittain velkaansa ja toimitti työnsä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut miehestään leskenä. Tila otti hyvin hyötyäkseen; pian he siinä jo saattoivat elättää neljä lypsävätä, ja kuusitoista lammasta, jota paitse he omistivat puolet hevosesta.

Räätäli-Niilo kuleksi sillä välin paikasta paikkaan tienoolla. Sisääntulot häneltä olivat vähentyneet, osittain siitä syystä, että hänellä oli vähemmän halua työhön, osittain taas siitäkin, ett'ei hänestä enää pidetty niin paljon kuin ennen. Sitä enemmän hän nyt viuluaan soitteli, joutui sen kautta aina useimmin juominkiin, ja samalla tappeluihin ja huonoille päiville. Olipa niitäkin, jotka olivat kuulleet hänen jo valittelevan.

Arne saattoi olla noin kuusivuotias, kun hän eräänä talvisena päivänä telmi sängyssä, jossa oli asettanut täkin seiliksi ja piti kauhalla perää. Äidinäiti istui tuvassa ja kehräsi, oli omissa ajatuksissaan ja nyökäytti väliin päätään, ikäänkuin olisi se niin varmaa, jota hän ajatteli. Poika tiesi, ettei hänestä vaaria pidetty, ja nyt hän lauloi, niinkuin hän oli sen oppinut, laulun Räätäli-Niilosta, niin raaka ja hurja kuin se olikin.

Jos eilen tänne et saapunut sa, on korviis tullut kraatari Niilo, mies kopea.

Myös tiedät, joll'et saapunut nyt juuri, minnekkä kourista sen lensi Knut suuri.

Katolle karjetan. — Näin Olli Oseni'stä: "Kun vasta sun sinkoan, pussihisi ruokaa pistä."

Ja Hansu Bugge myös oli voimakas mies, ja siksi kaikkialla kaikki hänet ties.

"Miks soisit Niilo maata, jos sanot paikan tuon, mä syljen kouraan kohta, sun lentää sinne mä suon."

"Oh, tullos vaan lähemmäksi, ei sana särje luuta; — Sä miestä et nurin lyö, jos vaan soittelet suuta."

Ens' ottelu se heiltä vaan oli niin ja näin. Molemmat seistä voivat, voimia jännittäin.

Toisessa kehnommasti jo käypi Hansullen. Väsytkö Bugge parka? — tää tanssi on tulinen.

Kolmanness' suistui Hansu, nyt vuoti verikin. "Mitenkä syljet, mies sä!" — "Voi, kuinka ma keikahdin!"

Pitemmälle ei poika laulanut; kaksi värssyä oli vielä jälellä, mutta niitä ei äiti hänelle toki ollut opettanut:

Oletko nähnyt puuta, jok' uutta lunta varjoaa? Oletko nähnyt, Niilo kun neitoselle naurahtaa?

Oletko nähnyt, Niilo kun alkaa tanssin vilkkaan? Koht' impyenä lähde, — tai muuten hurmaut, joudut pilkkaan.

Äidinäiti osasi nämätkin värssyt ja muisti ne selvemmin nyt, kun niitä ei laulettu. Ei hän pojalle mitään sanonut; mutta äidille hän lausui; "neuvo pojalle samalla omastakin häpeästäsi, älä unhota kahta viimeistä värssyä."

Räätäli-Niilon oli juominen turmellut; hän ei enää ollut sama kuin ennen. Muutamat päättivät, että hän jo oli häviönsä portaalla.

Silloin sattui, että kaksi Amerikalaista vieraili seudulla, ja kun he kuulivat että likitienoossa pidettäisiin häitä, tahtoivat he niitä nähdä, saadakseen tietoa kansantavoista. Siellä Niilo soitti. He antoivat taalerin kumpikin soittorahaa ja pyysivät Hallingenia. Ei saatu ketään houkutelluksi sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi pyydetty. Jokainen siihen sijaan pyysi Niiloa itseään tanssimaan; "hän oli kuitenkin parhain." Hän kielsi, sitä hartaimmiksi kävivät kehoitukset, vihdoin kaikki huusivat samaan ääneen, ja sitä hän juuri oli tahtonutkin. Hän jätti viulun toiselle, heitti nutun päältään ja lakin päästään, astui esiin ja nyt häntä seurattiin entisellä huomiolla, ja se hänelle antoi entisen pontevuuden. Kaikki tunkeutuivat niin likelle toisiaan kuin mahdollista, takimmaiset kipusivat pöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat toisia paljon korkeammalla ja etupäässä niistä oli pitkäkasvuinen nainen vaalealla, ruunihtavalla tukalla, sinisillä silmillä, syvällä, vakaan otsan alla, pitkäveteisellä suulla, joka usein nauroi ja venyi silloin aina enemmän toiselle puolelle, — se oli Böenin Birgit. Niilo näki hänen, kun hän loi silmänsä ylös kattoon. Soitto alkoi, syvä hiljaisuus vallitsi, ja Niilo otti ensimmäisiä askeleita, kiidätti permantoa pitkin, kallisti ruumistaan vähän toiselle sivulle, polki jalkaa tahdin mukaan, huojui sinne, huojui tänne, löi väliin jalat ristiin allensa, kavahti ylös jälleen, otti asennon juuri kuin heittoon ja kulki taaskin kallellaan niinkuin äsken. Taitava oli käsi, joka liikutti jousenta. Soitto sai aina enemmän intoa. Niilo heitti päätänsä taaspäin ja samassa potkasi saappaankorko kattohirttä, jotta pöly rapisi alas heidän päällensä. Väki nauroi ja huusi hänen ympärillään, tytöt seisoivat juurikuin olisi hengenveto käynyt heille vaikeaksi. Valtavat sävelet tulvailivat heidän välitsensä piirin sisään, jousen vaivasi aina kovemmin viulun kieliä ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin. Niilokin siihen oli taipuvainen, kumarsi ruumistaan eteenpäin, otti juoksuaskeleita tahdin mukaan, suoristi selkäänsä ikäänkuin hyppyyn, mutta se oli narria vaan, veteli taaskin jalkojaan, ja juuri kun kaikkein vähin luultiin hänen hyppäystä ajattelevan, silloin kumisi saappaan korko kattohirressä, ja vielä uudelleen, toistamiseen monta kertaa, sitten kuperkeikkaa eteenpäin ja taaksepäin, ja joka kerran tuli hän yhtä osavasti jaloilleen. Hän ei tahtonut enää pitkittää. Viulu teki muutamia ravakkaita käänteitä pois nuotista, meni alas järeään ääneen, jossa se herposi ja sammui viimein pitkällä pyyhkäyksellä paasiin. Joukko hajosi; vilkas keskustelu, huuto ja pauhina lopettivat äänettömyyden. Niilo seisoi seinän vieressä; silloin lähenivät häntä Amerikalaiset tulkkineen ja antoivat hänelle viisitaalarisen kumpikin. Taaskin tuli hiljaisuus.

Amerikalaiset puhuivat jotakin tulkilleen; sitten kysyi tämä, jos hän tahtoisi palvelijan tapaisena seurata heitä matkalle; hän saisi palkkaa, mitä vaan tahtoisi. "Mihinkäs mentäisiin?" tiedusteli Niilo; joukko tunkeutui niin likelle heitä kuin mahdollista. "Ulos mailmaan", oli vastaus. "Koska?" kysyi Niilo, katsoi ympärilleen hehkuvin kasvoin, tapasi Böenin Birgit'in silmäyksen ja kiinnitti katseensa häneen. — "Viikon päästä, kun palajamme", kuului vastaus. — "Kenties olen silloin valmis lähtemään", vastasi Niilo punnitellen viisitaalarin rahoja käsissään. Hän oli nojannut toisen käsivartensa rinnallaan seisovan miehen olkapäähän, ja käsivarsi tärisi niin, että mies tahtoi häntä saada penkille istumaan.

"Vähät siitä", vastasi Niilo, otti muutamia horjuvia askeleita laattialle, sitten muutamia vakaita, kääntyi ja pyysi saada "hyppy-polskaa."

Tytöt olivat kaikki asettautuneet esiin. Hän katselikin kauan ja pitkään ympärillensä, meni sitten suoraa päätä yhden luokse, joka oli tummassa hameessa, ja se oli Böenin Birgit. Niilo ojensi hänelle kätensä ja tyttö antoi hänelle omansa molemmat; silloin Niilo veti suutansa nauruun, otti askeleen taaksepäin, tarttui toiseen tyttöön hänen rinnallaan ja tanssi vallattomasti pois. Birgitin kaula ja kasvot lensivät tulipunaisiksi. Varteva mies suopeilla kasvoilla seisoi hänen takanaan; tämä otti häntä kädestä ja lähti menemään — — Niilon jälessä. Niilo huomasi sen, ja lienee se kenties ollut varomattomuudesta, kun hän tanssitessaan tuuskasi heihin niin kovasti, että nämät kellahtivat nurin niskoin laattiaan. Naurua ja tohinaa nousi ympärillä. Birgit tuli viimeinkin jaloilleen, meni erillensä ja itki kovin.

Suopea-kasvoinen mies nousi hitaasti, meni suoraa tietä Niilon eteen, joka vielä tanssi. "Saat tauota hetkeksi", sanoi mies. Niilo ei ollut kuulevinaankaan, ja silloin otti mies häntä käsivarresta; Niilo repäsi itsensä irti ja katsoi häneen. "Minä en sinua tunne", sanoi hän naurahtaen. "Et, mutta nyt sinä tulet minun tuntemaan", sanoi suopea-kasvoinen ja antoi toista korvalle. Niilo, joka ei tiennyt sitä varoa, kaatui raskaasti selin teräväsyrjäiseen takkakiveen, aikoi samassa nousta pystyyn, mutta ei kyennyt; hän oli taittanut selkänsä.

Kampenissa oli muutos tapahtunut. Äidinäiti oli viime aikoina ollut kivulloinen, ja kun hän sen tunsi alkoi hän ahkerammin kuin ennen kerätä rahoja, saadakseen lunastushinnan lopun suoritetuksi. "Niin on sinulla ja pojalla mitä tarvitsette. Ja jos sinä tänne päästät jonkin sitä teiltä hävittämään, niin en minä haudassani lepoa saa." Tuonnempana syksyllä oli hänellä ollutkin se ilo, että saattoi kompuroita entiseen päätaloon loppuvelan kanssa, ja iloinen hän oli, kun taas istui penkillä ja saattoi sanoa: "Nyt se on tehty." Mutta samassa hän myöskin sai kuolintautinsa; hän tahtoi sänkyyn eikä noussut siitä enää. Tyttärensä hänen hautasi ja toimitti hänen haudalleen kauniin ristin, johon vainajan nimi ja ikä sekä virren värssy olivat piirretyt. Pari viikkoa myöhemmin oli vainajan musta pyhähame muutettu vaatteiksi pojalle, ja kun hän ne sai päällensä, kävi hän niin totiseksi, juuri kuin olisi äidinäiti kummitellut. Omasta ehdosta meni hän tuon isoränttisen hakakirjan ääreen, josta äidinäiti joka pyhä oli lukenut ja laulanut; poika avasi sen ja lehtien välissä oli äidinäidin lasisilmät. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään saanut koskea; pelonalaisena otti hän ne käteensä, pani ne nenälleen ja katsoi niiden lävitse kirjaan. Kaikki kävi himmeäksi. Sepä kummallista, arveli poika; niillähän sitä äidinäiti oli Jumalan sanaa lukenut. Hän vei niitä kynttilää kohden katsoakseen, mikä niitä vaivasi ja samassa ne särkyivät että läjähti; — tuolla ne nyt olivat laattiassa…

Poika rupesi pelkäämään, ja kun ovi samassa aukeni, luuli hän jo äidinäidin tulevan sisään mutta se olikin äiti ja hänen takanaan kuusi miestä, jotka suurella töminällä kantoivat sisään jonkunlaista kantovuodetta, jonka he asettivat keskelle laattiaa. Ovi seisoi kauan auki heidän jälessään, ja huone jäähtyi.

Vuoteella makasi mustatukkainen ja kalveakasvoinen mies; äiti hyöri ympärillä ja itki; "nostakaa häntä varovasti sänkyyn", pyysi hän ja auttoi itsekin heitä siinä toimessa. Mutta aina sen mukaan kun miehet hänen kanssaan siirtyivät peremmäksi, oli jotakin heidän jalkojensa alla joka kitisi. "Oh, äidinäidin lasisilmät ne ovat", ajatteli poika, mutta ei hän sitä ääneen lausunut.

Kolmas luku.

Se tapahtui, niinkuin jo sanottiin, juuri syksyllä. Kahdeksan päivää senjälkeen, kun Räätäli-Niilo kannettiin Kampenin Margitin luokse, tuli Amerikalaisilta sana, että hän valmistautuisi matkaan. Hän silloin oihkaili kovissa vaivoissa ja hammasta purren tiuskasi hän: "Anna heidän mennä helvettiin!" Margit jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi vastausta saanutkaan. Hän huomasi sen ja toisti, harvaan ja väsyneenä: "Anna heidän — mennä."

Tuonnempana talvea pääsi hän senverran voimiinsa, että saattoi istua ylähällä, vaikka hän tosin iäksi oli terveytensä menettänyt. Kun hän ensimmäisen kerran kykeni oikein istumaan, otti hän viulunsa esiin, viritti, mutta tuli niin liikutetuksi, että hänen täytyi mennä sänkyyn takaisin. Hän oli harvapuheinen, mutta muuten hänen kanssaan tuli hyvin toimeen, ja aikaa voittain hän jo rupesi poikaa luettamaan ja ottamaan työtä kotiin. Kylään ei hän mennyt eikä niiden kanssa puheisin ruvennut, jotka häntä katsomassa kävivät.

Ensimmältä toi hänelle Margit uutisia kylästä; sen jälkeen kävi hänen mielensä synkeäksi; silloin herkesi Margit sitä tekemästä.

Tuonnempana keväällä istuivat hän ja Margit myöhempään kuin tavallisesti ja puhelivat illallisen jälkeen. Poika ajettiin silloin levolle. Jonkun aikaa sen jälkeen heitä kuulutettiin kirkossa, ja sitten menivät he vihille kaikessa hiljaisuudessa.

Hän oli mukana ulkotöissä ja järjesti kaikki taidokkaasti ja tyyneesti. Margit sanoi pojalle: "Hänestä on sekä hyötyä että iloa. Nyt tulee sun olla kuuliainen ja siivo, että olet hänelle mieliksi."

Margit oli kaikessa surussaan sangen hyvin säilyttänyt kauneutensa; hän oli punaverinen ja suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta, kun niiden ympärillä oli sininen kehä. Hänellä oli paksunlaiset huulet, ympyriäiset kasvot, ja hän näytti niin tanakalta ja terveeltä, vaikka ei hänellä suuria voimia ollut. Siihen aikaan hän oli kauniimman näköinen, kuin ennen milloinkaan, ja alituisesti hän lauloi, niinkuin tapansa oli työtä tehdessä.

Iltapuolella eräänä sunnuntaina menivät isä ja poika pelloille katselemaan, kuinka oraat ottivat varttuakseen. Arne hyppeli isänsä ympärillä ja ampui nuolella ja jousella; Niilo oli sen itse pojalle tehnyt. Sillä tavoin he kulkivat suoraan sitä tietä kohden, joka kirkolta ja pappilasta vei alas niin sanotulle tasa-maalle. Niilo istahti kivelle tien viereen ja lankesi ajatuksiin; poika kiiti nuolen perässä pitkin tietä kirkolle päin. "Ei liian pitkälle", sanoi isä. Juuri kun poika parasta kättä laukkasi, pysähtyi hän ikäänkuin kuuntelemaan. "Isä, minä kuulen soittoa." Isä kuunteli myöskin; he kuulivat viulun soittoa, jota väliin huuto ja vallaton räyhy hämmensivät; mutta juuri kuin alustana kuului taukoamatta kärryjen rätinää ja kavion töminää; se oli hääväkeä, kuin palasi kotiin kirkosta. "Tule tänne poika!" ja Arne kuuli jo äänestä, ettei ollut viipymistä. Isä oli kiireesti nousnut ja kätkeytynyt suuren puun taakse; poika jälessä; — "ei tänne, — tuonne!" poika joutuisasti kyyryyn pensaan taakse. Häämatkue jo kääntyi koivumetsän kulmasta; he ajoivat rajusti täyttä ravia, hevoset olivat valkoisessa vaahdossa, juopuneet miehet huusivat ja loilottivat; isä ja poika lukivat kuinka monta oli hevosta ja saivat kumpikin neljätoista. Ensimmäisessä istui kaksi soittajaa, ja heleästi kaikkui häämarssi selkeässä ilmassa: pieni poika seisoi takana ajamassa. Toisessa hevosessa oli morsian, ruunu päässä, hän oli pitkäkasvuinen, istui suorana ja loisti päivänvalossa; hän naurahteli, ja suu vetääntyi toiselle poskelle; hänen rinnallaan istui suopeakasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saattoväki tuli jälessä, miehet istuivat naisten polvilla, pienet pojut olivat takana ja juopuneet miehet ohjissa; kuusi henkeä istui kussakin hevosessa, viimeisessä hevosessa istui kyökkimestari ja piti viina-ankkuria sylissään. Huutaen ja laulaen he kulkivat sivu, menivät suinpäin mäkeä alas; viulunsoitto, kirkuminen ja kärryjen rätinä kuului heidän jälkeensä tomunryöpystä, tuuli kantoi vielä erinäiset äänet ylös ilmaan, mutta pian kuului vaan tohiseva kohu, ja sitten kaikki hiljeni. Niilo seisoi vielä liikkumattomana; takana päin rapisi, hän kääntyi; se oli poika, joka kömpi pensaasta esiin.

"Kuka se oli, isä?" Mutta poika hiukan vavahti, sillä isä oli ilkeän-näköinen. Arne seisoi äänettömänä paikallaan ja odotti vastausta; sitten hän seisoi sentähden, ettei mitään vastausta saanut. Vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja taas hän uskalsi kysyä: "Joko mennään?" Niilo katseli vieläkin juurikuin hääväen jälkeen, tointui nyt ja lähti menemään; Arne jälessä. Hän pani nuolen jouseen, laukasi ja juoksi nuolen perässä. "Älä sotke niittyä", lausui Niilo jyrkästi. Poika antoi nuolen jäädä ja tuli takaisin. Hetken kuluttua hän sen oli jo unhottanut, ja kun isä kerran pysähtyi seisomaan, laskeutui hän alas ja heitti kuperkeikkaa. "Älä sotke niittyä, sanon minä"; häntä siepattiin toisesta kädestä, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä. Sitten hän kulki hiljaisesti jälessä.

Margit odotti heitä ovella; hän oli juuri tullut karjapihasta, jossa hänellä varmaankin oli ollut kova työ, sillä hiukset olivat vanukkeessa, paita oli likainen, hame samoin; mutta hän seisoi ovella ja hymyeli: "Lehmistä oli pari raastanut itsensä irti ja menneet haaskiolle; nyt ne ovat kiinni jälleen." — "Saattaisit kuitenkin vähän siistiä itseäsi näin pyhäpäivänä", lausui Niilo, mennessään hänen sivutsensa tupaan. — "Niin, nyt saattaa kyllä siistiä itseään, kun työt ovat tehtynä", vastasi Margit ja meni jälessä. Hän rupesi heti pukeutumaan, ja sitä tehdessään hän lauloi. Margit lauloi jokseenkin hyvin, mutta väliin oli hänen äänensä vähän sorroksissa. "Älä siinä vinguta!" tiuskasi Niilo, hän oli heittäytynyt selälleen sänkyyn. Margit taukosi. Nyt syöksi poika sisään. "Siellä tulee suuri musta koira pihaan, se on niin ruma…!" — "Suu kiinni, poika!" huusi Niilo sängystä ja kurotti jalkaansa lyödäkseen sitä laattiaan; "hitto, mitä elämää se poika aina pitää!" jupisi hän ja veti jalkansa taas takaisin. Äiti häristi pojalle. "Näethän, ettei isä ole roveissaan", lausui hän. "Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit; hän koetti saada miestään hyvälle tuulelle jälleen. Semmoista juomaa oli äidinäiti pitänyt hyvänä, ja moni muu myöskin. Niilo siitä ei välittänyt, mutta oli kuitenkin juonut muiden mukaan. "Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit uuhelleen, hän kun ei ensi kerralla saanut vastausta. Niilo nousi molemmille kyynäspäilleen ja tiuskasi: "Luuletko minun tahtovani särppiä sitä sotkua?" — Margit hyvin kummastui, otti pojan mukaansa ja lähti tuvasta.

Heillä oli paljon askaroimista ja hommaa ulkona, eivätkä tulleet sisään ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin ulos isää huutamaan, mutta poika ei häntä löytänyt. He odottivat siksi kun ruoka oli melkein kylmää, silloin he atrioitsivat, mutta Niiloa ei vieläkään kuulunut tulevaksi. Margit kävi levottomaksi, laittoi pojan maata ja istui odottamaan. Kohta puoliyön jälkeen Niilo viimeinkin tuli. "Rakkahani, missä sinä olet viipynyt?" kysyi Margit. "Se ei sinua liikuta", vastasi mies ja istautui säveästi penkille. Hän oli juovuksissa.

Sen jälkeen oli Niilo usein kylässä ja joka kerran hän palasi sieltä juopuneena kotiin. "Minä en kestä olla täällä kotona sinun kanssasi", lausui hän kerran kylästä palatessaan. Margit koki tyyneellä mielellä pitää puoliansa, mutta silloin löi Niilo jalkaansa laattiaan ja käski häntä pitämään suutansa kiinni: jos hän oli juovuksissa, niin oli se Margitin syy; jos hän oli paha, niin oli sekin hänen syynsä; ja vaivaiseksi ja onnettomaksi ihmiseksi koko elinajakseen oli hän tullut juuri Margitin ja sen helvetin pojan tähden, joka hänellä oli. "Mitä varten sinä aina juoksit mun perässäni?" uikutti hän ja itki. "Mitä pahaa minä olin tehnyt, ett'et saattanut antaa mun olla rauhassa?" — "Mutta Herra minua hyvästi siunatkoon", lausui Margit, "minäkö sinun perässäsi juoksin?" — "Niin, juuri sinä!" huusi hän ja nousi seisoalleen, ja itkien jatkoi hän: "Nyt olet sen viimein saanut sille kannalle, kuin olet tahtonutkin. Täällä minä raastan nyt puusta puuhun ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää loistossa seudun uhkeimman talontyttären kanssa, minä olisin voinut matkata niin pitkälle kuin aurinko valonsa luo — ellette sinä ja se kirottu poikasi olisi asettuneet tielleni." — Margit koki taaskin puoliaan pitää: "Pojan syy se nyt ei kumminkaan missään tapauksessa ollut." — "Ellet tuki suutasi, saat lanan poskellesi!" ja hän löi Margitia.

Kun hän seuraavana aamuna oli maannut itsensä selväksi, oli hän kovin häpeillään ja käyttihe siivosti varsinkin poikaa kohtaan. Mutta piakkoin hän taaskin oli juovuksissa ja silloin hän Margitia löi; viimein hän löi äitiä melkein aina kuu hän juovuksissa oli; poika itki ja voivotteli; silloin lyötiin häntäkin. Väliin hän sitä katui niin syvästi, että hänen täytyi lähteä kylään. Samaan aikaan alkoi hän taaskin haluta tansseihin, soitti niinkuin ennenkin ja otti pojan mukaansa viulun laatikkoa kantamaan. Siellä näki poika yhtä ja toista. Äiti itki sitä kun pojan piti mukana olla, mutta ei tohtinut isälle mitään sanoa. "Pysy Jumalassa äläkä mitään pahuutta opettele", varoitti hän poikaa ja hyväili häntä. Mutta tanssitiloissa oli kovin hupaista, ja täällä kotona äidin luona ei hupaista ollut. Hän vieraantui aina enemmän äidistä ja vetääntyi isään; äiti näki sen ja oli ääneti. Tanssitiloissa oppi poika paljon lauluja, ja niitä hän lauleli sitten kotona; se huvitti isää, ja väliin tapahtui, että poika sai hänet nauramaan. Se poikaa taas miellytti ja nyt hän opetteli niin paljon lauluja kuin mahdollista oli; pian huomasi hän minkälaiset laulut isää parhaiten miellyttivät, ja mikä niissä isää nauratti. Jos nyt ei lauluissa sattunutkaan sentapaista olemaan, sepitti hän sen itse niihin, niin hyvin kuin hän taisi, ja siinä hän aikaiseen harjaantui panemaan sanoja nuotille. Herjauslauluja ja rumia asioita niistä ihmisistä, jotka varoihin ja hyviin voimiin olivat tulleet, isä mieluummin kuunteli ja niitä poika lauloi.

Äiti tahtoi perältäkin ottaa poikaa mukaansa navettaan iltasilla; poika haki monenlaisia esteitä siitä päästäkseen; mutta kun ne eivät auttaneet ja hän oli pakoitettu sinne menemään, puhui äiti hänelle kauniisti Jumalasta ja hyvästä ja lopetti tavallisesti vetämällä kovasti itkien poikaa luokseen, pyytäen, rukoillen häntä pahuutta välttämään.

Äiti luetti poikaa ja hän oli mahdottoman hyvä oppimaan. Isä siitä oli ylen ylpeä ja antoi pojan tietää, varsinkin juovuksissa ollessaan, että hän oli perinyt isänsä ymmärryksen.

Tanssitiloissa, kun hän tuli päihinsä, sai isä tavakseen kehoittaa poikaa laulamaan väelle. Poika lauloi laulu laululta, väki nauroi ja räyhäsi; mieltymys huvitti melkein enemmän poikaa kuin isää, ja viimeiseltä ei tahtonut lauluista loppua tullakaan. Huolelliset äidit, jotka siitä kuulivat, menivät Margitin luokse ja antoivat hänelle siitä tietoa, sillä laulujen sisällys ei aina ollut parhainta laatua. Äiti otti pojan kahdenkesken ja kielsi häntä kaiken hyvän nimessä laulamasta senlaisia lauluja, ja nyt tuntui pojasta kuin olisi äiti vastaan kaikkea mikä vaan hänelle huviksi oli. Ensikerran hän kertoi isälle mitä äiti oli sanonut. Äiti sai siitä paljon kärsiä niin pian kun isä oli juovuksissa, sitä ennen ei hän milloinkaan mitään puhunut. Mutta silloin poika myöskin ymmärsi, mitä hän oli tehnyt, ja hän rukoili tunnossaan Jumalaa ja äitiä sen hänelle anteeksi antamaan, vaan ei se tullut häneltä julkisesti tehdyksi. Äiti oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin, ja se pojan mieltä karvasteli.

Kerran hän sen kuitenkin unhotti. Hänellä oli taipumus osata jäljitellä kaikkia ihmisiä; varsinkin oli hän mestari matkimaan heidän puhettaan ja lauluaan. Äiti tuli kerran sisään juuri pojan huvitellessa isää tällä taidolla, ja isän juolahti päähän, äidin jälleen ulosmentyä, että poika matkisi myöskin tämän laulua. Poika ei siihen ensin myöntynyt, mutta isä, joka oli sängyssä pitkällään, ja nauroi että oli kuolla, tahtoi kiven kovaan häntä jäljittelemään myöskin äidin laulua. Hän on poissa, arveli poika, eikä voi sitä kuulla, ja nyt hän lauloi niin, kuin äiti välistä lauloi, kun ääni oli sorruksissa ja hän oli itkemäisillään. Isä nauroi, jotta poikaa melkein kammoitti, ja hän taukosi itsestään laulamasta. Silloin tuli äiti sisään kyökistä, katsoi poikaan pitkällä ja raskaalla silmäyksellä, meni kaapille kehloa ottamaan ja vei sen ulos.

Pojan koko ruumis kävi tulikuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän hyppäsi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, heittäytyi maahan ja olisi tahtonut haudata itsensä turpeen alle. Ei hänellä ollut lepoa ollenkaan, hän nousi ylös ja aikoi lähteä kauemmaksi. Hän meni luhan ohitse, ja sen takana istui äiti neuloen uutta hienoa paitaa juuri hänelle. Ennen oli hän tavallisesti neuloessaan laulanut jotakin virttä. Mutta nyt ei Arne voinut kestää kauemmin; hän heittäytyi ruohoon alas äitinsä eteen, loi silmänsä ylös häneen, ja itki, jotta koko ruumiinsa tärisi. Äiti päästi työnsä ja otti pojan pään käsiensä väliin. "Arne rankka!" sanoi hän ja nojasi päänsä alas pojan päätä vasten. "Tiesin kyllä sinun perijuurin olevan hyvän", lausui äiti ja suuteli pojan hiuksia. "Äiti, älä kiellä sitä kuin sinulta nyt pyydän", puhkesi poika viimeinkin puhumaan. — "Sinä tiedät, etten sitä te'e", vastasi äiti. Arne koki pidättää itkuansa, ja kätkien päänsä äidin helmaan, änkytti hän: "Äiti — laula minulle jotakin." — "Armahani, enhän minä osaa", vastasi äiti hiljaa. — "Äiti, laula minulle jotakin", rukoili poika, "taikka en luule koskaan voivani katsoa sinua silmiin." Äiti silitteli hänen hiuksiaan, mutta ei virkannut mitään. "Äiti, laula, laula, kuuletkos! Laula!" pyysi ja rukoili hän, "taikka menen minä niin kauas pois, etten enää ikinä tule kotiin jälleen." Ja kun hän, viidennellätoista vuodellaan, kuin hän oli, makasi siinä, pää äitinsä sylissä, alkoi äiti hänelle laulaa:

Herra, oi, lapsen säilyä suo, Leikkivän tuoll' liki rantaa! Suo Pyhän Henkes käydä sen luo, Suo hänen kättähän antaa Pohja on lieju ja ves syvä on; Hän kätehen vaan tarttukohon, Niin pitelee käsi kyllä Lastani vaarass' yllä.

Äiti se arkana kuultelee, Josko jo kuulisi lastaan, Käy oven luokse ja huutelee, Ääntä ei hälle soi vastaan; Miettivi: hällä ei vaaraakaan, Häntä jos henkesi läsn' on vaan; Jesus, sen veli, varmaan Tuo sen luo emo-armaan.

Hän lauloi useampia värssyjä. Arne makasi hiljaa; siunattu rauha lankesi hänen ylitsensä ja sen alla tunsi hän virvoittavan väsymyksen. Viimeiset sanat, jotka hän vielä selvästi kuuli, olivat Jesuksesta; ne seurasivat häntä kirkkaasen valoon, jossa kaksi- tai kolmetoista ääntä lauloi; mutta äidin ääni kuului kaikkien yli. Kauniimpaa ääntä hän ei koskaan ollut kuullut; hän halusi laulaa samalla tavalla. Hän luuli siihen pystyvänsä, jos hän vaan saattaisi oikein hiljaa laulaa, ja nyt hän lauloi hiljaa, aina hiljempää ja hiljempää, ja hänestä alkoi jo tuntua melkein autuaalliselta, kuu hän ihastuneena sovitti äänensä ja sillä kertaa kaikki katosi. Hän heräsi, katsoi ympärilleen ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin tuon ikuisen ja voimakkaan kosken kohinan ja samalla likeisen, heti luhan ohitse juoksevan puron hiljaisen, taukoomattoman lirinän. Äiti oli poissa; hän oli pannut oman röijynsä ja tuon puolitekoisen paidan pojalle päänalaiseksi.

Neljäs luku.

Kun nyt oli tullut se aika, jolloin elukat olivat paimennettavat metsässä, tahtoi Arne käydä karjassa. Isä oli sitä vastaan; eihän poika ennenkään ollut karjassa käynyt, ja nyt hän oli viidennellätoista vuodellaan. Mutta niin hyvin tiesi poika asiansa ajaa, että hän pääsi tahtonsa perille, eikä hän koko kevään, kesän eikä syksyn kuluessa ollut kuin makaamassa kotona, muuten hän oleskeli metsässä yksinään niin pitkä kuin päivä oli.

Kirjat vei hän mukanaan tuonne ylös. Hän luki ja piirteli kirjaimia puiden kuoriin; hän käyskenteli ja mietti, lauloi ja haluili; mutta kun h&n iltasilla palasi kotiin, oli isä useimmiten juovuksissa, löi äitiä, jätti aina väliin hänen ja koko kylän ja antoi ymmärtää, että hän kerran olisi voinut matkustaa kauas pois. Silloin tuli pojallekin matkahalu. Huonosti oli laita täällä kotona, ja kirjat kehoittivat lähtemään ulos mailmaan, ja väliin tuntui ilmakin houkuttelevan pois noiden korkeiden tunturein tuolle puolen.

Sattui hän kerran kesäsydännä tapaamaan Riston, katteinin vanhimman pojan, joka yhdessä renkipojan kanssa tuli metsään hevosia hakemaan saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta Arnea vanhempi, ketterä ja lystikäs, muuttelevainen kaikissa ajatuksissaan, mutta kaiken tämän ohessa päätöksissään vakaa. Hän puhui pikaa ja katkomalla, mieluimmin kahdesta asiasta yhtä haavaa, ratsasteli ilman satulatta, ampui lintuja lennosta, pyysi kaloja kärpäsellä syöttinä, ja oli Arnen mielestä kaikessa verraton. Hänellä oli myöskin halu lähteä matkustelemaan ja hän kertoi Arnelle vieraista maista, jotta koko mailma kirkastui heidän ympärillään. Hän huomasi Arnen lukuhalun, ja nyt hän toi sinne ylös hänen luettavakseen niitä kirjoja, joita hän itse oli lukenut; aina sen mukaan, kun Arne oli ne lukenut, sai hän uusia; Risto istui siellä sunnuntaisin itse ja auttoi häntä saamaan tolkkua maantieteestä ja kartasta, ja niin uutteraan Arne luki kaiken kesää ja syksyä, että hän kävi laihaksi ja huonon-näköiseksi.

Talvenaikaan annettiin hänen lukea kotona, osaksi sentähden, kun hänen keväällä oli meneminen rippikouluun, osaksi myöskin, kun hän aina tiesi saada isän myöntymään tuumiinsa. Hän alkoi ensiksikin käydä koulua; mutta siellä oli hänellä parhaana huvina, kun hän sai ummistaa silmänsä ja muistella kirjojaan kotona; eikä talollisten pojista enää enää yhdestäkään ollut hänelle kumppaniksi.

Ajan pitkään alkoi isä yhä enemmän rääkätä äitiä, ja samassa suhteessa hänen juomahalunsa ja ruumiilliset vaivansa yltyivät. Ja kun Arnen kuitenkin täytyi istua ja huvitella häntä, että äiti hetkeksi saisi rauhaa, ja kun hänen täytyi sitä tehdessä puhella semmoista, jota hän sydämestään halveksi, silloin syttyi hänessä viha isään. Sen hän kätki syvälle sydämensä pohjaan samoin kuin rakkautensa äitiin. Kun hän Ristoa tapasi, tulivat kirjat ja suuret matkat heti puheeksi; ei hän Ristollekaan puhunut, kuinka kotona oli laita. Mutta usein kun hän noiden avaralla pyöriväisten keskusteluin jälkeen yksinään vaelsi kotoa kohden ja mietti, mikä näky hänelle taas olisi tarjona, silloin hän itki ja rukoili Jumalaa ylhäällä tähtitarhassaan pitämään huolta siitä, että hän pian pääsisi matkoille.

Kesän tullen päästettiin Risto ja hän ripille. Heti sen jälkeen sai Risto tuumansa toimeen. Isän täytyi antaa hänen lähteä merille; hän lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi hänelle usein kirjoittaa ja läksi matkalle.

Nyt jäi Arne yksin.

Siihen aikaan sai hän uudelleen halun laulujen kirjoittamiseen. Mutta nyt hän ei enää vanhoja paikkaillut, vaan sepitti uusia, ja pani niihin sen, mikä häntä enin pahoitti.

Mutta hänen mielensä kävi kovin raskaaksi, ja suru pakahdutti laulut häneltä. Pitkät, unettomat yöt hän virui nyt vuoteella ja tuli vakuutetuin siitä, ettei hän enää voinut kestää täällä kauemmin, vaan että hänen täytyi lähteä kauas pois, hakea Ristoa — eikä hiiskua siitä kellenkään mitään. Hän ajatteli äitiään ja mietti mikä hänelle tulisi eteen eikä ollut voida häntä silmiin katsoa.

Silloin istui hän eräänä iltana myöhään ylähällä ja luki. Kun olo alkoi käydä liian tukalaksi, otti hän aina turvansa kirjoihin eikä huomannut, että ne vaan lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä varrottiin kotiin sinä iltana; äiti oli väsynyt ja pelkäsi häntä, sentähden oli hän mennyt levolle. Arne hyppäsi ylös kun kova kolaus kuului oveen ja samalla joku pudota tömähti laattiaan porstuassa. Se oli isä, joka tuli kotia.

Arne töyttäsi oven auki ja katsoi häneen. "Sinäkö se olet, kiltti poikaseni, tule auttamaan isääsi ylös." Arne kantoi hänen sisään ja asetti hänen alas penkin nojaan. Sitten otti hän viulun laatikon porstuasta, toi senkin sisään ja sulki oven. "Niin, katso siitä vaan minuun, poikaseni; en minä ole kaunis nyt; eipä luulisi minua Räätäli-Niiloksi. Sen sanon… sulle, älä …. koskaan ryyppää viinaa; se on… perkele, mailma ja oma liha… hän seisoo ylpeitä vastaan mutta nöyrille hän antaa arvonsa… — Oh, voi minua, voi minua!… Kuinka syvään jo olenkin langennut."

Hän istui hetken ääneti, sitten hän itkien lauloi:

"Vapahtajani laupias, Viel' auta mua armossas! Syvästi mä lankesin syntihin, Mut lapsesi viel' olen sittenkin!"

"Herra, en minä ole mahdollinen ettäs minun kattoni ala tulisit, mutta sano ainoastaan sana…" Hän heittäytyi suulleen, kätki kasvonsa käsiin ja hyrähti raivoisaan itkuun. Kauan hän makasi siinä, ja luki lauseita raamatusta, joita hän ei varmaankaan pariinkymmeneen vuoteen ollut lukenut: "Mutta vaimo tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra, auta minua! — Mutta hän vastais ja sanoi! Ei ole kohtuullinen ottaa lasten leipää ja heittää penikoille. — Mutta vaimo vastais: Tosin, Herra, syövät penikatkin pöydän alla lasten muruista."

Hän vaikeni, mutta itki vielä enemmän, vaikka hiljaa.

Äiti oli aikoja sitten jo herännyt, vaan ei tohtinut nostaa päätänsä tyynyltä; mutta nyt miehen näin surkeasti itkiessä nojautui hän kyynäspäihinsä ja katsoi häneen.

Tuskin oli Niilo hänen hoksannut, ennenkuin hän huusi: "Katsotko sinä tänne, sinäkin, — tahdot kaiketi nähdä mimmoiseksi minut olet saanut. Niin tämän näköinen minä nyt olen, niinkuin näet!…" Hän nousi seisoalleen, ja äiti kätkeytyi vällyihin. "Älä mene piiloon, kyllä sinun kuitenkin löydän", lausui hän ja ojensi oikean kätensä hapuillen sänkyyn päin. — "Kitise, kitise!" lausui hän samalla kun vetäisi vällyt hänen päältään ja painoi etusormellaan hänen kurkkuansa.

"Isä!" varoitti Arne.

"Kuinka kurttuiseksi ja laihaksi sinä olet käynyt. Tässä ei pitkältä ole sisään. Kitise, kitise!" Äiti tarttui molemmin käsin vetotaudin-tapaisesti hänen käteensä, ei saanut sitä väistetyksi ja käpristyi yhteen myttyyn.

"Isä!" varoitti Arne.

"Ähä! tuliko sinuun nyt henkeä! Kuinka se narri väänteleksen! Kitise, kitise!"

"Isä!" varoitti Arne. — Tupa alkoi pyöriä hänen silmissään.

"Kitise, sanon minä!" — Äiti päästi hänen kätensä ja jätti itsensä altiiksi.

"Isä!" huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli…

"Onko se vaan kiusalla, kun sinä vaikenet? Olisi muuten parasta että sen välttäisit; minä olen saanut julman halun. Kitise, kitise!"

"Isä!" parkasi Arne ja tarttui kirveesen, mutta jäi seisomaan niinkuin naulattu, sillä samassa nousi isä pystyyn, päästi haikean huudon, otti rinnastaan ja kaatui selälleen; "Jesus Kristus!" sai hän sanotuksi ja makasi liikkumattomana.

Arne ei oikein tiennyt missä hän seisoi, taikka mitä hänellä oli edessään; hän ikäänkuin odotti, että tupa halkeaisi ja kirkas valo virtaisi jostakin sisään. Äiti alkoi hengittää, juurikuin vierittäisi hän jotakin raskasta päältään. Viimein hän nostatti päätään, näki isän makaavan laattialla pitkin pituuttaan ja pojan seisovan vieressä kirves kädessä.

"Herra, laupias Jumala! Mitä sinä olet tehnyt?" huusi hän, heitti alushameen ympärilleen ja läheni heitä. Silloin se oli kun Arne sai ääntä suustansa. "Hän kaatui itsestänsä", lausui hän hiljaa. "Arne, Arne, minä en usko sinua", intti äiti kovalla, nuhtelevalla äänellä; "nyt olkoon Jesus kanssasi!" ja hän heittäytyi itkien ja valittaen ruumiin yli. Mutta poika pääsi hurmauksesta, lankesi myöskin poltoilleen ja lausui: "Niin totta kuin armoa Jumalalta toivon, hän kaatui seisoaltaan tuossa paikassa.".. "Niin on Herra itse täällä käynyt", lausui äiti hiljaa, kyyristyi alas ja katsoi tuijottavin silmin ruumiisen.

Niilo makasi siinä niinkuin ennenkin kankeana, suu auki ja silmät selällään. Kädet olivat likentyneet toisiaan, aivankuin olisivat tahtoneet mennä yhteen, mutta eivät siihen kyenneet. "Ota kiinni isästäs, sinä joka olet väkevä ja auta minua, että saamme hänen sänkyyn." He tarttuivat kuolleesen ja veivät hänen sänkyyn; äiti painoi hänen suunsa ja silmänsä kiinni, asetti hänen suoraksi ja pani hänen kätensä ristiin.

He seisoivat nyt kumpikin ja katselivat häntä. Pitemmälle heistä tuntui tämä hetki, kuin koko heidän entinen elämänsä, ja kaikki, mitä he tätä ennen olivat kokeneet, oli verrattoman pientä tämän suhteen. Jos saatana itse oli täällä käynyt, niin oli kaikkivaltias Jumalakin saapuvilla ollut; heidän kohtauksensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt ratkaistut.

Oli hiukan yli puoliyön, ja heidän tuli olla ruumiin luona päivän-nousuun saakka. Arne meni ja laittoi hyvän valkean piisiin, äiti istautui sen ääreen. Siinä istuessaan johtui hänelle mieleen, kuinka paljon pahoja päiviä hänellä oli Niilon kanssa ollut, ja silloin hän palavassa rukouksessa kiitti Jumalaa korkealla äänellä siitä, mitä hän oli tehnyt. "Mutta onpa minulla ollut muutamia hyviäkin päiviä", lausui hän ja itki, ikäänkuin olisi hän katunut sitä, josta äsken oli kiittänyt, ja lopuksi hän otti suurimman syyn itse päällensä, koska hän rakkaudesta vainajaan oli tehnyt vastoin Jumalan käskyä, ollut tottelematon äidilleen ja sentähden saanut rangaistuksensa juuri tästä syntisestä rakkaudestaan.

Arne istui häntä vastapäätä. Äiti loi silmänsä sänkyyn päin… "Arne, pane mieleesi, sinun tähtesi minä tätä kaikkea olen kestänyt"; hän itki ja ikävöitsi jotakuta hellää sanaa turvaksi omaa syytöstänsä vastaan ja lohdutukseksi tuleville ajoille. Poika värisi eikä voinut mitään vastata. "Sinä et koskaan saa minusta luopua", nyyhkytti äiti. — Silloin Arnelle kerrallaan selveni, kuinka hellä äiti oli hänelle ollut näinä murheen päivinä ja kuinka äärettömän turvattomaksi hän jäisi, jos poikansa hänestä nyt luopuisi. "En koskaan, en koskaan", kuiskasi Arne ja aikoi lähestyä äitiään, mutta ei ollut hänessä siihen kuntoa. He jäivät istumaan ja molempain silmistä tulvasi kyyneleitä. Äiti rukoili ääneen, milloin kuolleen, milloin pojan ja itsensä edestä, ja he itkivät, ja taas hän rukoili, ja taas he itkivät. Sitten lausui äiti: "Arne, sinulla on kaunis ääni, mene laulamaan jotakin isällesi."

Arne meni heti virsikirjaa noutamaan, otti valkean päreesen ja istautui päre toisessa kädessä, kirja toisessa päänaluisen kohdalle vuoteen viereen ja lauloi selkeällä äänellä virren 127 Kingolta:

Pois viha, Herra armias, jo heitä; Kostajan' ällös rangaisko sa meitä! Meit' älä anna synnin kuoloon panna. Kosto pois kanna!

Viides luku.

Arne kävi harvapuheiseksi ja ihmisiä karttavaksi; hän paimensi karjaa ja sepitti lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vuotiaaksi, kääntyi kahdennellekymmenennelle ja aina hän vaan kävi paimenessa. Papilta hän lainaeli kirjoja ja luki; mutta siinä olikin kaikki, mitä hän eteensä otti.

Pappi vaati häntä ottamaan koulumestarin viran: "sillä paikkakunnan tulisi saada hyötyä hänen lahjoistaan ja tiedoistaan." Arne ei siihen mitään vastannut; mutta ajaessaan lampaitaan seuraavana päivänä sepitti hän tämän laulun:

"Kili, pikku karitsa! Vaikka kyllä on kamala Kiipeillä kalliota, Tok' kello ohjeeks' ota!

Kili, pikku karitsa! Turkistas ota vaari sa; Äit' äärell' iltakeiton Siit' tehdä tahtoo peiton.

Kili, pikku karitsa! Koita kohta jo lihota; Kun kylliks' ehdit kasvaa, Saa äiti kaaliin rasvaa."

Eräänä päivänä kahdennellakymmenennellä vuodellaan sattui hän varomattomuudesta kuulemaan äitinsä ja entisen tilanomistajan vaimon keskustelua; he olivat epäsovussa yhteisesti omistamasta hevosestaan. "Minun täytyy odottaa, kuullakseni mitä Arne siitä sanoo", arveli äiti. "Tuo tyhjäntoimittaja", vastasi toinen; "hän luultavasti tahtoo hevosen kuleksimaan metsissä päivät pitkään, niinkuin hän itsekin tekee." Nyt äiti vaikeni, vaikka hän tähän saakka oli tiennyt hyvin asiaansa puolustaa.

Arne kävi tulipunaiseksi. Ei hänen koskaan ollut mieleensä juolahtanut, että äiti hänen tähtensä saisi pistopuheita; kenties hän oli niitä jo saanut montakin, Miksi ei äiti ollut siitä hänelle sanonut?

Hän mietti päänsä ympäri, ja nyt hänelle juohtui mieleen, ettei äiti häntä melkein milloinkaan puhutellut. Mutta eipä antanut hänkään juuri äidille puhetta; ketäpä hän ylipäätään puhutteli?

Monena sunnuntaina, kuu hän äänetönnä istui kotona, teki hänen mielensä lukea päivän saarnaa äidille, jonka silmät olivat heikot; hän oli liian paljon itkenyt aikanaan. Mutta se ei tullut häneltä tehdyksi. Monasti, kun kotona vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys, aikoi hän tarjoutua lukemaan jotakin ääneen omista kirjoistaan. Mutta sekään ei tullut häneltä tehdyksi.

"Se saattaa olla yhdentekevä. Minä lopetan paimentamisen ja muutan alas äidin luokse." — Hän antoi päätöksen vakaantua muutamia päiviä; sillä välin hän vei karjaa kauas metsään ja sepitti erään laulun:

"Kylästä poiss' on rauha, se metsässä on vaan; Ei kruununmies käy tänne, kuin sinne panttaamaan. Ei kirkonpenkeist' täällä. he tappele, kuin nuo: Spyst' ehkä, että niitä ei kenkään metsään tuo.

Niin, metsäss' ain' on rauha! Vain haukka jolloinkin Varpusta koittaaksensa sen kaappaa kuusihin, Otuksen jonkun kotka jos tappaa kynsillään, — Se hyvä! muuten raukka ehk' kuolis ikävään.

Puun yhden kaatavat he, ja toinen lahoaa; Karitsan kettu Mikko, kun päivä laskee, saa. Ja kettuun susi syöksi — sai kuolon kumpainen, Sill' ennen aamunkoita jo Arne ampui sen.

Vaan tapausta metsä ja laakso haastaa vois! Vaan järjest' ota vaari ett'ei se haihtui pois. Voi! Isä, niin mä unta näin, poialt' iskun sai; En varmaan tiedä missä, mut helvetissä kai."

Hän tuli kotiin ja pyysi äitiä kuulustelemaan kylästä paimenpoikaa heille; itse aikoi hän nyt ruveta taloa hoitamaan. Niin kävikin, mutta äiti oli aina saapuvilla varoittamassa häntä liiallisesta rasituksesta työn teossa. Myöskin laittoi äiti tätä nykyä hänelle aina niin hyvän ruoan, että Arnea usein hävetti, mutta ei hän mitään sanonut.

Hän mietiskeli erästä viisua, jonka laulukertona oli "Tunturein tulle puolen!" Hän ei saanut sitä koskaan valmiiksi ja siihen oli parhaasta päästä syynä se, että hän tahtoi saada laulukerron joka toiseen riviin; sitten hän jätti koko laulun.

Mutta useat hänen lauluistaan tulivat tunnetuiksi ja ne kansaa miellyttivät; oli niitäkin, jotka mielellään olisivat tahtoneet häntä puhutella, varsinkin kun he hänen muistivat pienestä piimäsuusta saakka. Mutta Arne kammosi kaikkia, joita hän ei tuntenut ja luuli heistä pahaa enimmäkseen sentähden, että hän arveli heidän uskovan hänestä pahaa.

Kaikissa ulkotöissä oli hänellä apuna eräs keski-ikäinen mies, jota sanottiin Ylämaan-Knuutiksi. Tällä oli tapana useimmiten lauleskella, mutta aina hän vaan hyräeli yhtä ja samaa laulua. Kun tätä oli kestänyt pari kuukautta, oli Arnen mielestä aika kysyä eikö hän useampia osaisi. "En osaa", vastasi mies. Kului taas muutamia päiviä, ja kun mies jälleen hyräeli lauluaan, kysyi Arne: "Kuinka tulit sinä tämän ainoan laulun oppineeksi?" — "Tulimmahan vaan", vastasi mies.

Arne meni miehen luota suoraa tietä kotia; mutta siellä istui äiti itkien, jota hän ei sitten isän kuoleman ollut nähnyt. Hän ei ollut sitä huomaavinaankaan, ja kääntyi taaskin ovea kohden; mutta hän tunsi äidin katseen raskaana päällänsä ja se hänen pakoitti jäämään. — "Mitä sinä itket, äiti?" — Hetken aikaa oli hänen kysymyksensä ainoa äännähdys, kuin tuvassa kuului, ja sentähden se kaikui toistamiseen niin usein, että Arne vihdoin rupesi epäilemään, josko se oli lausuttu tarpeeksi lempeällä äänellä. Hän kysyi uudelleen: "Mitä sinä itket, äiti?"

"Oh, sitä en niin tarkoin tiedä"; mutta nyt hän itki vielä enemmän. Arne seisoi kauan, lausui sitten niin urhoollisesti kuin suinkin saattoi: "Jotakin sinulla on, jonkatähden itket." Taas tuli hiljaisuus. Äiti tunsi itsensä kovin syylliseksi, vaikka ei hän mitään ollut sanonut eikä mitään tiennyt. "Mieleni kävi muuten vaan niin raskaaksi", lausui hän. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Olenhan minä ylipäätään niin onnellinen", ja taas hän itki.

Arne kiirehti ulos ja riensi suoraapäätä vuoren jyrkänteelle. Hän istautui alas ja siinä istuessaan hänkin itki. "Kunpa edes tietäisin minkätähden itken", lausui Arne.

Mutta ylempänä, uutisviljelyksellä istui Ylämaan-Knuuti ja lauloi:

On Ingrid köyhä, ei hopeaa Eik' kultaa häll' olekaan, Villaista huntua pientä vaan Äitinsä hän talleltaa.

Painettu kirjava huntu vaan On hällä linnikoton, Vanhempain muisto se hälle on Siis kallehin päällä maan.

Hän vuoteen kahtehenkymmeneen Sit' tahoo ei kuluttaa! "Ma kannan kerta tuot' ihanaa, Kun käyn mä vihkimiseen."

Ja vuoteen kolmehenkymmeneen Viel' olla se säilyss' saa! "Sen vast' otan, koska seisahtaa Suo Herra mun eteheen."

Ja vuoteen neljähänkymmeneen Äit'-armahan hän kutomaa Tuot tallels' — "Etpä, ah, tulla saa Sa morsius-pukimeen."

Kun sykkivin nyt sydämin hän käy Sit' arkustaan hakemaan, Voi kummaa, sielläpä lankaakaan Hunnustahan tuost' ei näy.

Arne kuunteli hartaasti ikäänkuin olisi kaukaa loukosta soitto kuulunut. Hän meni ylös Knuutin luokse.

"Onko sinulla äiteä?" kysyi hän. — "Eikä ole." — "Onko sulla isää?" — "Eikä ole sitäkään." — "Joko siitä on kauankin, kun he kuolivat?" — "Kylläpä siitä jo aikoja on."

"Sinulla ei mahda olla monta, jotka sinusta pitävät?" — "Eikä niitä montaa ole." — "Onko täällä ketään?" — "Ei ole täällä." — "Mutta siellä kotipaikkeillasi?" — "Eipä ole sielläkään."

"Eikö sinulla sitten ole ketään, joka sinusta pitäisi?"

"Eipä niitä vaan ole yhtäkään."

Mutta Arne läksi hänen luotaan ja rakasti äitiään, jotta sydän löi kuin vasaralla ja kaikki kirkastui hänen ympärillään. Sinä taivaan Jumala, ajatteli hän, sinä olet hänen minulle antanut, ja niin äärettömän paljon rakkautta hänen kanssaan, ja minä sen lykkään luotani, — ja kerran kun sitä halajan, silloin häntä kenties ei ole! Hän tahtoi heti rientää äitinsä luokse, ellei muun tähden, niin saadakseen häntä vaan nähdä! Mutta tiellä juohtui äkkiä hänen mieleensä: "Ehkäpä hän piankin sinulta otetaan, rangaistukseksi siitä että hänestä olet niin vähän väliä pitänyt!" — Hän jäi seisomaan sille paikalle. "Kaikkivaltias Jumala, mikä neuvo mua silloin auttaisi!"

Hänestä tuntui juuri kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut kotona; hän alkoi juosta ylös taloa kohden, kylmä hiki valui hänen otsaltaan ja jalat tuskin maata koskettivatkaan. Hän tempasi auki porstuan oven, mutta sisäpuolella oli heti aivan kuin rauha ilmassa. Hiljaa aukaisi hän tuvan oven. Äiti oli mennyt levolle, kuuvalo lankesi suoraan hänen kasvoihinsa, hän nukkui niin rauhallisesti kuin pienoinen lapsi.

Kuudes luku.

Muutamia päiviä senjälkeen päättivät äiti ja poika, jotka viimeisinä aikoina olivat enemmän kuin ennen seurustelleet toistensa kanssa, lähteä sukulaistensa häihin erääsen naapuritaloon. Äiti ei ollut sitten kuin tyttönä ollessaan käynyt missään kestissä.

He eivät tunteneet siellä kansaa paljon muuta kuin nimeltä, ja Arnesta se varsinkin oli kummallista, että he aina silmillään häntä seurasivat.

Kerran hänen porstuan läpi mennessään lausuttiin siinä eräs sana hänen jälkeensä; ei hän siitä varma ollut, mutta hän luuli sen kuulleensa, ja joka veripisara joutui hänessä liikkeesen, kun hän sitä ajatteli.

Hän ei heittänyt silmältä miestä, joka oli sen sanan lausunut; viimein hän istautui hänen rinnalleen. Mutta hänen pöytää lähestyessään luuli hän huomanneensa, että puhe käännettiin toisaalle.

"Mutta nyt kerron minä jutun, minä, joka todistaa, ettei mitään haudata niin syvään yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän valoon", lausui mies ja Arnen mielestä hän samassa loi silmänsä häneen. Se oli ilkeän-näköinen mies, punaisella tukalla suuren, pyöreän otsan ympärillä. Korkealla sen alla oli pari hyvin pientä silmää ja pikkuinen nenänmöhkäre; mutta suu oli vallan suuri, huulet turpeat ja valvakkaat. Nauraessa näkyi häneltä kumpikin hammasrivi. Hän piti käsiään pöydällä; ne olivat suuret ja karkeat, mutta ranne oli kaiskera. Hänen katseensa oli niuha ja hän puhui pikaa vaikka vaivalla. Ihmiset häntä sanoivat "Suurisuuksi", ja Arne tiesi, että Räätäli-Niilo oli ennen aikaan pahasti menetellyt hänen kanssaan.

"Niin, paljon tässä mailmassa on syntiä; se istuu meitä likempänä kuin luulisimmekaan… Mutta yhden tekevä; nyt te saatte kuulla ilkeästä työstä. Ne, jotka ovat ikämiehiä, muistavat Alf'in, Pussi-Alf'in. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf, se sananparsi on hänestä; sillä kun hän oli kauppansa lopettanut — ja se mies vaan osasikin kauppaa tehdä! — heitti hän pussin selkäänsä; 'tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!…

"Niin hänestä ja Suurkähnyksestä aion kertoa. Suurkähnys — kyllähän te hänen tunsitte? — suuri hän oli ja kähnys hän myöskin oli. Hän katseli liiemmäksi erästä pikimustaa hevosta, jota Pussi-Alf juoksutteli ja hypitteli kuin heinäsirkkaa. Ja ennenkuin hän siitä tiesikään oli Suurkähnys tullut antaneeksi viisikymmentä taalaria pahuuksesta! Suurkähnys kiipesi kääsiin niin pitkä kuin oli, ajellakseen muka herroiksi viisikymmentaalarisella konillaan, mutta nytkös hän sai lyödä ja kiroilla, jotta mailma musteni — hevonen lensi kuitenkin kaikkia ovia ja seiniä vastaan, jotka vaan eteen sattuivat — sillä se oli umpisokea!

"Sitä myöten nämät kaksi tappelivat siitä hevosesta joka paikassa, juuri kuin pari kylänrakkia. Suurkähnys tahtoi rahojaan takaisin; mutta äläs vielä, että sai kahta tanskalaista killinkiäkään. Pussi-Alf häntä kuritti että harjakset höyrysivät. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!

"Mutta mies, sillä kertaa vaan Pussi-Alf ei tullutkaan jälleen moneen hyvään päivään.

"Lieneepä siitä ollut jo noin kymmenkunta vuotta, kun hänen peräänsä kuulutettiin kirkossa; sillä hänelle oli langennut hirmuisen suuri perintö. Suurkähnys oli silloin siellä. 'Sen kyllä tiesin', sanoi hän, 'että rahat ne Pussi-Alfia peräänkuuluttavat, mutta ei ihmiset.'

"Nyt puhuttiin sinne tänne kadonneesi miehestä. Ja niinkauan sitä puhuttiin kunnes saatiin selville, että häntä oli viimeksi nähty tällä puolen soramäen, mutta ei tuolla puolen. Niin, muistatte kaiketi tien, joka vie soramäen yli, vanhan tien?

"Mutta Suurkähnys oli tullut mahtiin ja voimaan viimeisinä aikoina, niin irtaimen kuin kiinteän puolesta. Sitä paitse oli hän käynyt jumaliseksi, ja kaikki sen tiesivät, ettei hän ilman aikojaan jumaliseksi ruvennut, — hän enemmän kuin muutkaan ihmiset. Tästä kaikesta syntyi nyt puhetta.

"Siihen aikaan se oli kuu uusi maantie piti laitettaman soramäen tien sijaan; ennen mailmassa ihmiset kulkivat suoria teitä ja sen tähden olivat he laittaneet maantien mäen yli; mutta nyt he tahtoivat kulkea tasaisia teitä, ja sentähden käy se nyt alhaalta pitkin joen vartta. Siellä louhittiin ja särettiin, jotta luuli koko mäki aiottavan saada pois. Siellä kävi herroja kaikenlaisia, mutta maaherra useimmiten, sillä hänellä on kahdenkertainen vapaakyyti. Ja eräänä päivänä kun yksi miehistä soraa kaivaessaan kumartui ottamaan kiveä maasta, sai hän sen asemesta kouraansa ihmisen käden, joka pisti esiin soran alta, ja niin väkevä oli se käsi, että hän, joka sen sai kouraansa, kellahti selälleen. Mutta mies, joka sen sai, oli juuri Suurkähnys, — Nimismies matkusteli siellä siihen aitaan; häntä haettiin, ja kokonaisen miehen luut kaivettiin ylös. Tohtori kanssa haettiin saapuville; hän asetti luut niin konstikkaasti kokoon, ettei siinä puuttunut muu kuin liha. Mutta ihmiset arvelivat sen luurangon olevan juuri samaa kokoa kuin kadonnut Pussi-Alf. 'Tulen kyllä jälleen', sanoi Alf.

"Itse kustakin oli se vähän merkillistä, että kuolleen käsi oli saanut semmoisen miehen kumoon heitetyksi kuin Suurkähnys oli, vaikkei se edes lyönytkään. Nimismies häntä siitä ahdisteli aikalailla, — tietysti kuitenkin vaan kahdenkesken. Mutta Suurkähnys silloin kiroili ja manasi, jotta mailma musteni nimismiehen silmissä. 'No, no', sanoi nimismies, 'jos sinä viaton olet, on sinussa kyllä miestä makaamaan samassa huoneessa luurangon kanssa?' — 'On kyllä minussa siihen miestä', arveli Suurkähnys. Ja nyt sitoi tohtori luurangon nivelet yhteen, ja pani sen sänkyyn parakissa. Toiseen sänkyyn piti Suurkähnyksen ruveta maata; mutta nimismies kääriytyi viittaansa ja kyyristyi ulkopuolelle seinän viereen. Kun pimeä tuli ja Suurkähnyksen piti menemän makuutoverinsa luokse, sulkeutui ovi aivan kuin itsestään hänen jälkeensä, ja hän jäi pimeään seisomaan. Mutta Suurkähnys alkoi laulella virsiä, sillä hänellä oli hyvä ääni. 'Minkätähden sinä virsiä laulelet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Tietämätöntä, jos hänellä on ollut lukkaria', vastasi Suurkähnys. Sitten hän alkoi rukoilla niin voimakkaasti, kuin suinkin voi. 'Mintähden sinä rukoilet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Hän varmaankin on ollut suuri syntinen', vastasi Suurkähnys. Vihdoin kaikki hiljeni ja nimismies oli jo vähällä nukkua. Mutta äkkiä parkaistiin sisällä, jotta koko hökkeli tärisi: 'Tulen kyllä jälleen!' — Lemmon jyräkkä ja meteli siellä samassa syntyi; 'anna paikalla tänne viisikymmentä taalariani', karjui Suurkähnys keskellä laattiaa ja luuranko oli hänen päällään…"

Pöydän ympärillä vallitsi hetkinen äänettömyys. Vihdoin sanoo eräs, savipiippua sytyttäessään: "Hän tuli muistaakseni hulluksi senjälkeen." — "Niin tulikin."

Arne tunsi, että he häneen katsoivat, eikä hän sentähden voinut silmiään maasta nostaa. "Sanon vieläkin kerran", toisti ensimmäinen puhuja, "ettei mitään haudata niin syvälle yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän valoon." — "Ei, mutta minäpä teille nyt kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä", lausui eräs valkotukkainen ja pulsakka-kasvoinen mies. Arne ei tiennyt millä paikalla hän istui.

"Se oli eräs hyvä tappelija, suurta sukua Hardangerista; hän kaasi maahan monta ihmistä. Hän oli isänsä kanssa riidassa, eikä hänellä niinmuodoin ollut rauhaa kylässä, ei kotona.

"Itse tuli hän siitä kahta ilkeämmäksi ja isä häntä nuhteli. 'Minä en anna kenenkään komentaa itseäni', sanoi poika. 'Minulla siihen on valta, niinkauan kuin elän", vastasi isä. — 'Ellet tuki suutasi hyvällä, niin minä sinua lyön', sanoi poika ja nousi seisoalleen. — 'Koeta päälle jos rohkenet, mutta ei sinulle silloin hyvin käy tässä mailmassa', vastasi isä ja nousi myöskin ylös. — 'Niinkö luulet?' poika kävi päälle ja kaasi hänen maahan. Isä ei noussutkaan, vaan pani kädet ristiin rinnalleen ja antoi pojan tehdä niinkuin tahtoi.

"Poika löi isäänsä, tarttui häneen kiinni ja laahasi häntä ovea kohden. — 'Minä tahdon saada kotirauhaa!' huusi hän. — Mutta kun he tulivat ovelle, kohotti isä ruumistaan. 'Ei ovea edemmäksi', lausui hän, 'sillä niin pitkälle minä aikanani isääni laahasin.' Poika ei siitä välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. 'Ei ovea edemmäksi, sanon minä!' — vanhus kavahti seisoalleen, löi pojan maahan ja antoi hänelle selkään kuin pienelle lapselle."

"Tuo oli ilkeätä", sanoivat useat. "Ei hän toki mahtanut lyödä isäänsä", luuli Arne jonkun sanoneen, mutta ei hän siitä varma ollut.

"Nytpä kerron minä Teille jotakin", lausui Arne; hän nousi seisoalleen kalman vaaleana eikä oikein tiennyt, mitä hän aikoi sanoa. Hänen silmissään vaan sanat pyörivät kuin suuret lumihiuteet; "minä vaan kerron, mitä sattuu!" ja hän alkoi:

"Haltija tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Mitä sinä enin pelkäät', kysyi haltija, 'itseäsi vaiko muita?' Mutta poika itki sitä, kun hän oli yöllä uneksinut, että hänen oli täytymys tappaa ilkeä isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'Minä pelkään enin itseäni.' — 'Niinpä ole rauhassa itseltäsi, äläkä enää koskaan itke, sillä tästälähdin saat sinä vaan käydä sotaa muiden kanssa.' Ja haltija meni tiehensä. Mutta ensimmäinen ihminen, joka tuli poikaa vastaan, nauroi hänelle, ja sentähden täytyi pojan nauraa takaisin. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä: pojan täytyi puolustaa itseään ja löi takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan, tahtoi häntä tappaa, ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset häntä panettelivat, eikä pojalle sen vuoksi tullut muu neuvoksi kuin panetella heitä takaisin. He sulkivat häneltä kaappinsa ja ovensa, ja hänen täytyi varastamalla hankkia tarpeensa; yörauhaakaan hän ei saanut muutoinkuin varastamalla. Kun hänen ei sallittu hyvää tehdä, teki hän pelkkää pahaa. Silloin sanottiin kylässä: 'Siitä pojasta meidän täytyy päästä; hän on niin ilkeä', ja eräänä päivänä he ottivat häneltä hengen. Mutta poika ei ollenkaan tiennyt pahaa tehneensä, ja sen tähden hän kuolemansa perästä tulla kapueli suoraa tietä taivaasen. Siellä istui penkillä isä, jota hän todenperään ei ollutkaan tappanut, ja häntä vastapäätä toisella penkillä istuivat kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet häntä pahaa tekemään. 'Kumpaako penkkiä sinä pelkäät?' kysyi taivaan Herra, ja poika osoitti pitkään penkkiin. 'Istu sitten isäsi viereen', lausui Jumala ja poika aikoi tehdä työtä käskettyä. Silloin kellahti isä nurin ja niskassa näkyi syvä haava. Mutta hänen sijalleen tuli pojan haamu, synkeällä katsannolla ja kalmankarvaisilla kasvoilla; tuli vielä toinen haamu päihtyneellä katseella ja hervottomalla ruumiilla; tuli vielä kolmaskin mielipuolen kasvoilla, revityillä vaatteilla ja kamalalla naurulla. 'Noin olisi voinut sinunkin käydä', sanoi Jumala. — 'Ohoh, jokohan tottakin?' kysyi poika ja tarttui kiinni Jumalan vaatteihin. Silloin kumpainenkin penkki putosi alas taivaasta, ja poika seisoi taaskin hymyellen Jumalan edessä. 'Ajattele tätä, kun heräät', lausui Jumala, — ja samassa poika havahti. Mutta poika, joka sen unen näki, olen minä, ja ne, jotka häntä kiusasivat, luullen hänestä kaikkea pahaa, olette Te. Itseäni en enää pelkää, mutia Teitä minä pelkään. Älkää yllyttäkö minua pahuuteen, sillä epätietoista on, jos voin saada kiinni Jumalan vaatteista."

Arne kiiruhti ulos ja miehet katsoivat toisiinsa.

Seitsemäs luku.

Oli seuraava päivä saman talon luhassa. Arne oli ensi kerran elämässään juonut itsensä humalaan ja nyt oli hän maannut luhassa lähes koko vuorokauden. Nyt oli hän noussut istuilleen, nojautui kyynäspäihinsä ja puheli itsekseen.

"… Koko elämässäni en näe muuta kuin pelkuruutta. Etten poikana ollessani juossut tieheni, oli pelkuruutta; että tottelin isää enemmän kuin äitiä, oli pelkuruutta. Menin paimeneen — pelkuruudesta sekin oli; — rupesin lukemaan — no niin, myöskin pelkuruutta; tahdoin sillä kätkeytyä omalta itseltäni. Suureksi tultuani en kuitenkaan puolustanut äitiä isältä — pelkuruutta! Etten sinä yönä — uh! — pelkuruutta! — olisin kenties odottanut, kunnes äidiltä oli henki otettu; — sitten en tullut toimeen kotona — pelkuruutta! En myöskään lähtenyt tieheni — pelkuruutta! En toimittanut mitään, paimensin vaan — pelkuruutta! Olin tosin luvannut äidille jäädä kotiin; mutta olisi minussa yhtä kaikki ollut kylläksi pelkuruutta sanaani syömään, ellen olisi kammonnut tulla ihmisiin. Sillä minä pelkään ihmisiä, enimmäkseen sentähden, että luulen heidän näkevän kuinka ilkeä minä olen. Mutta sentähden että heitä pelkään, puhun minä heistä pahaa — kirottua pelkuruutta! Minä sepittelen lauluja pelkuruudesta. En tohdi suoraan ajatella omissa asioissani, sentähden poikkean toisten asioihin, — ja tämä on runoilemista!

"Olisin tahtonut itkeä, — itkeä niin, jotta röykkiöt olisivat vedeksi muuttuneet, sitä olisin tahtonut; mutta sen sijaan sanoin minä: 'Hys hys', ja alan tuuditella. Ja ovatpa laulunikin pelkurimaisia; sillä jos ne urhoollisia olisivat, syntyisi niistä jotakin parempaa. Minä pelkään kaikkea voimakasta; jos siihen joskus pääsen kiinni, on se vaan raivoisuudessa ja raivoisuus on pelkuruutta. Minä olen viisaampi, uhkeampi, taitavampi kuin luulisikaan päältä nähden; minä olen parempi kuin puheestani voisi päättää; mutta pelkuruudesta en tohdi olla senlainen kuin olen. Hyi! viinaa join minä pelkuruudesta, tahdoin tuskaani tukehuttaa. — Hyi! karvasta se oli, join yhtä hyvin, join yhtä hyvin; join isäni sydänverta, ja kuitenkin minä join! Pelkuruudellani ei, näet, ole alkua eikä loppua: mutta kaikkian suurinta pelkuruutta on, että saatan tätä kaikkea sanoa itselleni!"

"… Lopettaako itseni? Johan nyt! Siihen minä olen liian pelkurimainen. Ja sitten minä uskon Jumalaan — niin minä uskon Jumalaan. Minä tahtoisin tulla häntä likemmäksi; mutta pelkuruus minua estää. Suuri muutto ja sitä kaihtee pelokas luonto. Mutta jos koettaisin niin hyvin kuin voin sen tehdä? Kaikkivaltias Jumala! Jos koettaisin! Parannusta kaiketi täytyisi tehdä, sen mukaan kuin maitomainen luontoni sitä kestäisi; sillä minussa ei enää ole luuta eikä myöskään rustoa; jotakin vetelää, hölkkyvää vaan. — Jos koettaisin! — hyvillä, lauhkeilla kirjoilla — pelkään voimakkaita —; kauniilla saduilla ja tarinoilla, kaikella, mikä vaan on lempeätä; ja luen sitten saarnan joka sunnuntai ja rukouksen joka ilta. Ja sillä välin tulee olla ahkerassa työssä, että usko saa alaa; ei se ota juurta velttoudessa. Jos koettaisin; rakas, armias lapsuuteni Jumala, jos koettaisin!"

Mutta joku aukaisi ladon ovea ja töytäisi sisään, kasvot kalmanvaaleina vaikka hikihelmet valuivat otsalta; se oli äiti. Toista päivää hän jo etsi poikaansa. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta ei pysähtynyt kuuntelemaan, huusi vaan ja juoksi ympäri latoa, kunnes Arne vastasi ylhäältä heinisuovalta, jossa hän makasi. Silloin parkaisi äiti kovalla äänellä, hyppäsi ylös suovalle keveämmin kuin nuori poika ja heittäytyi hänen ylitsensä…

… "Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Löysin sinun toki viimeinkin; eilisestä asti olen etsinyt; olen etsinyt koko yön. Arne raukkani! Minä näin, että he olivat tehneet sinulle pahaa; olisin niin halusta sinua puhutellut ja lohduttanut; mutta enhän minä koskaan rohkene sinulle puhua!… Arne, minä näin sinun ryypiskelevän! Kaikkivaltias Jumala! älä anna minun sitä enää koskaan nähdä!" — Kauan viipyi ennenkuin hän saattoi enempää sanoa. "Jesus varjelkoon sinua, lapseni, minä näin sinun ryypiskelevän!… äkkiä olit sinä kadonnut silmistäni, päihtyneenä, surusta sortuneena, niinkuin olit ja minä etsin sinua joka huoneesta ja ulkoa, juoksin kauas maita, metsiä enkä löytänyt sinua; minä tarkastin jokainoata pensasta; minä kyselin kaikilta ihmisiltä; olin täälläkin, mutta sinä et vastannut huutooni… Arne, Arne! Minä kävelin pitkin joen vartta; mutta ei se minusta ollut milläkään kohdalla kylläksi syvä…"

Hän siirtyi vieläkin likemmäksi poikaansa.

"Silloin tyyntyi mieleni: kenties olitkin lähtenyt kotiin, ja neljänneksessä tunnissa varmaankin kävin sen matkan; minä aukaisin oven, etsin jokainoasta huoneesta, ja silloin vasta muistin avaimen olleen itselläni; ethän olisi voinut sisään päästäkään… Arne, tänä yönä olen haeskellut pitkin tietä, kummallakin ojan reunalla; en tohtinut, tiedätkös, mennä jyrkänteelle!… En tiedä kuinka osuin tänne, ei kukaan ole minua auttanut; mutta Jumala johdatti mieleeni, että sinä olisit täällä!"

Arne koki häntä rauhoittaa. "Arne, ethän enää koskaan ryyppää viinaa?" — "En, siitä saat olla huoletta." — "He olivat varmaankin ilkeitä sinua kohtaan? Olivatko he sinulle ilkeitä?" — "Eivätkä olleet, minä vaan olin pelkuri", — hän lausui painolla sen sanan. — "En voi lainkaan käsittää, että he saattavat olla sinulle ilkeitä. Mutta mitä he sinulle tekivät? Et sinä koekaan tahdo minulle mitään sanoa", — ja hän alkoi taaskin itkeä. — "Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään", lausui Arne lauhkeasti.

"Sinun on kumminkin suurempi syy, Arne: minä olen isäsi ajoista tottunut puhumattomuuteen, ja sinun olisi pitänyt auttaa minua alkuun!… Herra Jumala, meitä on nyt vaan kaksi, ja me olemme kärsineet niin paljon yhdessä…" — "Eiköhän tuo muuttune parempaan päin", kuiskaisi poika… "Ensi sunnuntaina minä tahdon lukea sinulle saarnan." — "Jumala sinua siitä siunatkoon!"

… "Arne, sinä?" — "Mitä niin?" — "Minulla on sinulle jotakin puhuttavaa." — "Puhu sitten, äiti." — "Minua painaa suuri synti sinua kohtaan; minä olen pahoin tehnyt." — "Sinäkö, äiti?" — ja tuo, että hänen helläsydäminen, äärettömän pitkämielinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä kohtaan, joka ei oikeastaan koskaan ollut hänelle hyvää tehnyt, liikutti Arnea niin, että hän syleili ja hyväili äitiään, ja puhkesi itkuun. — "Niin, pahoin olen minä tehnyt; mutta minussa ei ollut kuntoa toisin tekemään." — "Oh, et sinä koskaan ole minua kohtaan pahoin tehnyt." — "Olen kyllä — Jumala sen tietää: mutta se oli vaan sentähden että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi, kuuletkos?" — "Kyllä minä sen annan sinulle anteeksi." — "Ja sitten minä toisella kerralla sen sanon sinulle… mutta sinun täytyy antaa se minulle anteeksi!" — "Kyllä, kyllä, äitini!" — "Näes, sentähden se juuri oli, kun minun oli niin vaikea sinua puhutella; syntini sinua kohtaan on minua painanut." — "Herra Jumala; älä puhu tuonlaisia äiti!" — "Nyt minä olen iloinen, että olen saanut niin paljon sanotuksi." — "Tästä lähtein me puhelemme enemmän keskenämme, äiti!" — "Sen teemme, — ja luethan sinä minulle saarnan?" — "Luen, varmaan." — "Arne raukkani! Jumala sinua siunatkoon!" — "Olisi luullakseni parasta mennä kotiin." — "Niin, mennään vaan kotiin." — "Sinä katselet niin ympärillesi, äiti?" — "Isäsi on maannut tässä luhassa ja itkenyt." — "Isäkö?" — kysyi Arne ja kävi kalveaksi. — "Niilo parka! se oli sinä päivänä kun sinua vietiin ristille…" —

"Sinä katselet niin ympärillesi, Arne?"

Kahdeksas luku.

Siitä päivästä kun Arne täydestä sydämestä koki paremmin tutustua äitiinsä, tuli hänen suhteensa muihinkin ihmisiin toiselle kannalle. Hän katseli niitä nyt enemmän äitinsä lempeillä silmillä. Mutta usein oli hänen vaikea pysyä kiinni päätöksessään: sillä äiti ei käsittänyt sitä, jota hän syvimmästi ajatteli, — ja tässä on eräs laulu siitä ajasta:

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisällä en mä voinut olla; Kiin hausk' oli vaipua aatoksiin Mun metsikön tuon takalolla. Mut sielläpä sääski ja muurahainen Häiritsivät, vieläpä ampiainen.

"Armahani, etkös nyt mieli olla ulkona päivän paisteessa?" — sanoi äiti, istui lakalla.

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisällä en mä voinut olla; Niityllä mä laittelin laulelmiin, Mit' tuolla voi mielehen tulla; Mut kun sylen pitkä nyt käärme mun luo Luikahti, mun juoksuhun kohta sai tuo.

"Tänlaisessa siunatussa ilmassa saattaa ihminen käydä avojaloin", — sanoi äiti, otti sukat jaloistaan.

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisällä en mä voinut olla; Helteestä mä ennätin laituriin — Joella ja sen karikolla Venheessä mä soutelin, vaan säde, kun Nenääni se pisti, pois sielt' ajoi mun.

"Kyllä näinä päivinä saa heinät kuivina korjuusen", — sanoi äiti, löi heinäkasaa haravalla.

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Sisälle en mä voinut jäädä; Puun latvahan kiipesin, vilvoksiin Ett' tuuli sais huuhtoa päätä. Lehdistäpä, kas, mato kaulahan mun Muksahti, ma kirkasin; hiiskö toi sun!

"Niin, ellei hän tänäpäivänä kipakoitse, ei hän ikinä kipakoitse", sanoi äiti, vilkaisi ylös tuntureihin.

Päiv' oli paahtava, kirkas niin, Aurinko paahtoi kartanolla; Virralle ma soutuhun tartuin kiin': "Ah, tuoll' lepo voi toki olla! Siell' upposin virtahan, saattamaton." — "Tää viisu ei mult' ole, jos se sult' on."

"Ei tarvitse kuin kolme tänlaista päivää, ja kaikki on katos-alla", — sanoi äiti, hän taittoi vuodettani.

Kuitenkin kävi heidän yhdessä olonsa päivä päivältä hauskemmaksi. Se, jota äiti ei käsittänyt, kävi hänelle yhtä mieluisaksi kuin sekin, jonka hän käsitti. Sillä sentähden ettei äiti käsittänyt, mietti hän sitä toistamiseen, ja äiti hänelle vaan kävi rakkaammaksi, kun hän kaikin puolin tunsi hänen rajansa.

Lapsena ollessaan ei Arne ollut saduista välittänyt. Nyt hän täysikasvuisena sai halua satuihin, ja nämät toivat kansantaruja ja uroslauluja mukanaan. Outo halajaminen täytti hänen mielensä; hän käyskenteli paljon yksinään, ja monet paikat, joita hän tähän saakka tuskin oli katsonutkaan, näyttivät hänestä nyt niin kauniilta. Siihen aikaan kun hän yhdenikäistensä kanssa kävi rippikoulua, olivat he usein leikkiä lyöneet pappilan alla olevan suuren veden rannalla, jota sanottiin Mustajärveksi sentähden kun se oli syvä ja musta. Se vesi juohtui nyt hänen mieleensä, ja eräänä iltana hän vaelsi sinne.

Hän istahti erään pensaikon taakse, pappilan alapuolella; pappila oli jyrkän mäen rinteessä, joka ylempänä muodostui korkeaksi tunturiksi; vastainen ranta oli samanlainen ja sentähden lankesi suuri luomavarjo järvelle; kummankin varjon välillä oli pitkä juomu hopeanhohtavata vettä. Kaikkialla vallitsi lepo; aurinko oli laskeumaisillaan; pientä tiukujen helinää kuului vastaiselta rannalta, muuten oli kaikki hiljaa. Arne ei katsellut suoraan eteensä, vaan alas veden pohjaan, sillä aurinko loi punertavan hohteen sen yli, vähää ennen kuin se mailleen meni. Siellä alhaalla kallistuivat tunturit syrjään ja niiden välissä muodostui pitkä ja syvä laakso, jota vesi huuhtoeli. Mutta tunturit näyttivät vähitellen kumartuvan likemmäksi toistaan, ikäänkuin kiikutellen välillä olevaa laaksoa. Talo näkyi talon vieressä sisempänä laaksossa; haiku kohosi ylös ja katosi; kedot seisoivat viheriäinä ja höyrysivät; venheet laskivat rantaan, heinillä lastattuina. Hän näki paljon kansaa kävelevän edes takaisin, mutta pienintäkään ääntä ei kuulunut. Silmä siirtyi vedestä vastaiseen rantaan, josta vaan Luojan luoma metsä kohosi ylös. Metsässä ja pitkin rantaa olivat ihmiset kaivaneet itselleen tien aivan kuin sormella; sillä polvikas pölyjuova pisti siellä alituisesti esiin. Arne seurasi sitä silmillään ylös aina sille kohdalle, joka oli suorastaan häntä vastapäätä; siihen metsä loppui; tunturi oli jättänyt vähän lakiamman paikan ja heti oli siihen rakennettu talo talon viereen. Rakennukset olivat täällä vielä suurempia kuin laakson pohjassa, huoneet punaisiksi maalatut, korkeilla ikkunoilla, jotka säteilivät auringossa. Kirkas päivänvalo lankesi ylänteille; silmä eroitti selvään pienimmänkin lapsen, joka oli ulkona leikkimässä; veden rannalla oli kuivaa, valkoisen hohtavaa hiekkaa, ja siinä piehtaroitsi lapsia muutamien koirien kanssa. Mutta äkkiä kaikki synkistyi ja kävi raskaaksi, huoneet muuttuivat tumman punaisiksi, niityt mustan vehreiksi, hiekka valkoisenharmaaksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilven kokka oli noussut tunturin takaa ja peittänyt auringon. Hän kiinnitti silmänsä alas veteen; mutta siellä hän jälleen löysi kaikkityyni. Kedot keijuivat; metsä seisoi hiljaisena ja huoneet katselivat totisina alaspäin; ovet olivat avoinna, ja lapset kävivät ulos ja sisään. Sadut ja lapsellisuudet tulivat aivan kuin pienet kalat syöttiä kohden, riensivät pois, tulivat jälleen, ilakoivat ympärillä, mutta eivät käyneet kiinni.

"Istukaamme tähän, siksi kun äitisi tulee: kaiketi papinrouva hänen viimein toki päästää." — Arne säikähti; joku oli istautunut aivan hänen taakseen. — "Mutta voisinhan saada jäädä tänne vielä täksi yötä vaan", lausui kyynelten tukahduttama ääni; se varmaankin oli nuoren tytön, joka ei vielä ollut täysikasvuinen. — "Älä nyt itke enää; rumaa on itkeä sentähden että kun täytyy tulla kotiin äitisi luokse." Se oli lauhkea miehen ääni, joka verkkaan lausui sanat. — "En minä sitä itke." — "Mitä sinä sitten itket?" — "Sitä etten enää saa olla Mathildan kanssa."

(Tuo oli papin ainoan tyttären nimi, ja nyt juohtui Arnelle mieleen, että eräs talontytär oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.)

"Eihän sitä voinut iankaiken kestää." — "Ei, mutta yhden päivän vielä, isä hyvä!" — ja nyt hän itki ääneensä. — "Parasta kun tulet mukaan kotiin; — ehkäpä onkin jo myöhäistä." — "Myöhäistä? Miksi niin? Onko kummempaa kuultu? — Sinä olet talonpojan tyttäreksi syntynyt, ja talonpojan tyttärenä sun olla pitää." — "Voisinhan olla talonpojan tyttö vaikka sinnekin jäisin." — "Tuota et ymmärrä." — "Minä olen aina käynyt talonpoikaisessa puvussa." — "Ei se ole siinäkään." — "Minä voin puhua samalla tavalla kuin sinä ja äiti." — "Ei siinäkään." — "No, sitten en totta tosiaan tiedä, missä se on", lausui tyttö ja hymyeli. — "Kylläpä se näytäksen; muuten pelkään että päässäsi jo on liian paljon ajatuksia! sitä sinä sanot aina ja alituisesti; minullapa ei ole ollenkaan ajatuksia", — ja taas hän itki. — "Voi sinua, pikkuinen tuuliviiri sinä olet!" — "Sitä ei pappi koskaan sanonut." — "Ei, mutta nyt minä sen sanon." — "Tuuliviiri! Onko kummempata kuultu? En minä tahdo olla mikään tuuliviiri." — "Mitä sinä sitten tahdot olla?" — "Mitäkö tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? En minä tahdo olla mitään." — "No niin, älä sitten ole mitään." Nyt tyttö nauroi. Hetken kuluttua lausui hän totisena: "Se on sinulta hyvin pahasti tehty, kun sanot etten minä mitään ole." — "Herra Jumala kun et itse tahdo mitään olla, niin!" — "Tahdon minä sentään jotakin olla." — "Hyvä, — ole sitten jotakin." — Tyttö nauroi. Vähän ajan päästä hän surullisella äänellä taas jatkoi: "Noin ei pappi minusta koskaan pilkkaa tehnyt." — "Ei, hän vaan teki sinun pilkaksi." — "Pappiko? Niin hyvä et sinä koskaan ole minulle ollut kitin pappi." — "Jopa se olisikin varsin hullua." — "Happamesta maidosta ei koskaan tule rieskamaitoa." — "Kyllä, jos se herajuustoksi keitetään." — Tyttö purskahti nauruun. — "Tuolla tulee äitisi." Nyt hän jälleen kävi totiseksi.

"En tässä elämässä ole tavannut niin puheliasta naista kuin se papinrouva on", kuului nyt tuima, sieväpuheinen ääni lausuvan. "Pane joutuun Bård! Ylös nyt ja lykkää vene vesille! Emme joudu kotiin koko tänä yönä. — Rouva tahtoi minua pitämään huolta siitä, että Elillä olisi kuivat jalkineet. Mutta ellet siitä itse pidä huolta, niin! Ja joka aamu muka kävelemään kalvetuksen tähden! Minä vähät kalvetuksesta! — Ylös nyt, Bård, ja lykkää vene vesille. Minun kun vielä tänä iltana pitää leivän juurta paneman." — "Kirstua ei ole vielä tuotu", vastasi mies, yhä pitkällään. — "Mutta kirstua ei tuodakaan, se saa jäädä tänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan. Kuuletko, Eli, ala nousta nyt, ota nyyttisi ja tule alas. Ylös nyt Bård!" — Hän kiirehti eteenpäin ja tyttö jälessä. — "Tulehan jo, tule!" kuului alhaalta. — "Oletko jo tappia katastanut?" kysyi Bård yhä pitkällään. "Olen, se on jo kiinni", — ja Arne kuuli hänen sitä juuri viskaimella koputtelevan. — "Mutia nousehan jo toki, Bård! Emme suinkaan täällä koko yötä rupea olemaan!" — "Minä odotan kirstua." — "Hyvä ihminen, kuulethan, että se jää tänne toistaiseksi." — "Tuolla se jo tulee." Kärryjen rätinää kuului. — "Mutta sanoinhan, että se piti jäädä tänne siksi kun ensi kerran kirkkoon tullaan." — "Mutta minäpä sanoin, että se otettaisiin mukaan nyt." — Vaimo rientää ilman mitäkään muuta ylös kärryjen luokse, ja kantaa nyyttiä, eväsvakkasta ja muita pieniä kapineita alas veneesen. Nyt nousi Bårdkin, meni kärryille, tarttui kirstuun ja kantoi sen yksinään alas.

Mutta kärryjen takana tuli juosten eräs tyttö olkihatulla ja häilyvillä hiuksilla: se oli papintytär. — "Eli, Eli!" huusi hän jo kaukaa. "Mathilda! Mathilda!" vastattiin alhaalta, ja nyt kiidätettiin ylös toista vastaan. Ylhäällä mäellä he toisiaan tapasivat, syleilivät toinen toistaan ja itkivät. Sitten Mathilda otti ylös jotakin, kuin hän oli pannut alas ruohoon; se oli linnunhäkki. "Sinun pitää ottaman Pippi, se sinun pitää. Äitikin sen sanoi. Sinun pitää kumminkin ottaman Pippi… kyllä sinun pitää! — ja sitten sinun tulee muistaa minua — ja hyvin usein soutaa… soutaa… soutaa… tänne minun luokseni"; — ja nyt he itkivät kumpikin kovasti. "Eli, tule nyt, Eli! Älä seiso siellä enää!" kuului alhaalta. "Mutta minä tahdon tulla mukaan sille puolelle ja maata sinun luonasi tämän yön!" "Niin, niin, tule mukaan!" ja kaulatusten nyt riennettiin alas rantaan. Hetken kuluttua näki Arne veneen olevan vesillä, Eli seisoi linnunhäkki kädessä korkealla perässä ja viittoeli; Mathilda istui itkien yksinään laiturilla.

Hän jäi siihen istumaan niin kauan kuin vene oli järvellä; toiselle puolelle, noiden punaisten huoneiden kohdalle oli vaan lyhyt matka, niinkuin jo edellä sanottiin, ja Arne jäi myöskin istumaan. Hän seurasi silmillään venhettä niinkuin Mathildakin. Se joutui pian pimentoon, ja hän odotti siksi kun se laski rantaan; silloin näki hän heidät vedessä, seurasi heitä siinä aina ylös huonerakennukseen, ja juuri kaikkein kauniimpaan kaikista huonerakennuksista. Hän näki äidin menevän ensimmäisenä sisään, sitten isän kirstuneen ja viimein tytön, sen mukaan kuin hän suuruudelta niitä saattoi eroittaa. Hetken kuluttua palasi tyttö tasaisin ja istautui aitan oven eteen, arvattavasti katsoakseen toiselle puolelle juuri nyt kun aurinko sinne loi viimeisen säteensä. Mutta papintytär oli silloin jo mennyt, ja Arne siellä vaan enää istui ja katseli häntä vedessä. "Nähneekö hän minua?"

Arne nousi ylös ja lähti menemään; aurinko oli jo mennyt mailleen, mutta taivas oli valoisa ja kirkkaansininen, niinkuin ainakin selkeänä, kesäisenä yönä. Järveltä ja laaksolta nousi höyryä, joka kohosi tuntureita ylös kummallekin puolen; mutta huiput seisoivat vapaina ja katselivat toisiaan. Arne nousi ylemmä, järvi kävi tummemmaksi, oli juuri kuin syvemmälle painettu ja kiinteämpi. Laakso tuolla alhaalla kävi pienemmäksi ja näytti olevan järveä likempänä; silmä eroitti paremmin tunturit, jotka ikäänkuin sulivat yhteen, sillä päivän valo eroittaa. Taivaskin aleni, ja kaikki kävi niin ystävälliseksi.

Yhdeksäs luku.

Rakkaus ja naiset alkoivat liikkua hänen mielessään; uroslaulut ja vanhat tarut toivat ne taikapeilissä näkyviin, samaten kuin vesikin oli kuvastanut hänelle tytön. Hän tuijotti alituisesti tuohon taikapeiliin, ja sen illan jälkeen sai hän halun niistä laulamaan, sillä ne olivat ikäänkuin likentyneet häntä. Mutta ajatus liukui pois, ja tuli jälleen, tuoden mukanaan erään viisun, jota hän tuskin omakseen tunsikaan; oli juurikuin olisi joku toinen sen hänelle sepittänyt.

Hän Venelilla hyppäsi nopeaan Vastaan armastaan. Tään laulu se kirkon tuolle puolle soi: "Oi terve, oi!" Ja parvi pikku-lintujenkin lauloin ilakoi: "Kun kesk'kesähän Leikkii, tanssii hän, Niin en hänen luule sitten seppelöitsevän!"

Hän seppeleen sinikukkasista luo; "Silmän' ovat nuo." Sen otti, sen heitti ja taaskin otti tää: "Hyvästi jää!" Ja laulain poikki pellonpiennarten tää kiidättää: "Kun kesk'kesähän j.n.e."

Hän laittaa toisen kiehkuran: "Tään nyt sain Keltakutristain!" Sit' tarjoten tarjoaa myös puna-suun Hän suuteluun. Punastuin, kuin hän tarttui mielellään tää tarjottuun.

Hän kiehkuran laittavi liljoista: "Käten' oikea!" Punaisen laittavi myös hän, lemmekäs: "Täss' on vasen käs!" Molemmat otti, aikoi mennä pois tää häveliäs.

Hän palmikoi kukkia, joita vain sai: "Koht' on kaikki kai!" Silmistä ves' seppelihin pisaroi: "Noist', oi valikoi!" Vait' otti hän ne vain, pois juoksi minkä voi.

Nyt seppelens' suur' on, mut loistoton: "Tää hääkranssin' on!" Solmeemminen sormetkin sineää: "Oi, ottaoe tää!" Hän kääntihen, mut ei missään häntä nää.

Hääseppelen työssä hän aina askaroi, Minkä hän vain voi. Kuink' olla, kun kesk'kesä aikaa läksi pois, Nyt kukkia vois? Vaikk' ei niit' ole, palmikoi hän, niitä kun viel' ois. Kun kesk'kesähän, Leikkii, tanssii hän, En luullut hänen sitten seppelt' tekevän.

Surumielisyys se oli, joka teki tuon ensimmäisen lemmenkuvan, mi vieri hänen sielunsa eteen, niin synkeäksi. Kaksinainen halu: rakastaa jotakuta ja tulla jaloksi mieheksi, sulivat hänessä yhteen ja tulivat yhdeksi haluksi. Siihen aikaan hän taaskin mietti laulua "tunturein tuolle puolen", korjaili ja lauloi ja ajatteli itsekseen: "Kaiketi siitä sentään tulee kerran löytö; minä laulelen siksi kun saan rohkeutta." Ei hän äitiään unhottanut näissä matkatuumissaan; hän vaan lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun siellä oudossa maassa saisi vakaan pohjan, tulisi häntä hakemaan, ja tarjoili hänelle senlaisen olon, jota hän ei koskaan voisi kotona hankkia ei itselleen eikä hänelle. Mutta tänkin syvän kaksinaishalun alla hehkui jotakin hiljaista, sievää, hienoa; se liihätti pois ja tuli jälleen, tarttui kiinni ja pakeni, ja haaveksija, joksi hän oli käynyt, oli hän enemmän noiden ehdottomain lintusten vallassa kuin itse luulikaan.

Siinä kylässä oli eräs lystikäs mies, nimeltä Einar Ålsen; hän oli kahdenkymmenvuotiaana taittanut jalkansa, ja käveli sen jälkeen kepin nojassa; mutta mihin hän vaan tuli, siellä aina ilo syntyi. Mies oli rikas; suuri pähkinämetsä oli hänen tilallaan ja varma oli, että jonakuna kauniimpana, selkeänä päivänä syyspuoleen aina parvi iloisia tyttöjä oli hänen luonaan pähkinöitä poimimassa. Silloin oli hyvä kestitys päivällä ja illalla tanssit. Hän oli useamman tytön kummi; sillä ainakin puolelle kylää oli hän seisonut kummina; kaikki lapset häntä sanoivat kummiksi ja heidän mukaansa sanoivat kaikki muutkin, vanhat ja nuoret häntä siksi.

Kummi ja Arne olivat hyvät tutut, ja kummi piti hänestä hänen laulujensa tähden. Nyt kutsui hän Arnea tulemaan mukaan pähkinän poimintaan. Arne punastui ja kielsi; ei hän ollut tottunut olemaan naisten seurassa, sanoi hän. "Niinpä saat itseäsi siihen totutella", vastasi kummi.

Ei Arne moneen yöhön voinut saada unta tämän asian tähden; ujous ja halaminen taistelivat hänen povessaan; mutta kuinka lienee ollutkaan, mukaan hän vaan tuli ja oli lähes ainoana nuorena miehenä noiden kaikkein naisten joukossa. Kieltämättä tunsi hän itsensä petetyksi; ne eivät olleet niitä, joista hän oli laulanut eivätkä niitä, joita hän oli arastanut tavata. Ne pitivät senlaista elämää, ettei Arne ikipäivinään ollut mokomata nähnyt, ja mikä häntä ensinnäkin kummastutti oli heidän merkillinen nauruhalunsa; he saattoivat nauraa tuiki tyhjälle, ja niin pian kuin vaan kolme nauroi, nauroi viisi ainoastaan sentähden että kolme nauroi. Kaikki he käyttivät itsensä juuri kuin olisivat he jokapäivä yksissä olleet, ja kuitenkin oli joukossa niitäkin, jotka sinä päivänä vasta ensi kertaa näkivät toisiansa. Jos he ylettyivät siihen oksaan, jota he hyppien tavoittelivat, niin he nauroivat, ja elleivät he taas ylettyneet, niin he myöskin sille nauroivat. He tappelivat koukuista, jolla pähkinöitä vedettiin alas; ne jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka sitä eivät saaneet, nauroivat myös. Kummi linkutti jälessä keppineen, ja teki heille kiusaa niin paljon kuin voi. Ne, jotka hän saavutti, nauroivat sille, että hän heidät saavutti, ja ne, joita hän ei saavuttanut, nauroivat sille, ettei hän heitä saavuttanut. Mutta kaikki he nauroivat hänelle sentähden, että hän oli totinen, ja kun hänen nyt täytyi nauraa, nauroivat he sille, että hän viimeinkin nauroi.

He istautuivat viimein korkealle kukkulalle, kummi keskeen ja kaikki tytöt ympärille. Näkyala oli laaja joka haaralle; aurinko paahtoi; mutta siitä he eivät lukua pitäneet, viskelivät pähkinän hilpeitä ja kuoria toisiensa päälle ja antoivat kummille sydämykset. Kummi häristeli heille ja huimi kepillä ympärillensä niin pitkälle kuin ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä jotakin kertomaan, olletikin jotakin lystillistä. Mutta saada heitä kertomaan taruja näytti olevan vaikeampaa kuin irralleen pääsneiden vaunujen pysähdyttäminen myötämäessä. Kummi alotti; moni heistä ei tahtonut lainkaan kuunnella, sillä he tunsivat hänen tarinansa entuudesta; mutta lopulta he sitä kuitenkin kaikki tarkkasivat. Ja ennenkuin he asiasta tiesivätkään, olivat he jo täydessä touhussa kertoa miten paraiten taisivat. Nyt Arnea taas ihmetytti, että heidän kertomuksensa olivat yhtä yksivakaisia, kuin he itse tätä ennen olivat meluavaisia. Enimmäkseen koskivat ne rakkauden seikkoja.

"Mutta sinulla, Ålse, on eräs hyvä taru, sen viime vuodelta muistan", lausui kummi kääntyessään erääsen hilpeään tyttöön, miellyttävällä, pyöreähköllä muodolla; hän palmikoitsi nuoremman sisarensa hiuksia, joka piti päätään hänen helmassaan. "Sen, luulemma, muutkin tuntevat", vastasi hän. — "Kerro se kumminkin", pyysivät he. — "En minä tahdo teitä kursailemaan edessäni", vastasi hän, ja kertoi ja lauloi palmikoitessaan:

"Oli täysi-ikäinen poika, joka kävi paimenessa, ja hän ajoi karjaa halusta leveän joen vartta ylös. Kun hän tuli ylemmäksi, oli siellä kallion kylki, jonka kärki pisti niin pitkälle ulos jokeen, että hän saattoi hyvästi huutaa joen toiselle puolelle. Sillä siellä vastapäätä paimensi eräs tyttö, jonka hän kaiken päivää saattoi nähdä, mutta jonka luokse hän ei voinut päästä.

"Mik' on nimes', tyttö sä lammasparven, Neulehen laittaja, soittaja sarven?"

Hän uudisti kysymyksen monena päivänä, ja vihdoinkin hän eräänä päivänä sai sille vastauksen:

"Kuin sorsanen, ui nimen' aaltojen päällä; Sa, poik', yli souda, mä varron täällä!"

Mutta siitä ei poika tullut hullua viisaammaksi eikä hän aikonutkaan sen enempätä huolia koko tytöstä. Mutta siinä ei hän niinkään helposti onnistunut; sillä jos hän vei karjan minne hyvään, aina sitä vaan tultiin takaisin kallion kylkeen. Silloin poika alkoi pelätä ja huusi:

"Ken on isä sulle ja miss' asut siellä? Viel' en sua löytänyt kirkkotiellä."

Poika näet, puolittain luuli häntä joksikin Huldraksi. [Tarumainen noita-aave. Suomentajan muistutus.]

"Asuntoni söi tuli, ves' isän nieli, Ja kirkkohon mennä ei mull' ole mieli."

Tästä ei hän liioin tullut viisaammaksi. Päivällä oleskeli poika kallion kylellä; yöllä hän uneksi, että tyttö häntä tanssitti ja löi häntä pitkällä lehmänhännällä joka kerran, kun hän häntä tavoitteli. Pian ei hän enää saanut nukutuksi; työtä ei hän myöskään voinut tehdä ja kurjaan tilaan poika joutui.

"Jos Huldra liet, niin mua täällä nyt säästä: Mut tyttö jos… oi, sano!… en sua päästä!"

Mutta vastausta ei kuulunut ja selväksi tuli, että se oli Huldra. Hän lopetti paimentamisen; mutta yhtä hullua sekin oli; sillä missä hän vaan oli, taikka mitä hän teki, aina oli sorea Huldra, joka torvea toitotti, hänen mielessään.

Eräänä päivänä, hänen puita hakatessaan, tulee eräs tyttö käyden pihan yli, ja se tyttö oli juuri kuin ilmetyinen Huldra. Mutta hänen lähemmäksi tultuaan, näki poika, ettei se ollutkaan hän. Hän mietti tuota paljon; silloin palajaa tyttö takaisin; ja kauempana hän oli kuin Huldra ja poika juoksi suoraan häntä vastaan. Mutta heti likemmäksi tultua ei se ollutkaan hän.

Jos poika sitten oli kirkossa, tanssissa, muissa pidoissa, tai missä tahansa, — tyttö oli siellä myöskin; kun hän kauempaa häntä katseli, oli tyttö Huldran näköinen; mutta likeltä nähden oli hän toinen; hän kysyi häneltä silloin, oliko se hän tai eikö se ollut hän; mutta tyttö hänelle nauroi. Yhtä hyvin siihen saattaa hypätä kuin ryömiä, arveli poika, ja sitten hän tytön nai.

Niin pian kuin hän sen oli tehnyt, ei hän enää voinut tyttöä kärsiä. Hänen poissa ollessaan poika häntä ikävöitsi; mutta hänen luonaan ikävöitsi hän jotakuta, jota hän ei nähnyt. Poika kävi sentähden pahaksi vaimolleen; vaimo sen kärsi äänetöinnä.

Mutta eräänä päivänä, kun poika oli hevosia hakemassa, tuli hän ylös kallioin kylelle, istautui ja huusi:

"Kuin kuutamo-ilta sa viehätät mieltä, Kuin kesk'kesä-kokko sa lämmität sieltä!"

Pojan mielestä siellä oli hyvä istua, ja sen jälkeen hän meni sinne aina, kun kotona vaan oli hullusti. Vaimo itki, niin pian kun hän oli mennyt.

Mutta eräänä päivänä, hänen siellä istuessaan, istui myöskin Huldra ihko elävänä toisella puolen ja torahutteli torveansa!

"Taas siell' olet; kuink' ihanaa sua kuulla! Puhalla nyt vielä, täss' istun itku-suulla."

Silloin Huldra vastasi:

"Puhaltaen pois koen sult' unen suistaa: Kun ruoste jo syö kotipeltosi ruista."

Mutta silloin poika pelkäsi ja palasi kotiaan. Ei kuitenkaan kauan kestänyt, ennenkuin hän taas niin kyllästyi vaimoonsa, että hänen täytyi pötkiä pakoon; hän istahti kallionkylelle. Silloin laulettiin hänelle:

"Näin unta ett' tääll' olit; — ota kiinni mua; En siell' ole; tääll' lymyn takapuolla sua."

Poika lensi ylös ja katsoi taakseen, ja samassa viheriäinen hame katosi pensaiden taakse. Hän jälessä. Nyt jahdattiin läpi koko metsän. Niin vikkelä jalaltaan kuin Huldra oli ei kukaan ihminen voinut olla. Mutta pian hän alkoi väsyä; sen huomasi poika jalan liikkeestä; mutta hän näki myöskin koko vartalosta, että se oli Huldra itse eikä kukaan muu. "Nyt sinun kumminkin täytyy tulla omakseni", arveli poika ja teki samassa niin äkkinäisen ryntäyksen, että he kumpikin, Huldra ja hän, menivät pitkät mäet alas, ennenkuin pääsivät pidättymään. Silloin Huldra nauroi niin, että vuoret kajahtelivat; poika otti hänen polvelleen, ja Huldra oli niin kaunis hänen mielestään, juuri niinkuin vaimon tulisi olla. "Ei, mutta ken olet sinä, joka olet noin kaunis?" kysyi poika ja taputteli tyttöä, jonka posket hohtivat lämpöisinä. "Mutta, herranen aika, olenhan minä vaimosi", vastasi hän…

Tytöt nauroivat ja pilkkasivat poikaa. Mutta kummi kysyi Arnelta, jos hän oli tarkkaan kertomusta kuunnellut.

"… Ei, mutta nyt kerron minä jotakin", lausui eräs pikkuinen pirpakka, pienellä, pyöreällä muodolla, jossa oli semmoinen pikkuinen nenän-nypykkä.

Oli pikkuinen poika, joka mielellään olisi kosinut pientä tyttöä; aikaihmisiä he jo olivat kumpikin, vaikka olivat niin pientä kasvua. Mutta pojan kosimisesta ei vaan valmista tullut. Kirkossa hän oleskeli tytön läheisyydessä; mutta aina siellä tuli ilma puheeksi; tanssissa hän meni hänen luokseen, ja tanssitti tyttöä melkein kuoliaaksi asti; mutta puhetta ei siinä tilapäässä syntynyt lainkaan. "Sinun täytyy opetella kirjoittamaan, niin pääset siitä pulasta", puhui hän itsekseen; ja poika rupesi kirjoitusta harjoittelemaan; hän ei mielestään saanut siitä koskaan tarpeeksi kaunista ja sentähden hän kirjoitteli koko vuoden ennenkuin hän tohti yrittääkään kirjettä kirjoittamaan. Nyt se oli saatava perille kenenkään näkemättä, ja kirkon takana sattuivat he kerran seisomaan kahden. "Minulla on sinulle eräs kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa kirjoitusta lukea", vastasi tyttö.

Poika ällistyi.

Mutta hän meni palvelukseen tytön isälle ja oli tyttöä lähellä päivät päätään. Kerran hän oli vähällä saada sen sanotuksi; hän oli juuri saanut suunsa auki; mutta silloin lensi sinne suuri kärpänen sisään. — "Kunhan ei vaan kukaan häntä veisi minulta", ajatteli poika. Mutta ei tyttöä kukaan vienyt, sillä hän oli niin pikkuinen.

Viimein kumminkin tuli eräs, joka oli yhtä pikkuinen. Poika hyvin huomasi, mikä tällä oli aikeissa ja kun toinen tytön kanssa meni kammariin, kuunteli hän avaimen reiästä. Nyt kosi hän, joka oli sisäpuolella; "voi minua, tuhma pöllö, kun en kiireempää pitänyt!" ajatteli poika. Hän, joka oli sisäpuolella, suuteli tyttöä keskelle suuta. — "Se maistui varmaankin hyvälle", arveli poika. Mutta hän, joka oli sisäpuolella, otti tytön polvelleen. "Voi sentään tätä mailmaa!" lausui poika ja itki. Tyttö kuuli sen ja läheni ovea: "Mitä sinä minusta tahdot, sinä ilkeä poika, kun et koskaan anna mun olla rauhassa?" — "Minäkö?… pyytäisin sinua vaan ottamaan minua vuodemieheksesi." — "Eikös mitä; veljeni sen viran toimittavat", vastasi tyttö ja paiskasi oven kiinni.

Poika seisoi siinä hämillään… Tytöt kovasti nauroivat sille jutulle ja viskelivät pähkinän kuoria kertojan päälle.

Kummi tahtoi Böen'in Eliä kertomaan. Mitä sitten? No niin, vaikkapa sen kertomuksen, jonka hän oli kummille kertonut ylähällä kummulla, kummin viimeksi heillä ollessa, silloin kun Eli hänelle lahjoitti nuo uudet sukkanauhat. Kauan kesti ennenkuin Eli pääsi kertomaan, sillä hän nauroi niin sydämellisesti; mutta sitten hän kertoi:

Tyttö ja poika kulkivat yhdessä tietä. "Ei, mutta katsoppas tuota rastasta, kun seuraa meitä", sanoi tyttö. — "Minua se seuraa", väitti poika. — "Saattaa yhtä hyvin seurata minuakin", arveli tyttö. — "Helposti siitä selvä tulee", mietti poika; "mene sinä alatietä, minä käyn ylätietä, ja tuolla ylähällä tulemme yhteen." Sen he tekivät. — "No, eikös tullut minun mukaani?" kysyi poika tyttöä tavatessaan. — "Ei, minunhan mukaani se tuli", vastasi tyttö. — "Niitä on sitten kaksi." — Taas he kulkivat yksissä vähän matkaa; mutta silloin heitä vaan yksi rastas seurasi. Pojan mielestä se lensi hänen puolellaan; mutta tyttö arveli sen olevan hänen puolellaan. "Minä välitän vähät rastaasta", lausui poika. "Niin minä myös", vastasi tyttö.

Mutta rastas katosikin heti, kun he sen olivat sanoneet. "Se oli sinun puolellasi", lausui poika. "Ei, kiitos, minä näin selvään sen olleen sinun puolellasi… Mutta näes tuolla!… Tuolta se on jo takaisin!" huusi tyttö. — "Niin, minun puolellani se on!" huusi poika. Mutta nyt tyttö suuttui. "Minä vaan en enää tahdo sinun kanssasi kulkea", sanoi hän ja meni tiehensä. Silloin rastas katosi pojalta, ja hänestä tuntui niin ikävältä, että hänen täytyi ruveta huutamaan. Tyttö vastan. "Onko rastas sinun luonasi?" — "Ei, mutta onko se sinun luonasi?" — "Voi, ei se ole; tule takaisin tänne, kenties se sitten ilmestyy." Ja tyttö tuli takaisin; he kävivät yhtenä käsi kädessä. "Kvit, kvit, kvit, kvit!" lauloi se samassa pojan puolella; "Kvit, kvit, kvit, kvit!" lauloi jo tytönkin puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit!" laulettiin joka haaralla ja kuu he katsoivat ylös, oli siellä sata tuhatta miljonaa rastaita ylt'ympäri. — "Voi, kuinka kaunista!" huusi tyttö ja katsahti poikaan. — "Jumala sinua siunatkoon!" lausui poika ja taputteli tyttöä.

Se tarina oli kaikkein tyttöin mielestä niin kaunis.

Sitten kummi heitä tahtoi kertomaan, mitä he viime yönä olivat uneksineet, ja hän muka päättäisi kenen uni kauniin oli. Ohoh, tulisiko heidän kertoa hänelle unensa! Eihän toki! — ja nyt syntyi senlainen tirskuminen ja supattaminen ettei siitä loppua tahtonut tullakaan. Mutta vähitellen alkoi yksi ja toinen arvella, että hän oli nähnyt niin erittäin kauniin unen sinä yönä; mutta toiset taas väittivät, ettei ne kuitenkaan voineet olla niin kauniita, kuin heidän unensa. Ja vihdoin viimein heitä ja kaikkia halutti kertoa uniansa. Mutta ei se saisi tapahtua kaikkein kuullen, yhdelle ainoalle he vaan kertoisivat; mutta kummille sitä nyt eivät kuuna päivänä tekisi. Arne istui niin toimessaan tuonnempana mättäällä, ja hänelle he nyt tahtoivat unensa kertoa.

Arne istahti vieläkin loitommaksi erään pähkinäpuun alle, ja se tyttö, joka ensimmäisen tarinan oli kertonut, tuli hänen luokseen. Kauan hän ensin mietti, mutta sitten hän kertoi:

"Minä olin unissani seisovinani suuren järven rannalla. Silloin näin jonkun kävelemän vedellä, ja se oli eräs, jota en tahdo mainita. Hän istui suurelle lummenkukalle ja lauloi siinä. Mutta minä nousin yhdelle noista suurista lehdistä, joita lummenkukalla on, ja jotka kelluvat veden pinnalla; minä aion siinä soutaa ylitse hänen puolelleen. Mutta samassa kun olin päässyt lehdelle, alkoi se vajota, ja minä pelkäsin ja rupesin itkemään. Silloin souti hän lummenkukassaan minun luokseni, nosti minut rinnalleen istumaan, ja yhdessä sitten kulimme lummenkukalla yli koko järven. — Eikös ollut se kaunis uni?"

Tuo vähäläntä tyttö, joka sen pienen tarinan oli kertonut, tuli nyt vuorostaan.

"Minä olin saavanani kiinni pienen linnun, ja olin siitä niin iloinen, etten tahtonut sitä ollenkaan päästää, ennenkuin tulisin kotitupaan. Mutta siellä en sitä myöskään voinut päästää irralleen, sillä isä ja äiti olisivat tahtoneet minua laskemaan sitä jälleen ulos. Sitten menin ylös ullakolle sen kanssa; mutta siellä taas kissa väijyi, enkä voinut siis sielläkään sitä kädestäni päästää. Kun en mitään muuta neuvoa tiennyt, vein minä sen tupaan. Uh, siellä oli niin paljon rakoja, ja se olisi voinut lentää matkoihinsa! Ei, alas kartanolle mun taaskin täytyi mennä, ja siellä mielestäni seisoi eräs, jota en tahdo mainita. Hän leikki suuren, suuren koiran kanssa. 'Tahtoisin ennen leikkiä tuon lintusi kanssa', lausui hän ja tuli minua hyvin likelle. Mutta minä olin juoksevinani pakoon ja hän ajoi minua koirineen takaa: minä juoksin ylt'ympäri kartanoa, ja samassa äiti aukaisi porstuan oven tempasi minut sisään ja paiskasi oven kiinni. Mutta ulkona, ikkunan takana seisoi poika, painoi kasvojaan ruutuun ja nauroi. 'Katso, täällä lintu on!' sanoi hän, — ja ajatteles, hänellä oli tosiaankin lintu! — Eikö ollut se aimollinen uni?"

Sitten tuli se tyttö, joka oli rastaista kertonut. Eli'ksi olivat he häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka hän oli tuona iltana nähnyt veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, kasvaneena ja kauniina kuin hän siinä istui hienona kasvoiltaan ja hoikkana vartaloltaan. Hän nauroi kovin, ja sentähden kesti kauan ennenkuin hän pääsi alkuun; mutta sitten hän kertoi:

"Minä olin niin sydämestäni iloissani siitä, kun tiesin tänään pääseväni pähkinämetsään, ja sentähden uneksin viime yönä, että istuin täällä kummulla. Aurinko paistoi, ja minulla oli helma täynnä pähkinöitä. Mutta pähkinöiden sekaan oli tullut myöskin pieni orava, ja tuo istui polvellani ja söi kaikki pähkinät suuhunsa. — Olisihan se kummallinen uni?"

Ja vielä useampiakin unia hänelle kerrottiin; mutta sitten tuli hänen päättää, mikä niistä oli kauniin. Hän tahtoi saada arvelunaikaa, ja sillä välin kummi koko tyttöparven kanssa meni alas kartanoon, johon Arnen piti tulla jälessä. Hyppien menivät he mäkeä alas, asettuivat sitten lakealle rinnatusten ja lauloivat käydessään taloa kohden.

Arne istui ylähällä ja kuunteli laulua; auringon säteet lankesivat suoraan tyttöparveen ja valaisivat heidän valkoiset paidanhihansa; vähitellen ottivat he toinen toistaan vyötäisiltä kiinni, tanssien menivät he niitun poikki ja kummi linkutti jälessä häristellen heitä kepillään sentähden muka että tallasivat ruohon. Arne ei enää unia ajatellut; hetken kuluttua ei hän enää katsellut tyttöjenkään jälkeen; ajatukset hajaantuivat yli laakson aivankuin auringon hienot säteet, ja hän jäi kummulle niitä kehräämään. Ennenkuin hän tiesi asiastakaan, joutui hän synkkämielisyyden tiheään verkkoon; hän haluili ulos mailmaan enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Hän teki itselleen vakaan lupauksen puhua asiasta äidille heti kotiin tultuaan, — käyköön sitten kuinka tahansa.

Hänen ajatuksensa kävivät valtavimmiksi ja liitelivät laulussa: "Tunturein tuolle puolen." Niin helposti ei hän koskaan ennen ollut sanoja löytänyt eikä ne myöskään koskaan niin varmasti olleet kokoon liittyneet. Ne olivat melkein kuin tyttöjä, jotka piirissä istuivat kummulla. Hänellä oli paperinpalanen taskussaan ja siihen hän kirjoitteli polvellaan. Ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi, nousi hän ikäänkuin vapaaksi pääsnyt, ei halunut enää ihmisten pariin, vaan läksi metsätietä kotoa kohden, vaikka tiesi, että hänen silloin täytyi ottaa yö lisäksi. Kuu hän ensimmäisen kerran istui lepäämään aikoi hän ottaa laulun esiin ja laulaa sitä yksinäisyydessään metsän hämärässä; mutta hän olikin sen unhottanut sille paikalle, jossa hän sen oli kirjoittanut.

Yksi tytöistä haki häntä kummulta, ei löytänyt häntä, mutta löysi laulun.

Kymmenes luku.

Äidille oli nyt asiasta tieto annettava; mutta se ei ollut yhtä helposti tehty kuin ajateltu. Hän nosti puheeksi Riston ja kirjeet, joita hän turhaan oli saanut odottaa; mutta äiti läksi samalla pois tuvasta ja monta päivää sen jälkeen huomasi Arne hänen silmänsä veristävän. Toisenkin kohdan hän pani merkille, ja se oli, että äiti taas hänelle piti niin erittäin hyvän ruuan.

Eräänä päivänä hän läksi metsään polttopuita hankkimaan; tie meni jonkun matkaa ylös metsään, ja juuri sillä kohdalla, jossa hänen piti ruveta hakkaamaan, käytiin tavallisesti syksyisin puolukassa. Arne oli laskenut kirveen kädestään maahan ja aikoi ottaa nuttua päältään, kun samassa kaksi tyttöä läheni paikkaa metsäpolkua pitkin, marjatuokkoiset käsissään. Hän ei tavallisesti tahtonut juuri mielellään tyttöjä tavata, vaan meni kernaammin piiloon, ja niin hän teki nytkin.

"Voi, kuinka täällä on paljon marjoja! Eli, Eli!" — "Niin, veikkonen, kyllä minä näen!" — "Älähän sitten mene kauemmaksi; täällä saa monta tuokkosellista!" — "Luulin kuulleeni jotakin risahdusta tuolta pensaista!" — "Ah! oletko järjeltäsi!" — ja tytöt ottivat toisiaan vyötäisiltä kiinni. Kauan seisoivat he äänetöinnä ja liikkumattomina, tuskin he tohtivat hengittääkään. "Ei suinkaan siellä mitään ollut; ruvetaan poimimaan." — "Niin, parasta on kun rupeemme poimimaan!" — Ja nyt he poimivat. "Sinä olit oikein hyvä, Eli, kun tulit pappilaan tänään. Eikö sinulla ole mitään kerrottavaa!" — "Olen käynyt kummin luona…" — "Senhän jo kerroit; — mutta eikö ole mitään hänestä, ymmärräthän?" — "On kyllä!" — "Hyvänen aika, oikeinko totta? kerro jo pian!" — "Hän on taaskin käynyt siellä meillä!" — "Älähän nyt?" — "Ihko totta; ei isä eikä äiti kumpikaan olleet häntä näkevinäänkään, mutta minä menin ylös ullakkoon piiloon." — "Ja kuinka sitten? tuliko hän jälessäsi?" — "Arvaan isän hänelle sanoneen missä minä olin; hän on aina niin ilkeä, tuo isä." — "Ja sitten hän tuli? Istu, Eli hyvä, istu, tänne näin, viereeni! — No, sitten hän tuli?" — "Niin, mutta ei hän juuri monta sanaa puhunut, sillä hän ujosteli." — "Joka sana! kuuletko, jok'ainoa sana!" — "Pelkäätkö minua?" hän kysyi. "Mitäpä minä teitä pelkäisin?" sanoin minä. "Sinä tiedät mitkä aikeet minulla on", sanoi hän ja istui viereeni kirstun kannelle. — "Oikeinko viereesi?" — "Ja sitten hän otti vyötäisiltäni kiinni." — "Vyötäisiltäsi? Älä hulluja!" — "Minä olisin hänestä mielelläni väistynyt, mutta hän ei tahtonut minua päästää. 'Rakas Eli', sanoi hän…" — tyttö purskahti nauramaan ja toinen nauroi myös. — "No? No?" — "Tahdotko tulla vaimoksi minulle?" — "Ha, ha, ha! — Ha, ha, ha!" — Ja sitten kumpikin: "Ha, ha, ha, ha, ha, ha, ha!"

Viimein kuitenkin täytyi naurusta loppu tulla, ja sen jälkeen vallitsi äänettömyys kotvan aikaa, sitten kysyi toinen, mutta hyvin hiljaa: "Kuules? — eikö se ollut ilkeätä, kun hän otti sinua vyötöisiltä?"

Joko ei toinen siihen mitään vastannut, taikka hän sen teki niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla; ehkäpä hän siihen vaan hymyili. Hetken kuluttua toinen taas kysyi: "Puhuiko sinulle isäsi tai äitisi sitten mitään?" — "Isä tuli ylös ja katsoi minuun, mutta minä juoksin aina vaan piiloon, sillä hän nauroi, kun minut näki." — "Mutta äitisi?" — "Ei hän mitään virkannut: mutta ei hän liioin ollut niin kova kuin muulloin." — "Niin — kaiketi sinä hänelle rukkaset annoit?" — "Tietysti." — Taas tuli pitkä äänettömyys.

"Kuulehan?" — "Mitä niin…?" — "Luuletko minulle tulevan tuonlaista?" — "Tottahan nyt!" — "Älä hulluja!… Eli, sinä? Ajatteles, jos hän ottaisi minua vyötäisiltä!" — Hän kätki kasvonsa.

Tuosta syntyi paljon naurua, sitten kuiskutusta ja supatusta.

Hetken kuluttua tytöt menivät menojaan, He eivät olleet huomanneet Arnea enemmän kuin kirvestä tai nuttuakaan, ja siitä Arne oli hyvillään. —

Muutamia päiviä senjälkeen otti hän Ylämaan Knuutin torppariksi Kampenin taloon kuuluvalle torpan tilalle.

"Ota itsellesi kumppani jo", lausui Arne.

Itse hän ryhtyi oikein lujaan työhön. Hän oli jo aikaiseen oppinut käsisahaa käyttämään, sillä hän oli paljon ottanut osaa huoneiden rakentamiseen kotona. Nyt hän tahtoi paremmin vielä harjaantua tässä taidossaan; sillä hän tunsi vakituisen työn olevan hauelle tarpeen; myöskin teki se hänelle hyvää kun sen kantta joutui enemmän ihmisten pariin, ja niin hän jo oli muuttunut entisestään, että hän melkein ikävöitsi ihmisten seuraa, kun jonkun aikaa oli oleskellut yksinään. Sattuipa niinkin että hän sinä talvena oli jonkun aikaa pappilassa sahaamassa, ja siellä molemmat tytöt usein oleskelivat yksissä. Arne mietti heitä nähdessään, ken se mahtoi olla, joka Böen'in Eliä kosi.

Kerran kävi niin, että hän pantiin viemään Eliä ja papintytärtä hevosella johonkin kylään; hänellä oli tarkka kuulo, mutta ei hän kuitenkaan voinut saada selvää heidän supatuksestaan; väliin Mathilda häntä puhutteli; silloin Eli nauroi ja peitti kasvonsa. Viimein kysyi Mathilda, jos siinä oli perää, että hän kirjoitteli runoja. "Eikä ole", lausui Arne pikaisesti; silloin he molemmat nauroivat. Senjälkeen ei Arne heitä hyvin suvainnut eikä ollut heitä näkevinäänkään.

Kerran hän istui pappilan tuvassa palvelusväen siellä tanssiessa; Mathilda ja Eli tulivat kumpikin katselemaan tanssia. Jotakin he keskenään kiistelivät nurkassa, jossa seisoivat. Eli ei tahtonut, mutta Mathilda tahtoi, ja hän se puolensa piti. Sitten he yhdessä tulivat hänen luokse, niiasivat ja kysyivät jos hän osasi tanssia. Arne antoi kieltävän vastauksen; tytöt kääntyivät häneen selin, nauroivat ja juoksivat tiehensä. Tuopa nyt on ianaikaista nauramista, ajatteli Arne ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli noin kymmenen tai kahdentoista vuotias ottopoika, josta Arne paljon piti; häneltä oppi Arne tanssimaan kun osuivat kahdenkesken olemaan.

Elillä oli pikkuinen veli, jotenkin saman ikäinen kuin papin ottopoika. Pojat olivat usein yksissä ja Arne teki heille kelkkoja, suksia ja pyydyksiä; ja heidän kanssaan Arne paljon puheli tytöistä, varsinkin Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli hänelle sanan, että hänen pitäisi paremmin siistiä hiuksiaan. "Kuka sen sanoi!" — "Eli sen sanoi; mutta ei minun pitänyt sinulle ilmoittaa, että se oli hän." — Muutamia päiviä senjälkeen laittoi hän pojalla sanan, ettei Eli nauraisi niin paljon. Poika tuli takaisin sanoen, että Arnen toki pitäisi nauraman hiukan enemmän.

Kerran poika tahtoi Arnelta jotakin, jota hän oli kirjoittanut. Arne sen antoi hänelle eikä ajatellut sen enempää koko asiata. Joku aika senjälkeen tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt olivat niin kovin ihailleet hänen kirjoitustaan. "Ovatko he sen sitten nähneet?" — "Ovat; heillehän minä sitä pyysinkin." — Arne pyysi poikia vasta vuoroon tuomaan hänelle jotakin tyttöjen kirjoituksista; sen he tekivätkin. Arne korjasi siinä kirjoitusvirheet karkealla lyijykynällä; hän pyysi poikia asettamaan paperin niin että tytöt sen löytäisivät. Jonkun ajan kuluttua sai hän saman paperin käteensä nuttunsa taskusta; mutta alle oli kirjoitettu: "Tuittupäisen miesparan korjaama."

Seuraavana päivänä lopetti Arne työnsä pappilassa ja lähti kotiansa. Niin lauhkeana, kuin hän siihen aikaan oli, ei äiti muistanut häntä nähneensä sitten kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle saarnan joka pyhä, tuli hänen mukanaan kirkkoon ja oli aina erinomaisen suopea ja ystävällinen. Mutta äiti tiesi että hän kaiken tämän alla kätki tuuman lähteä matkoille niin pian kuin kevät tuli.

Eräänä päivänä tultiin Böen'istä kysymään eikö Arne tahtoisi tulla sinne sahaamaan. Arne kävi hämilleen ja antoi myöntävän vastauksen. Heti kun sanantuoja oli mennyt, lausui äiti: "No jopa nyt jotakin! Böen'iinkö pyytävät sinua tulemaan?" — "Onko tuo nyt sitten niin merkillistä?" kysäsi Arne, mutta vältti samalla äitinsä katsetta. — "Böen'iin!" ihmetteli äiti vielä kerran. — "No, miksikäs ei sinne yhtähyvin kuin johonkuhun muuhunkin taloon?" — hän katsahti vähän ylös työstään. — "Böen'iin, Birgit Böen'in luokse — Bård, joka löi isäsi vaivaiseksi juuri Birgitan tähden!" — "Mitä sanot?" huusi nyt poikakin vuorostaan. "Oliko se Bård Böen?…"

Poika ja äiti seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa. Kokonainen ihmiselämä vieri heidän silmiensä ohi, ja he näkivät sinä hetkenä kumpikin sen mustan langan juoksun, joka tätä elämää oli alusta aina loppuun asti kietonut. He alkoivat sitten puhella noista isän mahtipäivistä, jolloin Böen'in Eli itse oli kosinut tyttärensä puolesta ja saanut rukkaset; he muistelivat ja kertoivat kaikki aina siihen tapaukseen saakka, jonka jälkeen Niilo ikäpäiväkseen terveytensä menetti, ja kumpikin he selvään näkivät, ettei siinä Bård'in syytä paljonkaan ollut. Mutta hän se kumminkin oli, joka isän vaivaiseksi saattoi, — hän se oli.

"Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä vapaaksi?" ajatteli Arne ja päätti samassa tehdä lähtöä.

Kun Arne saha olkapäällä astui jään yli järven toiselle puolelle ja sieltä ylös Böeniä kohden, näytti tämä hänestä muhkealta talolta. Huonerakennus oli vasta hiljakkoin maalattu; häntä vähin vilusti ja kenties se hänestä juuri sentähden näytti niin kodikkaalta ja hauskalta. Hän meni suorinta tietä kartanoon karjapihan yläpuolitse; siellä seisoi parvi tuuheakarvaisia vuohia lumessa, nakerrellen kuoria muutamista havupuun oksista, karjakoira juoksi edes takaisin luhan portailla ja haukkui aivan kuin olisi paholainen itse tullut taloon; mutta heti kun Arne vaan pysähtyi, heilutteli se häntäänsä ja antoi taputtaa itseään. Kyökin ovea aukaistiin usein ja Arne katsahti joka kerran sinne päin; mutta sieltä tuli vaan joko karjapiika maitokehloineen tai kyökkipiika, joka viskasi jotakin vuohille karjapihaan. Riihtä puitiin parast'aikaa ja varstat kävivät tiukkaan; vasemmalla puolen halkokatoksen luona seisoi poika ja löi puita; hänen takanaan oli suuret halkopinot. Arne jätti sahansa sen viereen ja meni kyökkiin; siellä oli valkoista hiekkaa laattialla ja hiekalle oli ripoitettu katajan havuja; seinillä kirkkaat kupariastiat kiilsivät ja hyllyllä oli pitkä rivi pystyyn asetettuja tina-astioita. Puolipäiväinen oli juuri tulella. Hän pyysi saada Bårdia puhutella. "Mene tuonne tupaan!" sanoi eräs sisällä olevista, sormellaan osoittaen ovea peräseinällä; Arne meni; ovessa ei ollut linkkua vaan messinkinen vedike; sisällä oli kaikki valoisata ja kaunista; kattoon oli maalattu somia ruusuja, kaapit olivat punaisia, omistajan nimi mustalla oviin piirrettynä, sänky oli myöskin punainen, mutta reunoissa oli siniset juovat. Harteva, suopeakasvoinen mies istui piisin luona astioita vannehtien, tuon pitkän pöydän luona istui vaimo, jolla oli myssy päässä ja ruumiinmukaiset vaatteet; hän oli pitkä ja solakka; vaimo jakeli jyviä kahteen eri läjään. Muita ei huoneessa ollut.

"Hyvää päivää!" lausui Arne ottaen lakin päästään. Molemmat katsoivat häneen; mies hymyeli ja kysyi ken hän oli. — "Hän se oli, jota oli haettu tänne sahaamaan." — Mies hymyeli vieläkin enemmän ja lausui samalla kun painoi päänsä alas ja taaskin jatkoi työtään: "Vai niin, Arne Kampen." — "Arne Kampen?" huudahti vaimo ja tuijotti häneen. Mies vähän katsahti ylös työstään ja hymyeli taaskin. "Räätäli-Niilon poika", lausui hän ja jatkoi työtään.

Vähän sen jälkeen oli vaimo noussut istuviltaan, mennyt hyllyä kohden, kääntynyt sieltä ja mennyt kaapille, kääntynyt taaskin ja kun hän viimeinkin oli kumarruksissaan pöydän ääressä haeskellen jotakin laatikosta, kysyi hän, silmiään nostamatta: "Tuleeko hän tänne työhön?" — "Tulet", lausui mies, eikä myöskään nostanut silmiään työstä. — "Ei sinua kukaan pyydä edes istumaankaan", — puhui nyt mies Arnelle. Tämä kävi penkin luokse, vaimo läksi ulos, mies jatkoi työtään; Arne kysyi eikö hän saisi aloittaa. "Saatamme syödä puolipäiväistä ensin."

Vaimo ei enää tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran aukeni, oli se Eli, joka sieltä tuli. Hän ei ensin ollut näkevinäänkään Arnea; mutta kun tämä nousi häntä tervehtimään seisahtui tyttö ja antoi hänelle kättä, ehkei hän kuitenkaan silmiään häneen luonut. Pari sanaa he siinä vaihtoivat; isä vaan työskenteli. Tytön hiukset olivat palmikoitut, hän oli puettu ahdashihaseen liivihameesen, oli hoikka ja solakka, käsiranne hänellä oli pyöreä, mutta käsi pienoinen. Hän katti pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta Arne atrioitsi täällä isäntäväen kanssa; he, näet, osuivat sinä päivänä syömään erikseen, vaikka muuten tavallisesti söivät kaikin yhdessä pitkän pöydän ympärillä valoisassa kyökissä. "Eikö äiti tule?" — "Ei hän tule, hän on luhdissa villoja punnitsemassa." — "Oletko häntä kutsunut?" — "Olen, mutta ei hän sanonut ruuasta välittävänsä." Tuli hetkinen äänettömyys. — "Onhan siellä luhdissa jokseenkin kylmä?" — "Ei äiti antanut minun laittaa sinne tulta."

Jälkeen puolen päivän Arne oli työssä; iltasella hän taas istui tuvassa muiden kanssa. Vaimokin oli silloin sisällä. Naiset neuloivat; mies teeskenteli yhtä ja toista pientä kapinetta; Arne häntä auttoi; tuntikausi siinä varmaankin istuttiin aivan puhumattomina; sillä Elikin, joka muuten näytti olevan talon ratto, istui nyt hiljaisena työnsä ääressä. Arne ajatteli kauhistuksella, että hänenkin kotonaan usein oli laita näin; mutta hänestä tuntui, kuin hän sen vasta nyt oikein käsittäisi. Kerran Eli veti syvään henkeä, ikäänkuin hän jo olisi tarpeeksi asti pidättänyt itseään, ja sitten hän purskahti nauramaan. Isä nauroi myös, ja tuo jo Arneakin rupesi naurattamaan. Sitten he puhelivat yhtä ja toista, enimmäkseen hän ja Eli; isä siihen myöskin lausui jonkun sanan silloin tällöin. Kerran kun Arne oli puhunut pitemmältä ja lausunut ajatuksensa hyvin, tuli hän katsahtaneeksi ylös; silloin tapasi hän äidin, Birgit'in, katseen; tämä oli antanut työnsä vaipua helmaansa ja istui siinä silmät Arneen kiintyneinä. Nyt hän jälleen tarttui työhönsä, mutta heti kun Arne sanankaan vaan lausui, loi hän taaskin silmänsä häneen.

Tulipa niin maata panon aika, ja itse kukin meni omalle leposijalleen. Arne tahtoi panna merkille sen unen, jonka hän ensimmäisenä yönä näki tässä vieraassa paikassa; mutta siinä ei ollut päätä eikä pontta. Hän ei ollut koko päivänä puhunut isännän kanssa paljon mitään; mutta yöllä hän uneksi yksinomaisesti vaan hänestä. Bård oli viimeiseksi lyöpävinään korttia Räätäli-Niilon kanssa. Tämä oli vaaleana vihasta, mutta Bård vaan naurahteli ja veti puoleensa kaikki saadot.

Arne oli siellä monta päivää työssä; ei niinä päivinä puheltu paljon mitään, mutta sitä ahkerammin tehtiin työtä. Ja hiljaisia olivat kaikki, ei ainoastaan isäntäväki, vaan myöskin palvelijat, torpparit, ja vieläpä naisväkikin. Talossa oli vanha koira, joka haukkui kun joku vieras tuli kartanolle; mutta silloin huusi joku talonväestä "hiljaa!" — ja muristen meni koira taas lepäämään. Kotona Kampenissa oli katolla suuri viiri, joka kääntyi tuulen mukaan; täällä oli vieläkin suurempi viiri, mutta Arne pani merkille ettei se kääntynytkään tuulen mukaan. Kun nyt tuuli oli vastainen, pyrki viiri kaikin voimin irralleen, ja niin kauan Arne sitä katseli että hänen viimein täytyi kivuta katolle sitä korjaamaan. Ei se ollutkaan jäätynyt niinkuin Arne luuli, vaan oli nappula painettu sisään, ettei se pääsisi liikkumaan. Arne sen veti pois ja heitti alas: nappula sattui Bård'iin, joka osui siitä käymään sivu. Tämä katsahti ylös. — "Mitä sinä siellä teet?" — "Minä irroitan viiriä." — "Älä sitä tee; se vinkuu käydessään." — Arne istui kahareisin katon harjalla: "Parempi sekin on, kuin että se aina on hiljaa." Bård katsoi ylös Arneen ja Arne katsoi alas Bårdiin; silloin Bård hymyili: "Sen, jonka täytyy parkua puhuessaan, on parempi vaieta, tiedämmä."

Väliin tapahtuu että joku sana kaikuu toistamiseen kauan senjälkeen kun se on sanottu, olletikin, jos se on viimeiseksi lausuttu. Bårdin sanat kaikuivat Arnen korvissa hänen kapuellessaan pakkaisessa katolta alas, seurasivatpa häntä vielä illallakin tupaan mennessä. Eli seisoi siellä hämärässä ikkunan luona ja katseli jäätä, joka hohti kirkkaana kuutamossa.

Arne läheni toista ikkunaa ja katseli ulos, niinkuin hänkin. Sisällä vallitsi hiljaisuus ja oli lämmin, ulkona oli kylmä; kolkko iltatuuli puhalsi laaksosta ja heilutteli puita niin, että niiden mustat varjot keijuivat sinne tänne valkoisella lumella. Pappilasta näkyi yksinäinen kynttilänvalo aina tänne saakka, se milloin laajeni, milloin suippeni, teki väliin loistavia kaareja ja säteili taas monivärisenä, niinkuin kynttilänvalo tavallisesti tekee, kun siihen kauan yhtä päätä tuijottaa. Tunturi riippui pimeänä, syvyyksissä savut majailivat, mutta ylempänä kirkasti kuuvalo valkoista lunta. Taivaalla tähdet tuikkivat ja toisella kulmalla revontulet vähän soilehtivat; mutta aivan korkealle ne eivät tahtoneet tulla. Vähän matkaa ikkunasta järveenpäin kasvoi puita, ja niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta tuo suuri sarapuu seisoi vaan yksinään ja piirteli lumelle.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys; ainoastaan silloin tällöin kuului pitkällinen, valittava vinkuna. "Mikä se on?" kysyi Arne. — "Se on viiri", vastasi Eli, ja jatkoi sitten hiljempää, ikäänkuin itsekseen puhuen: "Se on mahtanut päästä irti." Mutta Arne oli tähän saakka ollut niinkuin se, joka mielellään olisi tahtonut puhua, vaan ei kyennyt. Nyt hän lausui: "Muistatko satua laulavista rastaista?" — "Kyllä muistan." — "Niin tosiaankin… sinähän sen kerroitkin… Se oli kaunis satu." — Eli lausui niin lauhkealla äänellä, että hän melkein luuli ensi kerran sen kuulevansa: "Minä olen usein kuulevinani laulua silloin kun kaikki on hiljaa." — "Se on hyvyys meissä itsessämme." Tyttö katsoi häneen pitkään, ikäänkuin olisi siinä vastauksessa ollut jotakin liikaa; he vaikenivat kumpikin senjälkeen. Viimein kysyi tyttö sormellaan ruutuun piirrellen: "Oletko hiljakkoin mitään laulua sepittänyt?" Arne punastui, mutta sitä ei tyttö hoksannut. Senpätähden hän taaskin kysyi: "Millä tavalla sinä niitä sepittelet?" — "Tahtoisitko sen mielelläsi tietää?" — "Ah, tahtoisin!" — "Minä pidän kiinni niistä ajatuksista, jotka muut kernaammin antavat luistaa", vastasi hän välttelevästi. Tyttö ei pitkään aikaan mitään virkannut; sillä hän varmaankin vertaili jotakin laulua ja mietiskeli, jos hänelläkin oli ne ajatukset olleet, ja oliko hän antanut niiden luistaa. "Se on kummallista", puhui hän ikäänkuin itsekseen ja alkoi taaskin piirrellä ruutuun. — "Minä tein erään laulun kun sinut ensi kerran näin." — "Missä oli?" — "Pappilan luona, tuolla, se oli samana iltana, kuu sinä sieltä muutit; — minä näin sinut järvessä." — Tyttö nauroi, seisoi sitten hetken hiljaa. "Anna mun kuulla se laulu." — Arne ei vielä koskaan ollut sitä tehnyt, mutta nyt hän alkoi tytölle laulaa:

Hän Venelilla hyppäsi nopeaan Vastaan armastaan, j.n.e.

Eli kuunteli tarkkaan; hän seisoi hiljaa vielä kauan senjälkeen kuu Arne jo oli laulamasta lakannut. Viimein hän puhkesi puhumaan: "Voi kuinka minä häntä säälin!" — "Se tuntuu minusta niinkuin en olisikaan sitä itse tehny", lausui Arne, sillä hän ujosteli, eikä hän myöskään voinut käsittää, kuinka se hänen mieleensä oli tullut. Hän jäi seisomaan ja katseli laulun jälkeen. Silloin tyttö lausui: "Mutta eihän minun niin käynee?" — "Eihän nyt toki, ei, ei! … minä ajattelin oikeastaan itseäni." — "Käykös sinulle sitten niin?" — "En tiedä; — mutta silloin minusta tuntui siltä; — nyt ei enää ole niin: mutta yhteen aikaan olin minä hyvin raskasmielinen." — "Se on kummallista", — tyttö taaskin piirteli ruutuun…

Kun Arne seuraavana päivänä tuli puolipäiväiselle, kävi hän ensin ikkunan luokse. Ulkona oli ilma sakeata ja harmaata; täällä sisässä oli lämmin ja hyvä olla, mutta ruutuun oli sormella piirretty: "Arne, Arne, Arne" ja monta monituista kertaa "Arne"; sen ikkunan luona Eli juuri edellisenä iltana oli seisonut.

Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullut näkyviin; hän oli sairaana. Ylipäätään hän ei näinä aikoina voinut hyvin; hän sanoi sen itse, ja helposti sen muutkin voivat nähdä.

Yhdestoista luku.

Joku päivä senjälkeen tuli Arne sisälle ja kertoi, mitä hän vastikään oli ulkona kuullut, että papin tytär, Mathilda, juuri nyt oli lähtenyt kaupunkiin, muutamiksi päiviksi niinkuin hän itse luuli, mutta, sen mukaan kuin vanhemmat olivat päättäneet, jäädäkseen sinne vuodeksi tai pariksi. Eli ei siitä mitään ollut kuullut ennenkuin Arne sen nyt sanoi; hän kaatui maahan ja meni tainnoksiin.

Arne ei koskaan ennen ollut sellaista nähnyt; hän juoksi palvelustyttöjä hakemaan ja nämä taas vanhempia, jotka heti kiiruhtivat sisään; suuri hämmennys tuli koko taloon; kahlekoira haukkui luhan portailla. Kun Arne hetken päästä tuli sisään jälleen, oli äiti polvillaan sängyn vieressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelijatytöt juoksivat, toinen vettä noutamaan, toinen rohtoja ottamaan kaapista, kolmas otti liiviä auki kaulan kohdalta. "Voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!" lausui äiti; "hullusti se oli kaikessa tapauksessa ett'emme hänelle mitään sanoneet; sinä se olit Bård, joka sen kielsit, voi, Jumala sinua lohduttakoon ja auttakoon!"

Bård et mitään vastannut. "Johan minä sen sanoin; mutta minun tahdostani ei koskaan lukua pidetä; voi Jumala sinua lohduttakoon! Aina sinä hänelle olet ilkeä, sinä Bård; sinä et käsitä hänen mieltään, sinä; etkä sinä tiedä miltä tuntuu kun jotakuta rakastaa, sinä!" Bård ei mitään vastannut. "Ei hän ole niinkuin muut, ne voivat surua kantaa, mutta hän sen alle sortuu, heikko ja hiemeräinen kuin hän on. Ja varsinkin nyt kun hän ei muutoinkaan ole terve. Toinnu taas, lapseni, toinnu, me olemme hyviä sinua kohtaan! Toinnu, oma armas Elini, äläkä tee meille tuollaista huolta!" Silloin lausui Bård: "Joko sinä puhut liian vähän taikka taas liian paljon"; — hän katsahti Arneen, ikäänkuin olisi hän suonut tämän menevän tiehensä tänlaista puhetta kuuntelemasta. Kun tytöt kumminkin jäivät sisään, jäi Arne myös, poistui vaan hiukan ja läheni ikkunaa. Nyt sairas sen verran tointui, että saattoi katsoa ympärilleen ja tuntea niitä, jotka seisoivat hänen sänkynsä vieressä; mutta samassa tuli muistikin takaisin; hän huusi: "Mathilda!" ja alkoi vetotaudin tapaisesti nyyhkiä, jotta oli vaikea olla koko huoneessa. Äiti koki häntä lohduttaa ja isä asettui niin, että tyttö hänen näkisi; mutta sairas työnsi heitä luotaan; "pois!" huusi hän, "minä en teitä rakasta, pois!" — "Herran tähden! etkö sinä vanhemmistasi pidä?" kysyi äiti. — "En! Te olette kovia minua kohtaan, ja riistätte minulta ainoan ilon mitä minulla on!" — "Eli, Eli! älä puhu noin!" rukoili äiti kauniisti. — "Puhunpas, äiti", huusi hän, "nyt minun täytyy se sanoa. Te kiusaatte minua täällä sisällä, jossa minä en saata olla iloinen useimmin kuin ulos lähteissäni! Ja Mathildan te otatte minulta, sen ainoan, jota minä ikävöin ja josta minä pidän koko tässä mailmassa! Voi, Jumalani, mitä otankaan eteeni kun Mathilda ei enää ole täällä, — varsinkin nyt, kun minulla on niin paljon, niin paljon semmoista, jonka kanssa en pääse selville, kun en voi siitä kellekään puhua!" — "Mutta ethän sinä tätä nykyä käynytkään juuri usein hänen lunnaan", lausui Bård. — "Mitä se teki kun minä näin hänen ikkunasta", vastasi sairas ja itki niin lapsellisen sydämellisesti, ettei Arne mielestään vielä koskaan ollut senlaista itkua kuullut. — "Ethän sinä voinut häntä ikkunasta nähdä", arveli Bård. — "Näinhän kumminkin talon", vastasi tyttö, ja äiti jatkoi katkerasti: "Sinä et käsitä sen laista, Bård." Sitten Bård ei enää mitään virkannut. "Nyt en minä enää koskaan saata ikkunan luokse mennä", lausui Eli. "Aamusilla minä aina ensimmäiseksi menin ikkunan luokse, kun ei mulla ollut ketään muuta, jonka luokse olisin mennyt. Mathilda, Mathilda!" Hän väänteli itseään sängyssä ja alkoi taaskin ääneen itkeä. Bård istui pallille ja katsoi häneen.

Eli ei niinkään pian tointunut, kun he ehkä olivat luulleet. Illalla he vasta huomasivat että hän oli kääntynyt tautiin, joka ehkä jo pitemmänkin aikaa oli kytenyt hänen ruumiissaan, ja Arnea kutsuttiin sisään auttamaan, kun häntä kannettiin omaan huoneesensa. Hän ei ollut silloin tunnossaan, mutta makasi hiljaa ja laimeana; äiti istui hänen luonaan; isä seisoi jalkopäässä ja katseli, sitten hän meni työlleen. Arne teki samoin, mutta sinä iltana hän rukoili tytön edestä maata pannessaan, rukoili että hän, nuori ja kaunis kuin hän oli, tulisi onnelliseksi mailmassa ja saisi nauttia elämän iloa kenenkään estämättä.

Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti yhdessä puhellen keskenään. Arne kysyi kuinka nyt oli laita. Kumpikin odottivat että toinen vastaisi, ja sentähden Arne kauan sai odottaa vastausta; mutta vihdoinkin isä lausui: "Huonosti on laita." — Sittemmin sai Arne kuulla, että Eli oli hourinut koko yön, taikka, niinkuin isä sanoi, puhunut mielettömyyttä. Nyt hän makasi kovassa kuumeessa, ei tuntenut ketään eikä tahtonut syödä mitään, ja vanhemmat neuvottelivat juuri, onko heidän lähettäminen lääkäriä noutamaan. Kun he senjälkeen menivät ylös ja jäivät sairaan luokse, ja Arne jäi yksinään huoneesen, tuntui hänestä ikäänkuin olisi tuolla ylhäällä elämä ja kuolema taistelleet, mutta hän istuisi ulkopuolelta.