DOMBEY JA POIKA I

Kirj.

Charles Dickens

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Kariston klassillinen kirjasto 33

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Edellinen osa.

Alkulause
Henkilöitä
I. Dombey ja Poika
II. Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta,
joka voi joskus sattua parhaimmissakin perheissä
III. Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä
IV. Näyttämölle ilmestyy taas muutamia uusia henkilöitä
V. Paul kastetaan
VI. Paul joutuu toisen kerran orvoksi
VII. Vilkaisu neiti Toxin asuntoon ja hänen sydämensä tilaan
VIII. Paulin varttuminen ja luonne
IX. Onnettomuus kohtaa puista merikadettia
X. Jatkoa merikadetin onnettomuuteen
XI. Paul joutuu uuteen ympäristöön
XII. Paulin kasvatus
XIII. Liikeasioita
XIV. Paul lähtee kotiinsa loma-ajaksi
XV. Kapteeni Cuttlen hämmästyttävä oveluus ja Walter Gayn
uusi toimi
XVI. Mitä aallot lakkaamatta toistivat
XVII. Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen
XVIII. Isä ja tytär
XIX. Walter lähtee pois
XX. Dombey lähtee matkalle
XXI. Uusia kasvoja
XXII. Carkerin pikku tehtävä
XXIII. Florence yksin ja merikadetti salaperäisenä
XXIV. Rakastavan sydämen tutkistelua
XXV. Kummallisia uutisia Sol-enosta
XXVI. Menneisyyden ja tulevaisuuden varjoja
XXVII. Synkempiä varjoja
XXVIII. Muutoksia
XXIX. Rouva Chickin silmät aukenevat
XXX. Häitten edellä

Jälkimäinen osa.

XXXI. Häät
XXXII. Puinen merikadetti särkyy
XXXIII. Vastakohtia
XXXIV. Äiti ja tytär
XXXV. Onnellinen pari
XXXVI. Tupaantulijaiset
XXXVII. Varoituksia
XXXVIII. Neiti Tox uudistaa vanhan tuttavuuden
XXXIX. Kapteeni Cuttlen uusia seikkailuja
XL. Kotioloja
XLI. Uusia ääniä aalloilla
XLII. Luottamusta ja onnettomuutta
XLIII. Unettomia öitä
XLIV. Palveluksesta erotettu
XLV. Uskollinen välittäjä
XLVI. Tutkintaa ja mietiskelyä
XLVII. Ukkosenisku
XLVIII. Florencen pako
XLIX. Merikadetti tekee keksinnön
L. Tootsin hätä
LI. Dombey ja maailma
LII. Salainen sanoma
LIU. Lisäuutisia
LIV. Karkulaiset
LV. Rob menettää paikkansa
LVI. Iloa ja pettymystä
LVII. Taas häät
LVIII. Vuotta myöhemmin
LIX. Pahan palkka
LX. Avioasioita
LXI. Leppyminen
LXII. Loppu

ALKULAUSE

Dombey ja Poika ilmestyi ensimmäisenä painoksena vuonna 1848 ja merkitsee Charles Dickensin kirjallisessa tuotannossa tärkeätä käännekohtaa. Tätä ennen hän oli jo kirjoittanut laajoja teoksia, joita nimitetään romaaneiksi ja jotka hyvin tyydyttivätkin silloista makua ja käsitystä, mutta niistä puuttui jotakin olennaista, minkä nojalla nykyaikaisessa mielessä annetaan kaunokirjalliselle tuotteelle romaanin nimi ja arvo.

Ennen sopi kirjailijan, kuten myös Dickens nuorempina vuosinaan menetteli, panna kuvittelemansa henkilö kokemaan kaikenlaisia seikkailuja ja näkemään milloin liikuttavia, milloin naurettavia ilmiöitä, ja kun näitä eri episodeja oli karttunut kylliksi tai päähenkilö sattumalta joutunut elämänuransa loppuun, päättyi teos siihen, ja niin oli jälleen luotu uusi "romaani". Lukijaa varten oli siis keksitty tilanteita ja tapauksia, jotka kukin sinänsä saattoivat olla mielenkiintoisia ja toisinaan vastasivat nykyaikaista novellia tai tilapäiskuvausta, mutta toiselta puolen olivat romaania koossapitävät henkilöt olemassa pääasiassa vain siksi, että nämä eri ilmiöt voitaisiin esittää. Niinpä voi sattua, että päähenkilö sekaantui perin kirjaviin tapahtumiin ja vihdoin pääsi niistä eroon ollen kutakuinkin entisellään tai ettei niillä sitten ollut mitään tajuttavaa vaikutusta myöhempiin vaiheisiin, yhtä vähän kuin niitä olisi osannut aavistaa.

Mutta nykyaikaisessa merkityksessä on pelkästään mielikuvitukseen perustuva romaani rakenteeltaan toisenlainen. Sitä voisi verrata esim. tuuheaan puuhun, joka on kasvanut pienestä siemenestä, niinkuin meidän ajallemme muutenkin on ominaista, että se, mikä on pientä tai ainakin ennen on vähäpätöisenä sivuutettu, paisutetaan valtavaksi. Romaanin luomiseen ei enää riitä se, että toteutetaan jokin taiteellinen suunnitelma, vaikkapa tämä olisi kuinkakin uusi ja merkillinen, vaan sen pohjaksi tarvitaan erikoinen ajatus tai henkinen näky, jonka elävöittämiseksi niin kirkkaaseen ja tehoavaan muotoon kuin suinkin esitetään yhteenkuuluva jakso elämää. Tällöin kirjailija useinkin joutuu laajentamaan teostaan paljoa enemmän kuin on alkujaan kuvitellut, koska ilmestyy yhä uusia keinoja, joilla sopii valaista alkuperäistä aatetta; mutta toisaalta hänen tulee pitää silmällä, että kaikki hänen kertomansa on syineen ja seurauksineen tarpeellista lopullisen päämäärän saavuttamiseksi. Niin moninaisia kuin esitetyt henkilöt ja ilmiöt ovatkin, pitää tällaisesta asteittaisesta, yhä uusia piirteitä tarjoavasta kehittelystä käydä lukijalle selväksi, että niiden lakien mukaan, jotka vallitsevat kirjailijan kuvaamassa maailmassa, romaanin perustaksi otettu aate toteutuu ilman luonnottomuutta tai hätävaraksi tekaistuja sattumia.

Tässä suhteessa, kuten jo viitattiin, "Dombey ja Poika" on periaatteellisesti toisella tasolla kuin Dickensin aikaisemmat teokset, esim. "Nicholas Nickleby". Jälkimäisestä voi sanoa, että kirjailija sitä luodessaan ikäänkuin on kysynyt itseltään, minkä tapausten avulla hänen sankarinsa voisi yhä jatkaa vaellustaan jonnekin, kun sitävastoin edellisessä hän näkyy kysyneen, mitkä tapaukset voisivat auttaa hänen sankariaan pääsemään perille.

Dickensissä tapahtunut kehitys nykyaikaisen romaanin luomista kohti tulee selvästi esille, kun verrataan hänen tapaansa käsitellä samanlaista ilmiötä kolmessa eri romaanissa. "Nicholas Nickleby", "Dombey ja Poika" ja myöhemmin ilmestynyt "David Copperfield" sisältävät kukin kuvauksen poikakoulusta. Ensimmäisessä koulu ei ole vähääkään olemassa siksi, että se kertoisi meille jotakin romaanin sankarista, sillä se ei vaikuta hänen historiaansa tai sieluunsa: hän joutuu vain Squeersin kouluun ja poistuu sieltä luonteeltaan samana tai oikeastaan yhtä luonteettomana, ja koko koulujuttu on episodi sinänsä. Mutta kun pikku Paul Dombey pannaan Blimberin opistoon, kuuluu se kertomukseen juoneen, ja lukija aavistaa heti, että oleskelu siellä ratkaisee pojan kohtalon, samalla kun se tuo esille lapsellisuuden uusia puolia ja mainittu opisto muutenkin on kiinteässä yhteydessä toisten henkilöiden vaiheiden kanssa. Samoin on laita viimemainitussa romaanissa. Pikku David sai aluksi kokea elämän kovuutta, ja Creaklen huono koulu vaikutti häneen myös pahasti, kun sensijaan myöhemmin Strongin opetus teki hänelle hyvää.

Se aate, joka elävöitetään "Dombey ja Pojassa", voidaan lausua sanoilla: Nöyryys on elämänilon ainoa mahdollinen pohja. Jos siis jollakulla ei ole muuta tapaa pysyä nöyränä kuin olemalla köyhä, niin hänen on parempi jäädä köyhäksi ja olla iloinen; jos taas on syntynyt älyltään vajavaiseksi, niin on parempi olla tyhmä ja siinä tilassa iloita. Sitävastoin vie ylpeys ehdottomasti turmioon.

Samoin kuin Dickensin muut romaanit, voi myöskin "Dombey ja Poika" tuntua nykyaikaisesta lukijasta liian monisanaiselta, tarpeettomiin yksityiskohtiin ja sivutapauksiin takertuvalta, mutta silloin on otettava huomioon, mistä tämä esityksen laajuus oikeastaan johtuu. Jos jätetään syrjään pateettiset pitkäveteisyydet ja monin paikoin tavattavat kovin seikkaperäiset asialliset tiedot, nähdään tässäkin romaanissa kuvauksen paisuvan etusijassa huumorin vuoksi, sillä missä tahansa Dickens huomasi saavansa tilaisuuden höystää kertomustaan huumorilla, käytti hän sitä hyväkseen. Tosin hän saattoi tässäkin mennä liian pitkälle, luoden tyyppejä, joiden olemassaolo todellisessa maailmassa näyttää epäiltävältä, mutta toisaalta on varmaa, että monet hänen koomillisista henkilöistään auttavat lukijaa mielihyvin taivaltamaan teoksen läpi, niin laaja kuin se onkin, ja jäävät pysyvästi muistiin.

Niinpä esiintyy tässä romaanissa mestarillisesti kuvattu Toots näyttämässä toteen sitä väitettä, että hölmömäisyys yhtyneenä nöyrään hyvyyteen ei suinkaan ole onneton kohtalo. Elämän ulkonaiset puolet Toots käsittää väärin, mutta aina silloin, kun pitää mitata sisällistä arvoa ja sen mukaan toimia, hän viattoman luonteensa nojalla osuu oikeaan.

Tootsin vastakohtana taas majuri Bagstock edustaa paatunutta, itserakasta hölmöä, joka uskoo olevansa vilpittömän rehellinen purkamalla suustaan joutavuuksia. Maailmassa ei hänen kannaltaan ole muita värejä kuin musta ja valkoinen, eikä totuuden lausumiseen hänen mielestään tarvita sen enempää kuin että kulloinkin räikeällä sutkauksella isketään asia umpeen. Hänen pöyhkeytensä on niin suuri, ettei hän malttaisikaan kuunnella totuutta, koska se vaatisi ajattelemista.

Koomillisista henkilöistä mainittakoon tässä vielä Feenix-serkku, entinen parlamentinjäsen, jonka tehtävänä on esittää naurettavia puolia n.s. "seurapiireistä" eli ylhäisöstä. On näet huomattava, että Dickens aikaisemmissa teoksissaan oli kuvannut hienoston henkilöitä vain matkan päästä, koska hän itse kuului keskisäätyyn, mutta saavutettuaan kirjailijana yleistä suosiota hän oli tähän aikaan jo päässyt seurustelemaan myös ylempien piirien kanssa. Niinpä olikin ennen voitu muistuttaa, että hänen loordityyppinsä tai muut ylimyksensä olivat irvikuvia, joilta puuttui todellisia piirteitä. Mutta nyt hän saattoi tarkastella heitä lähempää, ja siitä johtui, että omalla tavallaan hupsu Feenix-serkku on saatu mainiosti edustamaan Englannin ylimystön omituisuuksia naurettavalta puolelta.

* * * * *

Esipuheessa koottujen teosten painokseen v:lta 1867 tekijä lausuu:

"Uskallan olla sitä mieltä, että kyky (tai tottumus) oikein huomata ihmisten luonteita on harvinainen. Enpä ole edes saanut kokea, että ihmisten kasvojakaan osataan oikein panna merkille. Tavallisimpia virheitä näkyy siinä kohden olevan se, että ujous ja julkeus sekoitetaan toisiinsa ja ettei käsitetä itsepäisen luonteen olevan ainaisessa kamppailussa itsensä kanssa.

"Sellaisessa miehessä kuin Dombeyssa ei tapahdu rajua muutosta, ei tässä kirjassa eikä todellisessa elämässä. Se tunne, että hän on väärässä, hänellä on koko ajan. Mitä enemmän hän koettaa sitä tukahduttaa, sitä suurempi on hänen vääryytensä. Sisäinen häpeä ja ulkonaiset asianhaarat voivat johtaa kamppailun lopputulokseen viikossa tai päivässä, mutta kamppailua on kestänyt vuosikausia, ja voitto on kauan aikaa ollut epätietoinen.

"Tämän kirjan aloitin Genevenjärven rannalla ja jatkoin sitä muutamia kuukausia Ranskassa, ennenkuin sain sen valmiiksi Englannissa. Kirjoitustyön ja -paikan yhteys on mielessäni niin omituisen vahva, että vielä nytkin, vaikka mielikuvituksessani tunnen joka portaan pikku merikadetin tyyssijassa ja voisin osoittaa joka penkin siinä kirkossa, jossa Florence vihittiin, tai kaikkien nuorten herrojen vuoteet tohtori Blimberin opistossa, hämärästi kuvittelen kapteeni Cuttlen karkaavan rouva MacStringerin luota Sveitsin vuoristossa. Samoin, jos jokin sattuma muistuttaa minulle mitä aallot alinomaa kuiskailivat, lähtee muistini vaeltamaan talviseksi yöksi pitkin Pariisin katuja — kuten levotonna ja raskain mielin teinkin sinä iltana, kun olin kirjoittanut sen luvun, jossa pikku ystäväni ja minä erosimme toisistamme."

HENKILÖITÄ:

Alkuasukas, kuten neiti Tox nimitti, Bagstockin musta palvelija. Anne, sisäkkö Dombeyn talossa, Towlinsonin mielitietty. Bagstock, Joseph, eronsaanut majuri, neiti Toxin läheinen naapuri. Baps, tanssinopettaja tohtori Blimberin opistossa. — rouva, hänen puolisonsa. Berinthia, lyhennettynä "Berry", rouva Pipchinin veljentytär ja palvelija. Bitherston, poika, täysihoidossa rouva Pipchinin luona. Blimber, tohtori, jolla oli yksityinen poikaopisto Brightonissa. — rouva, hänen puolisonsa. — Cornelia, heidän tyttärensä. Blockitt, rouva Dombeyn hoitajatar. Bokum, rouva, rouva MacStingerin ystävä ja morsiusneito hänen häissään Jack Bunsbyn kanssa. Briggs, tohtori Blimberin oppilas ja Paul Dombeyn huonetoveri. Brogley, kaupanvälittäjä, vanhojen tavaroiden kauppias ja Sol Gillsin ystävä. Brown, Alice, toiselta nimeltään Alice Marwood, James Carkerin entinen lemmitty. — rouva, hänen äitinsä. Bunsby, Jack, Varovan Klaran kapteeni, kapteeni Cuttlen hyvä ystävä. Carker, Harriet, John ja James Carkerin sisar, sittemmin Morfinin puoliso. — James, Dombey ja Pojan konttoripäällikkö. — John, Dombey ja Pojan konttoristi. Chick, John, Dombeyn lanko. — Louisa, hänen puolisonsa, Dombeyn sisar. Chowley, kts. MacStinger, Charles. Clark, Dombey ja Pojan konttoristi. Cuttle, Edward, kapteeni, Sol Gillsin ystävä ja myöhemmin liiketoveri. Daws, Mary, nuori keittäjätär Dombeyn palveluksessa. Diogenes, koira, jonka Toots lahjoitti Florence Dombeylle. Dombey, Paul, rikas lontoolainen kauppias. — Fanny, hänen ensimmäinen puolisonsa, Florencen ja pikku Paulin äiti. — Florence, heidän tyttärensä. — pikku Paul, heidän poikansa. — Edith, Dombeyn toinen puoliso, rouva Skewtonin tytär, eversti Grangerin leski. Feeder, kandidaatti, tohtori Blimberin apulainen, myöhemmin hänen vävynsä ja seuraajansa. — Alfred, pastori, hänen veljensä. Feenix, Edith Dombeyn serkku. Flowers, rouva Skewtonin palvelijatar. Gay, Walter, nuori konttoristi Dombey ja Pojan palveluksessa, Sol Gillsin sisarenpoika, myöhemmin Florence Dombeyn puoliso. Gills, Solomon, laivakojeiden kauppias. Glubb, vanha ukko, joka työnsi pikku Paulin rullatuolia. Granger, Edith, kts. Edith Dombey. Howler, lahkolaisten pappi. Jemima, rouva Toodlen naimaton sisar, joka auttaa hänen lastensa hoidossa. Joe, työmies. John, köyhä sekatyöläinen, Marthan isä. Johnson, oppilas tohtori Blimberin koulussa. Kate, orpotyttö, vierailulla Skettlesin perheessä samaan aikaan kuin Florence. Kleopatra, kts. rouva Skewton. Kukonpoika, ammattinyrkkeilijä, Tootsin ystävä. MacStinger, rouva, kapteeni Cuttlen emäntä, myöhemmin kapteeni Bunsbyn puoliso. — Alexander, hänen poikansa. — Charles, toinen hänen poikansa. — Juliana, hänen tyttärensä. Martha, köyhän Johnin tytär, ruma, likainen ja muodoton. Marwood, Alice, kts. Alice Brown. Melia, tohtori Blimberin palvelijatar. Miff, rouva, kirkonpenkkien avaaja. Moriin, Dombey ja Pojan vanhin konttoristi. Nipper, Susan, Florence Dombeyn palvelijatar. Pankey, tyttö, rouva Pipchinin hoidokkeja. Paul, kts. pikku Paul Dombey. Peps, Parker, hovilääkäri, läsnä pikku Paulin syntyessä. Perch, lähetti Dombey ja Pojan liikkeessä. — rouva, hänen puolisonsa. Pilkins, Dombeyn kotilääkäri. Pipchin, leskirouva, jonka luo pikku Paul ja Florence lähetettiin täysihoitoon; myöhemmin Dombeyn emännöitsijä. Puskuri, kts. Robin Toodle. Richards, kts. Polly Toodle. Rob Hioja, kts. Robin Toodle. Skettles, sir Barnet, parlamentinjäsen. — lady, hänen puolisonsa. — Barnet, heidän poikansa, tohtori Blimberin oppilas. Skewton, rouva, n.s. "Kleopatra", Edith Dombeyn äiti, Feenix-serkun täti. Sownds, lihava ja mahtava suntio. Toodle, junanlämmittäjä. — Polly, hänen vaimonsa, pikku Paulin imettäjätär, joka Dombeyn perheessä pitää nimeä "Richards". — Robin, heidän poikansa, lisänimeltään "Puskuri" ja "Rob Hioja". Toots, vanhin tohtori Blimberin oppilaista. — rouva, kts. Susan Nipper. Towlinson, Thomas, Dombeyn lakeija. Tox, Lucretia, neiti, rouva Chickin ystävä. Tozer, pikku Paulin huonetoveri tohtori Blimberin opistossa. Wiekam, tarjoilijan vaimo, pikku Paulin hoitajatar. Withers, rouva Skewtonin palveluspoika.

TOIMINIMI DOMBEY JA POJAN TUKKU-, VÄHITTÄIS- JA VIENTILIIKKEEN ASIOITA

ENSIMMÄINEN LUKU

Dombey ja Poika

Dombey istui hämärtyneen huoneen nurkassa vuoteen vieressä, isossa nojatuolissa, ja Poika makasi lämpimästi kapaloituna pienessä korikehdossaan, joka oli huolellisesti sovitettu matalalle penkille tulen eteen sen likelle, ikäänkuin pienokaisen ruumiinrakenne olisi teeleivoksen kaltainen, joka on välttämättä paahdettava ruskeaksi niin kauan kuin se on tuore.

Dombey oli noin neljänkymmenenkahdeksan vuoden ja Poika vasta noin neljänkymmenenkahdeksan minuutin ikäinen. Dombey oli jokseenkin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän oli kaunis, pulska mies, oli hänen ulkomuotonsa liian jäykkä ja pöyhkeä ollakseen miellyttävä. Poika oli perin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän (tietysti) oli eittämättä kaunis lapsi, oli hän yleisvaikutukseltaan kuitenkin vielä jonkin verran rutistunut ja täplikäs. Dombeyn otsalle olivat aika ja sen veli huoli jättäneet muutamia merkkejä kuin puuhun, jonka on aikanaan pakko murtua — ne ovat säälimättömiä kaksoisia samotessaan ihmismetsänsä läpi ja matkalla uurtaessaan — kun taas Pojan kasvoilla risteili moneen suuntaan lukemattomia pikku poimuja, jotka sama petollinen aika saisi mielikseen silitellä ja tasoitella viikatteensa lappeella, valmistaakseen pintaa syvemmille leikkauksilleen.

Riemuissaan kauan odotetusta tapauksesta Dombey helisteli yhtä mittaa raskaita kultaisia kellonperiään, jotka riippuivat hänen tiukan sinisen takkinsa alapuolelle, nappien kimallellessa fosforin värein kaukana palavan tulen heikossa hohteessa. Poika, jonka pienet nyrkit olivat kovasti puserrettuina ja pystyssä, näytti heikkojen voimiensa mukaan alistuvan siihen olemassaoloon, joka oli niin odottamatta tullut hänen osakseen.

"Tämä talo on nyt taas, rouva Dombey", huomautti Dombey, "ei ainoastaan nimeltään, vaan todellisuudessakin Dombey ja Poika. Dom-bey ja Poika!"

Näillä sanoilla oli niin hellyttävä vaikutus, että hän liitti rouva Dombeyn nimeen erään hyväilysanan (vaikkakaan ei ihan epäröimättä, koska hän oli kovin vähän tottunut sellaiseen puhuttelutapaan) ja sanoi: "Rouva Dombey, minun — minun rakkaani."

Ohimenevä heikko hämmästyksen lehahdus levisi sairaan naisen kasvoille hänen kohottaessaan silmänsä mieheensä päin.

"Hänet kastetaan Pauliksi, minun — rouva Dombey — tietysti."

Sairas toisti heikolla äänellä "tietysti" tai oikeastaan ilmaisi sen huultensa liikkeellä ja sulki taas silmänsä.

"Se on hänen isänsä nimi, rouva Dombey, ja samoin isoisän! Soisinpa, että hänen isoisänsä eläisi vielä tänä päivänä!" Ja taas hän sanoi "Dom-bey ja Poika" samalla äänenpainolla kuin äsken.

Nuo kolme sanaa ilmaisivat muuten Dombeyn elämän ainoan ajatuksen. Maailma oli olemassa, jotta Dombey ja Poika voisivat siinä harjoittaa kauppaa, ja aurinko ja kuu oli luotu suomaan heille valoa. Joet ja meret olivat sitä varten, että heidän laivansa voisivat kulkea niillä, sateenkaari ennustaakseen heille kaunista ilmaa, tuulet puhalsivat joko heidän yrityksiensä suuntaan tai niitä vastaan, tähdet ja kiertotähdet kiersivät kehiään säilyttääkseen loukkaamattomana sen järjestelmän, jonka keskuksena he olivat. Tavalliset lyhennykset saivat uuden merkityksen hänen silmissään ja viittasivat vain heihin: A.D. ei ollenkaan tarkoittanut anno Domini, vaan merkitsi anno Dombei — ja Pojan.

Hän oli kohonnut, samoin kuin hänen isänsä ennen häntä, elämän ja kuoleman kiertokulussa Pojasta Dombeyksi ja lähes kaksikymmentä vuotta ollut toiminimen ainoana edustajana. Noista vuosista hän oli ollut naimisissa kymmenen — naimisissa, niinkuin jotkut väittivät, sellaisen naisen kanssa, jolla ei ollut sydäntä lahjoitettavana hänelle; jonka onni sisältyi menneisyyteen ja joka oli tyytyväinen voidessaan alistaa murtuneen mielensä nöyrästi kestämään nykyhetken velvollisuuksia. Ei ole ollenkaan todennäköistä, että tuollainen joutava puhe olisi osunut Dombeyn korviin, jota se läheisesti koski, eikä luultavasti kukaan olisi uskonut sitä niin vähän kuin hän, jos se olisi tullut hänen kuuluvilleen. Dombey ja Poika olivat usein tehneet kauppaa rahoilla, mutta ei koskaan sydämillä. He jättivät tällaiset mielikuvituksen piiriin kuuluvat asiat pojille ja tytöille ja täyshoitoloille ja kirjoille. Dombey olisi tuuminut tähän tapaan: Avioliiton hänen kanssaan täytyi asiain luonnon mukaan olla mieluinen ja kunniakas kenelle järkevälle naiselle tahansa. Toive saada synnyttää uusi osakas sellaiseen kauppaliikkeeseen ei voinut olla herättämättä ylevää ja kiihkeätä kunnianhimoa vaatimattomimmankaan naissukupuoleen kuuluvan olennon rinnassa. Rouva Dombey oli tehnyt tämän yhteiskunnallisen avioliittosopimuksen, joka melkein välttämättä kuului säädylliseen ja varakkaaseen asemaan, tosin kiinnittämättä huomiota perheen toiminimen jatkamiseen, mutta kuitenkin silmät täysin avoimina näitä etuja huomaamaan. Rouva Dombeylla oli ollut joka päivä tilaisuutta käytännössä huomata hänen yhteiskunnallinen asemansa. Rouva Dombey oli aina istunut hänen pöytänsä päässä ja hoitanut emännän velvollisuuksia erinomaisen hienosti ja kohteliaasti. Rouva Dombeyn oli täytynyt olla onnellinen, eikä mikään muu ollut mahdollista.

Tai ainakin oli ollut vain yksi puute. Niin, sen hän olisi myöntänyt. Ei puuttunut muuta kuin yhtä, mutta se merkitsikin varmasti paljon. He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta, eikä heille tähän päivään mennessä, jolloin Dombey istui helistellen raskaita kultaisia kellonperiään isossa nojatuolissa vuoteen vieressä, ollut syntynyt jälkeläistä.

Tarkemmin sanoen, ei ketään mainitsemisen arvoista. Noin kuusi vuotta sitten oli kyllä syntynyt tyttö, sama lapsi, joka nyt oli huomaamatta hiipinyt tänne ja arkana kyyristynyt nurkkaan, voidakseen sieltä nähdä äitinsä kasvot. Mutta mitä merkitsi tyttö Dombey ja Pojalle! Liikkeen nimen ja arvon pääomassa oli sellainen lapsi pelkkä pikkuraha, jota ei voitu sijoittaa — mätämuna — ei mitään muuta.

Dombeyn tyytyväisyyden malja oli kuitenkin tällä hetkellä niin täynnä, että hän tunsi voivansa pirskahduttaa sen sisällyksestä parisen pisaraa pikku tyttärensä pölyiselle syrjäpolullekin.

Hän virkkoi siis: "Florence, kuuleppas, sinä saat mennä katsomaan sievää veljeäsi, jos haluat. Älä koske häneen!"

Lapsi vilkaisi tuota sinistä takkia ja jäykkää valkeaa kaulanauhaa, jotka yhdessä narisevien kenkien ja hyvin äänekkäästi raksuttavan taskukellon kanssa ruumiillistivat hänen käsityksensä isästä, mutta hänen silmänsä kääntyivät sitten taas heti äidin kasvoihin, eikä hän liikahtanut eikä vastannut.

Samassa avasi rouva silmänsä ja näki lapsen. Tämä juoksi häntä kohti ja nousten varpailleen ylettyäkseen paremmin kätkemään kasvonsa hänen rinnalleen tarrautui häneen kiinni epätoivoisen hellästi, mikä oli jyrkässä ristiriidassa hänen ikänsä kanssa.

"Oh, Herra varjelkoon!" sanoi Dombey nousten äreästi seisomaan. "Olen varma, että tuo on perin ajattelematon ja kiihkeä menettelytapa. Minun on kai parasta kysyä tohtori Pepsiltä, tahtooko hän ehkä olla niin hyvä ja tulla taas tänne yläkertaan. Nyt lähden alas. Minä lähden alas. Minun ei tarvitse pyytää teitä", lisäsi hän pysähtyen hetkeksi tulen ääressä olevan penkin luo, "pitämään erikoista huolta tästä nuoresta herrasta, rouva…"

"Blockitt, herra?" esitti sairaanhoitajatar, teeskentelevästi hymyilevä laimean kohtelias henkilö, joka ei rohjennut ilmoittaa nimeään tosiasiana, van ainoastaan hiljaisena huomautuksena.

"Tästä, nuoresta herrasta, rouva Blockitt."

"Ei, herra, ei suinkaan tarvitse! Muistan, kun Florence-neiti syntyi…"

"Jaa, jaa, jaa", keskeytti Dombey ja kumartui kehdon yli, samalla vähän rypistäen kulmiaan. "Olihan Florence-neiti oikein hyvä, mutta tämä on eri asia. Tämän nuoren herran pitää täyttää kohtalo. Kohtalo, pikku mies!" Puhutellessaan sillä lailla vastasyntynyttä hän nosti sen toisen kätösen huulilleen ja suuteli sitä. Sitten hän näytti pelkäävän, että se temppu oli saattanut hänen arvokkuutensa huonoon valoon, ja lähti hyvin kömpelösti tiehensä.

Tohtori Parker Peps, yksi hovilääkäreistä, jolla oli suurenmoinen maine avustajana lisäysten tapahtuessa hienoissa perheissä, käveli edestakaisin vierashuoneessa kädet selän takana perhelääkärin kuvaamattomasti ihailemana. Jälkimäinen oli säännöllisesti toitottanut tätä asiaa kuuden viime viikon kuluessa kaikille potilailleen, ystävilleen ja tuttavilleen sellaisena tapauksena, johon hän odotti päivin ja öin joka heti kutsua yhdessä tohtori Parker Pepsin kanssa.

"No niin, hyvä herra", sanoi tohtori Parker Peps mehevällä, syvällä, sointuvalla äänellään, joka oli verhottu päivän tapauksen vuoksi samoin kuin oven kolkutinkin, "onko teidän käyntinne mielestänne ollenkaan nostattanut arvoisaa rouvaanne?"

"Ikäänkuin virkistänyt?" sanoi perhelääkäri arasti, kumartaen samalla tohtorille kuin sanoakseen: "Suokaa anteeksi, että lisään yhden sanan, mutta tämä on niin arvokas asiakas."

Dombey tuli neuvottomaksi tästä kysymyksestä. Hän oli ajatellut potilasta niin vähän, ettei voinut siihen vastata. Hän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, jos tohtori Parker Peps tahtoisi taas nousta yläkertaan.

"Hyvä on! Me emme saa salata teiltä, herra", virkkoi tohtori Parker Peps, "että on jonkinlaista voimattomuutta hänen armossaan herttuattaressa — suokaa anteeksi, minä sekoitan nimet, minunhan piti sanoa, teidän rakastettavassa rouvassanne. Että on jonkinlaista raukeutta ja yleistä joustavuuden puutetta, jota oikeastaan emme tahtoisi…"

"Nähdä", ehätti perhelääkäri sanomaan, kumartaen taas päätään.

"Juuri niin", myönsi tohtori Parker Peps, "jota oikeastaan emme tahtoisi nähdä. Tuntuu siltä, että lady Cankabyn ruumiinrakenne — suokaa anteeksi, minun piti sanoa rouva Dombeyn, mutta sekoitan nimet eri tapauksissa…"

"Ne ovat niin lukuisia", mutisi perhelääkäri, "eikä tosiaankaan voi odottaa — olisi kovin ihmeellistä, jos olisi toisin — tohtori Parker Pepsin asiakaspiiri West-Endissä…"

"Kiitos", sanoi tohtori, "juuri niin. Aioin juuri huomauttaa, että tuntuu siltä kuin potilaamme ruumiinrakennetta olisi kohdannut sellainen järkytys, josta se saattaa toipua vain suuren ja reippaan —"

"Ja tarmokkaan", mutisi perhelääkäri.

"Juuri niin", sanoi tohtori, "ja voimakkaan ponnistuksen avulla. Virkaveljeni herra Pilkins, joka ollessaan lääkärinä tässä perheessä — epäilemättä sopivin siihen tehtävään, siitä olen varma —"

"Oh", mutisi perhelääkäri. "Niin kuuluisan henkilön lausuma ylistys!"

"Olette kovin ystävällinen", vastasi tohtori Parker Peps, "sanoessanne niin. Herra Piikkisillä, joka asemansa nojalla parhaiten tuntee potilaan ruumiinrakenteen säännöllisissä oloissa (mikä tieto on kovin tärkeä meille tehdessämme johtopäätöksiä tällaisissa tapauksissa), on samoin kuin minullakin se käsitys, että luonto on kutsuttava avuksi tässä tapauksessa tekemään tarmokas ponnistus ja että jos arvoisa potilaamme Dombeyn kreivitär — suokaa anteeksi, rouva Dombey — ei olisi —"

"Kykenevä", sanoi perhelääkäri.

"Tekemään menestyksellisesti sellaista ponnistusta", jatkoi tohtori Parker Peps, "silloin voisi sattua sellainen käänne, jota me kumpikin vilpittömästi valittaisimme".

Lääkärit seisoivat muutamia sekunteja maahan katsellen. Sitten he tohtori Parker Pepsin äänettömän eleen kehoittamina lähtivät yläkertaan. Perhelääkäri avasi oven kuuluisalle ammattitoverilleen ja seurasi häntä kerrassaan matelevan kohteliaasti.

Olisi väärin Dombeyta kohtaan väittää, ettei tämä sanoma tavallaan vaivannut hänen mieltään. Hän ei ollut sellainen mies, josta olisi koskaan oikeastaan voinut sanoa, että hän pelästyi tai järkkyi, mutta hänellä oli tosiaankin se tunne, että jos hänen vaimonsa sairastuisi ja kuolisi hän olisi hyvin surullinen, samoin kuin jos hän kadottaisi astioistaan tai huonekaluistaan tai muista taloustavaroistaan jotakin, mikä olisi hyvinkin omistamisen arvoista eikä voisi joutua hukkaan herättämättä vilpitöntä mielipahaa. Epäilemättä se kuitenkin olisi viileää, asiallista, maltillista herrasmiehen surua.

Hänen tätä asiaa koskevat mietteensä keskeytyivät pian, ensiksi porraskäytävästä kuuluvan vaatteiden kahinan vuoksi ja sitten siksi, että huoneeseen äkkiä lehahti nainen, joka oli selvästi ohi keski-iän, mutta puettu hyvin nuorekkaasti, etenkin mitä puseron tiukkuuteen tulee. Vastatullut juoksi Dombeyn luo kasvoillaan ja ryhdissään jonkinlainen jännitys, joka ilmaisi hillittyä liikutusta, kietoi käsivartensa Dombeyn kaulaan ja sanoi tukehtuneella äänellä:

"Rakas Paulini! Hän on täydellinen Dombey!"

"No niin, no niin", vastasi hänen veljensä — sillä Dombey oli hänen veljensä — "luulenpa tosiaankin, että hän on tullut sukuunsa. Älähän kiihdy, Louisa."

"Teen siinä hyvin mielettömästi", sanoi Louisa istuutuen ja ottaen esille nenäliinansa, "mutta hän on — hän on niin täydellinen Dombey! Minä en ole milloinkaan elämässäni nähnyt mitään sentapaista!"

"Mutta mitä merkitsee tuo juttu Fannystä?" kysyi Dombey. "Kuinka Fanny voi?"

"Rakas Paul", vastasi Louisa, "se ei ole yhtään mitään. Usko minua, se ei ole mitään. Tosin hän on uupunut, mutta sitä ei voi verratakaan siihen, mitä minä sain kestää Georgen tai Frederickin syntyessä. Ponnistus on välttämätön. Siinä kaikki. Jospa tuo kunnon Fanny olisi Dombey! — Mutta luulenpa hänen jaksavan suoriutua siitä. Epäilemättä hän suoriutuu. Tietysti hän tekee niin, kun tietää, että sitä pyydetään häneltä velvollisuutena. Rakas Paul, onhan tosiaankin kovin heikkoa ja tyhmää minun vavista ja väristä kiireestä kantapäähän asti, mutta minä olen niin peräti kummallinen, että täytyy pyytää sinulta viinilasi ja palanen tuota kakkua. Luulin ihan putoavani ulos porraskäytävän ikkunasta tullessani katsomasta rakasta Fannya ja herttaista pikku pojua." Nämä viime sanat johtuivat siitä, että pienokainen muistui äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä.

Silloin kuului hiljainen koputus ovelle.

"Rouva Chick", sanoi hyvin lempeä naisääni ulkopuolelta, "kuinka nyt voitte, rakas ystävä?"

"Rakas Paul", sanoi Louisa hiljaisella äänellä ja nousi seisomaan, "se on neiti Tox. Kaikkein herttaisin olento! En olisi mitenkään päässyt tänne ilman häntä! Neiti Tox, veljeni herra Dombey. Rakas Paul, erittäin läheinen ystäväni neiti Tox."

Nainen, joka esiteltiin näin erikoisesti, oli pitkä ja laiha olento, niin kuihtuneen näköinen, ettei häntä alkujaankaan ilmeisesti ollut luotu "vahvaväriseksi", kuten kangaskauppiaat sanovat, ja vähitellen menettänyt värinsä kokonaan. Mutta siitä huolimatta olisi häntä voinut kuvailla hohtavaksi yleisestä sovinnollisuudesta ja kohteliaisuudesta. Hänen päänsä oli vakinaisesti asettunut kallelleen senvuoksi, että hän oli pitkän aikaa tottunut kuuntelemaan ihailevasti kaikkea, mitä hänen läsnäollessaan sanottiin, ja katselemaan puhetovereitaan kuin olisi hengessään koettanut painaa heidän kuvansa sieluunsa pitääkseen sitä koko elämänsä halki haihtumattomassa muistissaan. Hänen kätensä olivat omaksuneet suonenvedonkaltaisen tavan kohoilla omasta aloitteestaan kuin itsetiedottoman ihailun vallassa. Hänen silmänsäkin olivat taipuvaiset samantapaiseen liikatunteellisuuteen. Hänellä oli pehmein ääni mitä voi kuvitella, ja hänen nenässään, joka oli hämmästyttävän kyömyinen, oli ihan keskellä siltamaisen kaaren kohdalla pieni kyhmy, josta se suuntautui alaspäin hänen kasvojaan kohti kuin järkähtämättä päättäen olla mistään syystä kääntymättä ylöspäin.

Neiti Toxin puku, vaikkakin se oli täysin hieno ja hyvä, vaikutti jonkin verran kulmikkaalta ja ahtaalta. Hän oli tottunut käyttämään kummallisia rikkaruohontapaisia kukkia päähineissään. Omituisia ruohoja näkyi toisinaan hänen tukassaan, ja uteliaat huomasivat, että kaikissa hänen kauluksissaan, röyhelöissään, kaulaliinoissaan, kalvosimissaan ja muissa hienommissa vaatekappaleissaan — suorastaan kaikissa hänen pukineissaan, joilla oli kaksi yhtymään tarkoitettua päätä — molemmat päät eivät milloinkaan olleet hyvissä väleissä eikä tahtoneet mitenkään sovinnollisesti kohdata toistaan. Talvitarpeita varten hänellä oli turkistavaroita, kuten turkiskauluksia, kaula- ja käsipuuhkia, joiden karvat törröttivät pystyssä korskeasti eivätkä ollenkaan ottaneet taipuakseen pehmeästi. Hänellä oli usein mukanaan pieniä soljella varustettuja laukkuja, jotka paukahtivat kuin pistooli sulkeutuessaan. Kun hän oli puettu täysiin juhlatamineihin, oli hänellä kaulansa ympärillä kerrassaan jäykänmallinen kaulakoru, joka esitti raukeaa ihan ilmeetöntä vanhaa silmää. Nämä ja muut samantapaiset ulkonaiset seikat olivat yhä vahvistaneet sitä käsitystä, että neiti Tox oli vähävarainen nainen, minkä hän tulkitsi omaksi hyödykseen. Mahdollisesti hänen sipsutteleva käyntinsä lisäsi tuota uskoa ja sai aikaan sen luulon, että hän jakamalla tavallisen pituisen askeleen pariin kolmeen noudatti vain tapaansa tehdä kaikesta niin paljon kuin suinkin voi.

"Olen varma siitä", virkkoi neiti Tox suunnattoman kohteliaasti, "että kunnia, jonka minulle tuottaa esittely herra Dombeylle, on erinomainen, ja sitä olenkin kauan tavoitellut, mutta hyvin vähän osannut odottaa toteutuvaksi tähän hetkeen asti. Rakas rouva Chick — saanko sanoa Louisa!"

Rouva Chick otti neiti Toxin käden omaansa, tuki viinilasinsa jalkaa siihen, hillitsi kyyneleet ja sanoi matalalla äänellä: "Jumala siunatkoon teitä!"

"Siis rakas Louisani", virkkoi neiti Tox, "suloinen ystäväni, kuinka voitte nyt?"

"Paremmin", vastasi rouva Chick. "Ottakaa vähän viiniä. Olette ollut melkein yhtä levoton kuin minäkin ja varmasti tarvitsette sitä!"

Dombey suoritti tietysti tarjoilun.

"Kuulehan, Paul", jatkoi rouva Chick yhä pitäen kiinni neiti Toxin kädestä, "ystäväni, joka tiesi, kuinka hartaasti olen odottanut tämän päivän tapausta, on valmistanut Fannylle pienen lahjan, jonka lupasin viedä perille. Se on vain pukeutumispöydälle tarkoitettu neulapatja, Paul, mutta minä sanon, tahdon sanoa ja minun täytyykin sanoa, että neiti Tox on siinä hyvin kauniisti esittänyt tämän tapauksen aiheuttamat tunteet. Sanonpa suorastaan runoksi tuota lausetta: 'Tervetuloa, pikku Dombey'!"

"Niinkö omistuslause kuuluu?" kysyi hänen veljensä.

"Niin se kuuluu", vastasi Louisa.

"Mutta suvaitkaa oikeudenmukaisesti, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox matalalla ja vakavan hartaasti pyytävällä äänensävyllä, "muistaa, ettei mikään muu kuin — minun on vähän vaikea ilmaista ajatuksiani — kuin tuloksen epävarmuus olisi saanut minua pukemaan ajatustani noin epämääräiseen muotoon. 'Tervetuloa, herra Dombey', olisi paljoa paremmin vastannut tunteitani, niinkuin varmasti tiedättekin. Mutta se epävarmuus, joka liittyy näihin enkelimuukalaisiin, toivoakseni suo anteeksi sen, mikä muuten varmasti näyttäisi puolustamattomalta tuttavallisuudelta." Neiti Tox teki puhuessaan Dombeylle kohteliaan kumarruksen, johon tämä vastasi armollisesti. Äskeisessä keskustelussa ilmennyt arvonanto Dombey ja Pojalle oli niin mieluinen hänelle, että hänen sisarellaan, rouva Chickillä — vaikka veli olikin pitävinhän häntä heikkona, hyväluontoisena henkilönä — oli häneen ehkä enemmän vaikutusta kuin kenelläkään muulla.

"Kas niin!" sanoi rouva Chick suloisesti hymyillen, "tämän jälkeen annan Fannylle kaikki anteeksi!"

Se oli kristillisessä mielessä lausuttu selitys, ja rouva Chick tunsi sen tekevän itselleen hyvää. Ei niin, että hänellä olisi ollut mitään erikoista anteeksiannettavaa kälylleen, eipä tosiaankaan yhtään mitään, paitsi että tämä oli mennyt naimisiin hänen veljensä kanssa — mikä sinänsä oli jonkinlaista rohkeutta — ja aikaa myöten synnyttänyt tytön eikä poikaa. Kuten rouva Chick oli usein huomauttanut, oli hän odottanut jo silloin kälyltään hieman enemmän, eikä se suinkaan ollut mieluisa palkinto kaikesta siitä huomiosta ja kunniasta, joka hänen osakseen oli tullut.

Kun Dombey samassa kutsuttiin kiireellisesti ulos huoneesta, jäivät molemmat naiset kahden kesken. Neiti Toxin jäsenet alkoivat heti nytkähdellä.

"Tiesin, että ihailisitte veljeäni. Sanoinhan teille niin jo ennakolta, rakkaani", virkkoi Louisa.

Neiti Toxin kädet ja silmät ilmaisivat, kuinka suuri hänen ihailunsa oli.

"Ja millainen omaisuus hänellä on, kultaseni!"

"Ah!" sanoi neiti Tox syvästi liikutettuna.

"Suun—na—ton!"

"Entä hänen käytöksensä, rakas Louisa!" sanoi neiti Tox. "Hänen ryhtinsä! Hänen arvokkuutensa! Ei mikään kuva, jonka olen koskaan nähnyt kenestäkään, ole ollut puoleksikaan niin täynnä näitä ominaisuuksia. Ajatelkaahan, niin ylhäistä, niin lujaa, niin peräti laajaa rinnan kohdalta, niin suoraa! Ei vähempää kuin rahakas Yorkin herttua, rakkaani", virkkoi neiti Tox. "Näin minä määrittelisin hänet."

"Mitä nyt, rakas Paul!" huudahti rouva Chick veljensä palattua, "sinä näytät ihan kalpealta! Onko jotakin hullusti?"

"Ikäväkseni minun on mainittava sinulle, Louisa, että he sanoivat
Fannyn —"

"Kuulehan, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa nousten seisomaan, "älä usko sitä. Jos sinulla on ollenkaan luottamusta minun kokemukseeni, Paul, saat täydellisesti tyyntyä ja uskoa, ettei tarvita mitään muuta kuin ponnistus Fannyn taholta. Ja tuohon ponnistukseen", jatkoi hän riisuen hatun päästään ja sovitellen sensijaan myssyn kaikessa rauhassa, "häntä täytyy rohkaista ja, jos välttämättömäksi käy, suorastaan pakottaakin. Kas niin, rakas Paul, tule yläkertaan kanssani."

Dombey, joka sen lisäksi, että antoi sisarensa yleensäkin vaikuttaa itseensä aikaisemmin mainitusta syystä, tosiaankin luotti häneen kokeneena ja puuhakkaana rouvana, suostui ja seurasi häntä heti potilaan huoneeseen.

Rouva Dombey makasi vuoteellaan samassa asennossa, johon oli jäänyt miehensä lähdettyä, puristaen pikku tytärtään rintaansa vasten. Lapsi oli takertunut kiinni häneen yhtä kiihkeästi kuin aikaisemminkin eikä ollenkaan kohottanut päätään tai siirtänyt pehmeää poskeansa äitinsä kasvoista, ei katsonut ympärillä seisoviin, ei puhunut tai liikkunut tai vuodattanut kyyneltäkään.

"Hän oli levoton ilman pikku tyttöä", kuiskasi tohtori Dombeylle.
"Katsoimme parhaaksi päästää lapsen taas sisälle."

Vuoteen ympärillä oli juhlallisen hiljaista, ja molemmat läsnäolevat lääkärit näyttivät katselevan horroksissa olevaa sairasta niin säälivästi ja niin vähän toivoen, että rouva Chick aluksi luopui aikomuksestaan. Mutta pian kooten voimansa eli, niinkuin hän sanoi, mielenmalttinsa hän istuutui vuoteen viereen ja sanoi matalalla, täsmällisellä äänellä:

"Fanny! Fanny!"

Vastaukseksi ei kuulunut muuta ääntä kuin Dombeyn ja tohtori Parker Pepsin kellojen kovaa tikitystä, ikäänkuin ne olisivat ajaneet toisiaan takaa hiljaisuudessa.

"Fanny, rakkaani", virkkoi rouva Chick teeskennellyn keveästi, "herra Dombey on tullut katsomaan sinua. Etkö tahdo puhua hänelle? He tahtovat panna pikku poikasi — tiedäthän, Fanny, pienokaisen, jota luullakseni tuskin vielä olet nähnytkään — vuoteeseesi, mutta eivät voi, ennenkuin vähän reipastut. Eiköhän olisi aika, että vähän kokoilisit tarmoasi? Mitä?"

Hän kallisti korvansa vuodetta kohti ja kuunteli katsellen samalla ympärilleen toisiin huoneessa oleviin ja pitäen sormeansa ylhäällä.

"Mitä?" toisti hän, "mitä sanoit, Fanny? En kuullut."

Ei kuulunut sanaa eikä äännähdystäkään vastaukseksi. Dombeyn ja tohtori
Parker Pepsin kellot tuntuivat kiiruhtavan nopeammin.

"Kuulehan, todellakin, rakas Fanny", sanoi käly muuttaen asentoaan ja puhuen vähemmän luottavasti ja vakavammin vasten tahtoaankin, "minun pitää ihan suuttua, jollet herää. Sinun täytyy välttämättä tehdä ponnistus, ehkäpä hyvin suuri ja tuskallinen ponnistus, johon et ole halukas, mutta tiedäthän, että tämä on ponnistusten maailma, Fanny, emmekä me saa milloinkaan masentua, kun niin paljon riippuu meistä. Kuulehan! Koeta toki! Minun täytyy todellakin torua sinua, jollet koeta!"

Kellojen kilpatikitys tätä seuraavana hiljaisuuden hetkenä oli hurjan raivoisa. Ne tuntuivat reuhtovan ja koettavan kampata toisiaan.

"Fanny", virkkoi Louisa, katsellen ympärilleen yhä levottomamman näköisenä. "Katsohan edes minuun. Avaa vain silmäsi näyttääksesi, että kuulet ja ymmärrät. Etkö tahdo? Laupias taivas, hyvät herrat, mitä pitää tehdä?"

Molemmat lääkärit vaihtoivat silmäyksen vuoteen yli, ja vanhempi kuiskasi kumartuen jotakin lapsen korvaan. Pikku olento, joka ei ollut käsittänyt kuiskauksen tarkoitusta, käänsi häntä kohden kalpeat kasvonsa, mutta ei kuitenkaan irroittanut otettaan. Kuiskaus toistettiin.

"Äiti!" sanoi pikku tyttö.

Tämä heikko ääni, niin tuttu ja hellästi rakastettu, sai aikaan jonkinmoisen tajunnan merkin näinkin likellä loppua. Hetkisen värisivät suljetut silmäluomet, ja sieraimet vavahtivat, ja perin heikko hymy näkyi huulilla.

"Äiti!" huusi lapsi nyyhkyttäen. "Voi, rakas äiti, rakas äiti!"

Tohtori pyyhkäisi hiljaa pois lapsen sotkeutuneet kiharat äidin kasvoilta ja huulilta. Voi, kuinka tyynet ne nyt olivatkaan, kuinka vähän hengitystä näkyi niiden rauhaa häiritsemässä!

Näin ajautui äiti, pitäen kovasti kiinni heikosta tuesta, sille tummalle ja tuntemattomalle merelle, joka kiertää koko maailman ympäri.

TOINEN LUKU

Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta, joka voi joskus sattua parhaimmissakin perheissä

"En milloinkaan lakkaa onnittelemasta itseäni", sanoi rouva Chick, "että silloin, kun en vielä aavistanutkaan, mitä oli tulossa — se kävi ikäänkuin tosiaan jokin olisi yllyttänyt minua siihen — että silloin sanoin antavani kaikki anteeksi rakkaalle Fanny-parallemme. Mitä tahansa tapahtuneekin, se tuottaa minulle aina lohtua!"

Rouva Chick lausui tämän vaikuttavan huomautuksen vierashuoneessa, laskeuduttuaan sinne yläkerrasta, missä oli tarkastanut ompelijattarien työtä heidän valmistaessaan perheen jäsenille suruvaatteita. Hän ilmaisi sen Chickille, joka oli tukeva, kaljupäinen herra, hyvin leveäkasvoinen, kädet aina housuntaskuissa, ja luonteeltaan taipuvainen viheltelemään ja hyräilemään säveliä, vaikka hänen nyt täytyi koettaa estää niitä ilmoille tulemasta, se kun ei olisi sopinut surutalossa.

"Älähän rasita itseäsi liiaksi, Loo", virkkoi Chick, "jotta et saisi oikeaa hermokohtausta. Ralla lalla laa! Hyväinen aika, taas ihan unohdin! Sellaista on elämä! Tänään terve, huomenna kuollut!"

Rouva Chick loi vain moittivan katseen häneen ja tarttui sitten taas keskustelun lankaan.

"Uskonpa varmasti", virkkoi hän, "ja toivon, että tämä sydäntäsärkevä tapaus on varoitus meille kaikille, jotta tottuisimme pysymään hereillä ja ponnistelemaan ajoissa, kun meiltä sitä vaaditaan. Kaikella on tarkoituksensa, jos vain käyttäisimme sitä hyväksemme. Oma syymme on, jos kadotamme tärkeimmän näkyvistämme."

Chick rikkoi tätä huomautusta seuranneen hiljaisuuden rupeamalla hyräilemään perin sopimatonta säveltä "Olipa kerran suutari", mutta keskeytti sen jokseenkin hämillään ja huomautti, että oli ehdottomasti oma syymme, jollemme käyttäneet hyväksemme niin murheellisia tapauksia kuin tämä oli.

"Joita minun mielestäni, herra Chick, pitäisi paremmin käyttää hyväkseen", virkkoi hänen puolisonsa terävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen, "kuin hyräilemällä merimiesten hyppyä tai muuta yhtä järjetöntä ja tunteetonta rallatusta, pou-vou-vou!" Chick oli tosiaankin salavihkaa päästänyt kuuluville tällaisen hoilauksen, jonka rouva Chick toisti musertavan halveksivasti.

"Pelkkä tapa, rakkaani", puolustautui Chick.

"Loruja! Tapa!" vastasi hänen vaimonsa. "Jos olet järkevä olento, älä esitä noin naurettavia puolustuksia. Tapa! Jos minuun tarttuisi tapa (kuten sinä sitä sanot) kävellä katossa, niinkuin kärpäset, niin luulisinpä saavani kuulla siitä tarpeeksi."

Tuntui niin todennäköiseltä, että sellainen tapa herättäisi jonkin verran ikävää huomiota, ettei Chick uskaltanut ruveta väittelemään siitä seikasta.

"Kuinka pikku vauva voi?" kysyi Chick vaihtaakseen puheenaihetta.

"Mitä vauvaa tarkoitat?" vastasi rouva Chick. "Olen tosiaankin tänä aamuna ollut tekemisissä niin suuren vauvajoukon kanssa tuolla alakerran ruokasalissa, ettei kukaan järjillään oleva ihminen uskoisi."

"Oikein vauvajoukon kanssa!" toisti Chick katsellen hämmästyneenä ympärilleen.

"Useimpien miesten mieleen luulisi juolahtavan", virkkoi rouva Chick, "että kun ei rakasta Fanny-raukkaa enää ole olemassa, käy välttämättömäksi hankkia imettäjä".

"Ahaa!" sanoi Chick. "Ta—ra—ra— sellaista on elämä, tarkoitan.
Toivottavasti olet saanut sopivan imettäjän, rakkaani."

"Enpä tosiaankaan ole", sanoi rouva Chick, "enkä luultavasti saakaan, mikäli ymmärrän. Sillä välin tietenkin lapsi —"

"Menee suoraan hemmettiin", sanoi Chick miettivästi, "ihan varmasti".

Mutta huomattuaan rouva Chickin kasvoille ilmestyneestä suuttumuksesta tehneensä pahan virheen arvelemalla, että joku Dombey voisi joutua sinne, ja aikoen sovittaa huonon käytöksensä älykkäällä ehdotuksella hän lisäsi:

"Eikö jotakin tilapäistä apua olisi teekannusta?"

Jos hän olisi halunnut saattaa asian ennenaikaiseen päätökseen, ei hän olisi voinut toimia tehokkaammin. Katseltuaan häntä hetkisen äänettömän alistuvana rouva Chick meni majesteetillisesti akkunan luo ja kurkisti kaihtimen läpi, kuultuaan pyörien ratinaa. Chick, joka huomasi, että kohtalo oli toistaiseksi häntä vastaan, ei sanonut mitään muuta, vaan lähti pois. Mutta niin ei aina ollut Chickin laita. Usein hän oli voiton puolella ja rankaisi silloin Louisaa tuntuvasti. Perhekinasteluissaan he ylimalkaan olivat tasa-arvoinen pari, joka ei jäänyt toinen toiselleen mitään velkaa. Perin vaikeata olisi ollut lyödä vetoa, kumpi jäisi voittajaksi. Usein, kun Chick jo näytti voitetulta, hän otti äkkiä vauhtia, käänsi asian toisaanne, pani rouva Chickin korvat helisemään ja saavutti suunnattoman menestyksen, mutta saattoi puolestaan joutua samanlaisten masentavien kolhausten alaiseksi rouva Chickin taholta, joten heidän pikku kahakoillaan tavallisesti oli jännittävän epävarma sävy.

Neiti Tox oli saapunut äskenmainituilla ajoneuvoilla ja juoksi sisälle hengästyneenä.

"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "onko se toimi vielä vapaana?"

"On, hyvä ihminen", vastasi rouva Chick.

"Sitten, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "minä toivon ja uskon — mutta parasta on, että heti tuon heidät tänne".

Juostuaan taas alas portaita yhtä nopeasti kuin äsken yläkertaan neiti Tox toimitti tarkoittamansa henkilöt ulos vuokravaunuista ja palasi pian vieraat mukanaan. Heitä olikin koko joukko, sillä hän saattoi rehevää, punaposkista, terveen näköistä nuorta naista, jonka kasvot muistuttivat omenaa ja jolla oli pieni lapsi sylissään, sekä nuorempaa naista, ei niin lihavaa, mutta yhtä punaposkista, joka talutti kummassakin kädessään lihavaa punaposkista lasta. Mukana oli myöskin itsekävelevä, rehevä poika, jonka kasvot olivat punaiset kuin omena, ja loppujen lopuksi lihava ja punaposkinen mies, joka kantoi sylissään vielä yhtä lihavaa ja punaposkista poikaa. Tämän hän pani seisomaan lattialle ja käski käheästi kuiskaten pitää kiinni veljestään Johnnystä.

"Rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "kun tiesin teidän suuren huolenne ja halusin huojentaa sitä, lähdin kuningatar Charlotten 'Naitujen naisten synnytyslaitokseen', jonka olitte unohtanut, ja kysyin oliko heillä ketään, jota he pitäisivät sopivana. Ei, sanoivat he, ei ketään. Kun he vastasivat minulle noin, rakkaani, jouduin melkein epätoivoon teidän puolestanne, sen vakuutan. Mutta sattui niin, että eräs sikäläinen potilas kuullessaan kysymyksen muisti toisen naisen, joka oli lähtenyt kotiinsa ja, niinkuin hän sanoi, kaiken todennäköisyyden mukaan olisi kerrassaan tyydyttävä imettäjä. Samalla hetkellä kun kuulin sen ja olin ottanut asiasta selvän laitoksen johtajattarelta — erinomaiset suositukset ja moitteeton luonne — lähdin taas liikkeelle osoitteen mukaan."

"Rakkaana, kelpo ihmisenä, niinkuin aina olette", huomautti Louisa.

"Ei ollenkaan", sanoi neiti Tox, "älkää sanoko niin. Saapuessani hänen kotiinsa (kerrassaan puhdas paikka, rakkaani, siellä voisi syödä päivällistä vaikka lattialta), tapasin koko perheen istumassa pöydän ääressä, ja kun huomasin, ettei mikään selonteko heistä olisi puoleksikaan niin vakuuttava teille ja herra Dombeylle kuin kaikkien näkeminen yhdessä, toin heidät kaikki mukanani. Tämä herra", virkkoi neiti Tox osoittaen punaposkista miestä, "on isä. Tahdotteko olla hyvä ja tulla vähän lähemmäksi, herra?"

Punaposkinen mies täytti kömpelösti tämän pyynnön ja seisoi nauraa hihittäen ja virnistellen eturivissä.

"Tämä on tietysti hänen vaimonsa", sanoi neiti Tox valiten eroon nuoren naisen, jolla oli lapsi sylissä. "Kuinka voitte, Polly?"

"Kiitos, rouva, minä voin mainiosti", vastasi Polly.

Ottaessaan vaimon taitavasti pois joukosta neiti Tox oli tehnyt tämän kysymyksen kuin suopeuden osoitukseksi vanhalle tuttavalle, jota hän ei ollut nähnyt pariin viikkoon.

"Hauskaa kuulla", virkkoi neiti Tox. "Tuo toinen nuori nainen on hänen naimaton sisarensa, joka asuu heidän luonaan ja rupeaisi hoitamaan lapsia. Hänen nimensä on Jemima. Kuinka voitte, Jemima?"

"Kiitos, rouva, mainiosti", vastasi Jemima.

"Sepä on hauskaa kuulla", sanoi neiti Tox. "Toivottavasti saatte pysyäkin terveenä. Viisi lasta. Nuorin kuuden viikon vanha. Tuo sievä pikku poika, jolla on rakko nenässä, on vanhin. Luullakseni tuo rakko ei ole synnynnäinen, vaan tapaturmassa saatu?"

Punaposkinen mies murisi: "Silitysrauta."

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi neiti Tox, "kuinka —?"
"Silitysrauta", toisti mies.

"Juuri niin", sanoi neiti Tox. "Niin, sehän on totta. Minä unohdin.
Äitinsä poissa ollessa tuo pikku mies haistoi kuumaa silitysrautaa.
Olette oikeassa, hyvä herra. Muuten aioitte hyväntahtoisesti ilmoittaa
minulle, juuri saapuessamme ovelle, että te olette ammatiltanne —"

"Lämmittäjä", virkkoi mies.

"Hämmentäjä?" kysyi neiti Tox ymmällä.

"Lämmittäjä", toisti mies. "Veturi."

"Ah, niin!" huudahti neiti Tox katsahtaen häneen miettivästi ja näyttäen yhä edelleenkin kovin vaillinaisesti ymmärtävän hänen tarkoitustaan.

"Ja mitä pidätte siitä, hyvä herra?"

"Mistä, rouva?" kysyi mies.

"Siitä", vastasi neiti Tox. "Ammatistanne."

"Ahaa. Oikein paljon, rouva. Tuhkaa menee toisinaan tänne" — hän osoitti rintaansa — "ja panee puhumaan karheasti, niinkuin nytkin. Mutta se on tuhkaa, ei sen pahempaa."

Neiti Tox näytti saavan tästä vastauksesta niin vähän valaistusta, että hänen oli vaikea jatkaa keskustelua. Mutta rouva Chick vapautti hänet siitä ryhtymällä yksityisesti tutkimaan Pollya, hänen lapsiaan, hänen vihkimätodistustaan, suosituksiaan ja niin edespäin. Kun Polly oli vahingoittumattomana läpäissyt tämän kiirastulen, vetäytyi rouva Chick selostamaan asiaa veljensä huoneeseen ja valaistakseen ja vahvistaakseen sitä vielä tehokkaammin vei mukanaan kaksi ruusuista pikku Toodlea. Tämän punaposkisen perheen nimi oli näet Toodle.

Dombey oli vaimonsa kuoleman jälkeen pysynyt omissa huoneissaan, yksinomaan mietiskellen vastasyntyneen poikansa nuoruutta, kasvatusta ja elämäntehtävää. Hänen viileän sydämensä pohjalla oli jotakin kylmempää ja raskaampaa kuin sen tavallinen taakka. Mutta siellä herännyt melkein vihainen suru johtui enemmän siitä tunteesta, jonka poikaa kohdannut tappio herätti, kuin hänen omasta menetyksestään. Haikean nöyryyttävää oli, että se elämä ja varttuminen, johon hän perusti niin suuren toivon, joutuisi vaaraan jo alussa niin halvan puutteen vuoksi ja että Dombey ja Pojan täytyisi olla perikadon partaalla imettäjän vuoksi. Ja samalla hänestä ylpeydessään ja mustasukkaisuudessaan tuntui katkeralta ajatella olevansa ensi askeleista alkaen sielunsa toivon täyttymistä kohti riippuvainen palkatusta naisesta, joka tulisi lapselle jonkun aikaa olemaan kaikkea sitä, miksi liitto hänen itsensä kanssa olisi tehnyt hänen vaimonsa, ja siksi hän olikin jokaisen uuden ehdokkaan hylkäämisestä salaa iloinnut. Mutta nyt oli tullut aika, jolloin hän ei enää voinut horjua näiden kahden eri tunteen välillä, varsinkaan kun Polly Toodlessa ei näyttänyt olevan pienintäkään vikaa rouva Chickin selostuksen nojalla, joka samalla oli kovasti kiittänyt neiti Toxin väsymätöntä ystävyyttä.

"Nämä lapset näyttävät terveiltä", virkkoi Dombey. "Mutta kun ajattelee, että he jonakin päivänä väittävät olevansa jonkinlaista sukua Paulille! Vie ne pois, Louisa! Tuo näkyviini se nainen ja hänen miehensä."

Rouva Chick talutti ulos molemmat pikku Toodlet ja palasi kohta mukanaan vahvempi pari, jonka hänen veljensä oli halunnut nähdä.

"Hyvä rouva", sanoi Dombey kääntyen ympäri mukavassa nojatuolissaan niin jäykästi kuin olisi ollut yhtä kappaletta ilman jäseniä ja niveliä, "te olette kaiketi köyhä ja haluatte ansaita rahaa imettämällä sitä pikku poikaa, minun perillistäni, joka ennen aikojaan on menettänyt, mitä ei koskaan voi korvata. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäätte perheenne hyvinvointia sillä lailla. Mikäli ymmärrän, näytätte kunnolliselta ihmiseltä. Mutta minun on pantava pari ehtoa, ennenkuin tulette talooni siinä ominaisuudessa. Niin kauan kuin olette täällä, vaadin, että teidät tunnetaan, sanokaamme, Richardsin nimellä, mikä on tavallinen ja sopiva. Onko teillä mitään sitä vastaan, että otatte nimeksenne Richards? Teidän on paras neuvotella siitä miehenne kanssa."

Kun mies ei tehnyt muuta kuin nauraa hihitti ja virnisteli ja alituisesti pyyhkäisi suutaan oikealla kädellään, kostuttaen kämmentään, niiasi rouva Toodle tyrkättyään miestään pari kolme kertaa turhaan ja vastasi, että jos hänen pitäisi luopua nimestään, se ehkä otettaisiin huomioon palkan määräämisessä.

"Tietysti, tietysti", vastasi Dombey. "Minä juuri haluankin, että tässä on puhe pelkästään palkasta. Siis, Richards, jos imetätte minun lastani, jota on kohdannut niin suuri tappio, toivon teidän aina muistavan seuraavan seikan. Te saatte runsaan palkan korvaukseksi muutamien velvollisuuksien suorittamisesta, jona aikana toivon teidän mahdollisimman vähän tapaavan perhettänne. Kun näiden velvollisuuksien vaatiminen ja suorittaminen on päättynyt ja palkka lakkaa, ei meidän välillämme enää ole mitään suhdetta. Ymmärrättekö?"

Rouva Toodle näytti epävarmalta, ja mitä Toodleen itseensä tulee, ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään epäilystä siitä, ettei hän käsittänyt mitään.

"Teillä on itsellänne lapsia", virkkoi Dombey. "Tähän kauppaan ei ollenkaan sisälly, että teidän tarvitsisi kiintyä minun lapseeni tai minun lapseni teihin. Minä en ensinkään odota tai toivo sellaista, vaan päinvastoin. Kun lähdette pois täältä, olette suorittanut pelkän kaupan, ruvettuanne palkkapalvelukseen, eronnut siitä ja pysytte poissa. Lapsi lakkaa muistamasta teitä, ja te lakkaatte hyväntahtoisesti muistelemasta lasta."

Rouva Toodle, jonka poskilla oli vähän enemmän väriä kuin äsken, sanoi, "että hän luuli tietävänsä paikkansa".

"Toivottavasti tiedätte, Richards", virkkoi Dombey. "En epäilekään, ettette tietäisi sitä oikein hyvin. Se on tosiaankin niin selvää ja silmäänpistävää, että asia tuskin voisi ollakaan toisin. Louisa hyvä, sovi Richardsin kanssa asian rahallisesta puolesta. Hän saakoon palkkansa milloin ja kuinka haluaa. Kuulkaapa, herra, mikä nimenne onkaan, vielä pikku asia!"

Toodle, joka näin pysähdytettiin kynnyksellä juuri kun hän oli seuraamaisillaan vaimoaan ulos huoneesta, kääntyi ja jäi yksinään seisomaan Dombeyta vastapäätä. Hän oli vahva, velttoryhtinen, pyöreäharteinen, laahusteleva, pörröinen mies, jonka vaatteet riippuivat huolimattomasti yllä. Hänellä oli vahva tukka ja paksu poskiparta, joiden luonnollinen väri oli tummunut ehkä savun ja kivihiilen pölyn vaikutuksesta. Kädet olivat kovat ja känsäiset ja nelikulmainen otsa karhea kuin härän nahka. Hän oli joka suhteessa täydellinen vastakohta Dombeylle; jälkimäinen oli niitä sileiksiajeltuja, lyhyttukkaisia, varakkaita herrasmiehiä, jotka ovat kiiltäviä ja joustavia kuin uudet pankinsetelit ja näyttävät keinotekoisesti puristetuilta ja tiivistetyiltä kuin kultasuihkun pakotuksesta.

"Teillä on luullakseni poika?" kysyi Dombey.

"Neljä, hyvä herra! Neljä poikaa ja yksi tyttö. Kaikki elossa!"

"Teillä kai on täysi työ pitäessänne heitä hengissä?"

"Maailmassa on vain yksi asia, jota olisi vieläkin raskaampi kestää."

"Mikä se on?"

"Niiden menettäminen, hyvä herra."

"Osaatteko lukea?" kysyi Dombey.

"No, enpä erittäin."

"Kirjoittaa?"

"Liidullako?"

"Millään?"

"Luullakseni saisin jotakin töhrityksi liidulla, jos olisi pakko", vastasi Toodle vähän mietittyään.

"Ja nyt", huomautti Dombey, "te luullakseni olette kahden- tai kolmenneljättä ikäinen?"

"Niillä vaiheilla kai", vastasi Toodle taas tuumittuaan.

"Miksette opettele?" kysyi Dombey.

"Niin aionkin tehdä, hyvä herra. Pikku poikani saa opettaa minua, kun tulee niin vanhaksi, että pääsee kouluun."

"No niin", sanoi Dombey katseltuaan tarkkaavasti eikä suinkaan suopeasti miestä, joka yhä tuijotti ympäri huonetta (enimmäkseen ympäri kattoa) ja veteli kättään suunsa yli.

"Kuulitte kai, mitä juuri sanoin vaimollenne?"

"Polly kuuli sen", virkkoi Toodle heilauttaen hattuaan olkapäänsä yli oveen päin sen näköisenä kuin täysin luottaisi parempaan puoliskoonsa. "Kaikki hyvin."

"Koska te näytte jättävän kaikki hänelle", virkkoi Dombey pettyneenä aikomuksessaan tehostaa katsantokantaansa vieläkin selvemmin miehelle, jolla piti olla voimakkaampi luonne, "ei minun luullakseni kannata sanoa teille mitään".

"Ei vähääkään", vastasi Toodle. "Polly kuuli sen. Hän kyllä muistaa."

"En siis tahdo pidättää teitä kauemmin", sanoi Dombey pettyneenä.
"Missä olette tehnyt työtä koko ikänne?"

"Enimmäkseen maan alla, kunnes menin naimisiin. Sitten siirryin maan pinnalle. Pääsen eräälle täkäläiselle rautatielle, jahka ne tulevat täyteen käytäntöön."

Samoin kuin viimeinen oljenkorsi taittaa kuormitetun kamelin selän, musersi tämä uutinen maan alla suoritetusta työstä Dombeyn masentuneen mielen. Hän viittasi lapsensa imettäjän miestä lähtemään, mikä olikin Toodlesta mieluista, kiersi avaimen lukkoon ja alkoi astella huoneessaan edestakaisin yksinäisenä ja onnettomana. Jäykästä ja haarniskoidusta arvokkuudestaan ja tyyneydestään huolimatta hän pyyhkieli sokaisevia kyyneleitä silmistään. Tuon tuostakin hän lausui. "Pikku poika parka" niin liikutettuna, ettei millään ehdolla olisi suonut kenenkään ihmisen sitä tietävän.

Luonteenomaista Dombeyn ylpeydelle oli, että hän sääli itseään lapsen vuoksi. Hän itse ei ollut vaivainen leski jouduttuaan pakosta luottamaan outoon naiseen, jonka moukkamainen mies oli työskennellyt "enimmäkseen maan alla" saamatta koskaan kuolemaa kolkuttamaan ovelleen, köyhän pöydän ääressä joka päivä ruokkien neljää poikaa — mutta voi pikkuista poikaparkaa!

Nämä sanat vielä huulillaan hänen mieleensä juolahti — ja se on vain esimerkkinä siitä voimasta, jolla hänen toivonsa ja pelkonsa ja kaikki ajatuksensa suuntautuivat määrättyyn keskukseen — että tuon naisen tielle oli pantu suuri kiusaus.

Hänenkin nuorin lapsensa oli poika. Olisikohan mahdollista, että hän vaihtaisi lapset?

Vaikka Dombey pian olikin mielissään siitä, että oli hylännyt moisen ajatuksen romanttisena ja epätodennäköisenä — joskin mahdollisena, sitä ei voinut kieltää — ei hän voinut olla kuvittelematta, millainen hänen asemansa olisi, jos hän vanhaksi tultuaan huomaisi sellaisen petoksen. Saattaisiko siihen tilaan joutunut mies riistää petturilta niin monien vuosien aikana kehittyneen tottumuksen, luottamuksen ja uskon hedelmän ja lahjoittaa sen vieraalle?

Kun hänen harvinainen mielenliikutuksensa asettui, haihtuivat nämä pahat aavistukset vähitellen, vaikka niistä jäikin niin paljon jäljelle, että hän päätti lujasti pitää itse tarkoin silmällä Richardsia, vaikka ei näyttäisikään niin tekevän. Ja kun hän nyt oli rauhallisemmalla mielellä, piti hän imettäjän halpaa yhteiskunnallista asemaa pikemmin edullisena asianhaarana kuin päinvastoin, koska se sinänsä oli leveänä juopana hänen ja lapsen välillä ja teki heidän eronsa helpoksi ja luonnolliseksi.

Sillä välin sopivat ehdoista rouva Chick ja Richards neiti Toxin avustamina, ja kun Richardsille oli annettu pikku Dombey, niin juhlallisesti kuin tässä olisi tapahtunut hengelliseen veljeskuntaan luovuttaminen, jätti hän itkien ja suudellen omat lapsensa sisarensa Jemiman haltuun. Sitten tuotiin esille viinilasit perheen alakuloisen mielen virkistämiseksi.

"Juotte kai tekin lasin viiniä, vai kuinka?" kysyi neiti Tox, kun
Toodle ilmestyi huoneeseen.

"Kiitoksia, arvoisa rouva, koska hyväntahtoisesti tarjoatte."

"Ja olette oikein iloinen voidessanne jättää rakkaan kelpo vaimonne näin hyvään kotiin, eikö niin?" kysyi neiti Tox nyökäyttäen päätään ja iskien hänelle silmää salavihkaa.

"En, arvoisa rouva", vastasi Toodle. "Toivon vain hänen pian palaavan."

Sen kuullessaan Polly itki yhä katkerammin. Silloin rouva Chick, joka pelkäsi tämän surun vaikuttavan turmiollisesti pikku Dombeyhin ("tekee happameksi, nähkääs", kuiskasi hän neiti Toxille), kiiruhti apuun.

"Pikku lapsenne menestyy varmaankin oivallisesti sisarenne Jemiman hoidossa, Richards", virkkoi rouva Chick, "ja teidän pitää vain karaista mielenne — tämä maailma, nähkääs, on ponnistusten maailma, Richards — ollaksenne oikein onnellinen. Joko teistä on otettu mitta surupuvun ompelemista varten, Richards?"

"Ky-yllä, rouva", nyyhkytti Polly.

"Ja se pukee teitä varmaan mainiosti", sanoi rouva Chick, "sillä sama tyttö on ommellut minulle jo monta pukua. Se valmistetaan sitäpaitsi parhaista aineksista."

"Voi taivas, kuinka teistä tulee hieno", virkkoi neiti Tox, "niin että miehenne ei tunne teitä, vai mitä?"

"Minä tuntisin hänet aina ja kaikkialla", vastasi Toodle töykeästi.

Toodlea oli nähtävästi mahdoton lahjoa.

"Ja mitä ruokaan tulee, Richards", jatkoi rouva Chick, "on teillä aina tarjolla kaikkein parasta. Te saatte itse määrätä joka päivä ruokanne, ja kaikkea, mikä teitä miellyttää, hankitaan niin auliisti kuin olisitte ylhäinen nainen."

"Niin, varmasti!" sanoi neiti Tox liittyen myötätuntoisena vuoropuheluun. "Ja portteria — ihan rajattomasti, eikö niin, Louisa?"

"Tietysti!" vastasi rouva Chick samalla äänensävyllä. "Vain vähän pidättyväisyyttä vihanneksissa, kultaseni."

"Ja ehkä myöskin etikkakurkuissa", arveli neiti Tox.

"Noita poikkeuksia lukuunottamatta", virkkoi Louisa, "voitte valita ruokanne oman mielenne mukaan, eikä teidän tarvitse ollenkaan kieltäytyä mistään".

"Ja sitten", sanoi neiti Tox, "niin kovasti kuin hän onkin kiintynyt omaan pikku lapseensa — ja olen varma siitä, että te, Louisa, ette moiti häntä sen kiintymyksen vuoksi?"

"En toki!" huudahti rouva Chick jalomielisesti.

"Niin hänen tietysti täytyy mieltyä pikku hoidokkiinsa ja pitää suurena etuoikeutena voidessaan nähdä pienen enkelin, joka on läheisessä yhteydessä korkeimpien luokkien kanssa, päivä päivältä vähitellen kehittyvän yhteisestä lähteestä. Eikö niin, Louisa?"

"Epäilemättä", vahvisti rouva Chick. "Katsokaahan, rakkaani, hän on jo ihan tyytyväinen ja rauhoittunut ja aikoo lausua jäähyväiset sisarelleen Jemimalle, pikku palleroisilleen ja rehelliselle kelpo miehelleen kevein sydämin ja hymyillen. Näettekös, rakas ystävä?"

"Tosiaankin!" huudahti neiti Tox. "Niinpä hän tekeekin!"

Mutta näistä sanoista huolimatta Polly-parka hyväili kutakin vuorollansa onnettoman näköisenä ja riensi lopulta pois lopettaakseen jyrkästi enemmät hyvästelyt lastensa kanssa. Sotajuoni tuskin onnistui sentään niin hyvin kuin se olisi ansainnut, sillä kun lähinnä nuorin poika arvasi hänen aikomuksensa, alkoi se paikalla kiivetä hänen jäljessään portaita ylös nelinkontin, kun taas vanhin (joka perheessä tunnettiin Puskurin nimellä muistoksi höyrykoneesta) ilmaisi suruaan takomalla kantapäitään lattiaan ihan riivatusti, mihin koko muu perhe yhtyi.

Kun kaikki pikku Toodlet saivat kätensä täyteen appelsiineja ja rahakolikoita, rauhoittui heidän ensimmäinen surunpuuskansa, ja perhe toimitettiin kiireimmän kaupalla takaisin asuntoonsa vuokravaunuissa, jotka oli jätetty sitä varten odottamaan. Jemiman suojelemina lapset avasivat ajoneuvojen akkunan ja pudottelivat appelsiineja ja rahoja pitkin matkaa. Toodle itse valitsi takapaikan, jommoinen parhaiten vastasi hänen tottumuksiaan.

KOLMAS LUKU

Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä

Kun rouva Dombey-vainajan hautajaiset oli suoritettu täydelliseksi tyydytykseksi sekä hautaustoimistolle että koko naapuristolle, joka on sellaisissa tapauksissa usein halukas moittimaan ja käsittämään kaikki tuollaisissa juhlamenoissa mahdollisesti sattuvat laiminlyönnit tai puutteet loukkaukseksi itseään kohtaan, alkoivat Dombeyn taloon kuuluvat ihmiset taas elää entiseen tapaansa. Tällä pikku maailmalla, samoin kuin ulkona olevalla suurellakin, oli se ominaisuus, että se helposti unohti vainajansa, ja kun keittäjätär oli sanonut, että rouva-vainaja oli ollut rauhallinen luonteeltaan, ja emännöitsijä, että sellainen oli ihmisen kohtalo aina, ja hovimestari, että kuka olisi sitä ajatellut, ja sisäkkö, että hän tuskin saattoi sitä uskoa, ja lakeija, että se tuntui hänestä ikäänkuin unelta — silloin oli heidän mielestään asia loppuun käsitelty, ja surupuvutkin alkoivat heidän mielestään jo käydä kuluneen näköisiksi.

Richardsista, jota pidettiin yläkerrassa jonkinlaisena kunnioitettavana vankina, näytti hänen uuden elämänsä aamunkoitto kylmältä ja harmaalta. Dombeyn talo oli hyvin iso korkeiden rakennusten reunustaman, synkän ja kauhean ylhäisen kadun varjonpuolisella sivulla Portland Placen ja Bryanstone Squaren välisellä tienoolla. Se oli nurkkatalo laajoine kellarialueineen, missä luukuilla varustetut ikkunat tuijottivat nyrpeinä ja törkysäiliöihin johtavat ovet näyttivät virnistävän. Se oli synkän komea talo, takasivultaan puoliympyrän muotoinen, ja sisälsi kokonaisen jonon seurusteluhuoneita, ikkunat hiekkapihalle päin, missä kaksi kuihtuneen näköistä puuta, rungot ja oksat mustina, pikemmin ritisi kuin humisi: niin savustettuja niiden lehdet olivat. Kesäaurinko ei koskaan paistanut tälle kadulle paitsi varhain aamiaisen aikana, jolloin se ilmestyi yhtaikaa vesirattaiden, vanhojen vaatteiden kauppiaan, kurjenpolvien myyjän, sateenvarjon paikkaajan ja sen miehen keralla, joka helisteli pientä kulkusta mennessään. Pian se taas hävisi palaamatta enää sinä päivänä, ja kun sitä seurasivat kuljeskelevat soittokunnat ja temppuilijat, jäi piha kaikkein kurjimman soittokoneen ja valkoisten hiirien tyyssijaksi. Silloin tällöin vain ilmestyi vaihteeksi näkyviin jokin siili, kunnes hovimestarit, joiden herrasväet söivät kaupungilla, alkoivat hämärässä seisoskella ovilla ja lyhtymies teki yhä uudistuvan, mutta turhan yrityksensä antaa kadulle iloisempaa ulkonäköä kaasun avulla.

Talo oli sisäpuolelta yhtä aution näköinen kuin ulkoakin. Hautajaisten jälkeen Dombey määräsi huonekalut peitettäviksi — ehkä säästääkseen niitä pojalleen, jota kaikki hänen suunnitelmansa tarkoittivat — ja kaikki koristukset otettaviksi pois muista huoneista paitsi niistä, jotka hän piti itseään varten alakerrassa. Näin tehtiin salaperäisen näköisiä hahmoja pöydistä ja tuoleista, jotka koottiin yhteen keskelle huoneita ja peitettiin suurilla käärinlakanoilla. Kellonkahvat, ikkunakaihtimet ja kuvastimet, jotka käärittiin jokapäiväisiin tai kerran viikossa ilmestyviin sanomalehtiin, pakottivat huoneessa kävijän vasten tahtoaankin lukemaan katkelmia kuolemantapauksista ja hirveistä murhista. Kaikki kynttilänjalat ja kattokruunut verhottiin Hollannin palttinalla, minkä jälkeen ne näyttivät katon silmästä riippuvalta jättiläiskyyneleeltä. Uuneista tuntui lähtevän samanlainen haju kuin hautaholveista ja kosteista kellareista. Haudattu rouva-vainaja katseli kamalan näköisenä aavemaisten siteitten verhoamista kehyksistä. Jokainen tuulenpuuska lennätti läheisen tallirakennuksen nurkan takaa pyyhältäessään muutamia oljenkorsia, joilla talon kohdalla oleva katu oli peitetty rouva-vainajan sairauden aikana ja joista tahraantuneita jäännöksiä vielä oli tarttuneina kaikkialla lähinurkkiin. Ne kokoontuivat aina salaisen voiman vetäminä vastapäisen tyhjän talon kynnyksen luo ja lensivät siellä surullisen kaunopuheisina Dombeyn ikkunoita vasten.

Niihin huoneisiin, joita Dombey käytti omana asuntonaan, pääsi suoraan eteisestä. Hänellä oli hallussaan arkihuone, kirjasto, joka oikeastaan oli pukeutumishuoneena, niin että kuumana puserretun paperin, sahviaanin ja venäjännahkan haju taisteli muutamien saapasparien lemun kanssa, ja takana jonkinlainen kasvihuone tai lasikattoinen aamiaishuone, jonne näkyivät aikaisemmin mainitut puut ynnä tavallisesti pari kolme hiiviskelevää kissaa. Nämä kolme huonetta sijaitsivat perätysten. Aamuisin, kun Dombey söi aamiaista jommassakummassa ensiksimainitussa huoneessa, tai iltapäivällä, kun hän palasi kotiin ruualle, kutsuttiin Richards kellonsoitolla lasihuoneeseen, missä hän sai kävellä edestakaisin pientä hoidokkiaan kantaen. Mikäli imettäjä tuollaisina hetkinä vilaukselta näki Dombeyn, joka istui kaukana pimeässä, tuijottaen lasta kohti synkkien, raskaiden huonekalujen takaa, alkoi tämä mies hänestä tuntua kopissa asuvalta yksinäiseltä vangilta tai omituiselta ilmestykseltä, jota ei voinut puhutella eikä ymmärtää.

Tuollaista elämää oli pikku Paul Dombeyn imettäjä suojatteineen viettänyt joitakin viikkoja ja eräänä päivänä palannut yläkertaan autioihin juhlahuoneisiin tekemältään alakuloiselta kävelyretkeltä (hän ei koskaan lähtenyt ulos ilman rouva Chickiä, joka tuli kauniina aamuina tavallisesti neiti Toxin seurassa hakemaan häntä ja lasta kävelylle — toisin sanoen astelemaan edestakaisin katukäytävällä vakavasti kuin hautajaissaatossa). Hän istui omassa huoneessaan, kun ovi aukeni hitaasti ja hiljaa, ja tummasilmäinen pikku tyttö kurkisti sisään.

"Varmaankin Florence-neiti, joka on palannut tätinsä luota", ajatteli Richards, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä lasta. "Toivottavasti voit hyvin, pikku neiti", virkkoi hän ääneen.

"Onko tuo minun veljeni?" kysyi tyttö osoittaen pikku lasta.

"Kyllä, enkelini", vastasi Richards. "Tuleppas suutelemaan sitä."

Mutta sensijaan että olisi tullut lähemmäksi lapsi katseli häntä vakavasti ja sanoi:

"Mitä olette tehnyt äidilleni?"

"Herra siunatkoon tuota pikku olentoa!" huudahti Richards, "mikä surullinen kysymys! Minäkö tehnyt? En mitään, neiti."

"Mitä sitten toiset ovat tehneet minun äidilleni?" kysyi lapsi.

"En ole eläissäni nähnyt niin sydäntäsärkevää!" sanoi Richards, joka luonnollisestikin sijoitti mielikuvituksessaan tämän lapsen tilalle jonkun omistaan kyselemään samanlaisessa tilanteessa. "Tule lähemmäksi, pikku neiti! Älä pelkää minua."

"En minä pelkää teitä", vastasi lapsi lähestyen. "Mutta minä haluan tietää, mitä äidille on tehty."

"Kultaseni", vastasi Richards, "sinä käyt tuossa sievässä mustassa puvussa äitisi muistoksi".

"Minä voin muistaa äitiäni millaisessa puvussa tahansa", vastasi lapsi kyynelten noustessa hänen silmiinsä.

"Mutta ihmiset pukeutuvat mustaan sellaisten muistoksi, jotka ovat menneet pois", jatkoi imettäjä.

"Minne?" kysyi lapsi.

"Tuleppas tänne ja istuudu minun viereeni", sanoi Richards, "niin minä kerron sinulle erään tarinan".

Vaistomaisesti tuntien, että se oli aiottu vastaukseksi hänen kysymykseensä, pikku Florence pani pois hattunsa, jota oli tähän asti pitänyt kädessään, istuutui jakkaralle imettäjän jalkojen juureen ja katseli ylöspäin hänen kasvoihinsa.

"Oli kerran", aloitti Richards, "eräs nainen — oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti".

"Eräs oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti", kertasi lapsi.

"Joka sairastui ja kuoli, kun Jumala katsoi sopivan ajan tulleen."

Lapsi värisi.

"Kuoli, niin ettei kukaan koko maailmassa enää saa nähdä häntä, ja haudattiin maahan, missä kasvaa puita."

"Kylmään maahan?" sanoi lapsi taas väristen.

"Ei. Lämpimään maahan", vastasi Polly, käyttäen heti edukseen tätä huomautusta, "missä rumat pikku siemenet muuttuvat kauniiksi kukiksi ja ruohoksi ja viljaksi ja kuka tietää miksi. Missä hyvät ihmiset muuttuvat kirkkaiksi enkeleiksi ja lentävät ylös taivaaseen!"

Lapsi, joka oli antanut päänsä painua alas, nosti sen taas ja istui katsellen häntä hartaasti.

"No, maitahan hiukan", jatkoi Polly aika lailla hämillään tästä vakavan jännittyneestä katseesta ja toisaalta omasta halustaan lohduttaa lasta, äkillisestä menestyksestään ja perin vähäisestä itseluottamuksestaan. "Kun siis tuo nainen kuoli, tuli hän Jumalan luo, minne hänet ensin lieneekin viety, ja hän rukoili Jumalaa, tuo hyvä nainen", virkkoi Polly sanomattoman liikutettuna, sillä hän puhui ihan tosissaan, "opettamaan hänen pikku tytärtään lujasti uskomaan siihen ja tietämään, että hän oli onnellinen siellä ja rakasti häntä yhä, ja toivomaan ja koettamaan — koko ikänsä — saada kerran tavata hänet siellä, missä heidän ei enää koskaan tarvitsisi erota."

"Se oli minun äitini!" huudahti lapsi hypähtäen pystyyn ja tarttuen kertojan kaulaan.

"Ja lapsen sydän", jatkoi Polly vetäen hänet syliinsä, "pikku tytön sydän oli niin kokonaan täynnä tätä totuutta, että vaikka hän kuuli sen asian vain vieraalta imettäjältä, joka ei osannut kertoa sitä oikein, vaan oli itsekin vain äitiparka eikä mitään muuta, sai hän lohtua siitä — ei tuntenut itseään niin yksinäiseksi — nyyhkytti ja itki hänen rintaansa vastaan — tunsi rakkautta hänen sylissään lepäävää lasta kohtaan — ja —ja, lapsi kulta!" keskeytti Polly silitellen tytön kiharoita ja antaen kyyneltensä valua niille.

"Kuulkaas, Floy-neiti! Isänne varmasti suuttuu!" huusi terävä ääni ovelta samalla kun kynnykselle ilmestyi lyhyt, ruskea ja pyöreä nelitoistavuotias tyttö, jolla oli pieni nykerönenä ja sysimustia helmiä muistuttavat silmät. "Kun on vielä erityisesti kielletty teitä menemästä kiusaamaan uutta imettäjää."

"Eihän hän kiusaa minua", kuului Pollyn hämmästynyt vastaus. "Minä pidän paljon lapsista."

"Oi, suokaa anteeksi, rouva Richards, sen on nähkääs yhdentekevää", vastasi mustasilmäinen tyttö, jonka ääni tuntui niin terävältä ja purevalta, että se oli vähällä saada kyyneleet valumaan toisen silmistä. "Minä ehkä pidän oikein paljon simpukoista, rouva Richards, mutta siitä ei johdu, että saisin niitä teeni kanssa."

"No, eihän se mitään haittaa", huomautti Polly.

"Oi, kiitoksia, rouva Richards", vastasi toinen. "Suvaitkaa kuitenkin muistaa, että Floy-neiti on minun hoidossani ja pikku Paul-herra teidän."

"Mutta meidän ei tarvitse senvuoksi riidellä", sanoi Polly.

"Ei suinkaan, rouva Richards", vastasi äkäpussi. "Ei suinkaan, en minä sitä toivo, eihän meidän tarvitse olla sillä kannalla toisiamme kohtaan, sillä Floy-neiti on vakinainen ja Paul-herra väliaikainen." Äkäpussi käytti puheessaan vain pikku pysähdyksiä työntäen tulemaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, yhtenä ainoana lauseena ja jos mahdollista yhdellä ainoalla hengenvedolla.

"Neiti Florence on vasta palannut kotiin, vai kuinka?" kysyi Polly.

"Niin, rouva Richards, vasta palannut, ja nyt, Floy-neiti, ennenkuin olette ollut kotona neljännestuntiakaan, tahritte märkiä kasvojanne siihen kallisarvoiseen surupukuun, jonka rouva Richards on saanut äitinne vuoksi!" Nämä moitesanat lausuessaan tempaisi äkäpussi, jonka todellinen nimi oli Susan Nipper, lapsen irti uudesta ystävästä ikäänkuin hampaan suusta. Mutta hän näytti tässä menettelevän pikemminkin vain liian innokkaan velvollisuudentunnon vuoksi kuin tahallisesta epäystävällisyydestä.

"Hänestä tulee olemaan oikein hauskaa olla taas kotona", virkkoi Polly nyökäyttäen lapselle päätään rohkaiseva hymy terveillä kasvoillaan, "kun saa nähdä rakkaan isänsäkin tänä iltana".

"No, no, rouva Richards!" huudahti neiti Nipper kiihkeällä ja äkkinäisellä tavallaan. "Jopa nyt jotakin! Tosiaankin, nähdä rakkaan isänsä! Sitä kannattaisi katsella!"

"Hän ei siis saa nähdä isäänsä?" kysyi Polly.

"Ei, rouva Richards, hänen isänsä on liiaksi takertunut erääseen toiseen, eikä sitä ennenkään Floy ollut hänen suosikkinsa. Tytöistä ei tässä talossa välitetä, rouva Richards, uskokaa minua."

Lapsi vilkaisi pikaisesti toisesta hoitajasta toiseen kuin olisi ymmärtänyt ja tuntenut, mitä puhuttiin.

"Te hämmästytätte minua!" huudahti Polly. "Eikö herra Dombey ole nähnyt häntä senjälkeen kun —"

"Ei", keskeytti Susan Nipper. "Ei kertaakaan senjälkeen eikä ennen sitä melkein kuukausimääriin. Tuskin uskon, että hän olisi tuntenut Floyta omaksi lapsekseen, jos olisi nähnyt hänet kadulla, tai tuntisi, jos tapaisi hänet huomenna ulkona, rouva Richards, ja mitä minuun tulee", lisäsi äkäpussi nauraa tirskuen, "en osaa sanoa, tietääkö hän ylimalkaan minua olevankaan".

"Lapsiparka!" sanoi Richards tarkoittaen pikku Florencea eikä neiti
Nipperiä.

"Niin, lähempänä kuin sadan penikulman päässä siitä, missä nyt keskustelemme, on suorastaan mörkö, sen saatte uskoa, rouva Richards, ottamatta tietysti läsnäolevia lukuun", virkkoi Susan Nipper; "toivotan teille hyvää jatkoa, rouva Richards. Ja nyt, Floy-neiti, tulkaa minun kanssani älkääkä jääkö tänne pahana tottelemattomana lapsena, joka ei välitä neuvoista."

Näistä varoituksista ja Susan Nipperin nykimisistä huolimatta, jotka eivät olleet ihan vaarattomia, vaan olisivat saattaneet nyrjähdyttää oikean olkapään sijoiltaan, riistäytyi pikku Florence irti ja suuteli hellästi uutta ystäväänsä.

"Hyvästi!" sanoi lapsi. "Voikaa hyvin! Minä tulen taas pian katsomaan teitä, ja te tulette minun luokseni? Susan ei kiellä sitä. Eikö niin, Susan?"

Susan näytti olevan sisimmässään hyvänluontoinen pikku olento, vaikkakin kuului siihen kasvattajaryhmään, jonka mielestä on lapsia ravisteltava ja pudisteltava ja viskeltävä samoin kuin rahojakin, jotta ne pysyisivät kunnossa ja kirkkaina. Sillä kun lapsi koetti taivuttaa häntä muutamilla hyväilevillä eleillä ja sanoilla, pani hän käsivarteni a ristiin ja pudisti päätään, samalla kun hänen seposelälleen avattuihin mustiin silmiinsä tuli myöntyvä ilme.

"Ei ole oikein, Floy-neiti, kysyä sellaista, sillä te tiedätte, etten voi kieltää teiltä mitään, mutta rouva Richards ja minä otamme selville, mitä voi tehdä, jos rouva Richardsia haluttaa, sillä nähkääs minua haluttaa matkustaa Kiinaan asti, mutta en kuitenkaan tiedä, kuinka Lontoon satamasta lähdetään."

Richards suostui ehdotukseen.

"Tässä talossa ei helise juuri niin paljon iloa", virkkoi neiti Nipper, "että kukaan haluaisi olla yksinäisempi kuin muutenkin täytyy olla. Nuo Toxit ja Chickit saavat kiskaista suustani pari etuhammasta, rouva Richards, mutta se ei vielä merkitse, että antaisin heidän vetää pois kokonaisen rivin."

Tämänkin Richards myönsi, se kun tuntui hyvin ilmeiseltä.

"Minä olen tosiaankin hyvin halukas elämään sovussa kanssanne, rouva Richards", lisäsi Susan Nipper, "niin kauan kuin Paul-herra pysyy vakinaisena, jos voimme järjestää asian niin, ettemme avoimesti riko käskyjä vastaan, mutta laupias taivas, Floy-neiti, te ette ole vielä lähtenyt täältä pois, tottelematon lapsi, pois nyt, mennään, mennään!"

Samassa Susan Nipper kävi äkkiä käsiksi holhokkiinsa ja lennätti hänet ulos huoneesta.

Surullinen ja laiminlyöty lapsi oli niin hiljainen ja tyyni ja kärsivällinen, ja hänellä näytti olevan sydämessään niin paljon rakkautta, josta ei kukaan tuntunut välittävän, niin paljon apeita ajatuksia, joiden loukkaamista ei kukaan näyttänyt karttavan, että Pollyn sydän ihan vuoti verta, kun hän taas jäi yksin. Siinä yksinkertaisessa kohtauksessa, jossa hän oli ensi kerran nähnyt pikku orvon, oli hänen äidillinen sydämensä heltynyt yhtä paljon kuin lapsenkin, ja hänestä tuntui samoin kuin lapsestakin, että siitä hetkestä oli hänen ja lapsen välille alkanut kehittyä luottamuksellinen suhde.

Vaikka Toodle niin suuresti luottikin Pollyyn, oli tämä sivistyksensä puolesta tuskin ollenkaan miestään ylempänä. Mutta hän oli hyvä yksinkertainen luonne, joka yleensä on parempi, uskollisempi, ylevämpi, jalompi, nopeampi tuntemaan ja paljon kykenevämpi säilyttämään hellyyttä ja sääliä, uhrautumista ja antaumusta kuin mies. Ja niin oppimaton kuin hän olikin, olisi hän ehkä voinut jo näin varhain herättää Dombeyn mielessä edes sarastavan käsityksen, joka ei sitten tulevaisuudessa olisi iskenyt häneen kuin salama.

Mutta nyt poikkeamme asiasta. Polly ei ajatellut silloin mitään muuta kuin käyttää hyväkseen neiti Nipperin suopeaa mielenlaatua ja keksiä jonkin keinon, jolla saisi pikku Florencen luokseen laillisesti, ilman kapinaa. Vielä samana iltana sattui tarjoutumaan sopiva tilaisuus.

Hänet oli kuten tavallisestikin soitettu alas lasihuoneeseen, missä hän sitten oli astellut edestakaisin pitkän aikaa lapsi sylissään, kun hänen suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen Dombey äkkiä tuli huoneestaan ja pysähtyi hänen eteensä.