Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

NUORI VENÄJÄ

Kirj.

D. Gusjev-Orenburgski

Suomentanut

Ilmari Calamnius-Kianto

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906.

Vainottuina teidän olla tulee isienne maassa.
Lastenne synnyinseutua tulee teidän rakastaa.

F. Nietzsche.

Alkuperäinen teos pyhitetty

Maksim Gorjkille.

I.

Neljännes-vuosisataa sitten pidettiin Shitnitskin kihlakuntaa Staromirskin läänin rikkaimpana alueena. Kihlakunnan pääkaupunki Shitnitsa, jota vilja-aitat renkaana ympäröitsivät ja jossa yötä-päivää kaadeltiin ja ammenneltiin jyviä, muistutti näöltään ainaisia markkinoita, joiden hälinä kantautui yli likaisten katujen, yli kuhisevan sataman ja yli vienosti väreilevän, sileän joenpoukaman, mikä kihisi täynnänsä lotjia, hinaajahöyryjä, kansiniekkoja ja parkkilaivoja. Tuo katujen rapa näytti kultaiselta ravalta, sillä niin sakeasti oli siihen varissut jyviä sekaan. Senpätähden muistutti koko kaupunki näöltään äärettömän avaraa lintuhuonetta, jossa kyyhkysparvet, ikäänkuin kaikki hävittävät heinäsirkkapilvet liitelivät ilmassa, kilvan jakaen runsaan saaliinsa kanojen, varpusten ja naakkojen kanssa. Lähi- ja kaukokylien talonpojat tekivät kaupungin vilkkaannäköiseksi aivan kuin siellä olisi vietetty lakkaamatonta juhlaa. Jo kaukaa tunsi paikkakuntalainen talonpojat heidän puvustaan, puheestaan, hevosvaljaistaan, ja erikoisesta käytöksestään.

— Kas tuossa tulevat savidofkalaiset! — puheli hän mennen portille, jota seppelöi heinäkimppu: — kylläpä ne äänekkäästi kokkapuheitaan laskettelevat… Se on rikasta väkeä! Pöksät heillä vain ovat viheliännäköiset, vaikka pönäkkämahaiset nekin!

Ja ottaen lakin päästään astui hän keskelle katua ja kumarsi:

— Tehkää hyvin ja poiketkaa meille! Meillä on piha avara ja oiva!

Aamulla anivarahin, kuullessaan vankkurien kitinää ja pienten kulkusten lirinää, on kaupunkilainen kiireenvilkkaa rämäyttänyt majatalonsa portit sepposeljälleen tai on hän rientänyt avaamaan "höystetavara-kauppansa" luukut ja ovet.

— Pajomshtshinan väkipä sieltä matelee! — on hän silloin murissut partansa sisään: — jumaliskyläläiset yhdessä vasiliperäläisten kanssa!

Viimemainitut on hän tuntenut heidän solevasta ulkonäöstään ja heidän hiukan yrmeästä luonnonlaadustaan. Ne astelevat ryhdikkäästi kuormiensa äärellä, eivät koskaan karju hevosilleen, juovat viinaa kohtuullisesti eivätkä saata sietää rivoja puheita; kun pyhäpäivä heidät sattuu yllättämään kaupungissa ollessa, niin menevät he arvokkaasti kirkkoon, pulskina ja siististi puettuina, asettuvat likelle alttariaitausta, tekevät kiihkeästi ristinmerkkinsä ja lahjoittelevat ruplia sielumessuihin. Ja jos pappi Krjakov sattuu olemaan siunatun leivän kannossa, niin hän välttämättä tarjoaa jollekin noista vasiliperäläisistä tai jumaliskyläläisistä. Kaupunkilaisen on mieluista heidän kanssaan neuvotella omista asioistaan ja usein hän heille sanookin että:

— Pajomshtshinan pitäjän ukot ne ovat meidän parhaat ystävämme!

Jos taas sattui kuulumaan hanurin tai balalaikan soittoa ja illan viileässä valtatieltä kaikui kiivasta rautapohja-anturain kopinaa, niin kaupunkilainen hymähti:

— Gnjesdofkalaisetpa siellä pelailevat… Saivatkin hyvän vuoden!

Kainaloissaan heleävärisiä ostosmyttyjä, milloin hoilaten rekilauluja, milloin täyttäen ilman naurunhohotuksella ja haukkuma-sanoilla, he, nämät maalaiset, nämät Shitnitsan suositut vieraat, olivat näöltään kuin mikäkin sotajoukko, joka rauhallisesti valloitti kaupungin, ostaen sen itselleen miljoonilla kullankarvaisilla jyvillään.

Eipä siis ilman ylpeyttä herra Veseluha-Miropolski, paikkakunnan sanomalehden "Staromirskin Lehden" toimittaja ja kustantaja lehtensä etusivulla kehaissutkin, puhuessaan Shitnitskin kihlakunnasta, että:

— Me sitä elätämme koko Venäjänmaan! Ja jos herra toimittaja sanalla "me" tarkoitti osaksi itseäänkin, niin sehän oli anteeksiannettava hairahdus. Ollen kuuskymmenluvun aikuisia kansanystäviä, jospa kohta valtioneuvoksen puitteisiin pistettynä, oli hän imelästi ihastunut tuohon hämäränsalaperäiseen "me" sanaan ja ylpeili sen menestyksestä.

— Me olemme se maataviljelevä väestö, — puhui hän eräässäkin kokouksessa, — me olemme kyntäjäkansa! Me kynnämme mailman vainiot ja kylvämme ne "ikuisen onnen siemenillä…"

Mutta herra Veseluha-Miropolski ei ollut koskaan mitään kyntänyt.

Ajanpitkään alkoi hänen äänensä yhä epävarmemmin kaikua, kunnes vihdoin kauppias Tshugunnikov (Rautiainen) huutokaupasta osti "Staromirskin Lehden".

Tästä-alkaen mahtisana "me" poistui vähitellen näyttämöltä haihtuen siihen sumuun, josta se ei pitkään aikaan päässyt esiin, ja josta sai kiittää yhteiskunnallista liikettä, Sen sijaan tuli nyt sana "meidän". Se kajahti valtavalta ja itsevarmalta. "Meidän politiikkamme", "meidän taloutemme", "meidän kauppamme", "meidän nuori teollisuutemme…" "Me" ja "meidän" olivat joutuneet kovaan, mutta epätasaiseen taisteluun keskenään, — tuo heikko "me", joka tuskin oli päässyt jaloilleen ja jo heitetty hallituspoliisin holhouksenalaiseksi, — sekä tuo ylpeä "meidän", — joka kuin karhiainen oli kasvaa putkahtanut virkavaltaisen järjestelmän katveessa. Elämän syvissä syövereissä riehui niiden raateleva taistelu, mutta pinnalla tämä tuima ottelo ilmeni sanasotana, jossa huudettiin ja itkettiin, jossa käytettiin milloin häveliäitä, milloin hävyttömiä sanoja, — suurimmaksi osaksi ulkomaisia sentähden että luotiin sellaista uutta, jolle ei kielessä löytynyt vastaavia käsitteitä, ja luotiin sitä sellaisella kiireellä ettei ollut aikaa muovata niitä oman kielen sanajuurista. Näillä peloittavilla ja viehättävillä sanoilla otsikoittiin Shitnitsan sanomalehtikirjoitukset. "Maaomaisuuden ekspropriatsiooni…", "Maalais-proletariaatti…", "Administratsioonin mielivalta…", "Suurtilallisen burshoasiin lisääntyminen…"

Näitä sanomalehtipätkiä iski kuin pommeja toimiston seiniin.

Ne varoittelivat äärettömän suuresta vaarasta, kasvavasta hirmuhädästä. Aivan kuin suunnattoman avarasta lattianalaisesta kellarista olisi huudellut kirjoittajan ääni:

— Me kuljemme kohti turmiota!

Osan näitä sanomalehtipätkiä nielasi toimiston paperikori, sentähden että ne koskivat Tshugunnikovin tuttavia, toisen osan ahmasi painoasiamiehen punainen käärme. Mutta sekin mikä jäljelle jäi, synnytti pahaa verta. Niinpä kerran juhlapäivällisillä senssori — paikkakunnan varakuvernööri, — harmaapäinen, kiiltäväkaljuinen, ankaraluontoinen ukon-kääpiö, jonka päässä hehkui pari pyöreätä silmää, virkkoi Tshugunnikoville: — Kuka teillä on Shitnitsan kirjeenvaihtajana? Hänen ylhäisyytensä on häneen tyytymätön! Meillä on painovapaus, julkinen sanavapaus, kaikkea voi meillä arvostella, mutta…

Hän kohotti kulmakarvojaan, pyöritteli silmiään ja teki vihaisen liikkeen kädellään. — Minä varoitan, — mielivaltaisuutta emme kärsi!

Tshugunnikov tyrmistyi ja tuskin kykeni sopertamaan:

— Y-ymmärrän… teidän… ylhäisyytenne!

Viikon päästä saapui toimitukselle kirje painoasiamieheltä:

"Viimeinen tiedonanto Shitnitsasta sisälsi salatussa muodossa ilkeän hyökkäyksen läänin hra päällikköä vastaan. Vaikka moinen kirjoitus ei ole minun läpipäästämäni, vaadin että viipymättä ilmoitatte minulle tekijän sukunimen…"

Tämän kirjeen johdosta aiheutui myrskyinen neuvottelu toimituksessa. Ja vaikka Tshugunnikov alati pelkäsi äkillistä sydänhalvausta, niin hän silti karahti nyt kasvoiltaan punaiseksi raivosta, ääni kävi käheäksi ja hän alkoi mutista taloudellisista oikeuksistaan ja suvaitsi tehdä loukkaavan hyökkäyksen toimittajia vastaan. Samana päivänä luopui kolme aputoimittajaa toimituksesta ilmoittaen erostaan sanomalehdessä.

Nuot erityiset "kirjeet" lakkasivat paikalla.

Vasta puolen vuoden kuluttua saapui toimitukseen pyyntö palkkion lähettämisestä — jonnekkin Solvitshegodskiin.

Mutta ilman kirjeenvaihtajia ei lehti kuitenkaan jäänyt. Paikkakuntalaiset alkoivat kirjoitella, kirjoitella kaikesta: — "kastelemattomista kaduista", "kulkurikoirista", "tuntemattomilta tuvilta kaupunkiin tulvivasta väestä, joka etsi ansiotöitä", "kerjäläisten ja kulkurien kasvavasta laumasta" ja yhtärintaa "poliisin toimettomuudesta", "rikosten kehityskulusta omaisuutta vastaan", "haureuden tavattomasta lisääntymisestä", "holhouslautakunnan järjestämäin tee-anniskelujen hyväntekevästä vaikutuksesta väestöön", "juhlallisesta rukoushetkestä piiripäällikön läsnäollessa veljesten Kandaurovien tehtaan avajaisissa, jossa tilaisuudessa pappi Joonas Luostarinen piti liikuttavan puheen isäntien oikeuksista ja palvelusväen velvollisuuksista…"

Totisesti on kaupunki Shitnitsa muuttunut 25:den viimeisen vuoden kuluessa.

Sinne on ylpeästi kohonnut elevaattori, rakennettu insinööri-mekaanikko Beresinin järjestelmän mukaan. Päälinjalta kaupunkia kohti ulottuu haararata. Se on kaunistettu kaikellaisilla rakennuksilla, katusilloilla, sähkövalolla sekä uudella kellotornilla naisluostarin vieressä, joka torni on kiev-petsherskiläistä mallia. Jyvä-aittojen takalistoon on kasvanut kauppaloita ja esikaupunkiosia, tosin pimeitä ja likaisia, jo syntyessään tuhrautuneen ja rappeutuneen näköisiä, mutta jotka lisäävät kaupungin väkiluvun 15:destä 30:een tuhanteen. Kuten ennenkin kitisevät Shitnitsassa yötä päivää vieläkin viljakuormat, ja hinaajahöyryt kiljuvat kilpaillen Kandaurovin veljesten tehtaan kumean ulvonnan kanssa. Mutta ei näy enää entistä määrää kyyhkysiä, eivätkä talonpojat enää anna kaupungille tuota loppumattoman juhlan näköä. Kuormien perässä astelee nyt nääntyneitä, likaisia ihmisiä repaleisissa karvanutuissaan, alakuloisina ja nälkäisinä. Ja kaupunkilainen on jo unhoittanut entisen ystävyytensä heitä kohtaan. Seisten portillaan; lakki nenälle painuneena, mielessään hautoen huonoja aikoja, seuraa hän heitä nyrpein katsein, tuontuostakin vihaisesti huudahtaen:

— Ka mihin te siinä matelette, sen roistot!! Mutta maalaisia yhä vain tulla vuovaa loppumattomana jonona rattaille retustettuine vasikoineen, vihaisesti karjahdellen kurjille hevoskaakeilleen ja alamaisesti kiskaisten päästään riekaleiset lakkinsa nähdessään kunnianarvoisia henkilöitä sinisissä kauhtanoissa ja kiiltosaappaissa, joiden varsissa helisee viinapulloja.

— Teidän arvonne… Mihinkäs tätä viljakultaa nyt varistetaan?

"Maalaiselot" olivat nyt vaihtuneet "porvali" ja "arenti-eloiksi".
Aivan kuin peili heijasti kaupunki koko kihlakunnan vienti-liikettä.

Uudet valloittajat olivat nöyryyttäneet kaupungin!

Shitnitskiläinen asukas, ollen myötätunteiltaan kovin vaihtelevainen, näyttelee nyt itsetyytyväisellä ylpeydellä matkustajille kaupungin uusia merkillisyyksiä: noita kokonaisia tontteja täyttäviä, kömpelönkolkkoja, jos kohta valiomallisia taloja — tylyn ja raskaan arkkitehtuuri-mielikuvituksen luomia, jotka siellä seisovat kauppiassäädyn palveluksessa.

— Tästä meidän suuresta kylä-resustamme se on paisunut kerrassaan kaupunki! — haastelee hän imelästi nauraa hihittäen: — aletaan jo puhella "shitnitskiläisestä sivistyksestä…" heh, läänin pääkaupunki tästä vielä pamahtaa! Suvaitkaahan udella, mimmoisia rakennuksia meillä täällä joka nurkassa rehoittaa! Tottatosiaan niitä voi sanoa taloiksi… heh!

Taloja! sanoo itserakas kaupunkilainen. Mutta me sanomme että ne eivät ole "taloja"! Ne ovat venäläisen kapitalismin pesiä, verenhimoisen hämähäkin verkkoja, tosin sellaisia verkkoja, joilta puuttuu mielikuvitus ja laveus: ne muistuttavat linnoituksia, joihin itsepintaisesti on tunkeutunut nousukas ylimystö, tuo rähisevä joukko uusia argonauteja, jotka ovat tulleet entisten, laillistettua ryöstöä harjoittaneiden ritarien sijaan ja ahnaasti kiinnitarttuvin käsin yhä repivät rikki tuota vanhaa kultaista lampaannahkaa.

Kas tuossa on kauppias Shapovalovin talo. Nelikerroksinen rakennus, jonka rintaseinään on puhkaistu kolmekymmentä ikkunaa, vuoroin suuria, vuoroin pieniä, vuoroin pyöreitä. Pohjakerroksessa on rivi varastohuoneita rautaisine ovineen, joiden takana säilytetään kymmeniä tuhansia puutia viljaa. Talonpoikaisvankkureita on näiden ovien edessä ahtautumaan asti, ympäri taloa riepottelee tuuli heiniä ja olkia — noiden laihojen hevosluuskien ruokia.

Ja tuossa on kauppias Strishikosinin talo! Tosin sitä vasta nyt rakennetaan, mutta äärettömät hirsimetsät pakottavat jo kaupunkilaista puhumaan siitä kunnioittavasti, kiusallisen-kateellisesti:

— Niin, Strishikosin! Ei siitä ole kauvankaan kun se herra vielä tulitikkuja möi… Seitsenkertaisen rakennuksen se nyt lykkää!

Kas tuossa vielä on eräs "merkillisyys" — Shirokosadovin talo: tyhmä seos maurilaisesta ja venäläisestä tyylistä. Pylväs-pahasia, risti-ikkunoita, leikkaus-korniiseja, tornitötteröitä nurkissa, parvekkeita kannattavia kentaureja, näöltään kuin veteenhukkuneita vainajia, ja samalla kertaa koko talon ulkomuodossa jotakin pöhöttynyttä ikäänkuin vesitaudissa, jotakin kokoonpuserrettua kuni pimeydessä harhaileva ajatus.

Ja niin joka-ikisellä kadulla — samallainen uusi talo.

Niiden valtijat tuntee kuin viisi sormeansa joka-ikinen avojalkainen katupoika; näiden "maanvalloittajien" rikastumishistoriat, jotka kulkevat suusta suuhun, muodostavat ei yksin koko kaupungin, vaan koko kihlakunnan, koko läänin aikakirjat ja kronikat.

Venäläisiä elämäkertoja luodaan täällä jokaisessa kadunkulmassa!

Shapovalov oli alkanut elämänuransa shitnitskiläisessä yömajassa. Siitä oli jo kauan. Ei kukaan tiennyt mistä hän oli ilmestynyt shitnitskiläisen taivaanrannan näköpiiriin. Ei kukaan hänestä silloin alussa ollut piitannut. Ja ehkäpä kaupunkilainen juuri sentähden, ikäänkuin aavistaen tuon miehen tulon, joka ilmestyi historian hämäryydestä hehkuvine silmineen, oli päästänyt ketjusta susikoiransa yöksi talonpoikien kuormia vartioimaan. Vasta loppuaikoina, kun Shapovalov oli hankkinut kaulaumiston omia koiria, jotka raivokkaasti haukkuivat hänen aittojensa äärellä, — muistivat ihmiset hämärän kertomuksen kauppapalvelijasta, joka tuhlasi isäntänsä rahat "uusiin asioihin". Ilman tointa, ilman varoja, ilman tuttavuuksia ventovieraassa kaupungissa, poljettuna ja potkittuna, hetalehousuissaan ja rikkinäisissä jalkineissa, — oli hän palvellut jonkun aikaa poliisilaitoksessakin seisten vahtina katujen kulmissa, kulkurin viheliäisin katsein tarkastellen sivukulkijoita, vaan toisinaan myös ryhtyen diplomaatin tehtäviin sisäpolitiikan alalla. Mutta tämä palvelus oli häntä tympäissyt. Luonnostaan oli hän toimelias. Vähitellen — välityskaupalla, rihkamakaupalla, sittemmin pörssivälityksillä oli hän ehtinyt haalia kokoon jonkunverran rahoja. Näin eleli hän aina nälkävuoteen asti. Nälkävuonna hän — yhdessä lauman kanssa muita ryöstäjiä — iski kuin korppikotka kiinni kihlakuntaan. Sieltä hän, noista nälästä ihan pöhöttyneistä maalaiskylistä osteli maita, kokonaisia kymmenyksiä yhdellä jauhopussilla. Kuni sotaleiritulella valloitetussa maassa, asui hän kesäkauden palttinateltassa, tarkoin vartioiden saalistaan, kunnes koko maa oli kiristynyt hänen kynsiinsä. Toiseksi kesäksi siirtyi hän kihlakunnan toiseen puoleen, mutta asettui jo asumaan vanhaan herrashuvilaan. Nyt on hänellä viisitoistatuhatta desjatinaa omaa ja vuokrattua maata, omat maatalonsa, "omat" talonpoikansa ja "pesäpaikkansa" kaupungissa.

Strishikosin — hän taas on eilinen talonpoika.

Ulkomuodoltaankin on hän vielä säilyttänyt talonpoikaisnäkönsä ja maalais-hyvänsävyisyytensä, vaikka hänen lapsensa jo kulkevatkin herrashöpeniin ja heleisiin huiveihin pyntättyinä. Hän rakastaa vielä muistella niitä vuosia, jolloin hän paljain jaloin kävi koulua, missä pappi häntä opetti kärsivällisyyteen, nöyryyteen ja Jumalan haltuun heittäymiseen. Ne oppitunnit olivat tuottaneet omat hedelmänsä, kuten kaikki farisealaisuus ainakin.

Ja Jumalan avullahan minä kaiken olen läpikestänyt! — naurahti Strishikosin pehmeästi muistoilleen, hypistellen paksuja kultavitjoja liivinsä päällä: — oli se ukki se pappi Joona… Luota sinä vainen ainukaiseen Luojaan omissa asioissasi, — niinpä hän selitti, — mutta kaikessa muussa alistu esivallan alaiseksi, sillä sen on Jumala sinun päällesi asettanut… Eläkä ilmoisna ikänä häpeä! — Ja minä alistuin! Ja luotin vain lujasti! Ja jos minulla nyt onkin pikkuruisen tuota maa-pahaista, niin en koskaan unhoita, etten sitä suinkaan ansiosta ole saanut… heh…

Hän kohotti nenälleen valkoisen sormensa, joka oli koristeltu kantasormuksilla, lausuen autuaallisen alentuvaisella äänellä:

— Jumalan avulla tässä on toimeentultuna!

Ja tuo entinen paljasjalkainen pojan-kakara, jonka luonnonoikku oli lennättänyt kaupunkiin, — ja joka oli alottanut tulitikkukaupalla, Strishikosin, hän jakoi nyt yhdessä Shapovalovin kanssa koko kihlakunnan, repien palasiksi tuon rikkaan saaliin. Ikäänkuin pitaalitaudin tahrat kuumottivat heidän omistamansa alueet kihlakunnan kartalla.

Mutta heidän jälkeensä tulla jonottaa vielä satoja muita.

Nämät mustat sotnjat olivat astuneet itsetajuttoman historian kehityksen leveälle taistotanterelle ja tarttuneet yhteisvoimin sen jättiläisrattaaseen, vähääkään huomaamatta että tämä ratas pyörii vain yhteen suuntaan: heidän omaan, sallimuksen määräämään turmioonsa. Se taloudellinen näytelmä, jossa he olivat esittäneet julmaa osaansa, paisui paisumistaan sosiaaliseksi näytelmäksi, suureksi, vuosisatoja sorretun, keskellä verta ja kyyneliä heräävän persoonallisen itsetietoisuuden näytelmäksi.

Mutta keskellä näitä nousevia maa-loordeja ja maan kuninkaita kuuluu ensimmäinen sija Shitnitskin kihlakunnan historiassa Shirokosadoville. Raskaine askelineen, synkkinä katseineen nousi tämä mies kuni uhkaava haamu ylitse koko kihlakunnan heittäen pahaaennustavan varjon kauvas ympärilleen.

Ollen rappiollejoutuneen staromirskiläisen kauppiaan poika, oli Porfirus Vlasitsh Shirokosadov [Kirjailija näyttää tahallaan valinneen tällaisen ivallisen sukunimen. Shirokosadov merkitseisi suomeksi sellaista henkilöä, jolla on leveä takapuoli] kasvanut ja kasvatettu perheellisen hirmuvallan kuivakiskoisissa olosuhteissa, perinnöllis-orjallisen maailmankatsomuksen omistavan piirin lakkaamatta valehtelevassa keskuudessa, tukahduttavassa, ummehtuneessa räme-ilmassa, jossa hänen sieluunsa oli kiintynyt alituinen paha painajainen, täynnä unenhoureita, joita hän niin menestyksellisesti osasi hyväkseen käyttää. Perittyään isältään avaran, voimakkaan luonnon, oli hän läpikäynyt ministeri Tolstoin järjestelmän mukaisen koulun, jossa hänestä jo ennen neljännelle luokalle pääsyä oli osattu tappaa järjen ja sydämmen kaikki hyvät intohimot. Isän despotismi oli pakottanut hänet yksinäistymään omaan itseensä, ja basaari oli puhaltanut hänen järkeensä sisällyksen sekä luonut hänen tahdollensa suunnan. Loppukasvatuksensa hankki hän Venäjän aro-markkinoilla, missä ryöstökauppa kirgiisien kanssa antoi hänelle runsaasti käytännöllistä harjoitusta petollisissa nylky-tempuissa sekä viitoitti hänen elämänsä ohjelman. Mentyään muutamien irstasten vuosien perästä naimisiin isänsä käskystä — isänsä, joka ajoissa oli hänet saanut eroitetuksi oikeasta lemmitystä — tähdäten suuriin kapitaaleihin — luopui hän isästään myrskyisen riidan jälkeen sekä alotti itsenäisen toiminnan. Asetuttuaan nuorikkoineen ja Aleksandra-nimisine tyttärineen Shitnitsaan asumaan, loi Shirokosadov samean silmäyksen mailmaan ja astui juopuneen horjuvin askelin sitä valloittamaan.

Ihan vaistomaisesti ymmärsi hän maanryöstämisen taktiikan, — ymmärsi käyttää hyväkseen jokaista talonpojan taloudellista vauriota, ymmärsi valita silmänräpäyksen, milloin oli edullista tulla tekemään toista orjakseen.

Tulla tupsahtaa maanmoukilla pakkoaika maksuilleen maanviljelypankkiin, — hänpä ymmärtää antaa rahoja sellaisilla ehdoilla, että maat loppujen lopuksi siirtyvät hänen huostaansa. Sattuu moukilla siemenviljan puute, — hänpä vierasvaraisesti aukaisee aittansa, vaan sato taas siirtyy hänen huostaansa. Mutta kadon tullessa joutuivat talonpojat täydellisesti hänen valtaansa ja usein he risaksiriistettyinä aivan ilman taistelua luovuttivat hänelle maansa, sitten nälkäisenä hyökylaumana täyttääksensä shitniskiläiset esikaupungit ja kauppalat.

Missä hän vain kulki, siellä kuului hänen selkänsä takana orjien huokauksia ja kirouksia, mutta hän kulki kulkemistaan yhä kauvemmaksi pitkin kihlakuntaa, noine arvoituksellisen-tylsine, sameine katseineen, salaten ryöstönsä suunnitelmat, jotka peloittivat suuriakin maanomistajia terävästi-harkittuine äkkitemppuineen. Kuni kylläinen, mutta alati ahnas korppikotka kiersi hän hitaasti ympäri piiriään ja kappale kappaleen perästä jäi hänen kynsiinsä. Tässä työssään ei hän häikäillyt edes roistomaisuutta, jos sen sopi johtaa lailliselle pohjalle, ja näinpä hän saattoi tehdä tavallista pitemmän harppauksen eteenpäin pitkin kipperän lain liukasta ja turmeltunutta tannerta. Yhdellä ainoalla iskulla hän masensi Savidofkan! Vuokrattuaan näet savidofkalaisilta talonpojilta maata kahdeksitoista vuodeksi, perustuen sopimukseen, jonka rikkomisesta oli määrännyt äärettömän suuria uhkasakkoja, pakoitti hän heidät myömään itselleen maat ikipäiviksi. Mutta kauppa-kiinnekirja oli asetettu toisen nimelle. Ja Shirokosadov kiskoi talonpojilta uhkasakot, jotka veivät heidät täydelliseen tappioon. Sitten, yhdistettyään maahan naapuritilallisten peltosarat, kiristi hän koko kylää kuin rautainen rengas. Ja niin nyt tuo entinen suloinen Savidofka on virallisesti muutettu "Shirokosadovoksi" ja siellä on samanniminen rautatie-asemakin, josta ijäti vierii shirokosadovilaista viljaa.

Ja myös talonpojista on tullut — shirokosadovilaisia talonpoikia.

Shirokosadovilaisen tuntee heti: hän on resuinen, likainen, masentunut tai raju, riippuen asianhaaroista: selvä tai juovuksissa, — ja juovuksissa on hän heti kun siihen suinkin on tilaisuutta. Jos te asemahuoneella satutte näkemään seuraavan näytelmän: juopunut maalainen riekaleinen paita yllään haukkuu kamalasti jotakin henkilöä viuhtoen toista kättään ilmassa, päin vaunuihin kuin mikähän traagillisen osan näyttelijä, vaan toisella kädellä huolellisesti kannattaa puoleksi putoavia housujaan, jotka viattomasti paljastavat Aatamin alastomuuden, niin elkää huoliko kysyä urhealta santarmilta, kenet hän "saatteli" pois asemasillalta… Se oli shirokosadovilainen! Elkää myös kyselkö itseltään shirokosadovilaiselta, kuinka hän talonpojasta on muuttunut rapajuopoksi, kujankulkuriksi, koirien vainoomaksi varkaaksi, jota iloiset puotilaisetkin pieksävät basaarin huviksi. Himein silmäyksin hän teihin katsahtaa eikä teitä ymmärrä… Kiittäkää onneanne, jos ei hän teitä hauku pahanpäiväisesti! Ei kukaan niin osaa haukkua kuin shirokosadovilainen. Hän haukkuu aivan persoonaan käyden isät ja äidit, sedät ja tädit, veljet ja sisaret… Hän osaa ainoastaan sadatella. Ja kiroilla kaikkia: vaimoa, lapsia, maan hedelmättömyyttä, avaruuden äärettömyyttä, aamua ja iltaa, yötä ja päivää! Vieläpä hän alkaa verestävin silmin uhkaavasti tuijottaa päin taivasta ja huomenna kentiesi kiroaa itse Jumalaa. Onpa kerran joku shirokosadovilainen lähetetty Siperiaan siitä että hän pieksi pyhäinkuvia, riivatusti huutaen:

— Tulkaa minun lehmiäni ruokkimaan!

Omat lapset hylkäävät shirokosadovilaisen isänsä, jättäen hänet vapauteensa raivoamaan keskelle vieraita vainioitansa, rypemään juovuksissa toiselle kuuluvissa pellonojissa, kuolemaan näännyksiin toisten tilusrajoilla: — sillä he ovat jo oppineet kunnioittamaan valloittajaa. Pojat rupeavat puotipalvelijoiksi Shirokosadovon lähistöön, karjahtelevat tylysti talonpojille, pettelevät heitä mitoissa ja laskuissa. Ja tyttäret… vaihtavat punaisen maalaishuivinsa kaupunkilaiseen hattu-hökötykseen, auringon paahtamat poskiensa punat hajupuutereihin, joita sitten humalapäissään itsevaltiailla suuteloillaan irti nuoleksii Shirokosadov.

Kuvaamallamme hetkellä ovat Shirokosadovin maatilat jo heittäneet surmansilmukan Pajomshtshinaankin.

Muinoin rikkaat "jumaliskyläläiset" ovat antautuneet. Ainoastaan "vasiliperäläiset" ovat olleet varuillaan. Nepä ne vielä häiritsivät Shirokosadovia, sillä niiden tilukset kulkivat halki Pajomshtshinan. Toisella puolella pitäjää oli heillä lavea maakaistale, jota molemmilta puolilta puristivat jumaliskyläläisten maat, mitkä jo ammoin olivat siirtyneet Shirokosadovin vuokramaiksi. Tuo kaistale se kiilana työntyi Shirokosadovin maan sisään ollen yksi ympäristön parhaita paloja. Sitäpaitsi leikkasi se Pajomjoen rantaa, johon olisi ollut erittäin sopivaa laittaa höyrymyllyn…

Kauvan ja itsepäisesti kierteli pomo tätä maata.

Mutta itsepäisiä olivat vasiliperäläisetkin.

— Meillä tämä maasarka on kuin morsiamen myötäjäiset! — puhelivat he: — se on parhainta maata… Kuinka sitä voisi poisantaa? vai kuka rupeaa omaksi vihollisekseen! Mitäs meille itsellemme sitten jäisi?!

Monta kertaa jo ajaa lennätti huutaen kylään piiripäällikkö vaatien rästejä epätavalliseen aikaan. Monta kertaa jo kylänvanhin kutsui kyläläiset kokoon maata luovuttamaan peittääksensä yhteiskunnalliset velat, ja kirjuri lukea rompotti kokoukselle jo valmiiksi laaditun sopimuskirjan viekkaine ehtoineen, jotka puuttuivat vain allekirjoitusta.

— Oman kuolemantuomiommeko allekirjoittaisimme? — sanoivat vasiliperäläiset: — Shirokosadovilta et saamari soi ota mitään takaisin!

Ja kokouksessa tapahtui myrskyisiä näytelmiä.

Aika-ajottain, pitkien riitojen perästä, rupesivat Shirokosadovin puoluelaiset pääsemään voitolle esittämällä huikaisevan-houkuttelevia tulevaisuuden näköaloja. Mutta se oli vain satunnaista riemua — siihen saakka kunnes kylään ilmestyi eräs Nasarov niminen, nuori, kaunis talonpoika, jota opettaja kutsui "Sadko-saksaksi", vaan piiritarkastaja "hirtehiseksi", ja tämä Nasarov oli intohimoinen ja hehkuvan-kaunopuheinen mies, yksi noita "aatteellisia" talonpoikia ja kansallisia puhujia, jotka osaavat lumota laumoja tulevaisuuden kuvilla. Hän oli käynyt maamieskoulun, rakasti syvästi kirjoja, kaunista, älykästä keskustelua, oli monesti joutunut rangaistusten ja vangitsemisien alaiseksi maaseutuhallinnon puolelta, oli istunut tyrmässä lukutupien perustamisista talonpoikien keskuuteen… Kun tämä mies pääsi esiintymään kansankokouksissa, niin hän heti sai raukeamaan kaikki shirokosadovilaisten liittolaisten salavehkeet.

Vimmattuun keinoon ryhtyi nyt Shirokosadov. Kunnankirjurin, kylänvanhimman ja heidän heimolaistensa välityksellä — jotka olivat lahjotut Shirokosadovin suosionosoituksilla — laadittiin paperi joentakaisen maan luovutuksesta Shirokosadoville 12 vuodeksi, mutta kun samana vuonna kylässä liikkunut kulkutauti oli hävittänyt paljon talonpoikia, — niin kaikki vainajat pistettiin sopimuskirjaan, — heidän allekirjoituksensa risteineen paistoivat harmaalla arkilla ja olivat kirjoituksentaitavien oikeiksi todistamat ja kirjurin allekirjoituksella sekä kylänvanhimman leimasimella varustetut.

Vasiliperäläiset huokasivat raskaasti. Nousi käräjänkäynti, mutta juttu meni myttyyn, sillä kaikki muodollinen oikeus huomattiin olevan Shirokosadovin puolella.

Silloin syntyi yhteiskunnallinen liike, jonka kaltaista ei ikinä ennen oltu nähty Vasiliperän historiassa. Vasiliperäläiset vaelsivat kuin juopuneina vihan kiihoituksesta moista vääryyden alastonta rehentelyä nähdessään! Heidän edessänsä olivat murtuneet itse elämän kermakerrokset, kaikki, mihin he olivat tottuneet uskomaan ja mistä luulleet puolustusta saavansa. Ollen alussa sekasorron valtaamat, he jo nyt alkoivat puhella seuraavaan tapaan:

— Ei keneenkään näy pitävän luottaa! Meidän täytyy itse seistä itsemme puolesta!

Ne olivat Nasarovin sanoja.

Kaikki alkoivat toistella näitä sanoja, yksin naisetkin.

Kylä jakaantui puolueisiin: kylänvanhimman puolue ja Nasarovin puolue. Edelliseen yhtyivät kaikki "pomot", jälkimmäiseen — kaikki köyhät, kaikki nuoret, kaikki vääryyttä-kärsivät. Siellä täällä syntyi talonpoikaiskokouksia, joissa usein puhetta johtivat naiset. Ja sillä aikaa kun ukot vielä etsivät laillisia pelastuskeinoja, ehdottelivat naiset repäisevänjyrkkiä toimenpiteitä. Nuoret taas alkoivat kuljeksia parvissa laulaen pohattaan ikkunain alla ja toisinaan lennähti kivikin ikkunaruutuihin, huutojen kaikuessa:

— Alas kavaltajat!

Koko talven jatkui mieltenkuohua, vaan kevään tullen syntyi jäykkä, pahaaennustava hiljaisuus.

Talonpojat sallivat Shirokosadovin rauhassa kynnättää ja kylvättää maat.

Mutta kun viljankorjuu-aika joutui, niin monipäisenä laumana työntyivät he Nasarovin johdolla sirppeineen ja viikatteineen riidanalaiselle maalle ja yhdessä yössä leikkasivat, niittivät ja poiskuljettivat viljat. Syöksähti siihen päällystö, alkoivat tutkimukset, asiakirjat, kotitarkastukset, vangitsemiset, sukeusi "rikosjuttu omavaltaisesta ryöstöstä". Talonpojat vaikenivat, ketään ilmiantamatta. Mutta heidän mielenkiihkonsa ilmeni ryöstössä. Talven kuluessa polttivat he kylänvanhimman talon, kastelivat eloaumat parilta pomolta, joita huhu enin syytti kavalluksesta. Piiripäällikkö kulki yhä useammin vimmastuneena ympäri kylää keräten kaikellaisia huhuja. Vartavasten hänen pyynnöstään saapui Vasiliperän kylään ristiniekka pappi, isä Matvei, ja kutsuttuaan kokoon kokouksen rukoushuoneella, puheli näin:

— Kaikkien ihmissielujen täytyy alistua esivallan alle! Miksikä siis, rakkaat ystävät, nousette kapinaan kuin saatana Herraa vastaan, teidän hurskaasti-huolenpitävää päällystöänne vastaan?

Ja sekautuen kylän asioihin, alkoi tuo turmiollinen, koko elämänsä ajan sotilassaatossa tyrmästä tyrmään lähetetty ihanteen apostoli, saarnata tekstejä esivaltain synnystä.

Joku talonpojista naurahti ääneensä.

Muut olivat itsepäisesti vaiti.

Taas antoivat talonpojat Shirokosadovin rauhassa kyntää ja kylvää maansa. Ja taas ennen elonkorjuuta meluavana laumana laulaen vyöryivät ukot riidanalaiselle vainiolle.

Mutta sielläpä oli heitä vastassa sotamiehiä. Vaiteliaina ja synkkinä seisoivat nämät kiväärit jalalla.

Heidät nähdessään pysähtyivät talonpojat säpsähtäen.

Syöksähti illan hämärästä esiin piiripäällikkö, seisoen matkavaunuissaan.

— Mitä varten olette tänne tulleet? Menkää matkoihinne siivosti!
Hyvällä sanalla!

Astahti esiin Nasarov:

— Tämä on meidän maa! Ja me olemme tulleet korjaamaan omaa leipäämme!

— Tämä on Shirokosadovin maa! — huusi piiripäällikkö.

— Meidän on maa! — myös huudahti Nasarov: — meiltä se on petoksella viety! Mutta me emme sitä anna!

Silloin kaikki kiihtyneinä yhtyivät huutoon:

— Meidän on maa! Shirokosadov on meiltä sen varastanut! Tämä on meidän viljaa! Menkää itse matkoihinne! Taikka me teidät ajamme pois!

— Suu kiinni! — ehätti piiripäällikkö: — hei! apurit! Nasarov kiinni! Minä sulle nä-näytän, ryökäle… kapinoitsija!

Syntyi tungos ympäri Nasarovia. Talonpojat huusivat mielenkuohussaan äänensä sorruksiin, akat heristelivät piiripäällikölle koviksi puristettuja nyrkkejään haukkuen häntä "shirokosadovilaiseksi koiraksi". Eräs vanha ämmä, Povalihina, eriuskolainen, viskasi häntä sirpillä ja haavoitti käteen.

Piiripäällikkö kohotti veristyneen kätensä. — Käskekää ampua! — huusi hän kääntyen upseeriin: — hajoittakaa tuo roistojoukko!

Kuului komento, sotamiehet astahtivat pistimet ojossa ampuma-asentoon.

— Sotamiehet! — huusi Nasarov: — te olette samoja talonpoikia kuin mekin! Te palaatte huomenna kurjille pelloillenne, mutta teidän asemestanne tartumme me aseisiin ja astumme teitä ampumaan, vaikka puolustatte oikeata asiaa! Sotamiehet! Veljet! Ajatelkaa ketä te palvelette, ketä vastaan te astutte!

— Suu kiinni, lurjus, suu kiinni! Hirtehinen! — huusi piiripäällikkö käheästi.

Hän heilautti käsiään päin upseeriin:

— Ampukaa… Ohjesääntöjen mukaan! Kapinoitsijoita! Minä vastaan!

Nuori upseeri koetti mielenliikutuksessaan puhua:

— Hyvät herrat ja naiset! Herrasväet! Poistukaa Jumalan nimessä!
Muuten meidän täytyy ampua! Me olemme velvolliset ampumaan…

— Ampukaa siis! — huusi Nasarov: — ampukaa, jos kerran sielunne olette kansan sortajille myöneet! Ampukaa! Me seisomme oikean asian puolesta! Kuolemme, mutta paikaltamme emme hievahda!

— Ka niin, niin! Ampukaa! — huusivat naisetkin tunkeutuen eteenpäin.

Lyhtyjen valossa välähtelivät sirpit ja viikatteet; niitä vastaan likenivät pistimet armotta uhaten.

— Vasja! Poikani poika! — huudahti yht'äkkiä vanha ukko Povalihin: — sinäkinkö käyt meitä vastaan?

Kauhu valtasi meluavan joukon.

— Vasili! Povalihinin poika! Kehtaa käydä meidän päällemme!

Nuori sotamies viskasi pyssynsä, jääden paikalleen ja rikkoen siten rintaman.

Mutta rivi puristui kokoon.

Pistimet melkein koskivat laumaan, joka seisoi synkkänä ja hievahtamattomana.

Nuori upseeri huudahti liikutuksissaan:

— Seis!!

Ja sotamiehet pysähtyivät silmänräpäyksessä.

— Komentakaa ampumaan! — huusi piiripäällikkö.

— En kai minä voi ampua pamauttaa aseettomia ihmisiä! — sanoi upseeri hermostuneesti ja antoi komennuksen: — kiväärit koplaan! Otetaan kaikki vangiksi! Sidotaan kaikki tyyni!

Sotamiehet syöksyivät talonpoikien kimppuun. Mutta heitä vastaan lenteli viikatteita, sirppejä, leilejä ja ruokapusseja. Ukkojen ja akkojen nyrkit tekivät vimmatusti työtä.

Aamun tultua istui kahdeksan henkeä, niiden joukossa Nasarov, pimeässä kopperossa Krestofkan poliisilaitoksessa.

II.

Puolimatkassa Shitnitsan ja lääninkaupungin Staromirskin välillä maata repotti notkon pohjalla Gnjesdofkan kylä. Pappina siellä oli isä Iivana Gonibjesov. [Pappia kutsutaan venäjänkielellä "isäksi", papin vaimoa "äidiksi", Gonibjesov on kirjailijan keksimä pappisnimi, se merkitseisi suomeksi: "pirujen ajajaa". (Suom.)]

Kerran aamulla heti Vasiliperän tapahtumain jälkeen seista törötti pappilan pihalla heinäkuorma ja Iivana pappi itse omassa persoonassaan oli sitä purkamassa. Seisten kuorman päällä huusi hän tuontuostakin rengille:

— Elä sinä siellä töllistelet

Hänen äänensä oli äreä ja uhkaava. Hänen jokaisessa liikkeessään ilmeni Goliatin voima. Kohottaen hankoa, työnsi hän sen varmasti heinien sisään ja jännittäen jäntereitään sekä hiukan punehtuen irroitti keveästi äärettömän taakan kerrallaan kuormasta. Nostaen sen sitten päänsä ylitse kuin minkäkin jättiläissateensuojaimen, huuteli hän hilpeillen omasta väkevyydestään:

— Oh-hoo-ho-hoo!! Hei! Ota vastaan, tölliskö!

Taakka vyörähti tallin yliselle ja hajosi kahisten laipiolle. Tuuli riepotteli papin vaaleata tuuheata partaa, kuni leikillä huljuttaen sitä toiselta hartioita toiselle ja pani pappisviitan helmat hulmuamaan ikäänkuin naisten hameet, paljastaen kuorman juurella seisovalle talonpojalle haaltuneet papilliset ruutuhousut, jonka tähden maalaisukko hieman joutui häpeisiinsä.

Ukko oli vanha ja harmaapäinen, hiukan humalassa, yllään harmaa karvatakki, päässä lämmin lakki, kovan helteen tähden takaraivolle työnnetty, jaloissa oli hänellä raskaat, paksulti rasvatut saappaat. Toisessa kainalossaan piteli hän äärettömän suurta, karttuunihuiviin käärittyä vehnälimppua, toisessa — oranssinväristä kanaa, jonka jalat olivat sidotut ja pursto eteenpäin käännetty. Hänen povestaan kurkisti viinapullon kirkas kaula.

— Se on tuota nähkääs, — puheli ukko käheästi, — että jos tuota niinkuin esimerkiksi… että koko tämä meijän talonpoikanen tyhmyytemme on lähtennä herroista…

Pappi Iivana työnteli hangollaan ja kysäsi sekaan:

— Mistä herroista?

— Ka näistäpä näistä että niinkuin jos tuota… herroista! Talonpojan meininki, kuulkaahan, pappi kulta, se näes on pyhä. Mistä vain tahot, talonpoika sulle tekee rahaa, — vaikka lannasta, vaikka liasta, vaikka kivestä taikka sannasta… rahaa sulle tekee! Jos vähän pellavaa tuli panneeksi peltoon — niin heti sulle housut ja paidat saa laittaa. Jos vehnän siemeniä maahan sirotti, — niin vuoden läpeensä sinua elättää täytyy. Jos kirveen otti, kämmeniinsä sylkäsi, ähkäsi ja puuta iski — niin heti siihen tulla tomahtaa töpötakki olento ja sanoo että: — "Me olemme — herroja. Maks pois, ukko, kruunun veroja puolitoista ruplaa". Tänään puolitoista, huomenna puolitoista. Ylihuomenna — hyi helvetti! Mutta eihän sitä sillä tavalla, pappi kulta, riitä lantaa eikä peltomutaa! Noh, talonpoika vie kuin viekin housunsa, paitansa herrain markkinoille, vaan itse piikkosissa passieraa! Ja vehnät myös myytäviksi ja joka kirveenisku — myytäväksi! Mutta herrat moittii: — "Vähänpä toit! Anna lisää!" Anna ja yhä anna!… no, talonpoika joutuu ihan ymmälle eikä tiedä, mihin päin pyllistää, joka nurkassa herrat häntä vahtivat. Poliisi häitä sakkoja kiristelee, piiripäällikkö — ruununveroja, kylänvanhin — rästejä. Huutaen, kiljuen niskaasi karauttavat. Vai mikä taikakukkaro loppumattomia rahoja se talonpoika on?! Nykyajan talonpoika on vain nimeltään talonpoika, mutta sisukset siltä on uloskiskaistu, sentähden että — vuosi vuodelta sen maa vähenee, koska hän sen on antanut joko arennille taikka myönyt pois, ja ruplia yhä nyljetään. Nykyään ne on kunnanmiehetkin — ja kauppiaat — ja vuokraajat — kaikki ne on talonpojan suhteen — herroja! Sekä piiripäällikkö että työnjohtaja ja jokainen kylän läpi matkustavainen, jos hänellä on lakissa merkki, — jokainen pitää oikeutenaan talonpojalle sanan sanoa ja enimmäkseen häntä haukuskelee… Vaan talonpoika itse ei saa puutteistaan edes puhua missään, siksi ne nykyään kokouksissakin vain herrat ovat äänessä! Heistä se kaikki surkeus tulee! Ihan paljaaksi nyljetty ihminen on talonpoika eikä hänellä enää ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin kapina… Olette kai kuullut, pappi kulta, kuinka Shirokosadov petkutti kuolleillaan vasiliperäläisiä?

— Kuullut olen, Vasili Petrovitsh!

— Mainio mies!… Vaan nyt ne vasiliperäläiset viedään käräjiin! Kas semmoinen se on se herrain oikeus!…

Vasili Petrovitsh vaipui mietteisiinsä, huokaillen ja hiukan horjahdellen, jonka vuoksi kanalta pursto pullistui levälleen.

— Mutta oletkos, herra pastori, kuullut uutisen? — muisti hän yht'äkkiä: — Krestofkan papilta on eukko karannut.

— Mitäh?!

Iivana pappi heitti heinäkimpun niin varomattomasti että se hajosi pitkin pihaa tuulen kantamana kaikille suunnille. Nojautuen hankoon, katsoi hän ukkoa aukiräväytetyillä suurilla silmillään, ja hänen kasvojensa päivetyksen ja punakkuuden läpi kuulsi huomattava kalpeneminen.

— Mitä sinä siellä valehtelet! — sanoi hän ankarasti.

— Enhän minä valehtele! — vastasi ukko, hieman loukkautuneena: — Mikolai poika ajoi kuormakyytiä Jumaliskylään — niin siellä kaikki siitä olivat pakisseet! Menn'yönä oli kyydillä ajaa karauttanut lukkarin kanssa… Kirjúhalla hevosia vaihettu oli. Kirjúha oli tietänyt kertoa että se niin oli päätään kadulla käännellyt ja keikutellut… jotta tullaanko muka perästä.

— Sinun Kirjúhasi lörpöttelee!

— Kirjúha ei lörpöttele! — sanoi ukko vakuuttavasti: — Kirjúha on — mustalainen! Vaikka läpi seinän se näkee!

Isä Iivana heitti luotaan heinähangon.

Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja mielenliikutusta.

Käskettyään renki Paramonin viskaamaan heinät loppuun, hyppäsi hän alas kuormalta.

— Lähetäänhän huoneisiin, Vasili Petrovitsh, niin saatat selvästi kertoa. Mitähän lipilapia se on? En ota uskoakseni oikein. Hyvinhän minä tunnen tuon isä-Matvein. Ja Paula pikkaraisen, hänen eukko kultansa, myös tunnen. Jo lapsuudesta saakka tunnen! Ystävykset ollaan! Sellainen oiva, sulosuu naikkonen… Kuinka voin hänestä mokomaa uskoa? Roskaa, lörpötystä!

Iivana pappi vei ukon poikki avaran pihan, joka oli täynnä vankkureita ja matkavaunuja, lomitse sahrojen, joiden terissä vielä näkyi kuivamatonta multaa, ja karhien, joiden hampaat törröttivät päin taivasta.

— Äiti hoi! — huudahti hän astuen huoneeseen: — tulehan kuulemaan kummia uutisia!

Papinrouva astui esiin ylt'yleensä jauhoissa, hihat käärittyinä, kuivana, korkeavartaloisena, kasvoilla huolestuksen ilme. Hänen yllään oli yksinkertainen tumma puku, ilman hetalettakaan koristusta, päässä luostarimaisesti sitaistu valkoinen huivi, ja muutenkin hän kauttaaltaan totisine, ankarine, kerran kaunismuotoisine, mutta nyt kuivine, kylmine silmien ilmeineen muistutti ennenaikaansa vanhentunutta palvelijatarta.

— Mitä uutisia? — kysyi hän lyhyen-kuivasti.

Ja kuultuaan, virkkoi kylmästi:

— Aikoja sitten sitä saattoi odottaa. Mitä siinä on kummasteltavaa?
Mitäs muuta semmoiselta väkkärältä saattoi odottaakkaan?
Ulkonäöltäänkinhän tuo oli irstaloinen!

Papin vaimo meni peilin ääreen oikaisten huivinsa ja katsahtaen omaan kuvaansa kuin vieraaseen.

— Häpeä nyt toki hiukan, Liina! — kihisi Iivana pappi. — Sillä tavalla ei saa naista parjata! Ja varsinkaan niin hyvää naista kuin on Paula! Tuiki tuttua!

— Sinunpa tuo on tuttujasi… Sitä kai sinäkin olet nuoleksinut!

— Sinulla ei ole omaatuntoa! Minun täytyy sinulle sanoa ettet sinä kaikkine jumalisuuksinesi ole hänen pikkusormensakaan veroinen!

Pappi asteli kuohuksissaan pitkin ruokasalin lattiaa.

— Kuinka sinä ilkeätkin, kuinka sinä uskallatkin häntä noin nimitellä? Minä sen sinulta kiellän kerralla ikipäiviksi! Se on kaikki roskaa mitä puhutaan, minä en usko sanaakaan! Keksittyjä juoruja! Tai vain väärinkäsitystä! Ja sinun pitää hävetä sillä tavoin puhumasta!

— Elä sinä siinä hypi! — sanoi papin eukko kylmästi: — eläkä käsiäsi heiluta! Turhaan sinä minua säikyttelet… minä en kuulu pelkureihin. Minä en osaa sinisilmiä pyörittää niinkuin se sinun… Paulasi! Enkä toki tahdokkaan. Kyllä minä, ukkokulta, jo aikoja sitten olen sinut läpi nähnyt!

— Missä asiassa? — kummeksuen kääntyi häneen isä Iivana, epäluottamuksella vaimoonsa katsoen.

Tämä tuijotti häneen häijyn-pilkallisesti.

— Eläkä sinäkään kehtaa verrata minua keneen tahansa! — kuohahti hänkin vuorostaan äkkiä sanomaan: — kuuletko, elä kehtaa?! Jollei olisi tuota Liisukkaa, niin luostariin minäkin tästä pakeneisin sinua pakoon… valkoisten muurien taa hautautuisin!

— Ja vadelmanpunaisten luostarikellojen alle! — virkkoi Iivana pappi pilkallisesti, kääntäen selkänsä ja rummuttaen sormillaan ikkunanruutuihin. — Mene vain, onnea matkaan… hauska kai minusta on! Minä itsekkin olisin jo aikoja sitten mennyt. Vai luuletko sinä että minusta on maireaa olla pappina. Mutta emmehän me kumpikaan tästä pääse, rakas ystävä! Etkä sinäkään pelkästä vihastuksesta minnekkään lähde: ja jos lähtisit, niin eihän sulle jäisi ketä kiusata ja morkata! Mustasukkaisuudesta, häijyydestä sinä vain olet niin pimeällä päällä! Minun elämäni ei olisi niin saastainen suo, jos sinulla olisi minua kohtaan edes pisara rakkautta.

— Vai rakkautta!!

Papin vaimon kasvot vääristyivät kuni viiltävästä kivusta ja hän vyöräytti himmenneistä silmistään ikäänkuin sysimustan, synkän aallon miestänsä vastaan.

Talonpoikaisukko, joka sillävälin oli kärsivällisesti huokaillut kynnyksen edessä sen näköisenä kuin muka olisi laskenut rakoja laessa, oli kuitenkin siksi uteliaasti takertunut kuuntelemaan perhe kohtausta, että oli kokonaan unehuttanut kanan, niin että se havahtuen pitkällisestä horroksistaan, yht'äkkiä rupesi rapistelemaan siipiään ja lentää pomahti kaakattaen papineukon jalkoihin, haikeasti kurotellen kaulaansa. Ukko, haluten saada kanan kiinni, pudotti vehnälimppunsakin, joka jymähtäen läksi kierimään pitkin lattiaa kunnes puoliympyrän kierrettyään pysähtyi kanan viereen.

Papilta pääsi nauru ja hän läksi äkkiä pois, mutisten mennessään:

— Ka siinä papin roskat! Ne lentävät ja kierivät! — Kestitseisit meitä, äiti, mieluummin teellä tämän Vasili Petrovitshin kanssa. Se naittaa poikansa, siksi on tuonut lahjoja.

Papinrouva avasi limppukäärön, pisti liinan pesukomeroon, vaan vei kanan keittiöön. Palattuaan takaisin, alkoi hän kaataa teetä laseihin ja siirtäen lasia vieraan eteen, sanoi:

— Mitäs varten sinä, Vasili Petrovitsh, kanan toit tullessasi?

— Kuinkas muuten: — jupisi ukko ymmärtämättä: — eikös sitä tarvita?

— Ei olisi haitannut, jos olisit tuonut hanhenkin.

— Hanhenko! Katsos pe… jumala siunatkoon! Hanhen? Mikäs aihe minulla… Vai sillä tavalla! Herranen aika, rouvakulta! Emmehän me toki…

Ja hän ravisteli hämillään ja häpeissään paksusti voideltua päätään.

— Jätetään siis hanhi vastaiseksi!

— Niin, hanhi on hyvä lintu! — sanoi samaan äänilajiin pappi Iivana: — se on erittäin rasvainen paisti. Kerrassaan mainio elukka! Siinä on jotakin sellaista…

Hän näpsäytti sormiaan.

— Vankkaa, ymmärrätkös… sellaista perusteellista! Niin juuri, kuinka sitä sanoisin… käsitätkös… hanhimaista! Hajukin siinä on erilainen kuin muissa linnuissa… se pistää nokkaan!

Syntyi hiljaisuus.

Lehmän ammuntaa kuului jostakin ja myös, kuinka hevonen jossakin heleästi purra rouskutti ruokiaan polkea tömistäen kengitetyillä kavioillaan. Joku odottamaton tapaus tuntui saavan aikaan hälytyksen kanakopissa. Ikkunain sivu lentää suhisti valkoinen kyyhkysparvi laskeutuen vihreäryönäiseen likalätäkköön, jossa parhaillaan kylpevät siat siitä vähän häiriytyivät. Kaikilta suunnilta sorisi ikkunaan maalaispäivän ääniä sulaen sopusointuisesti yhteen maalais-ihmisen ajatuksien kanssa, jotka kuni säleaita piirittivät sielun pimeää ja pohjatonta syvyyttä.

— Kuulkaahan isäntä, — sanoi papin eukko, — meillä on yksi lammas viimeaikoina vähän sairastellut.

— Ka semmoistahan sitä tapahtuu. Ihmisellekkin, saati sitten lampaalle… Se on kai, tienmä, emälammas?

— Ei, se on vuonimaton lammas… sellainen sievä… vaan nyt on sairastunut! Laihtunut niin kerrassaan ettei ole kuin luut jäljellä. Ettekö te vaihtaisi sitä meiltä? Teillehän se olisi samantekevää, kun teidän kuitenkin tarvitsee häiksi teurastaa… Romulammasta ei niin olisi sääli!

Ukko Vasili Petrovitsh hymyili avuttomasti, loi katseensa ties-miksi lakeen ja hujautti käsiään.

— Vaihdetaan vain!

— No, — sanoi isä Iivana: — eukko näkyy olevan valmis sinulta kaikki viemään… Jätä nyt edes siitoseläimeksi!

Hän kääntyi Vasili Petrovitshin puoleen.

— Kuulehan, Vasili. Pilaa kai sinä tuonoin laskit että — kenenkä kanssa sanoitkaan sen papin rouvan karanneen?

— Juttuavat että virrenlukijan kanssa. Se kuuluu olevan sellainen roteva pojannulkki, tietää Kirjúha, tukka musta… kuin korpilla!

— Onko sillä viikset? — kysyi Iivana pappi huutavalla äänellä.

— Ka Kirjúha kertoo, että sillä on semmoiset viikset että niistä saattaisi vääntää vaikka ruoskanvarren. Ja kova kurkkuääni päällepäätteeksi! Pahanpäiväisesti oli hevoset säikäyttänyt siltä Kirjúhalta… "hei! neljä hevosta heti paikalla valjaisiin!" niin oli komentanut, — "arkkipiispan käskystä!"

— Virrenlukija? No se ei ole kukaan muu kuin Rudometov! Esipapin sukulainen… Kyllä tunnen, kyllä tunnen!

Hän siveli hämmästyneenä partaansa.

— Mutta mitäs peliä se oikeastaan on… häh? Niin jumalattomasti pistää vihaksi! Anteeksiantamaton häpeä! Täytyy tästä ajaa veli Matvein luokse… ihan välttämättömästi täytyy ajaa.

— Minähän hänet tunsin pienestä tytön tylleröstä asti… koulutytöstä. Lyhyissä hameissa! Kirjat kainalossa… ja itse niin hilpeä… Aina vain leikkiä laski ja nauroi! Voi kuinka suloinen ja oivallinen… ja ystävällinen tyttö se oli! Aivan kuin aurinko! Kun se vain katsahti ja hymyili, niin kaikki ympärillä hymyili… ja vaikka äsken olisit itkenyt — niin heti kyynelet katosivat. Häntä katsellessa minä aina muistelin satua siitä immestä, joka kulkee omaa polkuaan, huolettomana… ja jonka jäljessä kukkaset puhkeilevat… Niin se oli ennen että missä vain Paulinkka neito liikkui — siellä oli aina melua, humua ja iloa… Ah, Paulinkka! Kullanmuruksi me häntä kutsuimme!

Pappi nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan väreilivät kirpeän mielenliikutuksen ilmeet. Siristävin silmin katsoen Vasili Petrovitshia, joka myötätuntoisesti puisteli päätään, ja kouristaen partaansa nyrkin sisään — jonka vuoksi hänen kasvonsa näyttivät tavattoman pehmeillä ja hyviltä — valmistui hän kuvauksiaan yhä jatkamaan, mutta katsahdettuaan vaimoonsa luopui äkkiä muisteloistaan peräti säikähtyneen näköisenä. Silmineulan terävin silmin oli tämä imeytynyt miehensä kasvojen ilmeitä tutkimaan ja hamuili kädellään pitkin pöytää aivankuin unissakulkija kohtauksessaan.

— Mikä sinua vaivaa! — yritti mies huudahtamaan, mutta ei ennättänyt.

Laskematta silmiään miehestään oli näet papin vaimo kohottanut teekuppinsa ylös ja paiskasi sen nyt voimakkaasti lattiaan. Sirpaleet lensivät joka suunnalle helisten ja kopisten, ja teet räiskyivät huonekaluille ja ikkunaruutuihin. Heti tämän perästä nousi eukko ylös ja riensi kiireesti ulos huoneesta makuukammioon. Vasili Petrovitsh istui kuin kangistustaudin tapaama vaipuneena tuolille, ja, silmät revällään, suu ammollaan tuijotti yhä samaan kohti, jossa papin eukko oli istunut, aivankuin olisi siinä tuonoin nähnyt kummituksen. Murheellisesti naurahtaen vieraansa hullunkurista ihmettelyä nähdessään, huoahti Iivana pappi raskaasti, puhjeten sanomaan:

— Sellaista se elämä on!

Ukko Vasili alkoi joutuisasti hyvästellä koettaen astella mahdottoman isojen saappaittensa kärjillä ja puhuen pauhaavalla kuiskutuksella:

— Sen lampaan suhteen rauhoita rouvaa, isä! Kyllä minä vaihdan! Vaan onpa sillä ihmisellä äkäinen sisu… ukkosenluontoinen!

Hän katosi, polkea narskutellen kupinsirpaleita mennessään.

Kylänraitilla rämisi aisakello vimmatusti, aivankuin joku olisi ajanut minkä kavioista lähtee.

Räminä vaikeni portin kohdalla.

— Eihän vain meille tullut? — virkkoi isä Iivana kurkistaen ikkunasta: — no meilleppä hyvinkin. Ja kyytihevosilla! Kukahan se on?

Ja samalla tunsi tulijan:

— Isä Matvei!

Matvei pappi syöksyi sisään ja vajosi samassa isä Iivanan rintaa vasten. Nojautuen hänen vahvaan käsivarteensa kulki hän sisään viileään saliin, jossa uutimet puoleksi olivat alaslasketut ja jossa kärpäset hermostuttavasti suristen pommittivat ikkunaruutuja. Siellä laskeutui hän sohvaan surkean epätoivon masentamana. Hän oli vähänläntä, raihnas, pienikasvoinen mies, vaaleita haituvia poskilla, nokka kuin linnulla, nyt itkusta sinehtynyt. Silkkinen harmaa pappisviitta soveltui hänen yllensä kömpelösti ja viitan rintamus oli kyynelistä peittynyt mustilla juovilla ja tahroilla. Hän uikutteli ja soperteli avuttomasti:

— Minä lähdin sinun luoksesi! Sillä kenenpäs muun luokse menisin? Kai sinä jo olet kuullut minun onnettomuudestani? Niin sukkelasti se ruma huhu lentää! Iivana, hyvä toveri! Millä minä sellaisen kohtalon olen ansainnut?!

— Rauhoitu! — neuvoi isä Iivana pontevan-ankarasti.

— Ei minulla ole rauhoitusta! Ei! Olen mennyttä miestä… häväisty… kaikkien silmien edessä…

— Mitä varten sinä silkkiin itsesi olet pukenut? — kysyi isä Iivana häneen tutkivasti katsoen.

— Silkkiinkö?

Pappi Matvei silmähti ympärilleen kummastuneena.

— Ilman vaan, erehdyksestä. Samapa se sille… vaikka niinisäkkiin… sama mulle! Herra Jumala! Miksi minua vainoot ja kuritat? Kuulehan Iivana hyvä… velikulta! Lähde kanssani!

— Mihin nyt?

— Lähdetään! Auta pulasta! Kaupunkiin! Häntä kiinniottamaan… Hänet täytyy saada käsiinsä! Ennenkuin ihmiset saavat tietää, ennenkuin huhu saapuu korkeimman papiston korviin! Mikä häpeä ja häväistys on maineeseeni iskenyt… Koko pappisurani pilannut… Ja miksi? millä olen sen ansainnut? Enkö ole rakastanut, enkö ole hemputellut!? Kaikki mukavuudet hankkinut mitä sielu vain halajaa… Paras pitäjä koko hiippakunnassa… ihan tuottamaan asti… Rikkain pitäjä. Sametissa sai vaimoni kulkea! Ja hatunhöytäleitä mielinmäärin… Niin juuri! Milloin vain kaupunkiin menin, niin heti hatun ostin: tiedäthän tuon itse… kahdentoista hopearuplan maksavia!

— Ka tiedänhän minä!

— Hameenkin sille hankin… aivan näinä päivinä… punasilkkisen… viimeisintä kuosia!

— Senkin olen nähnyt! — sanoi karkealla äänellään miettiväisesti
Iivana pappi: — heleänkirjava se oli!

— Mutta hän ei siitä huolinut! Emäntä! Kaikki oli hänen vallassaan! Kaikki sai mitä pyysi! Kullatussa luokissa sai käydä ajelemassa… Itse ruustinna hänen elämäänsä kadehti… Kuningatar, kuin kuningatar hän elää sai. Fortepianonkin hälle ostin… Herrajes! Miksi minulle siis kaikki tämä surkeus!

Pappi parka läiskytteli kämmeniään.

— Sano sinä, miksi?

— Hemmottelit pilalle… siinä syy! — sanoi isä Iivana ankarasti. —
Annoit akkavallan talossa. Ymmärrätkös… silkkihameisiinkin pynttäsit!
Et tiennyt, kuinka eukkoja täytyy pidellä…

Hän ojensi kätensä puristaen sen nyrkiksi, mutta luotuaan syrjäsilmäyksen ovea kohti, jonne tuonoin papin eukko oli kadonnut, piilotti nyrkkinsä taskuun ja päästi kauhean rykäyksen kurkustaan.

Kuulematta häntä antoi Matvei pappi pörröisen päänsä vajota käsiensä varaan, rupesi itseänsä huojuttamaan ja sopersi:

— Minä kuolen… minä kuolen! Minä en kestä tätä! Se on häpeä! Koko hiippakunnassa! Minä rakastan häntä! Kuinka hän saattoikin! Kuinka hän uskalsi? Minä otan eron hänestä!

Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti traagillisesti heristellen ilmassa pieniä nyrkkejään epätoivon huumauksessa:

— Minä tapan hänet!!

Mutta samassa jo, rysähtäen takaisin sohvalle, riutui heikentyneen ihmisen asentoon voimatta tarkoittaa edes kärpäsiä, joita ryömi pitkin hänen märkiä kasvojaan. Hänen rinnassaan vain värisi vielä joku viimeinen pulputus ja hysteerisesti imi hän ilmaa sisäänsä nytkyttävin henkäyksin. Käyttäen hyväkseen valitusten välihetkeä, otti Iivana pappi häntä kiinni kainaloista ja nosti sohvasta suopeasti puhellen:

— Jokos nyt olet itkaissut? No, kyllä jo riittää ruikutus! Niistähän nyt nenäsi puhtaaksi! Ja heitä raivostelemiset pois… et sinä kuitenkaan kelpaa ryöväriksi. Kaikki tässä muka maurilaiseksi Otelloksi! Tapan — pah! Hei helkutti — lähetäänpäs teetä juomaan! Se on sentään toista. Huuhtele kuumaa vertasi vesikullalla. Ja porujolli pois! Ei terveen talonpojan kannata pyhää öljyä tyhjään tiputtaa!

Hän saattoi hänet ruokasaliin, istutti pöytään, hypisteli kämmenellään jäähtynyttä samovaaria, katsahti neuvottomasti makuuhuoneen oveen ja huokasi.

— Kone on vähän kylmennyt, näkyy. Mutta ei se mitään, haaleata saat juoda… sinulle kuuma onkin vahingollista ja siitä vain kiukku kiihtyy. Kyllähän minä tietysti kiehukettakin saisin, jos muorille sanoisin… Mutta, hyvä ystävä, satun tässä muistamaan sananparren: elä häiritse leijonaa hänen luolassaan.

Hän kaasi teetä laseihin.

— Juokaamme pikkuruinen pisara asian annahan hyväksi, huuhtokaamme mahamme makealla nesteellä seurassa suloisessa — ja sitten mars matkaan… Sillä kyllä mä tästä lähden sinun kanssasi…

Matvei pappi pyyhki kyyneleensä ja huiskutti nenäliinaa vasten turvonneita kasvojaan niitä viillyttääkseen.

— Ole niin hyvä, veli Iivana! Jumalan tähden! Sinulla on häneen vaikutusvaltaa. Sinun puolestasi hän Jumalaa rukoilee. Sinuun minä kaiken luottamukseni panen!

— Luota sinä Jumalaan eläkä ihmisiin! No, minä lähden kuin lähdenkin.
Eläkä mangu enää!

Hän kurkottautui ulos ikkunasta ja huusi ukkosenjyrisevällä äänellä:

— Para-mon hoi!

— Mi-täh? vastasi renki kaukaa.

— Käske Abdulia jouduttamaan troikkaa valjaisiin. Rusko aisojen väliin. Kulkuset mukaan… kaupunkimatkalle!

— Mitkäs suitset pannaan?

— Ne vaaleanpunaiset!

Pappi lysähti raskaasti tuolille.

— No, kerro nyt asiasi! Riittää jo päänriiputus! Missä teillä tuli sotku vaimosi kanssa? Kuka on oikeassa? Kuka on syypää? Sanon jo edeltäpäin: olen ankara tuomari! Ja Paulinkan syyksi en usko, sillä sinut minä tunnen! Kyllä sinä osaat juonitella ja tyhjästä melun nostaa!

Matvei pappi työnsi äänettömänä kätensä poveen, nykäsi sieltä rutistuneen kirjeen ja pudistaen hartioitaan ojensi sen veli Iivanalle.

— Lue!

Tämä hypähtelevä käsiala oli hyvin tuttu isä Ivanalle. Hän luki ja yhä tummempi puna nousi hänen kasvoilleen.

"Matvei!" — niin kirjoitti siinä Paulinkka miehelleen: — "Kohtele edes kerrankin minua ystävällisesti, ymmärrä minua oikein! Minun maljani on reunojaan myöten täysi, — se vuotaa ja räiskyy jo yli laitojen! En jaksa enempää sietää tätä elämää! Tätäkin kirjoittaessa minä itken… Tämä hiljaisuus minua kalvaa! En näe päivää, en aurinkoa… aina vain mustan pimeyden! Kas sinä tiesit, mitä elämässäsi tahdoit, sinun edessäsi kiemurteli monta tietä ja sinä valitsit sielusi mukaan ja kuljet tietäsi kevein sydämmin, sinun näköpiirisi ovat laveat ja riemulliset! Mutta minä… minä olen onneton… Minä tiesin vain että maailma on kaunis ja kun hetkeni tulee, — minut viedään sinne! Ja kun sinä tulit, niin minä kirkkaan auringon häikäisemänä sallin omaiseni luovuttaa sinulle käteni, vavisten ja odottaen… Vaan kun sitten silmäni avasin, näinkin olevani hautaholvissa! Sinun tiesi on minulle — maanalainen kuoppa, sinun ilosi minulle — epätoivo! Ymmärrä tämä! Ole ylpeä ja väkevä, ja anna anteeksi minulle, voimattomalle! Minä en jaksa! Minä olen aivankuin asetettu mustiin kehyksiin ja harsokankaalla yliripustettu, minä, pienoinen, kaikille outo, kaikkien vihaama… ja minulla on kylmä, minua vilustaa, minusta tuntuu kuin viheriä home kasvaisi ympärilleni — ikäänkuin suon syvyyteen hukkuneella ihmisellä. Me emme voi enää yhdessä elää! Minä matkustan kaupunkiin… Anna minulle vapaus, pyydän sinua, — anna minulle oma itseni! Anna minun edes sillä tavalla säilyttää sinuun kunnioitukseni! Jää hyvästi! Sinun onneton, onnistumaton Paula."

Isä Iivana käänsi kirjeen ääneti kokoon ja asetti sen pöydälle.

— Tästä kirjeestä, — virkkoi hän, — ei vielä mitään hirveätä käy selville. Se on kaunis kirje, sielusta lähtenyt!

Isä Matvei pihisi, pöyhisteli, ponnahti tuolilta.

— Mutta koeta nyt ymmärtää minua! Hänhän karkasi rakastajan kanssa!

— No niin, sanoi Iivana pappi epäilevästi: — tällaisen kirjeen jälkeen en enää sitä ollenkaan usko. Huimapää, romantikko! Sepä tietty, kukapa voi sietää moisia aatteita… Mutta että tässä olisi jotakin rumaa… sitä en usko Vai oletko ennen mitään huomannut? Et suinkaan?

— En tosin! Mutta hän on viekas… viekas. Hän kykenee kaikkeen… vaikka mihin ilkeyteen. Häntä ei voi uskoa! Jo kauvan olen ollut hänen kanssaan epäsovussa… mutta olen salannut! Milloin hän itkee päivätpitkään, sulkeutuu huoneeseensa, istuu eikä tule ulos. Milloin kulkee häijynä pitkin huoneita, tarttuu jokaiseen sanaani, haavoittaa. Milloin mikin seikka ei ole hänen mieleensä. Sekaantuu seurakunnan asioihin, tuomitsee minun toimiani aivankuin se olisi naistenasia. Tässä tuonoin syntyi meillä kahakka muutaman talonpojan takia, joka tahtoi passia… Jo aikoja sitten oli hän tuuminnut lähteä pois talosta, jo aikoja! Ja kun minä sitten sain tämän kirjeen, — niin ihan menin sekaisin alussa… en silmiäni uskonut! Oli ilta, taisi yökin olla, ymmärrätkö… Olin juuri tullut kotiin pitäjältä… Niin siinä oli kirje vastassa… Minä syöksyin tiedustelemaan palvelijattarelta, rengeiltä. Ei kukaan tiedä mitään! Riensin kirkonisännän luo. Ei hänkään mitään! Mutta samalla kulkee tiakka kujalla ja naurahtelee: mihinkäs, sanoo, se teidän eukko sen lukkarin kanssa lennätti?… Sinähän tunnet, veliseni, sen Rudometovin, piispan isän sukulaisen! Varas ja ryöväri! Kiiruhdin kyytitaloon. Niin… niin se kävi…

Isä Matvein punanen naama rypistyi jälleen kuin pesusieni.

— Vai niin, vai niin, — jyrisi Ivana pappi. — Siispä teillä jo aikaisemmin on ollut sorasointuja… sitä en tietänytkään.

— Sorasointuja? Herrajumala! Häpeäjuttuja toki ollut on! Vaan mitäs se… Niitähän on kaikilla, ilman niitä ei päästä. Ei kaikille elämä ole makea. Ei sitä juosten vain mennä.

— Niinhän tuo on! — myönsi Iivana pappi.

Pihalla helisivät kulkuset ja lämpätti aisakello.

— No, — sanoi Iivana pappi, — asia on sotkuinen, kaupungissa sitten kaikki selvitämme. Mutta se vain on vilpitön neuvoni: elä ajattele siihen asti yhtään mitään, ja pääasia on ettet kaivele nenääsi… Sellaiset akat kuin sinun, veliseni, eivät siitä pidä. Eikähän kukaan räkää rakasta… Varustauppas nyt! Ehkä jotenkuten saamme asian korjatuksi.

— Mutta tuota, — virkkoi Matvei pappi alentaen jostakin syystä äänensä: — olisihan minun pitänyt tavata sinun vaimoasi… vaikka minua hävettääkin.

Iivana pappi raappi niskaansa.

— Kyllä minä heti hälle sanon. Hän on tänään näet… hieman sairas. Ei saisi häiritä leijonaa pesässään… Vaan samapa tuo, eipä tässä ilman sitä kuitenkaan taida päästä.

Hän huokasi ja meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti raottaen ovea hän aluksi pisti sinne päänsä, sitten pujottautui kokonaan, koettaen saada aikaan niin vähän kuin mahdollista melua.

Makuuhuone, hämärä kammio, jonka ainoa ikkuna oli puoleksi verhottu vanhalla karttuunipeitteellä, oli jaettu mustalla verholla kahteen puoliskoon. Toisessa sijaitsi leveä aviosänky, jolla tavallisesti nukkui isä Iivana. Paitsi tätä vuodetta korkealle pöyhötettyine patjoineen ja purppuranpunaisine peittoineen, yhtä tuolia, lattiamattoa ja tusinallista erivärisiä pappisviittoja, joita oli ripusteltu pitkin seiniä — ei täällä mitään muuta ollutkaan: tämä epäkodikas ja autio soppi muistutti näöltään ullakkoa, jossa säilytettiin myötäjäisiä — tuota juhlallisesti koristettua vuodetta. Toisessa puoliskossa, jota himmeästi valaisi pyhimyslampun punerva valo, oli Äidin sija. Se muistutti näöltään luostarikoppia. Yksinkertainen kokoonliitettävä sänky, ilman aluspatjaa, peitetty valkoisella kesäpeitolla; pieni pöytä, jolla "jumalisten" kirjain keskessä ajelehti aikakauskirja "Niivan" kappaleita sekä joku loppua vailla oleva ranskalainen romaani, vain puoliväliin aukileikattu; seinillä miesten ja naisten valokuvia, joista ei Iivana pappi koskaan mitään ollut tiennyt; öljypainoksia sveitsiläisistä paimenmaja-maisemista, — kaikki tämä, pieneen lapsensänkyyn saakka, jossa pehnaten virui punasenruseva, kesakkokasvoinen viisivuotias tyttönen, — kaikki huokui luostarikopperon kodikkaisuutta, jonka asujatar ei vielä kokonaan ollut reväissyt itseään irti maallisista.

Papin rouva seisoi pyhäinkuvien edessä, joihin pieni lamppu loi himmeän heijastuksen, ja rukoili. Hänen olentonsa häämötti siinä mustan-ankarana varjokuvana.

— Liina! — kuiskasi isä Iivana. Puoliso kääntyi mieheensä päin.

Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta ja kasvojen tavallisen tylyyden takaa ilmeni jotakin pehmoista. Ja hänen kasvonsa näyttivät Iivana papista niin surkeilta, vanhenneilta, sairailta ja kuihtuneilta, että hänellä kalvoi rintaa aivankuin ensikertaa olisi nähnyt vaimonsa. Miehen kävi sääli vaimoansa! Hän astui vaistomaisesti askelen häntä kohti ja ojensi hänelle kätensä.

— Liina! Miksi sinä vielä… olet minulle vihainen? Vaimon kasvot muuttuivat vielä lempeämmiksi. Hän myös vaistomaisesti liikahtaen tarttui miestään kädestä.

— En tiedä. En minä ole vihainen… Minussa on jotakin outoa. Suo nyt anteeksi…

Sen enempi ei heillä siitä sanoja ollut.

— Kuules Liina: siellä on Matvei pappi.

— No mitäs sitten!

— Etkö sinä tule esiin? Vaimo pudisti hiljaa päätänsä.

— En voi! Elä huoli pakottaa… He vaikenivat hetkisen.

— Onko Liisukka terve? — kysyi pappi jotakin kysyäkseen. Ja kolistelematta suuteli hän peittoa tyttösen rinnan kohdalta ja sanoi, kohoten pystyyn ja luoden katseen öljytauluihin:

— Liina! Minä matkustan… kaupunkiin. Papin puolison kasvot muuttuivat vähitellen entiseen tylyyteensä.

— Mitäpäs se minuun kuuluu…

— No hyvästi siis! Kylmästi vastasi toinen:

— Hyvästi!

Mies hiipi hiljaa pois tuntien itsensä jollain tavoin rikokselliseksi, vaikka ei tunnustanut itsessään mitään syytä.