DOMBEY JA POIKA II

Kirj.

Charles Dickens

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Kariston klassillinen kirjasto 34

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Häät

Päivänkoitto hiipii tyynine, valjuine kasvoineen väristen kirkon luo, jonka alla lepää pikku Paulin ja hänen äitinsä tomu, ja katsoo sisään akkunoista. Kirkko on kylmä ja pimeä. Yö kyyristelee vielä kivilattialla ja hautoo mietteitään synkkänä ja raskaana nurkissa ja loukoissa. Kellotorni, joka kohoaa talojen yli esille ajan rannattomasta aallokosta sen vyöryessä säännöllisesti ja murtuessa ikuisuuden äärtä vasten, näkyy hämärästi kuin kivimajakka, joka ilmaisee, kuinka meri lainehtii. Mutta kirkon sisäpuolella aamunkoitto ei aluksi voi kurkistellessaan huomata mitään muuta kuin että siellä vielä on yö.

Harhaillessaan heikkona ja hauraana kirkon ympärillä ja katsahtaessaan sisään hämärä valittaa ja itkee lyhyttä valtakauttaan. Sen kyyneleet putoavat akkunalasille, ja kirkon muurin vieressä kasvavat puut kumartuvat ja puristavat monia käsiään myötätuntoisesti. Yö kalpenee yhä ja väistyy vähitellen kirkosta, mutta viivyttelee vielä alhaalla holveissa ja istuu ruumisarkuilla. Ja sitten tulee kirkas päivä, joka saa kirkonkellon hehkumaan ja panee torninhuipun punertamaan, kuivaa hämärän kyyneleet ja vaimentaa sen valitukset. Hätyytetty aamuhämärä seuraa yötä ja ajaa sen pois viimeisistä piilopaikoista, vetäytyy hautaholveihin ja piiloutuu pelästyneen näköisenä kuolleiden joukkoon, kunnes yö virkistyneenä palaa sen karkoittaakseen.

Ja nyt hiiret, jotka ovat puuhailleet rukouskirjojen kanssa enemmän kuin niiden oikeat omistajat, ja kalunneet rukousjakkaroita, jotka ovatkin enemmän kuluneet niiden pikku hampaiden nakerruksesta kuin ihmisten polvistumisesta, kätkevät kirkkaat silmänsä loukkoihin ja painautuvat kauhistuneina lähelle toisiaan kuullessaan kirkon oven läjähtävän. Sillä kirkonisäntä, mahtava mies, tulee tänä aamuna varhain suntion kanssa. Myöskin on siellä rouva Miff, läähättävä pieni kirkonpenkkien aukaisija — tavattoman kuiva vanha nainen, köyhästi puettu, jolla ei ole tuumaakaan pyylevyyttä millään kohdalla. Hän on odottanut kirkon ovella jo puoli tuntia kirkonisäntää, niinkuin hänen asemansa vaatiikin.

Rouva Miffillä on etikanhappamet kasvot, surkastunut myssy ja puolia ynnä koko shillingejä kaipaava sielu. Rouva Miffin ilme on käynyt salaperäiseksi, kun hän on saanut vuosikaudet viittoilla epävarmoja ihmisiä kirkonpenkkeihin. Hänen silmissään huomaa pidättymistä, ikäänkuin hän yhä vielä tietäisi pehmeämmän istuimen, mutta olisi epätietoinen juomarahan suuruudesta. Sellaista ilmiötä kuin herra Miffiä ei ole olemassa eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen, eikä rouva Miff soisi häntä mainittavankaan. Sillä miehellä oli nähtävästi huonot käsitykset vapaapaikoista, ja vaikka rouva Miff toivoo, että hän on päässyt taivaaseen, ei hän kuitenkaan ehdottomasti voisi sitä väittää.

Tänä aamuna rouva Miff on kovassa puuhassa kirkon ovella. Hän peittoo ja tomuttaa alttariliinaa, mattoa ja pieluksia, ja paljon on hänellä puheltavaa niistä häistä, jotka tänään pidetään. Rouva Miffille on sanottu, että uudet huonekalut ja talon korjaustyöt maksoivat kokonaista viisituhatta puntaa tai sitten ei penniäkään, ja hän on kuullut mitä varmimmalta taholta, ettei morsiamella itsellään ole edes puolta shillingiä. Hän muistaa niinikään edellisen vaimon hautajaiset, ikäänkuin ne olisivat tapahtuneet eilen, ja sitten ristiäiset ja sitten toiset hautajaiset. Sitten rouva Miff sanoo sivumennen, että hän muistaessaan pesee vedellä ja saippualla pikku vainajan muistolevyn, ennenkuin häävieraat saapuvat. Kirkonisäntä Sownds, joka istuu kaiken aikaa auringonpaisteessa kirkon portailla (ja harvoin tekee mitään muuta paitsi kylmällä ilmalla, jolloin hän istuu tulen ääressä), hyväksyy rouva Miffin puhelun ja kysyy, onko hän kuullut kerrottavan, että morsian on tavattoman kaunis. Koska rouva Miffin saamat tiedot ovat samansuuntaiset, huomautti Sownds, joka oikeaoppisuudestaan ja lihavuudestaan huolimatta kuitenkin on naiskauneuden ihailija, mahtipontisesti kuulleensa, että morsian on oikea hurmaaja, — jollaista sanontatapaa rouva Miff pitää jonkin verran liioiteltuna tai pitäisi, jos sitä olisi joku muu käyttänyt kuin kirkonisäntä.

Dombeyn talossa on samoihin aikoihin paljon hälinää ja puuhaa, etenkin naisten kesken, joista ainoakaan ei neljän jälkeen ole nukkunut lainkaan ja jotka kaikki olivat jo ennen kuutta täysissä pukimissa. Towlinson herättää enemmän kuin milloinkaan ennen sisäkön harrastusta, ja keittäjätär sanoo aamiaisella, että yhdet häät ennustavat toisia, mitä sisäkkö ei voi uskoa eikä mitenkään pitää totena. Towlinson pitää salassa omat ajatuksensa, sillä hän on tullut jonkin verran synkälle tuulelle, koska taloon on palkattu poskipartainen muukalainen (Towlinson itse on parraton), jonka tehtäväksi on määrätty seurata onnellista paria Pariisiin ja joka nyt kokoilee tavaraa uusiin vaunuihin. Tästä muukalaisesta puhuttaessa Towlinson selittää, ettei hän ole koskaan kuullut muukalaisista olevan mitään hyötyä. Ja kun naiset syyttävät häntä ennakkoluulosta, sanoo hän: »Katsokaahan Bonapartea, joka oli heidän etunenässään, ja mitä kaikkea hän sai toimeen.» Ja sisäkkö sanoo sen olevan ihan totta.

Sokerileipuri on kovassa puuhassa Brook Streetin kalmamaisessa talossa, ja hyvin pitkät nuorukaiset katselevat tarkoin hänen töitään. Yksi heistä haiskahtaa jo sherryltä, ja hänen silmänsä näyttävät taipuvaisilta jäykistymään ja tuijottamaan esineisiin niitä näkemättä. Hän tietää tämän vikansa ja ilmoittaa tovereilleen sen johtuvan »kiinnityksestä». Sillä hän tarkoitti kiihtymystä, mutta hänen kielensä on kankea.

Miehet, jotka soittavat kelloja, ovat saaneet vihiä häistä, niinikään teurastajapojat ja muuan torviseitsikko. Ensinmainitut harjoittelevat eräässä Battle-sillan läheisessä piharakennuksessa, toiset asettuvat johtajansa kautta yhteyteen Towlinsonin kanssa ja esittävät ehtonsa, joilla he korjaisivat pois luunsa, ja kolmas väijyy ja puikkii kadunkulman takaa esille jyrybasson hahmossa, odottaen jotakin petollista rihkamakauppiasta, joka ilmaisisi hääaamiaisen paikan ja ajan lahjuksia vastaan. Odotus ja kiihtymys leviävät vielä laajemmallekin. Balls Pondista asti tuo Perch vaimonsa viettämään päivän Dombeyn palvelijoiden kanssa, joten hän salaa pääsee heidän seurassaan katsomaan vihkiäisiä.

Toots pukeutuu asunnossaan kuin olisi vähintäänkin sulhanen itse. Hän on päättänyt katsella näytelmää täydessä loistossa eräästä parvekkeen piiloisesta nurkasta ja viedä sinne mukanaan Kukonpojan, sillä Tootsin epätoivoinen suunnitelma on näyttää Florence Kukonpojalle ja tunnustaa avoimesti: »Kuulkaahan, Kukonpoika, en tahdo enää kauemmin pettää teitä. Se ystävä, josta olen toisinaan puhunut, olen minä itse. Neiti Dombey on intohimoni esine. Mikä on teidän mielipiteenne, Kukonpoika, asiain näin ollen ja mitä neuvotte minulle nyt heti?» Kukonpoika, joka saisi näin hämmästyä, istuu sillä välin Tootsin keittiössä, painaa nokkansa juomakannuun, jossa on väkevää olutta, ja noukkii suuhunsa pari naulaa häränpihviä.

Prinsessan aukiolla on neiti Tox myös jo jalkeilla, sillä hänkin, niin peräti surullinen kuin onkin, on päättänyt pistää shillingin rouva Miffin käteen ja päästä katselemaan jostakin yksinäisestä nurkasta tätä toimitusta, jolla on häneen raateleva viehätysvoima.

Puisen Merikadetin taholla ollaan aika touhussa. Kapteeni Cuttle istuu säärystimet jalassa ja suunnaton kaulus koholla aamiaispöydässä kuunnellen Rob Hiojaa, joka lukee hänelle etukäteen vihkimiskaavaa määräyksen mukaan, jotta hän täydellisesti ymmärtäisi ne juhlallisuudet, joissa hän tulee olemaan läsnä. Siinä tarkoituksessa hän antaa vähän väliä vakavan käskyn kotipapilleen toistaa eri kohtia tai pysyä oman velvollisuutensa täyttämisessä ja jättää isäntänsä huoleksi aamenet, joista hän aina kertaa yhden perin tyytyväisenä, milloin tahansa Rob Hioja pysähtyy.

Kaiken tämän ja paljon muun lisäksi on yksistään Dombeyn kadulla kaksikymmentä lapsentyttöä luvannut kahdellekymmenelle pikku naisten perheelle, joiden vaistomainen harrastus vihkiäisiin on kehdosta peräisin, mennä katsomaan häitä. Tosiaankin on kirkonisännällä täysi syy tuntea olevansa virantoimituksessa paistattaessaan mahtavaa olentoaan auringonpaahteessa kirkon portailla ja odottaessaan vihkiäishetkeä. Ja rouva Miffillä on syytä hyökätä onnettoman kääpiölapsen kimppuun, joka kurkistaa sisään porttiholvista jättiläisvauva sylissään, ja ajaa hänet pois suuttuneena.

Feenix-serkku on palannut ulkomailta vartavasten ollakseen läsnä vihkiäisissä. Hänet tunsi koko kaupunki noin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta hän on vieläkin niin nuorekas vartaloltaan ja käytökseltään ja niin hyvin säilynyt, että vieraat hämmästyvät huomatessaan tämän arvoisan herran kasvoissa salaiset rypyt ja hänen silmännurkissaan variksenjalat ja nähdessään ensimmäisen kerran, ettei hän kävele oikein varmasti astuessaan huoneen poikki eikä pääse ihan suoraan sinne, mihin pyrkii. Mutta se Feenix-serkku, joka nousee puolikahdeksan vaiheilla, onkin toisen näköinen kuin varhain aamulla herätetty. Hän näyttää tosiaankin hyvin synkältä a jättäessään partaansa Longin hotellissa Bond-kadun varrella.

Dombey lähtee pukeutumishuoneestaan naisten hajaantuessa portailta joka suuntaan, niin että helmat kahisevat. Poikkeuksen tekee rouva Perch, joka siunatussa tilassaan (niinkuin hän aina on) ei ole suinkaan ketterä. Niinpä hänen on pakko astua Dombeyta vastaan, ja hän on niiaillessaan vähällä vaipua maahan hämmennyksestä — taivas torjukoon kaikki pahat seuraukset Perchin perheestä! Dombey menee vierashuoneeseen odottamaan määräaikaa. Komeat ovat Dombeyn uusi sininen takki, vaaleanruskeat housut ja sinipunervat liivit. Läpi talon käy kuiskaus, että Dombeyn tukka on käherretty.

Ovelle kuuluva koputus ilmaisee majurin saapuneen. Hänkin on upeasti puettu, napinreiässä kokonainen kurjenpolvi, tukka kovasti käherretty, niinkuin alkuasukas hyvin tietää.

»Dombey», virkkaa majuri ojentaen molemmat kätensä, »kuinka voitte?»

»Majuri», sanoo Dombey, »kuinka te voitte?»

»Hitto vie, Dombey», vastaa majuri, »Joey B:n laita on tänä aamuna niin» — tässä hän lyö kovasti rintaansa — »hänen laitansa on tänä aamuna niin, lempo soikoon, Dombey, että häntä melkein haluttaisi tehdä tästä juhlasta kaksoishäät ja naida äiti».

Dombey hymyilee, mutta niukasti, sillä hän tuntee olevansa juuri joutumaisillaan sukulaiseksi äidin kanssa, josta siis ei sovi laskea leikkiä.

»Dombey», jatkaa majuri sen huomatessaan, »toivotan teille iloa. Onnittelen teitä, Dombey. Totisesti, Dombey», lisää majuri, »te olette tänään kadehdittavin mies koko Englannissa!»

Tästäkin on Dombey vain osaksi samaa mieltä, sillä hän tuottaa suuren kunnian eräälle naiselle, joka epäilemättä siis on enimmin kadehdittava.

»Mitä Edith Grangeriin tulee, Dombey», sanoo majuri, »ei koko Euroopassa ole ainoatakaan naista, joka ei antaisi ja tahtoisi antaa — sallinettehan Bagstockin lisätä sen — korviaan ja korvarenkaitaankin saadakseen olla Edith Grangerin sijassa».

»Olette kovin ystävällinen sanoessanne minulle niin, majuri», vastaa
Dombey.

»Dombey», aloittaa majuri taas, »tiedättehän sen! Älkäämme suvaitko välillämme mitään väärää arkatuntoisuutta. Tiedättehän sen. Tiedättekö vai ette, Dombey?» kysyy majuri melkein kiihkeästi.

»Kuulkaahan nyt, majuri —»

»Hitto vieköön, Dombey», sanoo majuri, »tiedättekö vai ettekö tiedä? Dombey! Onko vanha Joey teidän ystävänne? Olemmeko, Dombey, sillä avomielisellä tuttavallisuuden asteella, joka oikeuttaa ihmisen — karskin vanhan Joseph B:n, Dombey — puhumaan suunsa puhtaaksi? Vai onko minun käsitettävä tämä käskyksi pysyä sopivan välimatkan päässä ja noudattaa sovinnaisia tapoja?»

»Rakas majuri Bagstock», sanoo Dombey tyytyväisen näköisenä, »tehän oikein kiihdytte».

»Tepä sen sanoitte, juuri niin, minä kiihdyn. Joseph B. ei kiellä sitä, Dombey. Hän kiihtyy. Tämä on sellainen tapaus, hyvä herra, että se herättää eloon kaiken vanhan, pirullisen, murskaantuneen, kuluneen, raajarikkoisen J.B:n ruumiissa vielä jäljellä olevan myötätunnon. Ja sanonpa teille jotakin, Dombey — sellaisella hetkellä miehen täytyy purkaa ilmoille kaikki, mitä hän tuntee, tai panna päähänsä kuonokoppa. Ja Joseph Bagstock sanoo teille vasten kasvoja, Dombey, niinkuin hän sanoo klubissaan teidän selkänne takana, ettei hän milloinkaan tahdo ottaa kuonokoppaa, kun Paul Dombeysta puhutaan. Niin, hitto vieköön, hyvä herra», lopettaa majuri hyvin päättävästi, »mitä sille mahtaa?»

»Majuri», vastaa Dombey, »vakuutan olevani tosiaankin kiitollinen teille. Ei mieleeni juolahtanutkaan hillitä liian puolueellista ystävyyttänne.»

»Ei liian puolueellista, hyvä herra!» huudahtaa kuumaverinen majuri.
»Dombey, minä kiellän sen.»

»Tarkoitan siis vilpitöntä ystävyyttänne», jatkaa Dombey. »Enkä minäkään, majuri, voi unohtaa tässä tilanteessa, jossa nyt olen, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen teille.»

»Dombey», sanoo majuri tehden asianmukaisen eleen, »tässä on Joseph Bagstockin käsi: vanhan, vilpittömän Joey B:n, hyvä herra, jos se miellyttää teitä enemmän. Se on sama käsi, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja kunnioitti huomauttamalla siitä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen Kentin herttua-vainajalle, että se on Joshin käsi, karskin ja itsepintaisen ja mahdollisesti nuuskaavan vanhan maankiertäjän käsi. Dombey, olkoon tämä nykyhetki elämämme vähimmin onneton. Jumala teitä siunatkoot!»

Nyt tulee sisään Carker, hänkin komeana ja hymyilevänä kuin ainakin oikea häävieras. Tuskin hän osaa päästää irti Dombeyn kättä, niin hartaasti hän toivottaa onnea. Sitten hän pudistaa majurinkin kättä niin sydämellisesti, että hänen äänensäkin värisee hampaitten välitse tullessaan yhdenmukaisesti käsivarsien kanssa.

»Tämänpäiväinen sää ennustaa onnea», sanoo Carker. »Kerrassaan kirkas ja miellyttävä päivä! Toivottavasti en ole myöhästynyt minuuttiakaan?»

»Olette saapunut täsmälleen, hyvä herra», sanoo majuri.

»Se ilahduttaa minua tosiaankin», sanoo Carker. »Pelkäsin jo myöhästyvän? muutamia sekunteja määräajasta, sillä minua viivytti kokonainen jono ajoneuvoja. Katsoin asianmukaiseksi käydä Brook Streetillä» — tämän hän sanoi Dombeylle — »jättämässä joitakin vaatimattomia kukkaharvinaisuuksia rouva Dombeylle. Minun asemassani oleva mies, jota kohtaa kunnia olla kutsuttu tänne, on ylpeä voidessaan tarjota jotakin nöyryytensä ja alamaisuutensa osoitukseksi, ja koska rouva Dombey epäilemättä on saanut yllin kyllin kaikkea kallista ja komeaa» — hän vilkaisi omituisesti isäntäänsä — »toivon, että lahjani pelkkä vähäpätöisyys vaikuttaa sen, että se otetaan suosiollisesti vastaan».

»Tulevaa rouva Dombeyta», vastaa Dombey alentuvasti, »ilahduttaa teidän huomaavaisuutenne varmasti, Carker».

»Ja jos hänestä pitää tänään tulla rouva Dombey, arvoisa herra», virkkaa majuri laskiessaan kädestään kahvikupin ja vilkaistessaan kelloonsa, »on meidän heti lähdettävä!»

Niin lähtevät Dombey, majuri Bagstock ja Carker ajamaan kääseillä kirkkoon. Kirkonisäntä Sownds on jo kauan sitten noussut portailta ja odottaa kolmikulmainen hattu kädessään. Rouva Miff niiaa ja tarjoaa istumapaikkoja sakaristossa. Dombey jää mieluummin kirkkoon. Hänen katsahtaessaan urkuihin päin vetäytyy parvekkeella istuva neiti Tox erääseen muistopatsaaseen kuuluvan lihavan keruubin säären taakse. Kapteeni Cuttle sitävastoin nousee ja heiluttaa koukkuaan tervehtimisen ja rohkaisun merkiksi. Toots selittää käsi suun edessä Kukonpojalle, että keskellä seisova herra, jolla on vaaleanruskeat housut, on hänen lemmittynsä isä. Kukonpoika kuiskaa käheästi Tootsille, että mainittu herra on niin jäykkä kaveri kuin suinkin voi olla, mutta että tieteellä on keinoja saada hänet taipumaan kaksin kerroin lyömällä häntä kerran liivien kohdalle.

Kirkonisäntä ja rouva Miff katselevat Dombeyta vähän matkan päästä, kun alkaa kuulua lähenevien ajoneuvojen räminää. Sitten Sownds lähtee ulos. Rouva Miff, jonka silmät kohtaavat Dombeyn katseen sen siirtyessä pois parvekkeella seisovasta julkeasta ja mielettömästä miehestä, joka tervehtii häntä niin sulavasti, niiaa syvään ja ilmoittaa luulevansa morsiamen saapuneen. Sitten on ovella tungosta ja kuisketta, minkä jälkeen morsian astuu sisään ylpein askelin.

Hänen kasvoillaan ei ole merkkiäkään viime yön kärsimyksistä, hänen olemuksessaan ei mikään piirre muistuta siitä naisesta, joka polvistuneena ja nöyrtyneenä nojasi kuumeista päätänsä nukkuvan tytön pielukselle, ja tyttö on nyt hänen rinnallaan lempeänä ja rakastettavana — silmäänpistävänä vastakohtana hänen omalle ylenkatseelliselle ja ylpeälle hahmolleen, joka seisoo paikallaan tyynenä, suorana, selittämätöntä tahtoa täynnä, säteilevänä ja majesteettisena sulojensa täydellisimmässä kukoistuksessa, kuitenkin polkien herättämänsä ihailun halveksivasti maahan.

Hetkiseksi tulee hiljaisuus, ja kirkonisäntä Sownds hiipii sakaristoon kutsumaan pappia ja lukkaria. Silloin rouva Skewton puhuu Dombeylle selvemmin ja pontevammin kuin hänen tapansa on ja siirtyy samalla Edithin viereen.

»Rakas Dombey», virkkaa kelpo äiti, »pelkäänpä, että minun on sittenkin jätettävä Florence kulta ja annettava hänen palata kotiin, niinkuin hän itse ehdotti. Tämänpäiväisen menetykseni jälkeen, rakas Dombey, epäilen olevani liian alakuloinen kestääkseni hänenkään seuraansa.»

»Eiköhän kuitenkin olisi parasta, että hän viipyisi teidän luonanne?» vastaa Dombey.

»Enpä luule niin, rakas Dombey. Ei, en luule, Minun on parempi olla yksin. Sitäpaitsi on rakas Edithini hänen luonnollinen ja alituinen suojelijansa, kun te palaatte, ja senvuoksi minun on ehkä parasta olla asettumatta hänen ja hänen suojattinsa väliin. Hän voisi käydä kateelliseksi. Vai mitä, Edith kulta?»

Hellä äiti puristaa tyttärensä käsivartta, ehkä saadakseen hänen huomionsa vakavasti kohdistumaan tähän asiaan.

»Vakavasti puhuen, rakas Dombey», aloittaa hän taas, »minä vapautan rakkaan pienokaisemme enkä tartuta häneen omaa synkkyyttäni. Olemme juuri päättäneet niin tehdä. Hän ymmärtää minut täydellisesti, hyvä Dombey. Edith, rakkaani — hän käsittää minut täydellisesti.»

Taas hän puristaa tyttärensä käsivartta. Dombey ei tee lisäväitteitä, sillä pappi ja lukkari saapuvat, ja rouva Miff ja kirkonisäntä järjestävät seurueen asianmukaisille paikoille alttarin kaiteen eteen.

»Kuka antaa tämän naisen avioksi tälle miehelle?»

Feenix-serkku esiintyy naittajana. Hän on saapunut Baden-Badenista nimenomaan siinä tarkoituksessa. »Hitto vieköön», on Feenix-serkku tuuminut — hyvänluontoinen mies, tuo Feenix-serkku — »kun kerran saamme rikkaan cityläisen sukuumme, osoittakaamme hänelle jonkin verran huomaavaisuutta, tehkäämme jotakin hänen mielikseen».

»Minä annan tämän naisen avioksi tälle miehelle», sanoo siis Feenix-serkku. Hän aikoo astua suoraan eteenpäin, mutta kääntyykin syrjään itsepäisten sääriensä vuoksi, ja niin hän joutuu antamaan miehelle ensin avioksi väärän naisen — nimittäin erään morsiustytön, joka on ylhäistä syntyperää, perheen etäinen sukulainen ja noin kymmenen vuotta rouva Skewtonia nuorempi. Mutta rouva Miff työntää väliin ränsistyneen myssynsä, kääntää hänet taitavasti takaisin ja työntää hänet kuin rullilla suoraan morsiamen luo, jonka Feenix-serkku siis antaa »tälle miehelle», avioksi.

Ja tahtovatko he Jumalan edessä —?

Kyllä, he tahtovat. Dombey sanoo tahtovansa. Ja mitä sanoo Edith?
Hänkin tahtoo.

Siis tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisissä, rikkaudessa ja köyhyydessä, sairaudessa ja terveydessä he lupaavat rakastaa ja tukea toisiaan, kunnes kuolema heidät erottaa, vannovat uskollisuutta toisilleen ja ovat mies ja vaimo.

Varmasti ja sujuvasti kirjoittaa morsian nimensä kirkonkirjaan sakaristossa. »Ei täällä ole ollut monta naista», virkkaa rouva Miff niiaten — kun häneen silloin katsoo, nytkähtää hänen ränsistynyt myssynsä alas — »jotka olisivat kirjoittaneet nimensä niinkuin tämä arvoisa neiti!» Kirkonisännän mielestä se on kerrassaan repäisevä nimikirjoitus ja kirjoittajansa arvoinen — mutta sen hän virkkaa vain itselleen ja omalletunnolleen.

Florence kirjoittaa myös nimensä, mutta saamatta minkäänlaista ylistystä, sillä hänen kätensä vapisee. Koko seurue kirjoittaa nimensä, viimeiseksi Feenix-serkku, joka piirtää aatelisen nimensä väärään paikkaan ja merkitsee itsensä sinä aamuna syntyneeksi.

Majuri tervehtii nyt morsianta erittäin ritarillisesti ja ulottaa tämän sotilaallisen käytöstavan haaran kaikkiin naisiin, vaikka hänen onkin hyvin vaikea suudella rouva Skewtonia, joka päästää tässä pyhässäkin rakennuksessa kuuluville vihlovan huudon. Esimerkkiä seuraa Feenix-serkku, jopa Dombeykin. Lopuksi lähestyy valkohampainen Carker Edithiä paremminkin sennäköisenä kuin aikoisi puraista kuin maistaa hänen huultensa suloa.

Edithin poskille nousee ylpeä puna, ja hänen silmänsä säkenöivät kuin hän aikoisi pysähdyttää Carkerin, mutta niin ei tapahdu, sillä Carker tervehtii häntä samoin kuin toisetkin ja toivottaa hänelle kaikkea onnea.

»Jolleivät tällaista liittoa koskevat toivotukset ole tarpeettomia», sanoo hän hiljaisella äänellä.

»Kiitoksia, hyvä herra», vastaa Edith, huuli rypyssä, poven kohoillessa.

Mutta tunteeko Edith yhä samoin kuin sinä iltana, jolloin hän sai tietää Dombeyn palaavan häntä kosimaan, että Carker ymmärtää hänet perinpohjin ja lukee selvästi hänen ajatuksensa ja että tämä Carkerin tarkkanäköisyys nöyryyttää häntä pahemmin kuin mikään muu? Siitäkö johtuu, että hänen ylpeytensä kutistuu Carkerin hymyillessä kuin lumi sitä lujasti puristavassa kädessä ja että hänen komentava katseensa painuu kohdatessaan Carkerin silmät ja kiintyy lujasti lattiaan?

»Olen ylpeä», virkkaa Carker kumartaen alamaisesti, minkä kuitenkin todistavat valheeksi hänen silmiensä ja hampaittensa paljastukset, »olen ylpeä huomatessani, että vähäpätöinen lahjani on saanut armon rouva Dombeyn kädessä ja päässyt tällaisessa iloisessa tilaisuudessa niin suosittuun paikkaan».

Vaikka morsian vastaukseksi vain kumartaakin, on hänen kätensä hetkellisessä liikkeessä jotakin, mikä viittaa haluun murskata kukat ja viskata ne ylenkatseellisesti lattialle. Mutta hän pistää kätensä vastavihityn miehensä kainaloon. Dombey on seisonut lähellä, puhellen majurin kanssa, ja on nyt taas ylpeä, liikkumaton ja äänetön.

Ajoneuvot ovat jälleen kirkon ovella. Dombey taluttaa morsiamensa, joka nojaa hänen käsivarteensa, portailla seisovien kahdenkymmenen pikku naisten perheen välitse. Jokainen painaa mieleensä morsiamen kaikkien vaatekappaleitten muodon ja värin ja sijoittaa ne nukkeensa, joka saa viettää häitään alituisesti. Kleopatra ja Feenix-serkku astuvat samoihin vaunuihin. Majuri auttaa toisiin vaunuihin Florencen ja sen morsiusneidon, joka oli niin vähällä joutua erehdyksestä naimisiin, ja sitten nousee niihin itsekin Carkerin seuraamana. Hevoset korskuvat ja hyppivät pystyyn, ajajat ja palvelijat loistavat liehuvissa nauhoissa, kukissa ja uuden uutukaisissa virkapuvuissa. He ajavat kolisten ja rämisten pois pitkin katuja. Heidän kulkiessaan kääntyy päitä katsomaan, ja tuhannet kunnialliset siveyssaarnaajat kostavat tänä aamuna heitä kohdanneen loukkauksen, nimittäin sen, etteivät ole joutuneet naimisiin, esittämällä sen mielipiteensä, etteivät nuo ihmiset paljon ajattele, kuinka vähän aikaa tuollainen onni kestää.

Neiti Tox kömpii esiin keruubin säären takaa, kun kaikki on hiljaista, ja tulee hitaasti alas parvekkeelta. Hänen silmänsä punertavat, ja hänen nenäliinansa on kostea. Hän on haavoittunut, mutta ei epätoivoinen, ei katkeroitunut, ja hän toivoo heidän tulevan onnellisiksi. Hän myöntää heti mielessään morsiamen kauniiksi ja omat sulonsa verrattain heikoiksi ja kuihtuneiksi, mutta Dombeyn komea olemus, sinipunertavat liivit ja vaaleanruskeat housut säilyvät yhä hänen mielessään, ja hän itkee taas harsonsa takana kotimatkallaan Prinsessan aukiolle. Kapteeni Cuttle, joka on yhtynyt kaikkiin aameniin ja vastaveisauksiin hartaasti muristen, tuntee mielensä hyvin ylentyneeksi näistä hartaudenharjoituksista, ja sopusointuisessa mielentilassa hän astuu kirkon keskiosan läpi kiiltävä hattu kädessään ja lukee pikku Paulin muistotaulun. Kohtelias Toots lähtee uskollisen Kukonpojan seuraamana kirkosta lemmentuskissa. Kukonpoika ei ole tähän asti osannut punoa suunnitelmaa Florencen voittamiseksi, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa, Dombeyn nujertaminen, on oikea menettelytapa. Dombeyn palvelijat tulevat esiin piilopaikoistaan ja aikovat juuri rynnätä Brook Streetille, kun esteeksi sattuu rouva Perchin pahoinvoinnin oireita. Hän pyytää vähän vettä ja herättää levottomuutta, mutta pian hän kuitenkin toipuu ja hänet viedään pois. Rouva Miff ja kirkonisäntä istuvat portailla, laskevat paljonko ovat voittaneet tästä jutusta ja puhelevat siitä suntion soittaessa hautajaiskelloja.

Nyt saapuvat vaunut morsiamen asunnon eteen, kulkusten kilistäjät ryhtyvät työhönsä, ja torviseitsikko virittää säveleensä. Ihmiset tuuppivat, tungeskelevat ja kokoontuvat töllisteleväksi ryhmäksi Dombeyn astuessa juhlallisesti Feenixin suojiin, taluttaen rouva Dombeyta. Sitten astuu muu hääseurue ajoneuvoista ja menee sisään heidän jäljessään. Ja miksi Carker, mennessään ihmisjoukon lävitse eteisen ovelle, ajattelee sitä vanhaa naista, joka huusi häntä silloin aamulla lehtokujalla? Tai miksi Florence nyt muistelee väristen lapsuuttaan ja sitä päivää, jolloin hän oli eksyksissä, ja kelpo rouva Brownin kasvoja?

Nyt tulee vielä uusia onnentoivotuksia tänä kaikkein onnellisimpana päivänä ja lisää vieraita, joskaan ei paljon. Sitten he lähtevät vierashuoneesta ja järjestyvät pöydän ympärille tummanruskeaan ruokasaliin, jota kukaan koristetaiteilija ei voi saada iloisemmaksi, kuinka monella kukalla ja rakkaudensolmulla hän varustaisikin kuluneet neekerit.

Sokerileipuri on täyttänyt velvollisuutensa miehen tavalla, ja upea aamiainen on katettu. Herra ja rouva Chick ovat muiden mukana liittyneet seuraan. Rouva Chick ihailee sitä, ette Edith on luonnostaan niin täydellinen Dombey. Rouva Skewtonia kohtaan taas, jonka mieli on keventynyt suuresta taakasta ja joka juo runsaan osuutensa samppanjaa, hän on ystävällinen ja tuttavallinen. Se hyvin pitkä nuorukainen, jota aikaisemmin vaivasi kiihtymys, on paremmassa voinnissa mutta hänet on vallannut epämääräinen katumuksen tunne. Hän vihaa toista hyvin pitkää nuorta palvelijaa ja tempaa tältä väkisin lautaset, tuntien häijyä iloa voidessaan häiritä koko seuruetta. Vieraat ovat kylmiä ja tyyniä eivätkä loukkaa minkäänlaisella ilonpurkauksella mustia kuvavaakunoita jotka katselevat heihin seiniltä. Feenix-serkku ja majuri ovat iloisimmat, mutta Carkerilla on valmiina aulis hymy koki pöytäseurueelle. Erikoisella tavalla hän hymyillee morsiamelle, joka hyvin harvoin kohtaa hänen katseensa.

Kun seurue on syönyt aamiaista ja palvelijat ovat poistuneet huoneesta, nousee Feenix-serkku. Ihmeellisen nuorelta hän näyttää valkeiden kalvosinten melkein peittäessä hänen (muuten jokseenkin luisevat) kätensä, samppanjan nostama puna poskillaan.

»Kautta kunniani», sanoo Feenix-serkku, »vaikka se on jokseenkin harvinaista yksityishenkilön kotona, pitää minun kuitenkin pyytää teitä juomaan kanssani, mitä tavallisesti nimitetään — niin, lyhyesti sanotaan maljaksi».

Majuri ilmaisee hyväksymisensä käheällä äänellä. Carker taivuttaa päänsä pöydän yli siihen suuntaan, jossa Feenix-serkku istuu, hymyilee ja kumartaa hyvin monta kertaa.

»Niin — oikeastaan en tarkoita —-» Feenix-serkku aloittaa taas näin ja takertuu pahasti.

»Kuulkaa! Kuulkaa!» sanoo majuri vakaumusta ilmaisevalla äänellä.

Carker taputtaa hiljaa käsiään, kumartuu jälleen eteenpäin pöydän yli, hymyilee ja nyökkäilee paljon useampia kertoja kuin äsken, ikäänkuin hänestä tuntuisi tämä viime huomautus erikoisen sattuvalta ja hän tahtoisi henkilökohtaisesti ilmaista mielihyväänsä siitä, että se on tehnyt hänelle hyvää.

»Tämä on toden perästä sellainen tilaisuus», sanoo Feenix-serkku, »jolloin voidaan vähän poiketa jokapäiväisen elämän tavoista joutumatta syypääksi sopimattomaan käytökseen, ja joskaan en koskaan eläissäni ole ollut puhuja ja kun istuin Alahuoneessa ja kun minulla oli kunnia kannattaa jotakin lausuntoa, ja kun epäonnistumiseni käsittäen jouduin vuoteen omaksi pariksi viikoksi —»

Majuria ja Carkeria ihastuttaa tämä henkilökohtaisen tarinan katkelma niin kovasti, että Feenix-serkku naurahtaa ja kääntyen suoraan heihin päin jatkaa:

»Ja toden perästä, jos olinkin silloin hitonmoisen kipeä, voitte kai käsittää minun tuntevan, että minun pitää nyt suorittaa eräs velvollisuus. Ja kun englantilaisen on täytettävä velvollisuus, tulee hänen minun mielestäni täyttää se niin hyvin kuin suinkin osaa. No niin, meidän sukumme saa tänään ilokseen liittyä rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni välityksellä, jonka näen — tosiaankin täällä läsnä —»

Kuuluu yleisiä suosionosoituksia.

»Läsnä», toistaa Feenix-serkku, joka huomaa, että siinä on mainio kohta, jonka hyvin voi toistaakin, »liittyä henkilöön, nimittäin mieheen, johon ylenkatseen sormi ei ylety koskaan, — niin, toden perästä, kunnioitettavaan ystävääni Dombeyhin, jos hän sallii minun käyttää sitä nimitystä».

Feenix-serkku kumartaa Dombeylle, joka kumartaa juhlallisesti vastaan. Jokainen on enemmän tai vähemmän liikutettu tästä harvinaisesta ja ehkä ennenkuulumattomasta tunteisiin vetoamisesta.

»Minulla ei ole ollut tilaisuutta», jatkaa Feenix-serkku, »siinä määrin kuin olisin halunnut harrastaa ystäväni Dombeyn seuraa ja tutkia niitä ominaisuuksia, jotka tuottavat yhtä paljon kunniaa hänen päälleen ja toden perästä hänen sydämelleenkin, sillä onnettomuuteni on ollut — niinkuin meidän tapamme oli sanoa Alahuoneessa, kun ei vielä ollut sopivaa viitata loordeihin ja kun parlamentaarisessa menettelyssä noudatettiin järjestystä ehkä paremmin kuin nyt — olla, niin, todenperään», sanoo Feenix-serkku hyväillen pilapuhettaan peräti viekkaasti ja lopulta päästäen sen ilmoille kuin äkkiheitolla, »toisessa paikassa!»

Majuri kiemurtelee naurusta ja saa vain suurin voimin hillityksi itsensä.

»Mutta tiedän kylliksi ystävästäni Dombeysta», puhuu Feenix-serkku taas vakavammalla äänellä, ikäänkuin hänestä olisi äkkiä tullut surullisempi ja viisaampi mies, »ollakseni selvillä siitä, että hän on sitä, mitä toden perästä voidaan sanoa — kauppiaaksi — brittiläiseksi kauppiaaksi — ja — ja mieheksi. Ja joskin olen asustanut ulkomailla joitakin vuosia (minulle tuottaisi suuren ilon saada ottaa ystäväni Dombey ja jokainen täällä oleva vastaan Baden-Badenissa ja tutustuttaa heidät suurherttuan kanssa), tunnen silti kyllin hyvin jo mainitsemani rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni ja tiedän myös, että hän omistaa kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi ja että hänen avioliittonsa ystäväni Dombeyn kanssa on saanut alkunsa molemminpuolisesta rakkaudesta.»

Monta Carkerin hymyä ja päännyökkäystä.

»Senvuoksi», lausuu Feenix-serkku, »toivotan sille suvulle, jonka jäsen olen, onnea herra Dombeyn valloittamisesta. Onnittelen herra Dombeyta hänen liitostaan rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni kanssa, jolla on kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi, ja uskallan kehoittaa teitä kaikkia toden perästä onnittelemaan sekä ystävääni Dombeyta että rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani tässä tilaisuudessa.»

Feenix-serkun puhe otetaan vastaan hyvin suosiollisesti, ja Dombey kiittää omasta ja rouva Dombeyn puolesta. Heti senjälkeen ehdottaa J.B. rouva Skewtonin maljan. Kun se on juotu, päättyy aamiainen, loukatut seinäkuvat ovat saaneet hyvitystä, ja Edith nousee, ottaakseen ylleen matkapuvun.

Sillä aikaa on palveluskunta syönyt aamiaista alhaalla. Samppanja on käynyt liian tavalliseksi heidän keskuudessaan, jotta sitä kannattaisi mainita, ja paistetut metsälinnut, kohopiirakat ja hummerisalaatti ovat muuttuneet pelkäksi arkiruuaksi. Hyvin pitkä nuorukainen on saanut takaisin hyvän tuulensa ja pyrkii taas kiihtymystilaan. Hänen toverinsa silmät alkavat käydä samanlaisiksi kuin hänen omansakin ja tuijottaa jäykkinä. Naisten kasvoilla näkyy yleinen puna, etenkin rouva Perchin poskilla, joka on iloinen ja säteilevä ja niin korkealla elämän huolien yläpuolella, että jos häntä sillä hetkellä pyydettäisiin opastamaan matkustajaa Balls Pondiin, missä hänen omat huolensa asustavat, olisi hänen jonkin verran vaikea muistaa tietä. Towlinson on esittänyt nuoren parin maljan, johon hopeahiuksinen hovimestari on vastannut kauniisti ja liikutettuna, sillä hän alkaa puolittain pitää itseään perheen vanhana jäsenenä ja tuntea itsensä velvolliseksi olla liikutettu tällaisista muutoksista. Koko seurue, etenkin naiset, ovat hyvin hilpeitä. Dombeyn keittäjätär, joka tavallisesti on seuran määräävänä henkilönä, on sanonut olevan mahdotonta asettua entisiin oloihin heti tämän jälkeen – miksi ei siis koko seurue lähtisi teatteriin? Jokainen (rouva Perch mukaan luettuna) on suostunut tähän, yksinpä alkuasukaskin, joka on juodessaan tiikerimäinen ja on tehnyt naiset (etenkin rouva Perchin) levottomaksi muljauttelemalla silmiään. Onpa eräs hyvin pitkistä nuorista palvelijoista ehdottanut tanssiaisiin lähtöä teatterin jälkeen, eikä se näytä mahdottomalta kenestäkään (rouva Perch mukaan luettuna). Sanasota on syttynyt sisäkön ja Towlinsonin välillä. Tyttö väittää vanhaan lauseparteen nojaten, että avioliitot solmitaan taivaassa, Towlinson taas tuntuu olevan sitä mieltä, että tämä kauppa on päätetty muualla. Hän arvelee tytön väittävän niin vain siksi, että toivoo itse pääsevänsä naimisiin. Tyttö taas sanoo toivovansa, että Herra varjelisi häntä koskaan joutumasta naimisiin Towlinsonin kanssa. Lopettaakseen nämä sinne tänne sinkoilevat herjaukset nousee hopeahapsinen hovimestari ehdottamaan maljaa Towlinsonille, jonka tunteminen merkitsee hänen kunnioittamistaan ja jonka kunnioittaminen taas on samaa kuin toivo, että hän tulisi onnelliseksi mielitiettynsä kanssa, missä tahansa (tässä hopeahapsinen hovimestari vilkaisee sisäkköön) se olento sitten lieneekin. Towlinson vastaa kiittäen puheella, joka on tulvillaan tunnetta ja jonka pääsisällyksenä ovat muukalaiset. Heistä hän lausuu, että he saattavat joskus päästä heikkojen ja häilyvien henkilöiden suosioon, joita voi ohjata hiuskarvasta, mutta toivoo kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi jonakin päivänä kuulla ulkomaalaisen ryöstäneen matkavaunuja. Samalla on Towlinsonin katse niin vakava ja ilmehikäs, että sisäkkö on juuri käydä hysteeriseksi, kun hänelle ja kaikille muille ilmoitetaan, että morsian lähtee matkalle, ja kaikki ryntäävät ylös päästäkseen katselemaan hänen lähtöään!

Vaunut ovat ovella, ja morsian tulee alas eteiseen, jossa Dombey odottaa häntä. Florence seisoo portailla ja on myöskin lähtökunnossa, ja neiti Nipper, jolla on ollut välittävä asema salin ja keittiön vaiheilla, on valmis seuraamaan häntä. Edithin ilmestyessä kiiruhtaa Florence häntä kohti lausumaan hänelle jäähyväiset.

Onkohan Edithin kylmä, sillä hän vapisee? Onko Florencen kosketuksessa jotakin luonnotonta ja epätervettä, koska kaunis vartalo peräytyy ja vetäytyy kokoon kuin ei voisi sitä kestää? Onko lähtö niin kiireinen, että Edith rientää ohi vain heilauttaen kättään ja katoaa?

Rouva Skewton vaipuu äidintunteittensa valtaamana sohvalle Kleopatran asentoon, kun pyörien räminä häipyy kuulumattomiin, ja vuodattaa muutamia kyyneliä. Majuri, joka tulee paikalle muun pöytäseurueen keralla, koettaa lohduttaa häntä, mutta hän ei huoli lohdutuksesta, ja niin majuri lähtee. Feenix-serkku lähtee, ja Carker lähtee. Kaikki vieraat poistuvat. Kleopatra jää yksin jäljelle, tuntee päätänsä vähän huimaavan voimakkaan mielen järkytyksen perästä ja nukahtaa.

Alakerrassakin on vallalla huimaus. Hyvin pitkä nuori palvelija, jonka kiihtymys alkoi niin varhain, näyttää liimautuneen päästään ruokasäiliön pöytään, josta ei voi irtautua. Rouva Perchin mielialassa on tapahtunut suuri muutos. Hän puhelee hiljaisella äänellä Perchistä ja ilmaisee keittäjättärelle epäilyksensä, ettei Perch ole enää yhtä kiintynyt kotiinsa kuin ennen, jolloin heitä ei ollut enempää kuin yhdeksän jäsentä perheessä. Towlinsonin korvat kohisevat, ja hänen päässään hurisee lakkaamatta iso pyörä. Sisäkkö toivoo, ettei olisi väärin ikävöidä kuolemaa.

Myöskin ajan kulusta vallitsee alakerrassa yleinen väärinkäsitys. Kaikki ovat sitä mieltä, että kellon pitäisi olla ainakin kymmenen illalla, kun se itse asiassa ei ole vielä kolmeakaan iltapäivällä. Epämääräinen kuvitelma jostakin tehdystä vääryydestä vaivaa seurueen kaikkia jäseniä, ja jokainen pitää salassa toista rikostoverinaan, jota olisi hyvin mieluista välttää. Ei ainoallakaan miehellä tai naisella ole rohkeutta viitata suunniteltuun teatterissakäyntiin. Jos joku olisi jälleen viitannut mahdollisiin tanssiaisiin, olisi hänet leimattu häijyksi tomppeliksi.

Rouva Skewton nukkuu ylhäällä vielä kahden tunnin kuluttuakin, eivätkä keittiössäkään ole torkahdukset vielä loppuneet. Ruokasalin seinäkuvat katselevat alas ruuanjätteisiin, likaisiin lautasiin, viinitahroihin, lasien pohjasakkoihin puoleksi sulaneeseen jäähän, hummerien rippeisiin, lintujen sääriluihin, syvämietteisiin hyytelöihin, jotka vähitellen ovat päättäneet muuttua haaleaksi kumisotkuksi. Häät ovat samoihin aikoihin menettäneet yhtä paljon komeudestaan ja koristuksistaan kuin aamiainenkin. Dombeyn palvelijat saarnaavat siitä niin myötäänsä ja katuvat kotona teen ääressä niin kovasti päiväänsä, että kello kahdeksan tienoilla ovat auttamattoman vakavia. Kun Perch niihin aikoihin saapuu Citystä kukoistavana ja tyytyväisenä valkeissa liiveissä ja lystillistä laulua hyräillen valmiina viettämään hauskan illan kuinka perinpohjaisin huvitteluin tahansa, hämmästyy hän huomatessaan saavansa kylmän vastaanoton ja tavatessaan rouva Perchin huonovointisena, joten hänen osakseen tule mieluisa velvollisuus toimittaa rouva kotiin ensimmäisen raitiovaunulla.

Sitten tulee yö. Vaellettuaan huoneesta toiseen kauniissa talossa Florence pysähtyy omaan huoneeseensa, jossa Edithin huolenpito on ympäröinyt hänet ylellisyysesineillä ja mukavuuksilla. Täällä hän riisuu komean pukunsa, ottaa ylleen entisen yksinkertaisen surupukunsa ja istuutuu lukemaan Diogeneen räpytellessä ja vilkutellessa hänen vieressään lattialla. Mutta hän ei voi lukea tänä iltana. Talo tuntuu oudolta ja uudelta, ja siinä kaikuu kovasti. Hänen sydäntään ahdistaa varjo, mutta hän ei tiedä miksi tai mikä. Hän sulkee kirjansa, ja jörö Diogenes, joka pitää sitä merkkinä, panee käpälänsä hänen syliinsä ja hieroo korviaan hänen hyväilevää kättään vasten. Mutta Florence ei voi nähdä sitä selvästi enää vähän ajan kuluttua, sillä hänen ja koiran välillä on sumua, josta hänen veli- ja äitivainajansa loistavat kuin enkelit. Ja Walterkin, kuljeksiva haaksirikkoinen poikaparka — voi, missä hän on?

Majuri ei tiedä sitä eikä välitäkään tietää. Puuskuttuaan ja nukuttuaan koko iltapäivän hän on nauttinut klubissaan myöhäisen päivällisen ja istuu nyt viinipikarinsa ääressä saattaen melkein mielipuolisuuden rajoille erään kukoistavakasvoisen, vaatimattoman nuorukaisen, joka istuu viereisessä pöydässä (ja joka antaisi sievoisen rahasumman voidakseen nousta ja lähteä pois, mutta ei jaksa), kertomalla hänelle juttuja Bagstockista ja Dombeyn häistä ja vanhan Joen hiton ylhäisestä ystävästä, loordi Feenixistä. Sillä välin on Feenix-serkku, jonka pitäisi olla Longin hotellissa ja vuoteessa, joutunut pelipöydän ääreen, johon hänen itsepäiset säärensä ovat hänet kuljettaneet, ehkä vastoin hänen tahtoaan.

Jättiläisen tavoin täyttää yö kirkon kivilattiasta kattoon asti ja vallitsee siellä hiljaisina tunteina. Sitten kalpea hämärä kurkistaa taas akkunoista ja näkee päivän tieltä väistyessään, kuinka yö vetäytyy takaisin holveihin, seuraa sitä ajaa sen ulos ja kätkeytyy vainajien joukkoon. Arat hiiret kyyristyvät jälleen kiinni toisiinsa, kun suuri ovi läjähtää ja kirkonisäntä ja rouva Miff tulevat yhdessä sisään, vaeltaen jokapäiväistä elämänrataansa, joka on loppumaton kuin vihkimäsormuksen kierros. Taas seisovat kolmikulmainen hattu ja ränsistynyt päähine taustalla vihkiäistoimitusta suoritettaessa, ja taas ottaa mies vaimon ja vaimo miehen seuraavin juhlallisin valoin:

»Rakastaakseen tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa ja köyhyydessä, sairauden ja terveyden päivinä, kunnes kuolema erottaa.»

Samoja sanoja toistaa Carker ratsastaessaan takaisin kaupunkiin ja valikoidessaan parhaimmat kohdat tiestä, huulet kovasti yhteen puristettuina.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Puinen merikadetti särkyy

Viikkojen kuluessa toistensa jälkeen ainoankaan vihollisen ilmestymättä linnoitettuun turvapaikkaan kapteeni Cuttle ei silti vähääkään lyönyt laimin viisaita varokeinojaan yllätystä.

Hän päätteli, että hänen nykyinen turvallisuutensa oli liian varma ja ihmeellinen voidakseen kestää paljon kauemmin. Hän tiesi, että tuulen ollessa suotuisa tuuliviiri harvoin jää paikalleen, ja tunsi liian hyvin rouva MacStingerin päättävän ja pelottoman luonteen epäilläkseen sitä, että tämä sankarillinen nainen oli ottanut tehtäväkseen löytää ja vangita hänet. Vavisten näiden järkisyiden painosta kapteeni Cuttle eleli hyvin yksinään ja syrjään vetäytyneenä. Harvoin hän uskalsi lähteä liikkeelle ennen pimeän tuloa ja silloinkin vain pimeimmille kaduille. Sunnuntaisin hän ei milloinkaan liikkunut ulkona ja sekä turvapaikassaan että sen seinien ulkopuolella hän vältti naistenhattuja ikäänkuin ne olisivat olleet raivoavien jalopeurojen päässä.

Kapteeni ei edes uneksinutkaan, että hänen olisi mahdollista tehdä vastarintaa, jos kävelyretkillä hänen kimppuunsa hyökkäisi rouva MacStinger. Hengessään hän jo näki itsensä taipuisasti sijoitetuksi vuokravaunuihin ja kuvitteli mielessään, kuinka häntä kuljetettaisiin takaisin entiseen asuntoon. Hän aavisti olevansa mennyttä miestä, jos kerran joutuisi sinne, hattunsa katoavan, rouva MacStingerin yötä päivää pitävän häntä silmällä, moitteita koottavan päänsä päälle lasten läsnäollessa ja epäluulon ja epäluottamuksen aina vaanivan kintereillään. Niin hän olisi ihmissyöjä lasten silmissä ja heidän äitinsä mielestä kiinni saatu petturi.

Hänen otsalleen kihosi kylmä hiki ja hänen mielensä painui alakuloiseksi aina kun tämä kaamea kuva tuli hänen mieleensä. Tavallisesti kävi niin, ennenkuin hän iltaisin hiipi ulos talosta saamaan raitista ilmaa ja liikuntoa. Tietoisena vaarasta kapteeni lausui silloin Robille niin juhlalliset jäähyväiset kuin ainakin mies, joka ehkä ei koskaan enää palaa. Samalla hän kehoitti Robia, jos hän itse katoaisi joksikin ajaksi näkyvistä, vaeltamaan hyveen polkua ja pitämään messinkiesineitä aina hyvin kiillotettuina.

Mutta jottei menettäisi mitään tilaisuutta ja taatakseen itselleen jonkin keinon pahimmassakin käänteessä pysyä yhteydessä ulkomaailman kanssa, kapteeni Cuttle sai pian onnellisen aatoksen opettaa Rob Hiojalle salaisen merkin, jonka avulla tämä auttaja voisi vaaran hetkellä ilmaista päällikölleen läsnäolonsa ja uskollisuutensa. Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen kapteeni päätti opettaa hänet viheltämään merimieslaulun »Reippaasti, merimiehet!» ja kun Rob Hioja oli oppinut esittämään sen niin hyvin kuin maakarhu ylimalkaan voikaan, painoi kapteeni seuraavat salaperäiset neuvot hänen mieleensä.

»Seuraappa tarkoin, poikani! Jos minut joskus otetaan —»

»Otetaan, kapteeni», keskeytti Rob pyöreät silmät levällään.

»Niin!» sanoi kapteeni synkästi, »jos joskus lähden ulos ja sanon tulevani takaisin illalliseksi enkä ilmesty vuorokauden kuluessa, niin lähde Brig-torille ja vihellä sitä säveltä lähellä vanhaa ankkuripaikkaani — tietysti sennäköisenä kuin et tarkoittaisi sillä mitään, vaan olisit sattumalta sinne joutunut, Jos vastaan sinulle samalla sävelellä, niin kierrät etäämmälle poikani, ja palaat taas vuorokauden kuluttua. Jos vastaani toisella sävelellä, luovailet edestakaisin ja odotat, kunnes annan uusia merkkejä. Ymmärrätkö?»

»Millä kohtaa minun on luovailtava, kapteeni?» kysyi Roba
»Keskikadullako?»

»Siinäpä on sukkela poika!» huudahti kapteeni katsellen häntä. ankarasti, »joka ei tunne oman kielensä aakkosia! Poistua vähän toisaalle ja tulla taas takaisin, vuorotellen — ymmärrätkö?»

»Kyllä, kapteeni», sanoi Rob.

»Hyvä on, poikani», sanoi kapteeni lauhtuen. »Tee siis niin!»

Jotta Rob voisi esittää näytöksen paremmin, alentui kapteeni Cuttle joskus iltaisin, kun myymälä oli suljettu, harjoituksiin hänen kanssaan. Hän vetäytyi siinä tarkoituksessa perähuoneeseen kuin oletetun rouva MacStingerin taloon ja piti tarkoin silmällä liittolaisensa käytöstä tirkistysreiästä, jonka hän oli leikannut verhoon. Rob Hioja suoritti velvollisuutensa niin täsmällisesti ja harkitusti, että kapteeni lahjoitti hänelle useita kertoja puoli shillingiä tyytyväisyytensä merkiksi ja alkoi vähitellen tuntea mielenrauhaa kuin ainakin mies, joka oli varustautunut pahimpaan ja ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin leppymätöntä kohtaloa vastaan.

Siitä huolimatta kapteeni ei kiusannut kohtaloa olemalla hiventäkään rohkeampi kuin ennen. Vaikka hän pitikin hyvään kasvatukseensa kuuluvana olla perheen ystävänä läsnä Dombeyn vihkiäisissä (joista hän oli kuullut Perchiltä) ja näyttää mainitulle herralle parvekkeelta ystävälliset ja hyväksymistä ilmaisevat kasvonsa, oli hän lähtenyt kirkkoon vuokravaunuissa, joiden kumpikin akkuna oli auki, ja olisi todennäköisesti epäröinyt tähänkin uskaliaaseen yritykseen ryhtymistä rouva MacStingeriä kavahtaessaan, ellei jälkimäisen läsnäolo mielipastorinsa jumalanpalveluksessa olisi tehnyt erittäin luultavaksi, että hän ei voinut olla missään yhteydessä tämän toisen juhlallisuuden kanssa.

Kapteeni pääsi taas onnellisesti kotiin ja jatkoi uutta elämäänsä joutumatta suoranaisemmalla tavalla levottomuutta herättävään kosketukseen vihollisen kanssa kuin mitä hänen mielessään vaikuttivat hänen joka päivä kadulla näkemänsä naisten hatut. Mutta muut seikat alkoivat painaa raskaasti kapteenin mieltä. Walterin laivasta ei vieläkään kuulunut mitään. Vanhasta Sol Gillsistä ei saapunut mitään tietoja. Florence ei edes tietänyt vanhan miehen katoamisesta, eikä kapteeni Cuttle raskinut kertoa siitä hänelle. Mitä selvemmin haihtuivat kapteenin omat toiveet jalomielisen, kauniin, rohkean nuorukaisen palaamisesta, jota hän oli pikku lapsesta asti rakastanut omalla karkealla tavallaan, sitä enemmän häntä vaistomaisesti peloitti ajatus vaihtaa sanaakaan Florencen kanssa. Jos kelpo kapteenilla olisi ollut hyviä uutisia, olisi hän voittanut kammonsa vastakoristettua taloa ja sen kalliita huonekaluja kohtaan — vaikka ne yhteydessä hänen kirkossa näkemänsä naisen kanssa tekivät hänen mielensä araksi — ja lähtenyt Florencen luo. Mutta kun heidän yhteisten toiveittensa ylle kohosi synkkä taivaanranta, joka pimeni hetki hetkellä, tuntui kapteenista melkein siltä kuin hän olisi itse ollut neidolle vain uutena onnettomuutena ja tuskana, ja senvuoksi hän pelkäsi Florencen käyntiä tuskin vähemmän kuin rouva MacStingerin hyökkäystä.

Oli kylmä, pimeä syysilta, ja kapteeni Cuttle oli käskenyt sytyttää tulen pieneen takahuoneeseen, joka nyt muistutti entistäkin enemmän laivanhyttiä. Satoi rankasti ja tuuli ulvoi ja kun kapteeni oli kiivennyt talon katolle, vanhan ystävänsä myrskyisen makuusuojan kohdalle, tarkastelemaan säätä, sai hän mielensä masennukseksi nähdä, että se oli lohduttoman kolea. Ei niin, että hän olisi liittänyt tämäniltaisen ilman Walter-paran kohtaloon tai epäillyt, että jos sallimus oli tuominnut hänet tuhoutumaan, se oli jo aikoja sitten tapahtunut. Mutta ulkonainen vaikutelma, jolla ei ollut mitään yhteyttä hänen ajatustensa pääaiheen kanssa, painoi hänen mielensä lamaan ja sai hänen toivonsa haihtumaan samoin kuin on tapahtunut ennen häntä viisaammillekin miehille jäi vielä usein tulee tapahtumaan.

Kääntyen tuimaan tuuleen ja kylmään sateeseen päin ja katsahtaen ylös raskaisiin sadepilviin, jotka lensivät nopeasti talonharjojen yli, kapteeni Cuttle koetti turhaan saada näkyviinsä jotakin iloista. Häntä lähinnä oleva näköalakaan ei tarjonnut mitään parempaa. Rikkinäisissä teerasioissa ja muissa jalkojen juuressa lojuvissa karkeissa laatikoissa kuhertelivat Rob Hiojan kyyhkyset kuin valittavat tuulenpuuskat. Eräs merikadetin muotoinen tuuliviiri, jolla oli kaukoputki silmien edessä ja joka oli kerran näkynyt kadulta, mutta jo kauan sitten peittynyt uusien talojen taakse, narisi ja valitteli ruostuneessa kääntönastassaan, tuiman tuulen sitä pyörittäessä ja leikkiessä sillä julmasti. Kapteenin karkealla sinisellä takilla tanssivat kylmät sadepisarat kuin teräshelmet. Hän saattoi tuskin pysyä pystyssä ankaraa luoteista vastaan, joka painoi häntä ja uhkasi heittää hänet rintasuojan yli kadulle. Jos sinä iltana oli jossakin toivoa, ajatteli kapteeni pitäessään kiinni hatustaan, oli sitä varmasti kotona eikä kadulla, ja niin hän lähti taas surumielisesti päätään pudistaen alas etsimään sitä sieltä.

Hän laskeutui hitaasti pieneen takahuoneeseen, istuutui tavalliseen tuoliinsa ja katseli kuin toivoa etsien tuleen, mutta siellä sitä ei ollut, vaikka tuli paloi kirkkaasti. Hän otti esille tupakkakotelonsa ja piippunsa ja valmistautui polttelemaan, etsi yhä toivoa piipun pesän punaisesta hehkusta ja huuliltaan kohoavista savukiemuroista, mutta ei siinäkään ollut edes toivon ankkurin pienintä ruostehiukkasta. Hän koetti herättää sitä mielessään totilasilla, mutta sen lähteen pohjalla oli vain surumielinen totuus, eikä hän voinut tyhjentää lasiaan pohjaan asti. Hän teki kierroksen pari myymälässä ja etsi siellä toivoa eri kapineiden joukosta, mutta nepä itsepäiseen tapaansa eivät tehneet muuta kuin kadoksissa olevasta laivasta laskelmia, jotka kaikki johtivat aution meren pohjaan, mitä väitteitä tahansa hän esittikin niitä vastaan.

Tuuli ulvoi yhä ja sade pieksi suljettuja akkunaluukkuja, kun kapteeni pysähtyi myymäläpöydällä seisovan puisen merikadetin eteen ja ajatteli pyyhkiessään pikku sotilaan univormua hihallaan, kuinka monta vuotta merikadetti oli nähnyt, joiden kuluessa vain harvoja muutoksia — tuskinpa mitään — oli tapahtunut laivan miehistössä, kuinka muutokset olivat melkein kaikki tulleet yhtenä päivänä ja kuinka perinpohjaista laatua ne olivat olleet. Nyt oli takahuoneen pikku seurue hajaantunut kauas eri suuntiin. Nyt ei rakastettavalla Pegillä ollut enää kuulijakuntaa, joskin joku olisi halunnut laulaa, mikä ei myöskään käynyt päinsä, sillä kapteeni oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin hän osannut esittää sitä ballaadia ja ettei hän nykyisissä oloissa edes uskaltanut sitä koettaa. Talossa ei enää näkynyt Walterin iloisia kasvoja — nyt kapteeni siirsi hihansa hetkiseksi merikadetin univormusta omalle poskelleen, ja Sol Gillsin vanha tuttu tekotukka ja napit kuuluivat menneisyyteen. Richard Whittingtonia oli lyöty päähän, ja jokainen suunnitelma ja ehdotus, joka oli kohdistunut merikadettiin, ajelehti ilman mastoa ja peräsintä rannattomalla merellä.

Kun kapteeni surullisena hautoi mielessään näitä ajatuksia ja kiilloitti merikadettia joko hellyyden tai hajamielisyyden vallassa, pani myymälän ovelta kuuluva koputus pöydällä istuvan Rob Hiojan vapisemaan kiireestä kantapäähän asti. Hän oli tuijottanut suurilla silmillään hellittämättä kapteenia ja pohtinut itsekseen viidennen sadannen kerran, oliko kapteeni ehkä tehnyt murhan, koska hänellä oli niin paha omatunto ja kova hätä lymyillä.

»Mitä se on?» sanoi kapteeni Cuttle hiljaa.

»Jonkun rystyset», vastasi Rob Hioja.

Kapteeni hiipi heti nolon ja syyllisen näköisenä varpaillaan pieneen perähuoneeseen ja sulki itsensä sinne. Rob avasi ulko-oven ja olisi keskustellut tulijan kanssa kynnyksellä, jos sieltä olisi ilmestynyt nainen. Mutta koska tulija oli miespuolinen ja Robin saamat määräykset koskivat vain naisia, piti hän ovea auki ja antoi vieraan tulla sisään, kuten tämä tekikin hyvin nopeasti ja iloisena päästessään turvaan rankkasateesta.

»Joka tapauksessa hyvä ansio Burgess ja Kumppanille», sanoi vieras katsellen olkapäänsä yli omia sääriään, jotka olivat hyvin märät ja lian tahraamat. »No, mitä kuuluu, herra Gills?»

Tämä tervehdys lausuttiin kapteenille, joka samassa tuli takahuoneesta ja koetti, vaikkakin epäonnistuneesti, näyttää siltä kuin olisi pelkkä sattuma tuonut hänet myymälään.

»Parhaat kiitokset», jatkoi tulija samassa hengenvedossa, »minä voin erinomaisesti, olen teille hyvin kiitollinen. Minun nimeni on Toots — herra Toots.»

Kapteeni muisti nähneensä tämän nuoren miehen vihkiäisissä ja kumarsi hänelle. Toots vastasi nauraa hihittäen ollen tapansa mukaan hyvin hämillään hengitti kuuluvasti, pudisti pitkän aikaa kapteenin kättä ja kääntyi sitten Rob Hiojan puoleen, kun hänellä ei ollut mitään muuta veruketta, ja pudisti hänenkin kättään erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti.

»Mitä minä aloinkaan sanoa! Olisin mielelläni puhunut jonkun sanan kanssanne, herra Gills, jos suvaitsette», virkkoi Toots vihdoin hämmästyttävän maltillisesti. »Mitä minun pitikään sanoa? Neiti D.O.M., tehän tiedätte!»

Asiaankuuluvan vakavasti ja salaperäisesti kapteeni käänsi kohta leukansa pientä takahuonetta kohti, jonne Toots seurasi häntä.

»Oi, suokaa anteeksi», pyysi Toots ja vilkaisi kapteenin kasvoihin istuutuessaan tulen ääressä olevalle tuolille, jonka kapteeni oli tarjonnut hänelle. »Ette kai sattumalta tunne Kukonpoikaa, vai kuinka herra Gills?»

»Kananpoikaako?» sanoi kapteeni.

»Kukonpoikaa», toisti Toots.

Kun kapteeni pudisti päätään, selitti Toots, että se mies, jota hän oli tarkoittanut, kuuluisa ja yleisesti tunnettu henkilö, oli peittänyt maineenlaakereilla sekä itsensä että maansa taistellessaan Nobbyn kanssa, mutta tämänkään selityksen jälkeen asia ei näyttänyt vielä ollenkaan vaikenevan kapteenille.

»Vain senvuoksi kysyin, että hän on ulkona», jatkoi Toots. »Mutta se ei tee mitään. Ehkä hän ei kastu pahasti.»

»Voin heti paikalla lähettää sanan hänelle», huomautti kapteeni.

»No, jos te tosiaankin tahdotte olla niin ystävällinen, että annatte hänen istua myymälässä nuoren apulaisenne kanssa», virkkoi Toots hihittäen, »olisin iloinen, sillä, nähkääs, hän loukkaantuu helposti, ja kosteus on hyvin sopimaton hänen ruholleen. Minä kutsun hänet sisälle, herra Gills.»

Niin sanoen Toots astui myymälän ovelle ja vihelsi yön pimeyteen erikoisella tavalla. Kohta ilmestyi stoalaisen näköinen karkeaan valkoiseen päällystakkiin kääriytynyt miekkonen, jolla oli laakealierinen hattu, hyvin lyhyt tukka, murtunut nenäluu ja huomattavan iso paljas ja hedelmätön pälvi kummankin korvan takana.

»Istukaa, Kukonpoika», virkkoi Toots.

Taipuvainen Kukonpoika sylkäisi suustaan muutamia pieniä oljenkorsia, joilla oli herkutellut, ja otti uuden annoksen toisessa kädessä pitelemästään lisävarastosta.

»Ei suinkaan täällä ole mitään kostean pisaraa saatavissa?» kysyi Kukonpoika ylimalkaisesti. »Tämä virtanaan valuva yö on kova paikka miehelle, jonka pitää elää hyvinvoinnistaan.»

Kapteeni Cuttle toi lasin rommia, jonka Kukonpoika heittäen päänsä taaksepäin tyhjensi itseensä kuin tynnyriin lausuen sitä ennen lyhyesti: »Meidän hyväksemme!» Sitten palasivat Toots ja kapteeni takahuoneeseen ja istuutuivat tulen ääreen, jolloin Toots aloitti:

»Herra Gills —»

»Huomio!» keskeytti kapteeni. »Minun nimeni on Cuttle.» Toots näytti kovin ällistyneeltä kapteenin vakavasti jatkaessa:

»Kapteeni Cuttle on nimeni, Englanti on isänmaani, tämä on asuntoni, ja siunattu olkoon luomakunta — Job», sanoi kapteeni kuin mainitakseen heti, mistä oli lainannut viime sanansa.

»Voi, enkö siis saakaan tavata herra Gillsiä, vai kuinka?» kysyi Toots.
»Sillä —»

»Jos voisitte tavata Sol Gillsin, nuori mies» vastasi kapteeni painokkaasti ja laskien kätensä Tootsin polvelle, »vanhan Solin, huomatkaa — omin silminne — tuossa istuessanne, silloin olisitte minusta tervetulleempi kuin myötätuuli laivalle, joka on saanut odottaa tyvenessä. Mutta te ette voi nähdä Sol Gillsiä. Ja miksi ette voi nähdä Sol Gillsiä?» kysyi kapteeni, joka huomasi Tootsin kasvoista tekevänsä syvän vaikutuksen. »Koska hän on näkymätön.»

Kiihtymyksessään oli Toots vastaamaisillaan, että sillä ei ollut väliä, mutta hän muuttikin aikeensa ja virkkoi: »Hyväinen aika!»

»Mainittu mies», jatkoi kapteeni, »on jättänyt minut kirjallisella määräyksellä kaiken tämän hoitajaksi, mutta hän oli melkein kuin vannoutunut veljeni. En tiedä, minne hän on lähtenyt tai miksi hän on lähtenyt, etsiikö hän sisarenpoikaansa vai onko hän päästään vialla. Sitä en tiedä paremmin kuin tekään. Eräänä aamuna päivän koittaessa hän katosi laidan yli ilman loiskahdusta ja väreilyä. Olen etsinyt häntä jos jostakin enkä ole kertaakaan osunut saamaan häntä näkyviini tai kuuluviini.»

»Mutta neiti Dombey ei tiedä —» aloitti taas Toots.

»Ei, ja minä kysynkin teiltä tunteisiinne vedoten», sanoi kapteeni hiljentäen ääntään, »miksi hänen pitäisikään tietää? Miksi hänelle ilmoitettaisiin, ennenkuin välttämättä täytyy. Hän tunsi tosiaankin vanhaa Sol Gillsiä kohtaan niin suurta rakkautta ja ystävyyttä ja — vaikka mitä siitä kannattaa puhua? Tehän tunnette hänet.»

»Tunnen kun tunnenkin», hihitti Toots syyllisen näköisenä, punan peittäessä hänen kasvonsa.

»Ja tulette nyt hänen luotaan?» kysyi kapteeni.

»Tulen kuin tulenkin», hihitti Toots taas.

»Siis ei minun tarvitse huomauttaa sen enempää kuin että tunnette enkelin», sanoi kapteeni.

Toots tarttui heti kapteenin käteen ja pyysi päästä hänen ystäväkseen.

»Kunniani kautta», sanoi Toots vakavasti, »olisin teille kovin kiitollinen, jos haluaisitte tutustua minuun lähemmin. Tahtoisin kovin mielelläni tulla teidän tuttavaksenne, kapteeni. Minä olen tosiaankin ystävän tarpeessa. Pikku Dombey oli ystäväni vanhan Blimberin luona ja olisi vieläkin, jos olisi elänyt. Kukonpoika», jatkoi Toots alakuloisesti kuiskaten, »on peräti kunnollinen — oikein ihailtava omassa lajissaan — ehkä maailman nokkelin mies. Ei ole mitään, mihin hän ei pystyisi, kaikki sanovat niin — mutta en tiedä — hän ei ole kaikkea. Mutta neiti Dombey on enkeli, jos kukaan. Niin olen aina sanonut. Tosiaankin olisin teille erittäin kiitollinen, jos harrastaisitte minun tuttavuuttani.»

Kapteeni Cuttle otti tämän ehdotuksen vastaan kohteliaasti, mutta katsomatta vielä velvollisuudekseen siihen sitoutua. Hän ei vastannut muuta kuin: »Niin, niin, nuorukainen, saamme nähdä, saamme nähdä», ja muistutti Tootsille sitten hänen lähintä tehtäväänsä kysymällä, mikä hänelle tuotti sen kunnian, että Toots tuli hänen luokseen.

»No, asia on nyt niin», vastasi Toots, »että nuori nainen on lähettänyt minut. Ei neiti Dombey — vaan Susan, tehän tiedätte.»

Kapteeni nyökäytti kerran päätänsä, kasvoillaan vakava ilme kuin osoittaakseen, että hän piti mainittua nuorta naista suuressa arvossa.

»Ja nyt kerron teille myöskin, mistä se johtuu», sanoi Toots. »Tehän tietänette, että minä käyn toisinaan vieraisilla neiti Dombeyn luona. En mene sinne nähkääs vartavasten, mutta sattuu niin, että usein joudun hänen läheisyyteensä. Ja kun sinne joudun — no niin, silloin käyn juttelemassa hänen kanssaan.»

»Luonnollisesti», huomautti kapteeni.

»Niin», sanoi Toots. »Kävin hänen luonaan juttelemassa. Kautta kunniani, tuskinpa pidän mahdollisena luoda oikeata mielikuvaa siitä, millainen enkeli neiti Dombey oli tänä iltapäivänä.»

Kapteeni vastasi päännykäyksellä, jonka piti ilmaista, ettei se ehkä ollut helppoa kaikille ihmisille, mutta ainakin hänelle.

»Minun tullessani ulos», virkkoi Toots, »vei Susan minut odottamatta ruokasäiliöön».

Kapteeni näytti ensi hetkellä aikovan nuhdella tällaista menettelyä. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli Tootsia epäluuloisen, melkeinpä uhkaavan näköisenä.

»Sieltä hän veti esille tämän sanomalehden», jatkoi Toots. »Hän kertoi pitäneensä sitä kaiken päivää salassa neiti Dombeyltä sen takia, mitä siinä oli eräästä henkilöstä, jonka sekä neiti että herra Dombey ovat tunteneet, ja sitten hän luki sen minulle. Niin, ja sitten hän sanoi — odottakaahan hetkinen — mitä hän taas sanoikaan vielä?»

Sillä aikaa kun Toots keskitti sielullisia kykyjään tähän kysymykseen, kiintyi hänen katseensa sattumalta kapteenin silmään, ja hän joutui sen ankarasta ilmeestä niin ymmälle, että hänelle kävi kiduttavaksi ponnistukseksi päästä jälleen käsiksi ajatusjuoksunsa johtolankaan.

»Jaha», sanoi Toots pitkän miettimisen perästä, »jaha, hän sanoi toivovansa, ettei se kaikki sentään olisi totta ja että kun hän itse ei voinut oikein hyvin päästä ulos herättämättä neiti Dombeyn epäluuloa, niin enkö minä tahtoisi lähteä tälle kadulle herra Solomon Gillsin luo, joka on puheena olevan henkilön eno, ja tiedustaisi luulisiko hän sen olevan totta vai oliko hän kuullut mitään muuta Cityssä. Hän sanoi myöskin, että jollei herra Gills voisi puhua minun kanssani, voisi epäilemättä kapteeni Cuttle. Ja kuulkaas!» lisäsi Toots ikäänkuin se biisi vasta nyt valjennut hänelle, »tehän se olettekin!»

Kapteeni vilkaisi Tootsin kädessä olevaan sanomalehteen ja hengitti lyhyesti ja hätäisesti.

»No niin», jatkoi Toots, »jos kysytte, miksi tulen näin myöhään, niin vastaan, että kävin ensin Finchleyssä asti noutaakseni sieltä tavattoman kaunista ruohoa neiti Dombeyn linnulle. Mutta heti senjälkeen tulin suoraan tänne. Olette luullakseni nähnyt tämän sanomalehden?»

Kapteeni, joka oli käynyt varovaiseksi lehtien lukemisessa, jottei joutuisi näkemään itseään rouva MacStingerin etsintäkuulutuksen uhrina, pudisti päätänsä.

»Luenko teille sen kohdan?» kysyi Toots.

Kapteenin tehtyä myöntävän eleen Toots luki hänelle seuraavaa laivatoimiston tiedonannoista:

»Southampton. Parkkilaiva Uhma, kapteeni Henry James, saapui tänään tähän satamaan sokeri-, kahvi- ja rommilastissa ja ilmoittaa, että lähdettyään Jamaikasta kotimatkalle se joutui tyyneen vyöhykkeeseen sillä ja sillä leveysasteella, tehän tiedätte», sanoi Toots yritettyään vähän lukea numeroita ja hypäten sitten niiden yli.

»No niin!» huusi kapteeni iskien nyrkkinsä pöytään. »Annetaan mennä eteenpäin, poika!»

»– leveysasteella», toisti Toots katsahtaen pelästyneenä kapteeniin, »ja sillä ja sillä pituusasteella. Silloin tähystäjä huomasi puoli tuntia ennen auringonlaskua joitakin laivahylyn kappaleita ajelehtimassa noin meripenikulman päässä. Kun ilma oli kirkas eikä parkkilaiva päässyt liikkumaan minnekään, laskettiin vesille vene, jolle annettiin määräys tutkia noita jätteitä. Siellä tavattiin muutamia paksuja raakapuita ja osa englantilaisen, noin viidensadan tonnin kantoisen prikin pääköysistöä ynnä kappale peräsintä, jossa vielä voitiin selvästi erottaa nimen alkuosa Poika ja P—. Ajelehtivilla kappaleilla ei ollut näkyvissä jälkeäkään mistään ruumiista. Uhman päiväkirjassa todetaan, että kun yöllä virisi tuulenhenki, ei näitä jätteitä enää näkynyt. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että nyt ovat selvinneet kaikki arvelut, jotka koskevat Lontoosta Barbadosiin lähtenyttä ja sitten kadonnutta prikiä, nimeltä Poika ja Perillinen. Se on tuhoutunut viime hirmumyrskyssä ja mennyt pohjaan ainoankaan elävän olennon pelastumatta.»

Paremmin kuin muutkaan ihmiset ei kapteeni Cuttle tietänyt, kuinka paljon toivoa kaikesta mielenmasennuksesta huolimatta hänessä vielä oli ollut jäljellä, ennenkuin hän sai tämän lopullisen iskun. Uutista luettaessa ja vielä pari minuuttia senjälkeenkin hän istui kuin noiduttuna, tuijottaen vaatimattomaan Tootsiin. Sitten hän hypähti äkkiä pystyyn, pani päähänsä vahakankaisen hattunsa, jonka oli laskenut pöydälle vieraansa kunniaksi, kääntyi selin Tootsiin ja painoi päänsä uuninreunustalle.

»Sen minä sanon», huudahti Toots, jonka hellää sydäntä liikutti kapteenin odottamaton tuska, »että tämä maailma on tosiaankin kerrassaan kurja kapine! Aina kuolee joku tai katoaa tai tekee jotakin kiusallista. Totisesti, jos olisin sen tiennyt, en olisi niin iloinnut päästessäni omaisuuteni haltijaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista maailmaa. Sehän on paljon pahempi kuin Blimberin maailma.»

Asentoaan muuttamatta kapteeni Cuttle viittasi Tootsia olemaan hänestä välittämättä. Heti senjälkeen hän kääntyi, vahakankainen hattu niskaan työnnettynä, tasoitellen ja silitellen kädellään ruskeita kasvojaan.

»Wal'r, rakas poikani», virkkoi kapteeni, »hyvästi! Wal'r, lapseni, poikani, sinua minä rakastin! Hän ei ollut omaa lihaani ja vertani», jatkoi kapteeni tuleen katsellen, »minulla ei ole ketään — mutta kadottaessani Wal'rin tunnen samaa kuin isä menettäessään poikansa. Miksi sitten? Senvuoksi, että se ei ole vain yksi tappio, vaan kokonainen tusina. Missä on se pieni punaposkinen ja kiharatukkainen koulupoika, joka oli tässä huoneessa aina niin iloinen ja virkeä kaiket viikot kuin hilpeä soittokappale? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on se reipas nuorukainen, jota ei mikään voinut väsyttää tai suututtaa ja joka leimahti ja punastui, kun hämäsimme häntä pikku kullannupulla, niin että oli oikein ilo katsella häntä? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on sen miehen hehkuva mieli, jonka oli vaikea nähdä vanhan enon minuuttiakaan epäröivän ja joka ei välittänyt lainkaan itsestään? Hukkunut Wal'rin kanssa. Siinä ei ollutkaan vain yksi Wal'r, vaan tusina, joita kaikkia rakastin, jotka pitivät kiinni hänen kaulastaan hänen hukkuessaan ja nyt ovat tarttuneet minuun!»

Toots istui vaiti taivutellen sanomalehteä mahdollisimman pieneen kokoon polvellaan ja sitten taas levittäen sen.

»Ja Sol Gills», puheli kapteeni tuijottaen tuleen, »yksinäiseksi jäänyt vanha Sol-parka, missä sinä olet nyt? Sinut jätettiin minun hoitooni. Wal'rin viimeiset sanat olivat: Pitäkää huolta enostani! Mikä sinuun oikein meni, Sol, kun lähdit ja jätit Ned Cuttlen pulaan, ja mitä minun on nyt merkittävä sinusta tilikirjaani, johon Wal'r katselee ylhäältä? Sol Gills! Sol Gills!» toisti kapteeni pudistaen hitaasti päätänsä, »kun saat käsiisi tämän sanomalehden kaukana kotoa, missä ei kukaan ole tuntenut Wal'ria eikä osaa sanoa sinulle mitään, menet kai laivanreunalle ja heittäydyt pää edellä syvyyteen!»

Syvään huokaisten kapteeni kääntyi Tootsiin päin ja heräsi vasta nyt selvästi huomaamaan tämän herran läsnäolon.

»Nuori mies», virkkoi kapteeni, »teidän pitää sanoa rehellisesti tuolle nuorelle naiselle, että tämä surullinen uutinen on liiankin totta. Sellaisesta, nähkääs, ei kirjoiteta romaaneja. Laivan päiväkirjassa se on kerrottu, ja sen totisempaa kirjaa eivät ihmiset osaa kirjoittaa. Huomisaamuna», lisäsi kapteeni, »minä lähden hankkimaan tietoja, mutta niistä ei voi tulla mitään hyvää. Jos haluatte pistäytyä luokseni vielä huomenna aamupäivällä saatte tietää, mitä olen kuullut, mutta sanokaa nuorelle naiselle kapteeni Cuttlen puolesta, että näin tämä juttu päättyi.»

Kapteeni otti koukulla vahakangashatun päästään, veti hatun kuvusta esille nenäliinan, pyyhki epätoivoisena harmaantunutta päätänsä ja heitti nenäliinan raukeasti entiseen paikkaan takaisin perin masentuneena.

»Vakuutan teille», virkkoi Toots, »että olen tosiaankin sanomattoman pahoillani. Totisesti se surettaa minua kovin, vaikka en tuntenutkaan puheena olevaa henkilöä. Luuletteko sen koskevan neiti Dombeyhin, kapteeni Gills — piti sanomani herra Cuttle?»

»Mitä ihmettä!» vastasi kapteeni kuin säälitellen Toots paran viattomuutta. »Kun tyttö ei vielä ollut tuota suurempi, pitivät he jo toisistaan kuin kaksi kyyhkystä.»

»Tosiaanko!» huudahti Toots, jonka kasvot venyivät huomattavasti pitemmiksi.

»He olivat luodut toisilleen», sanoi kapteeni murheellisena, »mutta mitä se nyt merkitsee?»

»Kautta kunniani!» virkkoi Toots, purkien sanoja mielenliikutuksen ja kömpelön naurunhihityksen seasta, »nyt olen vielä surullisempi kuin äsken. Nähkääs, kapteeni Gills, minä — minä suorastaan jumaloin neiti Dombeyta, minä — minä olen ihan sairas rakkaudesta häneen» — puuska, joka pani tämän tunnustuksen puhkeamaan onnettoman Tootsin huulilta, ilmaisi hänen tunteittensa rajuuden — »mutta mitä merkitsisi rakkauteni häneen, jollen olisi todella pahoillani hänen tuskastaan, mistä se sitten johtuneihin? Minun kiintymykseni, nähkääs, ei ole itsekäs», lisäsi Toots tuttavallisesti, mikä johtui siitä, että hänkin oli saanut olla kapteenin helläsydämisyyden todistajana. »Minun laitani, kapteeni Gills, on niin, että jos minun ylitseni ajettaisiin — tai — tai minut tallattaisiin maahan — tai heitettäisiin jostakin hyvin korkealta — tai jotakin tuontapaista sattuisi — neiti Dombeyn vuoksi, olisi se kaikkein hauskinta, mitä minulle voisi tapahtua.»

Kaiken tämän Toots lausui hiljaisella äänellä, jottei sitä kuulisi Kukonpoika, joka vastusti hellempiä tunteita. Pakollinen hillitseminen yhtyneenä tunteitten voimakkuuteen sai hänet punastumaan korviaan myöten ja sitten näyttämään kapteenille niin liikuttavan kuvan epäitsekkäästä rakkaudesta, että kunnon kapteeni taputti häntä rauhoittaen selkään ja kehoitti rohkaisemaan mielensä.

»Kiitoksia, kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te menettelette ystävällisesti puhuessanne minulle niin keskellä omia huolianne. Olen teille hyvin kiitollinen. Niinkuin sanoin aikaisemmin, kaipaan todellakin ystävää ja olisin iloinen saadessani tutustua teihin. Vaikka elänkin hyvissä oloissa», jatkoi Toots pontevasti, »ette osaa kuvitella, kuinka kurja sentään olen. Tyhjänpäiväiset ihmiset, nähkääs, luulevat minua onnelliseksi, kun näkevät minut Kukonpojan seurassa, ja sellaiset etevät luonteet kuin hän uskovat samoin, mutta minä olen kurja. Kärsin neiti Dombeyn vuoksi, kapteeni Gills. En voi enää nauttia aterioistani, räätäli ei tuota minulle mitään iloa, yksin ollessani usein itken… Vakuutan teille, että mielihyvin tulen takaisin huomenna ja vaikka viisikymmentä kertaa!»

Näin sanoen Toots pudisti kapteenin kättä ja peitettyään liikutuksen merkit niin hyvin kuin se kävi päinsä niin lyhyessä ajassa, salatakseen ne Kukonpojan läpitunkevalta katseelta, astui takaisin myymälään. Kukonpoika, joka oli mustasukkainen heti kun huomasi vaikutusvaltaansa uhattavan, katseli kapteeni Cuttlea kaikkea muuta kuin suopean näköisenä jäähyväisiä lausuttaessa. Sitten hän seurasi Tootsia ulos kadulle osoittamatta muuten vastenmielisyyttään, kun taas kapteeni jäi myymälään sydän raskaana. Rob Hioja säteili ilosta, kun hänellä oli ollut kunnia tuijottaa melkein puoli tuntia Nobbyn voittajaan.

Kauan senjälkeen kun Rob oli jo nukahtanut myymäläpöydän alle, istui kapteeni tuijottaen tuleen. Vielä kauan sittenkin, kun ei enää ollut mitään tulta katseltavana, hän istui silmät suunnattuina ruostuneeseen kamiininsuojukseen, Walteria ja Sol-ukkoa koskevien lohduttomien ajatusten risteillessä hänen päässään. Ullakon tuuliseen huoneeseen vetäydyttyäänkään hän ei vielä saanut lepoa ja nousi aamulla sumuisena ja uupuneena.

Kohta kun Cityn liikkeet olivat auki, lähti kapteeni Dombey ja Pojan konttoriin. Puisen merikadetin akkunoita ei sinä aamuna avattu. Rob Hioja jätti kapteenin määräyksestä akkunaluukut kiinni, ja koko rakennus oli kuin kuolintalo.

Sattumalta oli Carker juuri menossa ovesta sisälle, kun kapteeni saapui perille. Vastattuaan vakavasti ja äänettömästi konttoripäällikön tervehdykseen kapteeni rohkaisi mielensä ja seurasi häntä hänen omaan huoneeseensa.

»No niin, kapteeni Cuttle», virkkoi Carker asettuen seisomaan tavalliselle paikalleen uunin eteen ja pitäen hattua päässään, »tämä on ikävä juttu».

»Olette siis saanut sen tiedon, joka oli eilen sanomalehdessä?» kysyi kapteeni.

»Kyllä», vastasi Carker, »olemme saaneet sen. Se oli täsmällinen. Vakuutusyhtiö kärsii tuntuvan tappion. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta sitä ei voi auttaa. Sellaista on elämä!»

Carker leikkasi varovasti kynsiään kynäveitsellä ja hymyili kapteenille, joka seisoi ovella.

»Olen erittäin pahoillani Gay-paran vuoksi», jatkoi Carker, »ja myöskin miehistön. Kuuleman mukaan oli siellä mukana eräitä parhaita miehiämme. Mutta niin käy aina. Myöskin monta perheellistä miestä. Kuitenkin on lohdullista ajatella, ettei Gay-paralla ollut perhettä, kapteeni Cuttle!»

Kapteeni seisoi hieroen leukaansa. Konttoripäällikkö vilkaisi pöydälle jätettyihin avaamattomiin kirjeisiin ja otti käteensä sanomalehden.

»Voinko tehdä jotakin puolestanne, kapteeni Cuttle?» kysyi hän kohottaen silmänsä lehdestä ja luoden hymyilevän, paljon puhuvan katseen oveen.

»Toivoisin teidän, hyvä herra, voivan rauhoittaa minua eräässä asiassa, joka huolestuttaa minua kovasti», vastasi kapteeni.

»Niinkö!» huudahti Carker. »Mikä se on? Kuulkaahan, kapteeni Cuttle, minun täytyy pyytää teitä esittämään asianne nopeasti, jos se suinkin käy päinsä. Minulla on hyvin kiire.»

»Nähkääs, hyvä herra», virkkoi kapteeni astuen askeleen lähemmäksi, »ennenkuin ystäväni Walter lähti tälle onnettomalle matkalle —»

»No no, kapteeni Cuttle», keskeytti hymyilevä konttoripäällikkö, »älkää puhuko tuolla lailla onnettomista matkoista. Täällä meillä ei ole mitään tekemistä onnettomien matkojen kanssa, hyvä mies. Teidän on täytynyt kuluttaa jo hyvin varhain elämänne, jollette muista, että kaikilla matkoilla on turmionkin mahdollisuudet sekä maalla että merellä. Ette kai kiusaa itseänne sillä olettamuksella, että tuo nuorukainen, mikä hänen nimensä nyt olikaan, hukkui rajuilmalla, joka lietsottiin häntä vastaan täältä toimistosta — vai kuinka? Hyi, kapteeni! Uni ja soodavesi ovat parasta lääkettä tuollaista levottomuutta vastaan.»

»Nuorukainen», vastasi kapteeni hitaasti— »olettehan vain melkein poika minuun verraten, enkä senvuoksi pyydä anteeksi, että tuo sana luiskahti huuliltani, — jos teitä miellyttää tällainen leikki, ette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, ja jollette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, on minulla ehkä kuitenkin syytä olla levoton. Kuulkaahan nyt, herra Carker. Ennenkuin poikaparka lähti pois käskyä totellen, kertoi hän minulle, ettei sitä matkaa tehty hänen omaksi hyväkseen tai edistyksekseen. Minun vakaumukseni oli, että hän erehtyi ja sanoinkin hänelle niin. Nyt olen tullut tänne kysymään paria seikkaa teiltä, koska esimiehenne on poissa ja voidakseni rauhoittaa mieltäni. Niihin kysymyksiin vastasitte silloin avomielisesti. Minua rauhoittaisi kovasti, kun kaikki on kerran näin lopussa ja on kestettävä, mitä ei voi auttaa — kuten voitte oppineena miehenä lukea kirjasta ja painaa mieleenne — jos vielä kerran saisin kuulla, etten erehtynyt, etten ole laiminlyönyt velvollisuuttani, kun en sanonut ukolle, mitä Walter oli kertonut minulle, ja että tuuli todella puhalsi hänen purjeisiinsa, kun hän nosti ne lähteäkseen Barbadosin satamaan. Herra Carker, kun kävin täällä viimeksi, tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme. Jollen ole tänä aamuna ollutkaan kovin miellyttävä tuon poikaparan vuoksi ja jos olen taas kiivastunut joistakin teidän huomautuksistanne, jotka olisin halunnut torjua, on nimeni Edward Cuttle, ja pyydän teiltä anteeksi.»

»Kapteeni Cuttle», vastasi Carker mahdollisimman kohteliaasti, »minun täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».

»Mikä se on, hyvä herra?» kysyi kapteeni.

»Pyytää teitä olemaan ystävällinen ja poistumaan, jos suvaitsette», virkkoi konttoripäällikkö ojentaen käsivartensa, »ja viemään joutavat jaarittelunne jonnekin muualle».

Kapteenin kasvojen joka kuhmu kalpeni hämmästyksestä ja vihasta. Hänen otsansa punainen juovakin haihtui kuin sateenkaari pilvien synketessä.

»Sanonpa teille jotakin, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker häristäen etusormellaan ja näyttäen hänelle kaikki hampaansa, mutta hymyillen yhä ystävällisesti, »minä olin liian suopea teille, kun kävitte täällä viimeksi. Te kuulutte vehkeileviin ja julkeisiin ihmisiin. Halutessani säästää nuorukaista, mikä hänen nimensä olikaan, joutumasta potkaistuksi pois paikastaan suinpäin, siedin teitä, hyvä kapteeni, mutta kerran, vain kerran. Poistukaahan siis nyt!»

Kapteeni oli kuin naulattu paikalleen eikä saanut sanaakaan suustaan.

»Menkää», virkkoi hyväntuulinen konttoripäällikkö, nostaen takinhelmansa ja seisoen sääret hajallaan kamiinin edessä matolla, »menkää tiehenne järkevänä miehenä, jottei tarvitsisi heittää teitä ulos tai turvautua muuhun väkivaltaiseen keinoon. Jos herra Dombey olisi täällä, kapteeni, olisi teidän mahdollisesti pakko lähteä talosta häpeällisemmällä tavalla. Minä en sano muuta kuin: menkää!»

Kapteeni löi painavalla nyrkillään rintaansa kuin saadakseen sillä keinolla vedetyksi henkeään syvempään, katseli Carkeria kiireestä kantapäähän ja loi silmäyksen ympärilleen tässä pienessä huoneessa ikäänkuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, missä tai minkälaisessa seurassa hän nyt oli.

»Te olette kavala, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker kevyesti ja vilkkaan avomielisesti kuin maailmanmies ainakin, joka tunsi maailman liian hyvin joutuakseen pois tolalta minkään ilkityön ilmi tullessa, kun se ei koskenut häntä itseään, »mutta ette ole kuitenkaan kyllin viekas salataksenne koukkujanne täydellisesti — ette te eikä teidän poissaoleva ystävänne, kapteeni. Minne ihmeeseen se ystävänne on joutunut, häh?»

Taas kapteeni painoi käden rinnalleen. Henkäistyään vielä syvään hän vannoi mielessään kestävänsä, mutta pysyi vaiti.

»Te haudotte sieviä pikku suunnitelmia, pidätte hauskoja pikku neuvotteluja, teette hauskoja pikku sopimuksia ja otatte vastaan sieviä pikku vierailijoitakin, vai mitä, kapteeni?» kysyi Carker rypistäen kulmiaan ja samalla näyttäen hampaansa yhtä selvästi kuin ennenkin, »mutta kerrassaan julkeaa on tulla tänne sitten vielä kaiken jälkeen. Se ei sovi ollenkaan yhteen teidän viekkautenne kanssa! Teidän salaliittolaisten ja piilottelijain ja karkurien pitäisi ymmärtää paremmin, mikä on viisasta. Suvaitsetteko nyt ilahduttaa minua poistumalla?»

»Nuorukainen», huohotti kapteeni tukahtuneella ja vapisevalla äänellä, alkaen omituisesti heilutella painavaa nyrkkiään, »montakin sanaa haluaisin lausua teille, mutta en oikein tiedä, mihin ne ovat piiloutuneet juuri tällä hetkellä. Minun laskujeni mukaan hukkui nuori ystäväni Walter vasta eilen illalla, ja se saa minut hämmennyksiin. Mutta te ja minä tapaamme vielä varmasti toisemme, poika», sanoi kapteeni pitäen koukkuaan koholla, »jos elämme».

»Jos niin käy, ei se suinkaan osoita teidän taitavuuttanne, hyvä mies», vastasi Carker yhtä avomielisesti kuin ennenkin, »sillä voitte luottaa siihen, että yllätän teidät ja annan teidät ilmi. Varoitan teitä siitä. En teeskentele olevani siveellisempi kuin lähimmäiseni, hyvä kapteeni, mutta niin kauan kuin minulla on silmät ja korvat, en kärsi tämän talon tai kenenkään tämän suvun jäsenen luottamusta käytettävän väärin. Hyvästi», lisäsi Carker nyökäten.

Kapteeni Cuttle, joka katseli häneen hievahtamatta (ja Carker katseli kapteenia yhtä hievahtamatta), lähti ulos toimistosta ja jätti hänet seisomaan hajasäärin tulen eteen niin tyynenä ja tyytyväisenä kuin hänen sielunsa olisi ollut yhtä puhdas tahroista kuin hänen valkean hieno kauluksensa ja hänen pehmeä sileä ihonsa.

Mennessään ulomman konttorihuoneen kautta kapteeni katsahti siihen pulpettiin, jonka ääressä tiesi Walter-paran ennen istuneen. Nyt siinä istui toinen nuori poika, jonka kasvot olivat melkein yhtä kukoistavat ja toiveikkaat kuin hänenkin sinä päivänä, jolloin hän oli juonut kuuluisan, viimeisen edellisen pullon vanhaa madeiraa pienessä takahuoneessa. Näin herännyt muistelma teki kapteenille oikein hyvää. Se lauhdutti häntä juuri kun hänen vihansa oli saavuttanut korkeimman asteensa ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä.

Kun kapteeni oli palannut puisen merikadetin kohdalle ja jälleen istui hämärän myymälän nurkassa, ei hänen mielenkuohunsa, niin voimakas kuin se olikin, voinut vetää vertoja hänen tuskalleen. Viha ei tuntunut ainoastaan tekevän vääryyttä vainajan muistolle, vaan olevan kuoleman tartuttama ja vähenevän ja haihtuvan sen rinnalla. Kaikki maailmassa elävät konnat ja valehtelijat olivat mitättömiä kuolleen ystävän rehellisyyden ja totuudenrakkauden vastakohtina.

Paitsi Walterin menettämistä kapteeni ei tässä mielentilassaan selvästi tajunnut muuta kuin että samalla oli hukkunut melkein koko hänen maailmansa. Jos hän välillä moitti, vieläpä ankarastikin, itseään siitä, että oli tukenut Walterin viatonta juonta, ajatteli hän vähintäinkin yhtä usein sitä Carkeria, jota ei mikään meri koskaan luovuttaisi, ja sitä Dombeyta, jonka hän alkoi käsittää olevan yhtä saavuttamattomissa, ja »Sydämen Iloa», jota hän ei enää koskaan tapaisi, ja »Rakastettavaa Pegiä», hoikkaa ja soreaa ballaadia, joka oli ajautunut karille ja hajonnut pelkiksi laudoiksi ja loppusoinnuiksi. Kapteeni istui pimeässä myymälässä hautoen näitä muistoja, kunnes hänen mielestään haihtui häntä itseään kohdannut loukkaus. Hän katseli lattiaan surullisin silmin kuin olisi nähnyt sen kaiken todellakin lipuvan sirpaleina silmiensä ohi.

Mutta hän ei silti unohtanut omistaa Walter-paran muistolle sopivaa ja kunnioittavaa huomiota. Hän kokosi tarmonsa, herätti Rob Hiojan, joka oli melkein vaipunut uneen luonnottomassa hämärässä, lähti seuralainen kintereillään ja avain taskussaan vanhojen vaatteiden kauppaan, jollaisia Lontoon itäpäässä on niin paljon, ja osti heti kaksi surupukua — Rob Hiojalle yhden, joka oli tavattoman ahdas, ja itselleen toisen, joka oli tavattoman väljä. Hän hankki Robille myöskin erikoisen hatun, joka oli yhtä ihailtava tasasuhtaisuutensa ja hyödyllisyytensä vuoksi kuin muodoltaankin, sillä se oli onnellinen yhdistelmä merimiehen ja hiilenkantajan päähineestä. Näissä pukimissa, jotka myyjä selitti ihmeellisen sopiviksi, koska vain onnellinen sattuma voi niitä ani harvoin yhdistää eikä niiden kuosille miesmuistiin ollut mikään vetänyt vertoja, lähtivät kapteeni ja Rob jälleen liikkeelle ja tarjosivat merkillisen näyn kaikille, jotka sattuivat tulemaan heitä vastaan.

Ulkonaisesti näin muuttuneena kapteeni otti vastaan Tootsin, joka lupauksensa mukaan saapui uudestaan.

»Olen nyt kerrassaan lamassa, poikaseni», sanoi kapteeni, »ja voin vain vahvistaa huonot uutiset. Sanokaa nuorelle naiselle, että hänen pitää ilmaista se varovasti neiti Dombeylle, ja kieltäkää heitä kumpaakin enää ajattelemasta minua — muistakaa se erittäin — vaikka minä puolestani ajattelenkin heitä, kun yöllä nousee hirmumyrsky ja aallot käyvät vuoren korkuisina, kuten saatte lukea tohtori Wattsistanne, veli, ja kun tapaatte sen kohdan, pankaa se merkille.»

Kapteeni säästi sopivampaan aikaan Tootsin ystävyydentarjouksen punnitsemisen ja päästi hänet menemään. Hän oli tosiaankin niin masentunut, että puolittain päätti olla ryhtymättä tänään enää mihinkään varokeinoihin rouva MacStingerin taholta tulevaa yllätystä vastaan ja antautua sattuman varaan. Mutta illalla hänen mielentilansa kuitenkin parani, ja hän puhui Walterista paljon Rob Hiojalle, jonka tarkkaavaisuutta ja uskollisuutta hän myöskin silloin tällöin kiitteli. Rob ei punastunut kapteenin tuhlaamasta vakavasta kiitoksesta, vaan istui tuijottaen häneen, teeskenteli nyyhkyttävänsä myötätunnosta ja olevansa hyveellinen ja painoi ovelasti mieleensä joka sanan, jonka kapteeni lausui (niinkuin hänen tulikin, vakoilija kun oli).

Kun Rob oli mennyt kojuunsa ja nukkui sikeästi, niisti kapteeni kynttilää, pani silmälasit nenälleen — hänen mielestään oli ollut asiaankuuluvaa käyttää silmälaseja ollessaan laivakojeiden kaupan hoitajana, vaikka hänellä olikin haukansilmät — ja avasi rukouskirjastaan sen kohdan, jossa puhuttiin hautajaismenoista. Ja lukiessaan hiljaa itsekseen pienessä takahuoneessa, silloin tällöin pysähtyen kuivatukseen silmiään, kapteeni luovutti viattomassa, vilpittömässä uskossa Walterin ruumiin meren syvyyksille.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Vastakohtia

Luokaamme silmäys kahteen kotiin, jotka eivät ole vierekkäin, vaan kaukana toisistaan, vaikkakin molemmat helpon jo mukavan matkan päässä suuresta Lontoosta.

Toinen niistä sijaitsee vihreällä ja metsäisellä seudulla lähellä Norwoodia. Se ei ole herraskartano, kooltaankaan se ei ole rehentelevä, mutta se on rakennustavaltaan kaunis ja aistikas. Nurmikenttä, pehmeä laakea rinne, kukkatarha, puuryhmät, joista ei puutu viehättäviä saarnia ja pajuja, kasvihuone, maalaiskuisti sulotuoksuisine köynnöskasveineen, jotka kiemurtelevat pilarien ympärillä, talon yksinkertainen ulkonäkö, hyvin järjestetyt ulkohuoneet, vaikka kaikki on koottu niin pienelle alalle, kuin tavallisessa huvilassa, ilmaisevat sisäisen järjestelyn runsasta mukavuutta. Tämä arvelu ei olekaan aiheeton, sillä sisällä tavataan hienoutta ja ylellisyyttä. Voimakkaat värit oivallisesti sekoitettuina kohtaavat silmää joka käänteessä, huonekaluissa, joiden koko on ihastuttavassa sopusoinnussa pienten huoneitten muodon ja koon kanssa, seinillä ja lattioilla, saaden aikaan eri vivahduksia ja hilliten valoa, joka tulee sisään sinne tänne sovitetuista lasiovista ja akkunoista. Niinikään näkyy siellä joitakin erinomaisia maalauksia ja kuparipiirroksia, omituisissa sopissa ja syvennyksissä on yllin kyllin kirjoja, ja pöydille on levitetty kaikenlaisia pelejä, joissa voi koettaa taitoaan ja onneaan — eriskummaisia shakkinappuloita, arpakuutioita, lautapelejä, kortteja ja biljardi.

Ja kuitenkin on tämän hyvinvoinnin ja mukavuuden keskellä ilmassa jotakin, mikä ei tunnu mieluiselta. Johtuuko se siitä, että matot ja pielukset ovat liian pehmeitä ja äänettömiä, niin että ihmiset, jotka liikkuvat tai lepäävät niillä, näyttävät toimivan varkain, vai siitäkö, ettei kuviin ja piirroksiin ole ikuistettu suuria ajatuksia tai tekoja tai etteivät ne esitä luontoa jonkin runollisen maiseman hahmossa, vaan ovat hekumallisia laadultaan — pelkkiä muodon ja värin näytteitä eikä mitään muuta? Onko syynä se, että kirjat ovat kaikki sidotut kultakirjaimisiin, kansiin ja että useimpien nimi on yhdenmukainen maalausten ja piirrosten aiheen kanssa? Johtuuko se siitä, että asunnon täydellisyys ja kauneus ilmaisee siellä täällä joissakin halvoissa ja mitättömissä kapineissa teeskenneltyä vaatimattomuutta, joka on kuin tuolla riippuvan liiaksi näköisen muotokuvan kasvot tai yhtä valheellinen sen tarkoittama, mukavassa tuolissa aamiaisensa ääressä istuva mies? Vai saako se alkunsa siitä, että hän, kaiken tämän omistaja, joka hengittää täällä joka päivä, erittää itsestään ympäristöön jonkin hämärän vaikutuksen?

Nojatuolissa istuva mies on konttoripäällikkö Carker. Pöydän yläpuolella kiiltävässä häkissä näykkii kirjava papukaija nokallaan metallilankoja ja vaeltaa jalat ylhäällä ja pää alhaalla asuntonsa kupukatossa, ravistellen sitä ja kirkuen, mutta Carker on välinpitämätön lintua kohtaan ja katselee mietiskelevästi hymyillen vastapäisellä seinällä riippuvaa taulua.

»Tosiaankin kerrassaan eriskummainen satunnainen yhtäläisyys», tuumii hän.

Ehkä se on Juno, ehkä Potifarin vaimo tai jokin ivallinen nymfi riippuen siitä, mitä tavaraa taulukauppiaat luulivat tarvittavan, kun tuo maalaus sai nimensä. Se esittää verrattoman kaunista naista, joka on kääntynyt poispäin, mutta vielä luo kasvonsa katselijaan, kopea ilme silmissään.

Se on Edithin näköinen.

Carker huitaisee kädellään kuvaa kohti — mitä? Uhkaako hän? Ei, mutta jotakin sentapaista se on. Lieneekö se voitonriemua? Ei, mutta sitä siinä on enemmän. Vai onko se julkea tervehdys? Ei, mutta jonkin verran on sitäkin. Sitten hän taas jatkaa syöntiään ja puhelee kiukkuisen, vangitun linnun kanssa, joka laskeutuu häkin pohjalle suurta vihkimäsormusta muistuttavalle riippuvalle kullatulle vanteelle ja heiluu siinä hänen ilokseen.

Toinen koti on päinvastaisella puolella Lontoota, lähellä sitä kohtaa, missä entisaikojen vilkas suuri pohjoinen valtatie on nyt rauhallinen ja melkein autio, jollei sen hiljaisuutta häiritse joku yksinäinen jalkamies. Se on köyhä pieni talo, yksinkertaisesti ja niukasti kalustettu, mutta hyvin siisti. Osoittavatpa pääkäytävän kahden puolen ja kapeassa esipuutarhassa kasvavat vaatimattomat kukat, että on koetettu kaunistaa ympäristöä. Paikalla, jossa se sijaitsee, on yhtä vähän maaseudun kuin kaupungin etuja, sillä se ei kuulu kumpaankaan lajiin. Kaupunki on jättiläisen tavoin harpannut sen ohitse, sijoittaen tiilikivi- ja muurisavikantapäänsä kauemmaksi, mutta jättiläisen molempien jalkojen välinen alue on tähän asti ollut vain tuhottua maata eikä kaupunkia. Ja täällä muutamien korkeiden savupiippujen seassa, jotka työntävät ilmaan savua yötä päivää, ja tiilikivipeltojen ja turpeettomien kujien välillä, missä aidat ovat luhistuneet, missä kasvaa pölyisiä nokkosia, missä vielä saattaa nähdä pätkän tai pari pensasaidan jäännöstä ja minne joskus sattumalta tulee linnustaja, vaikkakin joka kerta vannoen pysyvänsä täältä poissa — sijaitsee mainittu toinen koti.

Siellä asuva nainen on sama, joka jätti ensin kuvatun kodin rakkaudesta hyljättyyn veljeensä. Hänen mukanaan katosi sieltä sovittava henki ja sen omistajan rinnasta yksinäinen enkeli. Mutta vaikka tuon miehen rakkaus häneen onkin haihtunut tämän muka kiittämättömän ja ylenkatseellisen karkaamisen vuoksi ja vaikka hän vuorostaan on hylännyt sisarensa, ei hänkään ole voinut unohtaa, millainen enkeli hänen luonaan ennen asui. Sisaren kukkatarha, johon veli ei koskaan astu jalallaan, mutta joka keskellä kaikkia kalliita muutoksia on pysytetty ennallaan, ikäänkuin sen vaalija olisi vasta eilen lähtenyt, on siitä todistuksena.

Harriet Carker on siitä ajasta muuttunut, ja hänen kauneuteensa on langennut syvempi varjo kuin vain ajan luoma olisi, niin kaikkivoipa kuin se lieneekin — tuskan ja huolen ja jokapäiväisen olemassaolon kamppailun varjo. Mutta kaunis hän on vieläkin, täynnä hiljaisen, rauhallisen, syrjäänvetäytyneen kauneutta, jota pitää etsiä, koska se ei voi itse kerskailla itsestään. Jos näin olisi laita, ei se enää olisi, mitä se on.

Tämä hoikka, pieni, kärsivällinen olento on puettu yksinkertaisen siististi eikä ilmaise käytöksessään muuta kuin hiljaisia taloudellisia hyveitä, joilla on niin vähän yhteistä totunnaisen käsityksen kanssa sankaruudesta ja suuruudesta, jollei niistä suorastaan jokin säde loista suurten ihmisten elämän lävitse muuttuen tähtisikermäksi ja johtaen suoraan taivaaseen.

Puheena olevana aamuna hän nojautui vielä nuoreen, mutta jo kuluneeseen ja harmaantuneeseen mieheen, ollen hänen sisarensa, joka yksin koko maailmassa meni hänen puolelleen hänen häpeänsä aikana, pani kätensä hänen käteensä ja talutti häntä yksinäisellä tiellä suloisen päättävästi ja toiveikkaasti.

»Vielä on varhaista, John», sanoi hän. »Miksi lähdet näin varhain?»

»Ei ole monta minuuttia aikaisempi kuin tavallisestikaan, Harriet. Jos minulla on aikaa, niin haluaisin — ajattelin — se on kai jokin oikku vain —sivuuttaa kerran vielä sen talon, jossa lausuin hänelle jäähyväiset.»

»Toivoisin, että olisin joskus nähnyt tai tuntenut hänet, John.»

»Parempi on, niinkuin nyt on, kultaseni, kun muistamme hänen kohtalonsa.»

»Mutta en voisi olla siitä enemmän pahoillani, vaikka olisin tuntenutkin hänet. Eikö sinun surusi ole minunkin? Ja jos olisin nähnyt hänet, niin ehkä olisin mielestäsi parempi puhetoveri keskustelemaan hänestä kuin mitä nyt näytän olevan.»

»Rakkahin sisareni! Onko pienintäkään iloa tai surua, jossa en olisi varma sinun toveruudestasi?»

»Toivottavasti olet varma siitä, John, sillä tosiaankaan ei ole mitään!»

»Kuinka voisit olla parempi tai läheisempi minulle kuin jo olet?» sanoi hänen veljensä. »Minusta tuntuu kuin olisit tuntenut hänet, Harriet, ja ottanut osaa kiintymykseen! häntä kohtaan.»

Sisar siirsi kätensä, joka oli levännyt veljen olkapäällä, hänen kaulaansa ja vastasi vähän epäröiden:

»Ei, ei oikein.»

»Totta se on» virkkoi veli. »Sinä luulet, etten olisi tuottanut hänelle mitään pahaa, jos olisin mukautunut seurustelemaan enemmän hänen kanssaan?»

»Luulenko? Minä tiedän sen.»

»Taivas tietää, etten tehnyt sitä tahallani», vastasi John Carker pudistaen päätään surullisesti, »mutta hänen maineensa oli liian kallis, jotta sitä olisi voinut panna vaaraan minun seurani vuoksi. Oletko samaa mieltä, vai et, rakas —»

»En», vastasi sisar rauhallisesti.

»Se on kuitenkin totta, Harriet, ja nyt on mieleni kevyempi, ajatellessani häntä sen yhteydessä, mikä teki sen minulle niin paljon raskaammaksi silloin.» Hän voitti kuitenkin tämän surumielisen sävyn ja hymyili sisarelleen lausuessaan jäähyväiset.

»Hyvästi, rakas John. Illalla tulen sinua vastaan entiseen aikaan kotimatkallasi. Hyvästi.»

Ne herttaiset kasvot, jotka sisar käänsi häneen suudellakseen häntä, olivat veljen koti, hänen elämänsä, hänen maailmansa, ja kuitenkin ne olivat myöskin osa hänen rangaistuksestaan ja surustaan, sillä siinä pilvessä, jonka hän niillä näki — vaikka se olikin niin puhdas ja rauhallinen kuin loistava pilvi auringonlaskussa — ja hänen elämänsä lujuudessa ja uhrautuvaisuudessa ja siinä, että sisar oli luopunut mukavuudesta, ilosta ja toivosta, hän näki oman vanhan rikoksensa katkerat hedelmät aina kypsinä ja tuoreina.

Harriet seisoi ovella katsellen hänen jälkeensä kädet höllästi yhteen liitettyinä veljen astellessa likaista ja epätasaista polkua, joka vei heidän talonsa ohitse, missä kerran (ei kovin kauan sitten) oli ollut kukoistava niitty. Nyt siinä oli vain viljelemätön ala, jolla kohosi epäjärjestyksessä siellä täällä rakennettavina olevien pikku talojen perustuksia soran keskeltä kuin ne olisi taitamattomasti kylvetty sinne. Joka kerta kun John katsahti taaksensa — se tapahtui kerran pari — loistivat sisaren ystävälliset kasvot kuin valo hänen sydämeensä. Mutta miehen taivaltaessa raskain askelin eteenpäin voimatta enää nähdä kotia, kohosivat kyyneleet Harrietin silmiin hänen katsellessaan veljensä jälkeen.

Mutta hän ei jäänyt mietteisiin vaipuneena kauan seisomaan ovelle. Jokapäiväiset velvollisuudet oli täytettävä ja jokapäiväinen työ suoritettava — sillä sellaiset yksinkertaiset sielut, jotka eivät ole sankarillisia, tekevät usein kovasti työtä käsillään — ja Harriet puuhaili pian taloushommissa. Kun ne olivat päättyneet ja köyhä koti siistitty ja järjestetty, laski hän pienet rahavaransa huolestuneen näköisenä ja lähti miettiväisenä ostamaan muutamia välttämättömiä ruoka-aineksia, matkallaan suunnitellen ja koettaen keksiä, kuinka parhaiten voisi säästää. Niin kurja on tuollaisten pikku eläjien kohtalo, etteivät he ainoastaan ole olematta sankarillisia palvelijoitaan ja kamarineitojaan kohtaan, vaan että heillä ei edes ole palvelijoita ja kamarineitoja, joita kohtaan he voisivat olla sankarillisia.

Hänen poissa ollessaan, kun ei ketään ollut kotona, lähestyi taloa toiselta suunnalta kuin mihin veli oli lähtenyt eräs herra, joka ehkä jo oli vähän ohi keski-iän, mutta jonka raitis, kukoistava kasvojen väri, suora ryhti ja iloinen, pirteä ulkomuoto kuvastivat miellyttävyyttä ja hyväntuulisuutta. Hänen kulmakarvansa olivat vielä mustat, ja niin oli melkein hänen koko tukkansakin. Se vähäinen määrä harmaata, jonka siinä saattoi huomata, teki edelliset sitä hauskemman näköisiksi ja antoi hänen leveälle avonaiselle otsalleen ja rehellisille silmilleen edullisen taustan.

Koputettuaan kerran ovelle mitään vastausta saamatta hän istuutui pienen ulkokuistikon penkille odottamaan. Jonkinlainen näppärä sormien liike hänen hyräillessään itsekseen muutamia säkeitä ja samalla lyödessään tahtia näyttivät ilmaisevan hänet soittoniekaksi. Se tavaton tyydytys taas, joka loisti hänestä hänen hyräillessään jotakin hyvin hitaasti ja pitkään ilman mitään tunnettavaa säveltä, näytti osoittavan, että hän oli tiedemies.

Hän pyöritteli yhä samaa säveltä, joka näytti kiertelevän yhä ympäri ja sisemmäksi, samoin kuin korkkiruuvia pyöritetään pöydällä sen pysähtymättä minnekään, kun Harriet ilmestyi näkyviin kotimatkalla. Vieras nousi hänen lähestyessään ja seisoi hattu kädessä.

»Olette tullut takaisin, hyvä herra?» virkkoi Harriet hämillään.

»Uskalsin tulla», vastasi vieras. »Saanko anastaa aikaanne viideksi minuutiksi?»

Hetkisen epäröityään Harriet avasi oven ja kehoitti häntä astumaan sisään pieneen vierashuoneeseen. Herra istuutui sinne, veti tuolinsa pöydän ääreen vastapäätä Harrietia ja sanoi äänellä, joka täydellisesti vastasi hänen ulkomuotoaan ja kuulosti niin vaatimattomalta ja luonnolliselta, että se tunkeutui sydämeen asti:

»Neiti Harriet, te ette voi olla ylpeä. Te sanoitte kyllä olevanne, kun kävin hiljattain luonanne eräänä aamuna. Suokaa anteeksi, jos tunnustan katselleeni teitä kasvoihin puhuessanne ja niistä huomanneeni, ettei se ole totta. Katson niihin taas», lisäsi hän laskien kätensä hiljaa Harrietin käsivarrelle hetkiseksi, »ja ne todistavat yhä selvemmin teidän puhuvan toista kuin ajattelette».

Harriet oli jonkin verran neuvoton eikä osannut heti vastata mitään.

»Siinä on totuuden peili», sanoi vieras, »ja lempeyden. Suokaa anteeksi, että luotin siihen ja palasin.»

Se tapa, kuinka hän lausui nämä sanat, riisui niiltä tavanmukaisen kohteliaisuuden sävyn. Se oli niin yksinkertainen, vakava, luonnollinen ja vaatimaton, että Harriet kumarsi kuin kiittääkseen häntä ja tunnustaakseen hänen avomielisyytensä.

»Meidän ikäeromme», jatkoi herra, »ja tarkoitusteni kunniallisuus oikeuttavat lausumaan suoraan julki ajatukseni, ja siitä olenkin iloinen. Se on minun mielipiteeni, ja senvuoksi te näette minut toisen kerran.»

»Mutta on olemassa jonkinlaista ylpeyttä, hyvä herra», vastasi Harriet hetken vaitiolon jälkeen, »tai jotakin ylpeydeksi luultua, mikä ei olekaan muuta kuin velvollisuutta. Toivottavasti minussa ei ole muuta ylpeyttä.»

»Omasta puolestanne», sanoi vieras.

»Omasta puolestani.»

»Entä — suokaa anteeksi — veljenne Johnin vuoksi?»

»Olen ylpeä hänen rakkaudestaan», vastasi Harriet katsellen suoraan vieraan kasvoihin ja muuttaen samalla koko käytöksensä — ei niin, että se olisi käynyt vähemmän rauhalliseksi ja tyyneksi, vaan siinä ilmeni niin syvä intohimoton vakavuus, että hänen äänensä värinäkin vaikutti lujuudelta, »ja myös hänestä itsestään. Hyvä herra, te, joka omituista kyllä tunnette hänen elämänsä tarinan ja kerroitte sen minulle täällä viime käynnillänne —»

»Vain voittaakseni teidän luottamuksenne», keskeytti hänet vieras.
»Älkää taivaan tähden olettako, että —»

»Olen varma siitä, että te herätitte menneisyyden eloon minun kuulteni vain ystävällisessä ja hyvässä tarkoituksessa. Olen täysin varma siitä.»

»Kiitoksia», vastasi herra puristaen nopeasti Harrietin kättä. »Olen hyvin kiitollinen teille. Te käsitätte minut oikein, vakuutan teille. Te aioitte sanoa, että minä, joka tunnen John Carkerin elämäntarinan —»

»Mahdollisesti pidätte sitä vääränä ylpeytenä», jatkoi Harriet, »kun sanon olevani ylpeä hänestä. Mutta se on totta. Te tiedätte, että oli aika, jolloin en ollut enkä voinut olla ylpeä, mutta se on mennyt. Monien vuosien nöyryys, valittelematta suoritettu sovitusuhri, vilpitön katumus, hirveä suru, tuska, jonka — niinkuin tiedän — minun rakkautenikin hänessä herättää ja jonka hän luulee käyvän minulle liian kalliiksi, vaikka taivas tietää, että olen onnellinen, jollei minun täytyisi nähdä hänen suruaan — oi, hyvä herra, kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, sallikaa minun vannottaa teitä, että jos olette vaikutusvaltaisessa asemassa, jos teille tehdään vääryyttä, älkää mistään vääryydestä vaatiko peruuttamatonta rangaistusta niin kauan kuin yläpuolellamme on Jumala, joka voi parantaa itseluomansa sydämet!»

»Veljenne on muuttunut toiseksi ihmiseksi», vastasi vieras säälien.
»Vakuutan teille, etten ollenkaan sitä epäile.»

»Hän oli muuttunut vääryyden tehdessään», virkkoi Harriet. »Nyt hän on taas muuttunut ja on alkuperäinen oma itsensä, uskokaa minua, hyvä herra.»

»Mutta me elämme päivästä toiseen vanhaan tapaamme», sanoi vieras hieroen hajamielisesti otsaansa ja rummuttaen sitten ajatuksissaan pöytää, »emmekä voi saada selville tai tarkata tuollaisia muutoksia. Ne — ne ovat metafyysillisiä ilmiöitä. Meillä — meillä ei ole kyllin aikaa tarkastella niitä. Meillä — meillä ei ole rohkeutta. Sellaista ei opeteta kouluissa eikä yliopistoissa, emmekä osaa niitä käsitellä… Lyhyesti sanoen, me olemme niin kirotun innostuneita käytännöllisiin asioihin», virkkoi herra kävellen akkunan luo ja taas takaisin ja istuutuen jälleen peräti tyytymättömän ja kiusaantuneen näköisenä. »Uskokaa minua», jatkoi hän sitten, taas hieroen otsaansa ja rummuttaen sormillaan pöytää samoin kuin äsken, »minulla on täysi syy väittää, että yksitoikkoinen elämä, joka kuluu joka päivä entiseen tapaansa, voi taivuttaa ihmisen mukautumaan kaikkeen. Ei näe mitään, ei kuule mitään, ei tiedä mitään — niin on asian laita. Kaikkea pidetään itsestään selvänä, ja niin elämme edelleen, kunnes alamme tehdä kaikkea, hyvää, pahaa ja yhdentekevää pelkästä tottumuksesta. Tottumusta on kaikki se, mistä minun on tehtävä tili, kun minua kuolinvuoteellani kehoitetaan puolustamaan itseäni omantuntoni edessä. 'Tottumus', sanon silloin: 'miljoonassa asiassa olin kuuro, mykkä, sokea ja rampa pelkästä tottumuksesta.' Tosiaankin hyvin käytännöllinen käsitys, herra Mikä-sinun-nimesi-olikaan', sanoo omatunto, 'mutta se ei riitä täällä!'»

Hän nousi, käveli taas akkunan luo ja palasi entiselle paikalleen vakavasti levottomana, vaikka hänen rauhattomuutensa ilmenikin vain tällä erikoisella tavalla.

»Neiti Harriet», virkkoi hän istuutuen jälleen tuolilleen, »toivoisin, että te antaisitte minun auttaa teitä. Katsokaahan minua. Minun pitäisi näyttää rehelliseltä, sillä tiedän olevan rehellinen tällä hetkellä. Näytänkö?»

»Kyllä», vastasi Harriet hymyillen.

»Uskon joka sanan, jonka olette lausunut», sanoi vieras. »Moitin itseäni kovasti siitä, että minun olisi pitänyt tietää ja huomata tämä ja ymmärtää ja nähdä teidät näiden kahdentoista vuoden kuluessa, mutta niin ei kuitenkaan ole käynyt. Tuskin tiedän, kuinka koskaan olen kehittynyt tällaiseksi kuin nyt olen — en ainoastaan omien tottumusteni, vaan myöskin toisten tottumusten tulokseksi! Mutta kun nyt kerran olen täällä, sallikaa minun tehdä jotakin. Pyydän sitä niin kunnioittavasti kuin suinkin. Antakaa minun tehdä jotakin.»