PIKKU DORRIT I

Kirj.

Charles Dickens

Englanninkielestä suomentanut

Helena Kesäniemi

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Edellinen osa.

Henkilöitä.
I. Valoa ja varjoa
II. Matkatoverit
III. Koti
IV. Mrs Flintwinch näkee unta
V. Perheasioita
VI. Marshalsean isä
VII. Marshalsean lapsi
VIII. Telkien takana
IX. Pikku äiti
X. Sisältää koko hallitsemistaidon
XI. Vapaa
XII. Bleeding Heart Yard
XIII. Patriarkallisuutta
XIV. Pikku Dorrit kutsuissa
XV. Mrs Flintwinch näkee taas unta
XVI. Ei kenenkään heikkous
XVII. Ei kenenkään kilpailija
XVIII. Pikku Dorritin ihailija
XIX. Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa
XX. Seuraelämässä
XXI. Mr Merdlen tauti
XXII. Pulmallinen kysymys
XXIII. Koneet käynnissä
XXIV. Ennustuksia
XXV. Salajuonien punojia ja muita
XXVI. Ei kenenkään mielentila
XXVII. Viisikolmatta
XXVIII. Ei kenenkään häviäminen
XXIX. Mrs Flintwinch uneksii edelleen
XXX. Herrasmiehen sana
XXXI. Itsetuntoa
XXVII. Lisää ennustuksia
XXVIII. Mrs Merdlen valitus
XXXIV. Barnacleja iso liuta

HENKILÖITÄ.

Bangham, pesijätär ja mrs Dorritin hoitajatar Marshalsean velkavankilassa. Barnacle, Tite, ylhäinen virkamies verukevirastossa. — Clarence, »Barnacle nuorempi», hänen poikansa, virkamies verukevirastossa. — loordi Decimus Tite, ensinmainitun setä, myös verukevirastossa. — Ferdinand, loordin yksityissihteeri. Beadle, Harriet, perhepiirissä »Tattycoram», löytölasten kodista otettu tyttö, Minnie Meaglesin kamarineito. Bob, Pikku Dorritin kummi, Marshalsean vankilan vartija. Casby, Christopher, Bleading Heart Yardin alueen isäntä. Cavalletto, John Baptist, Rigaudin vankilatoveri Marseillesissa; myöhemmin Arthur Clennamin palveluksessa. Chivery, John, Marshalsean vartija, joka ei asu siellä. — mrs, hänen vaimonsa. — nuorempi, John, heidän poikansa. Clennam, mrs, leskirouva. — Arthur, edellisen oletettu poika, mutta todellisuudessa vain poikapuoli; nai Pikku Dorritin. Cripples, iltakoulun opettaja. — Master, edellisen poika. Daives, hoitajatar. Dorrit, William, velkavanki Marshalseassa. — Amy, lisänimeltään »Pikku Dorrit», edellisen tytär; menee naimisiin Arthur Clennamin kanssa. — Edward, perhepiirin »Tip», Pikku Dorritin vanhempi veli. — Fanny, Pikku Dorritin vanhempi sisar; menee naimisiin Edmund Sparklerin kanssa. — Frederick, William Dorritin veli. Doyce, Daniel, koneseppä; ottaa liiketoverikseen Arthur Clennamin. Finching, Flora, varakas leskirouva, Christopher Casbyn tytär. Flintwinch, Jeremiah, mrs Clennamin palvelija ja myöhemmin liiketoveri. — Affery, edellisen vaimo, mrs Clennamin palvelijatar. — Ephraim, ensinmainitun kaksoisveli. General, leskirouva, Dorritin tyttärien seuranainen. Gowan, Henry, taiteilija; nai Minnie Meaglesin. — mrs, hänen äitinsä. Haggage, lääkäri, velkavanki Marshalseassa. Jenkinson, verukeviraston lähetti. Maggy, Banghamin tyttärentytär, Pikku Dorritin suojatti. Marvon, kapteeni, Edward Dorritin velkoja. Meagles, entinen pankkiiri. — mrs, hänen rouvansa. — Minnie, perhepiirissä »Pet», heidän tyttärensä, myöhemmin Henry Gowanin puoliso. Merdle, lontoolainen pankkiiri; menee vararikkoon ja surmaa itsensä. — mrs, hänen rouvansa, Fanny Dorritin anoppi. Mr F:n Iäti, Flora Finchingin huollettavaksi joutunut miesvainajan vanha sukulainen. Nandy, John Edward, mrs Plornishin isä. Pancks, Casbyn vuokrien kerääjä. Pet, kts. Meagles, Minnie. Plornish, rappari, Casbyn vuokralaisia. — mrs, hänen vaimonsa. Rigaud, muilta nimiltään Lagnier ja Blandois, roisto, joka kiristää rahoja mrs Clennainilta. Rugg, asioitsija, jonka luona Pancks asuu. — Anastasia, hänen tyttärensä. Sparkler, Edmund, mrs Merdlen poika ensimmäisestä avioliitosta; nai Fanny Dorritin. Sliltstalking, loordi Lancaster, verukeviraston virkamies, Englannin edustaja ulkomailla. Tattycoram, kts. Beadle, Harriet. Tickit, emännöitsijä Meaglesin perheessä. Tinkier, William Dorritin palvelija. Tip, kts. Dorrit, Edward. Wade, katkeroitunut neiti, joka houkuttelee Tattycoramin pois Meaglesin perheestä. Wobbler, kirjuri verukevirastossa.

Alkulause.

Pikku Dorrit ilmestyi ensin kahtenakymmenenä niteenä vuosina 1855—57; kuhunkin oli taiteilija-nimimerkki Phiz piirtänyt pari kuvaa. Alkuansa Dickens oli tällä kertaa suunnitellut vain suppeampaa kertomusta, jonka nimeksi tulisi »Nobody's Fault» (Ei kenenkään syy), mutta kun käsikirjoitusta oli valmistunut neljään niteeseen, hylkäsi hän mainitun nimen, sillä hän oli jo silloin kehittänyt mielessään kertomukseen sopivia uusia aatteita ja laajemman sarjan eri luonteita ja vaiheita.

Se aihepiiri, jonka hän oli ensin ottanut käsiteltäväkseen, olikin epäilemättä liian niukka kelvatakseen suurteoksen pohjaksi. Siinä näet oli päähenkilönä mies, joka oli syynä kaikkiin kertomuksessa esitettäviin onnettomuuksiin, mutta sysäsi ne sallimuksen niskoille ja huomautti jokaisen uuden kommelluksen tultua: »Onpa sentään hyvä, ettei tarvitse ketään syyttää!» Tällainen ura oli liian kaita, jotta hän olisi voinut sitä pitkin panna liikkeelle vilkkaan mielikuvituksensa monilukuiset ja toimeliaat olennot. Niinpä sitten kävikin, että kirjailijan piti levittää eteensä laajempi taulu kuvatakseen siinä melkoista vaihtelevien luonteiden ryhmää köyhyyden ja rikkauden vastakkaisissa oloissa.

Tämän romaanin kirjoittaminen ei aluksi sujunut Dickensiltä helposti. Ensimmäiset niteet tuottivat hänelle montakin levotonta, tuskastuttavaa hetkeä, sillä vaikka hänestä hyvällä syyllä voi sanoa, että hän usein ihaili omaa kykyään ja tyyliään lämpimästi ja vilpittömästi, saattoi hän taas toisinaan nousta itsensä perin vaateliaaksi arvostelijaksi. Teos oli aloitettu Tavistock Housessa toukokuussa 1855 (hänen kirjeissään on tosin mainittu lokakuu ja Pariisi käsikirjoituksen alun valmistumisajaksi ja -paikaksi), ja hän kirjoitti niinä päivinä Wilkie Collinsille m.m.: »En osaa kuvata sitä rauhatonta mielentilaa, jossa kävelen edestakaisin huoneessani saatuani valmiiksi uuden kirjani ensimmäisen sivun.» Pian senjälkeen hän muutti Folkestoneen ja pääsi siellä nähtävästi paremmin käsiksi romaaniinsa, mutta vielä toisen niteen valmistuttuakin hänellä oli kova halu kirjoittaa uudestaan kaikki, mitä siihen asti oli paperille pantu. Kolmas nide näyttää olleen hänelle yhä kiusallisempi. »Olen nyt juuri ryhtymässä kolmanteen osaan», kirjoitti hän Collinsille, »joskus innostuneena, mutta useammin jokseenkin laimeana. Siihen lukuun, jossa Marshalsean isä tuodaan esille, olen tuhlannut tavattomasti vaivannäköä saadakseni mahtumaan paljon asioita pieneen tilaan.» Syyskuun lopulla hän vihdoin oli voittanut melkein kaikki vaikeudet ja niin sanoaksemme päässyt selville vesille.

Tällöin oli romaanin juoni jo kehittynyt niin pitkälle, että hänellä oli tilaisuus tehdä suurta huomiota herättänyt hyökkäyksensä julkisten asioiden vitkallista, yhä toistaiseksi lykkäävää hoitoa vastaan kuvaamalla oletettua »verukevirastoa». Varmana voi pitää, että hän jo ennakolta nautti siitä vaikutuksesta, jonka tämä räikeä kuvaus herättäisi asianomaisissa piireissä, ja siten sai lisää intoa ja pirteyttä käsitellessään sellaista alaa, joka muuten olisi ollut vain kiusallinen.

Lokakuussa Dickens matkusti Pariisiin ja asettui sinne pitkäksi työkaudeksi, jatkaakseen Pikku Dorritia. Ensimmäinen nide ilmestyi joulukuussa, ja seuraavan vuoden tammikuussa hän perin iloisena kirjoitti Forsterille, että »sen rinnalla on jopa Bleak House (hänen edellinen romaaninsa) jäänyt varjoon. Se on oikein valtava alku, ja minä olen siitä riemuissani.»

Tässä mielentilassa hän sitten reippaasti sepitti edelleen romaaniansa selvän suunnitelman mukaan. Kuinka mainiossa työkunnossa hän oli tänä talvena ja keväänä, toukokuun puoliväliin saakka, osoittaa m.m. se, että hän tiheästi matkustellen Pariisin ja Lontoon väliä samalla toimitti aikakauskirjaansa Household Words, luki siihen tarjottuja lukuisia käsikirjoituksia ja hoiti laajaa kirjeenvaihtoa, vieläpä huolehti monista sellaisistakin yksityiskohdista, jotka useimmat nykyajan päätoimittajat jättäisivät apulaisen suoritettaviksi. Vaikka hänellä oli tekeillä laaja romaani, johon kuka tahansa suosituista kirjailijoistamme olisi pannut kaiken aikansa, oli se hänen puuhissaan vain yksi monista, johon hänen toimelias henkensä oli kiintynyt.

Kesäksi 1856 Dickens siirtyi Boulogneen, jossa Pikku Dorrit yhä jatkui, ja syksyllä hän saapui takaisin kotiinsa Tavistock Houseen. Seuraavan vuoden maaliskuussa hän vihdoin saattoi kirjoittaa loppusanat romaaniinsa, ja muuan hänen lennokas kirjeensä Collinsille ilmaisee hänen suuren ilonsa siitä, että Pikku Dorrit oli valmistunut.

Alusta asti oli tämä vihkosarjana ilmestynyt teos saavuttanut suuren suosion, niin että esim. toista nidettä myytiin lyhyessä ajassa viisineljättä tuhatta kappaletta, mikä silloisissa oloissa oli tavatonta. Mutta kirjallisuuden arvostelijat eivät suinkaan kovin innostuneesti ylistäneet Pikku Dorritia. Kun teos oli täydellisenä ilmestynyt, tehtiin Edinburgh Review-lehdessä sitä vastaan perin ankara hyökkäys heinäkuussa 1857. Monta vuotta myöhemmin, vain muutama kuukausi senjälkeen kun Dickens oli kuollut, sattui Forsterin mainitsema pikku kohtaus, joka olisi kylliksi antanut kirjailijalle korvausta aikaisemman arvostelun jyrkkyydestä, jos hän vain olisi saanut elää niin kauan. »Bismarck ja Jules Favre kohtasivat toisensa Pariisin vallien juurella», mainitsee hänen elämänkertojansa. »Preussilainen aikoi avata tulen kaupunkia vastaan, ja ranskalainen yritti parhaansa mukaan osoittaa hänelle, että oli viisaampaa jättää se tekemättä. Silloiset sanomalehdet kertovat saaneensa tietää, että sillaikaa kun molemmat etevät valtiomiehet koettivat keksiä neuvotteluille yhteistä pohjaa, von Moltke istui nurkassa lukemassa Pikku Dorritia. Voitaneen pitää varmana, että verukeviraston periaate — kuinka jätetään tekemättä — silloin oli kiinnittänyt puoleensa vanhan soturin kaiken huomion.»

Samoin kuin Pikku Dorrit oli jo mainittuun aikaan saanut kotimaisen menestyksensä lisäksi suuren lukijakunnan eri maissa, on se seitsemän vuosikymmenen halki yhä kyennyt pitämään paikkansa niiden romaanien joukossa, joista otetaan uusia painoksia ja jotka siis tyydyttävät ainakin suuren yleisön makua, vaikkei kaikkien ammatillisten arvostelijain. Myönnettävä kyllä on, että tätäkin teosta vaivaa Dickensin luontainen taipumus antautua monisanaisuuteen ja pikku seikkojen turhantarkkaan kuvaamiseen, mutta toisaalta lukija saa mielihyvikseen todeta, ettei tässä esiinny läheskään yhtä runsaasti pateettisuutta ja liiallista tunteilua kuin aikaisemmissa romaaneissa. Mitä taas tulee siihen liioitteluun, joka koskee yhteiskunnallisia oloja ja eri henkilöiden luonnepiirteitä, niin se johtuu Dickensin tunnetusta halusta saada esille huumoria kaikesta, mikä suinkin näytti hänelle tarjoavan siihen tilaisuutta, ja ivata silloisen ajan epäkohtia. Tämä puoli hänen esitystapaansa antaakin lukijalle myös Pikku Dorritissa, kuten muissa hänen romaaneissaan, täyden korvauksen mahdollisesti kovin valtavalta tuntuvasta sanatulvasta, sillä huumorin kehittämisessä mitä vaihtelevimpiin meheviin saavutuksiin hän todella oli mestari.

Niin suurta nautintoa kuin tämä naurettavien kohtausten ja henkilöiden kuvaaminen tuottaakin, on kuitenkin muistettava että Dickensin romaanien osaksi tullut suuri suosio varsinaisesti perustuu hänen maailmankatsomukseensa, siihen kantaan, jolle hän asettui tarkastaessaan ihmisten elämää ja jonka mukaan hän sitten suunnitteli tapausten kulun. Myös tässä suhteessa on Pikku Dorrit edeltäjiensä kaltainen. Lämminsydäminen kirjailija vaalii pitkin matkaa hellästi kaikkea sitä, mikä on syvimmässä merkityksessä siveellisesti arvokasta, erikoisesti nöyriä, ahkeria, toisten sortamia ihmisiä, ja antaa ivansa ruoskan kirpeästi osua ylpeihin, paatuneihin ja tyhjäntoimittajiin. Hän oli niin kiintynyt tähän aihepiiriin, että hänen eri romaaniensa kesken huomataan eräissä suhteissa yhtäläisyyttä.

Kuten David Copperfieldissä ja Dombey ja Pojassa tavataan isäänsä hellästi rakastava tytär (edellisessä Agnes, jälkimäisessä Florence), joka ankaran arvostelun mukaan lienee liian ihanteelliseksi kuvattu ja josta sitten tulee puoliso miehiselle päähenkilölle, samoin tutustumme tässä »Pikku Dorritiin», velkavankilassa syntyneeseen ja varttuneeseen tyttöön, jonka nöyryys ja uhrautuvaisuus isän hyväksi on kehittynyt äärimmilleen ja joka sitten saavuttaa suojelijansa rakkauden.

Toisaalta, kuten jo viitattiin, Dickens paljasti häikäilemättömän ivansa voimalla Englannin silloisessa yhteiskuntajärjestyksessä ilmeneviä nurinkurisuuksia ja väärinkäytöksiä. Samaan tapaan luin hänen Oliver Twistissä kuvailemansa vaivaistalo epäkohtineen herätti asianomaiset suunnittelemaan tällä alalla parannuksia, sopinee olettaa, että Pikku Dorritin perinpohjainen esitys merkillisestä velkavankilasta ja vielä ylhäisemmästä kansallisesta laitoksesta, »verukevirastosta», jonka piiriin mahtuivat kaikki tärkeät hallintomiehet, oli aikanansa kylläkin tarpeellinen eikä jäänyt pelkäksi huitaisuksi ilmaan. Esipuheessaan tähän romaaniin Dickens mainitsee saaneensa tavallisten englantilaisten kokemuksesta aiheen näin rajuun rynnäkköönsä korkeiden herrojen suosikkijärjestelmää ja tyhjäntoimittamista vastaan, mikä vielä erikoisesti tuli ilmi teosta kirjoitettaessa käydyn Krimin-sodan aikana.

ENSIMMÄINEN KIRJA. — KÖYHYYS

ENSIMMÄINEN LUKU

Valoa ja varjoa

Eräänä päivänä kolmekymmentä vuotta takaperin hehkui Marseille päiväpaisteessa.

Kuuman elokuunpäivän polttava aurinko ei ollut etelä-Ranskassa harvinaisempi siihen aikaan kuin muinakaan aikoina, ei sen edellisinä eikä jälkeisinäkään. Kaikki esineet Marseillessa ja sen ympäristöllä olivat tuijottaneet hehkuvalle taivaalle, joka vuorostaan tuijotti takaisin, kunnes tuijottaminen oli käynyt siellä yleiseksi tavaksi. Vieraat häikäistyivät ja hämmentyivät tuijottaessaan tuijottaviin valkoisiin rakennuksiin, muureihin ja katuihin, tuijottaviin kuiviin maanteihin ja tuijottaviin kukkuloihin, joiden vehreys oli palanut ja lakastunut. Poikkeuksena olivat vain viiniköynnökset, jotka taipuivat rypälekuormiensa painosta; ne eivät jäykästi tuijottaneet eivätkä hohtaneet, vaan värähtelivät tuon tuostakin hiukan, kun kuuma ilmanhenkäys vain hipaisikin niiden hentoja lehtiä.

Oli niin tyyntä, ettei näkynyt värähdystäkään sataman likaisella vedenkalvolla eikä sen ulkopuolella leviävän ihanan meren pinnalla. Mustan ja sinisen värin taitekohta osoitti rajan, jonka yli puhdas meri ei milloinkaan läikähtänyt; mutta se päilyi yhtä tyynenä kuin rajan takana oleva inhoittava lätäkkökin, johon se ei koskaan sekoittunut. Telttakatottomat venheet olivat niin kuumia, ettei niihin sietänyt koskea; maali kohosi rakkuloille ankkuroitujen laivojen kupeissa; rantalaiturien kivet eivät kuukausiin olleet päässeet jäähtymään, ei öisin eikä päivisin. Kaikkien Babelin rakentajain jälkeläisiä oli tullut Marseilleen kauppaa tekemään: hindulaisia, venäläisiä, kiinalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, englantilaisia, ranskalaisia, genualaisia, neapelilaisia, venetsialaisia, kreikkalaisia, turkkilaisia — ja kaikki he samalla tavalla pyrkivät varjoon etsien mahdollisia suojapaikkoja piiloutuakseen mereltä, joka oli liian huikaisevan sininen katseltavaksi, ja purppurataivaalta, jonka laella hehkui iso, tulena liekehtivä jalokivi.

Yleinen tuijottaminen teki kipeätä silmiin. Hiukan helpotusta tosin tuottivat Italian etäistä rantaa vasten näkyvät keveät utupilvet, jotka verkkaan kohoilivat meren pinniltä veden haihtuessa; mutta muualla ei tuntunut minkäänlaista lievennystä. Paksun pölyn peittämät, valkean hohtavat tiet tuijottivat etäisyydestä, rinteiltä ja notkoista ja rajattomalta tasangolta. Kaukana etäisyydessä, tuijottavan maan ja tuijottavan taivaan välissä nuokkuivat ja läpättivät tien varsilla maalaistalojen yläpuolella riippuvat pölyiset viiniköynnökset ja yksitoikkoiset, varjottomat, paahtavassa auringossa kärvenneiden puiden muodostamat lehtokujat. Samoin nuokkuivat hevoset, jotka, uneliaasti kilahtelevat kellot kaulassa, vitkalleen vetelivät rattaita pitkissä jonoissa sisäkaupunkiin päin; niinikään nuokkuivat niiden väsyneet ajajat, silloin kun sattuivat olemaan hereillä, mikä harvoin tapahtui; samoin tekivät uupuneet maatyöntekijät. Hohto ja tuijotus painosti kaikkia eläviä olentoja; poikkeuksena olivat vain sisilisko, joka nopeasti kiiti rosoisen kivimuurin ylitse, ja heinäsirkka, joka kirskutti kuumasti ja kuivasti kuin päristin. Pölykin oli ruskeaksi paahtunut, ja ilmassa tuntui jonkinlaista värinää, ikäänkuin sekin läähättäisi.

Ikkunaluukut, kierrekaihtimet, verhot ja markiisit olivat suljetut ja vedetyt ikkunoiden eteen suojaksi polttavalta helteeltä. Jos jätti rakosenkin tai avaimenreiän avoimeksi, tunkeutui se siitä valkeanhehkuvana nuolena. Kirkot olivat parhaiten suojassa siltä. Siellä saattoi olla turvassa hetken aikaa, kaalien ja pylväiden hämärässä; kuin unessa tuikahtelivat lamput katossa ja kuin unessa vilahteli kirkkoväki alhaalla rumina, vanhoina varjoina, jotka hartaina ja hurskaina torkkuivat, syljeksivät ja rukoilivat. Kun täältä tuli ulos, tuntui kuin olisi heittäytynyt tuliseen virtaan, jossa oli uitava henkensä edestä lähimpään varjopaikkaan. Tällaisena lepäsi Marseille eräänä päivänä auringon paahteessa, sekä hajun että maun puolesta voimakkaasti havaittavana tosiseikkana, ihmisiä virumassa ja vetelehtimässä kaikissa mahdollisissa varjopaikoissa, verrattain hiljaisena, sillä ei kuulunut paljoa puheen sorinaa eikä koirien haukuntaa, tavan takaa vain epäsointuisten kirkonkellojen kilkatusta tai kehnojen rumpujen pärinää.

Marseillessa oli siihen aikaan inhoittava vankila. Eräässä sen huoneessa oleskeli kaksi miestä. Huone oli niin vastenmielinen paikka, että itse tunkeileva tuijotuskin räpytti silmiään ja jätti sen kehnon heijastusvalon varaan, minkä se saattoi hankkia itselleen. Paitsi molempia miehiä oli huoneessa seinään kiinnitetty pahoinpidelty ja vuoleskeltu penkki, johon oli veitsellä karkeasti kaiverrettu tammilauta; lisäksi vanhoista napeista ja liemiluista tehty tammipeli ja dominopeli, sekä kaksi mattoa ja pari kolme viinipulloa. Siinä huoneen koko sisustus, lukuunottamatta rottia ja muita näkymättömiä syöpäläisiä näkyväisten, molempien miesten lisäksi.

Huoneeseen pääsevä valontapainen tuli ison ikkunanmuotoisen rautaristikon kautta, niin että huonetta saattoi joka hetki pitää silmällä pimeästä porraskäytävästä, johon päin ristikko oli. Siitä, missä ristikon alaosa oli kiinnitetty muuriin, noin kolme, neljä jalkaa lattiasta, lähti vahva, leveä kivinen ulkonema. Tässä lojui toinen miehistä puoliksi istuallaan, puoliksi pitkänään, polvet koholla, jalat ja hartiat ristikonaukon vastakkaisia pieliä vasten. Ristikon tangot olivat kyllin kaukana toisistaan, jotta hän saattoi huolettomasti pistää käsivartensa kyynärpäätä myöten niiden väliin, ja niin hän oli tehnytkin, istuakseen mukavammin.

Vankilan leima näkyi ja tuntui kaikessa. Vangittu ilma, vangittu valo, vangittu kosteus, vangitut miehet, kaikki oli vapauden puutteessa huonontunut. Samoin kuin vangit olivat kalpeita ja laihtuneita, niin oli rautakin ruosteista, kivi limaista, puu mädännyttä, ilma pilaantunutta ja valo sameata. Vankila ei tiennyt ulkoisesta kirkkaudesta enempää kuin kaivo tai kellari tai hauta; ja se olisi säilyttänyt turmeltuneen ilmapiirinsä jossakin Intian meren maustesaaressakin.

Ulkonemalla lojuvaa miestä vieläpä palelikin. Kärsimättömästi liikauttaen toista hartiaansa hän nykäisi avaran takkinsa paremmin ylleen ja murisi: »Hiiteen aurinko, senkin kiertelevä rosvo, joka ei milloinkaan paista tänne!»

Hän odotti ruokaansa; nähdäkseen kauemmaksi alas portaita hän kurkisti syrjästä tankojen välistä, ja ilme muistutti suuresti samassa asemassa olevan petoeläimen ilmettä. Mutta hänen liian lähekkäin olevat silmänsä eivät olleet yhtä jalosti sijoittuneet päähän kuin eläinten kuninkaan, ja ne olivat paremmin terävät kuin kirkkaat — teräviä aseita, jotka pienen ulkopintansa tähden pysyivät salaisina. Niissä ei ollut syvyyttä eikä vivahtelua; ne kiiluivat, ja ne avautuivat ja sulkeutuivat. Näissä suhteissa ja jättäen niiden käytännön omistajan huoleksi olisi kelloseppäkin voinut takoa paremman silmäparin. Hänellä oli käyrä nenä, kaunis kyllä laatuaan, mutta liian korkea silmien kohdalla, luultavasti juuri saman verran liian korkea kuin silmät olivat liian lähekkäin. Muuten hän oli kookasvartaloinen; huulet, mikäli niitä tiheiltä viiksiltä näkyi, olivat ohuet, ja tuuhea, kuiva tukka oli takkuisessa tilassaan epämääräisen värinen, mutta punaiseen vivahtava. Ristikon tankoa pitelevä käsi (sen selkäpuoli oli täynnä rumia, äsken parantuneita naarmuja) oli tavattoman pieni ja pehmeä, se olisi ollut tavattoman valkoinenkin, ellei vankilan lika olisi peittänyt sitä.

Toinen mies makasi kivilattialla, karkean, ruskean takin peitossa.

»Nouse pois, sika!» ärisi ulkonemalla istuja. »Älä nuku, kun minun on nälkä.»

»Samantekevä, herra», vastasi sika nöyrästi, vieläpä hieman hilpeästikin; »minä voin valvoa, kun tahdon, ja voin nukkua, kun tahdon. Se on yhdentekevää.»

Tätä sanoessaan nousi hän seisoalleen, pudistelihe, raapi itseään, sitoi ruskean takkinsa, jota äsken oli käyttänyt peittona, hihoista löyhästi kaulaansa ja istui haukotellen kivilattialle, selkä ristikon vastaista seinää vasten.

»Sanos mitä kello nyt on», murisi toinen.

»Päivälliskello soi neljänkymmenen minuutin kuluttua.» Pysähtyessään oli hän katsellut ympärilleen vankihuoneessa ikäänkuin päästäkseen varmuuteen.

»Sinä olet oikea kello. Mistä tiedät aina ajan kulun?»

»En osaa selittää sitä. Mutta tiedän aina mitä kello on ja missä olen. Minut tuotiin tänne yöllä ja venheestä, mutta tiedän sittekin missä olen. Katsokaas! Marseillen satama.» Polvillaan lattialla osoitti hän likaisella etusormellaan joka paikan kuin kartalla. »Tässä on Toulon (jossa kaleerit ovat), tuossa on Espanja ja tuolla Algier. Tässä vasemmalla on Nizza ja tuossa nurkalla Genua. Genuan aallonmurtaja ja satama. Karanteenialue. Tässä kaupunki ruusuista punoittavine pengermäkukkatarhoineen. Tuossa on Porto Fino. Edempänä Livorno. Ja vieläkin kauempana Cività Vecchia. Ja sitte tulee — kas, Neapelilla ei olekaan tilaa.» Hän oli nyt joutunut seinälle. »Mutta sama se; tuolla se kuitenkin on.»

Hän jäi polvilleen ja katsoi vilkkaasti vankilatoveriinsa, merkillisen vilkkaasti ollakseen vanki. Hän oli päivettynyt, ketterä, notkea pieni mies, hieman tanakkatekoinen. Hänellä oli korvarenkaat ruskeissa korvissaan, valkoiset hampaat loistivat hänen eriskummaisissa ruskeissa kasvoissaan, pikimusta tukka valui ruskealle kaulalle ja repaleinen, punainen paita oli auki ruskean rinnan kohdalta. Jalassa hänellä oli avarat merimiehen housut ja siistit kengät, päässä pitkä punainen myssy, ja punaiseen vyöhön oli veitsi pistettynä.

»Katsokaa, tulenko takaisin Neapelista samassa järjestyksessä kuin missä menin sinne! Katsokaa tänne, herra! Cività Vecchia, Leghorn, Porto Fino, Genua, kulmaus ja sen sisässä Nizza, Marseille, te ja minä. Vanginvartijan asunto ja hänen avaimensa ovat tuossa peukaloni kohdalla; ja tässä ranteeni kohdalla he säilyttävät kansallista partaveistä kotelossaan – giljotiinia lukon takana.»

Toinen sylkäisi äkkiä lattialle, ja hänen kurkustaan kuului korahdus.

Heti sen jälkeen kuului alhaalta lukonkin kurkku korahtavan ja ovi paukahtavan. Joku astui hitaasti portaita ylös, ja askeleiden kopinaan sekaantui suloisen pienen äänen kaiku; ja vanginvartija ilmestyi näkyviin kantaen kolmi- tai nelivuotiasta tytärtään sekä koppaa.

»Mitä kuuluu tänään, hyvät herrat? Kuten näette, kulkee pienokaiseni mukana kierroksellani saadakseen nähdä isänsä lintuja. Hyi toki! Katsele nyt lintuja, kultaseni, katsele!»

Itse katsoi hän terävästi lintuihin pidellessään lasta ristikon kohdalla, varsinkin pienempään, jonka pirteys näkyi tekevän hänet epäluuloiseksi: »Toin tässä leipänne, signor John Baptist», virkkoi hän (he puhuivat kaikki ranskaa, mutta pieni mies oli italialainen); »ja jos saisin varoittaa teitä pelaamasta —»

»Te ette varoita tuota herraa siitä!» vastasi John Baptist ja näytti hymyillessään valkoisia hampaitaan.

»En, mutta herra voittaa», väitti vartija vilkaisten ohimennen toiseen mieheen; silmäys ei todistanut erikoista mieltymystä tähän. »Ja te menetätte. Se on aivan eri asia. Sentähden te saatte kaunaista leipää ja hapanta viiniä, mutta hän saa lyoninmakkaraa, vasikkaa herkullisen hyytelön kera, valkoista leipää, strachinojuustoa ja hyvää viiniä. Katsele lintuja, kultaseni!»

»Lintuparat!» sanoi lapsi.

Ristikon läpi arasti kurkistavat pienet, kauniit kasvot, jotka ilmaisivat jumalallista sääliä, olivat kuin enkelin ilmestys vankilassa. John Baptist nousi ja lähestyi niitä ikäänkuin ne olisivat voimakkaasti vetäneet häntä puoleensa. Toinen lintu pysyi alallaan, katsahti vain kärsimättömästi koriin.

»Malttakaas!» virkkoi vanginvartija istuttaen pienen tyttärensä ristikon ulkoiselle ulkonemalle, »lapsi saa ruokkia lintuja. Tämä iso leipä on signor John Baptistille. Meidän täytyy taittaa se saadaksemme sen työnnetyksi häkkiin. Kas, siinä on kesy lintu, joka suutelee pikkusen kättä! Tämä viininlehviin kääritty makkara on monsieur Rigaudille. Ja vielä — tämä vasikanliha herkullisine hyytelöineen on monsieur Rigaudille. Ja monsieur Rigaud saa nämä kolme pientä valkoista leipääkin. Lisäksi vielä tämän juuston — viinin — ja tupakan. Kaikki tämä on monsieur Rigaudille. Onnellinen lintu!»

Lapsi pisti kaikki nämä ruokatavarat monsieur Rigaudin hienoon, pehmeään, kaunismuotoiseen käteen, mutta oli ilmeisesti peloissaan — hän vetäisi tavantakaa omansa takaisin ja katsoi mieheen rypistäen kaunista otsaansa, joka ilmaisi sekä pelkoa että vastenmielisyyttä. Sitävastoin oli hän aivan luottavasti laskenut karkeat leipäpalat John Baptistin mustiin, rosoisiin, luiseviin kouriin (joiden kahdeksassa sormessa ja kahdessa peukalossa tuskin oli sen verran kynttä kuin monsieur Rigaudin yhdessä ainoassa); ja kun hän suuteli lapsen kättä, oli tämä hyväillen silittänyt hänen kasvojaan. Monsieur Rigaud, jota toiselle suotu suosionosoitus ei liikuttanut, koetti mielistellä isää nauramalla ja nyökkäämällä tyttärelle, aina kun tämä ojensi hänelle jotakin; ja kohta saatuaan kaikki ruokatavarat sopivasti sijoitetuiksi ympärilleen ulkonemalle, jolla hän istui, alkoi hän halukkaasti syödä.

Kun monsieur Rigaud nauroi, muuttuivat hänen kasvonsa pikemmin omituisella kuin miellyttävällä tavalla. Hänen viiksensä kohosivat nenän alle ja nenä vajosi viiksien yllä, mikä näytti julmalta ja pahaenteiseltä.

»Kas noin!» sanoi vanginvartija kääntäen korinsa ylös alaisin pudistellakseen muruset siitä, »olen käyttänyt kaikki saamani rahat, tässä on lasku, ja niin on se asia selvä. Monsieur Rigaud, kuten otaksuin eilen, toivoo tuomari saavansa kunnian tavata teitä tänään kello yksi.»

»Kuulustellakseenko minua, vai mitä?» kysyi Rigaud veitsi kädessä ja pala suussa.

»Tepä sen sanoitte. Kuulustellakseen teitä, niin juuri.»

»Eikö ole mitään uutisia minulle?» tiedusteli John Baptist, joka oli alkanut tyytyväisenä pureksia leipäänsä.

Vartija kohautti hartioitaan.

»Pyhä Maria! Pitääkö minun virua täällä koko ikäni, isäseni?»

»Mistä minä tiedän?» huudahti vanginvartija ja kääntyi hänen puoleensa etelämaisen vilkkaasti, viittoillen molemmilla käsillään ja kaikilla sormillaan ikäänkuin uhaten repiä toisen kappaleiksi. »Ystäväni, kuinka minä voisin sanoa, kuinka pitkäksi aikaa te jäätte tänne virumaan. Mistä minä sen tietäisin, John Baptist Cavalletto? Herran nimessä! Täällä on toisinaan vankeja, joilla ei suinkaan ole noin riivatun kiirettä joutua kuulusteltaviksi.»

Tätä sanoessaan hän vilkaisi salaa monsieur Rigaudiin, mutta monsieur Rigaud oli jo taas alkanut syödä, vaikkei enää yhtä halukkaasti kuin äsken.

»Hyvästi, lintuseni!» sanoi vartija nostaen kauniin lapsensa käsivarrelleen ja suuteli sitä sanellessaan sille jäähyväissanat.

»Hyvästi, lintuseni!» toisti suloinen lapsi.

Hänen viattomat kasvonsa säteilivät hänen katsoessaan isän olan yli vankeihin; kantaessaan tyttöään portaita alas lauloi isä hänelle lapsenlaulua:

»Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Compagnon de la Majolaine!
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Aina iloinen!»

johon John Baptist katsoi kunnianasiakseen vastata ristikolta; ja hän lauloi oikeassa tahdissa ja puhtaasti, vaikka hieman käheästi:

»Kuninkaan miehist' on hän reippain,
Compagnon de la Majolaine.
Kuninkaan miehist' on hän reippain,
aina iloinen.»

Laulun kaiku seurasi heitä niin kauan heidän astuessaan harvalukuisia, jyrkkiä portaita alas, että vanginvartijan täytyi lopuksi pysähtyä antaakseen tyttösensä kuunnella laulun loppuun ja kerrata sen loppusäkeet heidän ollessaan vielä näkyvissä. Sitte lapsen pää hävisi ja miehen pää samaten, mutta hento ääni jatkoi yhä lauluaan, kunnes ovi paukahti kiinni.

Monsieur Rigaudin mielestä John Baptist oli hänen tiellään ja jo ennenkuin kaiku oli vaiennut — sekin oli vankilailmassa heikompaa ja pyrki vitkastelemaan — töykkäsi hän häntä jalallaan, huomauttaakseen, että hänen oli parasta vetäytyä pimeämpään kolkkaansa. Pikku mies istuutui kivilattialle huolettoman luontevasti, kuten ainakin sellaiseen istumapaikkaan tottunut; ja asettaen eteensä kolme palasta karkeata leipäänsä kävi hän tyytyväisenä käsiksi neljänteen, ikäänkuin niistä suoriutuminen olisi ollut jonkinlaista peliä.

Kenties vilkaisi hän lyoninmakkaraan ja kenties myöskin herkulliseen vasikkahyytelöön, mutta ne eivät kauan pysyneet näkyvissä herahduttamassa vettä hänen kielelleen; monsieur Rigaud antoi niiden nopeasti hävitä, huolimatta tuomarista ja tuomioistuimesta, ja nuoleksi sitten sormiaan niin puhtaiksi kuin sai ja pyyhki niitä viininlehviinsä. Sitten hän pysähtyi kesken ryyppäämistään tarkastellakseen vankilatoveriansa, jolloin viikset taas kohosivat nenän alle ja nenä painui alas.

»Miltä leipäsi maistuu?»

»Hieman kuivalta, mutta minulla on tässä vanha kastikkeeni», vastasi
John Baptist näyttäen veistään.

»Mikä kastike?»

»Minä saatan leikata leipäni näin — melooniksi. Tai näin — munakkaan muotoiseksi, tai tällä tavalla — paistetun kalan näköiseksi, tai noin nyt siitä tuli lyoninmakkara», vastasi John Baptist näyttäen kädessään olevan leivän avulla havainnollisesti eri leikkaustapojaan, jolla välin hän tyynesti pureksi suupalaansa.

»Tuossa on!» huusi monsieur Rigaud. »Juo. Saat tästä loput.»

Lahja ei ollut suuri, sillä viiniä oli vain tilkkanen jäljellä; mutta signor Cavalletto ponnahti pystyyn ottaen kiitollisena vastaan pullon, nosti sen ylösalaisin huulilleen ja maiskutti suutaan.

»Aseta pullo toisten joukkoon», käski Rigaud.

Pikku mies totteli ja seisoi valmiina antaakseen toiselle tulta tupakkaan; Rigaud näet juuri kierteli sitä savukkeiksi mukana seuranneisiin pieniin nelikulmaisiin paperipaloihin.

»Kas tässä! Saat yhden näistä.»

»Tuhannet kiitokset, hyvä herra!» John Baptist sanoi tämän omalla kielellään ja maanmiestensä vilkkaalla, miellyttävällä tavalla.

Monsieur Rigaud nousi, sytytti savukkeen, pisti loput niistä povitaskuunsa ja oikaisihe pitkäkseen penkille. Cavalletto istui lattialle ja pidellen kiinni kummastakin nilkastaan poltteli rauhallisesti. Sen paikan lähin ympäristö kivilattialla, johon John Baptistin peukalo oli pysähtynyt kartalla, näytti jollakin kiusallisella tavalla vetävän monsieur Rigaudin silmiä puoleensa. Ne vaelsivat niin usein siihen suuntaan, että italialainen ihmetellen seurasi niitä tuon tuostakin.

»Mikä hornan luola tämä onkaan!» huudahti monsieur Rigaud keskeyttäen pitkän äänettömyyden. »Katsohan päivänvaloa! Päivän? Ei, se on viimeviikkoista valoa, kuusi kuukautta, kuusi vuotta vanhaa valoa! Niin velttoa ja kuollutta se on!»

Se valui laimeasti alas nelikulmaista torvea pitkin, joka pimensi porraskäytävässä olevan ikkunan, niin ettei sen läpi näkynyt taivasta — eikä mitään muutakaan.

»Cavalletto», virkkoi monsieur Rigaud siirtäen silmänsä äkkiä torvesta, johon molemmat olivat tahtomattaan luoneet katseensa, »tiedäthän, että minä olen herrasmies?»

»Totta kai, totta kai.»

»Kuinka kauan olemme jo olleet täällä?»

»Minä yksitoista viikkoa ensi yönä puolenyön aikaan, ja te yhdeksän viikkoa ja kolme päivää tänään kello viisi jälkeen puolenpäivän.»

»Olenko minä koskaan tehnyt täällä mitään? Olenko koskenut luutaan tai levittänyt mattoja lattialle tai käärinyt niitä kokoon, olenko ottanut tammipelin esille tai koonnut dominolaattoja tai kajonnut mihinkään muuhun työhön?»

»Ette milloinkaan.»

»Oletko koskaan odottanut saavasi nähdä minun tekevän jotakin?»

John Baptist vastasi pudistellen oikean käden etusormea taaksepäin, joka on italialaisen ilmeikkäin kieltotapa.

»Et! Sinä tiesit ensi hetkestä nähdessäsi minut, että olin herrasmies?»

»Altro!» vastasi John Baptist sulkien silmänsä ja heilauttaen kiivaasti päätänsä. Tuo sana, joka genualaisen eri tavalla korostamana saattaa merkitä kymmeniä eri asioita: väitteen vahvistusta, vastaväitettä, vakuutusta, kieltoa, ivaa, kohteliaisuutta, leikinlaskua, ilmaisi tässä tapauksessa monin verroin painokkaammin samaa kuin meidän vakuutuksemme: »tietysti!»

»Haha! Sinä olet oikeassa! Minä olen herrasmies! Ja sellaisena tahdon elää ja sellaisena kuolla! Minun päämääräni on olla herrasmies! Se on minun osani, sitä näyttelen, totta vieköön, minne joutunenkin!»

Hän nousi istumaan ja huusi voitonriemuisena:

»Tässä olen! Katsele minua! Kohtalon arparasiasta on minut pudisteltu tänne halvan salakuljettajan seuraan; — minut on suljettu tyrmään yhdessä mitättömän salakuljettajan kanssa, jolla ei ole selviä papereita ja jonka poliisi on vanginnut, koska hän sen lisäksi on rajan yli pääsyä varten lainannut venheensä toisille pikkueläjille, joilla ei myöskään ole selviä papereita, ja hän käsittää vaistomaisesti minun asemani tässäkin valaistuksessa ja tässä paikassa. Olen hyvin näytellyt osaani! Totisesti, minä kyllä voitan, kuinka käyneekin.»

Taas viikset kohosivat nenän alle, ja nenä vajosi alas.

»Mitä kello nyt on?» kysyi hän, kasvoilla kuuma, kuiva kalpeus, jota oli vaikea käsittää hilpeydestä johtuvaksi.

»Noin puoli yksi.»

»Hyvä! Tuomari saa kohta nähdä edessään herrasmiehen. No niin. Kerronko sinulle, mistä minua syytetään? Se on tehtävä nyt tai sitten ei milloinkaan, sillä minä en enää palaa tänne. Minut joko vapautetaan tahi sitten saan valmistautua partaveitsen käsiteltäväksi. Sinähän tiedät, missä sitä säilytetään.»

Signor Cavalletto otti savukkeen suustaan ja näytti hetkisen alakuloisemmalta kuin olisi saattanut odottaa.

»Minä olen» — monsieur Rigaud nousi seisomaan sanoakseen tämän — »minä olen maailmankansalainen. Ei minulla ole varsinaista isänmaata. Isäni oli sveitsiläinen, Vaudin kanttonista. Äitini suonissa virtasi ranskalaista verta, mutta hän oli englannitar syntyjään. Itse olen syntynyt Belgiassa. Minä olen maailmankansalainen.»

Hänen teatterimainen ilmeensä hänen seistessään siinä toinen käsi lanteella takin poimuissa ja tapa, millä hän, sivuuttaen toverinsa, kääntyi puhuessaan vastapäisen seinän puoleen, pani otaksumaan, että hän pikemmin harjoitteli esiintymistä tuomarin edessä, jonka tutkittavaksi hän kohta joutuisi, kuin vaivautui antamaan tietoja itsestään niin mitättömälle henkilölle kuin John Baptist Cavallettolle.

»Otaksukaamme, että olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen nähnyt maailmaa. Olen elänyt siellä ja olen elänyt täällä ja aina olen elänyt herrasmiehenä. Kaikkialla minua on kohdeltu ja kunnioitettu herrasmiehenä. Jos tahdot vahingoittaa minua selittämällä, että olen elänyt oveluudellani, niin sanohan, millä lakimiehenne elävät ja poliitikkonne ja vehkeilijänne ja pörssimiehenne.»

Hän piti aina pienen, hienon kätensä näkyvillä ylhäisyytensä todistajana, josta tempusta hänellä ennen oli ollut paljon hyötyä.

»Kaksi vuotta takaperin tulin Marseilleen. Myönnän, että olin köyhä; olin ollut sairaana. Kun teidän lakimiehenne, poliitikkonne, vehkeilijänne ja pörssimiehenne sairastuvat eivätkä ole koonneet kylliksi rahoja, köyhtyvät hekin. Asetuin asumaan Kultaristin majataloon — sitä piti silloin monsieur Henri Barronneau — hän oli vähintäin kuusikymmentäviisivuotias ja sairaloinen. Olin asunut talossa noin neljä kuukautta, kun monsieur Henri Barronneaulle sattui se onnettomuus, että hän kuoli; mutta eihän se ole mikään tavaton onnettomuus. Sellaisia sattuu kyllä jotenkin usein, ilman minun apuanikin.»

John Baptist oli polttanut savukkeensa loppuun, ja monsieur Rigaud oli niin jalomielinen, että viskasi hänelle toisen. Hän sytytti sen ensimmäisen tuhasta ja poltteli edelleen, katsellen syrjästä kumppaniaan, joka oli niin syventynyt kertomukseensa, että tuskin vilkaisi toiseen.

»Monsieur Barronneaulta jäi leski. Hän oli kaksikymmentäkaksi vuotta vanha. Häntä mainittiin kauniiksi, ja (mikä usein on eri asia) hän oli kaunis. Minä elelin edelleen Kultaristissä. Näin madame Barronneaun. Otin hänet puolisokseni. Ei ole minun asiani sanoa, oliko meidän välillämme suurtakin eroa. Tässä seison vankilailman saastuttamana; mutta mahdollisesti sinä sittenkin pidät minua hänelle sopivampana kuin hänen ensimmäinen miehensä oli ollut.»

Hän luulotteli olevansa kaunis mies, vaikka ei ollut, ja hyvin kasvatettu mies, jota hän ei myöskään ollut. Se oli pelkkää kerskumista ja pöyhkeilyä; mutta tässä tapauksessa, kuten useimmissa muissakin, käy pöyhistelevä varmuus täydestä.

»Oli miten oli, mutta madame Barronneau hyväksyi minut. Ja se seikka toivottavasti ei ole minulle vahingoksi?»

Tätä kysyessään sattui hän vilkaisemaan John Baptistiin, jolloin pieni mies vilkkaasti pudisti päätänsä ja hillityllä äänellä toisti vakuuttavasti altro, altro, altro, altro — loppumattomiin.

»Nyt alkoivat asemamme vaikeudet. Minä olen ylpeä. En mitenkään puolusta ylpeyttä, mutta minä olen ylpeä. Luonteeni mukaista on myös hallita. En voi alistua; minun täytyy hallita. Pahaksi onneksi oli madame Rigaudin omaisuus määrätty hänen itsensä hoidettavaksi. Sellaisen mielettömän säädöksen oli hänen miesvainajansa tehnyt. Vielä pahempi oli, että hänellä oli sukulaisia. Kodin rauha on vaarassa, jos vaimon sukulaiset asettuvat miestä vastaan, kun tämä on herrasmies ja ylpeä ja tahtoo hallita. Välillämme oli olemassa vielä toinenkin eripuraisuuden syy. Madame Rigaud oli valitettavasti hieman sivistymätön. Minä koetin parantaa hänen tapojaan ja yleensä opettaa hänelle hienompaa käytöstä; hän (tässäkin sukulaistensa kannattamana) loukkautui yrityksistäni. Välillämme syntyi riitoja, jotka madame Rigaudin sukulaisten panettelun liioittelemina ja levittäminä joutuivat naapurien tietoon. On kerrottu, että minä kohtelin madame Rigaudia julmasti. Minun oli muka nähty lyövän häntä korvalle — ei mitään muuta. Minulla on keveä käsi; ja jos minun on nähty oikaisevan madame Rigaudia tällä tavalla, niin olen tehnyt sen melkein leikilläni.»

Jos monsieur Rigaudin hymy sillä hetkellä kuvasti hänen leikillisyyttään, niin olisivat madame Rigaudin sukulaiset varmaankin paljoa mieluummin suoneet hänen oikaisseen onnetonta vaimoansa vakavasti.

»Minä olen hienotunteinen ja rohkea. En tahdo mainita hienotunteisuutta ja rohkeutta minään ansioina, mutta nämä ominaisuudet kuuluvat luonteeseeni. Jos madame Rigaudin miehiset sukulaiset olisivat esiintyneet avonaisesti, olisin kyllä tiennyt millä tavoin kohdella heitä. Lie tiesivät sen ja vehkeilivät salassa; seurauksena oli, että madame Rigaud ja minä usein törmäsimme pahasti yhteen. Jos tarvitsin pienenkin rahamäärän yksityisiin tarpeisiini, en saanut sitä riidatta — minä, tällainen mies, jonka luonteensa mukaan täytyy saada hallita! Eräänä iltana kävelimme, madame Rigaud ja minä, hyvinä ystävinä — voinpa sanoa rakastavaisina—meren yläpuolelle kohoavalla kukkulalla. Paha onni johti madame Rigaudin mainitsemaan sukulaisiaan; keskustelin hänen kanssansa tästä asiasta ja soimasin häntä velvollisuudentunnon ja rakkauden puutteesta, hän kun salli heidän hänen miestänsä kohtaan osoittaman kateellisen vihamielisyyden vaikuttaa itseensä. Madame Rigaud syytteli puolestaan minua, johon minä vastasin samalla mitalla. Madame Rigaud kiihtyi; minä myös kiihdyin ja ärsytin häntä. Myönnän sen. Vilpittömyys kuuluu luonteeseeni. Viimein madame, Rigaud sai raivokohtauksen, jota en herkeä pahoittelemasta, syöksyi minun kimppuuni kirkuen kiukusta (nämä huudot juuri lienevät kuuluneet jonkun matkan päähän), repi vaatteitani, raastoi tukkaani, kynsi käsivarteni haavoille, potki ja tallasi maata ja heittäytyi viimein jyrkänteeltä alas lyöden itsensä kuoliaaksi kallioihin. Tällainen on tapausten kulku, vaikka panettelu on selittänyt, että minä muka olisin yrittänyt pakottaa madame Rigaudia luopumaan oikeuksistaan ja että kun hän itsepäisesti oli kieltäytynyt suostumasta pyyntööni, olisin tapellut hänen kanssaan — ja murhannut hänet!»

Hän astui ulkoneman luo, jossa viininlehvät yhä viruivat, kokosi pari kolme käteensä ja pyyhkieli niihin sormiaan, seisten selin valoon päin.

»No», kysyi hän oltuaan hetken vaiti, »eikö sinulla ole mitään sanomista tähän?»

»Se on ruma juttu», vastasi pikku mies; hän oli noussut seisomaan ja kiilloitti veistään, kihnuttaen sitä saappaaseensa, nojatessaan toisella kädellä seinää vasten.

»Mitä tarkoitat?»

John Baptist kiilloitti edelleen veistänsä virkkamatta mitään.

»Tarkoitatko, etten ole kertonut asiaa totuudenmukaisesti?»

»Al—tro!» vastasi John Baptist. Sana ilmaisi nyt anteeksipyyntöä ja merkitsi: »Enhän toki!»

»Mitä sitten?»

»Tuomarit ja tuomioistuimet ovat kovin ennakkoluuloisia.»

»Olkoot!» huusi toinen heittäen kärsimättömästi takkinsa liepeen hartiainsa peitoksi ja kirosi. »Tehkööt he pahimpansa!»

»Luultavasti he sen tekevätkin», jupisi John Baptist itsekseen, taivuttaen päätänsä pistääkseen veitsen vyöhönsä.

Muuta ei puhuttu kummaltakaan puolen, vaikka molemmat alkoivat astella edes takaisin ja välttämättä joutuivat toistensa tielle joka käänteessä. Monsieur Rigaud pysähtyi toisinaan, ikäänkuin aikoen esittää asiansa uudessa valossa tahi tehdäkseen kiukkuisen huomautuksen; mutta signor Cavalletto asteli vain edelleen hitaasti edestakaisin eriskummaista hölkkäänsä, silmät maahan luotuina, eikä toisen aikeista tullut mitään.

Lukossaan kitisevän avaimen ääni veti vähän ajan kuluttua molempien huomion puoleensa. Sitten kuului puhetta ja askelten kopinaa. Ovi paukahti, äänet ja askelet lähenivät, ja vanginvartija astui hitaasti portaita alas sotilasvartion seuraamana.

»No, monsieur Rigaud», virkkoi hän pysähtyen hetkeksi ristikolle, avaimet kädessä, »tehkää hyvin ja tulkaa ulos».

»Huomaan, että minut saatetaan täältä oikein juhlamenoin.»

»Niin, ellei tehtäisi näin», vastasi vartija, »voisi sattua, että lähtisitte täältä niin monena kappaleena, että kävisi vaikeaksi saada niitä enää kokoon. Tuolla ulkopuolella odottelee väkijoukko teitä, monsieur Rigaud, eikä se pidä teistä.»

Hän katosi näkyvistä, irroitti salvan huoneen nurkassa olevan matalan oven edestä ja avasi sen. »Kas niin», virkkoi hän astuen sisään, »tulkaa ulos».

Taivaan alla ei ole sellaista valkoisen vivahdusta, jota voisi verrata monsieur Rigaudin kasvoja sillä hetkellä peittävään kalpeuteen, eikä ihmiskasvoilla näe toista sellaista ilmettä kuin se, jonka vähäisinkin värähdys kuvastaa pelästyneen sydämen sykintää. Molempia on tavallisesti verrattu kuolemaan, mutta näiden välillä on yhtä syvä kuilu kuin se, joka erottaa loppuun suoritetun kamppailun parhaillaan kestävästä, äärimmäisen epätoivoisesta taistelusta.

Monsieur Rigaud sytytti uuden paperisavukkeen toverinsa savukkeesta, puraisi sen lujasti hampaittensa väliin, pani päähänsä pehmeän lerppahatun, heitti vaipan liepeen taas hartioilleen ja astui sivukäytävään, jonne ovi avautui, välittämättä sen enempää signor Cavallettosta. Mitä tähän pikku mieheen tuli, oli hänen koko huomionsa kiintynyt oveen, jonka lähelle hän pyrki saadakseen vilkaista siitä. Aivan samoin kuin eläin lähestyy häkkinsä avattua ovea ja katselee ulkopuolella olevaan vapauteen, niin hänkin käytti nämä muutamat minuutit kurkistaakseen ja nähdäkseen ulos, kunnes ovi sulkeutui taas.

Sotilaita komensi upseeri, tanakka, kunnokas, perin tyyni mies, paljastettu miekka kädessä, sikaari suussa. Hän määräsi lyhyesti monsieur Rigaudin sijoitettavaksi vartion keskelle, asettui kylmän välinpitämättömänä sen etunenään ja komensi »eteenpäin», jolloin koko joukko alkoi kalisten astua portaita alas. Ovi paukahti — avain kiertyi lukossa — ja outo valonsäde, outo ilman henkäys tuntui kulkeneen vankilan läpi, haihtuen ohuihin, sikaarista nousseisiin savurenkaihin.

Yksin jääneenä vankeuteensa hyppäsi John Baptist kuin eläin, kuin kärsimätön apina tai vihastunut pieni karhu, ulkonemalle, nähdäkseen viimeisenkin vilahduksen saatosta. Seistessään siinä ja pidellen molemmin käsin kiinni ristikon tangoista kuuli hän äkkiä kovaa melua; siinä kuului huutoa, ulvontaa, kirouksia, — uhkauksia, sadattelua, kaikkea sekaisin, vaikkei (enempää kuin myrskyssäkään) voinut selvästi erottaa muuta kuin raivoisan äänten hyökyaallon.

Hänen intonsa saada tietää lisää kiihdytti hänet vielä enemmän häkkiin suljetun eläimen kaltaiseksi; hän hyppäsi keveästi maahan, juoksenteli edestakaisin huoneessa, hyppäsi taas keveästi ulkonemalle, tarttui ristikkoon ja koetti pudistella sitä, hyppäsi alas juoksentelemaan ja taas ylös kuuntelemaan eikä levännyt ennenkuin melu, joka vähitellen eteni, oli aivan hiljennyt. Kuinka moni parempi vanki onkaan tällä tavoin tyystin kuluttanut jalon sydämensä kenenkään sitä ajattelematta, vieläpä heidän rakkaimpiensakaan siitä tietämättä, jolla välin heidän vangitsijansa, suuret kuninkaat ja maan mahtavat, ovat kulkeneet paisteessa loistavaa uraansa kansan hurratessa. Ja samat suuret henkilöt ovat kuolleet vuoteissaan, saaden mallikelpoisen lopun ja loistavia muistopuheita, ja kohtelias historia, joka on nöyrempi ja alamaisempi kuin heidän välikappaleensa, balsamoi heidät!

Viimein John Baptist, joka nyt sai itse valita paikan vankilansa seinien sisäpuolella, harjoittaakseen erikoista taitoaan nukkua milloin tahtoi, laskeutui penkille, painoi kasvonsa ristittyjen käsivarsiensa varaan ja nukahti. Alistuvaisuudessaan, suruttomuudessaan, hyvätuulisuudessaan, lyhytaikaisine intohimoineen, huolettoman tyytyväisenä kovaan leipään ja kovaan kivilattiaan, valmiina nukahtamaan milloin hyvänsä, oikkuineen ja päähänpistoineen hän oli synnyinmaansa aito poika.

Suuri tuijotus tuijotti itsensä hetkeksi horroksiin; aurinko laski punaisen-, vihreän-, kullanhohtoiseen ihanuuteen; tähdet ilmestyivät taivaalle, ja tulikärpäset matkivat niitä alemmassa piirissään, samoin kuin ihmiset yrittävät heikosti jäljitellä ylempien olentojen hyvyyttä; pitkät, pölyiset tiet ja rajattomat tasangot olivat levossa — ja niin syvä hiljaisuus vallitsi merellä, että se tuskin kuiskaili siitä ajasta, jolloin se taas alkaisi elää.

TOINEN LUKU

Matkatoverit

»Ei kuulu tuolta tänään enää eilisen kaltaista ulvontaa, sir, vai mitä?»

»En ole kuullut mitään.»

»Silloin voitte olla varma siitä, ettei siellä ulvotakaan. Kun tämä kansa kiljuu, tekee se sen kuuluvasti.»

»Otaksun, että niin on useimpien kansojen laita.»

»Niin! Mutta tämä kansa kiljuu aina. Se ei ole onnellinen muuten.»

»Tarkoitatteko Marseillen asukkaita?»

»Tarkoitan Ranskan kansaa. He huutavat aina. Mitä Marseilleen tulee, niin tunnemme sen kyllä. Se lähetti maailmalle kapinallisimman laulun, mitä milloinkaan on sävelletty. Tullakseen toimeen, täytyy sen aina saada hoilottaa 'allons' ja 'marchons' milloin millekin asialle voiton tai kuoleman, tulipalon tai jonkun muun tapahtuman kunniaksi.»

Hän oli koko ajan puhunut hullunkurisen hyväntuuliseen tapaan ja katseli nyt rintavaruksen yli syvästi halveksien kaupunkia; sitte asettui hän topakkaan asentoon, pistäen kädet taskuihin, kilisteli niissä olevia rahoja ja kääntyi lyhyesti naurahtaen puheessaan kaupungin puoleen.

»Niin tosiaankin, aina vain 'allons' ja 'marchons'. Olisi sinulle enemmän kunniaksi, että antaisit toisten huutaa 'allons' ja 'marchons' laillisessa toimessaan etkä sulkisi heitä karanteeniin!»

»Mikä on kylläkin ikävää», lisäsi toinen. »Mutta tänään pääsemme vapaiksi.»

»Vapaiksi!» kertasi ensimmäinen puhuja. »Paha tulee melkein pahemmaksi siitä, että pääsemme vapaiksi tänään. Vapaiksi! Miksi meidät ensinkään on suljettu tänne?»

»Syy ei todellakaan ole erikoisen suuri, se täytyy minun sanoa. Mutta koska olemme tulleet Idästä, ja koska Itä on ruton tyyssija —»

»Ruton!» toisti toinen. »Sehän juuri tuottaa minulle tuskaa. Olen sairastanut ruttoa jatkuvasti siitä saakka kun tulin tänne. Olen kuin hulluinhuoneeseen teljetty terve mies; en voi kestää sitä, että minua luullaan sairaaksi. Tulin tänne niin terveenä kuin ikinä voin olla; mutta kun minua epäillään ruttosairaaksi, saan myös ruton. Minulla on ollut se — ja olen saanut sen.»

»Te kestätte sen kerrassaan hyvin, mr Meagles», virkkoi toinen puhuja hymyillen.

»Enpä. Jos tietäisitte, kuinka asia todella on, ette suinkaan sanoisi tuota. Olen herännyt miltei joka yö ja sanonut itselleni: 'nyt olen saanut sen, nyt se on kehittynyt, nyt olen kiinni, nyt nämä ihmiset täällä ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiinsä. Niin, antaisin lävistää itseni neulalla ja törröttäisin siinä jossakin kovakuoriaiskokoelmassa mieluummin kuin viettäisin tällaista elämää.»

»No, mr Meagles, älä puhu enää siitä, se on ohi nyt», kielteli hilpeä naisääni.

»Ohi!» toisti mr Meagles, joka (olematta pahalla tuulella) näytti olevan siinä omituisessa mielentilassa, että kenen hyvänsä lausuma viimeinen sana oli ensi loukkaus. »Ohi! Ja minkätähden minä en puhuisi siitä, koska se on ohi?»

Hän kääntyi mrs Meaglesin puoleen, joka oli häntä puhutellut; tämä oli kuten mr Meagleskin miellyttävän ja terveen näköinen, hänellä oli hauskat englantilaiset kasvot, jotka vähintäin viisikymmentäviisi vuotta olivat katselleet kotipiirin ihmisiä ja esineitä ja joissa nyt näkyi niiden kirkas heijastus.

»Kas niin! Älä muistele sitä enää, isä, älä!» rauhoitteli mrs Meagles.
»Iloitse sensijaan Petistämme.»

»Petistämme?» toisti mr Meagles yhä loukatun näköisenä. Mutta Pet olikin jo aivan hänen takanaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen, jolloin mr Meagles soi Marseillelle sydämestään anteeksi kaiken kärsimänsä.

Pet oli noin kaksikymmenvuotias. Hän oli kaunis tyttö, tuuhea ruskea tukka valloillaan ja luonnollisissa kiharoissa. Hän oli suloinen tyttö, ystävällisillä, kauniilla kasvoilla avonainen ilme ja silmät ihmeelliset, suuret, lempeät ja kirkkaat. Hän oli täyteläinen ja terve, hymykuopat poskissa, ja hieman hemmoiteltu. Hänen olemuksessaan oli ujoutta ja luottavaisuutta, joka on maailman parasta heikkoutta; se antoi hänelle sen täydentävän sulon, jota vaille niin kaunis ja miellyttävä tyttö helposti olisi voinut jäädä.

»No, kysynpä teiltä», virkkoi mr Meagles ystävällisimmän tuttavallisesti ja astui askeleen taaksepäin työntäen tyttärensä saman verran eteenpäin, tehdäkseen kysymyksensä havainnolliseksi, »kysynpä teiltä suoraan kuin mies toiselta, ymmärrättehän, oletteko milloinkaan kuullut mainittavan sellaista kirottua järjettömyyttä, että Pet teljetään karanteeniin».

»Siitä on ollut seurauksena, että karanteenikin on käynyt nautittavaksi.»

»Aivan niin!» vastasi mr Meagles. »Se on kyllä totta. Olen kiitollinen teille siitä huomautuksesta. Kas niin, lemmittyni, parasta on, että menet nyt äidin kanssa valmistautumaan venematkalle. Karanteenilääkäri ja joukko muita pöllöpäitä, kolmikolkkahatut päässä, tulevat vihdoinkin päästämään meidät täältä: ja me vangitut linnut saamme syödä aamiaista kaikki yhdessä, hieman kristillisemmällä tavalla taas ennenkuin lähdemme lentoon, kukin omalle suunnalleen. Tattycoram, pysyttele nuoren emäntäsi lähellä.»

Puhuteltu oli kaunis, hyvin sievästi puettu tyttö, jolla oli kiiltävän musta tukka ja tummat silmät; hän niiasi hiukan astuessaan heidän ohitseen ja seuratessaan mrs Meaglesia ja Petiä. He menivät kaikki kolme yhdessä auringonpaahtaman pengermän poikki ja hävisivät hohtavan valkoisen holvin kautta. Mr Meaglesin toveri, totinen, tumma, nelikymmenvuotias mies, katseli heidän mentyään yhä edelleen holviin päin, kunnes mr Meagles taputti häntä käsivarrelle.

»Pyydän anteeksi», sanoi toinen säpsähtäen.

»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles.

He kävelivät äänettöminä kerran edes ja takaisin muurin varjossa, nauttien karanteenirakennusten ollessa siksi korkealla siitä raikkaudesta, jota merituuli saattoi tarjota kello seitsemän aamusella. Mr Meaglesin toveri jatkoi taas keskeytynyttä puhelua.

»Saanko kysyä teiltä», sanoi hän, »mikä nimi —»

»Tattycoramilla on?» pisti mr Meagles väliin. »Minulla ei ole aavistusta siitä.»

»Ajattelin», virkkoi toinen, »että —»

»Tattycoram?» arvaili mr Meagles taas.

»Kiitos — että Tattycoram oli nimi; ja olen usein ihmetellyt sen outoutta.»

»Katsokaas, asia on niin», vastasi mr Meagles, »että mrs Meagles ja minä olemme käytännöllistä väkeä».

»Sen olette usein maininnut hauskojen ja mielenkiintoisten keskustelujemme aikana kävellessämme edes takaisin näillä kivillä», virkkoi toinen ja pieni hymy kirkasti hänen tummia, totisia kasvojaan.

»Käytännöllistä väkeä. Niinpä kerran, viisi, kuusi vuotta
takaperin, veimme Petin Lastenkodin kirkkoon — olettehan kuullut
Löytölastenkodista Lontoossa? Samanlainen laitos kuin Lastenkoti
Pariisissa.»

»Olen nähnyt sen.»

»Hyvä! Eräänä päivänä veimme Petin sinne kuulemaan musiikkia — sillä, käytännöllistä väkeä kun olemme, pidämme elämämme tehtävänä näyttää hänelle kaikkea, mikä voisi huvittaa häntä — ja silloin äiti (nimitän mrs Meaglesia tavallisesti äidiksi) alkoi itkeä niin, että meidän täytyi saattaa hänet ulos. 'Mikä sinun on, äiti?' kysyin minä saatuamme hänet hiukan rauhoittumaan; 'sinä peloitat Petin, rakkaani'. 'Tiedän sen, isä', vastasi äiti, 'mutta juuri siksi, että rakastan häntä niin suuresti, tuli tuo ajatus mieleeni'. 'Mikä ajatus tuli mieleesi, äiti?' 'Voi, hyvä Jumala!' huudahti äiti ja puhkesi uudelleen itkemään, 'kun katselin noita pitkiin riveihin järjestettyjä lapsia, jotka vetosivat tuntemattomista maallisista isistään meidän kaikkien suureen taivaalliseen isäämme, kuvittelin, että joku onneton äiti joskus tulisi tänne katselemaan näitä nuoria kasvoja ja etsimään niiden joukosta sitä lapsiraukkaa, jonka hän on toimittanut tähän kurjaan maailmaan ja joka ei milloinkaan saa oppia tuntemaan äitinsä rakkautta ja suudelmaa, äitinsä kasvoja ja ääntä, ei edes äitinsä nimeä!’ No, siinä ilmeni äidin käytännöllisyys, ja minä sanoinkin sen hänelle. Sanoin: ’Äiti, tuossa ilmeni taas sinun käytännöllisyytesi, rakkaani'.»

Toinen myönsi sen ja näytti hiukan liikutetulta.

»Seuraavana päivänä sanoin äidille: 'No, äiti, nyt ehdotan sinulle jotakin, johon otaksun suostuvasi. Ottakaamme yksi noista lapsista luoksemme palvelustytöksi Petille. Me olemme käytännöllistä väkeä. Niin että jos huomaamme hänen mielenlaatunsa hiukan puutteelliseksi tai hänen tapansa hiukan eroaviksi omistamme, niin tiedämme, mitä kaikkea meidän on otettava huomioon. Tiedämme, että hän on jäänyt osattomaksi lukemattomista vaikutteista ja kokemuksista, jotka ovat olleet tekijöinä meidän kasvatuksessamme — ei hänellä ole ollut vanhempia eikä sisaruksia, ei omaa kotia, ei joulupukkia eikä haltiatarkummia. Tällä tavalla saimme Tattycoramin luoksemme.’»

»Entä itse nimi —»

»Totisesti!» huudahti mr Meagles, »senhän olin aivan unohtaa. Niin, lastenkodissa sanottiin häntä Harriet Beadleksi — se oli tietysti vain mielivaltaisesti valittu nimi. No, Harrietin muutimme Hattyksi ja tämän taas Tattyksi, sillä käytännöllisiä kun olemme, arvelimme leikillisen nimen olevan hänelle jotakin uutta ja vaikuttavan lempeämmin ja suostuttelevammin, ymmärrättehän? Mitä Beadle-nimeen tulee, niin on sanomattakin selvää, ettei se tullut kysymykseenkään. Kaitsija [Beadle merkitsee kaitsija, suntio. — Suom.] on olento, jota on miltei mahdoton sietää; hän on virkavaltaisen ylimielisyyden ja järjettömyyden perikuva; virkapuvussaan, iso keppi kädessä edustaa hän meidän englantilaisten vastenmielisyyttä luopua joutavuuksista senkin jälkeen kun jokainen on huomannut niiden joutavuuden. Oletteko äskettäin nähnyt kaitsijaa?»

»En; olen elänyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta Kiinassa.»

»Älkää sitte», kielsi mr Meagles vilkkaasti, laskien etusormensa toverinsa rinnalle, »älkää millään muotoa ruvetko tekemisiin sellaisen kanssa, jos vain voitte välttää. Kun vain näen kaitsijan täysissä tamineissa astelevan katua jonakin sunnuntaina köyhäinkoulu-luokan etunenässä, katson velvollisuudekseni kääntyä ja juosta tieheni, jotten löisi häntä. Koska Beadle-nimi ei siis voinut tulla kysymykseen ja koska Löytölastenkodin perustaja oli ollut hyvä, siunattu ihminen, nimeltä Coram, niin annoimme lemmikkimme pienelle palvelustytölle hänen nimensä. Toisinaan hän oli Tatty, toisinaan Coram, kunnes keksimme yhdistää nuo molemmat nimet, ja nyt hän aina on Tattycoram.»

»Tiedän», sanoi toinen, kun he taas olivat kävelleet kertaalleen edestakaisin äänettöminä ja seisseet hetken muurin luona katsellen merelle ja nyt taas jatkoivat kävelyään, »että tyttärenne on teidän ainoa lapsenne. Saanko kysyä — en tee sitä nenäkkäästä uteliaisuudesta, vaan sentähden että olen viihtynyt niin hyvin seurassanne enkä kenties enää saa vaihtaa sanaakaan kanssanne tässä sokkeloisessa maailmassa ja että haluan säilyttää teidät ja perheenne tarkoin muistissa — saanko kysyä teiltä, enkö ole ollut oikeassa saadessani kelpo vaimonne puheista sen käsityksen, että teillä on ollut muitakin lapsia?»

»Ette», sanoi mr Meagles. »Meillä ei oikeastaan ole ollut toisia lapsia. Yksi vain.»

»Pelkään huomaamatta koskettaneeni arkaa asiaa.»

»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles. »Vaikka olen totinen siitä puhuttaessa, en ole ensinkään murheissani. Se panee minut hetkiseksi hiljentymään, mutta onneton en ole. Petillä oli kaksoissisar, joka kuoli silloin kun saatoimme nähdä hänen silmänsä — ne olivat aivan samanlaiset kuin Petinkin — pöydän reunan yli hänen seistessään varpaillansa sen ääressä, pidellen siitä kiinni.»

»Ah, todellako, todellako?»

»Niin, ja koska olemme käytännöllistä väkeä, mrs Meagles ja minä, niin on mielessämme vähitellen muodostunut eräs käsitys, jonka te ehkä ymmärrätte — tai kenties ette ymmärrä sitä. Pet ja hänen pieni sisarensa olivat niin tarkasti yhdennäköiset, niin täydellisesti yhtä, ettemme ajatuksissamme ole voineet erottaa heitä sen jälkeen. Ei hyödytä mitään kertoa meille, että kuollut lapsemme oli vain pieni lapsukainen. Tämä lapsi on meidän muistissamme muuttunut sitä mukaa kuin eloon jäänytkin, joka aina on meidän kanssamme. Kun Pet on kasvanut, on tämäkin lapsi kasvanut; kun Pet on kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi, on hänen sisarensa myös kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi juuri samassa määrässä. Olisi turha yritys vakuuttaa minulle, että jos minun huomenna olisi siirryttävä toiseen maailmaan, en Jumalan armosta tapaisikaan siellä Petin kaltaista tytärtä; uskoisin sitä yhtä vähän kuin mahdollista väitettä, että rinnallani seisova Pet ei olisikaan todellinen.»

»Minä ymmärrän teidät», vakuutti toinen lempeästi.

»Mitä Petiin tulee», jatkoi hänen isänsä, »niin se seikka, että hän näin äkkiä menetti pienen kuvaisensa ja leikkitoverinsa, joten hän aikaisin joutui tekemisiin sen mysteerion kanssa, joka on meille kaikille yhteisenä osana, mutta jota lapset eivät useinkaan joudu näkemään näin läheltä — se seikka jätti välttämättä jälkensä hänen luonteeseensa. Sitäpaitsi, hänen äitinsä ja minä emme olleet nuoria naimisiin mennessämme, joten Pet aina on saanut viettää tavallaan täysikasvuisen elämää, vaikka kyllä olemme koettaneet soveltautua hänen mukaansa. Meitä on monta kertaa, aina kun hän on hiukan sairastellut, kehoitettu mahdollisimman usein vaihtamaan ilmanalaa ja olinpaikkaa hänen tähtensä, varsinkin näihin aikoihin — ja pitämään häntä hyvällä tuulella. Siksipä nyt kiertelemme maailmaa, minulla kun ei nykyään ole pakko kyyröttää työpöydän ääressä (olen aikoinani ollut kylläkin köyhä, tietäkää se; muuten olisin nainut mrs Meaglesin paljoa aikaisemmin). Sentähden olette tavannut meidät töllistelemässä Niiliä, pyramideja, sfinksejä ja erämaata ja kaikkea muuta nähtävää; ja siksipä Tattycoramista aikaa myöten tulee suurempi matkustaja kuin kapteeni Cook oli aikoinaan.»

»Kiitän teitä», virkkoi toinen, »sydämellisesti luottamuksestanne».

»Älkää puhuko siitä», vastasi mr Meagles. »Olen varma siitä, että olette ansainnut sen. Ja nyt, mr Clennam, saanen kysyä, joko olette päättänyt, minne lähdette täältä?»

»En todellakaan. Olen sellainen harhaileva kulkuri, että mieluimmin heittäydyn virran vietäväksi, minne se sitte paiskanneekin minut.»

»Minusta tuntuu oudolta — suonette anteeksi, että otan vapauden sanoa sen — ettette matkusta suoraan Lontooseen», sanoi mr Meagles tuttavallisen neuvonantajan äänellä.

»Ehkä matkustankin.»

»Niin, mutta ette mielellänne ja tahtoen.»

»Minulla ei ole tahtoa. Tarkoitan» — hän punastui hiukan — »että minulta melkein puuttuu oma tahto toimia niin tai näin. Minut on kasvatettu kovuudella ja pakolla, murrettu, ei taivutettu; raskain rautakahlein on minut sidottu päämäärään, josta ei ole kysytty minun mieltäni ja jota en ole valinnut; jo ennen kuin olin täysi-ikäinen, pantiin minut laivaan ja kuljetettiin maailman toiseen ääreen, jossa elin maanpaossa viime vuoteen saakka, jolloin isäni kuoli siellä. Olen aina saanut jauhaa myllyssä, jota aina olen vihannut; mitä minulta, keski-ikäiseltä mieheltä, enää saattaa odottaa? Tahtoa, suunnitelmia, toivoa? Ne valot sammutettiin minulta jo ennen kuin kykenin lausumaan niiden nimet.»

»Sytyttäkää ne uudelleen!» ehdotti mr Meagles.

»Ah! Niin on helppo sanoa. Minulla oli, mr Meagles, kova isä ja kova äiti. Olen sellaisten vanhempien ainoa lapsi, jotka punnitsivat, mittasivat ja hinnoittivat kaikki ja jotka eivät piitanneet mistään muusta kuin sellaisesta, jota kävi punnitseminen, mittaaminen ja hinnoittaminen. He olivat kunnon väkeä, kuten sanotaan, ankaran uskonnon tunnustajia, synkän uskonnon, joka muka vaati heitä luopumaan taipumuksista ja mielihaluista, joita heillä ei ikinä ollut ja jotka he uhrasivat ikäänkuin maksuksi omaisuutensa turvallisuudesta. Ankaroita kasvoja, armoton kuri, rangaistusta tässä maailmassa ja kauhua tulevassa — ei missään mitään herttaista eikä lempeää, lannistetussa sydämessäni vain tyhjyyttä — tällaista oli lapsuuteni, jos saan väärinkäyttää tätä sanaa puhuessani sellaisesta elämän alusta.»

»Todellakin! Se oli vaikea alku», sanoi mr Meagles, joka tuli oikein levottomaksi siitä kuvasta, joka esiintyi hänen mielikuvitukselleen. »Mutta kuulkaa! Teidän pitää nyt opiskella ja käyttää hyväksenne kaikkea, mitä sen mukana seuraa, kuten käytännöllinen mies ainakin.»

»Jospa ihmiset, joita tavallisesti sanotaan käytännöllisiksi, olisivat sitä samassa mielessä kuin te —»

»No, niinhän he ovatkin!» arveli mr Meagles.

»Ovatko todellakin?»

»Otaksun niin», vastasi mr Meagles, miettien asiaa. »Kuinka! Eihän ihminen voi olla muuta kuin käytännöllinen, ja mrs Meagles ja minä emme ole mitään muuta.»

»Minun tuntematon tulevaisuuteni lieneekin siis helpompi ja toivehikkaampi kuin olin odottanut», sanoi Clennam pudistellen päätänsä ja hymyillen totista hymyään. »Mutta jo riittää puhe minusta. Tuossapa vene tulee!»

Se oli täynnä kolmikolkkahattuja, joita kohtaan mr Meagles tunsi kansallista vastenmielisyyttä, ja hattujen omistajat nousivat maihin ja portaita ylös ja kaikki pidätetyt matkustajat kokoontuivat yhteen. Ja sitten kolmikolkat ottivat esille suuren määrän papereita ja huutelivat matkustavaisia nimeltä, jonka jälkeen ryhdyttiin papereita allekirjoittamaan, sinetöimään, leimaamaan, tarkastelemaan ja hiekoittamaan, ja tuloksena oli joukko erinomaisen tuhruisia, mustepilkkuisia ja vaikeasti luettavia asiakirjoja. Vihdoin oli kaikki laillisesti suoritettu, ja matkustajat olivat vapaat lähtemään minne halusivat.

Nämä eivät kiinnittäneet huomiota helteisen päivän hehkuun ja tuijotukseen iloitessaan taas jälleensaadusta vapaudestaan, vaan kiitivät satamalahden poikki hilpeinä venekuntina ja kokoontuivat taas isossa hotellissa, jonne aurinko ei päässyt tunkeutumaan peitoksi vedettyjen ikkunaverhojen läpi ja jossa paljaat kivilattiat, ilmavat huoneet ja kajahtelevat käytävät vaimensivat painostavaa hellettä. Pian kannettiin avaran huoneen isoon pöytään runsas ja erinomainen ateria; ja karanteenielämä tuntui todella köyhältä ja niukalta, kun sitä muisteli tässä herkullisten ruokalajien, etelän hedelmien, jäähdytettyjen viinien, genualaisten kukkien ja vuorten huipuilta tuodun lumen ääressä, kaikkien sateenkaaren värien heijastuessa kuvastimista.

»Mutta en minä silti kanna mitään kaunaa noita yksitoikkoisia muureja vastaan», sanoi mr Meagles. »Ihminen on aina taipuvainen suomaan anteeksi paikalle, jonka on saanut jättää taaksensa; uskallanpa väittää, että vanki alkaa leppyä vankilalleen päästyänsä siitä pois.»

Seurueessa oli noin kolmekymmentä henkeä, ja kaikki juttelivat, mutta tietysti ryhmittäin. Isä ja äiti Meagles istuivat, tytär välissään, alinna toisella puolen pöytää, ja toisella puolen vastapäätä heitä istui mr Clennam; hänen vierustoverinsa oli kookas ranskalainen herrasmies, tukka ja parta pikimustat, ilme synkkä ja peloittava, voisipa sanoa ylhäisen pirullinen, vaikka hän itse oli osoittautunut miehistä lauhkeimmaksi. Sitte seurasi nuori, kaunis, ylpeän ja tarkkaavaisen näköinen englannitar, joka matkusti aivan yksin; hän oli joko itse vetäytynyt erilleen muista tai olivat toiset väistäneet häntä — ei kukaan, häntä itseään ehkä lukuunottamatta, voinut päättää kumpi oli tapahtunut. Loput seurueesta oli tavallisista aineksista koottu. Siinä oli asioillaan matkustavia ja huvikseen matkustavia, Intiasta lomalle tulleita upseereita. Kreikassa ja Turkissa kauppaa käyviä liikemiehiä, yksinkertaiseen, ruumiinmukaiseen takkiin puettu englantilainen pappismies häämatkalla nuoren vaimonsa kanssa, mahtava englantilainen äiti ja isä, ylhäisöön kuuluvia, mukanaan kolme täysikasvuista tytärtä, jotka pitivät päiväkirjaa, nolostuttaen sillä lähimmäisiään, ja kuuro, vanha englantilainen äiti, matkoilla karaistunut, yhdessä totisesti täysikasvuisen tyttärensä kanssa, joka kierteli maailmaa piirrellen luonnoksia ja toivoen lopulta saavansa piirtää nimensä naineitten luetteloon.

Erillään pysyttelevä englannitar tarttui mr Meaglesin viime huomautukseen.

»Tarkoitatteko, että vanki antaa anteeksi vankilallensa?» kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.

»Niin otaksuin, miss Wade. En kuitenkaan tahdo väittää tietäväni tarkoin, mitä vanki tuntee. En ole milloinkaan ollut vankina.»

»Mademoiselle epäilee», huomautti ranskalainen herrasmies omalla kielellään, »ettei ole niinkään helppoa antaa anteeksi».

»Niin teen.»

Pet sai kääntää tämän keskustelun mr Meaglesille, joka ei milloinkaan ottanut selvää sen maan kielestä, jossa hän matkusti. »Oh!» huudahti hän. »Hyvänen aika! Mutta sehän on surullista, eikö olekin?»

»Ettäkö en ole herkkäuskoinen?» kysyi miss Wade.

»En tarkoittanut juuri sitä. Mutta sanokaamme näin: että ette voi uskoa anteeksiannon olevan helppoa.»

»Kokemukseni», vastasi toinen tyynesti, »ovat oikaisseet uskoani monessa suhteessa viime vuosina. Se kuuluu luonnolliseen kehitykseemme, olen kuullut sanottavan.»

»Hyvä, hyvä! Mutta ei ole luonnollista kantaa kaunaa kuitenkaan, toivoakseni?» arveli mr Meagles ystävällisesti.

»Jos minut olisi teljetty johonkin riutumaan ja kärsimään, vihaisin aina sitä paikkaa ja tahtoisin polttaa sen tai hajoittaa sen maan tasalle. Muuta en tiedä.»

»Tuimaa puhetta, sir?» kääntyi mr Meagles ranskalaisen puoleen; hänen tapoihinsa kuului myöskin puhutella minkämaalaista tahansa murteellisella englanninkielellä, ollen aivan varma siitä, että he kyllä ymmärtävät sen jollakin tavalla. »Nuoressa ystävässämme on pontta ja perää, eikö teidänkin mielestänne?»

Ranskalainen vastasi kohteliaasti: »Plait-il?» johon mr Meagles tyytyväisenä huomautti: »Olette oikeassa, aivan samaa mieltä kuin minäkin.»

Kun hilpeys aamiaispöydässä alkoi vähitellen väsähtyä, piti mr Meagles seuralle puheen. Se oli sydämellinen ja puheeksi kylläkin lyhyt ja järkevä. Hän tahtoi vain saada sanotuksi, että koska sattuma oli heittänyt heidät tänne yhteen ja koska he kaikki koko ajan olivat pysyneet hyvässä sovussa keskenään ja nyt hajoaisivat eri suunnille eivätkä luultavasti enää milloinkaan tapaisi koko seuraa näin koolla, niin mitäpä he muuta voisivat tehdä kuin jättää toinen toisensa hyvästi ja juoden yhdessä lasillisen jäähdytettyä samppanjaa toivottaa toisillensa onnellista matkaa. Niin tehtiinkin ja yleisen kättenpudistelun jälkeen seura hajosi ainiaaksi.

Yksinään pysyttelevä nuori englannitar ei ollut enää virkkanut mitään. Hän nousi pöydästä muiden mukana ja vetäytyi äänettömänä ison huoneen etäiseen nurkkaan, jossa istui ikkunan viereiseen sohvaan ja näytti katselevan ikkunaverhossa hopeisena väreilynä näkyvää veden heijastelua. Hän istui selin huoneeseen, ikäänkuin omasta ylpeästä tahdostaan pysytellen näin yksin. Ja kuitenkin oli yhä yhtä vaikeata kuin ennenkin päättää, välttikö hän muuta seuraa vai välttikö se häntä.

Varjo, jossa hän istui, lankesi synkkänä huntuna hänen otsalleen ja sointui hyvin hänen kauneutensa erikoiseen sävyyn. Kun katseli hänen tyyniä ja pilkallisia kasvojaan kaarevine tummine kulmakarvoineen ja tummine hiusaaltoineen, ei voinut olla aprikoimatta, millaisiksi ne muuttuisivat, jos niiden ilme vaihtuisi. Näytti melkein mahdottomalta, että ne pehmenisivät ja kävisivät lempeämmiksi. Useimmat katselijat saivat niistä sen vaikutuksen, että niiden ilme kyllä saattoi syventyä suuttumukseksi tai äärimmäiseksi uhmaksi ja että jos niiden ilme ollenkaan muuttuisi, niin muutos tapahtuisi juuri tähän suuntaan. Niissä ei näkynyt koristelevaa sovinnaista ilmettä. Ne eivät olleet avonaiset, muttei niissä ollut teeskentelyäkään. »Minä olen riippumaton ja luotan itseeni; teidän mielipiteenne ei merkitse mitään minulle; te ette vähääkään kiinnitä mieltäni, en välitä teistä, katselen ja kuuntelen teitä välinpitämättömänä» — sen nuo kasvot selvästi sanoivat. Sen saattoi lukea ylpeistä silmistä, laajentuneista sieraimista, kauniista, mutta yhteenpuristetuista huulista, joissa näkyi julmakin piirre. Jos kaksi noista luonteen ilmaisijoista olisi peitetty, niin kolmas olisi kertonut samaa. Jos kaikki kolme olisi naamioitu, niin pelkkä pään heilahdus olisi ilmaissut kukistamattoman luonteen.

Pet oli lähestynyt häntä — mr ja mrs Meagles sekä mr Clennam, jotka paitsi molempia neitosia olivat ainoat huoneeseen jääneet, olivat keskustelleet miss Wadesta — ja seisoi nyt hänen vieressään.

»Onko teillä» — toinen katsahti ylös ja Pet alkoi änkyttää — »onko teillä ketään vastassanne täällä, miss Wade?»

»Minullako? Ei.»

»Isä lähettää kysymään postista kirjeitä. Saako hän luvan käskeä tiedustelemaan teillekin kirjeitä?»

»Kiitän häntä, mutta tiedän, ettei siellä ole minulle mitään.»

»Pelkäämme», jatkoi Pet arasti ja lempeästi, istuen hänen viereensä, »teidän tuntevan itsenne kovin hyljätyksi, sittenkun me kaikki olemme lähteneet».

»Todellako!»

»Emme tietystikään», puolustautui Pet hämmentyneenä toisen katseesta, »kykene olemaan teille seurana emmekä ole olleetkaan; emme edes luule teidän haluavankaan sitä».

»Tarkoitukseni ei ole ollut uskotella kenellekään haluavani sitä.»

»Ei, tietysti ei. Mutta — lyhyesti», ehdotti Pet, koskettaen arasti heidän välillään sohvalla liikkumattomana lepäävää kättä, »ettekö sallisi isän jollakin tavalla auttaa tai palvella teitä. Se ilahduttaisi häntä.»

»Todellakin se ilahduttaisi minua», vahvisti mr Meagles tullen lähemmäksi vaimonsa ja mr Clennamin seurassa. »Olen valmis tekemään mitä hyvänsä teidän puolestanne, mutta vierasta kieltä en puhu.»

»Olen kiitollinen tarjouksestanne», vastasi nainen, »mutta olen jo tehnyt tarpeelliset varustukseni ja kuljen mieluimmin omaa tietäni omalla tavallani.»

»Niinkö teette!» ihmetteli mr Meagles itsekseen katsellen häntä hieman ymmällä. »Hyvä! Siinä on tarmoakin.»

»En ole tottunut nuorten naisten seuraan ja pelkään, etten osaa antaa sille sitä arvoa, mitä muut ihmiset. Hauskaa matkaa toivotan teille! Hyvästi!»

Hän ei näyttänyt aikovan ojentaa kättänsä, mutta mr Meagles pisti esiin omansa hänen eteensä, niin ettei hän voinut välttää sitä. Hän pani kätensä siihen, ja se lepäsi siinä yhtä liikkumattomana kuin äsken sohvalla.

»Hyvästi!» sanoi mr Meagles. »Nämä ovat viimeiset jäähyväiset listalla, sillä äiti ja minä olemme juuri sanoneet hyvästi mr Clennamille, ja hän odottaa vain saadakseen hyvästellä Petiä. Jääkää hyvästi. Emme kai enää milloinkaan tapaa toisiamme.»

»Elämämme tiellä kohtaamme ihmisiä, jotka ovat lähetetyt tapaamaan meitä, oudoissa paikoissa ja oudoilla teillä», kuului rauhallinen vastaus; »ja mitä he ovat määrätyt tekemään meille ja mitä me olemme määrätyt tekemään heille, se myös tehdään.»

Hänen tavassaan sanoa tämä oli jotakin, mikä särähti Petin korvissa. Siihen sisältyi, että se, mikä tulisi tehdyksi, oli välttämättä jotakin pahaa, ja siksi Pet kuiskasi: »Oi, isä!» ja vetäytyi lapsellisen hemmoiteltuun tapaansa lähemmäksi isäänsä. Tämä ei jäänyt puhujalta huomaamatta.

»Kaunis tyttärenne», sanoi hän, »värisee ajatellessaan sellaisia asioita. Kuitenkin», katsoen suoraan Petiin, »voitte olla varma siitä, että nyt jo on liikkeellä miehiä ja naisia, joiden on määrä joutua tekemisiin teidän kanssanne ja jotka myös täyttävät tehtävänsä. Aivan varmasti he täyttävät sen hinta saattaa tulla satojen ja tuhansien peninkulmien takaa tuolta meren toiselta puolen; he lienevät kohta täällä; heitä saattaa ilmestyä tämänkin kaupungin kurjimmilta kulmilta ennenkuin aavistattekaan tai ehditte tehdä mitään estääksenne heitä.»

Tervehtien mahdollisimman kylmäkiskoisesti lähti hän huoneesta kasvoillaan uupunut ilme, joka antoi hänen varmasti vasta alkukukoistuksessaan olevalle kauneudelleen jonkinlaisen riutuneen leiman.

Hänen oli kuljettava monet portaat ja käytävät matkallaan avaran talon läpi vuokraamaansa huoneeseen. Päästyään melkein matkansa päähän ja astuessaan käytävää, jonka varrella hänen huoneensa sijaitsi, kuuli hän vihaista mutinaa ja nyyhkytystä. Eräästä avoimesta ovesta näki hän äsken jättämänsä nuoren neidin palvelijattaren, tuon outonimisen tytön.

Hän pysähtyi katselemaan tätä. Äreä ja kiukkuinen tyttö! Hänen tuuhea, musta tukkansa riippui kasvoilla, jotka olivat punaiset ja kuumat, ja itkiessään ja raivotessaan hän nyki säälimättömin käsin huuliaan.

»Itsekkäät elukat!» sanoi hän, tavantakaa huokaillen ja nyyhkien.
»Eivät välitä siitä, kuinka minun käy. Jättävät minut tänne nälkäisenä,
janoisena ja väsyneenä, eivät välitä mistään! Pedot! Paholaiset!
Kelvottomat!»

»Mikä on hätänä, tyttö rukka?»

Tämä katsahti äkkiä ylös, silmät punaisina, kädet kohotettuina nipistelemään kaulaa, jossa näkyi rumia, äsken revittyjä veripunaisia naarmuja. »Ette te välitä siitä, mikä minulla on hätänä. Se ei merkitse mitään kenellekään!»

»Kyllä minä välitän; olen pahoillani nähdessäni teidät tuollaisena.»

»Ettepä ole», väitti tyttö vastaan. »Iloitsette siitä. Tiedän sen. Olen vain kaksi kertaa ollut tällainen, tuolla karanteenissa; ja molemmilla kerroilla yllätitte minut. Pelkään teitä.»

»Pelkäätte minua?»

»Niin kyllä. Te näytte tulevan samalla tavoin kuin oma vihani, oma pahuuteni, oma — mitä se lienee — en tiedä mitä se on. Mutta minua kohdellaan huonosti, huonosti, huonosti!» Ja nyt alkoivat uudelleen itku ja nyyhkytykset ja repimiset, jotka ensi hämmästys oli hetkeksi hillinnyt.

Vieras seisoi ja katseli häntä omituinen tarkkaava hymyhuulillaan. Oli ihmeellistä katsella tytön taistelun raivoa ja ruumiillista kamppailua; näytti siltä kuin pahat henget olisivat raadelleet häntä.

»Minä olen kaksi tai kolme vuotta häntä nuorempi, ja kuitenkin minun on pidettävä huolta hänestä ikäänkuin olisin vanhempi, ja häntä aina hemmotellaan ja nimitetään pienokaiseksi. Halveksin tuota nimitystä. Vihaan häntä. He tekevät hänestä hupsun, turmelevat hänet. Hän ei ajattele muita kuin itseään; minua hän ei ajattele enempää kuin jos olisin kivi tai kanto!» Näin hän raivosi edelleen.

»Teidän täytyy olla kärsivällinen.»

»En tahdo olla kärsivällinen.»

»Jos he hyvin huolehtivat itsestään ja teistä vain vähän tai ei ensinkään, niin ette saa välittää siitä!»

»Mutta minä tahdon välittää siitä.»

»Hiljaa! Olkaa varovaisempi. Unohdatte riippuvaisen asemanne.»

»En välitä siitä. Lähden karkuun. Teen jotakin pahaa. En kestä tätä; en voi kestää tätä; kuolen, jos koetan kestää.»

Vieras seisoi käsi povellaan ja katseli tyttöä, niinkuin sairas tarkkaa samanlaisen vamman leikkausta ja paljastusta toisessa sairaassa.

Tyttö raivosi ja kamppaili nuoruutensa ja elämänkyllyytensä täydellä voimalla, kunnes hänen intohimoiset purkauksensa vähitellen vaimenivat katkonaiseksi jupinaksi, ikäänkuin hän olisi valitellut ruumiillista kipua. Sitä myöten muuttui hänen asentonsakin; ensin hän vaipui tuolille istumaan, sitte polvilleen, siitä lattialle vuoteen ääreen, josta hän veti peiton alas, osaksi piilottaakseen siihen nolostuneet kasvonsa ja kosteat hiuksensa ja osaksi syleilläkseen sitä, koska hän nähtävästi tarvitsi jotakin, mitä voisi painaa katuvalle sydämelleen.

»Menkää pois luotani, menkää pois! Kun vihastus valtaa minut, olen ihan mieletön. Tiedän, että kyllä voisin hillitä sen, jos vain koettaisin parastani, ja joskus koetankin, mutta toisinaan taas en tee niin enkä tahdokaan yrittää. Mitä olenkaan sanonut! Tiesin saneessani sen, että kaikki oli valhetta. He luulevat, että minusta täällä pidetään huolta ja että saan kyllä, mitä tarvitsen. He ovat aina hyviä minulle. Rakastan heitä sydämestäni; kukaan ei voi olla ajattelemattomalle olennolle kiltimpi kuin he ovat minulle. Menkää, menkää pois, minä pelkään teitä. Pelkään itseäni, kun tunnen vihani nousevan, ja yhtä paljon, pelkään teitä. Menkää pois luotani ja antakaa minun rukoilla ja itkeä itseni paremmaksi!»

Päivä kului loppuun, ja suuri tuijotus tuijotti taas itsensä sammuksiin; kuuma yö levisi Marseillen ylle, ja aamuisen karavaanin jäsenet, hajoitettuina eri suuntiin, matkustivat kukin määrättyä tietänsä omalle haaralleen. Ja näin me elon tien rauhattomat matkaajat vaellamme herkeämättä, yötä ja päivää, auringon paisteessa ja tähtien valossa, kiipeilemme pölyisiä mäkiä ja laahustamme väsyttävillä tasangoilla, matkustamme maitse ja matkustamme meritse, tulemme ja menemme ihmeellisesti, kohtaamme toisemme, vaikutamme ja vastavaikutamme toinen toiseemme.

KOLMAS LUKU

Koti

Oli synkkä, painostava, ummehtunut sunnuntai-ilta Lontoossa. Tiilimuurit kajahtelivat raivostuttavasti kaikenkaltaisten kirkonkellojen hirveistä epäsoinnuista, terävien ja ohuiden, halkinaisten ja kirkkaiden, nopeasti kilkattavien ja hitaasti kumahtelevien kellojen soitosta. Katumuksentekijäin nokiseen pukuun verhotut alakuloiset kadut upottivat synkkään epätoivoon niiden sielut, jotka olivat tuomitut katselemaan niitä ikkunoistaan. Jokaiselta pääkadulta, miltei joka kujalta ja kulmauksesta kuului kurjan kirkonkellon jyskytys, pauke ja pauhu, aivan kuin rutto raivoaisi kaupungissa ja ruumisvaunut kiertelisivät katuja. Kaikki, mikä olisi voinut tuottaa virkistystä ylen rasittuneille ihmisille, oli suljettu ja lukon takana. Ei ollut tilaisuutta katsella tauluja tai outoja eläimiä tai harvinaisia kasveja ja kukkia tai muinaisen maailman luonnollisia tai keinotekoisia ihmeitä — kaikki kiellettyä niin valistuneen ankarasti, että British Museumissa säilytetyt rumat Etelämeren epäjumalat olisivat voineet luulla olevansa taas kotimaassaan. Ei muuta nähtävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei muuta hengitettävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei mitään virkistävää tai vilkastuttavaa mietteitään hautovalle mielelle. Uupuneella raatajalla ei ollut muuta tekemistä kuin verrata lepopäivänsä yksitoikkoisuutta työpäivien yksitoikkoisuuteen, ihmetellä elämänsä vaivaloisuutta ja tehdä se mahdollisimman siedettäväksi — tai sietämättömäksi, aina olosuhteiden mukaan.

Tällaisena onnellisena, uskonnon ja siveellisyyden vaikutuksille otollisena hetkenä istui mr Arthur Clennam Ludgate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa; hän oli äskettäin saapunut Marseillesta Doverin kautta tänne Doverin postivaunuissa, n.s. Sinisilmäisessä tytössä. Häntä ympäröi kymmenentuhatta mahtavaa taloa, jotka katselivat muodostamilleen kaduille niin synkästi, kuin jos jokaisessa asuisi sadun kymmenen nuorukaista, jotka mustasivat kasvonsa ja joka yö valittelivat kurjuuttansa. Hänen ympärillään oli viisikymmentätuhatta luolaa, joissa ihmiset elivät niin epäterveellisessä ilmassa, että jos lauvantai-iltana asetti astiallisen raikasta vettä heidän täpötäysiin asuntoihinsa, oli se jo sunnuntaiaamuna turmeltunutta; ja kuitenkin hänen ylhäisyytensä, heidän parlamenttiedustajansa, ihmetteli, etteivät he tahtoneet pitää liemilihaansa makuuhuoneessaan. Umpinaisten kaivonkuilujen kaltaisia taloja, joiden asukkaat läähättivät ilman puutteessa, levisi peninkulmittain kompassin joka suuntaan.

Keskikaupungin läpi juoksi kuolemaa tuottava likaviemäri kauniin, raikkaan virran asemesta. Mitäpä maallista hyvää tämä miljoonainen ihmisolentojen lauma saattoi odottaa viikkonsa seitsemänneltä päivältä, tämä lauma, jonka kuusi viikonpäivää kului työssä tässä arkaadisessa ympäristössä ja joka syntymähetkestään kuolemaansa asti oli sidottu sen suloiseen yksitoikkoisuuteen? He eivät tietysti tarvinneet muuta kuin ankaran poliisin.

Mr Arthur Clennam istui Lugdate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa ja seurasi läheisen kirkonkellon soittoa, sepitellen vasten tahtoansa sen säestyksellä joukon kertosäkeitä ja aprikoiden, kuinka monen sairaan kuoleman se vuodessa aiheutti. Sitä mukaa kuin tunti lähestyi täyttymystään, kävi sen tahdin muutos raivostuttavammaksi. Neljännestä vailla alkoi se läppäillä kauhistuttavan vilkkaasti ja tungettelevasti, kutsuen ihmisiä suulaasti: »tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon!» Kymmentä vailla älysi se, että kirkkoväkeä saapuisi niukasti, ja takoi hitaasti ja alakuloisesti: »He eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla!» Viittä vailla menetti se toivonsa ja tärisytteli naapurirakennuksia kolmensadan sekunnin ajan, iskien epätoivoisen voihkinan kaltaisen synkän iskun joka sekunti.

»Jumalan kiitos!» huoahti Clennam, kun kello löi ja soitto taukosi.

Mutta sen ääni oli herättänyt eloon pitkän jonon surkeita sunnuntaipäiviä, eikä niiden kulkue pysähtynyt kellonsoiton mukana, vaan jatkoi marssiansa yhä edelleen. »Jumala suokoon anteeksi minulle», sanoi hän, »ja kasvattajilleni. Kuinka olenkaan vihannut tätä päivää!»

Siinä kulkueessa oli hänen lapsuutensa kaamea sunnuntai, jolloin hän istui kädet edessään, mielettömäksi pelästyneenä kuunnellessaan julmaa saarnaa, joka kääntyi lapsiparan puoleen kysymällä ensi työkseen, otsakkeessa, miksi hän oli matkalla kadotukseen — jota uteliaisuutta mekkoon ja polvihousuihin puettu poikanen ei kyennyt tyydyttämään — ja joka vielä enemmän viehättääkseen lapsen mieltä teki joka toisella rivillä sellaisia sykähyttäviä viittauksia kuin 2. Tess. 3:6-7. Siinä oli hänen poikaikänsä pitkäveteinen ja unelias sunnuntai, jolloin häntä, siveellisesti kytkettynä toiseen poikaan, marssitettiin kuin mitäkin karannutta sotilasta opettajavartion saattamana kolmasti päivässä kirkkoon ja jolloin hän mielellään olisi vaihtanut kaksi ateriaa sulamatonta saarnaa yhteen tai pariin unssiin huonoa lampaanlihaa, jota hänen niukalla ruumiillisella ateriallaan tarjottiin. Siinä oli hänen alaikäisyytensä loppumaton sunnuntai, jolloin hänen äitinsä ankarakasvoisena ja tylynä istui koko päivän raamatun ääressä — se oli, samoin kuin äidin raamatuntulkintakin, sidottu mahdollisimman koviin, alastomiin ja jäykkiin kansiin; päällyskannessa oli kahleenmuotoinen painettu koriste ja syrjissä vihaisen punaisia viiruja — aivan kuin juuri tämä kirja olisi linnana ja varustuksena mielen lempeyttä, luonnollista tunnetta ja ystävällistä keskustelua vastaan. Ja siinä oli harmistunut sunnuntai vähän myöhäisemmältä ajalta, jolloin hän istui äkäisenä ja synkkänä koko pitkän päivän, katkera loukatun tunne sydämessään, tietämättä Uuden Testamentin siunaustatuottavasta historiasta enempää, kuin jos olisi kasvatettu pakanain parissa. Kokonainen legioona tällaisia sunnuntaipäiviä, täynnä hyödytöntä katkeruutta ja nöyryytystä, vaelsi kulkueena hänen mielensä läpi.

»Anteeksi, sir», sanoi ripeä tarjoilija pyyhkien pöytää. »Haluatteko valita itsellenne makuuhuoneen?»

»Kyllä. Olen juuri päättänyt tehdä niin.»

»Siivoojatar!» huusi tarjoilija. »Tämä herra tahtoo valita itselleen huoneen.»

»Odottakaa!» sanoi Clennam, kooten ajatuksensa. »En ajatellut mitä sanoin, vastasin koneellisesti. En jää tänne yöksi. Menen kotiin.»

»Niinkö, sir? Siivoojatar! Tämä herra ei jääkään tänne yöksi.»

Kun ilta tuli, istui Clennam yhä samalla paikalla ja katseli vastapäätä olevia ikäviä taloja, aprikoiden saattoivatko niiden entisten asukkaiden ruumiistaan eronneet henget nähdä niitä ja kuinka he mahtoivat surkutella itseään, joiden oli täytynyt asua tällaisissa vankiloissa. Tavantakaa ilmestyivät yhdet ja toiset kasvot sameiden ikkunaruutujen taakse ja hävisivät taas pimeään ikäänkuin nähtyään kylliksi elämästä olisivat häipyneet siitä tyhjään. Nyt alkoi sade vetää vinoja viivojaan hänen ja talojen väliin, ja ihmiset kokoontuivat suojaa hakien vastapäiseen kauppakujaan ja katselivat toivottomina taivaalle, josta sade alkoi tippua yhä kiivaammin ja tiheämmin. Sitten ilmestyi näkyviin märkiä sateensuojia, tuhrautuneita helmoja ja rapakkoa. Kuka voi sanoa, missä rapakko oli piillyt tähän saakka ja mistä se nyt ilmestyi? Mutta hetkessä se nyt kokoontui aivan kuin kansan tahto ja ennätti viidessä minuutissa tuhria kaikki Aatamin pojat ja tyttäret. Lyhtyjen sytyttäjä kulki kierroksellaan, ja kun kirkkaat liekit sävähtivät palamaan hänen kosketuksestaan, saattoi kuvitella näiden ihmettelevän sitä, että valon sallittiin pilkahtaakaan tällaiseen surkeuteen.

Mr Arthur Clennam otti hattunsa, napitti takkinsa ja lähti ulos. Maalla olisi sade kehittänyt ilmaan tuhansia raikkaita tuoksuja, ja jokainen pisara olisi ollut vilkkaassa yhteydessä jonkin kasvamis- ja elämismuodon kanssa. Kaupungissa se herätti eloon vain inhoittavia, ummehtuneita hajuja ja oli vain katonräystäiden sairaloisena, haaleana, likaisena, kurjana lisänä.

Hän meni aukeaman poikki Pyhän Paavalin kirkon kohdalla ja sitten alaspäin, tehden suuren mutkan, melkein vedenrajaan saakka, pitkin virran ja Cheapsiden välisiä katuja (nämä olivat siihen aikaan vieläkin mutkaisempia ja ahtaampia kuin nyt). Hän sivuutti milloin vanhanaikaisen, kunnianarvoisen ammattikunnan homeenpeittämän seuratalon, milloin seurakunnattoman kirkon, joka yhä valaistuna näytti odottavan jotakin seikkailunhaluista Belzonia kaivamaan sitä esille ja julkaisemaan sen historian; toisinaan taas kulki hän hiljaisten tavaratalojen ja veistämöjen tai virralle vievän ahtaan lehtokujan ohitse tahi muurin sivuitse, jossa pieni surkea ilmoitus, Löydetty hukkuneena, itkeä vetisteli märällä seinällä. Vanha tiilirakennus, likaisuuttaan melkein musta, seisoi erillään erään porttikäytävän sisäpuolella. Sen edustalla oli neliön muotoinen pihamaa ja siinä pari pensasta ja pieni läiskä nurmikkoa, jotka olivat yhtä huonosti hoidetut ja metsistyneet (ja se merkitsi paljon) kuin niitä ympäröivä rauta-aita oli ruostunut; sen takana näkyi kattoja sikin sokin. Rakennus oli kaksikerroksinen, ikkunat korkeat, kapeat ja kömpelösti kehystetyt. Monta vuotta takaperin sillä oli ollut aikomuksena kellistyä toiselle kyljelleen; mutta sitä oli pönkitetty, ja nyt sillä oli tukenaan puoli tusinaa jättiläiskokoisia kainalosauvoja, mutta nämä ilmojen tahrimat, nokiset, sammaltuneet naapurikissojen voimistelutelineet eivät enää viime aikoina näyttäneet erikoisen luotettavilta tukipylväiltä.

»Kaikki ennallaan», huomautti kulkija pysähtyen katselemaan ympärillensä. »Pimeätä ja kurjaa kuten aina. Äitini ikkunassa valoa, joka näyttää palaneen siinä aina siitä saakka, kun palasin kahdesti vuodessa koulusta, raahaten matkalaukkuani, pihan poikki. Niin, niin, niin!»

Hän meni ovelle, jonka ulkonevaa katosta koristivat erääseen aikaan hyvin suositun, suurenmoisen mallin mukaan tehdyt leikkaukset: köynnösmäisesti poimutettu pitkäliina ja köynnösten lomissa lapsenpäitä, joilla näytti olevan vettä aivoissa. Hän koputti ovelle. Eteisen kivilattialla kuului pian laahustavia askeleita, ja oven avasi vanha, kumaraselkäinen, kuivettunut, mutta teräväkatseinen mies.

Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka hän hetkeksi kohotti terävien silmiensä avuksi. »Ah, mr Arthur?» sanoi hän ilmaisematta minkäänlaista liikutusta. »Olette vihdoinkin tullut! Käykää sisään!»

Mr Arthur astui sisään ja sulki oven.

»Olette lihonut ja käynyt tanakammaksi», huomautti vanha mies, kääntyen taas tarkastamaan häntä kynttilä koholla, ja pudisti päätänsä; »mutta ette te minun mielestäni vedä vertoja isällenne. Ettekä äidillennekään.»

»Kuinka äitini voi?»

»Hän on sellainen kuin aina ennenkin», kuului vastaus. »Pysyttelee huoneessaan silloinkin, kun ei ole suorastaan vuoteenomana; hän ei ole käynyt ulkona viittätoista kertaa yhtä monen vuoden aikana, Arthur.» He olivat tulleet kehnoon, alastomaan ruokailuhuoneeseen. Vanha mies oli asettanut kynttilänjalan pöydälle; kannattaen oikeata kyynärpäätänsä vasemmalla kädellään hän silitteli nahkamaista leukaansa ja katseli vierasta. Tämä tarjosi kättään. Toinen tarttui siihen kylmästi, mutta näytti pitävän leukaansa parempana ja palasi siihen kohta, kun se kävi mahdolliseksi.

»En luule äitinne hyväksyvän sitä, että palaatte kotiin sunnuntaipäivänä, Arthur», sanoi hän ja pudisti arvelevasti päätänsä.

»Ette suinkaan lähetä minua takaisin?»

»Minä? Minäkö? Enhän minä ole isäntä täällä. Sitä en suinkaan tahtoisi. Olen seisonut isänne ja äitinne välissä monta vuotta. Mutta en tahdo seistä äitinne ja teidän välillä.»