OTAVA, II OSA

eli

SUOMALAISIA HUVITUKSIA

C. A. GOTTLUNDILTA Oppiva.

Tukholmassa, Painettu B.M. Bredbergin Kirja-pajassa, 1832.

"Accipies igitur hoc parvum opusculum, lucubratum his jam contractioribus noctibus: quoniam illud majorum vigiliarum munus in tuo nomine apparuit. Non est enim, ut in arce poni possit, quasi illa Minerva Phidiæ; sed tamen ut ex eadem officina exisse appareat."

Cicero.

SISÄLMYS:

Alku-Puhe I. Otava. (Runo) Ritvalan Helka: Tiijustuksia tästä Juhlasta Alku-Sanat. (Runo) Matalenan Runo Inkerin Runo Annukkaisen Runo Vanhoin Suomalaisten Ajan-luvusta Haaga. (Runo) Hellas. (Runo) Sanan-salaus Keännöksiä Anakreonista: Tiijustuksia tästä Runojasta ja hänen Lauluista I. Kanteleesta. (1:nen Ode) II. Nais-väestä. (2:nen Ode) III. Rakkaus. (3:maas Ode) IV. Ihestään. (4:jääs Ode) V. Ruusu (5:ees Ode) VI. Rakkaus. (7:määs Ode) VII. Rakkauesta. (14:nees Ode) VIII. Kullallensa. (20:nes Ode — Perustuskielineen) IX. Omasta Tytöstäin. (28:nees Ode) X. Bathylluksesta. (29:nees Ode) XI. Peäskyisestä. (33:nees Ode) XII. Omista Nimikoistaan (32:nees Ode) Sanaus. (Nossilta) Keännöksiä. Sapphosta: Tiijustuksia tästä Runottaresta ja hänen Runo-töistään I. Aphroditekselle. (Hymni) II. Tytölle Rakastetulle. (Ode) III. Katkaistunneita sipaleita hänen Runo-töistään: 1. Vaimolle rikkahalle, voan typärälle 2. Tyhjeä outtaissa 3. Venuksellen 4. Äitillensä 5. Nuorikko ja Piikuus. (Pakina) 6. Runojallen 7. Sulhaisellen 8. Tuliaiset 9. Moa-kylän Tytöstä 10. Tulevallen tutullensa 11. Kalarin Pelagon hautakivelle 12. Moatessansa Keannöksia Viron kielestä (kuvauksen kanssa, toimittava Virolaisten voatteen-parit.) Tiijustuksia heijaa kielestä, m m. I. Mehtä-mies. (Runo) Perustus-kielineen II. Sota-miehen Laulu. (Runo) Perustus-kielineen III. Armotoin Neijon surkutteleminen. (Runo) Perustus-kielineen IV. Kiikku-Laulu. Perustus-kielineen Keännös Vatjalaisten eli Tschudilaisten kielestä: (Kuvaus joka toimittaa Tschudilaisen morsiammen, seuraa toisten). Tiijustuksia heisiä ja heijän kielestä I. Tschudalainen Laulu. (Runo.) Perustuskielineen. Keännöksiä Lapinkielestä: (ynnä kuvaus Lappalaisten Voatteen-parista, sekä miehen että vaimon) Tiijustuksia heijän kielestä ja lauluista I. Poro-Laulu. (Perustus-kielinineen) II. Laulu pienillen Lapsillen. (Perustuskielineen) III. Karhu-Laulu. (Perustus-kielinen) Tiijustuksia niijen Venäjässä löytyvien Karjalaisten kielestä. (Kuvauksien kanssa, joka toimittaa meijän-puolimmaisten, Venäjän uskovaisten, Karjalaisten voatteen-paria, sekä miehen että Vaimon.) Tiijustuksia Tarkeempi koettelus heijän kielen tutkimisesta, Mattheuksen Evankieljumin Suomentamisessa Heijän että meijän kielen käyttäminen Roamatun Suomentamissa. Erilläisiä Lauluja: Nyt ja Ennen Soijin Ystävälläni Sirkka Runo Oma moa Mehtä. (Katkaistu Joukkahaisesta) Kalevan Tytär. (Loilu) Hulivili. (Katkaistu Joukkahaisesta) Turun Tulipalo vuonna 1827

Ea virtus esse videtur præstantis viri, quæ est fructuosa aliis; ipsi autem laboriosa, aut periculosa, aut certe gratuita.

Cicero, de Oratore.

SUOMENMOAN PEÄ-HOLHOTTAJALLEN RUHTINAALLEN

Alexander Sergejewitsch Menschikowillen.

Vara-Peäpurjehtaja, Peäsanan-Lennättäjä, Osallinen Keisarillisesta Venäjän Vallan Hallituksesta, Peämies Keisarill. Meriväen Peäparvessa, Suomessa löytyvän Sotaväen PeäSoattaja, Tähtikäs Kejsarill. Venäj. St. Alexander Newskin Tähteestä, St. Annan 2:sesta Tähti-kunnasta, Loisteilla, St. Wlademirin 2:sesta Tähtikunnasta, Isolla Ristillä, ja St. Georgin 3:manesta Tähti-kunnasta; niin myös Tähtimies Kuninkaall. Puolalaisesta St. Stanislain 1:mäisestä Tähti-kunnasta, ja Kejsarill. Saksalaisesta St. Leopoldin 2:sesta Tähti-kunnasta; Osakas, Kuninkaall. Franskalaisesta St. Ludvigin Tähteestä, ja Kuninkaall. Preusiläisestä Tähteestä: "pour le Mérite", Loisturi Kuninkaall. Ruohtalaisesta Miekka-Tähteestä, Isolla Ristillä; Tähti-niekka Kuninkaall. Baijerilaisesta St. Hubertin, ja Kuninkaall. Sardinilaisesta St. Mauritiin ja Lazarin Tähteistä, Isolla Ristillä, niin myös Iso-Herttuallisesta Badilaisesta Zähringer-Mursun 1:mäisestä Tähti-kunnasta, ja Kunta-Ruhtinaallisesta Hessen-Casselisesta Sotalais-Tähteestä; lahjoitettu Kulta Miekalla, peällekirjutoksella: "Sota-urhollisuuestaan" Kantain Kunnia-Rahoja muistoksi 1812 vuotisesta soasta, Parisin vallottamisesta, ja Persian, ja Turkin soan-käymisestä.

ARMAHAINEN JALO-SUKUINEN HERRA, MAINIO RUHTINAS.

Tokkohanma Teillen tohtinoonkaan tarjoa näitä kielen viljojamme, näitä kokeita minun Nuoruuen? Jos minut pelottaisi Jaloutenne, niin Laupeutenne rohkeuttaa, soattamaan Teillen Suomalaisiakin uutisia.

Kuta enemmin Kansan mieli valaistuu, sitä enemmin harjoittuu Kielikin; ja toas toisappäin: sitä myöten kuin kieltä harjoitetaan, sitä myöten mieltä valaistetaan; sillä mielen-valaistus ja kielen-harjoitus ovat aina käyneet rinnallaan, ja nouattaneet toinen toistaan.

Tätä on moni Hallitus oivaltanut, ja sentähen tarkoittanut toimeensa, levitteäksensä kansallista mielenvalaistusta, Kansan kunkin omalla kielellä. — Ainoasti Suomalaisia Kansoja pietään vielä tässä tavattomassa tilassa, että heijän täytyy vieraalla kielellä puhuttoo toisiansa, kasvattoo lapsiansa, ja toimittoo laillisia asioitansa, vaikka heillä on kieli, oma, suloinen kyllä.

Kaikki Suomenmoan Suomalaiset ovat, kielensä puolesta, poiskieletyt nautimasta tätä mielen-valoa, tätä viisauen viljelemystä, jota kussaik Ristillisessä Hallituksessa tarjoitetaan kullekin kansakunnallen, kullekin yksinäiselle miehelle; ja jota hyökin oisivat ansaineet, sekä lain-kuuliaisuuestaan että moa-uskollisuuestaan, ja muista hyvistä tavoistaan — liiaksikin koska kustentaavat Oppineita ja Opettajoita — varsin tähän tarpeisehen.

Ruohin vallan aikana tehtiin kaikkia tätä, voitoksi ja hyväksi, meijän moan Ruohtalaisillen. Suomalaiset heitettiin orvoiksi ja osattomiksi — ja niinpä ovat vieläik.

Tätä puutosta, kansallisessa ylöskasvattamisessa, tavataan sekä yksinäisessä että yhtenäisessä elämässämme, ja tuntuu päivästä päivään — aina vaikeammaksi, luonnottomaksi sitä myöten kuin mielemme valaistuu, eikä höystyk kielemme. Sillä toellinen ymmärryksen valaistaminen, syämminen hyvistyminen, ja tapoin sivistyminen, eli koko meijän henkellinen luonistuminen, on mahotoin — ilman kielen harjoittamatak.

Yksinäiset yritykset, tässä tarkoituksessa, poisraukenoovat ja käyvät voimattomiksi, ellei Hallitus jollaik tavalla ottaa tämän asian auttoaksensa, ja turvataksensa. Ruotin muinonen kuuluisa Kuninkas peästytti meitä Latinan puheesta, ja kohotti kielemme käytättäväksi Jumalan-palveluksessamme ja kirkko-menoissamme; Venäjän Valtias valittu, vapauttakoon meitä kerran tästä Ruohtalaisestakin puheesta, ja koroittakoon kielemme kansan yhteiseksi opetus- ja kirjoitus-kieleksi!!!

Armollinen Ruhtinas! Toimenne ja mieli-hyvyyvänne, jolla oletten ihtenne velvoittaneet, valvoittaaksenne Suomalaisten parasta, on vakuuttanut minut että monet muut, Teijän ei unehuttavan tätä meijän henkellistä tarvistamme. Armias, tarkoittakee mielenne tähän meijän kieleemme, joka suosioitteloo mielet meijän, ja suloitteloo, ja joka on kallis meillen kaikillen — jotta onnistaisitten meitä ei ainoastaan moallisissa mutta myöskin henkellisissä!

Tässä toivossa olen minä uskaltanut omistaa Teillen näitä käsitekojani, rukoillen Teitä: ottoa heitä tyyneellä syämmellä, kahtoa heitä — leppeellä silmällä!

Syvämmellisemmellä arvoamisella kaiken Teijan kuuluisan Jaloutenne ja Kunnianne olen minä aina

ARMOLLINEN RUHTINAS TEIJÄN

kaikliin-nöyryymmäinen palveliainen. Carl Ax. Gottlund.

ALKU-PUHE.

Soapi tyhjän pyytämätäk; kovan onnen ostamatak.

Myöhistynyt on tämä Toinenkin Otavan Osa — ei kirjan painamisessa; mutta ulos-antamisessa. Niin kuin jo nähtiin monesta kohin 1:sessä Osassa, niin oli tästä Toisestakin jo v. 1828 painettu 16 arkkia; mutta monet esteet ja vastukset ovat siitten hänet seisauttaneet, ja — viivyttäneet hänen julistamista.

Voan koska Peällentarjojat, enin osaltaan, eivät ouk vieläkään käsittäneet Ensimmäisen Osan, niin tahon minä tässä ensin ilmoittoo syyn tähän viipymiseen, ja tehä tiliä minun käytöksistäin.

Niin kuin luetaan Esipuheessa 1:sen Osan XXXIII:lla puoliskolla, niin oli kirja painettu jo syksyilä v. 1828; mutta kuviin-moaluuttaminen viivytti minut vielä vuosikauen. Kesällä v. 1829 siotin minä muutamia heitä, ja lähetin Suomeen, mutta usseempia en tahtona lähettää, ennenkuin ennättivät tulla mielentutkinnolta (af Censuren) luetuiksi, koiteltuiksi ja peästätyiksi. Tätä tehtiin syksyllä samana vuonna. Mutta silloin tuli mullen jo heri myöhään, sinä syyssä, lähettää heitä, merta myöten, Suomeen. Keväillä v. 1830 oisin tätä tehnyt, jollon mulla oli moalattuita kuvia 9000, Peälletarjojoihen tarpeeksi, (ehken vielä silloinkaan ollut ennättänyt soaha heitä ostajoihenkin varaksi); mutta nyt kielsivät minua yksi ja toinen tätä tekemästä, ennen kuin ennätin yht-aikoa soaha kaikkia lähettäneeksi. Sanoivatten: "Mitäs sä laitat yhällen, eikä toisellen? Kuin ovat jo outtaneet vuosikauet, niin outtanoovat vielä jonkun kuukauenkin; ja paremminpa tuo käypi kauppakin, urakalta kuin vähittellen." Tätä selittivät minullen niin monella tavalla, että minäkin viimen siihen myötistyin, ja omaksi vahinkoksein nouatin heijän mieltä. Heijän puheella viivytin kirjoin lähettämistä Suomeen syksyhyn, toivoin siihen soavain kaikkia näitä kuvia valmiiksi. Tehäksöin tätä oikeen kättä mahtain, muutin minä kesäksi kaupunnista moallen, Kolbotten mainittavaan Herrashoviin, puolta peninkuormoa kaupunista, itäisehen; ja otin myöteini niitä kuvia, tauluja ja soittoja, jotka oli kirjaan kuuluvia. Mutta meille ei ouk aina luotu toteen käyvä aivotuksemmo; ja tulen-turmiot, jotka jo monestin ovat hävittäneet meijän kirjalaitoksiamme, eivät olleet vieläkään soaneet kylläkseen.

Elo-kuun 29:nä päivänä, juuri Jumalan-palveluksen aikana, palo tämä kaunis Herras-kartano, hirmuisella tuli-palolla, poroksi; joka tapahtui niin rutosti että ne ainokkaiset kahet kotona-olevaiset Rouas-väet olivatten vähältään tulessa tukehtumassa. Minäkin en sattuna silloin olla kotona; olin männyt Erstavikiin kirkollen, puolen peninkuorman peähän. Kotiin tultuani ei ollut eneän niin hitua jälellä, kaikista minun kirjoista, paperista, voatteista ja huoneen-kaluista. Minun pyssyt ja koiratkin — kaikki mäni sen tulimmaiseen tuhkaan.[1] Ihmiset olivat kaikki kirkossa, ja ne pari vaimolliset henket, jotka hätä-päisin peäsivätten tulen leimauksesta, eivät olleet hyvät mitään pelastamaan alimmaisestakan salvoksesta, satikka ylimmäisestä, kussa minä asuskelin.

Minä en tässä puhuk vahinkostani rahallisessa tarkoituksessa, eikä myöskään kirjallisessa, sillä sitä ei arvak toinen kuitenkaan. — Ainoasti mitä Otavaan kuuluu, niin paloi tässä kaikki hänen tarpeitansa, joista oli moalattuitakin kuvia kolmalta toista kymmentä tuhatta kappaletta, joihen moaluuttamisessa oli ollut mullen työtä kahen vuuen.

Siinämä seisoin tyhjän käsin, ja seisoisin vielä nytkin, ellei oisi auttanut Jumala, ajan kunkin katkaisunna. Nämät vahinkot seisahtivat minua, voan eivät kuitenkaan olleet hyvät pois-luovuttoo minua, näistä kielen-harjoituksista. Huovaahan variskin vastatuuleen! mies voittaa vahinkonsa. Sillä eivät minuakaan vastukset voittaneet; minä voitin vastuksia.

Minä olin näissä vehkeissä ei ainoastaan kuluttanut rahani, ja mänettänyt aikani; mutta olin myös velkauntunut siinä toivossa, soavani, kirjoin ulosannettua, tarpehekseni, sekä velkoin maksamiseksi että Toisenkin Osan lunastamiseksi. Tyhjäksi kävi tämä toivoni, ja aikomukseini hajoisivat kuin akanat tuuleen. Työtä ja tointa ei minussa puuttuna, ainoasti varoa — uusiin kustannoksiin. Jos oisin mistä soanut kirjan-kustentajata, eli jos josta kusta oisin soanut rahoja lainataksein, tähän tarpeisehen, niin asia oisi ollut välleen autettu. Mutta tätä ei ollut minun toivoamistakaan, koska nekin joilla oli multa soamista, eivät nyt antaneet aikoakaan, tämän onnettoman palon tähen, voan kilvoittain kiistelivät valmista tahtomaan, kuhik luulessaan soavasek ennakon. Mitkä mulla oli ystäviä ja tuttuja, olivatten jo ennen minua rahoittaneet. Nekin oli varattomia enin osaltaan, ja tarvihtivat ite omansa, enkä nyt ollut hyvä heitäkään suorittamaan. Monikin joka oli ollut ystävänä olevoinaan, muuttui vaarassa tois-karvaiseksi. Niiinpä sanotaankin: "autuasta hyvään aikaan siunataan; vaivasta pahaan aikaan kirotaan".

Minä kirjutin sinne tänne, sekä Suomeen että muuannek, tästä ahistuksestain, soahaksein kirjankustentajata; mutta ei yksikään siihen ruvena. Jos oisi ollut puhe muka viinan-kaupasta eli ostosta ketu-nahkoin, tahi muusta seittysestä. Silloin oisi ehkä löytynyt rahoja vähä kullaik; mutta Suomalaisiin kirjoin, ei ollut yhönkään heijän uskaltamista.

Näissä muka neuoissa, ja huoleessain omasta henkestäin, mäni toas kaksi aastaikoa minulta hukkaan, ja olen sillä välillä tuskin voinut vältteä maksun-luopumusta (cession); jota monikin minun siassa oisi tehnyt, mielelläänkin — lailisella perustoksella. Mutta tällä tavattomalla tavalla en tahtona muitakaan saattaa vahinkoon, satikka tuttavia ja heitä jotka ovat kehoittaneet kielen harjoittamistamme.

Viimeisellä sain minä tok' nuoren Muona-Kauppiaan tässä Tukhulmissa auttamaan minua näissä aikeissa, rahan-lainuulla, josta minun tuloo häntä ei ainoastaan kiittee, sekä omasta puolestain että Peälletarjojoihen, mutta myöskin kunnioittoo, koska hään, joka oli ihko Ruohtalainen, otti sitä tehäkseen, jota ei yksikään Suomalainen oisi tehnyt, voitoksi kielellemme.[2] Herra And. Gust. Enblomin rahan-tarjoolla olen minä toas ruenut työskentelemään näissä kielen kokeissa; ilman hänetäk oisitten outtaneet, tiesi hänet — miten kauan.

Niitä tauluja ja soitto-lehtiä, ensimmäiseen Osaan, jotka paloivat multa, olen jo uuestaan toimittanut; mutta kuvat en ouk vielä siittenkään soanut valmiiksi. Heihin voaitaan ei ainoastaan rahoa, mutta myös aikoakin, ellen toisella moaluuttaisin heijät, jolloin maksaisivat, ainoasti moaluuttamisen-palkassa, vähinnik 1,000 Riksiä Pankossa (luettu 4 killinkiä kappaleesta); kuitenkin lupaan minä heitäkin aikoamyöten toimittoo, sillä eholla, että otatten nyt kirjan, siltään; muuten minä en soatak sitä luvata.[3]

Olkoon tämä sanottu Ensimmäisestä Osasta, ja hänen viipymisestä.

Tämän Toisenkin Osan oisin minä mielelläänkin tehnyt, ko'oltan että näöltään, ensimmäisen mukaan; voan ei annak vara myöten. Minun on sen tähen täytynnä katkaista hänet kahtiaan. Soitot ja kuvat, mitk'eivät tässä löyvyk, liitetään jälkimmäiseen puoleen.[4]

Mitä hinnasta tuloo sanottavaksi[5] niin tahon muistuttoo: jos mulla oli ennen vara ilman maksutak Peällentarjojoillen, ikeän kuin kaupan peälliseksi, toimittoo näitä kuvia ja soittoja, kirjan kaunistukseksi, niin ovat asian laijat nyt toisellaiset. Tätä arvaapi jokainen: eikä taijak yksikään multa voatia joutavia kustannuksia, toisen tähen. Sitävastoin oisi monelle ehkä syytä toivoa, kieleni enemmin harjauntunneen tässä Osassa, ja puhistunneen niistä virheistä, jotka löytynnöön ensimmäisessä.[6] Mutta koska tätä synnytettiin yht'aikoa kuin toistakin, niin tuli samallaiseksi arvoltaankin, ilman mitään kielellistä vointumista. Vähä ennen kirjan lopettua on Suomesta laitettu, Otavaan pantaviksi, muutamia somasti tehtyjä lauluja, jota kiitoksella mainitaan, ja toivotaan tämän Suomalaisen Kallion vielä vastakin päin toimittavan tähän käsitekojansa; muiden kehoitukseksi ja yllytykseksi.

Viimeksi tuloo minun tässäkin ilmoittoa syyn, minkätähen ne toiset multa jo vuonna 1825 päällelarjotettaviksi nimitetyt kirjat, eivät vielä ouk ulos annettu.[7] Minun varattamuus heijän painokustantamisessa on ollut mullen esteheksi. Luulin muka, peällenkirjuttamisella, soavani tarpeheksein heijän painattamiseksi; mutta ne heistä ko'otut rahat eivät yltyneet — ei kymmenekseenkään. Minä panin heijät sen tähen Otavaan, tein häntä isommaksi, toivossani hänen osteltua soavani varoa, näihen painattamiseksi; mutta valkia teki vahinkon. Kuitenkin kirjat joutua pitää, jos suinkin elän, ja neuot muuten maksaa. Tästäpä minä nytkin neuotittelen.

Tukhulmissa, Juhannus alus-viikolla, vuonna 1832.

C. A. Gottlund.

OTAVA.

Non omnes delectat patrius sermo.

Cicero.

Mitäs kuuluu kultaiseeni, Mitäs virkaat nyt veikkonen Näistä Otavan osista, Kärsehestä tämän kirjan?

Monet juoksoovat jo tarinat, Käypi nyt kylässä huihku; Yksi kiittää, toinen moittii, Jokainen jotain sanoopi Olennosta tämän Otavan, Jos ei muuta — niin muotosta!

Ensin luultihin olevan Varsin vallatoin valkia, Tulta tuiskuva Turilas; Kiiettellen kipunoita Ympäri koko kylän, Korsun kuhunkin katolle

Viskoava häijyt kekälet. Moni miesi mielestänsä Luuli polven jo polttaneen, Puahtunna perä-pakarat; Tämän tulen tuikkamatak, Varomatak pahan valkian.

Siitten luettiin, lausuttiin: "Mitähään tuo merkkinööni, Salajaa nämät Sanat? Ei sitä ykskään ymmärä, Eikä arvaa toinenkana — — Totta täss' on toiset neuvot, Toiset sanat salaistunna! Paras ois panna tuon pakana Rautaisen lukon takana, Ettei lapset tuon lukisi, Eikä nuokaan nuoret kansat."

Oppineet, jotka olivat Muita muka viisaampia, Hyökin ottivat ohessaan Tutkiakseen tuon asian. Muutamat muka varoitti, Epäilivät tätä Miestä; Sanoivatten varsin olevan Ilman taijon taipumata, Ilman kouluta kokenut. Muutamat siitäkin murehti, Ettei hään, niin kuin kaikki muut, Tointunut vanhoin tapoin, Elänyt niin kuin hyö ennen. Paheksivat sitäkin paljon Kuin ei kirjan kirjuttaissa Ottanut heiltä oppia, Nouvattaakseen heijän neuvoja. Toiset taas toisinpäin totisti; Sanoivat sitä Mieheksi Jok' ei kule niin kuin muut kurjat, Astu muihen astumillen: "Annas tuon koiran kokea Vehkeitä oman väkeensä, Tuskantua omaan työhön! Niin on muutkin muikareet, Kuuluisammat kirjanmiehet Tullut tutuksi monelta, Tehnyt polvipäivinänsä." Piättivätpä vielä sen piällä: Häpiä muillen monellen, Jotka halpana pitäävät Meijän suloista Suomea, Käyttämistä oman kielen; Että tämä nyt tekiä Oli heitä häveisynnä, Työnätellyt heijän työhön. Soisit joka Suomalaisen Ajavan saman asian; Että yhteeksi hyväksi, Kansan kaiken kunniaksi, Koroittais kotikielemme Oppineillen jo omaksi. Muuta, muut taas mainihtivat.

Jotka olit olevoinaan Varsin Vanhat ja Valaisnut, Nauroivatten narskahteli; Pitivät pilkka-puheita, Suotta suutaan suihtelivat. Irvistellen ikeniään Toinen toisellen sopotti: "Tämä on laitos lapsellinen, Mielettömän miehen työtä, Suattaa Suomessa sanoja Joit' ei tunneta Turussa, Eikä osata Oulussakaan, Vielä siitten kaikkin hulluin, Ruvetak Runon-tekoon; Vuatia vallasväiltä Talonpoikaisten tapoja."

Olipa tok' joukoss' joku, Joka pisti puheen siihen: "Ei ois hullu tuo asia, Jospa kävis kerran toteen, Että saisimm' Suomen sanat Suussamme oikein sovitut, Puhtaina muista puheista. Mutta tämä Sanan-seppa Sepittää sanat sekaisin, Murtaapi puheen murretkin. Voi häijy! kuin ei tuo turka Ottanut meiltä opinsa, Suuhussansa meijän sanat; Onhaan nuo muulloinkin otettu, Ennen olleet otolliset, Kelvannut vähä kullenkin."

Sitäpä pojat Pohjanmualla Karsahasti kahtelivat, Ihmetteli aivan isosti; Sanoivat Savon puheita Pantuna aivan paksusti, Näihin lehtiin liitettynnä.

Hämaläistenkin näkiät Ottivatten ouvoksensa Ett' on Suomessa sanoja, Puheita heijän puheessa, Joit' ei Hauhoilla havata, Eikä tavat Tammelassa. Joit' ei osaa oppinutkaan, Oppimatoin ei ollenkaan.

Turkulaisetkin turkaiset Kiivastui ja kiroillivat, Sanoivat: "Sen saakeli! Mistä lie näitä tuotuna, Kannettunna näitä kaikki? Joit' ei ouk kuultu kuunna pänä Parahalta meijän Papilta, Lujimman Lukkarin suusta. Miksikäs siitt' tämä heittiö Juuri nyt häpäisi heijät, Niin ylpiästi ylönkahtoi?"

Niin nyt kesken kiskottihin, Juhla iltana juteltiin, Arveltihin tästä asiast. Yksi yhtä, toinen toista Siihen pani — ja pakisi. — — Tulipa nyt Savosta sankari, Mies korvesta kotoisin.

"Olkaatte veikoiset vaiti, Poika-miehet puhumatak!" Sanoi partasuu-uro Tullessansa heijän tupiin, "Heretkee nyt helsinkissa Joutavata juonitella, Pilkata sitä jot' ei pitäis! Työpä tyhmät, jotk' ei tyyty Siiheen mitä annettaneen, Kannetaan kärsänne eteen, Jos on puutos jossa kussa, Virheitä tahi vikoja; Niin muistakaat miehet sitä, Ett' ei ouk teissäkään tekiätä Jota kuta täyvällistä. Ilman sitä niin nimitän, Muistuttelen vielä muuten, Ettei ouk kieltoa kellenkään, Välttämistä sitä vähemmin Tehä paremmin jos taitaa; Tehköön paremmin — vuan ei pahemmia!"

"Eikö työ nyt tuota tunne, Arvoo tätä asiata? Tuo haan tuo on Otavainen, Sininen tähti-sikeri; Joka paisto pakanoillen, Paisto Puavin palvelioillen, Paistaapi vielä pakana Juuri meijän silmissämme."

"Ei siit' o' tulet tulluna, Valkia vielä vaipuna; sitä pelata pitäis Jok' ei ouk pahaksi pantu, Tullut kennen turmioksi. Jospa vajuisi hänen valonsa Palamasta, paistamasta, Loistamasta kaiken yötä; Niin pilvet meitäkin pilaisi, Syöttäisi meijan syvämmet."

"Silläpä tämä tähti rukka Väijyy pilvien väliten, Kiiltelee kuin kirkas kivi Yönpimiän piiroksessa, Peittähässä meiltä päivän; Ettei puhkeis silmät meijän, Eikä solkenaan sokehtuis."

Josko nyt tämä kirja, Tahi muihenkin tekemä (Oppineiten alinomaisest) Tuottaisi teillen tuon tähen, Näytäisi hänen näkönsä; Niin kostakaatte konnat häntä, Mielyttekäät sitä miestä Joka sen teillen tekööpi, Osotteloo tuon Otavan. Sillä siit' on luvut lähteneet, Opit monet otettunna, Alkaneet monet asiat. Siitäpä vielä toivottaneen Selkiän säteen tulevan, Kuutama vähä kullenkin.

G—nd.

RITVALAN HELKA.[8]

Ritvalan kylä Sääksmäen pitäjässä Hämeessä on kuuluissa ympäri koko Suomenmuan, sen peräti vanhan ja merkillisen tavan suhteen, joka vanhuutesta tässä kylässä on pietty, ja jot' ei mokomata meijän tiettyviksi oo muualla kuultu.

"Mainitussa kylässä pietään yksi Juhla, joka on nuorukaisten Ilo-Juhla, ja on erinomattain luettava nuorien Neitosten. Millonka se ensin on alkunsa suanut, sitä ei tiiä ykskään. Puhe käypi että se oli muailman alussa. Niitä Runoja joita tässä lauletaan sanotaan myös olevan Alkukielellä; eikä näissä eneän ouk ykskään joka heitä varsin ymmärtää; sillä ehkä hyö ovat Suomalaisia, niin ei hyö kuitenkaan ole tehtyt tään muan kielellä."

"Papit puolestansa, ja niin myös ruunun palveliat, ovat monesti, erinomattain vanhoina aikoina, tahtoneet poishävittää tätä Juhlan pitämistä, ja pakottanut tämän kylän asukkaita poisluopumaan näistä joutavista vanhanaikuisista tavoista. Mutta eivät ouk vielä Ritvalan asukkaat hyljänneet esivanhempiensa asetuksia ja siättyjä; ja sanotaan ennen muailman hukkuvan, ennen kuin Ritvalaiset heijän tavansa heittää." Näin juoksoopi puhe poski kylissä, sanotaan sanaksi muissa pitäjissä, ja näin on asia ensin tullut kuulluksi minunkin korviin.

Mikäshän se sitt' on? eli mikä Juhlallinen pito, on saattanut Sääksmäen kuuuluisammaksi muista pitäistä Hämeessä?

Se on Ritvalan Helka, jonkan rajoittamisesta tahikka pyhänpitämisestä myö tässä lyhykäisesti tahomme tehä tietäväksi.

Helkatuorstaina kello 6 iltaisella alkaa joka vuosi tämä Juhlallinen käyttäminen, josta se myös se on nimensä suanut. Se seisoo siinä että kylän Tyttäret, mainittuna iltana kokountuvat yhteen vissiin paikkaan keskelle kyleä, joka kuhutaan Raitten risti, ja josta hyö siitten laulain lähtöövät kierettelemään kyleä; ja viimeisellä kylän läviten tultua, astuuvat Helka vuorellen, joka on vähän ulkopuolella kylee.

Tämä tapahtuu sillä tavalla, että koska Rilvalan Naiset vähää ennen päivänlaskua ovat toisiansa kohtanneet Raitten ristillä, ja johon vanhuuesta ei sallineet miehiä tulemaan, niin ne Tytöt joilla on heleä eäni, ja jotka parraittain taitaavat näitä Runoja laulella, asettaavat ihtiensä rinnattain vississä juonissa; neljä Neitosta kussakin. Samaten asettaaksen myös muu Vaimoväki, sekä nuoret että vanhat, neljä kussakin juonessa [juoni, led, ställda på ett led]. Nykyisin suavat pojatkin olla joukossa, vuan kuitenkin kulkoovat hyö aina erikseen jälelläpäin.

Ilman sitä että Ritvalan kylä on itestänsä aivan suuri ja väkirikas (sillä siinä luetaan 32 verotaloja) niin tähän kokountuu paljon rahvasta, ei ainoastansa likimäisistä kylistä, vaan myös monesta niistä lähimmäisistä pitäjistä, niin kuin Pälkäneestä, Hattulasta, Tyrvännöstä, Hauholta, Lempälästä ja Kankasalasta, josta tämä Ritvalan Juhla suaap suuremman arvon ja kunnian. Ei ainoastansa Talonpoikainen siäty, mutta myös pitäjän Herrasväki, on moneistin ollut tässä suapuvilla; niin että Ritvalaiset sanoovat muistavansa, toista kymmentä vaunuja ja kiesiä useen olleeen peretyksin heijän kylän raiteella. Niin koska nyt tämä väin paljous lähtöö ristkavulta liikkeelle, niin on arvattava, että hyö marsitessa teköövät yhen pitkän junon. Ja sanotaan toisinaan viiettä satoo henkeä näin olleen yhessä jatsakassa [klunga].

Ne Piijat jotka kulkoovat eissäpäin alottaavat silloin laulella:

"Ruvetkaamme, rohjetkaamme Elkös eäntämme hävätkö…" j.n.e.

Mitä näihin lauluin tuloo, niin ne ovat monesta syystä aivan merkilliset. Ei ainoastansa siitä, että hyö ovat runoina laulettavia, joka laulun luatu jo kauvan on näistä paikoista poishävinnyt, mutta myös, että hyö ovat tehtyt tässä muassa äkkinäisellä kielellä. Heitä lauletaan myös erinomaisella tavalla, monenkertaamisella [med resitatif], kertaussanoilla [med Refränger], ja omalla eänäntaipumisella [med egen melodi, modulation]. Nimittäin sillä tavalla, että kuin Tytöt niissä kahessa ensimäisissä juoneissa ovat sen ensimäisen sanan laulaneet, niin ne Likat jotka käyvät niissä kahessa jälkimäisissä juonissa kertoavat saman sanan; samaten teköövät tuas vuoroistansa ne Piijat jotka käyvät niissä molemmissa jälkimäisissä parvissa näihen perästä. Sillä tavalla kerroitaan joka Sana monta kertaa, aina sitä myöten kuin tyttölöitä löytyy, jotka ovat näitä lauluja harjoittaneet. Sitten toas alottaavat ensimäiset juonet toista sanoa, joka käytetään samalla tavalla. Näin nämät Runot ulosvenytetään aivan pitkiksi, liioitenkin koska laulaissa joka Sana vielä siittenkin pitkistetään. Tämä monenkertoaminen, joka ensimäisestä parvestä hajoittaaksen aina kauvemmin, antaapi Sanoillen isomman mielen vaikutoksen, ja kuuluu aivan hyvällen, ikään kuin vuoret ja korvet kaikumisellansa vastaisi näiten lasten lauluja, sinnek astikka kuin iäni enemin ja enemin helviää, ja viimein ilmassa poisvaipuu.

Tällaista laulamista kuhutaan Helan huutamiseks, ja tapahtuu Helkatorstaina, niin kuin äsken sanottiin. Mutta ei se lopu siihen. Sitä jatketaan ja lauletaan monenna pyhännä perätyksin, Helkatorstaista aina Juhannukseen, tahi Pietarin päivään. Sillä tavalla, että joka pyhä lauletaan näistä runoista yksi sipale kerrallaan; Välittäin lauletaan heitä myöskin pyhiin uattona, kuin ei varoita olevan pyhiä kyllä. Ne jotka tahtoovat kuulla tätä Helan huutamista, laittaiksevat tännek Helluntain pyhinä, koska näitä päiviä pietään vielä muita juhlallisempinna.

Vuan ennen kuin myö näitä Runoja laveammasti tutkimme, niin käykämme takaisin Raittein ristille johon myö heitimmö meijän Piijat, ja seuratkaamme heijän askeliä! Kyynäspiästä toisiansa taluttavia lähtöövät hyö ensin käymään pitkin sitä tietä joka viep' kirkollenpäin. Se koottu kansa seuraa heitä kuin Lammas-lauma, kuunnellen pystyn korvin heijän laulujansa. Kuin hyö ovat vähän matkoo käyneet tätä tietä, kiäntävät hyö takaisin, ja mänöövät Huunan tahi Montolan tietä myöten aina Kurjan Orjan ojille. Tässä hyö kiääntäitövät toas takaisin, ja poikkeiksevat Nuurolan tiellä; josta hyö kolmaisti pyöräistäiksen takaisin, ja mänöövät halki kylän Helka Vuorellen, jossa tämä merkillinen käyttäminen lopetetaan. Vuan kuitenkin ennen kuin Vuorelle noustaan, samoavat hyö sen sivuihten Ison hauvan piähään, josta hyö kohta kuitenkin palajavat vuorellen takaisin. Vuorellen tultua lauletaaan ja tansitaan tulen ympärillä, jonka Pojat tähän tarpeiseen ovat eiltäpäin valmistaneet, ja jossa näitä Runoja viimeisellä ratkaistaan. Lesken juoksemisella, ja muilla senkaltaisilla leikiillä ja ilahuttamisella viettäävät nuorukkaiset tässä aikansa; ja ne vanhat isännät ja kylänvannhimmat kahtoovat leppeillä silmillä näitten nuortein iloja, muistelessaan ite omia vanhoja aikoja ja muinoisia huvituksia. Päivä on jo aikojaan ollut maillaan, kuin kansa häviä, ja katoa niin kuin hajottu pilvi pois vuorelta. Hiljaisuuella, ja tyytyväisellä syvämmellä kukin yön syvämmessä painatteleekse kotiin; Vieraat arvellen keskenänsä, mitä tämä kaikki merkkinnöön, ja tytöt vanhemmiensa nojalla, suloisella mielellä jos heijän lauluinsa ovat tulleet mainittuiksi ja kuultuiksi. Ainoastansa pojat jotka ei kaho yötä eikä pimeyttä, seisahtuuvat tässä vielä kauvan, ja hiilein riihtyissä pakiseevat keskenänsä, puhuttellen heijän vanhoja satujansa ja kokkaisiansa.

Hauk- ja Kyntö-Rastaat ovat jo kauvan kielellensä kiiruhtaneet päivän ja kevään tuloa, ennen kuin nämät Veikkaiset vaipuuvat pois juttelemisestansa; ja moni Tyttö on levotoin näihin tautta, kaiken yötä tyhjään kokottanut kultainsa.

Näin huutaavat hyö vuosittain Helkoa Ritvalassa, ja näin on jo monta satoo aastaikoa häntä huuettu, eikä ykskään kylässä vielä tiiä minkäneistä hyö näin teköövät, eli kuka heitä ensin pani näin huutamaan. Sitä kylän väki ainoastansa totistaa, että heijän esivanhemmat monessa miespolvessa ovat kertoineet, tämän tavan olevan niin vanhan, ettei hyö, eikä toas heijän esivanhemmat ouk kuulleet milloinkaan, tahi mistä syystä se ensin on alkunsa suanut; mutta ovat ainoastansa sanoneet ja keskenänsä peättäneet, että Ritvalan vainiot ja pellot lakkaapi kasvamasta ja hetelmiä antamasta, silloin kuin kansa näihiin kyllästyypi, tahi tämän vanhan tavansa heittää.

Mainittava on myös, että ovat ainoastansa Tytöt ja Likat jotka näihin Runoin ihtiänsä harjoittaiksen, ja jotka oppiivat näitä toinen toisiltansa. Se on myös heijän tähen kuin koko tämä juhla pietään, josta syystä se on monelta irveshampaalta, pilkan vuoksi, kuhuttu Piikoin leiri. Ilman heitä ei kylässä löyvy yhtään, satikka miehistä, joka taitaisi näitä laulella. Syy tähän taipumattomuuteen, on epäilemätä, että nämät Runot ovat tehyt kolmesta Neijosta, joihen erinomaista elämätä hyö kuvaelevat, ja niin muotoin ainoastansa ovat tyttölöihiin koskevia, sillä tavalla että hyö, näyttäissä näiten kolmen Neitoisten tapoja, osottaisi heille esimerkin, mitenkä hyö ihtiänsä pitäis käyttämän, jos tahtoisivat suaha oman onnensa suotuksi. Koska nyt näitä runoja ei lauleta muulloin kuin näinnä vissinnä päivinnä vuuessa, niin se ei ouk ihmeeksi sanottava, jos ei miehet ole heihin puuttuna, erinomattain nykyisinnä aikoinna, koska ei eneän muut Runot heitä mielytä, kuin huonot kelvottomat remputokset.

Näitä Runoja jotka tässä Helan kunniaksi lauletaan on ainoastansa neljä; joista yksi kuhutaan Alku-Sanat, ja joka ei sisällänsä pitä muuta kuin keskinäistä kehoitusta, että vastoin panetteliaiten ja kieltäjöihen tahtoa, kukkien ja mataroijen kanssa valmistamaan ihtiänsä näihin Jumaloihin männäksensä.

Tämä Runo lauletaan aina joka ilta ensiksi, jonkan perästä Tytöt välillänsä keskustelevat, mikä niistä toisista laulettaneen, Inkerin, Annikaisen vainko Matalenan Runo. Näistä kolmesta ei lauleta muita kuin yksi Runo aina iltaisella; Useemittain sillä tavalla, että ensimäisenä iltana lauletaan Matalenan, toisena iltana Inkerin, ja kolmantena Annikaisen Runo. Näistä alku-sanoista nähään silmiinnähen että hyö jo muinon ovat kieltäneet heitä näitä pitämästä, ja se näyttää ikään kuin Turusta tulleet ovat erinomattain olleet näitä lauluja vasten, koska Runossa luvataan: Ruotin ruakoisten puheilla, Turun urvut Uikkajoillen.

Toinen Runo nimitetään Matalenan-Runo. Se lausuupi siitä, että yks Neito jolla oli tämä nimi, eli suuremmmassa hekkumassa ja rikkauvessa, käytti ihtiänsä kopeasti ja ylpiästi, ja oli olevoinansa puhtaina ja parraaina Neitona, ehkä hään Vaimoista oli se pahin ja suurin häväisty. Hään oli jo salassa synnyttänä kolmet lasta, vaan suattana heitä henkettömäksi, ja murrhalla peittänyt pahat työnsä. Niin tapahtui kerran että hään mäni vettä noutamaan lähteeltä kultavarrella kupilla. Sinne tultua näki hään lähteessä kuvansa aivan ouvoksi ja hirmuiseksi. Peläten tätä rupeis hään päivittämään ihtiänsä, sanoillen: " Ohho minua Neito parka, pois on muoto muuttununna, kauniit karvaini kavonna." Jesus lähestyi häntä silloin Paimenen huamussa, tulevoinnaan varvikosta, rukoillen häneltä vettä juuvaksensa. Mutta hään sai häneltä vihapuheita, vuan ei vettä. Jesus sanoi hänellen: siksikö minä olen sinun puheis alainen, josma ilmoitan sinun ilkeyttäis? " Sanok kaikki mitäs tiiät!" vastaisi tämä sovaistu vaimo. Silloin sanoi Jesus: " kussa kolmet poikalastais? Yhen tuiskasit tuleen, toisen viskaisit veteen, kolmannen kaivoit karkeisehen. Sen kuins tuiskasit tuleen, siit ois Ruohissa Ritari; sen kuin viskaisit veteen, siit olis Herra tällä mualla; sen kuin kaivoit karkeihesen, siit olis Pappi paras tullut." Nyt vasta puhkeis Matalenan syvän. Itkin ja syntiänsä katuin, sanoi hän: " Itepäs lienet Herra Jesus!" Lankeis muahan polvillensa, pesi kyynäleillänsä Vapahtajan jalat, ja kuivaeli heitä hiuksillansa, suostuva siihen rankaistukseen jonka Vapahtaja löysi hänellen hyväksi.[9]

Kolmas Runo kuhutaan Inkerin Runo, koska siinä puhutaan yhestä Tytöstä sillä nimellä. Hänestä mainitaan että hään vielä oli aivan pieni, ja kätkyessä souatettava, kuin Lalmanti iso Ritar' kihlaisi häntä hänen kauneutensa suhteen. Vuan Lalmannille tuli lähtö sotaan kauvaks vieraillen maillen, ja sanoi lähtiissä Tytölle, että hään piti vuosikausia häntä kokottaman, vuan " kuinsa kuulet kuoleheini, ota Uro parempi, ellössä pahempataini, elössä parempataini — ota muuten muotohitteis!" Lalmanti läksi, ja oli monta vuotta poikessa. Sillä välillä Inkeri kasvoi suureksi ja ihanaiseksi. Olipas siitt yks vähä Ritar' nimeltä Eerikki, joka " vale-kirjan kannatteli " Lalmannin kuolleen, ja tahtoi viekkauvellansa Inkeriä kihlata. Mutta Inkeri ej häneen mieltynä, ehkä sukulaisetkin häntä kyllä kiusaisivat. Kuitenkin veivät hyö häntä viimeisellä " väkisin vihkitupaan; väkisin kihlat annettiin, vuan ei eneä väkisin vihillen suatu." Hiät oli jo viikkokauven juotu, piot päiviä pietty, vuan ei Inkeriä vielä vihillen suatu. Suruissansa istui hään tallin ylisellä, " sekä istui että itki, kahtoi itään, kahtoi länteen, kahtoi pitkin pohjoisehen. Näki kykkärän merellä, (lausui): jos'sa lienet lintuparvi, niin se lähet lentämään, jos'sa lienet kalaparvi, niin se vaipunet merehen; jos'sa lienet Lalmantiini, laske purjeis valkamaan!" Hiä-väki vannoi silmä kourassa hänen luulonsa olevan joutavan, erinommattain Eerikki, joka häneltä kysyi: " mistäs tunnet Lalmantiisi?" Siihen Inkeri vastaisi: " Tunnen nastan [nasta, toppen af masten, öfversta spetsen], tunnen purteet, kahen airon laskennosta, Toinen puoli uutta purtta, toinen silkiä sinistä; Silkki Inkerin kutoma, kauvan Neijon kairehtima." Hään käski veljensä nuorimman kesken kiiren jouvuttaimaan Lalmantia vastaan ottamaan, joka samassa tultuansa kysyi häneltä: " kuinka Inkeri elää?" Suatuansa asiat kuulta, jouvutti hään askeliansa, ja tuli paraaseen aikaan morsiammensa kanssa vihityksi.[10]

Neljäs Runo kuhutaan Annikaisen-Runo. Tässä mainitaan että Annikainen Neito nuori, istui Turun sillan peässä, kaitti kaupunin Kanoja, neuvoi Turun Neitoisia. Tämä toimitus joka suatto hänen elämätänsä tyyvennössä, ei kauvan pysynyt hänen onnellisessa majassa. Meren takoa moni vieras mies tuli aluksellansa Turkuun; Annikka piti heitä hyvänä ja kestinä. Vuan tämä oli hänen onnensa surma. Sillä ilman sitä, että ne hävitti hänen talonsa, hävitti ne myös hänen yksinkertaista elämätänsä. Ne suattovat häntä poisluopumaan omista vanhoista tavoista menoista ja vuattein parista. Vietellen häntä uusilla villityksillä ja houkutuksilla, vierasteli hän viimeiselläkin vanhoja ystäviänsä, ja tuli myös heiltäkin kajotetuksi. Kuin olivat häntä suaneet hyvin ostamaan heiltä heijän koreuksiansa ja kauppa-kalujansa, purjehtivat hyö jälleen pois omillen mailleen, niin ettei heitä eneä kuuluna eikä näkynä, jättäin häntä niin kuin narriksi vanhoin ystävien parveen. Mutta se näyttää kuin hänen halunsa äkkinäisiä nouvattamaan ei oisi sillä tullut täytetyksi. Sillä vaikka Runo joka hänestä puhuu on monessa paikassa puuttuva ja vajoava, nähään kuitenkin, että hään viimeisellä joutui naimiseeen yhen muukalaisen kanssa, joka vei hänen pois omaan muahaasek. Silloin vasta (ehkä myöhään) hään havaihti, että hänen syntymäpaikkansa oli muita parempi ja onnellisempi; ja juohtuissa mieleen sitä paikkoa jossa hään lähtiissänsä isänsä-muasta viimen juotti Poronsa,[11] ruikutteli hään: Siihen kasvoi tuomi kaunis, tuomeen hyvä hetelmä; karkais siihen kataja kaunis, katajahan kaunis marja; joka siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen, joka siitä lemmen leikkais, se leikkais ikuisen lemmen.[12]

Nämät ovat ne runot, joita lauletaan Helan huutamisessa. Kuka löytää heissä mitään pakanallista, mitään epäluulemista, mitään siveyttä vastaan sotivata käytöstä? Sitä vasten hyö osottaavat nuorukaisillen ylpäyven ja suastaisuuen, uskollisuuen ja Rakkauen, kevytmielisyyen ja huikentelevaisuuen palkan. Hyö opettaavat heitä ylenkahtomaan Matleenoo, että Inkeriä rakastaa, ja Annikaista surkuttella. Onko se ihmeteltävä että näiten kolmen Neijoisten esimerkit ja luovut [luotut, öden], hellästi painaiksen Tyttölöihin syvämmiihin, ja että hyö laulellessa heijän tapojansa, kukin muistutteloo omoo vastatulevaisuutta [vasta-tulevaisuus, framtid]. Se on sen eistä meijän mielestämme ei ainoastansa yksi luvallinen, mutta yksi kiitettävä tapa, että näin juhlallisesti vuosittain muistutella ja varoitella nuoria Naisia niistä virheistä ja villityksistä, jotka useemmittain tahtoo heitä vietellä, niin kuin ylpeys, huikentelevaisuus ja kevytmielisyys; niin myös kuin että toisin puolin osottaa heillen ne hetelmät jotka heillen uskollinen rakkaus kantaa.

Myö toivottaisimme ja syvämestämme mielellämme soisimme että tämä kaunis tapa, näin muistutella Nuoria vaimoja tutkistella ihtiensä aina oisi pysyvä ja voimassansa, eikä milloinkaan häviäis Ritvalan kylästä! ja vielä siittenkin että ne nuoret käyttäisivät tämän heijän esivanhemmiltansa heille heijän hyväksi asetetun juhlan omaksi onneksensa ja kunniaksensa. Näin tähen, näkisimme myö kernaast sen vanhan puheen uskottavaksi, että kylän vainiot lakkaisivat kasvamasta, kuin kansa tämän kauniin tavansa heittäisivät.

Myö ei taija olla puhumata, että se Salencyn kylässä, Picardien muakunnassa, Frankriikin Riikissä, piettävä juhla, joka mainitaan Ruusu-juhla (ja joka on aivan kuuluisa ja merkillinen) on paljon yhteenverrattava tämän Suomalaisten Helan kanssa. Tämä Salencyn juhla pietään sillä tavalla että kaikki kylän Tyttäret kerran vuuessa yhteenkokountuvat; se joka käytöksensä puolesta, ja kunniallisuutensa suhteen, on luettava heistä parraaksi ja ylistettäväksi, kaunistetaan silloin juhlallisesti Ruusunkukkaisilla, että sillä osottaa hänellen sen palkinnon ja mielisuosion kuin hään on kaikilta ansaitseva. Salency on se ainoa kylä koko Frankriikin valtakunnassa, ja ehkä koko mailmassa, jossa joka vuosi semmoinen merkillinen juhla pietään vaimoväin kunniaksi. Kaksitoistakymmentä satoo aastaikoa on tämä juhla tässä jo pietty, ja sitä pietään siinä vielä tänä päivänäkin.

Verratessa näitä molempia juhlia keskenänsä, myö ei muuten taija, kuin pitää Suomalaisten juhlaa parempana ja soveliampana. Sillä Frankkalaisten kukka-juhlassa, yks Tyttö kyllä palkitaan vaan monta jääpi palkihtemata. Se on arvattava että Tyttölöistä on monikin joka luuloo ihtensä ansaitsevan saman kunnian, ja joka nyt paheksii — ehkä myös katehtii sitä joka on kukilla lahjoitettu. Sillä tavalla, tämä muuten kaunis ja ylistettävä juhla, mielyttää yhtä ja murheuttaa monta, ja taitaa ehkä suattaa kateusta Tyttölöihen välille. Siihen vielä tuloo luettavaksi että se on varsin vaikia joukosta löytää ja ulosvalita sen parraan, ja tetä monet vanhemmat ehkä keskenänsä silmennylkiin pyytäävät suahaksensa lapsiansa tähän kunniaan; ja josta siitä ehkä kylmäkisko ja vihat syntyypi naapuriihen välillä. Näitä kaikkia kahtellesssa myö täytymme piättää, että jos tämä Ruusu-juhla monessa silmässä näyttää hyviä vaikutuksia, ja kilvoittelemuksia hyviin tapoihin, niin se myös toisin puolin kahottu, teköö monessa syvämmessä levottomuutta, murhetta ja mielikarvaisuutta. Ja jos niin tapahtuisi, että häntä joka on näin kunnialla merkitty, vasta jälestäpäin löytäisivät puheen alaaiseksi — mitä pilkkamista ja nauramista eikö semmoinen juhla ja juhlanpitäminen matkaan suata! Ilman sitä niin se ei oo totiseen siveyteen [Siveys, (ärbarhet, anständighet) qvinlig dygd; Kelvollisuus, (duglighet) manlig dygd; Hyvyys, (godhet) dygd i allmänhet] sopiva, että ulkokunnialla häntä palkita ja kaunistella. Hänen suurin palkinto on omassa ilomielituntemisessa [Ilomieli-tunteminen, sjelftillfredsställelse], ja hänen luonnollinen luatunsa on, että yksinäisyytessä ja ilman muihen tietämätä harjoitella hyvyyttä. Se on kohtullinen ja myös kiitettävä että hyvyys ja siveys nautitsee ulkonaistakin kunniata; ei ainoastansa hänen suhteen joka sitä harjoittaa, vuan erinomattain, (niin kuin esimerkki) muihen suhteen; vaan minä pelkään että Salencyn nuoret Tyttäret, kilvoitellen keskenänsä tätä kunniata, hakeevat hyvyyttä ja hyviä tapoja enemmin kunniansa suhteen, kuin ite hyvyytensä suhteen. — Olkoonpa asia miten tahaan, niin on hyvä, kuin hyvin laittaa.

Kuitenkin pitämmme myö Ritvalan Helkoo siinä asiassa parempana, ettei Piioista yhtä ylistetä, toisia alenneta. Tässä hyö kaikki suavat tilaisuutta että mieltänsä myöten joukossa rehvastella, mutta kukin kantaa mitä hään on kylvänyt. Näissä Runoissa löytäävät ne hyvät piiat esimerkkinsä, niin myös kuin ne pahatkin. — Heitä kyllä tässä ei kukaan kiitä, sen vähemmin toru ja nuhtele, vuan ne kantaavat kukin povessansa, riemunsa tahi murheensa. Kuin hyö laulaavat Inkerin tahi Matalenan tapauksia, niin se vaikuttaa heissä enemmin kuin että lausua heillen ilosta tahi surusta. Sillä puhuttaissa Inkeristä ja hänen käytöksistänsä, muutteloo ne nuoret Tytöt oman mielensä tietämätöinnä hänessä, tahi toas häntä omassa mielessänsä. Ja sillä tavalla tämä nuorukainen ja Inkeri ei eneä ouk toisista erinäiset, voan yhtä olentoa. Minä oon nähnyt ihe Ritvalan Tyttäriien näitä laulaissa itkevän; muutamat vuotattivat ilon kyynäleitä, muutamat surun.

Vuan mitäs myö eneä puhumme tästä Helanjuhlasta! Myö olemme jo nähnyt sen suuren aivotuksen kuin meijän esivanhemmat ovat tahtoneet sillä osottaa. Meijän tuloo tätä niin kuin muitakin heijän jäännöksiä, kunnioittoo ja arvossa pitee, ei pilkata ja ylenkahtoa.

Niistä jotka enemmitten ovat tahtoneet suattoo tätä juhlaa hävitöksen ala, luulessaan tässä olevan jotakuta pakanallista ja epäjumallista palvelusta, tahi yhen siemenen pahuuteen ja epäluuloon, on Sääksmäen ennen muinonen Rovasti Forsselius, jonka henkellisessä Papin-neuvoittelemuksessa etesveti kantelemuksia Ritvalaisia vasten tästä heijän käytöksestänsä. Koska asia oli moa-oikeuessa tutkittu, ja sieltä lykätty Consistoriumin koettelemuksen ala, niin annettiin siinä sellainen piätös, ettei Ritvalaisia kielletä Helkoa huutamasta, ainoastansa hyö kertaus-sanoistansa poissulkevat sen sanan Jumala(?). Tätä tekivät hyö myöskin, ja kuin ennen vanhuutessa ovat laulaneet: " Jumal' on kauniissa joukoss," niin laulaavat nyt ainoastans: " kauniissa joukoss ".[13]

Toisin päin ovat toas Muaherratkin puolestansa kieltäneet heitä valkeata pitämästä Helan vuorella siinä pelvossa, että tuostakin taitais turmio tapahtua; ehkä tämä vuori makaapi vainion keskellä kaukana pois mehistä ja muista kylistä. Tätäkin ovat hyö vaariin ottaneeet, ja käyttäävät nyt Helkoa vähemmällä juhlallisuuella vaan isommalla yhtä-tyytyväisyyella [yhtä-tyytyväisyys, liknöjdhet] kuin ennen.

Mutta koska myö nyt olemme kyllä puhunut tästä juhlan pitämisestä, niin ehkä se ei oisi sopimatoin että vähä puhua kylästäkin jossa se pietään.

Ritvalan kylä on epäilemätä yks niistä vanhemmistä kylistä Sääksmäen pitäjässä;[14] ja juuri sen tienoilla vielä nähään jäännöksiä siitä vanhanaikuisesta Hakoisten linnasta, josta nyt ainoastaan yksi kivi-raunio on jälellä.[15] Kirjoissa tämä kylä kuhutaan Ridvalla, vaan suusanalla Ritvala, ja maan-kielellä [maan-kieli, Provins-dialekt] Ritvala. Se näyttää ikeän kuin kylä oisi nimensä suanut Ruohin kielestä, ja josta oisi arvattava että Ruohtalaisia ennen on tässä asunna. Silloin kuin Vallan-hallihtia [Vallan-hallihtaja, Riksföreståndare] Birger vuonna 1250 rakensi Hämeenlinnan ja siihen kuletti joukkonsa, on mahollista, että muutamatkin hänen Sankarista asuivat linnan ulkopuolella niissä lähimmäisissä pitäjissä; ja on uskottava että jokuu heistä silloinkin oleskeli Seäksmäessä ja alotti Hakoisten linnoo; ja että Ridvallan kylänpaikka silloin ainoastaan oli yksi kankasmaa tahi nummi, jossa heijän Sankarit ja Soturit [riddare och kämpar] lennättivät hevoisiansa.

Vallan-mantie joka Hämeenlinnasta viepi Tampereseen kulkoo kylän läviten, jossa vielä toinenkin pitäjän tie kulkoo ristiin; ja se on tällä ristillä kuin piijat näinnä Helka-iltoinna, yhteen tunkeiksevat. Kylästä luetaan puolitoista virstaa kirkollen, vuan ei muuta kuin virstaa Huittulan keskievariin. Kylä on jaettu kahteen suureen osaan, josta yks kuhutaan Yläkyläksi, toinen Alakyläksi. Yks peltomoa eroittaa heitä toinen toisestansa.

Kaikki mitä tässä nyt on puhuttu, on sanottava Alakylästä, joka Yläkylästä makoo etelään, ja on luettava heistä sekä vanhemmaksi että suuremmaksi. Yläkylässä rajoittaavat myös Helkoa, vaan iteksensä toisella kohalla, kuhuttu Karjuveräjänmäiksi; muutoin ne käyttäävät ihtiensä samalla lailla kuin Alakylässä, ja laulaavat samojakin Runoja.

Se on meistä outo kyllä, ettei molemmat kylänpiät yhessä pie tätä yhteistä juhlaa; vaan on uskottava että hyö vanhuutessa ovat olleeet yhessä, ja oisi toivottava että hyö myös tästäpäin yhessä käyttäisivät tämän kauniin juhlan. Jos ei muuten, niin sillä tavalla että kaikki lapset kokountuisivat yhen valkian ympärille, jos kohta hyö kävisivätkin sinne kahessa joukossa.

Tämä jo monaisten mainittu Helka-vuori ei ouk mikään oikea vuori, vuan yks harju-tahi selänne-mua, joka pistäiksen Alakylän etelä puolelle, ja jonkan toisella puolella Vanajavesi ynnä hänen monen suarensa kanssa puahtaa kuin vesipata. Helka Vuoresta on jo suurin osa tehty peltomuata, ja mikä hänestä on jälellä kasvattaa paljaita katajapensaita ja kanervoja. Siihen missä valkiata ennen piettiin, on äskettäinkin kaivettu tervahauta, niin että se juuri näyttää niin kuin kylän Helka jo ottaisi Ritvalasta eronsa. Se on paha kyllä että kylän asukkaat ei paremmin korjoo yhtä paikkoa, jossa heijän esi-vanhemmat monessa miespolvessa ovat Tyttölöihen ja Ystäväitten keskellä viettäneet niin monta suloista ajan kulua.

Myö tahomme myös nyt tässä jälestäpäin julistaa ne Runot josta myö jo olemme puhunut, ja joihen laulaminen on luettava niin kuin Helan suurin pyhyys. Myö tiemme tätä sekä heijän sisällepitonsa suhteen, sekä että myös Tulevaisillen säilyttäisimme meijän esivanhempien vanhoja juohutuksia [juohutus, Dikt].

Kuitenkin täytyy meijän ensin muistutella, että myö heijän tutkiissa olemme löytäneet heijän olevan aivan puuttuvaiset [puuttuvaiset, Bristfälliga, defecta, fragmentariska] ja vian alaiset [vian-alaiset, corrumperade].

Myö ei ouk uskaltanna mieltämme myöten parata näitä virheitä, vuan tahomme lukioillen toimittaa heitä aivan senkaltaiset, kuin niitä tällä haavalla Seäksmäissä lauletaan, luuleissamme että kukin mieluisammasti käsittäisi heitä, heijän omassa vanhanaikuisessa, jos kohta alaistomassakin puvussa, kuin että suaha heitä jatketuksi, parsituksi ja paikatuksi tämän ajan tilkuisilla.

Myö olemme sen eistä pitänä sitä puheenmurretta hyvänä, kuin tässä kylässä puhutaan, ja josta nämätkin Runot ovat osansa suaneet; ja olemme kirjutanneet heitä niin katkaistunna ja murrettunna, kuin ovat, että silläkin säilyttäisimme heijän omat vanhan-aikuiset ja näillen paikoillen varsin tunnettomat sanat;[16] joista myökään emmö kaikkia käsitä. Kuitenkin oommo myö kokenut että muistutuksillamme heitä joksikin selittää. Vaan se tuli meistä pahoin tehty, ettei myö silloin muistana kirjuttoo heijän laulamusta (melodi) muistiin, mutta toivoomme vastapäin suavan tätäkin toimittanneeksi.

I. ALKU-SANAT.[17]

Ruvetkasme, rohjekasme, Kaunissa joukos'! Elkäs eäntämme hävetkö, Kaunissa joukos'! Vaikk' on Lapset laulamassa, Kaunissa joukos'! Pikkuiset pirisemässä, Kaunissa joukos'! Heikot Virret heittäjälle, Kaunissa joukos'! Annas mun käjen kukata, Kaunissa joukos'! Merihelmet helkyttellä, Kaunissa joukos'! Saksan pehkineet sanella — — — Kaunissa joukos'! Ruotin ruakoisten puhella, Kaunissa joukos'! Turun Urvut uikkajoille, Kaunissa joukos'! Väätty-vasken vaikkajoille, Kaunissa joukos'! Käykäm' Siukukset sinelle, Kaunissa joukos'! Mataroille morsiameks, Kaunissa joukos'! Tuokam' sieltä seulan täysi, Kaunissa joukos'! Mataroita markan vakka, Kaunissa joukos'! Tehkesme sinistä siltaa, Kaunissa joukos'! Uikamme punainen porras, Kaunissa joukos'! Jumaloihiin männäksemme, Kaunissa joukos'! Jumaloihiin puhtaisiin, Kaunissa joukos'!

II. MATALENAN-RUNO.[18]

Matalena Neiro nuori Kauvan se kotona kasvoi, Kauvan kasvoi, kauvas kuului, Tykönä hyvän Isänsä, Kanssa armahan Emonsa. Polki, polki permannoita Hänen korko-kengillänsä, Rautaisen rahin kulutti Astioita pestessänsä, Kulman pöyvästä kulutti Hopiapäällä veittellänsä, Hirren kynnystä kulutti Hänen hieno-helmallansa, Toisen hirren päänsä päältä, Hänen kultakruunullansa.

Matalena Neiro nuori Mäni vettä lähteeltä, Kulta kiuluinen käressä, Kulta korva kiuluisessa; Katteli kuvan siansa — — — "Ohho, minua Neiro parka! Pois on muoto muuttununna, Kaunis karvani karunna! Eipä kiillä rinta-kisko, Eikä hohra pää-hopeeni!" Jesus Paimena pajussa, Karjalaissa kaskismaissa, Anoi vettä juoraksensa. "Ei o mulla astiata, Ei o kannuini kotona! Pikarit pinona vierit, Kannut halkona kaalsit." "Pistäpäs pivon täysi, Kahmalon täysi kanniksella!" "Mitäs puhut Suomen-sulha, Suomen-sulha, Mairen-orja, Isäini ikäinen paimen, Ruoti ruorolla elänyn, Kalan-päillä kasvatettu Karjalaissa kaskismaissa."

"Siismä lienen Suomen-sulha, Suomen-sulha, mairen-orja, Isäis ikuinen paimen, Ruoti ruoroilla elänyn, Kalan päillä kasvatettu Karjalaissa kaskismaissa, Ellemme elkiäs sanelen?" "Sano kaikki mitäs tierät!" "Kussas kolmet poikalastais? Yhren tuiskasit tuleen, Toisen vetkaisit veteen, Kolmannen kaivot karkeiseen. Sen kuins tuiskasit tuleen Siit olis Ruotissa Ritari, Sen kuins vetkaisit veteen Siit olis herra tällä maalla, Sen kuins kaivot karkeisehen, Siit olis Pappi paras tullut." Matalena Neiro nuori Rupeis vasta itkemään. Itki vettä kiulun täysi, Pesi Jesuksen jalat; Hiuksillansa kuivaeli. "Itepäs lienet Herra Jesus Kusmuin elkeeni sanelit! Pane minua minkäs tahrot, Soihin maihin portahiksi, Jaloin päällä-käytäväksi, Joka porton käytäväksi, Joka tuulen turjotella, Laaja lainen larella."

III. INKERIN-RUNO.[19]

Inkeri ihanen Neiro Varas se vakuhun nais, Lalmanti Iso Ritari Anto kättä kätkyä Ison kimpun kihlajell, Suuren sormuksen lunasti. "Kokotteles vuotta viisi, Vuotta viisi, vuotta kuusi, Kanssa kaheksan keseä, Ynnä yheksän suven, Vuosi-kausi kymmenettä! Kuinsa kuulet kuoleheeni, Ottakos uroa parempi! Elkössä pahempataini, Elkössä parempataini, Ota muutoin muotohitteis!"

Erikki vähä Ritari Valeh-kirja kannatteli, Valeh-kirja kiiruhulta: "Lalmanteis on sorissa voit'tu, Pantu maahan paimen luissa." — — —

Inkeri ihanen Neiro Väein vietiin viintupa, Väein kihlat annettiin, Väein ei eneä vihillen saatu. Ei miehin eikä miakkan, Eikä uljoisten uroisten, Eikä vaimojen valitten, Eikä neitten kauneuven. Inkeri ihanen Neiro Istu se lutin solassa, Sekä istu että itki, Katto itään, katto länteen, Katto poiki pohjoisehen. Näki kykkärän merellä: "Jossa lienet lintuparvi, Niin sä lähre lentämään! Jossa lienet kalaparvi, Niin se vaipunet mereen! Jossa lienet Lalmantiini, Laske purtees valkamaan!" Erikki vähä Ritar: "Mistäs tunnet Lalmannikseis?" "Tunnen nasta, tunnen purteet, Kahen airon laskennosta, Toinen puoli uutta purtta, Toinen silkiä sinistä; Silkki Inkerin kutoma, Kauvon Neiron kairehtima."

"Minun nuorin Veljykkeisen, Ota ohrilta oriis, Irulta ikä-lihanen, Maata-jalka maltahilta, Aja vasta Lalmantia!" "Terve, nuori Naeramiehein! Kuinka Inkeri elää?" "Hyvä Inkeris elää, Viikkokausi häitä juotu, Toinen lahjoja lareltu, Kolmas annettu antemia."

IV. ANNUKAISEN-RUNO.[20]

Annukainen Neiro nuori, Istu Turun sillan päässä; Kaitti kaupungin Kanoja, Neuvo Turun Neiroisia.

Nousi pilvi luotehesta, Toinen lännestä läheni; Se kuin lännestä läheni, Se muutui Neiren haaksi; Se kuin nousi luotehesta, Se muutui kestin haaksi. "Jo mun kesti kerran petti, Hukutteli huoran poika, Söi mun syötetyt Sikaini, Joi mun joulu-tynnöriini. — — Minun pieni pelto-paitain Tahto verkaista hametta, Minun verkainen hameeni Tahto vyötä kullattua, Minun vyöni kullatuini Tahto raskaita rahoja, Minun raskaat rahaani Tahto nuorta kauppamiestä, Minun nuori kauppamiehein Tahto männä muillen maillen, Muillen maillen vierahillen. Puhui purjehen siaan, Kantoi hahteen kalunsa. — — — Hikois' Hirvi juostuansa, Joi Hirvi janottuansa, Herantiestä lähtehä. Siihen kuolansa valutti, Siihen heiti haivenensa; Siihen kasvoi tuomu kaunis, Tuomuun hyvän herälmän; Karkais siihen kataja kaunis, Katajahan kaunis marja; Joka siitä oksan otti, Se otti ikuisen onnen; Joka siitä lemmen leikais, Se leikais ikuisen lemmen. Jesuksen jätän siaani, Maaria hyvä majaini, Hyvä on toisten tullakseeni, Parempi palatakseeni Ennen tehruillen teloillen, Aluttoillen anturoillen. Kennenkäs on telat tekemät? Kennenkäs on anturat alomat?" "Jesuksen on telat tekemät! Maarian on anturat alomat."

G—nd.

VANHOIN SUOMALAISTEN AJANLUVUSTA.

Ihmiset on jo vanhoinna aikoinna löytäneet tarpeelliseksi, että jollakulla tavalla meärätellä ajan kulua. Se on ollut päivällä kesäsinnä aikoina, kuin talvisinna — niinnä pitkinnä öinnä, tarpeellinen että selittää ajan ja päivän juoksua. Jokainen kansa on eri-tavalla kokenut tätä toimittaa, ja omalla loavullansa nimittännyt näitä ajan muutoksia. Ennen kuin kellot, tunti-lasit [ Timglas ] ja tuntipassaat [ Timwisare ] tulivat tietyiksi, niin oli melkein vaikia ja ehkä mahotoin, että tasoittaa ja luettaa tunnin kulumista. Kuitenkin ovat ne vanhat Suomalaiset, ilman näitä tarpeita, tässäkin asiassa melkeen ymmertännyt tarkoitella sekä hetken[21] että tunnin miärät; niin että niillen vielä nytkin ei ouk kellosta talvista, eikä huolla tunnintuikkareista[22] Päivä on heilien niin kuin muillenkin ollut se johtattaja, joka osotti heillen ajan-juoksut, ja josta hyö parraaittain taisivat ajanluvut tarkoitella. — Pävännousun- päivänlaskun- ja syvänpäivan-aikaa eroittaa vähä kukin, kuin myös, että päivä vuorokauven piästä loistaa entisellä kohallansa; mutta että tasoittaa tätä vuorokautta yksissä meärätyissä ja yhtäläisissä osissa, siihen ei pystyk joka miehen kynnet, ja onkin ilman kellota varsin mahotointa. Eivät Suomalaisetkaan osanneet kellon puuttehessa tätä toimittoo, mutta ymmärsivatpä kuitenkin jakaella vuorokauttensa vissiin erilaisiin osiin, joita ne aivon hyvin tiesivät toisistaan eroitella; ja tulivat sillä aikaan, koska heill' ei ollut toista parempata.

Se on uskottava, että se roaka ihminenkin ensin hoksaisee, että aurinko jonkun vissin ajan peästä paistaa taivaalla sillä kohalla kuin ennenkin, tahi että se aina vuorollansa kulkoo omia vanhoja polkujansa.

Koska hään oli näin yhen vuoronsa matkaasek tehnyt, niin Suomalaiset kuhtuivat ajan, joka oli sillä välillä kulunut, Vuorokausi.[23]

Tämän vuorokauven jakoivat hyö siitten kahteen peä-osaan, joita hyö kuhtuivat "Ajat", nimittäin, päivän - ja yön-aika.

Päivä t. päivä-kausi,[24] kuhtuivat sen ajan kuin päivä paisto, ja olivat toimessaan; ja

Yö t. yö-kausi,[25] silloin kuin oli pimiä, ja hyö lähteneet levollen.

Mutta koska päivä ja yö ei tullut perätyksin ja järjestään, vaan verkkaisella ajan kululla, niin kuhtuivat sitä aikoo, joka oli heijän välillä, ja ikään kuin eroitti heitä toinen toisestansa, "oamu ja ilta."

Oamu t. huomen,[26] merkihtee päivän alkua ja yön loppua, tahi sitä aikoo vuorokauvessa joka oli yön ja päivän välillä; ja

Ilta t. ehto,[27] merkihtee yön alkua ja päivän loppua, tahi sitä aikoo joka oli päivän ja yön välillä.

Päiväkauvensa jakailivat hyö muuten kolmeen osaan, nimittäin:

1) Aamusta päivee t. oamupuol-päivee, jota luettiin päivän noususta oamiaiseen asti; kesällä 6 tuntia, talvella ei yhtäkään.

2) Syvän-päivä, jota luettiin oumiaisesta murkinoillen asti, eli 6 tuntia.

3) Ilta-päivä, t. iltapuol'-päivä[28], jota luettiin murkinasta päivän laskuun; kesällä 7 tuntia, talvella ei yhtäkään.

Kuin tarkoittivat työn aikojansa, niin jakoivat niinikään päivänsä kolmeen osaan, joita hyö kuhtuivat rupiamia, t. rupeema, koska hyö silloin aina uuvesta rupeisivat työhöön; tahi ruokaväliä, koska näillä ymmärrettiin niitä aikoja, jotka olivat ruoka aikoin välillä.[29] Nimittäin:

1) Oamu-rupiama, jota luettiin heijän ylösnousemisesta oamiaisiin, tahi siihen kuin söivat eineensä, tahi kello nuon 3:sta ja 4:stä aina kello 8:aan ja 9:ään, eli neljä t. viisi tuntia.

2) Puolipäivän-rupiama, jota luettiin oamiaisista murkinaan, tahi kello 8:sta ja 9:ästä, kello 2:hteen ja 3:meen; eli kuus tuntia.

3) Ilta-rupiama, jota luettiin murkinoista iltaiseen, tahi kello 2:sta ja 3:sta kello 8:saan ja 9:sään, eli kuus tuntia.

Yöt jaeltiin niinikään kolmeen osaan, nimittäin:

1) Ilta-puol' yötä, t. ilta-yö, jota luettiin kello nuon 10:estä ja 11:estä kello 12:teentoista, tahi yks eli kaks tuntia.

2) Syvän yö, t. syvän-yön aika, jota luettiin kello 12:nestä kello 1:hteen, eli yks tunti.

3) Oamusta-yö t. oamupuol' yötä, jota luettiin kello 1:stä kello 2:hteen ja 3:meen, tahi yks eli kaks tuntia.

Tämä jakaminen oli erinomattain kesäisinnän aikoinna luonnollinen, koska hyö silloin nousivat ylös päivän nousulla, ja mänivät moata päivän laskulla; mutta syksyn puolla, ja alinomattain talvella, koska päivät olivat lyhymmillänsä, niin tämä jako ei eneä ollut seisovainen, koska heijän silloin täytyi jo pimeyvellä sekä ylösnousta, että toimittoo työtänsä. Eli toisin sanottu: koska oamut ja illat olivat jo venyneet niin pitkiksi, että hyö itestään jo synnyttivät ajan-kausia.

Nämät ajat, jotka valvantonsa puolesta luettiin päivään, ehkä heitä pimeytensä suhteen, ei eroitettu öistä, kuhuttiin puhteiks, koska silloin liiuksesta puhuttiin ylös valkiata, ja valvottiin kunnek päivä piti puheta.[30] Näistä puhteista kuhuttiin yks oamu-puhe, toinen ilta-puhe. Heitä luettiin sitä myöten pitkiksi, kuin oli vuotta kulunut. Eikä heitä muuten jaettu, kuin sanoilla, "kukko oli jo niin ja niin monta virttä laulanut", tahi: "laulanut niin ja niin monta hetkee" ( stunder, wäckter ).[31] Mutta tämä oli aivan puuttuvainen, sillä toisinaan hyö laulaa illan pimitessä, toisinaan parras-puuhun noustessansa, toisinaan yön syvämmillä, toisinaan päivän valetessa, j.n.e. sitä myöten miten ovat nuoria tahi vanhoja; eli sitä myöten miten ovat kunnollisia tahi kunnottomia.

Kesäisinnä aikoinna, koska yöt ovat lyhymmillänsä, niin ei löyvy ollenkaan näitä puhteenaikoja, eikä heitä silloinkaan mainittu; mutta syksyllä ja keväällä, vaan liioitenkin talvella, koska on yötä liiaksikin, silloin puhteetkin olivat yhtä pitkät kuin rupeamat, tahi nuon melkeen yhtä pituiset, kuin talviset päivät. Sillä oamu-puhe luettiin Joulun aikana k. 3:sta — k. 9:sään, tahi 6 tuntia; ja ilta-puhe k. 3:esta — k. 9:sään, eli 6 tuntia; ja päivät luetiin joulun olla k. 9:stä — k. 3:meen, eli 6 tuntia. Yön tahi makuun aika olisi ollut tämän luvun perästä myöskin 6 tuntia; vaan kuin veitään pois iltaisen ja valvomisen ajat, niin se ei ouk jos ainoastansa 4 tuntia kaikkiaan.

Näin jakailivat hyö nyt vuoro-kautensa ensinnik neljään osaan, nimittäin päivään ja yöhön, iltaan ja oamuun; tahi neljään peä-aikaan, nimittäin päivän- ja yön-aikaan, ja oamu- ja ilta-puhtehen. Mutta koska hyö sillä eivät kuitenkaan osanneet tarkoittoo niitä monia erinnäisiä ja pienemmäisiä ajan kuluja vuorokauvessa, joita myö kelloloillamme toimitamme, niin hyö toisella tavalla kokivat niitä tapailla.

Päivällä niin aurinko auttoi heitä valollansa näitä miärätellä, yöllä täytyi heijän ottoo oppia muista merkkilöistä. Koska nyt päivä nayttäikse taivaalla erikohalla erinnä vuosaikoinna, ja päivät että yöt sitä myöten lisentyyvät että pimentyyvät, niin tuli tämä heijän ajan-laskeminen [ajan-lasku, tideräkning; ajan-laskeminen, Sätt att räkna tiden] aivan puuttuvaiseksi ja muutoksen alaiseksi. Heijän täytyi sen eestä tehä kahta tällaista ajan-laskua, joista yksi kelpais kesäisinnä aikointia, toinen talvisinna. Mutta nämät ovat kumpaisetkin vähä vitaisia ja vuotta myöten vajenevaisia, koska päivä jo puolessakin aastajassa välittää kaikuvansa. Se on sen eistä tarpeellinen, että ensin tuntea mistä vuuen ajasta on kysymys, ennenkuin ajan-kulkua vuorokauvessa selitetään. Niin myös on erotus pohjoisemmista ja eteläisimmisistä paikoista; myö oommo tässä tarkoittannut keskellen moata, ja arvaellut mikä oisi sopiva suuremmallen osallen moastamme.

Että tarkemmin tuntea tätä, nimittäin mitenkä meijän vanhemmat ovat ajan lohkoineet ja nimittänneet, on sekä hauska että ehkä myös monestin tarpeellinen tietä, koska ajanluvussa vielä nytkin harvoin mainitaan tuntia; kaukaisemmissa moakuunissa, ehkä — ei milloinkaan.

Ne nimet jotka tässä mainitaan, ovat Savossa tavalliset, muualla ehkä ruukataan muita, joita eimö tunnetak.

a) Kesäisinnä aikoinna

Oamu-puol' yötä, sanotaan kuin kello on 1 yöllä.

Ennen päivän koitetta — nuon k. 1/2 2. Virk. koido eel.

Vähee ennen päivän nousemista, sanoovat silloin kuin on taivas iässä punainen, ja koska jo rupia tuntumaan millä kohalla päivä nousoo. Sanotaan myös että päivä silloin ruskottaa — k. 2.

Pävän-nousun aika, t. päivän nousu sanotaan silloin kuin ikään päivä on nousemassa, nuon k. 1/2 3. Virk. päwä nousmisse aeg.

Jälkeen päivän-nousu, t. päivän noustua, (Torn. päivän nostua ) vähäikkystä myöhämpi — kuin on jo päivä yläällä — k. 1/2 3.

Päivä on sylen ylyyellä, sanotaan kuin on nuon sylen verran nousut, k. 3/4 3.

P. on kahen sylen ylyyellä, k. 3.

P. on kolmen sylen ylyyellä, k. 3 1/4.

P. on ennen suurus-paloja, k. 5; (talvella k. 6, 7).

P. on suurus-paloilla,[32] silloin syövät hyö suuruspaloo tahi eineensä, kuin ovat hetkese työtä tehneet; leikkuun aikana aina, k. 1/2 6.

P. on puol'-aamiaisissa, e. puol'-aamuisissa, t. puol-aamiaisen aika, k. 6.

P. on vähä ennen oamiaisia, t. oamiais-päiviä, e. aamus-päiviä, k.7

P. on oamiaisissa, t. aamuisissa, e. Oamiaisen aika (Torn. einehen aika ), k. 8.

P. on korkeissa e. myöhäisissä aamiaisissa, k. 1/2 9 — 9.

P. on halki moan,[33] k. 10; muutamissa sanotaan, että päivä silloin paistaa vesi etelällä (?) t. halki ilman. Virk. kesk-hommiko t. enne lounat.

P. on puolen rinnassa, t. puolen päivän rinnassa, sanotaan kuin kello käyp kahtatoistkymmenettä — k. 11, Virol. kuhtuuvat tätä noor louna aeges.

P. on puolessa, t. puolen päivän aika. Silloin sanotaan myös päivän olevan korkeimissaan — k. 12. Virk. louna aeges (?).

P. on jälellä puolen, t. yli puolesta, ikään kuin se siitä pyörähtää — k. 1. Virk. kesk päwa aeges, kesk-lounat, pool-lounat (?).

P. on poikki-moan,[34] t. aikuisissa murkinoissa — k. 1, silloin sanoovat myöskin että päivä alkaa jo paistaa kontti-kuusen peällä t. kontti houkan peällä,[35] joka merkihtee että se jo paistaa sen honkan peällä kussa kontti t. ruoka-laukku riippuu; joka toas toimittaa, että oisi aika muka ruveta jo ruuallen; sanotaan myös että se paistaa linnun ratoo kohti ja linnun lennosta.[36]

P. on liki murkinata — k. 2 1/4.

P. on murkinan rinnassa — k. 1/2 3.

P. on murkinoissa, silloin syöpi työrahvas atriansa, t. murkinansa (Savol.[37]) Lounansa (Karjal.) päiväellistänsä (Hämäl.) puolipäivänsä (Turkul.) — k. 3.

P. on vähä-vitaisissaan — k. 3 1/4.

P. on alaisissa murkinoissa, t. myöhän murkinoissa — k. 1/2 4. Virk. pärrast lounat.

P. on vitaisissaan[38] — k. 4, sanotaan myös että päivä silloin on lännellä.

P. on aikaisissa saunan panoissa — k. 5.

P. on saunan panoilla — k. 6.[39]

P. on myöhäisissä saunan panoissa — k. 1/2 7.

P. on kolmen sylen ylyyellä.

P. on kahen sylen ylyyellä.

P. on sylen ylyyellä.

P. on puihen latvoin tasalla — 9 1/4. Virk. pääw on metsä ladwus.

Vähää ennen päivänlaskua — k. 9 3/4. Virk. enne päwa mahha-minnemist.

Päivän laskun aika — k. 9 1/2. Virk. Päwa weretamisse aeg. Päwa mahhaminneminne.

Päivän laskettua t. lasettua — k. 10.

P. on jo ollut aikojaan maillaan — k. 1/2 11.[40]

Ilta-puol' yötä, k. 11.

Syvänyön aika, t. yön syvämmellä t k. 12 (silloin kuin ei linnut laula).

b) Talvisinna aikoinna.

Aamupuol' yötä — k. 1.

Kukon laulu-aika — k, 2. Silloin alkaa Oamu-puhe, jota luetaan aina kunnekka tuntuu päivän piiri. Ne jotka myöhämmin nousoovat ylös, lukoovat puhteen aikaa vasta k. 3 t. 4.

Ylösnousemisen-aika — k. 3.[41]

Päivän piiri, sanotaan tuntuvan, kuin ei muualla tunnu päivee, ainoastansa yksi pikkiriikkinen juova, joka pouta ilmana paistaa moata vasten iässä. Sanotaan myös että päivä silloin vähäisen hiiluu. Virk. kuhutaan sitä koido piir.[42]

Päivän karva, sanotaan silloin koska piiri on jo vajunna loajemmaksi, ja taivas rupea tulemaan harmoon tahi hallahan näköiseksi. (Tätä sanotaan erinomattain pilvisenä ilmana).

Päivän koitto, on heti samalla ajalla ehkä vähäisen myöhämpi. Virk. koido aim, koido aeg. Lapk. iddietes rawem, (oamu-rusko).

Hämärä-päivä t. Päivä-hämärä, silloin alkaa ikkunasta vähä kussakin paikassa tuvassa nähä, että päivä on valkenemassa. Virk. ämmarik.

Harmoo-päivä (vähä myöhäisempänä) silloin alkaa jo tuassa selittää yhtä ja toista.

Aamiaisen-aika — k. 8.

Päivän nousun aika — k. 9.

Päivä on halki moan — k. 10.

P. on tuvan lämpyyllä, t. tuvan lämmitöksen aika, silloin kuin pannevat tupiansa lämpiämään — k. 10, 1/2 11.[43]

P. on puolen rinnassa — k. 11.

P. on puolessa — k. 12.

P, on jälellä puolen — k. 1.

P. on murkinoissa — k. 2.[44]

P. on illan suussa — k. 2 1/4.

P. laskun aika — k. 3.

Ilta-viuru t. illan vihhi, silloin kuin panoovat sikojansa kiini.[45] Pohjan perällä sanoovat myös illan myrä. Virk. viddevik, Lapk. peiwe widdotaken lä — k. 5/8 3.

Ilta-hämärä — k. 3/4 3.

Saunan lämmitöksen aika — k. 3. Ilta-puhe alkaa nuon k. 3, ja kestää aina k. 10:neen.

Päiviin salo,[46] sanotaan vähä vielä tuntua nuon k. 3 1/4. Pohj. P. kaju.

Kylvyn aika — k. 8.

Iltaisen aika — k. 1/2 9 - 9.

Asetoksiin aika, t. maatappanon aika — k. 9.

Valvonta aika — k. 10.

llta-puol' yötä — k. 11.

Syvän yön aika, t. yön puolessa — k. 12.

Näin jakavat hyö vuorokautensa myös pienemmissäkin aika-kausissa, joita hyö puheissansa tarkoittivat, kuin tahtoivat nimittää näitä pienempiä ajan juoksuja. Jos tahtovat e.m. tuumata k. 1/2 3 jälken puolta päivää, niin eivät milloinkaan sanonneet: kello puol' välissä kolm, mutta sanoivat (kesällä) että päivä oli murkinan rinnassa ja (talvella), että päivä oli, laskeiksemassa ja samalla tavalla, jos tahtoivat e.m. tarkoitto k. 3 1/4 iltaisella, niin sanoittiin kesällä: että päivä oli vähä vitaisissaan, vaan talvella, että päivän salo vielä tuntui, j.n.e.

Mistä ajasta ne vanhuutessa lie vuorokautensa alottaneet, on tietämätöin, mutta arvattava ois, että se oli oamusta-puol' yötä, eli siitä kuin päivän piiri rupeisi tuntutmaan, koska hyö ehkä lukivat vuosiansakin siitä, kuin päivä rupeisi meijän maita lähestymään.[47]

Jos vanhoina aikoinna taisivat jakaella päiviä viikkokausiin, on tietämätöin,[48] koska se sana Viikko[49] selkiästi näyttää olevan otettu Ruohtalaisesta sanasta wecka, tahi Saksalaisesta Woche, elleime tahtoisi piättää, että nämät ovat soatut Suomalaisesta t. Lappalaisesta.

Samaten ovat myös ne seithemet päivät viikossa nimitetty Ruohtalaisten kielen mukaan, nimittäin:

1) Maanantak t. Maanantai (Måndag;[50]) Virk. ees päiw (ens-päivä) ja esmas-pääw (ensimäinen päivä) Lapk. Manotak.

2) Tistak t. tiistai (Tisdag;[51]) Virk. teisi-pääw t. töisi-päiw (toinen päivä); Lapk, Tisdag.

3) Keskviikko (Onsdag;[52]) Virk. kolma-päiw t. pääw (kolmas päivä) ja kesk-näddal; Lapk. kaska-vakko; nämät nimet ovat kaikki otettu siitä, että se on ikään kuin keskellä viikon (Mittwoch) Ungk. Szereda.

4) Torstak, t, torstai (Thorsdag;[53]) Virk. neljapäiw t. pääw (neljäs päivä) Lapk. Tuoresdag. Ungk. csötörtök.

5) Perjantak t. perjantai (Fredag;[54]) Virk. rede t. redi; Lapk. perjedag, t. perjetak.

6) Lauantak t. lauantai (Lördag;[55]) Virk. lau-pääw, pool-päiw. Ungk. szombat.

7) Sunnuntak t. sunnuntai (Söndag;[56]) Virk. pyhha-pääw, pyhhäpäne-pääw, pyhhäpäiw. Lapk. Ailek, ailekes-peiwe, sodno- peiwe.[57])

Ehkä Suomalaiset eivät näillä nimillä eroittaneet päiviänsä, niin se näyttää kuitenkin kuin oisivat rajoittaneet vissiä päiviä toisista, koska hyö kuhtuivat muutamia:

Arkiloita[58] t. arki-paiviä (söknedagar, hwardagar), joita hyö pitivät työ-päivinään. Virk. argipääw, arripäiw. Lapk. arg, arga-peiwe, pargopeiwe; ja toisia:

Pyhiä,[59] t. pyhä-päiviä (Söndagar, helgedagar), joita josta kusta syystä piettiin isommassa arvossa. Virk. Pyhha, pyhhä, t. pyhhad; Lapk. passe[60] t. passe-peiwe. Isommat näistä kuhuttiin:

Juhlia[61] t. juhla-päiviä, (Högtidsdagar), ja joita koko kansa piti suurimmassa kunniassa; ja joista myö kohta tulemme enemmin puhumaan. Virk. kallis pyhha. Ilman tätä päiväin jakamista, arki- ja pyhä-päivihin, niin eroittivat heitä muutenkin lukemisellansa. Sillä ehkä Suomalaisilla ei ollut näitä 7 nyt nimitettyä päivee viikossa, niin hyö oli heillä nimitettynnä toisilla nimillä. Hyö rupesivat aina lukemaan heitä siitä päivästä, joka heillä oli käsissä, ja joka aina oli tietty [tietty, bestämd]. Tätä tekivät hyö sekä eteenpäin että taakseppäin, ja siitä saivat toisetkin nimensä, Tätä tehtiin tällä tavalla, että se päivä joka paraillaan oli kulumassa, kuhuttiin!

a) Tämä päivä t. puheissaan tänä pänä, e. päivänä, tänään (denna dag). Virk. tännä päwani, täämbä, t. täämbätse päiwani. Lapk. tan peiwai, Ungk. enapen, mà.

b) Huomenen päivä, t. huomen, huomena (morgondagen). Virk. homiko t. omiko, hommiko t. ommiko, e. hommung. Lapk. idten. Ungk. Honap, holnap, hulnap. Ostiakink. kulaengatlh.

c) Toinen-päivä t, toissa pänä t. päivän takoo, päivän peästä (öfwermorgon). Sanotaan myös Ruohtalaisten tavalla, ylihuomena. (Torniolaiset, tois huomena ), Virk. tunna homme, ylle hommen. Lapk. mangal idtatjen (huomesen perästä), Ungk. holnap utan.

d) Kolmas-päivä t. kolmanna pänä, t. toisen päivän takoo e. perästä (dagen efter öfvermorgon).

e) Neljäs päivä t. kolmannen päivän takoo, e. perästä (andra dagen efter öfvermorgon), j.n.e.

Tällä tavalla lukivat läviten koko viikon; mutta se näyttää kuin ne eivät oisi lukenna kuin kuusi päivee, tahi ainoastansa arkipäivät, ja heittäneet pyhät pois näihen luvusta, koska heille oli jo oma nimi annettunna.[62] Pyhät eroittivat viikot toinen toisistaan, ja heitäkin luettiin samalla tavalla, nimittäin: tänä pyhänä, ens-pyhanä, toissa-pyhänä, kolmanna-pyhänä, j.n.e. Että asian laita on ollut näin, on siitäkin arvattava, että Virolaiset vielä nytkin heijän päiviin luvussa ovat pitäneet tämän vanhan tavan, heitä näin nimitellä. Torstakia hyö vielä kuhtuuvat neljänneksi päiväksi, vaan perjantai joka oisi pitänuyt olla viies päivä, sai jo Saksalaisen nimen, ja sillä hämmäntyi koko heijän vanha lukunsa.[63]

Samalla tavalla kuin lukivat eteenpäin, niin lukivat myös taakseppäin; nimittäin:

a) Tämä päivä (denna dag).

b) Eilinen t. eulöinen, t. öylöinen päivä, t. eilä, öylöin (gårdagen); Virk. eile, heila, heilä. Lapk. ektas peiwe (ehto-päivä).[64] Ungk. tegnap; Tscheremink. tengéscha. Samojedink. tej.

c) Toinen päivä, t. toissa pänä,[65] t. päivän takoo (andra dagen, förgår, en dag tillbata); Virk. _tunna- t. ylle-eile, eilatse, heilätse_, sanoovat myös: minnewal päiwal t. minneswatsel päiwal (männyt päivä) ja päwa tagga (p. takoo). Lapk. Autel ektatjen (ennen ehtoisen, t. ennen ehtoisia päiveä).

d) Kolmas päivä, t. toisen päivän eilä e. pari päivee siitten (tredje dagen, e. twenne dagar tillbaka; d.v.s. dagen före förgår); Virk. ylle tunna eilse (yli-toinen eilä).

e) Neljäs päivä, t. kolmet päivee siitten (fjerde dagen tillbaka), j.n.e.

Näin nimittivät hyö päiviänsä, ja kuin tahtoivat heitä toimittoo, niin eivät hyö milloinkaan sanoneet e.m. tule keskviikkona tahi torstaina meillen vaan: tule kahen eli kolmen päivän takoo meillen, j.n.e. Mutta näihen vanhoin luvun laskuissa on kaks merkillistä puutosta, ensinnik, että ne yksillä nimillä nimittivät sekä sen jo ohiten männyn että vasta tulevan ajan,[66] ja toiseksi ettei nämät nimet ollut pysyväiset. Sillä mitä tänä pänä kuhuttiin päivän takoo kuhuttiin jo aamulla huomeneksi. Mutta mikä päiviä pysyttelöo? hyö juoksoovat kuin kosket, ja vaipuitvat uneuksiin.

Mitä siihen ensimäisen tuloo, niin puheesta eroittivat jo samassa, jos puhe oil männyistä tahi tulevista ajoista, sillä sitä selitettiin jo toimitus-sanasta,[67] e.m. hän tuloo tänne kahen päivän peästä (t. perästä, t. takoo) ja hään kävi tässä kahen päivän takoo.

Toiseksi on kyllä tosi, että nämät nimet ovat meijän nykyisen puheen tavalla aivan puuttuvaiset; vaan jos Virolaisten tavasta saattaisi peättää, että ne aina rupeisivat lukemaan maanantaista, ja kuhtuivat sitä ensimmäiseksi päiväksi, niin silloin tulisivat kaikki muutkin päivät paikoillensa tarkoitetuksi; ja tämä heijan lukeminen olisik silloin niin toimellinen kuin tämä nykyinenkin, vieläpä hiukkaa parempi, koska nimet silloin yhtaikoo toimitti, monesko päivä se oli viikkossa.

Ikään kuin hyö oivalsivat, että aurinko yön ja päivän peästä paisto taivaalla entisellä kohalla, niin havaihtivat ehkä myös, että se talven ja kesän peästä nousi taivaalla entiselle korkeuellensa. Ja kuin kuhtuivat sitä aikoo jok oli kulunut moan keännellessä päivee vasten, vuorokauveksi; niin kuhtuivat nytkin sitä aikoo, jolla se oli päivee kieretellyt, vuosii-kauveksi[68] e. vuueksi t. ajastajaks e. aastajaksi.[69]

Niin kuin hyö jakoivat vuorokauven kahteen peä-osaan, niin jakoivat myöskin vuosikauven kahteen osaan, joita hyö ajoiksi nimittivät; nimittäin kesäiseen aikaan ja talviseen aikaan.

Kesä[70] t. kesä-kausi e. Suvi,[71] kuhtuivat sen ajan jona ilmat oli lämmät, ja maat sulat, tahi oikeemmittain — niin kauvan kuin roavat ja eläimmet kävivät ulkona mehissä. Tätä luettiin Kesä kuun alusta aina Loka kuuhun, tahi 4 kuuta.

Talvi,[72] t. talvi-kausi, kuhtuivat sen ajan jollon ilmat oli kylmät, moa kohmettunna ja lumella peitetty, tahi oikeemmittain — niin kauvan kuin reki-keli kesti. Talvi luettiin Marras kuusta Touko kuuhun, eli 6 kuukautta, t. puol' aastaikoo.

Mutta koska kesät ja talvet ei tulleet perityksin ja järjestään, vaan verkkaisella ajan kululla, niin kuhtuivat sitä aikoo, joka oli heijän välillä, ja ikään kuin eroitti heitä toinen toisestansa: kevät ja syksy.

Kevät,[73] merkihtee kesän alkua ja talven loppua, tahi sitä aikaa, vuosikauvessa, joka oli talven ja kesän välillä, kevättä ei luettu jos 4 viikkoa kaikkiaan, tahi ainoastansa Touko-kuu;[74] ja

Syksy[75] merkihtee talven alkua ja kesän loppua tahi sitä aikaa joka oli kesän ja talven välillä. Syksyyn luettiin Loka-kuu tahi nuon 4 viikkoo.

Kesä kauvensa jakailivat hyö muuten ikään kuin päiväkautensa kolmeen osaan, nimittäin:

l) Kevät-kesä, t. kevät-puol' kesee[76] johon luettiin kesä-kuu, t. 4 viikkoa.

2) Syvän kesä, johon luettiin Heinä- ja Elokuu, t. 8 viikkoa.[77]

3) Syksy-kesä t. syksy-puoli kesee, johon luettiin Syyskuu t. 4 viikkoa.

Talvet jaettiin niinikään kolmeen osaan, nimittäin:

1) Syksy-talvi, e. syys-talvi t. syksy-puoli talvee, johon luettiin Marraskuu ja Joulukuu,[78] t. 8 viikkoo.

2) Syvän talvi t. syvän-talven aika, johon luettiin Tammi-kuu ja Helmi-kuu[79] eli niinkuin heitä ennen kuhuttiin: Iso- ja pieni-Tammi t. 8 viikkoo.

3) Kevät-talvi, t. kevät-puol' talvee, johon luettiin Maalis-kuu ja Huhti-kuu, t. 8 viikkoo.

Ne ajat, jotka oli talveksi luettavat, koska oli lunta moassa, mutta myös kesäksi verrattavat, koska ilmat oli suojat ja lämpöiset, niin että se lumi mikä oli, ei kestänt eikä kantant, vaan oli pehmyksi vettynyt; tahi toas ne ajat, jollon moat oli paljaat kuin kesällä, vaan ilmat kovat ja kylmät kuin talvella — kuhuttiin rospuutan t. roskuutan ajat.[80] Joista yks kuhuttiin kevät-roskuutat, toinen syksy-roskuutat.

Näin jakoivat hyö nyt vuosi-kautensa neljään osaan, nimittäin kesään ja talveen, keväiseen ja syksyyn, tahi neljään peä-aikaan, nimittäin: kesäiseen ja talviseen aikaan, ja keväiseen ja syksyiseen aikaan. Mutta koska hyö sillä eivät kuitenkaan osainneet tarkoittoo ne monet erinnäiset ja pienemmäiset ajankulut vousikauvessa, niin heijän täytyi toisella tavalla heitä tapailla. Kuin hyö tarkemmin tahtovat toimittoo jonkun vissin ajan, niin tarkoittivat aina sen lähin olevaisen muuttumattoman juhlan,[81] tahi jonkun toisen heiltä tietyn päivän, ja läksivät siitä lukemaan sekä eteenpäin että taakseppäin,[82] e.m. tällä tavalla: viis viikkoa ennen Juhannusta, joka merkihtee s. 17:ttä päivää Touko-kuussa; — kolmet viikkoa Mikkelistä, joka merk. s. 20:ttä päivää Loka-kuussa — Joulun alus-viikolla, joka merk. s. 17:stä — 23:neen päivähän Joulu-kuussa; — Viikautta ennen Vapon (Varpulin) päivee, joka merk. s. 24:ttä päivää Huhti-kuussa — Helluntai pyhinä, joita aina luetaan 7 viikkoa Peäsiäisen perästä, j.n.e. Sillä hyö eivät milloinkaan sanoneet e.m. sinä 5:nä päivänä Tammi-kuussa, tahi sinä 19:nä päivänä Marras-kuussa; vaan sanovat silloin aina: Loppiaisen oattonna, tahi puol kolmatta viikkoa Köyristä, j.n.e. ja sillä tavalla hyö ainian vielä nytkin meärettelöövät aikojansa.

Tästä nähään miten tarkka ja tarpeellinen se on, että ne vanhat nimet pysytetään meijän allakoissa paikoillansa, eikä viskoitak tännek eikä tuonnek. Silla heistä se yksinvakainen kansa lukoopi vuuen ja ajan juoksut, ja on heitä sananlaskuillansa muistoonsa ikuistanneet ja mieleensä tarkoittanneet. Ehkä se kyllä muuten oisi yhtä kaikki millen päivällen meijän nimet allakoissa pantaisiini, tahi jos heitä ollenkaan heissä löytyisi, niin nähään tästä heijän lapsillisuutta, jotka kosk eivät taija muuta, niin muutteloovat ies ne vanhat nimet, ja asettaavat heitä toisillen päivillen.[83]

Meijän nykyiset nimet ja Juhlat ovat kaikki (muutamia ehkä nimittämätä) annettu meillen Poavilaisilta; mutta uskottava on että meijän moan-vanhemmillen oli muinon joitakuita muita, joita hyö pyhinnä pitivät, ja jostakusta syystä rajuttivat muista päivistä.[84] Se näyttää niin kuin muutamat näistä oisivat vielä nytkin meijän allakoissa säilytettynnä, ehkä siitä syystä, että hyö tammaisivat samoillen ajoillen kuin nemät Ristittyihen juhlat; tahi siitä, että Ruohtalaiset meijän mielennouteiks, eivät varsin tahtoneet hävittää kaikkia meijän vanhoja muistojamme. Mahollinen on myös, ja ehkä uskottavaimmin, ettei Suomalaiset tahtonneet ristittyiksi tultuaankaan heistä luopua, ja että näitä vasta myöhäisempinnä aikoinna pistettiin meijän Suomalaisiin allakoihin.

Näistä Suomalaisten vanhoista Juhlista, on

1) Joulu kalliin luettava.[85] Siitten ehkä

2) Käyri, köyri t. köyry, e. keuri t. kekri,[86] Virk. pyhhade hingede pääw t. kige pyhhide hengede pääw (kaikkein pyhäin henkein päivä).

3) Laskiainen,[87] Virk. vatsla (fastlag) e. lehha heite t. heitmisse aig (lihan heittämisen aika) [88].

4) Loppiainen,[89] Virk. kolme kunniga pyhha (kolmen kuninkaan pyhä).

5) Runttu t. Vuoten-alkaiset, ja muita sellaisia.

Ilman näitä nyt nimitettyjä päiviä, niin oli heillä muitakin, joista hyö ottivatten merkkinsä vuuen ja ajan luvussa. Näitä hyö eivät rajuuttaneet, eikä minnään pitäneet, ainoastaan tarkoittivat näitä muiste tiessänsä vitojen aikoja. Sillä hyö keksivät päiviä vuuessa olevan monellaisia, nimittäin pitempiä että lyhyvempiä, ja käväisivät että hyö kerran vuuessa olivat pisimmällänsä, ja kerran myöskin lyhimmillänsä. Näitä aikoja kuhtuvatten hyö Päivän palaaisia l. palauksia,[90] koska päivä silloin palaisiin heiltä poisi, tahi palaisi taas takaisin heijän luoksensa.

Tämä tapahtui kahesti vuuessa nimittäin talvella, s. 22:nä päivänä Joulu-kuussa, jota sen eistä kuhuttiin talvisen päivän palaaiminen t. palaus (silloin päivä palaisi heijän luoksensa); ja toisen kerran kesällä, s. 22:nä päivänä Kesä-kuussa, jota kuhuttiin kesäisen päivän palaaiminen t. palaus, (silloin se palaisi pois heijän luotaan).

Koska nyt kesältä päivät kerran rupesivat lyhenemään ja yöt toas jatkumaan, niin oli arvattava että hyö kerran piti toisiansa tavata, tahi kumpaisetkin tulla yhtä pitkiksi (tämä tapahtuu syksyllä). Samaten koska päivät talvelta, rupeisivat pitkistymään ja yöt häviämään niin hyö toas kerran piti joutua yhtä pituiseksi (tämä tapahtuu keväillä). Tämä heijän yhölläisyys tapahtuu niin muotoin kahesti vuuessa, nimittäin keväillä ja syksyllä. Näitä aikoja kuhuttiin päivän-tasauksia,[91] koska päivät ja yöt silloin olivat yhtä tasaiset, tahi koska vuorokauvet silloin oli pantu kahtia. Käistä yksi kuhuttiin keväisen-päivän tasaus, joka tapahtuu s. 22:nä päiv. Maalis-kuussa; ja toinen syksyisen-päivän tasaus, joka tapahtuu s. 22:nä päiv. Syyskuussa.

Ilman näitä nyt jo nimitettyitä päiviä, niin on vielä yksi, joka kuhutaan karkaus-päivä[92] joka lisätään aina kolmen vuuen peästä, tahi joka neljäs vuosi, ja josta se vuosi on kuhuttu Karkaus-vuosi, Virk. aasta lia pävaga (aastaika liika-päiväinen), ja Lapk. saskad jape (hyppy-vuosi). Mutta siitä päivästä eivät vanhuuvessa tienneet mitään. Sitä vaston niin oli niillä vissiä muita päiviä joita kuhtuvatten tähti päiviä, Virk. täht-päiw, joista ottivatten vissiä merkityksiä, ja joista ne myös läksivät lukemaan aikojansa. Näitä rajutetaan vielä nytkin Virossa. Siinä kuhutaan myös yksi päivä vuuessa kynni pääw (kyntö-päivä), jolla tarkoitetaan Tiburtiuksen-päivee. Näistä ja muista tällaisista nimistä nähään että heillä oli vanhoinna aikoina, ei ainoastaan vissit omat juhlat, mutta myöskin vissit erinäiset päivät, joista ne ajanluvussansa läksivät lukemaan.

Mistä ajasta, tahi mistä päivästä ne ennen aikana lie vuosikautensa aloittanneet, on tietämatöin, mutta uskottava on että se oli Joulun alla, tahi siitä päivästä kuin aurinko rupeisi meijän maitamme lähestymään, ja jälleen valaisemaan pohjan pitkee peree, joka tapahtuu Joulu päivänä, eli sinä 25:tenä päivänä Joulu-kuussa.[93] Yksi vanha vertaus joka kuuluupi näin: Joulun viimeisenä pyhänä,[94] päivä on jo kanan askelta pitempi, osottaa että hyö silloin jo eroittivat päivän olevan kasvamassa[95] ja sitä myöten uutta vuottakin kulumassa.

Että jakoa vuotensa vissiin kuihin[96] sitä eivät hyö tainneet, ellei hyö taitana jakoa heitä viikkokausiin. Tätä nähään siitä, että ehkä kullenkin kuullen on jo aikoa siitten annettu Suomalainen nimi, niin niitä vielä nytkään ei tunnetak joukossamme. Sillä jos kohta ne kirjaan tottuneet heitä eroittaavat, niin määppäs syvänmoan-miehiä puhuttelemaan, tokkohaan ymmärtännöön hyö näitä nimiä? Sillä niin harvoin kuin Ruohissa sanoovat Göje ja Thors-månad, niin harvoin sanotaan meijän pisimmissä Helmi ja Tammikuu. Nämät nimet on heistä pian yhtä ouvot kuin jos sanottaisi Februari ja Januari-kuu; mutta nimihteppäs syvänkuut, niin tietäävät vainenkin mistä on puhe.

Että nämät nimet ovat myöhäisempinnä aikoinna synnytetyt, selitämme myöskin siitä, ett eivät ouk Viron ja Lapin kielillä yhtä-kuuluvaiset, jota kyllä muuton oisivat jos heillen jo vanhuuvesta oisi näitä nimiä annettunna.

Nykyisin nimitetään meijän kuut näin:

1) Tammi-kuu (Januari månad).[97] Kuhuttaneenko häntä Suomeksi niin, koska se on kovin kuista, niin kuin tammi on puista kovin. — Vironk. neäri-ku (nyårs-månad) t. vastse ajastaja kuu — Ungk. _bodag azzon havva._Siihen luetaan 31 päivee.

2) Helmi-kuu (Februari månad),[98] lienököhään nimensä soannut siitä, että lumi päivän paistolla sulaa, vaan illan tultua hyytyy, ikään kuin helmiksi tahi jää-kalkareiksi. Tätä kuuta kuhtuivat vanhat myöskin Kaimalo-kuu, koska pakkaiset silloin kuivailoo ja kajailoo. — Virk. kyynla, t. kyyndle-ku (Kyntteli-kuu) ja hunti-ku (huntti t. hukka-kuu) — Ungk. bëuth eleü-hoo. Tähän luetaan karkaus-vuosinna 29 päiveä, vaan muuten ainoastansa 28.

3) Maalis-kuu (Martti månad).[99] Mistähän tuo lie Suomeksi nimensä soannut? Jos ei se liene mahalasta, jota Lapinkielellä kuhutaan male, ja joka ehkä lopulla tämän kuun alkaa joutua. — Virk. paasto-ku (poasto-kuu) ja ange-ku (hanki-kuu). — Lapk. njuktja mano (Jouhtenen-kuu) koska Jouhtenet silloin tuloovat linnun lentämästä. Tähän luetaan 31 päivee.

4) Huhti-kuu (April månad)[100]. Se kuuluu ikään kuin se oisi soanut nimensä huuhtasta (swed) koska synkät honkikot ja kuusikko-mehät silloin jo hakattiin kaskeksi, erinomattain vanhoilla viitamailla. Mutta uskottavampi on, että se on tullut näin kuhutuksi huuhtamisesta, koska virrat rupeavat jo silloin maita huuhtelemaan, ja pakkaiset välistä kuoloovat, välisten toas lyövät puut huuteesen. — Virk. mahlo-ku (mahalan-kuu) ja Jyrri-ku (Jyrin-kuu). — Lapk. wuoratjis-mano (Varis-kuu), koska Varikset silloin kokountuuvat. — Ungk. zenth geürgy-hava (santa Yrjänen kuu). Tähän luetaan 30 päivee.

5) Touko-kuu (Maj månad)[101] kuhutaan niin koska sen lopulla jo ruvetaan toukoja tekemään. — Virk. lehhe t. lehti-ku (lehti-kuu). — Lapk. Qwed-mano (kanto-kuu) koska Porot silloin poikiivat. — Ungk. ponkosd hava. Tähän luetaan 31 päivee.

6) Kesä-kuu (Juni månad),[102]) silloin alkaa Suomessa jo kesä. — Virk. jani-ku (Jaani t. juhannuksen kuu). Tähän luetaan 30 päivee.

7) Heinä-kuu (Juli månad,[103]) silloin ruetaan jo heiniä tekemään. — Virk. haina t. heina-ku. Tähän luetaan 31 päivee.

8) Elo-kuu (Augusti månad[104] kuhutaan niin koska silloin peäsöövät jo uutiseen, ja suatua uutta eloa syntyy heillen ikään kuin uusi elämä. — Virk. Mädda-ku (Mätä-kuu) ja leikusse ku (leikkuun-kuu) ja poimo-ku (viljelemisen kuu). — Lapk. Mäska mano (mätänös-kuu). — Ungk. szent-yakab-hava (st. Jaakopin kuu). Tähän luetaan 30 päivee.

9) Syys-kuu (September månad[105] silloin on jo syksypuoli kesee. — Virk. mihkli-ku (mikkelin-kuu) ja syggise-ku (syksy-kuu) t. syggisehe-ku (syksyinen-kuu) — Lapk. rakad mano (rakkaus t. kilo-kuu), koska Porot silloin ovat härillään. — Ungk. szent-mihaly-hava (st. Mikkelin kuu). Tähän luetaan 30 päivee.

10) Loka-kuu (Oktober månad)[106] on tullut näin kuhutuksi, koska silloin usseemmittain on liiaksikin sekä likoo että lokoo. — Virk. roja ku (rojo, ruoja t. ropakko-kuu) ja ryhhe ku (rytä t. ryyhä-kuu) koska järvet silloin ryyhtyyvät. Kuhtuuvat sitä myöskin vina ku (viina-kuu), koska silloin polttanoovat viinoo. — Lapk. kolko-mano (kolkka-kuu), koska Porot silloin ovat kilottuansa kyhnistynneet ja väikistynneet. — Ungk. Mindzent-havva. Tähän luetaan 31 päivee.

11) Marras-kuu (Nowember månad)[107] on ehkä siitä soanut nimensä, että silloin makoo jo kaikki kasvut martona ja murtuneenna. — Virk. talve-ku (talvi-kuu) ja marti t. märti-ku, (Martin-kuu) t. märtna ku (Martinuksen kuu). Tähän luetaan 30 päivee.

12) Joulu-kuu (December månad),[108] kuhutaan myös Vironk. joulo ku ja talviste pyhhä-ku (talvinen pyhä-kuu). — Lapink. joula mano ja passates mano (pyhä- t. pesätös-kuu),[109] tähän luetaan 31 päivee.

Kuin Suomalaiset tahtoivat toimittoo jonkun vissin vuuen, niin rupeisivat lukemaan kuinka mones se oil siitä nykyisestä, ikään samalla tavalla kuin koska hyö tarkoittivat päiviänsä. Tätä tekivät hyö sekä eteenpäin että taakseppäin, nimittäin tällä tavalla:

Tämä vuosi t. tänä vuonna t. tämä ajastaika e. aastaika, (detta år, i år) — Virk. tämmo, tämmo aasta, tämmode, tämmöde aasta, tännawo. — Lapk. tan jaken.

Ensimäinen t. tuleva, t. nouseva vuosi, t. ens-vuonna, tulevana vuonna (första år, följande år, nästa år).

Toinen vuosi, t. toissa vuonna, t. vuuen takoo e. vuuen peästä t. perästä (andra året, ett år härefter, d.v.s. året efter nästa år).

Kolmas vuosi t. kolmanna vuonna, t. toisen vuuen peästä, perästä t. takoo (tredje året, twå år härefter).

Neljäs vuosi, t. kolmen vuuen takoo, e. peästä, (fjerde året, tre år härefter) j.n.e.