PIKKU DORRIT II

Kirj.

Charles Dickens

Englanninkielestä suomentanut

Helena Kesäniemi

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

XXXV. Mitä Pancks edelleen luki Pikku Dorritin kädestä
XXXVI. Marshalsea jää orvoksi
XXXVII. Matkatoverit
XXXVIII. Mrs General
XXXIX. Matkalla
XL. Kirje Pikku Dorritilta
XLI. Hullusti päin
XLII. Oikein päin
XLIII. Enimmäkseen papua ja prismaa
XLIV. Leskirouva Gowan havaitsee, ettei se käy mitenkään päinsä
XLV. Ilmestyy ja häviää
XLVI. Mrs Flintwinch näkee yhä useammin unia
XLVII. Kirje Pikku Dorritilta
XLVIII. Pidetään suurta isänmaallista kokousta
XLIX. Raivoava kulkutauti
L. Neuvotteluja
LI. Ei mitään varsinaista syytä tai estettä, jonka tähden
nämä kaksi eivät voisi liittäytyä yhteen
LII. Edistystä
LIII. Hävinnyt
LIV. Pilvilinna
LV. Hyökkäys pilvilinnaa vastaan
LVI. Johdantoa seuraavaan
LVII. Itsekiduttajan tarina
LVIII. Ken tuolta rientää iltamyöhään?
LIX. Mistress Affery antaa ehdollisen uniansa koskevan lupauksen
LX. Pitkän päivän ilta
LXI. Hovimestari luopuu virastansa
LXII. Myrskyn satoa korjataan
LXIII. Marshalsean kasvatti
LXIV. Ilmestys vankilassa
LXV. Muudan pyyntö Marshalseassa
LXVI. Ratkaisua kohden
LXVII. Ratkaisu
LXVIII. Vihdoinkin
LXIX. Vihdoinkin!
LXX. Loppu

TOINEN KIRJA – RIKKAUS

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Mitä Pancks edelleen luki Pikku Dorritin kädestä

Näihin aikoihin Pancks, Clennamin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti, ilmoitti hänelle koko ennustusjuttunsa, kertoen Pikku Dorritin onnesta. Marshalsean isä sai laillisesti periä suuren omaisuuden, joka oli kauan ollut tuntemattomana; kukaan ei ollut vaatinut sitä itselleen, ja se oli vain kasvanut korkoa. Hänen oikeutensa siihen oli nyt selvä, mitään estettä ei ollut, Marshalsean portit olivat avoinna, Marshalsean muurit olivat kaatuneet, pari kynänpyörähdystä, ja hän oli suunnattoman rikas.

Seuratessaan omistusvaatimuksen jälkiä askel askeleelta, kunnes saattoi todistaa sen täysin oikeutetuksi, oli Mr Pancks osoittanut terävyyttä, jota ei mikään voinut pettää, ja kärsivällisyyttä ja vaiteliaisuutta, jota ei mikään voinut uuvuttaa. »Enpä minä ajatellut, sir», sanoi Pancks, »kävellessämme Smithfieldin läpi tuona iltana ja kun kerroin teille, millainen kokeilija minä olen, että se johtaisi tällaiseen. Enpä myöskään ajatellut, sir, kertoessani teille, ettette kuulu Cornwallin Clennameihin, että joskus kertoisin teille, ketkä ovat Dorsetshiren Dorriteja.» Sitten hän alkoi kertoa tarinaansa yksityiskohdittain: Kuinka hänen huomionsa ensin oli kiintynyt nimeen, joka hänellä oli ollut muistikirjaansa merkittynä. Kuinka hän usein oli huomannut kahden aivan samanlaisen nimen, jotka saattoivat olla peräisin samalta paikkakunnaltakin, olevan vailla kaikkea, läheisempää tai kaukaisempaa, tutkimusten avulla selville saatavaa keskinäistä sukulaisuutta; tämän tähden hän ei alussa ollut kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota kuin että oli aprikoinut millainen hämmästyttävä muutos tapahtuisi pienen ompelijattaren oloissa, jos voitaisiin todistaa hänen olevan niin suuren omaisuuden osakkaana. Kuinka hän otaksui tulleensa kehittäneeksi asiaa sen seuraavalle asteelle siitä syystä, että huomasi tyynessä pienessä ompelijattaressa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mikä miellytti häntä ja teki hänet uteliaaksi. Kuinka hän oli tunnustelemalla kulkenut tietänsä tuuma tuumalta ja »tonkinut sen esille, sir» (Pancksin omat sanat) pala palalta. Kuinka hän tällä uudella sanalla kuvatun työn alussa (tehostaakseen sanaa sulki hän silmänsä lausuessaan sen ja pudisti hiuksensa niiden peitoksi) oli häilynyt toivon ja toivottomuuden, kirkkaan selvyyden ja mustan pimeyden välillä edestakaisin, edestakaisin. Kuinka hän oli hankkinut itselleen tuttavia vankilassa, nimenomaan voidakseen käydä siellä samoin kuin muutkin vierailijat, ja kuinka ensimmäinen valonsäde oli välähtänyt hänen mieleensä hänen puhuessaan mitään aavistamattoman mr Dorritin ja myös Tipin kanssa, joiden tuttavuuteen hän helposti oli päässyt, joiden kummankin kanssa hän oli jutellut paljon tuon tuostakin (»mutta koko ajan tonkien asiaa, huomatkaa se, sir») ja joilta hän, heidän mitään epäilemättä, oli saanut tietää pari, kolme kohtaa perheen historiasta, joista sitten hankkimiensa johtolankoja myöten oli kehittänyt asiaa edelleen. Kuinka mr Pancksille aikaa myöten oli selvinnyt, että hän todella oli keksinyt suuren omaisuuden laillisen perijän ja että keksintö vain oli kypsytettävä lailliseksi ja päteväksi. Kuinka hän sitten oli juhlallisesti vannottanut vuokraisäntänsä, mr Ruggin, pitämään asian salassa ja ottanut hänet kumppanikseen tonkimistyössä. Kuinka he olivat käyttäneet John Chiveryä ainoana kirjurinaan ja asiamiehenään, koska näkivät ketä hän rakasti. Ja kuinka he tähän hetkeen saakka, jolloin arvovaltaiset henkilöt, pankkien mahtimiehet ja lainoppineet, olivat selittäneet heidän menestyksellisen työnsä päättyneeksi, eivät olleet uskoneet asiaansa kellekään kuolevaiselle.

»Niin että jos asia olisi mennyt myttyyn, sir», lopetti Pancks, »juuri viimeisenä päivänä tai vaikkapa sen edellisenä päivänä, jolloin vankilan pihassa näytin teille paperimme, vaikkapa juuri sinä päivänä, niin ei kukaan muu kuin me olisi julmasti pettynyt tai kärsinyt penninkään vahinkoa».

Clennam, joka melkein herkeämättä kertomuksen kuluessa oli pudistellut toisen kättä, muisti tällöin huomauttaa hämmästyksen vallassa, jota asteittainen lopputuloksen valmistaminen tuskin oli voinut vaimentaa: »Rakas mr Pancks, tämä kaikki on varmasti maksanut teille suuren summan rahaa.»

»Se on kyllä totta», vastasi voitonriemuinen Pancks. »Vähillä maksuilla ei päästy, vaikka koetimme tehdä kaikki mahdollisimman halvaksi. Rahojen etukäteen hankkiminen oli sangen vaikeata, siitä voitte olla varma.»

»Vaikeata!» toisti Clennam. »Mutta te olette voittanut kaikki vaikeudet ihmeellisellä tavalla tässä asiassa!» Ja taas hän pudisti Pancksin kättä.

»Minäpä kerron teille, mitä tein», sanoi ihastunut Pancks pörröttäen tukkansa yhtä hyväntuuliseksi kuin hän itsekin oli. »Ensiksi panin menemään kaikki omat rahani. Niitä ei ollut paljon.»

»Olen pahoillani siitä», sanoi Clennam, »vaikkei se nyt merkitse enää mitään. No, mitä sitte teitte?»

»Sitte lainasin isännältäni», vastasi Pancks.

»Mr Casbyltä?» kysyi Clennam. »Hän on kelpo vanha herra.»

»Erinomaisen jalo vanha veikko, eikö niin?» sanoi Pancks ja tohisteli pitkään ja kuivasti. »Antelias vanha veikko. Luottavainen vanha velikulta. Hyväätekeväinen vanha toveri. Hyväntahtoinen vanha ukko. Kaksikymmentä sadalta lupasin maksaa, sir. Mutta meidän liikkeessämme ei lainata vähemmällä.»

Nolona huomasi Arthur iloissaan päätelleensä hieman liian hätäisesti.

»Sanoin tälle — yli äyräittensä kuohuvalle vanhalle kristitylle», mr Pancks näytti suuresti nauttivan tästä kuvaavasta nimityksestä, »että olin päässyt pienen liikeyrityksen, lupaavan yrityksen jäljille, sanoin lupaavan, joka kuitenkin vaatisi hiukan pääomaa. Ehdotin, että hän lainaisi minulle rahaa velkakirjaa vastaan. Niin hän tekikin, kahdestakymmenestä prosentista, ja merkitsi nämä kaksikymmentä velkakirjaan kuten liikemies ainakin, niin että näytti siltä kuin ne kuuluisivat pääomaan. Jos asia olisi mennyt myttyyn, olisin saanut palvella häntä vielä seitsemän vuotta puolella palkalla ja kaksin verroin työtä tehden. Mutta hän on täydellinen patriarkka, ja ihmisen on hyvä palvella häntä tällaisillakin ehdoilla — millaisilla ehdoilla hyvänsä.»

Arthur ei kuolemakseenkaan olisi voinut varmasti sanoa, ajatteliko
Pancks todella näin vai ei.

»Kun rahat olivat loppuneet, sir», jatkoi Pancks, »sillä ne loppuivat, vaikka säästelin niitä kuin omaa vertani, piti uskoa salaisuuteni mr Ruggille. Pyysin rahalainaa mr Ruggilta (tai miss Ruggilta, sehän on samantekevä; hän on kerran voittanut hiukan rahaa pienen keinottelun kautta korkeimmassa oikeudessa). Mr Rugg lainasi kymmenestä prosentista ja piti sitä kovin korkeana. Mutta mr Rugg on punatukkainen, sir, ja pitää tukkansa lyhyenä. Ja hänen hattunsa on korkea. Ja hänen hattunsa reunat ovat kapeat. Eikä hänestä saa irti enempää hyväntahtoisuutta kuin keilasta.»

»Teidän itsenne tulee saada suuri korvaus tästä kaikesta», sanoi
Clennam.

»En epäile saavani sitä, sir», tuumi Pancks. »En ole tehnyt mitään sopimusta. Teidän kanssanne vain tein sellaisen, ja nyt se on täytetty. Jos saan kulutetut rahat maksetuiksi, aikani jotenkuten korvatuksi ja mr Ruggin velan suoritetuksi, niin tuhat puntaa on minulle jo suuri omaisuus. Jätän tämän teidän huoleksenne. Valtuutan teidät ilmoittamaan kaikki perheelle tavalla, jonka katsotte parhaaksi. Miss Amy Dorrit on mrs Finchingin luona tänään. Kuta pikemmin asia toimitetaan, sitä parempi. Se ei voi tapahtua liian aikaisin.»

Tämä keskustelu tapahtui Clennamin makuuhuoneessa hänen vielä ollessaan vuoteessa. Sillä mr Pancks oli koputtanut talon hereille ja tullut suoraa päätä sisään varsin aikaisin aamulla; kertaakaan istahtamatta ja pysymättä paikoillaan hän oli vuoteen ääressä kertonut koko jutun yksityiskohtia myöten, valaisten sitä asiakirjoilla. Nyt hän sanoi menevänsä herättämään mr Ruggia, saadakseen hänellekin purkaa ylen täyttä sydäntään ja kooten paperinsa sekä vaihtaen vielä sydämellisen kädenpuristuksen Clennamin kanssa riensi täydellä höyryllä portaita alas tiehensä.

Clennam päätti tietysti mennä suoraa päätä Casbylle. Hän pukeutui ja käveli niin kiireesti, että löysi itsensä patriarkallisessa kadunkulmassa miltei tuntia aikaisemmin kuin Pikku Dorrit tavallisesti meni työhönsä; mutta hän oli tyytyväinen voidessaan rauhoittaa tunteitaan tekemällä kävelyretken.

Palatessaan Casbyn talolle ja koputettuaan ovelle kirkkaalla kuparikolkuttimella hän sai kuulla, että Pikku Dorrit oli tullut; hänet saatettiin Floran aamiaishuoneeseen, jossa hän ei kuitenkaan tavannut Pikku Dorritia, vaan sensijaan Floran, joka äärettömästi hämmästyi nähdessään hänet.

»Herra Jumala, Arthur, — Doyce ja Clennam!» huudahti tämä arvoisa rouva, »kukapa olisi voinut aavistaa tätä ja suokaa anteeksi aamupukuni sillä en totisesti voinut arvata ja kauhtunut kangas myös mikä on pahempi mutta pieni ystävämme tekee minulle uuden ei silti että minun tarvitsisi ujostella mainitessani sitä teille sillä tiedättehän että on olemassa hameita ja koska sitä piti koeteltaman aamiaisen jälkeen niin se on syynä vaikka olisin suonut että se olisi ollut paremmin kovetettu».

»Minun pitäisi pyytää anteeksi, että tulen näin aikaisin ja odottamatta vierailulle», sanoi Arthur, »mutta suotte varmaan anteeksi, kun kuulette syyn siihen!»

»Iäksi menneinä aikoina, Arthur», vastasi mrs Finching, »suokaa anteeksi Doyce ja Clennam äärettömän paljon sopivampaa ja vaikka tuo aika epäilemättä on hyvin kaukainen niin sen etäisyys tekee sen hurmaavaksi, en suinkaan tarkoita sitä ja jos tarkoittaisinkin niin se riippuu asian luonteesta, mutta nyt minä taas lörpöttelen ja te saatte minut aivan unohtamaan sanottavani».

Hän katsoi Clennamiin hellästi ja jatkoi:

»Iäksi menneinä aikoina olisi tuntunut oudolta jos Arthur Clennam — Doycen ja Clennamin laita on tietysti aivan toisin — olisi pyytänyt anteeksi vaikka olisi tullut mihin aikaan tahansa, mutta se mikä on mennyttä sitä ei milloinkaan saada takaisin ellei hän itse tahdo sitä takaisin kuten mr F:vainaja sanoi kun hänen teki mieli kurkkua eikä kuitenkaan milloinkaan voinut syödä sitä.»

Hän valmisti parhaillaan teetä, kun Arthur tuli sisään, ja lopetti nyt äkkiä tämän hommansa.

»Isä», ilmoitti hän, salaperäisenä ja kuiskaten sulkiessaan teekannun kannen, »istuu pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa nakutellen vastamunittua munaansa ja lukien City-lehteänsä aivan kuin tikka eikä hänen tarvitse tietää tästä mitään, ja pieneen ystäväämme sen tiedätte hyvin voimme täysin luottaa kun hän tulee alas yläkerrasta jossa on leikannut hameen isolla pöydällä».

Arthur kertoi nyt mahdollisimman lyhyesti, että hän oli tullut tapaamaan juuri heidän pientä ystäväänsä ja mitä asiaa hänellä oli tälle. Kuullessaan näin hämmästyttävän uutisen löi Flora kätensä yhteen, alkoi vapista ja vuodatti myötätunnon ja ilon kyyneleitä, kuten ainakin hyväluontoinen ihminen, mikä hän olikin.

»Antakaa minun ensin Jumalan tähden joutua pois tieltä», hätäili Flora tukkien käsillään korvansa ja vetäytyen ovelle, »muuten tiedän pyörtyväni ja kirkuvani ja pelästytän kaikki ihmiset, ja tuo pieni rakas olento tuli tänne tänä aamuna niin sievänä ja siistinä ja herttaisena mutta köyhänä ja nyt hän on oikein rikas ja sen hän ansaitsee todella ja saanko kertoa tämän mr F:n tädille Arthur ei Doyce ja Clennam tämän ainoan kerran mutta jos se on teille epämieluista niin ei millään muotoa».

Arthur nyökäytti päätänsä myöntävästi, koska Flora esti suullisen vastaamisen. Flora nyökäytti puolestaan hänelle kiitokseksi ja riensi ulos huoneesta.

Pikku Dorritin askeleet kuuluivat jo portaissa, ja pian hän oli ovella. Clennam ei parhaalla tahdollakaan voinut saada kasvoilleen niiden tavallista ilmettä, niin että kun Pikku Dorrit tuli sisään, pudotti hän työnsä ja huusi: »Mr Clennam! Mitä on tapahtunut?»

»Ei mitään, ei mitään. Nimittäin ei mitään onnettomuutta. Olen tullut kertomaan teille jotakin, mutta se on sangen hyvä uutinen.»

»Hyvä uutinen?»

»Ihmeellinen uutinen!»

He seisoivat ikkunan ääressä, ja Pikku Dorritin säteilevät silmät olivat luodut Clennamin kasvoihin. Tämä kiersi käsivartensa hänen ympärilleen nähdessään hänen olevan vaipumaisillaan maahan. Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen osaksi nojautuakseen siihen, osaksi säilyttääkseen heidän keskinäisen asentonsa muuttumattomana, jottei mikään liike kummankaan puolelta estäisi häntä tarkkaamasta Clennamin kasvoja. Hänen huulensa näyttivät toistavan sanoja: »Ihmeellinen uutinen?» Arthur toisti sanat ääneen.

»Rakas Pikku Dorrit. Se koskee isäänne.»

Kalpeiden kasvojen jää suli näiden sanojen tehosta, ja pienet ilmeikkäät välähdykset ja säteet risteilivät niillä. Ne ilmaisivat kaikki tuskaa. Hän hengitti heikosti ja nopeasti. Sydän löi kiivaasti. Clennam olisi vetänyt pienen olennon lähemmäksi itseään, mutta hänen silmänsä pyysivät, että hän saisi pysyä tässä asennossaan.

»Isänne voi päästä vankilasta tällä viikolla. Hän ei tiedä sitä; meidän pitää mennä täältä kertomaan se hänelle. Isänne pääsee vapaaksi muutaman päivän perästä. Muistakaa, että meidän pitää mennä täältä kertomaan hänelle.»

Tämä toinnutti Amyn. Hänen silmänsä olivat jo sulkeutumaisillaan, mutta avautuivat taas.

»Tässä ei vielä ole hyvä uutinen kokonaisuudessaan, tuo ihmeellinen uutinen, rakas Pikku Dorrit. Kerronko enemmän?»

Tytön huulet muodostivat sanan: »kyllä».

»Isänne ei enää ole kerjäläinen päästyään vapaaksi. Häneltä ei puutu mitään. Kerronko enemmän? Muistakaa! Hän ei tiedä tästä mitään, meidän on mentävä täältä kertomaan se hänelle.»

Amy näytti pyytävän pientä tointumisaikaa. Clennam tuki häntä käsivarrellaan ja kumartui vähän ajan päästä kuuntelemaan.

»Pyysittekö minua jatkamaan?»

»Pyysin.»

»Hänestä tulee rikas mies. Hän on rikas mies. Suuri rahasumma luovutetaan hänelle hänen perintönään; te olette tästälähin kaikki hyvin varakkaita. Lapsista paras ja uljain, kiitän Jumalaa, että olette saanut palkintonne.»

Kun Clennam suut eli häntä, painoi Pikku Dorrit päänsä hänen olkapäällensä ja nosti käsivartensa hänen kaulaansa huudahtaen; »Isä, isä, isä!» ja pyörtyi.

Pian sitten Flora palasi hoitelemaan häntä, sekoitellen yhteen ystävällisiä palveluksia ja neuvoja sekä hajanaista juttelua sellaiseksi sekamelskaksi, ettei kukaan edesvastuuntuntoinen ihminen uskaltanut ratkaista, koettiko hän pakottaa Marshalseaa ottamaan lusikallisen säästyneitä korkoja, koska se tekisi hänelle hyvää, vai onnitteliko hän Pikku Dorritin isää, joka oli saanut satatuhatta hajusuolapulloa, vai esittikö hän tiputtaneensa seitsemänkymmentä viisi pisaraa lavendelitippoja viidellekymmenelle tuhannelle sokeripalalle ja pyysi Pikku Dorritia ottamaan tämän lievän vahvistuslääkkeen vai hautoiko hän Doycen ja Clennamin otsaa etikalla ja hankki mr F:vainajalle lisää raitista ilmaa. Uutta hämmennystä virtasi viereisestä makuuhuoneesta, jossa mr F:n täti tuntui äänensoinnusta päättäen vaakasuorassa asennossa odottelevan aamiaistaan ja josta ankkuripaikasta tämä taipumaton rouva ampui purevia huomautuksiaan, milloin vain sai ne kuuluville: »Älkää luulko, että tämä on hänen työtänsä!» tai »Hänen ei pidä lukea tätä ensinkään omaksi ansiokseen!» tai »Luulenpa kestävän kauan ennenkuin hän luovuttaa penninkään verran omista rahoistaan!» jotka kaikki tarkoittivat vähentää Clennamin osuutta tässä paljastuksessa ja ilmaista mr F:n tädin leppymättömiä tunteita häntä kohtaan.

Mutta maailman taitavin, huolellisin hoito ei olisi saanut Pikku Dorritia tointumaan niin nopeasti kuin hänen huolenpitonsa isästä ja halunsa päästä kertomaan hänelle iloista uutista, jottei hänen tarvitsisi hetkeäkään virua vankilassa tietämättömänä häntä, odottavasta onnesta. »Tulkaa kanssani rakkaan isäni luo. Pyydän, tulkaa kertomaan rakkaalle isälleni!» olivat hänen ensimmäiset sanansa. Hänen isänsä, hänen isänsä. Hän ei puhunut kenestäkään muusta, ei ajatellut ketään muuta. Polvistuttuaan kiitosrukoukseen kohotetuin käsin hän kiitti vain isänsä puolesta.

Tämä liikutti syvästi Floran hellää sydäntä, ja hän riensi hommailemaan kuppien ja lautasten kanssa, itkien ja lörpötellen.

»En milloinkaan», nyyhkytti hän, »ole ollut niin liikutettu senjälkeen kun teidän äitinne ja minun isäni ei Doyce ja Clennam tämän kerran vain mutta antakaa tälle pienelle rakkaalle olennolle kupillinen teetä ja koettakaa saada häntä edes maistamaan sitä Arthur, ei edes mr F:n viimeinen sairaus sillä se oli toista laatua ja leiniä eikä ollut lapsen hellyyttä vaikka hyvin tuskallista kaikille ja mr F. oli oikea marttyyri istuessaan sääri ylhäällä tuettuna ja viinikauppa on itsessäänkin kiihoittavaa sillä he tahtovat olla siinä enemmän tai vähemmän itsekseen ja eihän se ole ihmekään, on aivan kuin unta että tänä aamuna hän ei omistanut mitään ja nyt rahakaivoksia kerrassaan, mutta teidän täytyy kultaseni muuten ette voimistu kylliksi voidaksenne kertoa hänelle tästä lusikoittain vain, eikö olisi hyvä koetella minun lääkärini määräämää ainetta sillä vaikka haju on kaikkea muuta kuin miellyttävä niin pakotan itseni ottamaan sitä koska sitä on määrätty ja huomaan sen tekevän hyvää, te ette mielellänne ota sitä ette toki rakkaani enkä minäkään mielelläni mutta pidän sen velvollisuutenani, kaikki onnittelevat teitä toiset vilpittömästi toiset eivät ja toiset onnittelevat teitä sydämellisesti mutta sen vakuutan ettei kukaan niin sydämen pohjasta kuin niinä itse vaikka tiedän erehtyneeni ja olevani typerä ja Arthurin ei Doyce ja Clennam tämän ainoan kerran tuomitsevan minut niin hyvästi siis kultaseni ja Jumala siunatkoon teitä ja tulkaa hyvin onnelliseksi ja suokaa anteeksi vapauteni, vannon ettei kukaan muu milloinkaan saa valmistaa hamettani vaan pidän sen muistona juuri tällaisenaan nimellä Pikku Dorrit vaikka miksi tällainen kummallinen nimi en ole sitä käyttänyt milloinkaan enkä vastedeskään käytä!»

Näin Flora lörpötteli sanoen hyvästi lemmikilleen. Pikku Dorrit kiitti ja syleili häntä yhä uudelleen; viimein hän pääsi kadulle Clennamin kanssa, ja he ajoivat Marshalseaan.

Oli omituisen epätodellista ajella likaisia katuja pitkin ja tuntea olevansa temmattu niistä koholle rikkauden ja suuruuden ilmaviin piireihin. Kun Arthur huomautti, että Amy kohta ajelisi omissa vaunuissaan aivan erilaisessa ympäristössä, kaikkien vanhojen kokemusten hälvettyä menneisyyteen, näytti hän pelästyneeltä. Mutta kun Arthur asetti isän hänen tilallensa ja kertoi, kuinka tämä ajelisi omissa vaunuissaan ja kuinka suuri ja mahtava hänestä tulisi, silloin vuotivat ilon ja viattoman ylpeyden kyyneleet vuolaina. Huomattuaan, että kaikki onni, jota hän saattoi kuvitella mielessään, paistoi isän yllä, puhui Arthur vain hänestä; ja niin he ajoivat iloisina kurjia vankilan ympäristön katuja pitkin tuomaan suurta uutista.

Kun mr Chivery, joka oli virantoimituksessa, päästi heidät sisään, huomasi hän heidän kasvoissaan jotakin, mikä suuresti hämmästytti häntä. Hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, kun he riensivät vankilaan, ikäänkuin olisivat palanneet sinne aaveen seurassa. Pari kolme vankia, joiden ohi he astuivat, katsoivat niinikään heidän jälkeensä ja yhtyen sitte mr Chiveryyn muodostivat porttihuoneen portailla pienen ryhmän, joka välittömästi alkoi kuiskutella siitä, että Marshalsean isä kohta pääsisi vapauteen. Muutaman minuutin kuluttua tiedettiin se vankilan etäisimmässäkin huoneessa.

Pikku Dorrit avasi oven ulkoapäin, ja molemmat astuivat sisään. Isä istui, vanha harmaa pukunsa yllään ja vanha musta patalakki päässään, päivänpaisteessa ikkunan ääressä sanomalehtineen. Hänellä oli silmälasit kädessä ja hän oli juuri katsellut ympärilleen, ihmeissään luultavasti kuullessaan tyttärensä askeleet portaissa, koska odotti häntä kotiin vasta illalla ja ihmeissään nähdessään Arthur Clennamin hänen seurassaan. Kun he tulivat sisään, hämmästyi hän heidän kasvojensa tavatonta ilmettä, joka jo oli herättänyt huomiota alhaalla pihassa. Hän ei noussut eikä puhunut, vaan laski lasit ja lehden pöydälle viereensä ja katseli heitä suu hiukan auki ja huulet vapisten. Kun Arthur tarjosi kättään, tarttui hän siihen, muttei juhlallisesti kuten tavallisesti, ja sitte hän kääntyi tyttärensä puoleen, joka oli istunut aivan hänen viereensä ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen, ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Isä! Minut on tehty hyvin onnelliseksi tänään!»

»Sinut on tehty onnelliseksi, rakkaani?»

»Se on mr Clennamin ansiota. Hän toi iloisen ja ihmeellisen uutisen sinusta, isä. Ellei hän olisi suuressa hyvyydessään ja lempeydessään valmistanut minua kuulemaan sitä — valmistanut minua — niin pelkään, etten olisi kestänyt sitä!»

Hän oli äärettömän liikutettu, ja kyyneleet virtasivat pitkin kasvoja.
Isä tapaili äkkiä sydäntään ja katsoi Clennamiin.

»Malttakaa mieltänne, sir», pyysi Clennam, »ja ottakaa hiukan aikaa ajatellaksenne. Ajatellaksenne elämän valoisimpia ja onnellisimpia tapahtumia. Olemme kaikki kuulleet puhuttavan suurista ilonyllätyksistä. Sellaisia saattaa vielä sattua, sir. Niitä tapahtuu harvoin, mutta ne eivät ole vielä lopussa!»

»Mr Clennam, eivätkö ole vielä lopussa? Eivätkö tästäkään elämästä?»
Hän painoi kädellään rintaansa sanan »tästäkään» kohdalla.

»Eivät», vastasi Clennam.

»Mikä yllätys», kysyi hän vaieten sitte ja pidellen vasemmalla kädellä sydäntään oikean levitellessä silmälaseja pöydällä, »mikä yllätys minulle vielä voisi sattua?»

»Sallikaa minun vastata toisella kysymyksellä. Sanokaa, mr Dorrit, mikä yllätys olisi mielestänne odottamattomin ja toivottavin. Älkää pelätkö kuvitella sitä itsellenne tai ilmaista sitä.»

Mr Dorrit tuijotti Clennamiin ja näytti siinä katsellessaan muuttuvan hyvin vanhaksi raihnaiseksi ukoksi. Aurinko paistoi kirkkaasti ikkunan ulkopuolella olevalle muurille ja sen harjapiikeille. Hän ojensi hitaasti sydäntä pidelleen kätensä ja osoitti muuria.

»Se on kaatunut», sanoi Clennam. »Luhistunut!»

Isä jäi entiseen asentoonsa yhä katsellen häntä.

»Ja sensijaan», jatkoi Clennam hitaasti ja selvästi, »on ilmestynyt mahdollisuus omistaa ja nauttia parasta, mistä se niin kauan on erottanut teitä. Mr Dorrit, ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että te muutaman päivän päästä olette vapaa ja hyvin rikas. Onnittelen teitä sydämestäni tämän kohtalonkäänteen johdosta ja erittäin siitä, että saatte kohta valmistaa onnellisen tulevaisuuden sille aarteelle, joka on ollut teidän siunauksenanne täällä ja joka on teidän paras rikkautenne, vieressänne istuvalle kalliille aarteelle.»

Näin sanoen puristi hän ukon kättä ja päästi sen irti, ja hänen tyttärensä painoi kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja ympäröi hänet käsivarsillaan hänen onnenpäivänään, samoin kuin oli hänen pitkinä onnettomuusvuosinaan ympäröinyt hänet rakkaudellaan, työllään ja uskollisuudellaan, ja purki täyden sydämensä tunteet kiitollisuudessa, toivossa, ilossa, autuaallisessa huimauksessa, kaikki vain isän tähden.

»Minä saan nähdä hänet sellaisena, jollaisena en ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Saan nähdä rakastettuni vapautuneena häntä varjostaneesta synkästä pilvestä. Saan nähdä hänet sellaisena, kuin äitiparka näki hänet kauan sitten. Oi rakkaani, rakkaani! Isä, oi isä! Oi kiitos Jumalan, kiitos Jumalan!»

Isä antautui hänen syleiltäväkseen ja suudeltavakseen, muttei vastannut näihin hyväilyihin, kiersi vain käsivartensa hänen ympärilleen. Eikä hän myöskään puhunut mitään, katseli vain pitkään vuoroin Clennamia vuoroin tytärtään ja alkoi täristä aivan kuin viluissaan. Selittäen Pikku Dorritille juoksevansa ravintolaan noutamaan pullollisen viiniä lähti Arthur kiireesti ulos huoneesta. Sillä välin kun viini tuotiin kellarista tarjoiluhuoneeseen, kokoontui joukko kiihoittuneita ihmisiä hänen ympärilleen kysellen, mitä oli tapahtunut, ja hän kertoi kiireesti, että mr Dorrit oli perinyt suuren omaisuuden.

Saapuessaan takaisin viinipulloineen näki hän Pikku Dorritin istuttaneen isänsä tämän nojatuoliin ja avanneen hänen paidankauluksensa ja kaulahuivinsa. He kaasivat viiniä pikariin ja nostivat sen hänen huulillensa. Nielaistuaan hiukkasen tarttui hän itse lasiin ja tyhjensi sen. Kohta senjälkeen nojautui hän taapäin tuolissaan ja itki, nenäliina silmillä.

Kun tätä oli kestänyt jonkun aikaa, arveli Clennam sopivaksi kääntää hänen huomionsa pääasiasta kertomalla yksityisseikkoja. Sentähden hän hitaasti ja rauhallisella äänellä selitti heille asian niin hyvin kuin taisi ja puhui lavealti Pancksin palveluksista.

»Hän saa — hm — hän saa runsaan palkkion, sir», vakuutti isä ponnahtaen pystyyn ja kierrellen kiireisesti huoneessa. »Olkaa varma siitä, mr Clennam, että jokainen tässä mukana ollut tulee — hm — tulee kunniallisesti palkituksi. Ei kukaan, rakas sir, saa sanoa minun jättäneen jotakin maksamatta. Erikoisen hyvilläni olen saadessani maksaa takaisin teille, sir — hm —etukäteen saamani rahat. Pyydän saada tietää niin pian kuin teille vain sopii, kuinka paljon olette antanut pojalleni etukäteen.»

Hänellä ei ollut mitään tarkoitusta kierrellessään huonetta, muttei voinut pysyä hetkeäkään hiljaa.

»Jokaista», sanoi hän, »tahdon muistaa. En tahdo lähteä täältä kenenkään velallisena. Kaikki, jotka ovat olleet — hm — jotka ovat käyttäytyneet hyvin minua ja perhettäni kohtaan, palkitaan. Chivery saa palkintonsa. Nuori John saa palkintonsa. Haluan ja aion menetellä auliisti ja anteliaasti, mr Clennam.»

»Sällillekö», pyysi Arthur laskien kukkaronsa pöydälle, »minun tässä jättää käytettäväksenne, mitä nyt aluksi välttämättä tarvitsette, mr Dorrit? Katsoin parhaaksi tuoda mukanani rahaa sitä varten.»

»Kiitos, sir, kiitos. Otan mielelläni nyt vastaan sen, mitä en tunti takaperin olisi omantuntoni tähden voinut ottaa. Olen kiitollinen teille tästä tilapäisestä lainasta. Varsin tilapäisestä, mutta hyvin tervetulleesta — todella hyvin tervetulleesta.» Hänen kätensä oli tarttunut kukkaroon, ja hän kanniskeli sitä mukanaan. »Olkaa hyvä, sir, ja lisätkää tämä summa ennen antamiinne lainoihin, joista jo äsken puhuin, ja älkää millään muotoa unohtako poikani saamia lainoja. Pyydän vain — hm — suullista ilmoitusta loppusummasta.»

Hänen silmänsä sattuivat nyt tyttäreen, ja hän pysähtyi suutelemaan häntä ja taputtamaan hänen päätänsä.

»Meidän täytyy hankkia ompelijatar, rakkaani, ja aikaansaada kiireinen ja perinpohjainen muutos sinun kovin yksinkertaisessa puvussasi. Jotakin on tehtävä Maggyllekin, joka nykyään on — hm — tuskin säädyllisesti puettu, tuskin säädyllisesti. Ja sisaresi, Amy, ja veljesi. Ja minun veljeni, setäsi — poloinen, toivon, että tämä saa hänet taas virkoamaan — meidän pitää lähettää sananviejä tuomaan heidät tänne. Heidän täytyy saada tieto tästä. Meidän tulee ilmoittaa tämä heille varovasti, mutta nyt heti heidän täytyy saada tietää se. Se on meidän velvollisuutemme heitä ja meitä itseämme kohtaan, ettemme tästä hetkestä alkaen salli —hm —heidän tehdä mitään.»

Nyt hän ensimmäisen kerran vihjasi tietävänsä, että he työllään ansaitsivat elatuksensa.

Hän kuljeksi yhä huoneessa, kukkaro puristettuna kouraan, kun pihasta
alkoi kuulua äänekästä hurraamista. »Uutinen on levinnyt jo», selitti
Clennam katsoen ikkunasta ulos. »Tahdotteko näyttäytyä heille, mr
Dorrit? He ovat hyvin innoissaan ja toivovat sitä nähtävästi.»

»Minä —tuota —hm —tunnustan, että olisin tahtonut, Amy, rakkaani», sanoi hän kierrellen entistä kuumeisemmalla kiireellä, »olisin tahtonut hiukan parantaa pukuani ja ostaa kellon ja — hm — vitjat. Mutta jos se on tehtävä, niin kai se on tehtävä. Napita paidankaulukseni, rakkaani. Mr Clennam, olisitteko hyvä ja — hm — antaisitte minulle sinisen kaulaliinan tuosta laatikosta, joka on juuri vieressänne. Napita takkini rinnan kohdalta, tyttöseni. Rinta näyttää silloin —hm —leveämmältä!»

Vapisevin käsin silitteli hän harmaata tukkaansa ja tarttuen Clennamin ja tyttärensä käsivarteen ilmestyi ikkunaan kummankin tukemana. Velkavangit tervehtivät häntä sydämellisesti, ja hän suuteli sormiansa heille erinomaisen hyväntahtoisesti ja suojelevasti. Vetäytyessään taas huoneeseen sanoi hän: »Poloiset raukat!» heidän surkeata tilaansa syvästi säälivällä äänellä.

Pikku Dorrit tahtoi välttämättä, että hän rupeisi levolle tointuakseen oikein. Kun Arthur kertoi Pikku Dorritille aikovansa mennä Pancksin luo ilmoittamaan, että tämä nyt saattoi tulla panemaan päätepisteen tämän riemullisen jutun loppuun, pyysi hän kuiskaten, että Clennam jäisi hänen luoksensa, kunnes hänen isänsä oli aivan rauhallinen ja levossa. Clennam ei tarvinnut kahta pyyntöä, ja Pikku Dorrit valmisti isänsä vuoteen ja kehoitti häntä rupeamaan levolle. Mutta puoleen tuntiin häntä ei voitu saada tekemään muuta kuin kuljeksimaan edestakaisin huoneessa ja puhellen itsekseen aprikoimaan olisiko luultavaa, että vankilanjohtaja sallisi kaikkien vankien seistä hänen virkahuoneittensa ikkunoissa, jotka olivat kadulle päin, katselemassa hänen ja hänen perheensä astumista vaunuihin ja lähtöä Marshalseasta ikipäiviksi — tämä kun olisi, kuten hän sanoi, heille unohtumaton näky. Mutta vähitellen alkoi hän väsyä ja vaipua kokoon ja oikaisihe viimein vuoteelleen.

Tytär istui uskollisena hänen viereensä, jäähdytellen hänen otsaansa ja leyhytellen hänelle viivoitusta; ja hän näytti jo vaipuvan uneen (kukkaro yhä kädessä), kun hän odottamatta nousi istumaan ja sanoi:

»Mr Clennam, pyydän anteeksi. Onko minun ymmärrettävä, rakas sir, että voin — hm —voin kulkea porttihuoneen läpi jo tällä hetkellä — hm — mennäkseni kävelylle?»

»Luulen, mr Dorrit», vastasi toinen vastahakoisesti, »että on jäljellä vielä muutamia muotoasioita ja että vaikka teidän pidättämisenne täällä nyt enää on pelkkä muodollisuus, niin pelkään, että se kuitenkin on otettava huomioon».

Tällöin mr Dorrit taas itki.

»Kysymyshän on vain muutamista tunneista, sir», koetti Clennam iloisesti huomauttaa.

»Muutamista tunneista, sir», vastasi toinen äkkiä kiivastuen. »Puhutte perin kevyesti tunneista, sir! Kuinka pitkältä arvioitte, sir, tunnin tuntuvan miehestä, joka on tukehtumaisillaan ilman puutteessa?»

Tämä oli hänen viimeinen mielenosoituksensa sillä kertaa; sillä vuodatettuaan vielä muutamia kyyneleitä ja vaikerrellen, ettei voinut hengittää, vaipui hän vähitellen uneen. Clennamilla oli runsaasti ajattelemisen aiheita istuessaan hiljaisessa huoneessa katsellen vuoteella lepäävää isää ja hänen kasvojaan vilvoittelevaa tytärtä.

Pikku Dorrit mietti myöskin. Pyyhkäistyään hiljaa harmaat hiukset isän otsalta ja kosketettuaan sitä huulillaan katsoi hän Arthuriin, joka tuli lähemmäksi, ja puhui kuiskaten ajatustensa aiheesta.

»Mr Clennam, täytyykö hänen maksaa kaikki velkansa, ennenkuin hän lähtee täältä?»

»Epäilemättä. Kaikki.»

»Kaikki velkansa, joiden tähden hän on istunut täällä vangittuna koko minun elämäni ajan ja kauemmin?»

»Epäilemättä.»

Amyn katseessa oli jotakin epävarmaa ja moittivaa, ei pelkästään tyytyväistä. Clennam ihmetteli sitä ja sanoi:

»Olettehan iloinen, että niin on asian laita.»

»Oletteko te?» kysyi Pikku Dorrit miettivästi.

»Olenko minä? Olen hyvin iloinen siitä.»

»Siis tiedän, että minunkin pitäisi olla.»

»Ettekö ole sitten?»

»Minusta tuntuu kovalta», sanoi Pikku Dorrit, »että häneltä on mennyt näin monta vuotta hukkaan ja että hän on kärsinyt näin paljon ja lopulta kuitenkin maksaa kaikki velkansa. Minusta tuntuu kovalta, että hänen on pakko maksaa sekä elämällään että rahoillaan.»

»Rakas lapseni —» aloitti Clennam.

»Kyllä, tiedän olevani väärässä», sanoi Amy ujosti; »älkää silti ajatelko pahaa minusta; tämä on juurtunut minuun täällä».

Tämän verran oli vankila, joka saattoi turmella kaiken sen yhteyteen tulleen, päässyt vaikuttamaan Pikku Dorritiin. Tämä käsitteiden sekaannus, joka oli syntynyt säälistä vankiraukkaa, hänen isäänsä, kohtaan, oli ainoa vankilanilmasta tarttunut tahra, minkä Clennam milloinkaan havaitsi hänessä. Näin hän ajatteli eikä virkkanut mitään. Pikku Dorritin puhtaus ja hyvyys esiintyivät hänelle tämän kautta kirkkaimmassa loistossaan. Pieni tahra oli vain tehostanut niiden kauneutta.

Pikku Dorrit oli väsynyt omista mielenliikutuksistaan ja tuli uneliaaksi huoneen hiljaisuudessa, niin että käsi vähitellen uupui ja herkesi leyhyttelemästä ja pää vaipui pielukselle isän pään viereen. Clennam nousi hiljaa, avasi ja sulki oven äänettömästi, jätti vankilan ja vei sen rauhan mukanaan meluisille kaduille.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Marshalsen jää orvoksi

Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.

Väliaika oli ollut lyhyt, mutta mr Dorrit oli kovin valittanut sen pituutta ja moittinut mr Ruggia viivytyksestä. Hän oli kohdellut tätä kopeasti, uhaten käyttää jotakin toista lakimiestä. Mr Rugg älköön ruvetko röyhkeäksi, vaikka tapasikin hänet tällaisessa paikassa, vaan tehköön hän vain velvollisuutensa ja tehköön sen nopeasti. Hän sanoi mr Ruggille kyllä tietävänsä, millaista väkeä laki- ja asiamiehet olivat, eikä suostunut petkutettavaksi. Kun tämä herrasmies nöyrästi vakuutti panevansa kaikkein parastaan, vastasi miss Fanny kopeasti hänelle, pyytäen saada tietää, saattoiko hän tehdä vähempää, koska hänelle moneen kertaan oli ilmoitettu, ettei rahakysymys ollut mitenkään esteenä, ja ilmaisi pelkäävänsä, että hän unohti ketä puhutteli.

Vankilanjohtajaa, joka oli ollut virassaan monta vuotta ja jonka kanssa ei milloinkaan ennen ollut sattunut minkäänlaisia rettelöitä, kohteli mr Dorrit ankarasti. Tämä virkamies, joka itse henkilökohtaisesti tuli onnittelemaan häntä, tarjosi omasta huoneistostaan kaksi huonetta mr Dorritin vapaasti käytettäviksi lähtöpäivään saakka. Mr Dorrit kiitti häntä ja sanoi miettivänsä asiaa; mutta vankilanjohtaja oli tuskin lähtenyt, kun hän istui kirjoittamaan tälle äreää kirjettä, jossa huomautti, ettei hän ennen milloinkaan missään tilaisuudessa ollut saanut kunniaa vastaanottaa vankilanjohtajan onnentoivotuksia (mikä oli kylläkin totta, koska totisesti ei ollut sattunut mitään erikoista syytä onnentoivotuksiin), ja pyysi omasta ja perheensä puolesta kieltäytyä vankilanjohtajan tarjouksesta sekä liitti kiitoksensa siitä, kuten se epäitsekkäisyydessään ja täysin vapaana kaikista maallisista laskelmista ansaitsi.

Vaikka hänen veljensä osoitti vain hämärästi välähtelevää mielenkiintoa heidän uusia olosuhteitaan kohtaan, niin että oli hyvin epätietoista ymmärsikö hän ensinkään, mitä oli tapahtunut, antoi mr Dorrit räätälien, hatuntekijäin, suutarien, jotka hän oli tilannut itseään varten, ottaa hänestäkin mitat uusiksi vaatteiksi ja määräsi, että hänen vanhat vaatteensa oli vietävä pois ja poltettava. Miss Fanny ja mr Tip eivät tarvinneet mitään ohjausta esiintyäkseen komeina ja muodikkaina, ja kaikki kolme yhdessä viettivät odotusajan lähiseudun parhaassa hotellissa — vaikka paras totisesti oli varsin kehno, kuten miss Fanny sanoi. Heidän asuessaan täällä vuokrasi mr Tip keveät vaunut, hevosen ja ratsupalvelijan, varsin hienoja kaikki, joiden tavallisesti huomattiin pari kolme tuntia kerrallaan kunnioittavan läsnäolollaan Borough High Streetiä Marshalsean pihan ulkopuolella. Niinikään nähtiin siellä usein pienemmät vuokratut vaunut, ja niissä ajeleva miss Fanny ällistytti vankilanjohtajan tyttäriä saavuttamattomilla hatuillaan.

Tänä lyhyenä aikana suoritettiin monenmoisia liikeasioita. Muiden muassa saivat herrat Peddle ja Pool, Monument Yardin asianajajat, tehtäväkseen asiakkaaltaan Edward Dorritilta lähettää kirjeen mr Arthur Clennamille ynnä siinä kaksikymmentäneljä puntaa, yhdeksän shillingiä ja kahdeksan pennyä; se summa vastasi pääomaa ja viiden prosentin korkoja siitä lainasta, jonka heidän asiakkaansa oli velkaa mr Clennamille. Lähettäessään tämän kirjeen ja rahamäärän saivat he lisäksi käskyn muistuttaa mr Clennamille, että nyt maksettua lainaa (lähetettyyn summaan sisältyi myös portinvartijalle annetut juomarahat) ei ollut pyydetty häneltä ja ettei sitä olisi otettu vastaan, jos se olisi tarjottu suoraan hänen nimessään. Pyytäen leimattua kuittia he pysyivät hänen kuuliaisina palvelijoinaan. Paljon muun ohella Marshalsean monivuotisella isällä oli pian orvoiksi jäävien lastensakin kanssa liikeasioita suoritettavana, lapset kun anoivat häneltä pieniä rahasummia. Näihin anomuksiin suhtautui hän erittäin anteliaasti ja varsin monin muodollisuuksin, kirjoittaen aina ensin ja ilmoittaen milloin anoja sai tulla hänen puheilleen hänen huoneeseensa, jossa hän sitten otti hänet vastaan suuren asiapaperimäärän keskellä ja antoi ojentaessaan lahjan (sillä hän huomautti joka kerta: »tämä on lahja eikä laina») joukon hyviä neuvoja, joiden pääsisältönä oli, että hän toivoi poislähtevää Marshalsean isää kauan muistettavan esimerkkinä siitä, että ihminen täälläkin voi säilyttää itsetuntonsa ja ihmisten kunnioituksen.

Velkavangit eivät olleet kateellisia. Paitsi että heillä oli henkilökohtainen ja peritty kunnioitus näin monta vuotta vankilassa ollutta kohtaan, tämä tapaus oli heille hyödyksi ja tuotti Marshalsealle mainetta sanomalehdissä. Kenties moni ajatteli niinkin, ehkä itse sitä tietämättään, että tämä olisi onnen arpajaisissa voinut sattua hänelle itselleenkin tai että jotakin samanlaista vielä saattoi tapahtua hänelle jonakin päivänä. He suhtautuivat tapahtumaan varsin hyväntahtoisesti. Muutamat olivat alakuloisia ajatellessaan jäävänsä sinne jälkeen ja köyhyyteen, mutta nämäkään eivät kadehtineet perheeltä sen loistavaa kohtalonkäännettä. Hienossa maailmassa olisi kateus kenties ollut paljoa suurempi. On luultavaa, että kohtalaisen varakkaat piirit olisivat olleet vähemmin taipuvaisia suurpiirteisyyteen ja jalomielisyyteen kuin velkavangit, jotka elivät kädestä kärsään — panttilainaajan kädestä päivälliseen.

He kirjoittivat adressin ja toivat sen hänelle sievästi kehystettynä ja lasilla varustettuna (vaikkei sitä myöhemmin näkynyt perheen asunnossa missään eikä säilytetty perheen paperien joukossa), ja hän antoi siihen armollisen vastauksen. Tässä asiakirjassa vakuutti hän kuninkaalliseen tapaan ottavansa vastaan heidän kiintymyksensä osoituksen luottaen täydellisesti sen vilpittömyyteen ja kehoitti heitä taas yleensä seuraamaan hänen esimerkkiään — jota kehoitusta he epäilemättä olivat varsin valmiit noudattamaan, ainakin mikäli tuli kysymykseen suuren omaisuuden periminen. Hän käytti samalla tilaisuutta kutsuakseen heidät suureen juhlaan, joka vietettäisiin kaikkien vankien kanssa Marshalsean pihalla ja jossa hänellä olisi kunnia juoda malja kaikkien niiden terveydeksi ja onneksi, jotka hän jätti tänne jälkeensä.

Hän ei itse henkilökohtaisesti syönyt mukana juhla-aterialla (se tarjottiin kello kaksi päivällä ja hänen oma päivällisensä tuotiin hotellista kello kuusi), mutta hänen poikansa suvaitsi olla isäntänä pääpöydässä ja käyttäytyi hyvin vapaasti ja kohteliaasti. Mr Dorrit itse kulki seuran keskuudessa jutellen yksityisten kanssa ja katsoi, että liha oli sellaista kuin hän oli määrännyt ja että kaikille tarjottiin joka lajia. Hän käyttäytyi kaikessa kuin entisajan läänitysherra, joka on harvinaisen hyvällä tuulella. Aterian jälkeen joi hän vieraiden maljan vanhassa madeirassa ja sanoi toivovansa, että heillä oli ollut hauskaa, ja vielä enemmän, että heillä pitkin iltaa olisi hauskaa ja rattoisaa; hän toivotti heille kaikkea hyvää ja lausui heidät tervetulleiksi. Kun vieraat suosionosoituksin joivat hänen maljansa, oli hänessä sittekin niin vähän lääninherraa, että hän yrittäessään vastata siihen ja kiittää joutuikin liikutuksensa valtaan, aivan kuten tavallinen alamainen, jolla on sydän rinnassaan, ja itki heidän kaikkien nähtensä. Tämän suuren menestyksen jälkeen, jota hän piti epäonnistumisena, joi hän mr Chiveryn ja hänen virkaveljiensä maljan; näille hän sitä ennen oli lahjoittanut kymmenen puntaa mieheen, ja he olivat kaikki läsnä. Mr Chivery vastasi maljaan sanoen: »Mitä olette ottaneet pitääksenne telkien takana, pitäkää, mutta muistakaa aina, käyttääkseni vangitun afrikalaisen sanoja, olevanne miehiä ja veljiä.» Kun maljojen sarja oli loppunut, pelasi mr Dorrit hyväntahtoisesti keilapelin hänen jälkeensä vanhimman velkavangin kanssa ja jätti sitte alamaisensa huvittelemaan parhaansa mukaan.

Mutta kaikki tämä tapahtui ennen viimeistä päivää. Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.

Kello kaksitoista oli määrätty heidän lähtöhetkekseen. Kun se lähestyi, ei ainoatakaan velkavankia ollut sisällä huoneissa eikä ainoatakaan portinvartijaa poissa. Viimemainitut herrat esiintyivät pyhävaatteissaan, ja suurin osa velkavangeista oli siistiytynyt mikäli vain keinot ja varat sallivat. Pari kolme lippuakin oli pantu liehumaan, ja lapset olivat koristautuneet nauhoilla ja ruusukkeilla. Mr Dorrit itse säilytti tänä vaativana hetkenä vakavan mutta armollisen arvokkaan ryhtinsä. Hänen huomionsa oli suureksi osaksi kiintynyt veljeen, jonka käyttäytymisestä tänä suurena hetkenä hän oli levoton.

»Rakas Frederick», sanoi hän, »jos annat minulle käsivartesi, niin astumme yhdessä ystäviemme ohitse. Minusta on sopivaa, että menemme ulos näin käsikoukussa, rakas Frederick.»

»Häh!» vastasi Frederick. »Niin, niin, niin, niin!»

»Ja jos, rakas Frederick — jos voisit, ylenmäärin rasittamatta itseäsi (suo anteeksi, rakas Frederick), jos voisit muuttaa käytöksesi hiukan sirommaksi —»

»William, William», vastasi toinen pudistaen päätänsä, »sellainen kuuluu sinulle. Minä en osaa. Kaikki unohtunut, unohtunut!»

»Mutta rakas ystäväni», sanoi William, »juuri sentähden, ellei muuten, täytyy sinun nyt koettaa kaikin voimin reipastua. Koeta ruveta muistelemaan, mitä olet unohtanut, rakas Frederick. Asemasi —»

»Mitäh?»

»Asemasi, rakas Frederick.»

»Minun?» Hän katseli ensin omaa olemustaan ja sitte veljeänsä ja huudahti sitten, syvään hengähtäen: »Hm, niin todellakin! Niin, niin, niin.»

»Asemasi, rakas Frederick, on nyt varsin hieno. Asemasi minun veljenäni on nyt varsin hieno. Ja minä tiedän, että sinä tunnollisen luontosi mukaan koetat olla sen arvoinen, rakas Frederick, ja koetat tuottaa sille kunniaa. Ettet häpäise sitä, vaan tuotat sille kunniaa.»

»William», vastasi veli hiljaa ja huoahtaen, »teen kaikki mitä tahdot, veljeni, kaikki mihin vain kykenen. Mutta pyydän sinua muistamaan, kuinka vähäinen minun kykyni on. Mitä tahdot minulta tänä päivänä, veljeni? Sano, mitä se on, sano vain, mitä se on.»

»Rakkahin Frederick, ei mitään. En tahdo tuottaa huolta ja vaivaa noin hyvälle sydämelle kuin sinun on.»

»Tuota vain», pyysi toinen. »Se ei katso vaivaksi tehdä jotakin sinun mieliksesi.»

William pyyhkäisi silmiänsä ja jupisi itsekseen juhlallisen tyytyväisenä: »Siunattu sinun kiintymyksesi, rakas poloinen ystäväni!» Sitte sanoi hän ääneen: »No, rakas Frederick, jos tahdot, kun nyt menemme ulos, osoittaa olevasi selvillä hetken tärkeydestä — ajattelevasi sitä —»

»Mitä neuvot minua ajattelemaan siitä?» kysyi hänen alistuvainen veljensä.

»Oh, rakas Frederick, kuinka voisin vastata siihen? Voin vain sanoa mitä itse ajattelen, jättäessäni nämä kunnon ihmiset.»

»Juuri niin!» huudahti veli. »Se auttaa minua.»

»Huomaan ajattelevani, sekavin tuntein, joiden joukossa lempeä sääli on vallitsevana: 'Kuinka he tulevat toimeen ilman minua!'»

»Totta!» huudahti Frederick. »Niin, niin, niin, niin. Sitä minäkin nyt lähtiessämme koetan ajatella. Kuinka he tulevat toimeen ilman veljeäni! Poloiset! Kuinka he tulevat toimeen ilman häntä!»

Kello oli juuri lyönyt kaksitoista ja vaunut odottivat ulkopihassa, kun veljekset tulivat portaita alas käsi toisen kainalossa. Edward Dorrit, esquire (entinen Tip), ja hänen sisarensa Fanny seurasivat perässä, niinikään käsikoukussa; mr Plornish ja Maggy, joille oli uskottu perheen niiden tavaroiden muutto, jotka katsottiin kannattavan ottaa mukaan, tulivat viimeisinä, kantaen kääröjä ja myttyjä sälytettäviksi kuormarattaille.

Pihassa olivat läsnä kaikki velkavangit ja vartijat. Siellä olivat mr Pancks ja mr Rugg, jotka olivat tulleet katsomaan työnsä kruunausta. Siellä sepitteli nuori John uutta hautakirjoitusta itselleen siltä varalta, että kuolisi sydämen murtumiseen. Siellä esiintyi patriarkallinen Casby, näyttäen niin peloittavan hyväntahtoiselta, että monet ihastuneet vangit tarttuivat innostuneina hänen käteensä ja monen vangin vaimo tai naissukulainen suuteli hänen kättänsä varmana siitä, että kaikki tämä oli hänen työtänsä. Sinne oli kokoontunut tavallinen tällaisissa tilaisuuksissa töllistelevä ihmisjoukko. Siellä oli hän, jolla oli hämärät epäluulot vankilan johtajan kähveltämän rahaston suhteen ja joka oli noussut kello viisi aamulla kirjoittaakseen valmiiksi täysin käsittämättömän selostuksen tästä jutusta; sen hän sitten uskoi mr Dorritin huostaan äärimmäisen tärkeänä asiakirjana, jonka oli määrä hämmästyttää hallitusta ja aiheuttaa vankilanjohtajan kukistuminen. Siellä oli velkavanki, joka käytti kaiken tarmonsa joutuakseen velkaan ja joka pyrki vankilaan yhtä innokkaasti kuin muut pyrkivät sieltä pois ja jonka asiat aina selviteltiin kiitoksin ja kohteliain sanoin; jota vastoin hänen rinnallaan seisova velkavanki, pieni ruikuttava, ahkera käsityöläinen, joka äärimmäisin ponnistuksin koetti välttää joutumasta velkaan, huomasi sangen vaikeaksi saada avukseen asiamiestä, joka sitten monin nuhtein ja soimauksin selvitteli hänen asiansa. Siellä oli mies, jolla oli paljon lapsia ja paljon huolia ja jonka vararikko hämmästytti kaikkia; siellä oli mies, jolla ei ollut ensinkään lapsia ja suuret mahdollisuudet ja jonka vararikko ei hämmästyttänyt ketään. Siellä oli niitä, jotka aina pääsisivät vapaiksi huomenna, mutta aina siirsivät lähtönsä edemmäksi; siellä oli eilen tulleita vankeja, jotka olivat paljon kateellisempia ja harmistuneempia tästä onnen oikusta kuin kauan häkissä eläneet linnut. Siellä oli sellaisia, jotka pelkästään mielensä alhaisuudessa kumartelivat ja ryömivät rikastuneen marshalsealaisen ja hänen perheensä edessä, ja toisia, jotka tekivät niin vain siksi, että heidän silmänsä olivat niin tottuneet vankeuden ja köyhyyden hämärään, etteivät ne sietäneet näin kirkasta päivänpaistetta. Siellä oli monta, joiden shillingit olivat solahtaneet isän taskuihin ruuan ja juoman ostamista varten, muttei ketään, joka tämän avustuksen nojalla olisi tunkeilevasti ollut »hyvä veli» hänen kanssansa. Pikemminkin saattoi näistä häkkilinnuista huomata, että he hieman arkaillen katselivat tätä suurenmoiseen vapauteen pääsevää lintua ja olivat taipuvaisia vetäytymään häkkiinsä ja näyttivät olevan hiukan hämillään hänen kulkiessaan ohitse.

Näiden katselijoiden puhki liikkui pieni saattue veljesten johtamana hitaasti porttia kohden. Mr Dorrit, jonka mielessä risteilivät mietteet, kuinka nämä raukat tulisivat toimeen ilman häntä, oli ylhäinen ja alakuloinen, muttei hajamielinen. Hän taputteli lasten päitä, kuten sir Roger de Coverley matkalla kirkkoon, hän puhutteli taempana seisovia vankeja ristimänimiltä, hän oli alentuvainen kaikkia kohtaan ja näytti kulkevan kultakirjaimin säteilevä kehoituslause ympärillään. »Lohduttaudu, kansani, koeta kestää tämä kärsivällisesti!»

Kolme komeaa eläköönhuutoa ilmoitti, että hän oli astunut portin läpi ja että Marshalsea oli jäänyt orvoksi. Ennenkuin niiden kaiku oli tauonnut kiirimästä vankilamuureissa, oli perhe noussut vaunuihin ja lakeija piteli astinlautaa.

Silloin, eikä ennemmin, huusi miss Fanny äkkiä: »Herra Jumala, missä
Amy on?»

Isä oli luullut hänen olevan sisaren kanssa. Sisar oli luullut hänen olevan »jossakin». He olivat kaikki luottaneet siihen, että hän kuten aina olisi tyynenä oikealla ajalla oikeassa paikassa. Tämä vankilasta lähtö oli kenties heidän yhteisen elämänsä ensimmäinen toimi, jonka he suorittivat ilman häntä.

Minuutti oli ehkä kulunut vastauksen etsinnässä tähän kysymykseen, kun miss Fanny, joka paikaltaan vaunuissa näki porttihuoneeseen johtavan pitkän, kapean käytävän, punastui suuttuneena.

»No, täytyypä sanoa, isä», huusi hän, »että tämä jo on häpeällistä!»

»Mikä on häpeällistä, Fanny?»

»Täytyypä sanoa, että se todella on inhoittavaa», toisti Fanny. »Tämän tähden voisi melkein tällaisessakin tilaisuudessa toivoa olevansa kuollut! Täällä tulee tuo Amy lapsi yllään ruma, vanha, kulunut pukunsa, jota hän niin itsepäisesti on pitänyt, isä, jota pyytämällä pyysin häntä vaihtamaan toiseen; mutta hän kieltäytyi aina ja lupasi tänä päivänä vasta vaihtaa pukua, koska tahtoi käyttää vanhaa pukuaan niin kauan kuin oleskeli täällä sinun kanssasi — mikä on vain haaveellista hölynpölyä, alhaisinta laatua — täällä nyt tuo lapsi tulee ja häpäisee meitä loppuun saakka ja vielä viimeisellä hetkellä, kun hänet kannetaan ulos sittenkin siinä puvussa, ja kantajana vielä tuo mr Clennam!»

Rikos todistettiin samassa hetkessä kuin syytös lausuttiin. Clennam ilmestyi vaununovelle kantaen pientä tajutonta olentoa sylissään.

»Hänet oli unohdettu», sanoi hän säälivällä äänellä, jossa tuntui nuhdettakin. »Juoksin hänen huoneeseensa (mr Chivery neuvoi minut sinne) ja näin oven olevan auki ja hänen, lapsiparan, makaavan pyörtyneenä lattialla. Hän näyttää menneen muuttamaan pukua ja ylenmäärin uupuneena pyörtyneen lattialle. Kenties eläköönhuudot pelästyttivät hänet, tai ehkä se tapahtui jo aikaisemmin. Pitäkää huolta tästä pienestä kylmästä kädestä, miss Dorrit. Älkää päästäkö sitä vaipumaan alas.»

»Kiitos, sir», vastasi miss Dorrit puhjeten itkuun. »Luulen tietäväni mitä teen, jos vain jätätte minut rauhaan. Rakas Amy, avaa silmäsi, niin olet kiltti. Oi, Amy, Amy, olen todella pahoillani ja häpeissäni. Herää, kultaseni! Oi, miksemme jo aja pois täältä! Isä, käske ajamaan!»

Palvelija astui Clennamin ja vaunujen väliin ja lausuen terävästi:
»Luvallanne, sir!» nosti astinlaudan ylös, ja he ajoivat matkaansa.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Matkatoverit

Oli syksy, ja pimeys ja yö hiipivät Alppien korkeimmille huipuille.

Ison Sankt Bernhardin solan Sveitsin puolisissa laaksoissa oli viininkorjuu käynnissä samoin kuin Genevenjärven rantamilla. Ilma oli täynnä korjattujen rypäleiden tuoksua. Täysinäisiä rypälekoreja, -laatikoita ja -tynnyreitä seisoi pimeissä sisäänkäytävissä, ehkäisten kulkua jyrkillä, kapeilla kyläteillä; niitä oli kanniskeltu koko päivä pitkin raitteja ja kujia. Kaikkialla oli tielle tipahtaneita ja tallattuja rypäleitä.. Talonpoikaisvaimo, joka rypälekuormineen vaivaloisesti pyrki kotia kohden, kantaen vielä lisäksi lastaan sidottuna syliinsä, tyynnytteli pienokaista rypäleillä; tylsäjärkinen, joka istui vesiputoukselle johtavan tien varrella paimenmajan räystään alla hautoen päivänpaisteessa paisunutta kilpirauhastaan, mutusteli rypäleitä; lehmien ja vuohien hengitys lemusi viinin lehviltä ja varsilta; jokaisessa pienessä kapakassa kävi syöminen ja juominen ja juttelu viinirypäleiden merkeissä. Vahinko vain, ettei tämä ylivuotava, upea runsaus tuntunut niistä sitten valmistetussa ohuessa, karvaassa, kalseassa viinissä.

Koko kirkkaan päivän oli ilma ollut lämmin ja läpikuultava. Kiiltävät metallihuiput, kirkontornit ja -katot, kaukaiset ja harvoin nähtävät, olivat kimallelleet näköpiirissä; ja lumipäiset vuorenhuiput olivat näkyneet niin selvinä, että tottumaton silmä, jättäen huomioonottamatta välillä olevan maiseman ja vähäksyen epätasaisia huippuja, pitäen niitä epätodellisina ja näennäisinä, saattoi arvioida matkan sinne helpoksi, muutamassa tunnissa suoritetuksi. Vuorenhuiput, joita laaksoissa pidettiin merkillisyyksinä, koska niistä toisinaan ei kuukausimääriin näkynyt vilahdustakaan, olivat tänään aamusta alkaen piirtyneet selvinä ja läheisinä sinistä taivasta vasten. Ja nytkin, kun pimeys vallitsi alhaalla, hahmoittuivat ne selvinä yksinäisyydessään sumujen ja varjojen yläpuolella, vaikka näyttivätkin hitaasti ja juhlallisesti vetäytyvän poispäin, kuten häipyvät aaveet, kun auringonlaskun punaväri haalistui niiden kyljissä ja jätti ne kylmän kalpeiksi.

Katsottuna näistä vuorierämaista, joihin Ison Sankt Bernhardin solakin kuului, oli vuorenrinteitä kiipeävä yö kuin nousevaa vettä. Kun se viimein saapui Bernhardin luostarin muureille, oli tämä ahavoitunut, ilmojen runtelema rakennus kuin mikäkin Noakin arkki, jota synkät aallot kuljettivat mukanansa.

Pimeys, joka oli sivuuttanut muutamia muuleilla ratsastavia matkailijoita, oli näin ehtinyt luostarin muureille saakka, kun matkailijat yhä kiipeilivät vuorenrinnettä ylös. Samoin kuin hehkuvan kuuma päivä, jolloin he olivat pysähtyneet juomaan sulaneesta jäästä ja lumesta syntyneille vuoripuroille, oli jäähtynyt vuoriston ohentuneen kolean yöilman purevaksi pakkaseksi, samoin oli alempana liikkuvan tien kauneuskin muuttunut autiudeksi ja erämaaksi. Heidän tiensä oli nyt jyrkkä polku, jota rivissä etenevät muulit kapusivat, astuen paadelta paadelle aivan kuin nousten jättiläisraunioiden murtuneita portaita. Ei näkynyt ainoatakaan puuta eikä muutakaan kasvillisuutta kuin hiukan ruskeaa, kankeata sammalta, joka jäätyi kallionrakoihin. Mustuneet, puiset luurankokäsivarret tien varsilla viittasivat luostariin päin, aivan kuin lumeen hautautuneiden entisten matkailijain haamut kummittelisivat onnettomuutensa näyttämöllä. Jääpuikkojen reunustamat onkalot ja luolat, joita oli rakennettu pakopaikoiksi äkillisiltä myrskyiltä, kuiskailivat seudun uhkaavista vaaroista; valittava tuuli ajeli edellänsä alati liikkeellä olevia sumukiemuroita ja pilviä; ja lunta, vuoriston uhkaavaa vaaraa, jota vastaan kaikki varokeinot oli tähdätty, tulla tuiskutti kiivaasti.

Päivän työstä väsyneiden muulien jono kapusi ja kiemurteli hitaasti jyrkkää polkua ylös; ensimmäistä talutti jalan kulkeva opas, leveälierinen hattu päässä, pyöreä takki yllä, kantaen olallaan alppisauvoja ja puhellen toisen oppaan kanssa. Ratsastavien kesken ei puheltu. Kirpeä pakkanen ja matkaväsymys piti heitä äänettöminä ja lisäksi vielä uusi tunne, joka oli kuin hengen salpausta: osaksi tuntui kuin juuri olisi noussut kylmästä, kirkkaasta vedestä ja osaksi kuin olisi nyyhkyttänyt.

Viimein tuikahti valo lumen ja sumun läpi kiviportaiden yläpäästä. Oppaat huusivat muuleille, muulit nostivat pystyyn riipallaan olevat päänsä, matkailijoiden kielenkanta irtautui, ja kiiveten ja kompastellen, kilahdellen, helähdellen ja jutellen he saapuivat luostarin portille.

Muita muuleja oli saapunut vähäistä aikaisemmin, toiset kantaen talonpoikaisratsastajia, toiset tavaroita, ja ne olivat tallanneet portin eteisen lumen rapakoksi. Ratsastussatuloita ja suitsia, kuormasatuloita ja tiukuvaljaita, muuleja ja ihmisiä, lyhtyjä, soihtuja, säkkejä, ruokatavaroita, tynnyreitä, juustoja, hunaja- ja voipönttöjä, olkikupoja ja kaikenkaltaisia kääröjä tunkeili ja paiskittiin sekaisin tässä sulavassa sohjossa ja portaissa. Täällä ylhäällä pilvissä näkyi kaikki kuin pilvien läpi ja näytti purkautuvan ja häipyvän pilviksi. Ihmisten hengitys kulki pilvenä, muulien hengitys kulki pilvenä, valoja ympäröi pilvikehä, aivan lähellä puhuvaa ei voinut erottaa pilveltä, vaikka hänen äänensä ja kaikki muut äänet kuuluivat hämmästyttävän selviltä. Muurissa oleviin renkaisiin kiireesti sidottujen muulien sumuisessa seurassa yksi puraisi toista, toinen potkaisi naapuriansa, jolloin pilven yhtenäisyys rikkoutui, sinne kun sukelsi miehiä ja sieltä tunkeutui eläinten kirkunaa ja ihmisten huutoa, eikä vieressä seisoja kuitenkaan tiennyt, mikä oli hätänä. Kaiken tämän keskellä purki luostarin iso talli ilmoille pilviosuutensa; se sijaitsi alimmassa kerroksessa ja sinne johti alikerroksen ovi, jonka edustalla tämä sekamelska kiehui ja kuohui; näytti siltä kuin tämä kömpelö rakennus olisi pelkkää pilveä, jonka hajottua se lysähtäisi kokoon ja lumi tuiskuisi paljaalle kallion huipulle.

Samaan aikaan kuin tämä melu ja kiire vallitsi elävien matkamiesten keskuudessa, olivat kuolleet, vuorilta löytyneet matkamiehet hiljaisina koolla rautakangeilla suojatussa rakennuksessa muutaman askeleen päässä, saman pilven peitossa, samojen lumihiutaleiden tuiskutessa heidän ympärillään. Monta talvea jo oli kerran myrskyn yllättämä äiti seisonut nurkassaan, lapsi povellaan; mies, joka oli paleltunut käsi kohotettuna suulle joko pelossa tai nälässä, seisoi vuodesta vuoteen painaen yhä kättään kuiville huulilleen. Kaameata seuraa, salaperäisesti yhteen joutunutta! Kauheata olisi äidin ollut edeltäpäin tietää ja kuvitella kohtaloaan: »Näin monen ympäröimänä, joita en milloinkaan ole nähnyt enkä milloinkaan näe, seison lapseni kanssa, milloinkaan hänestä eroamatta, täällä Isolla Sankt Bernhardilla, ja polvi polvelta tulee meitä katsomaan eikä milloinkaan saa tietää nimeämme eikä tarinaamme, lukuunottamatta sen loppua.»

Elävät matkamiehet ajattelivat sillä hetkellä vähän tai ei ollenkaan kuolleita. He ajattelivat paljon enemmän laskeutumista muulien selästä luostarin ovella ja lämmittelemistä luostarin takan ääressä. Päästyään hälinästä, joka jo vähitellen alkoi hiljetä, sitä mukaa kuin muulit saatiin sijoitetuiksi talliin, riensivät he väristen portaita ylös asuinrakennukseen. Talliin sidotuista eläimistä nousi sinne haju, joka oli samanlainen kuin eläintarhain villipetojen levittämä lemu. Rakennuksessa oli vahvoja holvikäytäviä, mahtavia kivipylväitä, leveitä portaita ja paksuja muureja, joissa oli pienet, syvään upotetut ikkunat — kaikki varustuksia vuoristoni myrskyjä vastaan, ikäänkuin nämä olisivat inhimillisiä vihollisia. Siellä oli synkkiä, holvikattoisia makuuhuoneita, tuiki kylmiä, mutta siistejä, ja vieraanvaraisesti varustettuja matkamiehiä varten. Lopuksi oli siellä seurusteluhuone, jossa vieraat saivat oleskella ja syödä, jossa aina oli pöytä katettuna ja jossa takkavalkea paloi punaisena ja loimuavana.

Tähän huoneeseen vetäytyivät matkustajat takan ympärille, kahden nuoren munkin osoitettua kullekin hänen makuuhuoneensa. Heitä oli kolme eri seuraa, joista ensimmäinen, lukuisin ja tärkein, oli hitain, niin että toinen seura saavutti sen matkalla vuorenrinnettä ylös. Siihen kuului vanhahko rouva, kaksi harmaapäistä herrasmiestä, kaksi nuorta neitiä ja heidän veljensä. Heidän palvelijoinaan oli (oppaita mainitsematta) pikalähetti, kaksi lakeijaa ja kaksi kamarineitiä, minkä epämukavan lukuisan henkilökunnan jäsenet oli sijoitettu mikä minnekin saman katon alle. Seuraan, joka oli saavuttanut heidät ja tullut sisään heidän jäljessään, kuului vain kolme henkeä: yksi nainen ja kaksi herraa. Kolmatta seuraa, joka oli noussut vuorelle solan Italian puolisesta laaksosta ja saapunut ensimmäiseksi, oli neljä henkeä: verekäs, nälkäinen, vaitelias saksalainen kotiopettaja, silmälasit nenällä, huvimatkalla kolmen nuorukaisen, oppilaittensa, kanssa, jotka niinikään kaikki olivat verekkäitä, nälkäisiä, vaiteliaita, silmälasit nenällä.

Nämä kolme seuraa istuivat takan ympärillä silmäillen kuivakiskoisesti toisiansa ja odotellen illallista. Vain yksi heistä, kolmihenkisen seuran toinen herrasmies, yritti saada keskustelua käyntiin. Virittäen ansan etevimmän seuran päämiehelle kääntyi hän oman seuransa puoleen ja huomautti sellaisella äänensävyllä, että koko seura saattoi, jos halusi, ottaa sen itselleen, että heillä oli ollut pitkä päivä ja että hän sääli naisia. Vielä hän sanoi pelkäävänsä, että toinen nuorista naisista ei ollut kyllin vahva tai tottunut matkailija ja siksi oli pari kolme tuntia takaperin ollut kovin väsynyt. Että hän itse oli huomannut paikaltaan jonossa hänen istuvan muulin selässä niin, kuin olisi ollut ylen määrin uupunut. Että hänellä itsellään pari kolme kertaa oli ollut kunnia tiedustella jälkeen jäävältä oppaalta nuoren neidin vointia. Että hän oli sitten ihastunut kuullessaan hänen virkistyneen ja pahoinvoinnin olleen vain ohimenevää. Että hänen ehkä sallittiin (nyt hän oli saanut päämiehen katseen vangituksi ja kääntyi hänen puoleensa) lausua toivomus, että nuori neiti nyt voi paremmin eikä katunut matkaansa.

»Kiitos, sir», vastasi päämies, »tyttäreni voi aivan hyvin ja on ollut erittäin huvitettu matkasta».

»Hän on ehkä ensikertalainen täällä vuoristossa?» arveli mielistelevä matkustaja.

»Niin — hm — hän on ensikertalainen», vastasi päämies.

»Mutta te itse tunnette kai hyvin Alpit, sir?»

»Kyllä — hm — jotenkin hyvin. En viime vuosilta. En viime vuosilta», vastasi päämies heilauttaen kättänsä.

Mielistelevä matkailija, joka taivuttaen päätänsä otti huomioon tämän kädenliikkeen, kääntyi nyt päämiehestä toisen nuoren neidin puoleen, jota ei vielä ollut mainittu muutoin kuin kuuluvana niihin naisiin, jotka herättivät hänen säälivää mielenkiintoansa. Hän toivoi, etteivät matkan vaivat olleet kovin rasittaneet häntä.

»Rasittaneet kyllä», vastasi nuori neiti, »mutta eivät uuvuttaneet».

Mielistelevä matkailija myönsi kohteliaasti tämän erotuksen oikeaksi. Sitä hän juuri oli tarkoittanut. Jokainen nainen oli tietysti rasittunut oltuaan tekemisissä muulin kanssa, jonka itsepäisyys oli käynyt sananlaskuksi.

»Meidän on tietysti», sanoi nuori neiti, joka käyttäytyi erittäin kopeasti ja ylhäisesti, »täytynyt jättää vaunut ja matkatavarat Martignyyn. Kovin ikävää, ettei ole voinut tänne luoksepääsemättömään paikkaan tuoda mukanaan mitä tarvitsisi ja että on täytynyt luopua kaikista mukavuuksista.»

»Tämä on todellakin jylhä paikka», myönsi mielistelevä matkailija.

Vanhahko nainen, joka oli mallikelpoisen säntillisesti puettu ja jonka käytös, koneistona, oli täydellinen, huomautti tähän pehmeällä, hillityllä äänellä:

»Mutta kuten muutkin epämukavat paikat on sekin nähtävä. Kuuluisana paikkana se on välttämättä nähtävä.»

»Oh, en minä ole vähintäkään vastahakoinen näkemään sitä, mrs General», vakuutti nuori neiti huolettomasti.

»Te, madame, olette ehkä käynyt täällä ennen?» kysyi mielistelevä matkailija.

»Kyllä», vastasi mrs General. »Olen ollut täällä ennen. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakkaani» — hän kääntyi nuoren neidin puoleen — »suojaamaan kasvojanne tulenloimulta oltuanne ulkona vuoristoilmassa ja lumituiskussa. Teitä myöskin», lisäsi hän toiselle nuorelle neidille, joka heti totteli, kun taas edellinen vain sanoi: »Kiitos, mrs General, minun on näin hyvä olla ja haluan jäädä tähän.»

Veli, joka oli noussut paikaltaan avatakseen siellä olevan pianon, viheltänyt siihen ja sulkenut sen taas, käveli nyt takaisin tulen ääreen, lornetti koholla. Hän oli puettu mahdollisimman täydelliseen matka-asuun. Maailman matkustusmahdollisuudet näyttivät miltei liian pieniltä riittääkseen vastaamaan hänen varustuksiaan.

»Nuo ihmiset tarvitsevat loppumattoman pitkän ajan illallisen valmistamiseen», jupisi hän. »Mitähän he antavat meille! Onko kellään aavistusta siitä?»

»Ainakaan ei ihmispaistia», vastasi kolmihenkisen seuran toinen herrasmies.

»Arvattavasti ei. Mitä tarkoitatte?»

»Sitä, että koska teitä ei tarjota yleiseksi illalliseksi, niin ehkä suvaitsette siirtyä paistamasta itseänne yleisen tulen ääressä», vastasi toinen.

Nuori herrasmies, joka seisoi huolettomassa asennossa takan edessä tarkastellen seuraa lasinsa läpi, selin valkeaan takinliepeet kainaloissa, aivan kuin olisi kuulunut kanojen sukuun ja kynitty ja sidottu paistettavaksi, menetti tasapainonsa kuullessaan tämän vastauksen; hän näytti aikovan pyytää selitystä, kun huomattiin — kaikkien silmien ollessa luotuina puhujaan — että tämän seurassa oleva nuori, kaunis rouva ei ollut kuullut keskustelua, sillä hän oli pyörtynyt pää miehensä olkapäällä.

»Luulen», sanoi tämä herra matalalla äänellä, »että on parasta kantaa hänet suoraan hänen huoneeseensa. Tahtoisitteko pyytää jotakuta tuomaan kynttilän», huomautti hän kumppanilleen, »ja näyttämään tietä? Tässä oudossa, eksyttävässä rakennuksessa en tiedä minne kääntyä.»

»Sallikaa minun kutsua kamarineitoni», sanoi pitempi nuorista neideistä.

»Sallikaa minun antaa hänelle hiukan vettä», pyysi lyhyempi, joka ei ollut vielä puhunut.

Kumpikin teki, mitä oli ehdottanut, niin ettei avusta ollut puutetta. Sitä ilmestyi miltei liiaksikin, kun molemmat kamarineidot tulivat sisään (pikalähetin saattamina, jottei kukaan matkalla sinne mykistyttäisi heitä puhuttelemalla heitä jollakin vieraalla kielellä). Huomaten tämän ja sanoenkin sen muutamin sanoin hennommalle ja nuoremmalle neideistä herrasmies sovitti vaimonsa käsivarren olkapäälleen, nosti hänet syliinsä ja kantoi pois.

Hänen ystävänsä, joka jäi yksin toisten vierasten joukkoon, käveli verkalleen edestakaisin huoneessa, palaamatta takan ääreen, ja nyki miettiväisenä mustia viiksiään ikäänkuin olisi tuntenut itsensä osalliseksi äskeiseen terävään vastaukseen. Sen saaja seisoi murjotellen eräässä nurkassa, ja päämies kääntyi ylhäisenä herrasmiehen puoleen.

»Ystävänne, sir», sanoi hän, »on —hm —hiukan kärsimätön, ja kärsimättömyydessään hän ei kenties ole oikein selvillä, kuinka hänen tulisi — hm — mutta emme huoli siitä, emme huoli siitä. Ystävänne on hieman kärsimätön, sir.»

»Saattaa olla niin, sir», vastasi toinen. »Mutta koska minulla oli kunnia tutustua tähän herraan Geneven hotellissa, jonne me ja joukko muita kunnon ihmisiä olimme kokoontuneet joku aika takaperin, ja koska olen seurustellut ja keskustellut hänen kanssansa useilla retkeilyillä sen jälkeen, niin en voi suostua kuulemaan — en edes teidän kaltaiseltanne ja teidän asemassanne olevalta — mitään halventavaa tästä herrasmiehestä.»

»Ette olekaan minkäänlaisessa vaarassa joutua kuulemaan minulta sellaista, sir. Huomauttaessani, että ystävänne on kärsimätön, en sano mitään ikävää. Tein tämän huomautuksen, koska ei ole epäilemistä, että poikani, joka syntyperältään ja — hm — kasvatukseltaan on — hm — herrasmies, olisi mielellään mukautunut kohteliaasti lausuttuun toivomukseen takkavalkean suhteen, johon kaikilla täällä olevilla on yhtäläinen oikeus; tämä onkin mielestäni aivan oikea periaate, sillä nähdäkseni — hm — ovat kaikki täällä — hm — tällaisessa tapauksessa — hm — yhdenvertaisia.»

»Hyvä!» kuului vastaus. »Piste siihen! Olen poikanne nöyrin palvelija.
Pyydän poikaanne vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni vakuutuksen.
Ja nyt, sir, voin myöntää, vapaasti myöntää, että ystäväni toisinaan on
varsin ivallinen.»

»Onko nuori nainen ystävänne vaimo, sir?»

»Nuori nainen on ystäväni vaimo, sir.»

»Hän on hyvin kaunis.»

»Sir, hänellä ei ole vertaistaan. He ovat vastanaineita. He ovat osaksi häämatkalla, osaksi taiteellisella opintomatkalla.»

»Onko ystävänne taiteilija, sir?»

Herrasmies vastasi suutelemalla oikean kätensä sormia ja huiskauttamalla suudelmansa käsivartta myöten taivasta kohden, ikäänkuin sanoakseen: »Pyhitän hänet taivaan voimille kuolemattomana taiteilijana!»

»Mutta hän on hyvästä perheestä», lisäsi hän. »Hänellä on ylhäisiä sukulaisia. Hän on enemmän kuin taiteilija: hän on hienoa sukua. Saattaa olla, että hän ylpeydellään, kärsimättömyydellään, ivallisuudellaan (myönnän hänellä olevan näitä ominaisuuksia) on loukannut sukua, mutta hänellä on se kuitenkin. Seurustellessamme on hän sattumalta silloin tällöin maininnut jotakin sentapaista, josta päätän näin käyneen.»

»Jaha! Toivon», sanoi ylhäinen herrasmies, joka näytti mielestään puhuneen kylliksi siitä asiasta, »että nuoren rouvan pahoinvointi on ohimenevää».

»Toivottavasti, sir.»

»Ehkäpä väsymystä vain?»

»Ei yksinomaan väsymystä, sir, sillä hänen muulinsa kompastui tänään ja hän putosi satulasta. Hän putosi keveästi ja nousi heti ylös omin voimin ja ratsasti luotamme nauraen, mutta illemmällä hän valitti kipua kyljessään. Hän puhui siitä useammin kuin kerran meidän noustessamme vuorta teidän seurueenne jäljessä.»

Suuren seurueen pää oli armollinen muttei tuttavallinen ja katsoi nähtävästi nyt olleensa enemmän kuin kylliksi alentuvainen. Hän ei puhunut enää mitään, ja äänettömyys vallitsi illalliseen saakka.

Kun illallinen tuotiin pöytään, ilmestyi nuori munkki (vanhoja ei näkynyt olevan ensinkään) pöydän päähän isännäksi. Ruoka oli sellaista, jota tarjotaan tavallisissa sveitsiläisissä ravintoloissa, eikä puuttunut hyvää punaviiniä, jota luostari viljeli leudommassa ilmastossa. Taiteilija tuli ja istui tyynenä paikalleen muiden alettua jo, eikä hänessä näkynyt mitään jälkiä äskeisestä sanailusta täydellisesti matkapukuisen matkailijan kanssa.

»Sallikaa minun kysyä», sanoi hän liemilautasensa yli isännälle, »onko luostarissanne nykyään monta sen kuuluisista koirista».

»Monsieur, niitä on kolme.»

»Näin kolme tuolla alhaalla äsken. Kai juuri puheena olevat kolme.»

Isäntä, solakka, kirkassilmäinen, tummatukkainen nuori mies, kohtelias käytökseltään, pukunaan musta, valkoisilla nauhoilla vyötetty kaapu, ja yhtä vähän tavallisen, tunnetun bernhardilaismunkin näköinen kuin tavallisen, tunnetun bernhardilaiskoiran, vastasi, että epäilemättä juuri niin oli laita.

»Ja luulen nähneeni yhden niistä jo ennen», huomautti taiteilija.

Se oli kyllä mahdollista. Tämä koira oli hyvin tunnettu. Monsieur oli helposti saattanut nähdä sen laaksossa tai järven rannalla, kun koira oli seurannut jotakuta luostariveljeä tämän käydessä pyytämässä apua luostarille.

»Tällaiset matkat tehdään kai aina määrättyinä aikoina vuodessa?»

Monsieur oli oikeassa.

»Ja aina koira mukana. Koira on hyvin tärkeä.»

Taasen oli monsieur oikeassa. Koira oli hyvin tärkeä. Se oli ihmisten silmissä erittäin mielenkiintoinen, se kun oli yksi noita kaikkialla kehuttuja koiria, kuten ma'amselle tiesi.

Ma'amselle oli hiukan hidas tietämään ja huomaamaan sen, ollen vielä tottumaton ranskankieleen. Mutta mrs General huomasi sen hänen puolestansa.

»Kysykää häneltä, onko se pelastanut monenkin hengen», pyysi tasapainonsa menettänyt nuori mies äidinkielellään, englanniksi.

Isäntä ei tarvinnut kielenkääntäjää. Hän vastasi heti ranskankielellä:
»Ei, ei tämä koira.»

»Miksei?» tiedusti nuori mies.

»Anteeksi», vastasi isäntä tyynesti, »antakaa sille tilaisuus, niin se tekee sen epäilemättä. Esimerkiksi, olen aivan varma siitä», hän hymyili rauhallisesti tasapainonsa menettäneelle nuorukaiselle leikatessaan vasikanpaistia tarjoiltavaksi, »että jos te, monsieur, annatte sille tilaisuuden siihen, rientää se innokkaasti täyttämään velvollisuutensa».

Taiteilija nauroi. Mielistelevä matkailija, joka huolestuneen innokkaasti piti puoliansa syömisessä, pyyhki leipäviipaleella pari viinipisaraa viiksistään ja yhtyi keskusteluun.

»Vuodenaika alkaa jo olla myöhäinen matkailijoille, vai kuinka, arvoisa isä?» huomautti hän.

»Kyllä, niin alkaa. Vielä pari, kolme viikkoa korkeintaan, ja sitte jäämme yksin tänne talven lumiin.»

»Ja sitten tulee kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista päättäen», arvaili mielistelijä.

»Anteeksi», vastasi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt viittausta. »Kuinka niin, kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista päättäen?»

Taiteilija sekaantui taas keskusteluun, ennenkuin toinen ehti vastata.

»Ettekö tiedä», kysyi hän kylmästi pöydän poikki toveriltaan, »ettei kenelläkään muulla kuin salakuljettajilla ole talvella minkäänlaista asiaa tänne?»

»Totta vie! En, sitä en ole milloinkaan kuullut.»

»Niin se on. Ja koska he hyvin tuntevat ilmojen merkit, eivät he hanki työtä koirille — ne ovatkin kuolemaisillaan sukupuuttoon — vaikka tämä majatalo onkin heille sopivalla paikalla. Perheensä nuoren väen he kuuluvat tavallisesti jättävän kotiin. Mutta tämä on suuri ajatus!» huudahti taiteilija, odottamatta innostuen. »Se on ylevä ajatus! Se on maailman hienoimpia ajatuksia ja voi saada ihmisen vuodattamaan kyyneleitä, kautta Jupiterin!» Sitten kävi hän erittäin tyynesti vasikanpaistinsa kimppuun.

Hänen puheensa oli pohjaltaan niin pilkallisen ristiriitaista, että se särähti ilkeästi kuulijan korvaan, vaikka puhujan käytös oli hienostunutta ja ulkomuoto hauska ja vaikka hän niin taitavan huomaamattomasti sivuutti sen ivallisen puolen, että henkilön, joka ei täydellisesti taitanut englanninkieltä, oli mahdoton ymmärtää sitä ja ymmärtäessäänkään suuttua siitä: niin huolettomasti ja rauhallisesti se lausuttiin. Lopetettuaan paistinsa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi puhuja taas ystävänsä puoleen.

»Katsokaa», sanoi hän äskeiseen tapaansa, »tätä herrasmiestä isäntäämme, joka ei vielä ole elämänsä kukkulalla ja joka näin arvokkaasti ja kohteliaan ystävällisesti ja vaatimattomasti isännöi pöydässämme! Käytös kuin kruunupäisellä! Aterioikaa Lontoon loordimayorin kanssa (jos voitte saada kutsun) ja vertailkaa. Tämä ystävämme, jolla on hienoimmat kasvot, mitä milloinkaan olen nähnyt, piirteiltään täydelliset, luopuu työteliäästä elämästään ja tulee tänne ylös, en tiedä monenko jalan korkeuteen vedenpinnasta laskien, ilman muuta tarkoitusta (paitsi nauttiakseen, toivoakseni, luostarin mainiosta ruokasalista) kuin pitääkseen majataloa meidän kaltaisillemme toimettomille köyhille raukoille ja esittääkseen laskun omalletunnollemme. Eikö se ole kaunis uhraus! Mikä voisi olla liikuttavampaa! Pitäisikö meidän halveksia tätä paikkaa siksi, etteivät sen puupulloja kaulassaan kantavat viisaat koirat kahdeksaan, yhdeksään kuukauteen pelasta ketään mielenkiintoiselta näyttävää matkamiestä. Eihän toki! Siunattu paikka tämä on! Suurenmoinen, kunniakas paikka!»

Harmaatukkaisen herran, etevimmän seuran päämiehen rinta oli jo kohonnut ikäänkuin hän ei suinkaan olisi ollut suostuvainen laskettavaasi köyhien raukkojen joukkoon. Tuskin oli taiteilija vaiennut, kun hän itse alkoi puhua erinomaisen arvokkaasti, ikäänkuin hän tuntisi asiakseen esiintyä ensimmäisenä joka paikassa ja nyt olisi hetkeksi laiminlyönyt velvollisuutensa.

Painavasti lausui hän mielipiteenään isännälle, että tämän elämä täällä talvisin mahtoi olla kovin autiota ja yksinäistä.

Isäntä myönsi monsieurille, että se kyllä oli hiukan yksitoikkoista.
Ilma oli pitemmän aikaa vaikeata hengittää, pakkanen oli ankara.
Vaadittiin nuoruutta ja voimaa sen kestämiseen. Mutta kun oli sitä ja
taivaan siunausta —

Niin, aivan niin. »Mutta teljettynä oleminen», sanoi harmaatukkainen herrasmies.

Sattui monena päivänä pahallakin säällä, että oli mahdollista liikkua ulkona. Heillä oli tapana luoda pieni polku lumeen ja kävellä siinä.

»Mutta tila», intti harmaatukkainen herra. »Se on kovin pieni, kovin — hm — rajoitettu.»

Monsieur ehkä suvaitsi muistaa, että vuoristossa oli turvapaikkoja, joissa oli käytävä ja joihin myös oli luotava tie.

Monsieur yhä väitti, että tila oli — hm — kovin — hm — ahdas ja rajoitettu.- Ja enemmänkin vielä: elämä oli aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.

Puolustelevasti hymyillen nousi isäntä hiljaisesta pöydästä ja kohautti hiljaisesti hartioitaan. Se oli totta, vastasi hän, mutta sallittakoon hänen huomauttaa, että melkein kaikkia asioita saattoi katsoa eri puolilta. Monsieur ja hän katsoivat heidän poloista elämäänsä täällä eri näkökannoilta. Monsieur ei ollut tottunut rajoitukseen.

»Minä — hm — niin, aivan oikein», vastasi harmaatukkainen herra. Tämä perustelu näytti kerrassaan järkyttävän häntä.

Monsieur, englantilainen matkailija, joka saattoi matkustaa mukavasti, jolla varmaankin oli rikkautta, ajoneuvoja, palvelijoita —

»Tietysti, tietysti! Epäilemättä», myönsi herrasmies.

Monsieur ei helposti voinut asettua sellaisen henkilön asemaan, jolla ei ollut mahdollisuutta päättää: huomenna menen sinne ja ylihuomenna sinne; nyt nousen tuon aidan yli ja nyt laajennan noita rajoja. Monsieur ei kenties voinut ymmärtää, kuinka luonto mukautuu tällaiseen välttämättömyyden pakosta.

»Se on totta», vastasi monsieur. »Älkäämme — hm — enää puhuko tästä. Olette — hm — aivan oikeassa, epäilemättä. Jättäkäämme tämä asia sikseen.»

Ateria oli päättynyt, ja hän veti puhuessaan tuolinsa pöydän äärestä ja meni entiselle paikalleen tulen eteen. Koska pöydässä melkein joka paikassa oli hyvin kylmä, siirtyivät muutkin vieraat tulen ääreen aikoen perinpohjin lämmitellä itseään ennenkuin menisivät levolle. Isäntä, pöydästä noustaessa, kumarsi kaikille, toivottaen hyvää yötä, ja vetäytyi pois. Mutta ensin kysyi mielistelevä matkustaja häneltä, voisivatko he saada kuumennettua viiniä; isännän vastattua myöntävästi ja lähetettyä sitä kohta senjälkeen sisään, otti tämä matkustaja, istuen ryhmän keskellä ja parhaassa paahteessa, tehtäväkseen tarjoilla sitä muille.

Tällöin nuorempi nuorista neideistä, joka oli istunut hiljaisena pimeässä nurkassaan (takkavalkea oli synkän huoneen päävalaistuksena, sillä lamppu paloi himmeänä ja savuavana) ja tarkkaan kuunnellut, mitä poissaolevasta nuoresta rouvasta sanottiin, hiipi ulos. Hiljaa suljettuaan oven hän oli kahden vaiheilla minne kääntyä, mutta hetken epäröityään kaikuvissa käytävissä ja sokkeloisilla teillä hän saapui eräässä pääkäytävän mutkassa olevaan huoneeseen, jossa palvelijat olivat illallisella. Heiltä hän sai lampun ja ohjauksen nuoren rouvan huoneeseen.

Se oli yläkerrassa, jonne johtivat leveät portaat. Siellä täällä oli valkoisessa, autiossa seinässä rautaristikko, ja kulkiessaan niiden ohi hän ajatteli, että paikka muistutti vankilaa. Rouvan huoneeseen tahi koppiin johtava kaariovi oli raollaan. Naputettuaan pari kolme kertaa saamatta vastausta, hän työnsi sen hiljaa auki ja katsoi sisään.

Nuori rouva makasi silmät ummessa vuoteellaan, verhona huopia ja peittoja, joihin hänet oli kylmän varalta kääritty, kun hän oli vironnut taintumuksestaan. Himmeä lamppu syvässä ikkunakomerossa ei kyennyt valaisemaan holvikattoista huonetta. Vierailija astui arasti vuoteen ääreen ja kysyi hiljaa kuiskaten: »Voitteko paremmin?»

Rouva oli nukahtanut, ja kuiskaus oli liian hiljainen herättääkseen häntä. Vierailija jäi seisomaan ihan hiljaa ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Hän on hyvin kaunis», sanoi hän itsekseen. »En ole milloinkaan nähnyt näin kauniita kasvoja. Oi kuinka erilaiset kuin minun!»

Oli omituista sanoa niin, mutta sillä oli jokin salainen merkitys, sillä hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

»Olen varmaan oikeassa. Tiedän, että juuri tästä nuoresta naisesta hän puhui silloin illalla. Voin helposti erehtyä muussa, mutten tässä, en tässä.»

Rauhallisesti ja hellävaroen pyyhkäisi hän irtonaisen kiharan nukkujan poskelta ja kosketti sitte hänen kättänsä, joka lepäsi peitolla.

»Katselen mielelläni häntä», kuiskasi hän itsekseen. »Tahtoisin mielelläni tietää, mikä on niin miellyttänyt häntä.»

Hän ei ehtinyt vetää pois kättään, ennenkuin nukkuja avasi silmänsä ja säpsähti.

»Pyydän, älkää pelästykö. Olen vain yksi matkailijoista tuolta alhaalta. Tulin kysymään, voitteko paremmin ja voisinko tehdä jotakin hyväksenne.»

»Luulen, että olette jo ollut niin ystävällinen, että lähetitte palvelijanne avukseni?»

»En minä, sisareni se oli. Voitteko paremmin?»

»Paljon paremmin. Se oli vain mitätön ruhjevamma; sitä on hyvin hoidettu, se on melkein parantunut jo. Pyörryin siitä. Siihen oli aikaisemmin koskenut, ja viimein kipu valtasi minut ja menin tainnoksiin.»

»Saanko jäädä luoksenne, siksi kun joku tulee? Olisiko se teille mieleen?»

»Olisi kyllä, täällä on niin yksinäistä, mutta pelkään, että teitä palelee täällä.»

»En välitä kylmästä. En ole niin heikko kuin miltä näytän.» Hän nosti kiireesti toisen kahdesta kömpelöstä tuolista vuoteen ääreen ja istui. Nuori rouva riisui samalla matkavaipan päältään ja kääri sen hänen ympärilleen, niin että hänen käsivartensa tuli levänneeksi vierailijan olkapäällä.

»Te muistutatte niin kilttiä hoitajaa», sanoi nuori rouva hymyillen hänelle, »että näyttää siltä kuin olisitte tullut kotoani».

»Olen hyvin iloinen siitä.»

»Uneksin juuri ennen heräämistäni kodista. Vanhasta kodista, tarkoitan, ennenkuin menin naimisiin.»

»Ja ennenkuin olitte näin kaukana sieltä.»

»Olen ollut paljoa kauempanakin siitä; mutta silloin toin aina parhaan osan mukanani enkä kaivannut mitään. Tunsin itseni yksinäiseksi nukahtaessani äsken ja kaipasin sitä hiukan ja sentähden vaelsin sinne unissani.»

Hänen äänessään oli surumielistä hellyyttä ja kaipausta, joka pidätti toista katsomasta häneen juuri sillä hetkellä.

»Omituinen sattuma vie meidät viimein yhteen tämän vaipan alle, jonka kääritte ympärilleni», sanoi vierailija hetken äänettömyyden jälkeen, »sillä tiedättekö, olen etsinyt teitä jonkun aikaa».

»Etsinyt minua?»

»Minulla on täällä pieni kirje, joka minun piti antaa teille tavattuani teidät. Tässä se on. Ellen suuresti erehdy, on se osoitettu teille. Eikö olekin?»

Nuori rouva otti sen, vastasi myöntäen ja luki. Hänen vierailijansa katseli häntä hänen lukiessaan. Hän punastui hiukan painaessaan huulensa vieraansa poskelle ja puristaessaan hänen kättänsä.

»Se nuori rakas ystävätär, jonka hän tässä esittää minulle, saattaa joskus olla minulle lohdutuksena, sanoo hän. Hän on todella ollut minulle lohdutuksena jo ensi kertaa tavatessamme.»

»Kenties ette», kysyi vierailija empien, »kenties ette tunne tarinaani?
Ehkei hän milloinkaan kertonut teille tarinaani?»

»Ei.»

»Oi niin, kuinkapa hän olisi kertonut sitä! Minulla on tuskin itselläni oikeutta kertoa sitä, koska minua on pyydetty olemaan vaiti. Ei siinä ole paljoa kerrottavaa, mutta se ehkä selittäisi syyn, miksi pyydän teitä olemaan mainitsematta tuosta kirjeestä. Huomasitte ehkä omaiseni? Muutamat heistä — sanon tämän vain teille — ovat hiukan ylpeitä, hiukan ennakkoluuloisia.»

»Ottakaa se takaisin taas», pyysi toinen, »ja silloin on varmaa, ettei mieheni saa nähdä sitä. Hän voisi muuten nähdä sen ja puhua siitä jolloinkin. Pankaa se varmuuden vuoksi poveenne.»

Näin tehtiinkin, erittäin huolellisesti. Hänen pieni hieno kätensä lepäsi vielä kirjeen päällä, kun he kuulivat jonkun liikkuvan käytävässä ulkopuolella.

»Lupasin», sanoi vierailija nousten ylös, »kirjoittaa hänelle tavattuani teidät (täytyihän meidän jolloinkin tavata, ennemmin tai myöhemmin) ja kertoa, voitteko hyvin ja oletteko onnellinen. Parasta kai on, että sanon teidän voivan hyvin ja olevan onnellisen?»

»Niin, niin, niin! Sanokaa, että voin erittäin hyvin ja olen hyvin onnellinen. Ja että kiitän häntä sydämellisesti enkä milloinkaan unohda häntä.»

»Tapaan teidät huomenna. Ja senjälkeen olen varma, että tapaamme taas pian! Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä. Kiitos, kiitos. Hyvää yötä, rakkaani.»

Molemmat olivat hämillään ja hädissään sanoessaan hyvää yötä ja vieraan rientäessä ovesta ulos. Tämä oli odottanut tapaavansa nuoren rouvan miehen ovessa; mutta käytävässä liikkuva henkilö ei ollutkaan hän, vaan se matkailija, joka oli pyyhkinyt viinipisarat viiksistään leipäpalalla. Kun hän kuuli askeleita takanaan, kääntyi hän — sillä hän kulki pimeässä.

Hänen ylenmääräinen kohteliaisuutensa ei voinut sallia nuoren neidin itse kantaa lamppuansa ja yksin mennä alas. Hän otti siis lampun, piteli sitä niin, että se parhaiten valaisi kiviportaiden askelmia, ja saattoi neidin koko matkan ruokailuhuoneeseen saakka. Nuori neiti sai vaivoin salatuksi, kuinka häntä värisytti ja vapisutti, sillä tämän matkustajan ulkomuoto oli hänestä erikoisen vastenmielinen. Hän oli istunut syrjäisessä nurkassaan ennen illallista ja kuvitellut, millaista osaa tuo mies olisi voinut näytellä hänen kokemuspiirinsä paikoissa ja tilaisuuksissa, kunnes oli tuntenut sellaista vastenmielisyyttä, että se miltei läheni kammoa.