Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

NUOREN TYTÖN ELÄMÄNTARINA

Kirj.

J. [Cornelia Lewetzow]

Tanskankielestä suomentanut 10:nnestä painoksesta

E.E.K.

Kuopiossa, U.W. Telén & C:o, 1905.

Sensuurin hyväksymä, 9 p:nä lokak. 1905, Kuopiossa.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Korkealla ullakkohuoneessa, jonka akkuna oli pimeään takapihaan päin, Adelgaden varrella, näin minä ensi kerran päivän valon. Äitini kuoli seuraavana vuonna. Isäni meni uusiin naimisiin, mutta pian hänkin kuoli. En tiedä heistä mitään, ei kukaan ole minulle kertonut äidistäni, ja äitipuoleltani olen vain kuullut, että isäni oli kelpo työmies.

Tuuli puhalsi vinkuen sisään halenneesta ruudusta, savu tuprusi uunista huoneeseen, eivätkä vähäiset puupalikat ottaneet edes kunnolla syttyäkseen. Vanha Dorthe, äitipuoleni äiti, istui uuninnurkassa jupisten itsekseen. Äitipuoleni kääräsi ison huivinsa hartioilleen ja läksi ansiolle hankkiakseen leipää meille kolmelle. "Jospa minulla olisi vain itseni elätettävänä", mutisi hän, "mutta kun on tuo vanha, avuton äiti ja tuo lapsikin vielä lisäksi taakkana". Hän meni, ja minä tunsin olevani taakkana sekä hänelle että itselleni. Vilusta väristen painauduin uunia vasten ja purskahdin itkuun.

Kesä tuli, ja pieni huoneemme kävi silloin niin kuumaksi, että siellä tuskin sai hengitetyksi. Minä seisoin tuntikausia tuolilla akkunan ääressä kurkistaen milloin alas pihalle, joka oli kuin kapea, syvä kaivo, milloin vastapäätä olevaan ullakkoakkunaan, missä riippui linnunhäkki, ja räätälinsälli istui pöydällä vihellellen työnsä lomassa kanarialinnulle. Kalpea ja laiha oli räätälinsälli ja niin oli hänen vaimonsakin. He ompelivat lakkaamatta, ehtivät tuskin syödä ja nukkua, mutta vaimolla oli kuitenkin aikaa suudella ja taputella pientä, punatukkaista poikaansa, ja, niin köyhiä kuin he olivatkin, sai lintu kuitenkin joka sunnuntai sokeripalasen ja pieni poika vehnäkyrsän.

Minä nyykäytin päätäni tuolle pienelle pojalle, mutta häntä kiellettiin nyökkäämästä takaisin, sillä äitipuoleni ja räätälinsällin vaimo olivat epäsovussa keskenään. Sitä paitsi oli poika puhdas ja siististi puettu, eikä minun laiseni huonosti hoidettu pieni tyttö sopinut hänelle seuraksi.

Vanha Dorthe, siinä minun seurani. Hän olikin ainoa, joka kanssani puheli, vaan emme me silti toisiamme rakastaneet.

Ruma hän oli, hampaaton, kellervä-ihoinen ja ryppyinen, vuosien ja vaivojen koukistama. Hän oli jo lapsettunut uudestaan, puheli paljon itseksensä ja vähän vain minun kanssani. Minä kuuntelin molempia. Ei hän pitänyt tyttärestään eikä myöskään minusta; nuuskaa ja kahvia, niitä vain hän rakasti.

"Semmoista se on, kun sinulla on äitipuoli", sanoi hän, kun minä itkin vilusta ja nälästä, "kyllä oikea äiti sinusta parempaa huolta pitäisi, usko pois. Parempi olisi, ettet koskaan olisi syntynyt."

"Paljoa parempi", vastasin minä, ja kyyneleeni vuosivat virtanaan ajatellessani, kuinka suloista olisi ollut, jos minua olisi hyväilty kuten räätälinsällin pientä poikaa.

Äitipuoleni ei minua kuitenkaan oikeastaan pahoin pidellyt. Toisinaan hän kyllä uhkasi kurittaa, mutta yleensä hän jätti minut oman onneni nojaan.

Tultuani noin viisivuotiaaksi, oli minun jo lähdettävä elatusta etsimään. Minut lähetettiin kerjuulle.

Tunsin itseni äärettömän pieneksi ja mitättömäksi kaikkien noiden vieraitten ihmisten joukossa. Ei kukaan tuntenut minua, enkä minä ketään. Sekä hymyilevät että vakavat kasvot näyttivät minusta välittävän yhtä vähän. Heillä oli kaikilla omat ajatuksensa, oma päämääränsä. Kuinka minä uskaltaisin heidät pysäyttää? Mutta minun oli pakko se tehdä. Pelkäsin äitipuoltani enemmän kuin noita vieraita, eikä mikään jalompi tunne minua pidättänyt. Kosketin erään hienon naisen silkkihametta ja pyysin: "antakaa yksi killinki", mutta en saanut mitään. Muuan Amager-tyttö antoi minulle omenan. Se oli toiselta puolen pilaantunut, mutta maistui kuitenkin oivalliselta, tyydytti nälkääni ja lohdutti. Minä rupesin uudestaan kerjäämään ja vihdoin onnistuinkin.

Omituinen oli lapsellisen sieluni tila. En ollut pahankurinen enkä uppiniskainen, vaan heikko, sorrettu ja pelkurimainen. Maailmaa tunsin ainoastaan Dorthen kuvauksista, ja omat kokemukseni hänen sanansa vahvistivat. Maailmassa oli kahdenlaisia ihmisiä: toisilla oli pelkkää iloa, rikkautta, onnea ja rakkautta, toisilla köyhyyttä, huolta ja tuskaa, mutta toisinaan sen ohella rakkauttakin, jota ei kuitenkaan minulle oltu suotu.

Kun alkoi hämärtää, menin kotiin pienine saaliineni. En uskaltanut, vaikka kyllä usein teki mieleni, ostaa mitään omin päin. Minusta tuntui, kuin olisi äitipuoleni ollut kaikkialla läsnä ja rankaisisi minua hirveästi. Yksin kapusin ylös pimeitä, jyrkkiä portaita, läpi eksyttävien käytävien, ja lempeimmät sanat, joilla vanha Dorthe minua tervehti, olivat: "parempi ettet koskaan olisi syntynyt", tai kuten hän vaihtelun vuoksi toisinaan sanoi: "hyvä olisi, jos jo olisit kuollut".

"Entä silloin, Dorthe, minne silloin olisin joutunut?"

"Minnekö joutunut", vastasi hän äkäisesti ja tuuppasi minua, "silloin olisi sinulle onneksi kaikki lopussa".

Huomiokykyni oli sangen kehittynyt. Osasin lukea ihmisten kasvoista. Joskus luin niistä sääliä, useimmiten välinpitämättömyyttä, välistä ylönkatsetta. Pienet hienosti puetut lapset minua karttoivat, jotkut minulle irvistelivätkin. Se minuun koski, vaan ei kuitenkaan niin kovasti, kuin nähdä äidin hyväilevän lastaan. Silloin itkin — ei kukaan minua rakastanut — ja kun oikein katkerasti itkin, pysähtyi yksi ja toinen ja antoi minulle rahaa, mutta kukaan ei antanut rakkautta.

Usein tirkistelin leikkikalukauppojen akkunoista sisään, mutta useimmin seisoin kuitenkin leipurin akkunan edessä. Kuinka näyttikään leipä houkuttelevalta, kuinka hyvältä se tuoksui! Vielä paremmalta se maistui. Tiesin sen, sillä lauantaisin sain toisinaan vanhaa leipää lahjaksi.

Kun heittäydyin pienelle vuoteelleni huoneen nurkkaan, kääriytyneenä vanhaan päällystakkiin, joka toimitti sekä patjan että peitteen virkaa, nukahdin heti ja näin unia, jotka kuitenkaan eivät olleet varsin vaihtelevia. Milloin uneksin, että istuin räätälinsällin vaimon sylissä, hän taputteli ja suuteli minua, ja minä olin niin iloinen, mutta kun hänen miehensä tuli sisään kynttilä kädessä, ja vainio näki, etten ollutkaan hänen oma lapsensa, kiskaisi hän akkunan auki ja heitti minut ulos ahtaalle, syvälle pihalle. Säikähdin niin, että heräsin. Milloin taas näin unta, että minulla oli koko korillinen vastaleivottuja leipiä, jotka kaikki olivat omiani, mutta heräsin aina ennenkuin ehdin niitä maistaa. Milloin vihdoin olin pudottavinani hyllyltä suuret kahvikupit, joiden kylessä oli lehmä lypsäjineen, ja rangaistukseksi tahtoi äitipuoleni viskata minut tuleen. Iloinen olin kun avasin silmäni ja näin kuppien olevan ehjinä paikoillaan.

Nuo kupit olivat kurjan kotimme ainoa kaunistus. Usein kiipesin tuolille ylettyäkseni niin korkealle että näkisin ne oikein läheltä. Kerran otin ne alas, mutta samassa tuli äitipuoleni sisään, riuhtaisi ne kädestäni, ravisti minua käsivarresta, kirosi ja sanoi, että jos niihin vielä kerran koskisin, niin hukka minut perisi. Se oli hirvittävä uhkaus. Epäselvyytensä vuoksi antoi se aihetta monenlaisiin arveluihin ja tuntui sen vuoksi paljoa kamalammalta kuin tuo tavallinen: "Minä lyön sinut murskaksi."

Toinen päivä oli toisen tapainen. Suru mielessä nousin aamulla vuoteeltani, suruissani menin illalla levolle. Pienessä sydämmessäni ei ollut toivoa eikä rohkeutta, ainoastaan tylsää alistuvaisuutta, ja kuitenkin olin silmänräpäyksen ollut onnellinen. Minulla oli muisto, pieni valoisa tapahtuma, josta uneksin, mutta en voinut toivoa, että se koskaan enää uudistuisi.

Selvästi muistan kolkon, kostean syyspäivän, jolloin menin erääseen taloon, sillä joskus uskalsin sen tehdä, ja soitin alakerroksen kelloa. Kesti kauan ennenkuin tultiin avaamaan. Luulin jo ettei minun heikko, arkaileva soittoni ollut kuulunut ja aioin sen uudistaa, kun oven avasi lihava, vanha herra silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä.

"Antakaa vähän rahaa", pyysin minä.

"Vähän rahaa", toisti hän matkien ääntäni, "isäsi hautajaisiksi, eikö niin? Tai lääkkeiksi sairaalle äidille? Mutta oikeastaan ostaaksesi itsellesi rintasokeria, vai mitä? Niin, niin, kyllä minä tuommoiset pikku tytöt tunnen."

Sitä sanoessaan veti hän minut etehisen läpi kauniiseen, suureen huoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu komea ruokapöytä ja räiskyvä takkavalkea.

"Täällä et saa penniäkään", virkkoi hän nostaen minut istumaan tuolille, jonka hän siirti lähelle valkeaa, "olet tullut väärään paikkaan, tupukkani".

En ollut koskaan nähnyt niin komeata huonetta. Lattiata peitti pehmeä, kirjava matto, paksut keltaiset verhot riippuivat akkunain edessä, pyöreä pöytä oli täynnänsä herkkuja, vaikka se oli katettu vain yhdelle hengelle, tuolle vanhalle herralle. Hän katseli minua ystävällisesti, mennä liikkasi sitten pöydän luo, asetti toisen jalkansa, joka oli kääritty paksuksi mytyksi, korkealle jakkaralle ja asettui istumaan.

Hänen lautasellaan oli useita sanomalehtiä, ikäänkuin hänen olisi pitänyt nekin syödä, mutta hän työnsi ne syrjään ja siveli voita toiselle leipäviipaleelle toisen jälkeen semmoisella kiireellä että oikein lämpeni, kunnes lautanen oli täynnä. Sen jälkeen pani hän eri aineksia jokaiselle voileivälle ja ojensi minulle kaikki tyyni.

Lämmin raitis ilma ympäröi minua ja minä söin jotain semmoista, joka maistui niin hyvälle, että vanha vehnäleipä joutui kokonaan unohduksiin. Sen lisäksi katseli vanha herra minua oikein lempeästi silmälasiensa takaa. Tunsin itseni onnelliseksi.

Kun olin syönyt, ojensi hän minulle lasin, jossa oli jotain punaista nestettä. Minä join kiivaasti, mutta se poltti kurkussa, ja minua rupesi kovasti yskittämään. Vanha herra löi minua selkään, kunnes yskä lakkasi, antoi minulle sitten sokeripalasen ja työnsi minut hiljaa ulos huoneesta, mutta ennenkuin hän sulki oven, nyökäytti hän minulle päätään ja virkkoi:

"Pistäydy joskus vastakin tänne, pienokainen, mutta rahoja et koskaan saa, et koskaan."

Tunsin itseni niin lämpimäksi, niin kylläiseksi ja iloiseksi. Olin saanut luvan tulla sinne toistamiseen ja sitä kannatti ajatella ja siitä iloita.

Kotona en kertonut mitään Dorthelle enkä äitipuolelleni, sillä muuten olisivat he kenties vähentäneet kuivaa leipääni ja sikurikahviani, ja minä tahdoin saada tavallisen määräni, vaikka se maistuikin sinä iltana vielä huonommalta kuin tavallisesti.

Jo seuraavana aamuna läksin takaisin. Luulin tuon hyvän vanhan miehen minua odottavan, olihan hän itse pyytänyt minua tulemaan.

Rohkeampana kuin edellisenä päivänä soitin kelloa, ja samassa silmänräpäyksessä avasi oven tanakka, siististi puettu palvelijatar, luuta kädessä. Minut nähdessään, tarttui hän käsivarteeni.

"Sinä mokoma, sinäkö se olit täällä eilen ja tahrasit maton likaisilla kenkärajoillasi, niin ettei sitä enää saa puhtaaksi koskaan. Alas portaita paikalla ja koetappa tulla vielä kerta, niin kyllä minä sinut opetan."

Minä syöksyin pois surullisempana, toivottomampana kuin koskaan ennen.

Kesäisin oleskelin paljon Kongens Have'ssa. Katselin puita, linnaa, suihkulähdettä, kukkasia. Kukkia teki mieleni poimia, mutta se ei ollut luvallista. Istahdin yksinäiselle penkille mietiskelemään: Kaikilla noilla lapsilla, jotka siellä iloisina leikkiä löivät, oli joku huolenpitäjä, ei kukaan ollut niin yksin, niin onneton kuin minä. Kas kuinka isä taputtaa pienen poikansa päätä! Tuolla kulkee hoitajatar kolmen sievästi puetun lapsen kanssa, jotka pitävät toisiaan kädestä; heitä on kolme. Tuolla äiti työntää pienokaistaan vaunuissa ja karkoittaa hellällä huolella kärpäset lapsen poskelta. Pieni avojalkainen tyttökin, joka myös pyytää apua, on onnellinen hänkin, sillä sokea mies, joka istuu penkillä, on hänen iso-isänsä. Hän suutelee tyttöä otsalle, ottaa hänen kätensä omaansa, ja tyttönen taluttaa hänet kotiin.

Katso lempeästi köyhää lasta, kun annat sille lahjan. Se tuntuu hyvältä, joskus paremmalta kuin itse lahjan saaminen.

Jos olisin silloin aavistanut, että oli olemassa olento, olennoista korkein ja suurin, jolle kukaan ei ole liian alhainen tai vähäpätöinen, jonka katse minuakin seurasi ja joka piti minustakin huolen, kuinka olisinkaan tuntenut lohdutusta ja iloa, kuinka olisin sitä olentoa rakastanut. Mutta jospa minä en häntä tuntenutkaan, niin hän minut kuitenkin tunsi.

Eräänä polttavan kuumana kesäpäivänä olin yksinäni ylhäällä pienessä huoneessamme. Dorthe oli lähtenyt ulos ostamaan nuuskaa, joka seikka oli pidettävä salassa äitipuoleltani. Rahat hän oli salaa ottanut laatikosta. Olin kyllästynyt katsomaan alas pihalle, kyllästynyt tuijottamaan vastapäätä olevaan tyhjään akkunaan, sillä räätälinsällin perhe oli muuttanut pois. Vedin tuolin, jolla oli vain kolme jalkaa, huoneen nurkkaan hyllyn luo, katselin kuppeja, vedin ne lähemmäksi hyllyn reunaa, kosketin niitä, rohkenin nostaa kupin lautaselta, otin sen toiseen käteeni ja lautasen toiseen. Samassa joku kosketti ovea — se oli vain kissa, minä luulin äitipuoleni tulevan — säikähdyksissäni päästin kupin ja lautasen käsistäni, ja ne särkyivät pieniksi sirpaleiksi.

Hiukset nousivat pystyyn päässäni, olin kauhusta aivan hervoton, mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavassa olin jo ulkona huoneesta, syöksyin alas portaita kadulle. Hän sen jo tiesi, hän ajoi minua takaa, ajattelin ja kiiruhdin pois, huolimatta minne, kunhan hän vain ei saanut minua käsiinsä. Vesterbro'lla pysähdyin hetkeksi hengähtämään ja katselemaan ympärilleni, sillä siellä en ollut koskaan ennen käynyt.

Hitaammin jo uskalsin puistokatujen läpi kulkea. Siellä oli niin suloisen viileätä, mutta olin liian peloissani voidakseni siitä nauttia. Saapuessani aukealle kadulle, rupesin jälleen juoksemaan, mutta pysähdyin äkkiä kuuntelemaan pientä lintua, joka liverteli aivan samalla tapaa kuin räätälinsällin lintu oli livertänyt. Olikohan se hänen lintunsa? Sen häkki oli avonaisessa akkunassa kukkien keskellä kadun toisella puolen. Aioin juosta sinne sitä katsomaan, kun samassa vaunut tulivat minua kohti. Luulin joutuvani niiden alle, mutta toinen hevosista työnsi minut syrjään. Kaaduin ja löin ohimoni kovasti kiveä vasten, mutta vaunut vierivät ohitseni minuun koskematta.

TOINEN LUKU.

"Laupias Jumala, mitä on tapahtunut? Hän vuotaa verta! Sano minulle, lapsi, mihin koskee?"

Kohtasin huolestuneen katseen kahdesta kauniista, lempeästä silmästä.

"Päähän!"

Hän nosti minut syliinsä, ja minut valtasi outo ilo, kun tunsin kuinka kovaan hänen sydämmensä sykki pelosta minun tähteni.

"Sinä pikku raukka, päähäsikö koskee? Mutta kyllä se pian paranee. Älä pelkää tulla tänne sisään minun luokseni, minä vain pesen ja sidon haavasi, ja sitten saat taas mennä."

Hän kantoi minut kaikkein somimpaan pieneen huoneeseen, asetti minut tuolille akkunan viereen, juuri sen akkunan luo, jossa kanarialintu liverteli, ja meni pois.

Kuinka siellä oli kaunista, vielä paljoa herttaisempaa kuin vanhan herran luona. Molemmat akkunat olivat täynnä kukkaisruukkuja. Pöydällä oli maljallinen ihania ruusuja, ja minua vastapäätä riippui suuri taulu, joka esitti nuorta miestä upseerin univormussa. Hänen silmänsä säteilivät hyvyyttä, ja suunsa oli kauniissa hymyssä. Unohdin kaiken muun katsellakseni häntä. Tuntui kuin hän olisi tahtonut astua alas kehyksistä tullakseen minua puhuttelemaan.

"Koskeeko kovasti", kysyi nuori rouva, joka samassa palasi pesumaljaa kantaen.

"Koskee", vastasin minä, vaikka ei kovasti koskenutkaan, mutta oli niin uutta, niin suloista tulla surkutelluksi ja hyväillyksi.

Hänen hautoessaan päätäni ja pestessään veren pois kasvoittani, katselin minä häntä tarkkaan. Vaivuin kokonaan häntä ihailemaan, ja hänen ystävällisyytensä sai sydämmeni kiitollisuudesta sykkimään. Mutta pianhan minun oli taas mentävä pois.

"Jumalan kiitos, haava ei ole syvä." Hän painoi suudelman otsalleni, ja se oli ensimmäinen, minkä koskaan olin saanut, hellä kuin äidin suudelma, josta niin usein olin nähnyt unta.

"Pysy nyt kiltisti hiljaa tässä, haavasta vuotaa vielä vähän verta.
Minä hankin sinulle heti seuraa."

Hän avasi oven toiseen kauniiseen huoneeseen, jossa oli pyöreä pöytä, sileät rottinkituolit ja akkunat auki puutarhaan päin.

"Minna", huusi hän, kumartuen ulos akkunasta, "Minna, tule sisään!"

Hetken kuluttua aukeni ovi, ja sievä, minun ikäiseni pieni tyttö liehuvin kultakutrin ja punaisin poskin juoksi hengästyneenä sisään. Toisessa kädessä oli hänellä vihreä ruiskukannu ja toisessa kimpullinen retiisejä.

"Katsoppa, Minna, tämä pieni tyttö oli vähällä joutua hevosten jalkoihin, mutta onneksi sai hän vain kolauksen ohimoonsa. Nyt sinun pitää häntä vähän huvittaa."

Minna juoksi heti luokseni. Minä katselin häntä tarkkaan, jopa vähän epäluuloisestikin, mutta hän loi minuun lempeän ja vilpittömän katseen ja rupesi heti puhaltelemaan haavaa.

"Tämä pieni tyttö on kärsivällinen ja kiitti, ei hän ole ensinkään itkenyt eikä huutanut. Minun Minnani ei olisi ollut niin kärsivällinen vieraitten ihmisten luona."

"Niin, mutta olethan sinä täällä, äiti!"

"Pikku hupakko, et ajattele, mitä puhut. Minähän olen tälle lapselle aivan vieras. — Mikä on nimesi, pieni ystäväni?"

"Marie!"

"Katsoppa nyt, pikku Marie, nyt sidon tämän liinan pääsi ympärille, ja sitten saat mennä. Sinä varmaankin ikävöit äitiäsi?"

"Ei minulla ole äitiä."

"No, isää sitten?"

Minä purskahdin itkuun. Niin kovasti ja katkerasti en ollut sitä ennen koskaan itkenyt.

"Ei minulla ole isää eikä äitiä, ei minulla ole ketään."

Nuori rouva otti minut syliinsä ja puheli minulle hellästi ja rauhoittavasti, ja minut valtasi niin outo tunne. Olin samalla kertaa iloinen ja surullinen.

"Mutta mistä sinä sitten oletkaan?" kysyi Minna, joka näytti oikein pelästyneettä.

Minä pyyhin pois kyyneleeni ja rupesin kertomaan niin hyvin kuin taisin elämästäni ja kärsimyksistäni. Luulen koko ulkoasuni puhuneen selvempää kieltä kuin katkonaiset, hajanaiset sanani. Nuoren rouvan suloiset kasvot kävivät kalpeiksi, hän painoi minut lähemmäksi itseään, ja tunsin kyyneleen putoavan poskelleni.

"Mitä nyt aiot tehdä, lapseni?"

"Aion mennä pois."

"Minne?"

"Pois, kokonaan pois."

"Voi, rakas pikku tyttöseni, ei voi mennä kokonaan pois, ei voi mennä pois itsestään."

"Äiti", huudahti Minna punastuen innostuksesta, "eikö hän saa jäädä tänne?"

"Vaiti, lapseni, vaiti."

Mutta Minna ei tahtonut vaieta. Hän kiipesi ylös tuolille, kietoi pienet käsivartensa äitinsä kaulaan ja virkkoi rukoilevalla äänellä: "Sinä olet kaikkein kultaisin äiti, jos annat hänen jäädä. Hänellä ei ole mitään kotia ja nyt hän on täällä. Voi, äiti, annathan hänen jäädä!"

"Ole hiljaan, Minna", vastasi hän vakavasti, nousten ylös ja laskien minut varovasti lattialle. "Älä pyydä tuolla tavoin. Ei ole kysymys ainoastaan siitä, mitä mielelläni tahtoisin tehdä, sillä minä tahtoisin todella mielelläni pitää tämän lapsen luonani, vaan siitä, mitä minun tulee tehdä, mistä voin vastata Jumalalle, hänelle ja sinulle." Hän läksi pois huoneesta. Minut valtasi semmoinen levottomuus, että kaikki vereni virtasi sydämmeen.

"Älä ole peloissasi, kyllä sinä saat jäädä luoksemme ja sitten ei sinun tarvitse koskaan enää itkeä, ei palella, eikä nähdä nälkää. Me leikimme yhdessä, ja minä näytän sinulle nukkeni, sinä saat toisen niistä omaksesi, sievemmän, sen jolla on molemmat käsivarret tallella."

"Voi ei, kyllä kai minun täytyy lähteä pois."

"Sitä en usko, äiti on niin hyvä ja isä myöskin, mutta hän on Jumalan luona ylhäällä taivaassa. Tuo kuva, joka riippuu tuossa, on hänen kuvansa. Katsos kuinka lempeästi hän meitä katselee, hän pitää paljon pienistä lapsista, mutta ainoastaan silloin kun he ovat kilttejä."

Minä en häntä ymmärtänyt, katselin taivasta, katselin kirkasta katsetta, jonka kuva minuun loi.

"Hän on sinun näköisesi."

"Niin sanovat kaikki, mutta miksikä näytät noin pelästyneeltä? Sinähän aivan vapiset. Jumalan kiitos, tuossa tulee äiti."

Hänen astuessaan sisään lankesin minä ehdottomasti polvilleni nostaen käteni häntä kohti.

"Marie, tahdotko olla nöyrä, tottelevainen ja hyvä pieni tyttö?"

"Tahdon, tahdon olla kaikkea, kunhan vain saan jäädä."

Hän nosti minut syliinsä. "No, jää sitten, lapseni, Jumala antakoon siihen siunauksensa!"

Kuulin selvään hänen sanansa, mutta kuten ihminen, joka yön pimeydestä äkkiä joutuu häikäisevään valoon, ehdottomasti sulkee silmänsä, voimatta sitä kestää, suljin minä sydämmeni onnelta. Luulin näkeväni unta. Mutta vihdoin kaikki minulle selveni. Niin, unta se olikin, mutta niin ihanaa, etten sen vertaista koskaan ollut nähnyt. Jospa sitä vain kestäisi kauan!

Minut vietiin pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi lumivalkeata vuodetta, toinen iso, toinen pieni, pesupöytä, kaappi ja pieni sohva. "Se tulee olemaan sinun vuoteesi vastaiseksi", sanoivat he.

Minna hyppeli ilosta ja taputti käsiään, sillä aikaa kun hänen äitinsä pesi minut ja kevein käsin varovaisesti suori ja palmikoitsi pitkän, tummanruskean tukkani. Sitten minut puettiin kiireestä kantapäähän Minnan vaatteisiin, jotka kaikki minulle sopivat, jopa pienet kiiltävät kengätkin ja valkoiset sukat. Hame oli jotensakin väljä, mutta sitä ei huomannut, kun pieni punaruutuinen esiliina tuli ylle.

"Nyt hänen pitää saada nähdä itsensä, eikö totta, äiti?"

He veivät minut vierashuoneeseen ja asettivat minut tuolille peilin eteen. Näin siinä melkein vieraat kasvot, kalpeat, laihat, rumat pienet kasvot, joiden ainoastaan hämärästi muistin joskus ennen nähneeni kuvastuvan huonekalukauppiaitten näytteille ripustettuihin peileihin. Niitä ei ilokseen katsellut, mutta puku oli niin soma, niin sileä ja puhdas. Pieni kauhtunut puuvillaleninki, joka oli ylläni, tuntui minusta kuninkaalliselta komeudelta. Olivatko nuo jalat kiiltävine kenkineen todellakin minun? Minunko tukkani, joka ennen aina oli minua vaivannut silmiin pyrkimällä ja tarttumalla kiinni joka paikkaan, sekö nyt paksuina sileinä palmikkoina riippui hartioillani?

"No, tyttöseni, oletko nyt iloinen?"

"Olen hyvin iloinen."

"Mutta nälkäinen, eikö niin, kuten Minna ja minäkin? Kello onkin jo yli kahdeksan."

Hän meni pois huoneesta. Olisin niin kernaasti häntä seurannut, vaan en uskaltanut. Kunhan vain en heräisi, ennenkuin hän palaa, ajattelin.

"Tässä saat nähdä nukkeni. Tämä on Ingeborg, hänellä on vain yksi
käsivarsi, mutta sitä ei näe, kun hän makaa sängyssä, ja tämä on
Dagmar. Hän on poslinista, hänet voi pestä. Hänet sinä saat omaksesi.
Minulla on tässä myöskin mylly, pallo, kuvakirjoja ja sulkapallopeli."

Hän levitti kaikki kalleutensa eteeni, mutta minä en malttanut niitä ihailla, katseeni oli kiinnitettynä oveen ja rauhoituin vasta, kun Minnan äiti tuli takaisin.

Hän peitti pöydän valkoisella liinalla ja asetti sille lautasellisen herkullisia voileipiä, maitokannun ja kolme somaa pientä kuppia. Minna toi retiisit, jotka olivat poimitut hänen omasta ryytimaastaan. Kukin sai kolme punaista ja kaksi valkoista. Ruoka maistui mainiolta, aivan toiselta kuin se muuten maistui unessa. Olisinkohan hereillä? En, en, en!

Minna makasi pienessä sängyssään ja minä sohvalla. Makasin niin omituisen pehmeästi ja suloisesti lumivalkoisilla patjoilla.

"Hyvää yötä, äiti kulta."

Äiti kumartui Minnan vuoteen yli, taputti ja suuteli häntä. Minä melkein kuulin, kuinka sydämmeni sykki. Mitä nyt tapahtuisi?

"Hyvää yötä, Marie."

Hän katseli yhtä hellästi minua, suudelmansa oli yhtä lämmin. Kiersin käteni hänen kaulaansa.

"Mitä nuo rukoilevat silmät merkitsevät, pikku Marie?"

"Älä mene vielä pois, viivy vielä hetki, minä niin pelkään herääväni."

"Pikku tyttö raukkani, luuletko unta näkeväsi? Ei tämä ole unta, olet aivan hereillä, mutta koetappa nyt nukkua kauniisti ja herätä vasta huomenna, herätä täällä luonamme. Jumala siunatkoon pientä tyttöäni."

Hän sammutti kynttilän ja meni levolle.

Minä ponnistelin kaikin voimin unta vastaan, peläten herääväni. En ymmärtänyt että siinä oli ristiriita. Mutta kaikesta huolimatta nukahdin kuitenkin ja näin pahoja unia. Dorthe ja äitipuoleni olivat ajavinaan minua takaa. Minä pakenin, mutta he lähenivät lähenemistään. Silloin juoksin taloon, jossa vanha herra asui, piiloutuakseni sinne, mutta hänen palvelijansa seisoi ovessa ja löi minua luudalla päähän, niin että putosin päistikkaa portaita alas ja heräsin.

Kuu paistoi seinälle, molemmille sängyille ja minun päänalaselleni. Kello naksutti. Hiivin hiljaa suurimman sängyn luo, katselin noita kauniita tyyniä kasvoja, painoin huuleni kapeaa kättä vasten, joka lepäsi peitolla, ja rupesin käsittämään, toivomaan, uskomaan, että tämä oli todellisuutta, että olin päässyt onnettomien joukosta onnellisten pariin.

Hiljaa kömmin takaisin vuoteeseeni, ummistin rauhallisena silmäni ja nukuin levollista, virkistävää unta.

"Herää jo, unikeko!"

Minna seisoi täysin puettuna edessäni, kun avasin silmäni ja kummastellen katselin ympärilleni. Hän kietoi pienet pyöreät käsivartensa kaulani ympärille ja sanoi: "Hyvää huomenta, pikku sisko."

"Hyvää huomenta, pieni laiskajaakko! No, missä sinä heräsitkään? Untako näit, vai olinko minä oikeassa? Sanoppa nyt huomenta äidillesi."

"Äidilleni?"

"Niin, äidillesi, etkö tahdo pitää minusta niinkuin omasta äidistäsi?" — Voi, kuinka olin onnellinen, niin onnellinen, että tuntui kuin täytyisi minun kuitenkin vielä lähteä pois, kuin ei tätä mitenkään voisi kauan kestää.

Maito ja voileivät odottivat pöydällä. He eivät tahtoneet ruveta aterialle, ennenkuin uusi lapsi tuli mukaan.

"Aamuisin emme saa retiisejä", sanoi Minna, "sillä muuten ne liian pian loppuisivat".

Äiti — kuinka suloiselta tuntuikaan minusta tuo nimi — vei minut taulun luo.

"Katso häntä tarkkaan, pikku Marie, hän on sinun isäsi. Hän on nyt autuas henki Jumalan luona, mutta rakkaus yhdistää hänet vielä meihin. Hän suostuu kyllä myöskin siihen, että olet tullut minun lapsekseni, siitä olen vakuutettu. Katso, kuinka hänen katseensa on hellä, hänen sydämmensä oli vielä hellempi, ja katso kuinka hänen suunsa hymyilee; hänen huuliltaan ei koskaan kuulunut katkeraa tai valheellista sanaa."

"Joudu, Marie, juoskaamme ulos puutarhaan. Osaatko sinä kastella?"

"En."

"No, minä opetan sinua. Ensiksi täytetään tämä pieni kannu vedellä, näin, ja nyt saat nähdä."

Kastehelmet kimaltelivat lehdillä ja kukkasilla pienessä puutarhassa. Sen jakoi kahtia käytävä, jonka päässä oli huvimaja. Toisella puolen käytävää oli yksinomaan kukkia, toisella parhaasta päästä ruokakasveja. Yhdessä nurkassa kasvoi kirsikkapuu, toisessa kaksi pähkinäpuuta. Minnan penger oli aivan huvimajan vieressä. Siihen oli kylvetty retiisejä ja porkkanoita. Keskellä oli kuihtunut tulpaani, mutta aikoinaan se oli ollut komea. Minna veti maasta porkkanan, pyyhki sen puhtaaksi ja antoi minulle.

"Tuo puoli, jossa kukat kasvavat, on professorin ja kirsikkapuu on myöskin hänen omansa, mutta siinä on tuskin yhtään marjoja enää jälellä, sillä linnut ovat syöneet sen putipuhtaaksi. Hän pitää niin paljon linnuista, ettei ole siitä millänsäkään. Joka aamu antaa hän niille ranskanleivän ja joulupäivänä saavat ne suuren joulukakun. — Tuolla kulkee Mette, hän on sekä meidän että professorin palvelija. Osaatko sinä puhua sormilla?"

Puhua sormilla oli jotakin, jota en laisinkaan voinut käsittää, vielä vähemmin itse sitä tehdä.

"Kuuromykät ihmiset puhuvat aina sormillaan, ja sinäkin voit sen helposti oppia. Katsoppa, tämä on A."

"Mitä on A?"

"Etkö osaa kirjaimia?"

"En."

"No sitten sinun täytyy ensin oppia ne."

Häpesin äärettömästi tietämättömyyttäni. Sill'aikaa tuli Mette lähemmäksi taputtaen käsiään, nauraen ja vääntäen suutansa eriskummallisella tavalla.

Hän ei ollut nuori eikä vanha, pienenlainen kasvultaan, pieni vihreä samettimyssy päässä; pienet silmänsä olivat ystävälliset ja vilkkaat ja liikkeensä erinomaisen ketterät.

Taikauskoisella kauhulla näin minä Minnan asettelevan pieniä sormiaan jos jonkinlaisella tavalla. Mette ilmaisi häntä ymmärtävänsä ja sitten hän vastasi Minnalle. Huomasin, että he puhuivat minusta, ja mieleni teki juosta tieheni, mutta Mette poistui luotamme, ennenkuin ehdin ryhtyä tuumasta toimeen, heittäytyi maahan ja rupesi kukkapenkereitä puhdistamaan.

"Älä sinä pelkää Metteä. Minä pidän hänestä hyvin paljon. Näetkö kuinka hän tuolla ruusua suutelee? Niin hän tekee aina löytäessään jonkun oikein kauniin. Katsoppa tuonne, tuolla näet professorin."

Akkuna avautui ja pitkä, laiha mies, jonka vereviä kasvoja lumivalkea tukka varjosti, tuli näkyviin. Vaalean siniset silmät loistivat tyytyväisyydestä hänen murentaessaan ranskanleipää pieniksi muruiksi, jotka hän heitti alas puutarhaan. Näytti siltä kuin linnut olisivat niitä odottaneet, sillä heti ne kokoontuivat herkullisen aterian ääreen.

"Minna", huusi hän, kun viimeinen muru oli kadonnut, "tahdotko tulla katsomaan poikaani, jonka vihdoinkin olen saanut valmiiksi".

Hänen poikansa oli valmis! Sepä kummalta kuului. En sitä ymmärtänyt, mutta minähän ymmärsinkin niin vähän.

Minna riensi hänen luokseen, nousi ensin penkille, joka oli akkunan alla, astui sitten rohkeasti hänen ojennetulle kädelleen, ja professori nosti hänet siten sisään. Minä jäin ällistyneenä katsomaan hänen jälkeensä.

"Sisaresi on pieni villikissa, Marieni, mutta me emme seuraa hänen esimerkkiään, vaan menemme aina ovesta sisään, emmekä akkunasta."

Äiti otti minua kädestä, ja minusta tuntui niin turvalliselta hänen seurassaan. Menimme sisälle ja äiti koputti ovea, joka oli meidän oveamme vastapäätä.

Pitkä herra tuli ovea avaamaan, pudisti äidin kättä ja nyökäytti päätään minulle. Huone oli meidän huoneemme tapainen, mutta kuitenkin aivan toisenlainen. Siellä oli niin kovin paljon maalauksia ja muita omituisia kapineita, mutta kokonaisuudessaan näytti se kuitenkin kauniilta.

"Hyvää huomenta, hyvä professori. Onko Minna kertonut teille uudesta sisarestaan? Mitä te asiasta arvelette?"

"Joka tapauksessa olisin siihen tyytyväinen, pitäisin sitä jalona tekona, mutta nyt kun te olette sen tehnyt, on se myöskin oikein ja järkevästi tehty, sillä tehän olette järkevin pikku rouva maailmassa."

Professori otti minua leuvasta kiinni, kohotti päätäni ja katseli minua tarkkaan.

"Ole varuillasi, Marie kulta, professori taitaa jo olla aikeissa ottaa sinut mallikseen", virkkoi äiti.

Minä vetäydyin pois. Hän oli varmaankin noitaukko, vaikka näytti niin hyvältä eikä ensinkään muistuttanut niitä noitaukkoja, joista Dorthe oli puhunut.

"Nyt täytyy teidän tulla katsomaan poikaani, hän on aivan valmis."

Painauduin äitiä vasten, sillä tuo valmis poika minua pelotti.

Menimme toiseen huoneeseen, ja minusta tuntui helpotukselta nähdessäni, että se olikin vain maalattu poika, josta puhuttiin. Vähitellen sain rohkeutta oikein tarkastaakin häntä ja kuta kauemmin katselin, sitä elävämmäksi hän kävi.

Se oli köyhä, pieni poika. Hänen pukunsa oli repaleinen, pienet jalkansa paljaat, kätensä ojennettu almua anomaan, mutta se oli vain puoleksi ojennettu, sillä hän ei kernaasti pyytänyt, sen luin hänen suurista, surullisista silmistään, jotka kuitenkin olivat niin täynnä luottamusta, aivan kuin ei kukaan olisi voinut hänen pyyntöänsä vastustaa. Hänen kasvonsa olivat kauniit, herttaiset, mutta sanomattoman surulliset. Hän eli, hän hengitti, — minä en voinut hillitä itseäni, vaan purskahdin itkuun.

"Pieni poika raukka! Ja minulla kun on nyt niin hyvät päivät."

Professori paukutti ilosta käsiään. "Minä kelvoton", huudahti hän, "kun voin iloita hänen kyynelistään. Semmoiset sanat luonnonlapsen suusta ovat paras kiitos ja suloiset kuin ihanin soitto. Tehän itkette myöskin, rouva kulta, mutta minä heittiö vain iloitsen siitä."

"Mielestäni ette koskaan ole maalannut tämän vertaista. Sen nähtyäni iloitsen kaksin verroin siitä, että otin Marien luokseni."

"Taulu tulee riippumaan komeassa juhlasalissa. Eräs ylhäinen mies pyysi minua maalaamaan itselleen taulun, aiheen sain itse valita, ja minä valitsin tämän. Niin innostunut en ole koskaan ennen ollut, kuin sitä maalatessani. On tuntunut kuin korkeampi olento olisi sivellintäni johtanut. Kun kynttiläkruunut valaisevat suurta seuraa, silkkiä, samettia ja kultaa, luovat ne myöskin loisteensa köyhään poikaan, ja hänen rukoileva katseensa on Jumalan avulla herättävä sääliä sydämmissä, joissa se ei ole kuollut, vaan ainoastaan nukkuu."

"Minusta taulu voisi olla vieläkin kauniimpi", sanoi Minna rohkeasti, "jos olisit maalannut hyvän miehen pojan viereen, joka olisi antanut hänelle rahaa, eikä silloin taulu myöskään olisi ollut läheskään niin surullinen."

"Sinä, pikku hupakko", sanoi professori hymyillen. "Eihän kukaan olisi pojalle apua antanut, jos hän jo olisi sitä saanut. Hän edustaa kaikkia köyhiä pieniä poikia, ja hänen pyyntönsä on vuosi vuodelta sama. Hän ei koskaan saa kylläkseen, niin kauan kuin köyhyyttä on maailmassa. — Käykää istumaan, hyvä rouva Staal, tähän isoäidin nojatuoliin. Ette usko, kuinka olen iloinen. Kohottakoot minut sanomalehdissä ylös pilviin tai repikööt minut alas, se on yhdentekevää. Sanokoot vaikka, että taiteeni alkaa palata takaisin lapsuuteen, en siitä välitä. Olen saanut kyllin kiitosta pitkiksi ajoiksi tämän lapsen suusta."

Hän nosti minut toiselle polvelleen ja Minnan toiselle ja rupesi hyräilemään laulua, johon äiti ja Minna yhtyivät. Minä kuuntelin hämilläni ja ihastuksissani.

"Professori Lange, minulla olisi teille muuan pyyntö tehtävä. Tahdotteko mennä Marien äitipuolen luo puhumaan hänen kanssaan, sillä emmehän voi pitää lasta luonamme muitta mutkitta, kuten mitäkin pientä metsän lintua."

"Hän näyttää pikemmin kesyltä linnulta, hyvinkin kesyltä. Missä sinä asuit, pienokaiseni?"

Minut valtasi sanomaton pelko. Voi, he varmaankin lähettäisivät minut takaisin taas, kun saisivat tietää, missä äitipuoleni asui. En siitä syystä uskaltanut sitä sanoa, vaan olin uppiniskaisesti vaiti.

"No, mutta miksi et vastaa? Onko lapsi järjiltään? Katsoo minuun aivan kuin luulisi minun aikovan häntä pettää."

"Älkää huoliko pahastua, häntä on varmaankin usein petetty. Katsoppas minuun, Marie, etkö usko, että minä sinusta pidän, luuletko että tahtoisin sinusta erota juuri kun olen sinut saanut? Ethän toki voi minua epäillä, vaan luotat minuun? Missä sinä asuitkaan?"

"Adelgaden varrella n:o —, ylhäällä pihan puoleisessa ullakkohuoneessa."

"Te olette tuhattaituri, rouva Staal! Nyt minä lähden sinne kiireimmän kaupalla vapauttaakseni pienen epäilijämme pelosta."

Hän ei kuitenkaan palannut ennenkuin iltapäivällä. Hän oli tavannut tuttavia, ja kello oli neljä, vaikka hän ei luullut sen vielä olevan kahtatoistakaan. Äitipuoleni ei ollut pannut vähintäkään vastaan, vaan oli päinvastoin ilolla suostunut.

"Mutta se toinen", sanoi hän, "sepä vasta oli kummallinen otus, hyvin kummallinen. Eikö hän osannut ennustaa korteista?"

"Ei."

"No, entä kahvipavuista? Aivan varmaan hän sen tempun taitaa."

En häntä oikein ymmärtänyt, mutta vastasin kuitenkin kieltävästi.

"No niin, ellei hänen olisikaan tapana ennustaa, on maailma kuitenkin näkevä hänet povariakkana, sen minä takaan. — Tässä on lapsen kasteentodistus."

Äiti otti häneltä keltaisen, rypistyneen paperin, luki sen, silitti sen ja kätki lippaaseen.

En tiennyt mitä paperi sisälsi, mutta pelkäsin sitä. Se oli minusta kuin viimeinen side minun ja menneisyyden välillä. Olisin sydämmestäni suonut, ettei sitä olisi ollut olemassa. Vielä kauan sen jälkeenkin musteni mieleni joka kerta kun muistin tuon keltaisen, lippaaseen kätketyn paperin.

KOLMAS LUKU.

Minä olin hyvin herkkätuntoinen lapsi. Olin taipuvainen kuin vaha sen käsissä, jota rakastin. Jos pahat ihmiset olisivat minulle hellyyttä osottaneet, olisin tullut heidän kaltaisekseen pahaksi ihmiseksi. Mutta uuden äitini vaikutuksen alaisena koetin parastani ollakseni huomaavainen ja hyvä, ja kuitenkin piili sydämmellisessä rakkaudessani häneen pahan, kateuden tunteen siemen, joka Jumalan kiitos kuitenkin vähitellen kokonaan tuli tukahutetuksi.

Jos äiti olisi kohdellut Minnaa suuremmalla hellyydellä kuin minua, olisin tuntenut katkeruutta ja vihaa tuota herttaista pientä tyttöä kohtaan, joka jakoi kaikki kanssani, mutta äiti kohteli meitä molempia aivan samalla tavalla. Suurimmallakaan tarkkaavaisuudella en voinut huomata eroa, päinvastoin hän melkein enemmän piti huolta minusta, jota oli niin kaikin puolin laiminlyöty. Nytkään, kun asiaa tarkemmin ajattelen, en luule hänen tehneen sitä yksinomaan velvollisuudentunnosta. Velvollisuudesta voi ihminen tosin yleensä käyttäytyä samalla tapaa, mutta sattuu tapauksia, jolloin rakkaus kuitenkin pyrkii ilmi. Luulen että hänen säälinsä köyhää lasta kohtaan oli niin syvä, tarkoituksensa pitää siitä huolta niin vilpitön, että hän heti sulki sen sydämmeensä, kuin olisi se ollut hänen omansa, ja todella sitä myöskin rakasti kuin omaa lastaan. Mutta vaikka hartaasti toivoin, ettei äiti tekisi eroitusta meidän välillämme, vaadin kuitenkin, että muut asettaisivat Minnan etusijaan. Selvään huomasin ja huomasin sen ilokseni, jopa erityisellä ylpeydelläkin, että hän oli kaikin puolin minua etevämpi. Äiti opetti minua lukemaan ja auttoi Minnaa opettamaan minua leikkimään, ja minä opettelin kumpaakin taitoa parhaasta päästä tehdäkseni heille mieliksi sekä osottaakseni kiitollisuuttani. Mutta pian rupesivat leikit minua miellyttämään, ja ensi vaikeudet voitettuani myöskin luvut. Huomasin vähitellen että tyhjään pieneen päähäni mahtui koko joukko tietoja.

Kuinka sanomattoman suloiselta tuntuikaan omistaa koti, herttainen, lämmin koti. Kuinka äiti aina oli lempeä ja tyytyväinen, kuinka vilkas ja iloinen Minna. Kuinka hän oli ystävällinen ja kultainen varhaisesta aamusta myöhään iltaan, mitä kaikkea hän keksikään, miten hän lauloi ja tanssi; läksyjänsä hän vain ei aina osannut, ja ne osasin minä.

Meten auttamana valmisti äiti itse ruokamme, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin maistui niin mainiolta. Silloin en sitä pitänyt yksinkertaisena, mutta sitä se oli, ja yksinkertaiset olivat vaatteemmekin, vaikka olivatkin aistikkaat ja sievät.

Huomasin pian, että Mette vaihtoi rahaksi hienot, kauniit käsityöt, joita äiti valmisti. Minua hiukan ihmetytti, että semmoinen oli tarpeen onnellisten ihmisten oloissa, mutta koska työ näytti äidistä tuntuvan hupaiselta, en sitä sen enempää ajatellut.

Paremmalla tavalla ei lapsille koskaan ole opetettu uskontoa kuin meille. Äidin oman sydämmen oli uskonto kauttaaltaan täyttänyt. Jumalan sana oli hänen lakinsa, sen mukaan hän toimi, siitä etsi lohdutusta ja neuvoa, Kristus oli hänen herransa, jonka kautta hän rohkeasti, täynnä rakkautta, kiitollisuutta ja kunnioitusta lähestyi Jumalaa. Hän opetti meille, että olemme matkamiehiä, ja että oikea kotimme on taivaassa, ja me uskoimme sen, siksi että hän sen sanoi, vaan kenties vielä enemmän siksi, että hän sen elämällään todisti.

Äiti ja professori kiistelivät monesti totuudesta, puoleksi todella, puoleksi leikillä. Äidin mielestä tuli olla ehdottomasti totuudenmukainen. Professori ei pienessä hätävaleessa mitään pahaa nähnyt, mutta äiti oli järkähtämätön.

"Ei suinkaan, ei pienintäkään hätävaletta, sillä se juuri osottaa, kuinka totuutta halveksitaan, kun ei tahdota kärsiä vähintäkään ikävyyttä, ei edes pientä hämmästystä, vaan mieluummin poiketaan totuudesta. Sitä paitsi täytyy ihmisen, joka ei koskaan tahdo valehdella, siitä syystä myöskin käyttäytyä paremmin kuin muut. Hätävale ei kuitenkaan ole pahin valeen muoto, vaan pahin on mielestäni teeskentely."

"Niin minustakin", huudahti professorimme, jota todellakaan ei voinut siitä viasta soimata.

Mette oli ainoa ystävistäni, joka ei minuun oikein luottanut. Hän katseli tarkkaan, etten ottanut mitään puutarhasta, varoitti useita kertoja äitiä pitämään huolta hillopurnukoista ja sokerista ja luuli aina, että minulla oli joku kepponen tekeillä, vaikkei koskaan semmoista keksinyt. En ollut siitä Metelle vihoissani, päin vastoin se minua melkein huvitti, sillä omatuntoni oli siinä suhteessa aivan puhdas.

Meten rakkaus kukkiin oli todellakin liikuttava. Hän puheli niille omalla tavallaan, ilman sanoja. Kun ne menestyivät ja olivat kauniit, taputti ja suuteli hän niitä. Rumille kukkasille hän heristi sormea ja puolikuihtuneita, heikkoja kasveja katsellessaan hän sääliväisestä pudisti päätään.

Kesällä olivat hänen kukkaruukkunsa ulkona puutarhassa, talvella akkunoissa ja hänen omassa pienessä huoneessaan pöydillä ja tuoleilla. Vuosi vuodelta ne lisääntyivät, ja vuosi vuodelta kävi hänen huoneensa hänelle itselleen ahtaammaksi. Hän oli hyvin kiintynyt professoriin, mutta piti häntä kuitenkin hiukan pilanansa. Hän oli hullunkurisin mies taivaan alla, sen Mette taisi todistaa, ja silloin liikkuivat hänen sormensa vikkelämmin kuin vikkelin suu.

Mette oli kerran perinyt pienen rahasumman, ja koska hän sitä paitsi tuskin kulutti puoltakaan palkkaansa, oli hänellä säästössä koko joukko rahoja, joita hän säilytti vanhoissa sukissa. Nuo pussit olivat hänen suurin ilonsa. Hän nimitti niitä hyviksi vanhuudenpäivikseen. Pankkiin ei hän tahtonut niitä panna, sillä se olisi ollut näiden hukka, ei niitä sen koommin enää koskaan olisi saanut nähdä, arveli hän. Ei hän myöskään olisi tahtonut ostaa obligatsiooneja ja saada niistä vuotuisia korkoja, sillä sen verran oli hänellä selvillä, ettei keinotteluihin ollut hyvä ryhtyä; jos niihin ryhtyi, oli kyllä pian yhtä köyhä kuin kirkon rotta. Eivät hyödyttäneet äidin ja professorin vakuutukset. Hyvät vanhuuden päivät jäivät kuin jäivätkin Meten piironginlaatikkoon.

Raskas menneisyyteni jätti minuun jälkiä pitkiksi ajoiksi. Vaikka olinkin sanomattoman onnellinen, olin kuitenkin hiljainen lapsi, sillä minua vaivasi yksi huoli, nimittäin epämääräinen pelko siitä, ettei tätä onnea voinut pitkältä kestää. En ollut avosydämminen ja vallaton kuten Minna, vaan arka ja umpimielinen. Minnaa rakastin sydämmestäni, mutta äitiä vielä syvemmin. Hän veti minua vastustamattomasti puoleensa, ja sitä paitsi tunsin, että hän tiesi miltä suru tuntui ja sen vuoksi ymmärsi minua paremmin kuin pieni sisareni, joka näki maailman ja ihmiset mitä ruusunpunaisimmassa valossa.

Usein leikki äiti kanssamme iltasin. Hän oli silloin aivan kuin lapsi.

"Joku kolkuttaa ovea", huusi Minna eräänä iltana. Samassa astui huoneeseen keskikokoinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja syvä vako kulmakarvojen välissä.

"Hyvää iltaa, hyvä pastori Skau, mitä ajattelettekaan minusta, kun olen aivan hengästynyt hippasilla olosta."

"Ajattelen", vastasi hän ja hänen silmiinsä tuli sanomattoman lempeä ilme, "sitä mitä aina ajattelen tänne tullessani, että täällä on pieni satama, jonne maailman myrskyt eivät pääse tunkeutumaan".

Hän istui sohvaan ja puheli hiljaa äidin kanssa.

"Tule tänne, Marie!"

Pastori Skau nosti minut syliinsä. "Iloitsen vilpittömästi siitä, rouva Staal, että tämä lapsi nyt on hyvässä turvassa. Te olette tehnyt kauniin teon. Hän näyttää hyvältä pieneltä tytöltä, hiukan alakuloiselta kenties, mutta se kyllä katoaa. — Minäkin olen masentunut, ja teidän täytyy minua lohduttaa, kuten niin usein olette tehnyt. Olen väsynyt, ja omatuntoni minua siitä soimaa. Seurakunnassani maalla tiesin saavani aikaan paljon hyvää, mutta täällä en edes varmuudella tiedä, toimitanko mitään. Jumala tietää että koetan tehdä parastani, mutta turmelus ja pahuus, jota näen ympärilläni, tekee sydämmeni sairaaksi."

"Menkäämme ulos puutarhaan", kuiskasi Minna korvaani. — Sisään palatessamme oli syvä vako pastorin kulmakarvojen välistä melkein kadonnut, ja väsynyt ilme oli väistynyt lujan ja innokkaan ilmeen tieltä.

Melkein joka päivä, kun oli kaunis sää, menimme me Frederiksbergin puistoon. Äidillä oli työ mukana ja hän istui penkillä siimeksessä meidän telmiessä nurmikolla. Kun oli hyvin lämmin, joimme lasillisen vettä lähteestä. Sitä vartioiva vanha punasilmäinen eukko nyökkäsi aina meille ystävällisesti päätään. Näytti siltä kuin hän olisi meistä pitänyt. Hän huuhtoi äidin lasia tavallista huolellisemmin, aivan kuin olisi tahtonut teossakin ystävyyttään osottaa. Välistä ostimme häneltä hunajakakun joutsenia varten Sepä vasta oli hauskaa! Ne olivat mielestämme verrattoman kauniita eläimiä. Minna taputti käsiään, ja äiti kertoi meille sadun rumasta ankanpojasta.

Eräänä sateisena, synkkänä joulukuun päivänä ryntäsi Minna sisään huutaen: "Äiti, Karen on täällä, ja Jens Peter on mukana. Nyt saat nähdä Karenin, Marie!"

Riensimme ulos eteiseen, jossa nuorenlainen, punaposkinen maalaisvaimo ja pieni, melkein valkotukkainen poika eväsvakka kädessä pudistelivat sadevettä päältään.

"Voi, kuinka on hauska nähdä teitä taas, rouva hyvä. Ota lakki päästäsi, Jens Peter! Niin, päältäpäin me vain märkiä olemme, ei vesi ole päässyt läpi tunkeutumaan."

Karen avasi ison, ruudukkaan sateenvarjonsa ja asetti sen nurkkaan, jotta vesi valuisi pois; hän pudisti sen jälkeen vihreätä, kotitekoista, villaista päällystakkiansa isoine raskaine kauluksineen ulos ulko-ovesta ja ripusti sitten sen naulaan.

"Pyyhi nyt jalkasi, Jens Peter, paremmin vielä, poika, no, ja ojenna sitten rouvalle vakka. Pitäkää hyvänänne muutamat omenani ja juustoni. — Voi tuota lasta, kuinka hän on herttainen."

Karen nosti Minnan käsivarrelleen ja suuteli häntä.

"Mene Meten luo, pikku Marie, ja pyydä häntä panemaan kahvivesi tulelle", virkkoi äiti.

Arvasin että minut lähetettiin pois, jotta äiti voisi puhua minusta Karenin kanssa, ja kun palasin, näinkin hyvin vakavan ilmeen äidin kasvoilla ja tavallista tummemman punan hänen poskillaan. Karen koetti näyttää ystävälliseltä.

"Tietysti on jokaisella lupa käyttää omaansa kuten itse tahtoo, mutta minulla on nyt omat arveluni asiasta. Tuleppa tänne pienokainen, jotta saan sinua katsella! No, näytäthän sinä siivon tapaiselta, mutta muista myöskin käyttäytyä hyvästi, kun sinua köyhää lasta semmoinen onni on kohdannut ja opetustakin saat päälle päätteeksi. Älä koskaan unohda, mikä olet ollut, ja ole aina rouvalle kiitollinen."

"Marien tulee olla Jumalalle kiitollinen, kuten minäkin olen Hänelle
Mariesta kiitollinen."

Karen pudisti päätään, mutta onneksi keskeytti professorin tulo tämän jotensakin ikävän kohtauksen. Hän riemastui Karenin nähdessään ja vei hänet heti huoneeseensa uusimpia taulujaan katselemaan.

"Ne ovat kaikki kauniita", kuului Karenin jokseenkin pintapuolinen arvostelu.

"Te olette aivan entisellänne, herra professori, te pysytte aina nuorena, yhtä nuorena kuin olitte rouva-vainajan aikana. Muistatteko kuinka olin teille suutuksissani, kun te nukahditte jättäen kynttilän palamaan tai kun lattialla oli sikarintuhkaa tai likaisten jalkojen jälkiä. No, kyllähän minä toruin, mutta jälestäpäin kaduin ja sitten laitoin teille hyvitykseksi mielikakkujanne. Linnutkin saivat niistä osansa, muutenhan ne eivät olisi teille maittaneetkaan. Niin, lapsi te olette aina ollut."

Äiti ja professori nauroivat noille vanhoille muistoille. Karenkin nauroi, ja vähitellen tuo kelpo nainen kokonaan leppyi. Hän katseli minua, nyykäytti päätään ja sanoi:

"Sinä olet kiltti pikku tyttö, ja hauskaa on että toinen on saanut sinut leikkitoverikseen. Kun tulet kesällä Farum'iin meitä tervehtimään, niin saat nähdä, että Jens Peter kotona on toinen mies kuin täällä, jossa hän mykkänä seisoa töllöttää."

Kun kahvi oli juotu mitä hupaisimman mielialan vallitessa, puki Karen suuren vihreän päällystakkinsa taasen ylleen ja sulki sateenvarjon, ja sitten Karen ja Jens Peter sanoivat jäähyväiset, äidin luvattua kirjoittaa heille pari päivää ennen tuloamme.

"Haudoille viedään kyllä tuoreet kuusiseppeleet joulupäivänä", virkkoi
Karen viimeiseksi.

"Kenenkä haudoille?"

"Isän ja isoäidin haudoille. Hän oli oikeastaan isoäidin äiti, mutta minä sanon häntä aina isoäidiksi, sillä niin sanovat professori ja äiti. Karen oli hänen palvelijanaan kaksitoista vuotta, ja sen vuoksi me pidämme hänestä niin paljon."

"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa lapset hetkeksi huostaanne, professori Lange", pyysi äiti jouluaattona, työntäen meidät sisään hänen huoneeseensa, "mutta huoneessanne pitää olla oikein pimeä".

Salaperäisen näköisenä sammutti professori lampun, veti alas akkunaverhon ja asetti varjostimen uunin eteen.

"Nyt on täällä pimeätä, eikö totta? Nostan teidät kummallekin polvelleni, kas niin, ja sitten ajattelemme oikein hartaasti pientä Jeesus-lasta seimessään, tähteä, joka johdatti kolmea pyhää kuningasta, ja enkeleitä, jotka ilmestyivät paimenten luo."

"Tulkaa sisään!"

Me tulimme häikäisevään valomereen. Kuinka ihmeellisen ihanalta näytti tuo viheriä kuusi punaisine ja valkoisille kynttilöineen ja monine pienine liekkeineen! Minnakin jäi aivan äänettömäksi ihmetyksestä, mutta vain hetkeksi.

Isän kuvaa ympäröi vihreä seppele, johon oli kiinnitetty kolme ruusunnuppua. Ne oli Mette kasvattanut pienessä huoneessaan ja lahjoittanut äidille.

Karenin omenat näyttivät niin koreilta. Me saimme poimia sekä ne että kirjavissa verkoissa riippuvat pähkinät, jotka olivat omissa puissamme kasvaneet. Saimme molemmat hamekankaan äidiltä lahjaksi. Professorilta saimme Andersenin sadut sekä suklaa-ukon kumpikin. Äiti lahjoitti Metelle uuden vihreän samettimyssyn ja esiliinan. Professorille oli hän kutonut kauniin kaulahuivin. Semmoisen hän sai joka vuosi, sillä kevätpuoleen kadotti hän aina viimeksi saamansa.

"Vapahtaja on syntynyt", sanoi äiti, "mutta onko hän syntynyt meitäkin varten? Paras joululahja on tieto siitä, että hän on päässyt voimakkaammin vaikuttamaan sielussamme, että olemme tulleet lempeämmiksi ja nöyremmiksi. Siinä on todellinen joulu-ilo. — Pikku Marie, olen nähnyt monen hyvän ominaisuuden sinussa versovan, mutta eräässä kohden täytyy minun sinua muistuttaa: Meitä rakastat sinä hellästi, mutta vierailta on pieni sydämmesi melkein suljettu. Et ole siihen itse syypää, mutta Jumalan avulla on sinun koetettava siinä suhteessa muuttua. Sinä, Minnaseni, olet paljoa vähemmän itsepintainen kuin ennen. Toivon voivani ensi vuonna sanoa, että myöskin olet lujaluontoisempi."

"Entä minä", kysyi professori, "ettehän toki minua unohda".

"Tuskinpa minun sopinee teille neuvoja antaa ja sitä paitsi, ihaillessa jaloja ominaisuuksianne, huomaa teissä ainoastaan lapsen vikoja."

"Eipä niinkään, tunnen itse paremmin itseni. Ajatelkaa vain hätävalettakin, josta en voi luopua. — Te piditte yhtä kaikki hyvän puheen. Minä olen nyt pitänyt jumalanpalvelukseni, ja joulu on tullut sydämmeeni. Kun menen Herran huoneeseen, on siellä paljon semmoista, joka estää minua tarkkaavaisesti kuuntelemasta saarnaa, olkoonpa se kuinka kaunis tahansa. Jos sitoisin peitteen silmilleni, olisi minulla ehkä saarnasta hyötyä. Luonto on minun kirkkoni, mutta sielläkin vierottavat luodut liiaksi sydämmeni Luojasta. Kun oikein tahdon mieltäni ylentää, menen ulos yön hiljaisuuteen katselemaan tähtitaivasta, syvennyn siihen kokonaan, ja kun silloin ajattelen, että jokainen tähti on pallo ja monet niistä ovat maanpalloa monin verroin suuremmat, tunnen selvästi äärettömän vähäpätöisyyteni, mutta tunnen samalla itsessäni jotakin, joka ei voi kuolla, ja minä notkistan polveni kiittäen ja ylistäen kaikkisuuden Herraa siitä, että olen saanut kuolemattoman sielun."

Viimeinen pieni kynttilä sammui, kun hän vaikeni. Mette avasi oven ruokahuoneeseen, jossa riisryynipuuro höyrysi pöydällä. Häntä oli pyydetty aterioimaan kanssamme, josta hän iloitsi koko sydämmestään.

"Niin", sanoi professori, kun ateria oli päättynyt, "olemme viettäneet täällä ihanasti joulujuhlaa. Nyt on minun lähdettävä suureen seuraan sitä toisella tavalla viettämään."

En saanut pitkään aikaan unta, sillä olin niin virkeä ja iloinen. Rukoilin hartaasti Jumalaa että seuraavaksi vuodeksi oppisin rakastamaan kaikkia ihmisiä, kuten äiti tahtoi. Kellon lyödessä kaksi, tuli professori kotiin. Kuulin hänen vääntävän avainta ovessaan ja hyräilevän:

Vier Elemente
Innig gesellt —

Sen jälkeen vaivuin uneen.

Seuraavana aamuna ennen kirkkoon menoa olimme me professorin luona katselemassa, kuinka hän murensi linnuille ison joulukakkunsa.

Uudenvuoden päivänä tuli pastori Skaun rouva meitä tervehtimään. Hän oli hyvin koreassa puvussa, ja suuri töyhtö huojui hatussa. Hänen kasvoillaan oli imelä ilme, joka ei minua miellyttänyt.

Äiti näytti niin hienolta ja kauniilta mustassa silkkipuvussaan kirjavan rouva Skaun rinnalla. Vieraan rouvan teeskennelty käytös sai sen lisäksi äidin luontevuuden ja vaatimattomuuden niin selvästi näkyviin.

Rouva Skau hyväili Minnaa lakkaamatta, mutta minusta tuntui, kuin olisi hän tehnyt sitä enemmän neuvottomuudesta kuin ystävällisyydestä. Hän ei tiennyt mitä sanoisi äidille, syystä ettei heidän välillään ollut minkäänlaista hengenheimolaisuutta.

"Minun täytyy välttämättömästi saada puhutella rakasta professoriamme", sanoi hän, "hän on meille uskoton, ei koskaan käy luonamme, vaikka hänet kerta kaikkea on kutsuttu joka sunnuntai-illaksi. Vieraamme toivovat aina hänen tulevan, mutta turhaan. Hän on niin verrattoman omituinen ja rakastettava."

"Marie, käy pyytämässä professoria tänne."

"Hyvä, että tulit minua varottamaan, pikku Mie", vastasi professori, kun kerroin hänelle, että rouva Skau mielellään tahtoisi häntä tavata, "kulkisin vaikka kymmenen peninkulmaa välttääkseni sitä akkaa. Vai pitäisi minun tulla hänen vieraitansa huvittamaan kuin minkäkin papukaijan tai muun ulkomaaneläimen! — Minä en ole kotona, mutta sitä et sinä saa sanoa, koska se ei ole totta, vaan sen voi Mette toimittaa".

Meten suu vetäytyi leveään hymyyn, kun asia hänelle selitettiin, ja hän kiiruhti tavattoman vikkelästi äidin luo.

"Täytyy minun toki kuitenkin ennen lähtöäni pistäytyä suuren miehemme huoneeseen katsomaan hänen uusimpia taulujaan", kuulimme rouva Skaun sanovan käytävässä.

Hän rupesi vääntämään lukkoa, mutta professori työnsi hirveällä kyydillä salvan eteen.

"No, nyt vasta hän on saanut kouraantuntuvan todistuksen siitä, kuinka omituinen ja rakastettava tuo suuri mies on. — Toru minua vain, pikku Mie, olen sen rehellisesti ansainnut."

"Tahdotteko nähdä viimeisen työni?" kysyi professori eräänä kevätpäivänä. Olimme hyvin uteliaita, sillä hän oli vastoin tavallisuutta pitänyt ovea lukossa sitä maalatessaan.

En koskaan unohda miten kauhistuin sen nähdessäni. Se esitti meidän huonettamme Adelgaden varrella, siinä näkyi akkuna, kolmijalkainen tuoli, suuri vuode olkineen ja ryysyisine peittoineen. Vanha Dorthe istui ilmi elävänä vuoteenreunalla, edessään pöytä ja sillä nuuskarasia. Pullonsuuhun pistetty kynttilänpätkä valaisi himmeästi korttipeliä, joka oli pöydällä levällään. Dorthen silmät loistivat, hänen suunsa sopotti, etusormi oli koholla kuten tavallisesti hänen puhuessaan. Kaunis nuori palvelijatar kori käsivarrella seisoi hänen edessään. Hän oli kalpea ja säikähtynyt, ja katse oli hänellä tähdättynä Dorthen huuliin, jolta ennustus kuului.

Taulu oli niin luonnollinen, että rupesin vapisemaan, ja kun olin sitä jonkun aikaa katsellut, syöksyin pois meidän huoneeseemme ja piilouduin pöydän alle.

"Tule esiin, pikku Mie! Et usko, kuinka paljon sinusta pidän. Eipä todellakaan liene ketään ihmistä, johon tauluni tekisivät syvällisempää vaikutusta. Sinähän oikein vapiset ruman Dorthen nähtyäsi. Olet kelpo tyttö eikä sinun tarvitse pelätä, sillä pian minä hänet tästä talosta karkoitan. Charlottenborgiin on hänen paikalla lähdettävä."

Eräänä päivänä tuli pastori Skau pienen tyttärensä kanssa noutamaan Minnaa ja minua taulunäyttelyyn. Siellä oli paljon kauniita tauluja, mutta ei mikään vetänyt vertoja professorimme kerjäläispojalle. "Se on paras teos koko näyttelyssä", sanoi suurella varmuudella muuan lihava herra, jolla oli silmälasit nenällä. Minna vilkutti minulle silmää, ja me tunsimme itsemme hyvin ylpeiksi ja iloisiksi. Kuuluihan taulu tavallaan meidän perheeseemme.

Muuan rikas englantilainen, joka kulki ympäri salia ankaran arvostelijan näköisenä ja moitti kaikkea, joutui aivan haltioihinsa nähdessään Dorthen kuvan. Hän osti sen heti paikalla ja jo saman viikon kuluessa vei hän sen mukanaan Englantiin. Minut oli niin kova pelko vallannut joka kerta kun sen näin, että tuntui suloiselta tietää sen olevan kaukana poissa.

Rauhallisesti ja säännöllisesti kuluivat päivät. Olin sanomattoman onnellinen ja hyvin ahkera, niin ahkera että pian saavutin sisareni.

"Saammeko sen itsellemme? Saammeko tehdä sitä?" pyyteli Minna monet kerrat päivän kuluessa.

"Marie, miksi sinä et koskaan mitään pyydä?"

"Minähän saan kaikki, mitä toivon."

"Hän ei todella usein pyydä", huomautti professori Lange, "mutta hän sopisi kuitenkin mainiosti rukoilevaksi lapseksi. Olen ajatellut maalata hänet siksi ja Minnan enkeliksi, joka liitelee ilmassa hänen yläpuolellaan."

"Älkää toki sitä tehkö? Minna ei ole mikään enkeli, ja Marie rukoilkoon ainoastaan yksinäisyydessä eikä kaikkien nähden. Älkää todella sitä tehkö."

"No, olkoon menneeksi sitten, rouva Staal, koska te kerta ette sitä hyväksy, olette varmaankin siinä oikeassa, sillä tehän olette aina oikeassa. Minun on usein tehnyt mieli maalata teidät, mutta en usko siihen kykeneväni. Teidän kasvonpiirteenne ovat ristiriidassa ilmeen kanssa, joka niissä kuvastuu. Joka kerta kun luotte minuun katseenne, hämmästyttää se minua. Silmienne lapsellinen, lempeä, tahtoisin miltei sanoa nöyrä ilme ei sovi säännöllisiin, melkeinpä ylpeisiin piirteisiinne."

"Jos todellakin niin on laita, kuin sanotte, niin ihmistuntijahan voi lukea elämäni historian kasvoistani."

Professori meni äidin luo ja painoi suudelman hänen kädelleen. Minä katselin äidin kauniita piirteitä ja vielä paljoa kauniimpaa ilmettä, ja koetin turhaan vaivata päätäni lukeakseni niistä hänen historiansa.

Joka kevät oli professorilla tapana kotimaassa ollessaan tehdä pitempi ajeluretki.

"Nyt on pyökkeihin lehti puhjennut, tänään on meidän lähdettävä."

Hetken kuluttua pysähtyivät wieniläiset vaunut oven edustalle, ja me kiidimme niissä pois. "Minä vihaan ajatusaikaa", sanoi professori.

Miten olimme iloisia niillä retkillä. Mette istui ajurin vieressä, kääntyi tuon tuostakin meihin päin nyykäyttäen päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Ajoimme tavallisesti pitkin Strandvejen'iä Klampenborg'iin ja sieltä Eremitagen'iin. Kaunis oli linnan suuri sali komeine seinineen, kattoineen ja lattioineen, mutta vielä kauniimpaa oli puiston takaisella pienellä kummulla, josta ranta pilkisti esiin vaalean vihreän metsän takaa, ja jolta ylt'ympärillä kasvavat kukkivat orjantappurapensaat näyttivät suurilta lumipalloilta. Linnan toisella puolen oli kauriita laitumella pienen lammikon partaalla. Minna alkoi juosta niitä kohden, mutta niin nopsajalkainen kuin hän itse olikin, pääsivät ne häntä kuitenkin pakoon, pysähtyivät sitten jonkun matkan päähän, keikistelivät ja kohottivat sarviaan.

Kuljimme sitten villatehtaalle johtavaa kaunista polkua. Äidillä oli lasi mukanaan, ja sillä me joimme lähteen metallikirkasta vettä. Sitten tirkistelimme tehtaan akkunasta sisään. Kuinka siellä jyrisi ja leimusi. Miesten voimakkaat vartalot näyttivät aivan mustilta liekkien valossa.

"Ihmisraukat!" virkkoi äiti. Minna nyykäytti heille päätään, ja professori oli keskittänyt koko sielunsa silmiin, painaakseen kuvan unohtumattomasi mieleensä. Sen jälkeen ajoimme Rungsted'iin. Äiti kävi hyvin surumieliseksi Ewald'in kummulla, ja professorin silmät kyyneltyivät hänen ajatellessaan tuota onnetonta suurta runoilijaa. Vedbäk'in ulkoravintolassa joimme teetä. Tuli puheeksi Tyko Brahe. "Toiste lähdemme Hveen'iin", sanoi professori, mutta siitä ei koskaan kuitenkaan mitään tullut. Minna halusi lähteä Ruotsiin, Norjaan, Islantiin, mutta sitä ennen hän tahtoi käydä Möenillä ja Italiassa.

"Minä vien sinut mukanani", sanoi professori leikillään, "Marie saa jäädä kotiin äidin turviin".

Elokuussa oli äidin aina tapana matkustaa Farum'iin. Silloin vallitsi aivan toisenlainen mieliala. Äiti oli hiljainen, ja professori Langekin surumielinen, milloin hän liittyi seuraamme. Minnalla ja minulla oli kummallakin seppele sylissä, jotka Mette oli sitonut puutarhan kauneimmista kukista oman erikoisen, mutta kuitenkin hauskan makunsa mukaan. Me astuimme alas vaunuista Fiskebäkin talolla ja juotuamme siellä lasillisen maitoa pienessä puutarharakennuksessa, jossa komeat merkkausliinat upeilivat kehyksissään, läksimme kulkemaan kapeata, rantaa pitkin kiemurtelevaa polkua Farumin tilalle.

Täällä oli niin kaunista, ettemme me lapset voineet pysyä vakavina. Vilja lainehti tuulessa, linnut visertelivät iloisesti, Minna poimi ruiskukkia ja lauleli. Minä yhdyin lauluun, mutta äiti ja professori kävelivät hitaasti jälessä ja puhelivat menneistä ajoista.

Jens Peter seisoi keskellä kylää kasvavan jättiläispuun alla, heilutti lakkiaan meidät nähdessään ja riensi sitten kotiinsa ilmoittamaan tuloamme.

Karen ja hänen miehensä, Peter Larsen, tulivat portilla meitä vastaan.
Kahlekoira haukkui, kanat ja ankat nostivat hirveän melun, ja kolme
pientä poikaa, jotka olivat vielä ujompia ja vaaleampitukkaisia kuin
Jens Peter, pisti päänsä puoleksi ovesta ulos.

"Niin, lapsivekaroita meillä kyllä on riittämään asti", huomautti Karen, "Per on hyvillään siitä, että ovat poikia, jotta hän aikaa myöten saa heistä miehiä. Minä sitä vastoin kernaasti soisin, että ainakin yksi olisi tyttö."

Peter Larsen puheli äidin kanssa koettaen parastaan, ja kun sanoja milloin puuttui, vei hän tuon tuostakin ison verevän kätensä liinaiseen tukkaansa, saaden sen aivan pörröiseksi. Professori jutteli Karenin kanssa keittiössä, ja Jens Peter näytti meille kaikki talon merkillisyydet.

Suuren tuvan isolle laatikkokirstulle oli asetettu pitkä jono kuppeja, joille oli piirretty mille "Iloista juhlaa", mille "Toivotan onnea", yhtä nerokkaasti kuin vaihtelevasti. Ne olivat Peter Larsenin Karenille antamia syntymäpäivälahjoja. Ne kun laski tiesi tarkkaan, kauanko he olivat olleet naimisissa.

Vasta sitten kun olimme syöneet sianpaistia, viiliä ja omenaviipaleita, juoneet kahvia, nähneet kaikki Karenin myssyt, vaatteet ja kotona kudotut kankaat, ja sen jälkeen kun Peter Larsen oli näyttänyt meille vasikat ja pienet porsaat, pääsimme vihdoinkin lähtemään hautausmaalle.

Siellä seisoi kaksi valkoista ristiä, joita ympäröi kaunis puksipensas-aita. Niiden yli levitti komea riippasaarni tuuheat lehvänsä. Minna Gjertrude Staal, 82, Harald Staal, 29 vuotta, isoäiti ja pojanpoika. Minä menin isoäidin ristin juurelle, painoin poskeni sitä vasten ja ajattelin, tokko hän tahtoisi omistaa minut, vieraan, omakseen. Isä sen kyllä tekisi, mutta suostuisiko hän?

Äiti ripusti seppeleen kummallekin ristille. Professorilla oli kyyneleet silmissä. Sen jälkeen kävelimme pappilan mäelle ja ajoimme sieltä kotiin. "Tämä on ollut ihana päivä", virkkoi äiti. Minua se ihmetytti, sillä olihan hän ollut niin surumielinen.

Yhtä rauhaisaa kuin oli meidän elämämme, yhtä rauhattomasti kului ystävämme ja asuintoverimme professori Langen elämä. Juuri kun luuli hänen varmasti pysyvän kotona, valtasi hänet äkkiä matkustamisen halu, ja pois hän lähti. Mutta kun häntä vähimmin arvasi odottaa, oli hän jo taas palannut. Jokin kirje tai tutut kasvot olivat herättäneet hänessä koti-ikävää, ja mikäli mahdollista seurasi hän aina mielijohteitaan. Aina oli hän hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Harva oli häntä vilkkaampi ja innokkaampi. Usein kuulikin hänen sanovan, että voisi luulla nuorilla tätä nykyä olevan vettä suonissaan veren sijasta, niin levollisia ja hidasluontoisia he ovat. Hänen sydämmensä oli ystäville aina avoinna, yhtä avoinna kuin kukkarokin, milloin siinä jotakin oli. Salaisuutta ei hän voinut säilyttää, sen hän suoraan tunnusti. Keppeihin, sateenvarjoihin, hansikkaisiin ja nenäliinoihin kului häneltä paljon rahoja, sillä ne hän alinomaa kadotti tai unohti eikä koskaan saanut niitä takaisin. Harvoin hän muisti vetää kelloansa, vaan kantoi sitä siltä taskussaan, vaikkei se käynytkään. Usein sattuikin siksi, että hän luuli aamua riittävän aina hämärään asti. Ulkokullatuita ja teeskenteleviä ihmisiä hän ei suvainnut, mutta muuten oli hän sävyisin ihminen taivaan alla. Kun häntä jonnekin pyydettiin, lupasi hän aina tulla, mutta jäi kuitenkin usein menemättä, milloin siitä syystä, että unohti kutsut, milloin siksi, että mieluummin vietti päivänsä toisella tavoin. Ajoittain maalasi hän lakkaamatta, toisin ajoin taas ei pitkiin aikoihin koskenutkaan sivellintään. Hiukan turhamainen hän oli, vaan se ei häntä koskaan estänyt tunnustamasta toisten ansioita ja iloitsemasta niistä. Hän unohti — sitä en ikävä kyllä voi kieltää, — pienet velkansa ja lupauksensa, mutta lintujaan hän ei koskaan unohtanut. Päättipä hän kuinka äkkiä tahansa lähteä matkalle, muisti hän kuitenkin antaa äidille leipärahoja niitä varten.

Lienenköhän tässä esittänyt professorin oikein? En ole aivan tyytyväinen kuvaukseeni. Hänen omituisuutensa olen kyllä muistanut, mutta en ole ehkä kylliksi tullut puhuneeksi hänen puhtaasta, hellästä sydämmestänsä ja valoisasta, lahjakkaasta sielustaan.

NELJÄS LUKU.

Minna ja minä olimme taipumuksiin nähden hyvin erilaiset. Hän oppi toisia aineita hämmästyttävän helposti ja nopeasti, kun taas toiset tuottivat hänelle suurta vaikeutta, jota vastoin minun täytyi ponnistella yhtä paljon kaikissa aineissa. Kielioppi, laskento ja vuosiluvut, siinä hänen alituiset kompastuskivensä. Muistan niin selvään hänen pienten kasvojensa puoleksi hullunkurisen, puoleksi epätoivoisen ilmeen ja rukoilevan katseen, minkä hän tuon tuostakin loi äitiin, eikä äiti paraimmallakaan tahdollaan voinut olla hymyilemättä.

"Tuhma tyttö, mitä hyötyä siitä on, että osaat historiaa, kun et muista ainoatakaan vuosilukua. Mitä se sinua hyödyttää, että ymmärrät vieraita kieliä ja äännät niitä hyvästi, sillä ilman kieliopin taitoa et kuitenkaan voi kirjoittaa ainoatakaan riviä. Ja mitä laskentoon tulee, saat hävetä kaksin verroin. Isälläsi, jonka kaltainen niin mielelläsi tahdot olla, oli mainio laskupää."

Sodan syttyessä v. 1848 sattui professori Lange olemaan Italiassa, mutta tuota pikaa palasi hän kotiin, innostuneena kuin nuorukainen hyvästä asiasta.

Vaikka Minna ja minä olimme vain kymmenen vuoden ikäisiä, rakastimme me, varsinkin Minna, lämpimästi isänmaatamme.

"Olen varmaan hyvin viheliäinen ihminen", sanoi äiti uskolliselle ystävällemme, pastori Skaulle, "kun toivoisin voivani kutsua puolisoni takaisin taivaasta taistelemaan isänmaansa puolesta, jota hän niin suuresti rakasti, ja joka nyt tarvitsee hänen laisiaan sotureita. Ikävöin häntä hartaasti ja unohdan aivan, että siellä rauhan majoissa arvostellaan sotaa, taistelua ihmisten välillä, toisin kuin täällä."

"Ei teillä ole syytä soimata itseänne, rouva Staal. Tunteenne ovat niin luonnolliset, mutta voitte lohduttaa itseänne sillä, että se urhoollisuuden, kestävyyden ja epäitsekkäisyyden henki, joka häntä innostutti, vielä elää sekä päällikköjen että sotilasten rinnassa."

"Jumala on johdattava Tanskan voittoon!"

Tanskalainen sotamies — siinä professorin ihanne. Hän maalasi hänet istuvana ojan reunalla kukkivan seljapuun alla, polvillaan laukku, jota vasten hän kirjoitti kirjettä kotiinsa. Hänellä oli aito tanskalaiset kasvot. Silmissä loisti perin hyväntahtoinen, hiukan veitikkamainen ilme, ja koko hänen olentonsa ilmaisi tyyntä vaatimattomuutta. — Eräs rikas upseerinrouva osti taulun hyvästä hinnasta, jonka professori lahjoitti kaatuneiden omaisille.

Onnen päiviä olivat ne, joina sotilaat palasivat kotiin. Mekin koristimme pienen talomme minkä parhaiten taisimme lipuilla ja köynnöksillä.