SHEIKIN POJAT

Romaani aavikoilta

Kirj.

E. M. HULL

Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen

Naisten romaaneja 44

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1925.

I

Aamutuuli puhalsi vinhasti aavikolla.

Muodottomina paksuissa, tiukkaan kiedotuissa vaipoissansa, selkä taivutettuna tuulen mukaan, ratsasti hämyssä kolme miestä verkkaisesti ja varovasti rosoisella, kivisellä maaperällä. Maanpintaa peittävä ohut juoksuhiekka-kerros piilotti monta ilkeätä salahautaa; kavion luiskahtaminen niihin olisi saattanut aiheuttaa vakaviakin seurauksia sekä hevoselle että miehelle.

Se ei ollut pimeässä taivallettava tie.

Mutta vaikka ratsut olivatkin hermostuneita ja niiden vapisevat jäsenet ja pärskyvä hengitys osoittivat, kuinka tuskastuneita ne olivat, vaikka seurueen kaksi jäsentä silloin tällöin päästi hillittyjä huudahduksia, matkasi pieni joukkue pysähtymättä ja varmasti eteenpäin.

Johtaja oli kääriytynyt mustaan burnusiin, joka verhosi hänet, valui satulan kahden puolen ja näytti huomaamattomasti sulautuvan hevosen kiiltävän mustiin kupeisiin, ja häntä tuskin saattoi hämyssä erottaa, kun taas hänen muutamia askelia jälempänä ratsastavat kumppaninsa näyttivät kahdelta häntä saattavalta aaveelta. Kilometrin toisensa jälkeen he retuuttaen samosivat eteenpäin ja sallivat ratsujensa kävellä petollisella polulla oman mielensä mukaan, ilmeisesti luottaen enemmän eläinten vaistoon kuin omaan harkintaansa.

Äkkiä tuuli asettui, yhtä pikaisesti kuin oli noussutkin, ja sitä seuranneessa tyynessä ilmassa tuntui hiljaisuus painostavan raskaalta, miltei kouraantuntuvalta.

Tuntui siltä kuin maa olisi jännityksen vallassa hengähtämättä odottanut aamunkoittoa.

Täydellistä hiljaisuutta häiritsivät vain hietikon taukoamaton kuiske ja silloin tällöin kuuluva kova kalahdus hevosenkengän sattuessa kiveen. Mutta tyven meni ohitse, ja tuuli alkoi uudelleen puhaltaa koleampana kuin ennen. Ja kielevästi kiroillen vetivät arabialaispalvelijat vaippojansa tiiviimmin ympärilleen ja kumartuivat syvemmälle satuloissansa.

Mutta heidän johtajansa ei näkynyt välittävän sen enempää ilman kylmyydestä kuin seuralaistensa nurinastakaan. Pää pystyssä ja välittämättä kasvojansa pieksävistä, pistävistä hietahiukkasista hän näytti unohtaneen ympäristönsä ja vaipuneen omiin aatoksiinsa.

Ja hänen ajatuksensa olivat nähtävästi hupaisia, sillä pian hän alkoi hiljaa hampaittensa välistä hyräillä hilpeän ranskalaisen laulunpätkän säveltä. Ääni oli hyvin heikko. Muutaman metrin päässä se häipyi, sekaantuen tuulen suhinaan, mutta sitä ennen sen erottivat hänen takanansa ratsastavien miesten herkät korvat. Toinen heistä tiukkasi suitsia, hilliten hieman hevostansa. »Allah!» jupisi hän vapisten. »Hän laulaa!»

»On hauska olla nuori — ja rakastaa», tokaisi toinen mielevän sukkelasti. Mutta sanoja seurannut naurunhihitys poisti niistä kaiken arvostelun tunnun ja paljasti hänen oman luonnollisen myötätuntonsa, sillä hän itse oli ainoastaan muutamia vuosia vanhempi kuin laulaja.

Hämy synkkeni.

Vähitellen sitten yön pimeys väistyi syrjään uuden päivän syntyessä. Aamunsarastus tuli aluksi hitaasti, ikäänkuin arkaillen itseänsä, peläten omaa mahtiansa. Mutta asteittain se voimistui ja paljasti paahtuneen, aution maiseman, joka näytti kolkolta ja uhkaavalta aamun kylmän harmaassa valossa.

Paljas, yksinäisen suurenmoisena leviävä aavikko, jylhä hiekkalakeus, josta pisti esiin matalia kalliokumpuja vinottain aavikon halki pohjoisesta etelään ulottuvina jonoina. Hämärässä valaistuksessa ne näyttivät luonnollista isommilta.

Mutta joka hetki päivä kirkastui. Ylhäällä selkeällä taivaalla tähdet kalpenivat ja sammuivat toinen toisensa jälkeen. Ja äkkiä ilmestyi kaukana idässä taivaanrannalle himmeä juova vaaleanpunaista valoa; se laajeni, ja sen väri tummeni, kunnes se sitten lehahti taivaalle kuin tulenliekki.

Hurjaa, voimakasta värileikkiä, ja sitten sen alustasta nousi aurinko komeana kuin kultainen pallo. Ja sen näyttäytyessä taukosi aamutuuli.

Arabialaiset seisauttivat ratsunsa ja laskeutuivat satulasta. Mutta palvelijat suorittivat aamurukouksensa hätäisesti ja lyhyesti, eikä heidän johtajansa edes polvistunut, vaan jäi pää taivutettuna seisomaan ison, mustan hevosensa viereen. Eläin kääntyi ja työnsi kuononsa isäntänsä rinnalle, nuuhkien häntä hartaan mieltyneesti.

Viiden minuutin kuluttua he olivat uudelleen satulassa ja oikaisivat lähintä kumpua kohti hevosten nelistäessä pitkää, keinuvaa laukkaa.

Aamuvalaistuksessa ei aavikko enää näyttänyt niin jylhältä. Vieläkin sen äärettömyys ja tyhjyys tekivät salaperäisen ja kammottavan vaikutuksen, mutta sittenkin siitä huokui omituista rauhaa, joka oli kummallisesti ristiriidassa sen villin ulkonäön kanssa.

Sen pinnalla kiitävistä kolmesta miehestä se oli kuin avoin kirja. Lapsuudesta saakka he olivat tutustuneet sen kaikkiin ailahduksiin; he tunsivat tarkalleen sen äkillisten muutosten kaikki moninaiset vaiheet, sen hymyilevän tyyneyden, sen hurjan myrskyraivon. Siinä ei ollut heille ainoatakaan outoa piirrettä, ei luonnonvoimista johtuvaa eikä inhimillistä.

Heillä oli kokemuksen perusteella saatu tuntemus. Sellaisen maan poikina, jossa salaisia vaaroja väijyi alituisesti, he olivat jossakin määrin varovaisia, mutta heissä ei näkynyt vähääkään levottomuuden merkkejä; he alistuivat välttämättömään fatalistisen välinpitämättömästi, rotunsa perinnäiseen tapaan. Heillä oli mainiot ratsut ja hyvät aseet, joten he olivat valmiit kaikkien mahdollisuuksien varalta eivätkä huolehtineet niiden seurauksista. Eikä sillä hetkellä näyttänyt olevan lainkaan aihetta huolestumiseen. Aavikko oli tyhjä niin kauaksi kuin silmä kantoi.

Se oli karu paikka, jota karavaanit karttoivat ja jossa liikkuvien paimentolaistenkin jälkiä oli vain vähän ja nekin vanhoja, sillä seutu oli vedetöntä ja vähäisiä kuivuneita kasvullisuustupsuja oli niukalti ja harvassa eikä niissä näkynyt merkkiäkään uusista vesoista, jotka muutamien viikkojen kuluttua itsepintaisesti tunkeutuisivat esille paahtuneesta maaperästä. Lakeana ja yksitoikkoisena ei tämä alue tarjonnut edullisia kohtia, suojapaikkoja, joissa vihamies olisi saattanut väijyä piilossa, vaikka kumpujen väliset mutkittelevat notkot muodostivat luonnon muovaamia satimia, joissa kokonainen armeija olisi voinut lymytä. Mutta jos kolme ratsastajaamme ajatteli väijytystä, ei se ajatus näyttänyt heitä häiritsevän.

Määräpaikkaansa lähestyessään he pikemminkin kiristivät vauhtiansa, ja heidän ratsunsa — kookkaita, joustavia, nopeiksi ja kestäviksi kehitettyjä eläimiä — suorittivat uljaasti niiltä vaaditut ponnistukset. Peräkkäin ne kiitivät aavikolla, laukaten ikäänkuin väsymättöminä.

Ja arabialaiset istuivat satulassa kuten kentaurit ja ratsastivat suurenmoisesti. He istuivat liikkumattomina burnusien hulmutessa laajoina, pullottavina poimuina heidän ympärillänsä, pitivät pyssyjänsä poikittain polvillansa ja näyttivät yhtä uupumattomilta ja kestäviltä kuin sitkeät ratsunsa.

Pettävässä ilmassa näyttivät kummut korkeammilta ja kaukaisemmilta kuin ne todellisuudessa olivat, mutta joka hetki niiden etäisyys lyheni ja niiden koko pieneni.

Vielä loppupinnistys, jonka kestäessä molemmat palvelijat ehättivät johtajansa rinnalle, ja he saapuivat ensimmäiselle ulkonevalle kallionkielekkeelle. Hevoset pysähtyivät äkkiä, vinhasti syöksyttyänsä, ratsastajien päiden yläpuolelle jyrkkänä ja rosoisena kohoavan kallioseinämän juurelle.

Johtaja laskeutui ratsailta ja jätettyään hevosensa toisen seuralaisensa huostaan seisoi muutamia minuutteja paikallansa, katsellen hievahtamatta siihen suuntaan, josta he olivat tulleet. Hän oli näköjään noin kaksikymmenvuotias, kookas ja hoikkavartaloinen, mutta hänen leveät hartiansa osoittivat hänen vielä vankkenevan, ja hän esiintyi ylimielisesti. Hänen kauniit kasvonsa, laihat ja auringonpaahteen rusketuttamat, olivat sileiksi ajellut, joten voimakas, itsepäinen leuka ja suoraviivainen, hieman julmapiirteinen suu näkyivät. Tuuheat,, mustat, syvien ryppyjen lähekkäin vetämät kulmakarvat varjostivat tummansinisiä silmiä, jotka sillä hetkellä olivat ajatuksien sumentamat.

Hänen kasvoillensa lehahteli monenlaisia ilmeitä, kun hän katseli aavikolle. Hän ei nähtävästi tähyillyt mitään silminnähtävää, vaan näytti pikemminkin olevan vaipunut sielulliseen taisteluun, jossa epäily ja epävarmuus lopulta väistyivät, ja hän muuttui jyrkän päättäväisen näköiseksi.

Hän kohautti hiukan olkapäitään, ikäänkuin karkoittaen vastenmielisen muiston mielestänsä, heilautti burnusiansa taaksepäin, pyörähti kantapäällänsä ympäri ja meni palvelijoittensa luokse, jotka olivat seisoneet lähekkäin, keskustellen hiljaa keskenänsä ja silmäillen häntä tarkkaavasti.

Toinen heistä oli samoin kuin johtaja pitkä ja hoikka, toinen taas lyhytkasvuinen ja tanakampitekoinen, mutta kasvonpiirteiden ja ilmeiden selvä yhdennäköisyys osoitti heidät veljeksiksi.

Hänen tullessansa he vetäytyivät erilleen, ja lyhempi, joka näytti vanhemmalta, tarjosi hänelle taateleja satulannupistansa irroittamastaan repusta. Mutta nuori mies hylkäsi tarjouksen, heittäytyi hietikolle, sijoittui mukavaan asentoon, nojaten selkäänsä kiveen, otti silkkisen ganduransa. taskusta kultaisen kotelon ja sytytti savukkeen.

Hän poltteli lähes puoli tuntia virkkamatta mitään, ja hänen kumppaninsa varoivat visusti häiritsemästä häntä. Mutta heidän katseensa siirtyivät harvoin pois hänen kasvoistansa, ja he olivat ilmeisesti rauhattomia, minkä he kumpikin ilmaisivat omalla tavallaan — vanhempi istui liikkumattomana otsa rypyssä kuten aikaisemmin hänen isännällänsä oli ollut, kun taas hänen veljensä liikahteli levottomasti, leikitellen kasaamallansa pienellä kiviläjällä ja vilkuillen yhtenään yläpuolella kohoaville kallioille ikäänkuin olisi odottanut, että heidän yksinäisyyttänsä häirittäisiin.

Vihdoin nuori päällikkö nousi pystyyn ja teki merkin, että ratsu oli tuotava hänen luoksensa. Mutta leikkisä nauru, joka hänen antaessaan määräystä oli väikkynyt hänen huulillaan, häipyi, kun hän näki miesten palaavan, taluttaen myöskin omia hevosiansa.

Hän viittasi jyrkän torjuvasti.

»Niitä ei tarvita. Minä lähden yksin», sanoi hän käskevästi, tarttuen ratsunsa suitsiin ja sujuttaen jalkaansa vanhemman veljeksen pitämään jalustimeen.

»Sinun on varrottava minua täällä, Ramadan — niinhän sovittiin. Ja sinun myöskin, S'rir», lisäsi hän kiivaasti olkansa ylitse nuoremmalle veljekselle, joka oli jo puolitiessä satulaan.

Hänen sanojansa seurasi vastalausemyrsky, kiihkeitä väitöksiä, nöyristä pyynnöistä aina avoimen kapinallisiin lauseihin saakka. Mutta eivät rukoukset eivätkä järkisyyt kyenneet horjuttamaan päällikön päätöstä. Nyt hän oli satulassa, pystyen vain vaivoin hillitsemään maltitonta ratsuansa, ja tuijotti kiihtyneisiin, viittoileviin seuralaisiinsa silminnähtävästi harmistuneena. Hänen suuttumuksensa äityi nopeasti, kunnes hän menetti malttinsa ja kivahti äkäisesti:

»Suu kiinni! Kuka meistä määrää — minäkö vai tekö? Etkö kuullut, onko minun sanottava se toistamiseen? Minä lähden yksin.» Ramadanin käsi, joka vielä piteli jalustinta, puristui nyrkkiin.

»Myöskin me tahtoisimme tulla», intti hän.

»Minkä tähden?»

Miehen silmät värähtivät, mutta itsepäisesti hän pysyi paikallansa. »Täällä ei ole turvallista», jupisi hän vastahakoisesti, ikäänkuin sanat olisi väkisin puristettu hänen huuliltansa.

Hetkisen säihkyivät päällikön silmät pahaenteisesti. Sitten hänen suuttumuksensa haihtui poikamaiseen naurunpurskahdukseen yhtä äkkiä kuin kesäinen myrsky menee ohitse. »Turvallista — voi sinua, arkaa tyttöä!» pilkkasi hän. »Milloin olet alkanut ajatella turvallisuutta, Ramadan?»

»Sinun turvallisuuttasi, herra, en omaani», tokaisi Ramadan kiivaasti.

»Minun tai sinun, se on samantekevää — ja joka tapauksessa hupsuutta. Niinpä niin, Ramadan, tämä riittää. Minä menen yksin. Odota sinä, kunnes palaan!»

»Entä jollet palaakaan?»

Päällikön terävä, lapionmuotoinen jalustin kosketti hänen hevosensa kylkeä, saaden ratsun kavahtamaan miltei pystyyn takajaloillensa, joten arabialaisen oli pakko hellittää otteensa. »Jollen palaa», huusi päällikkö, nauraen huimasti, »niin etsi minua taivaasta tai helvetistä — sillä varmasti tunkeudut kumpaankin paikkaan minua etsimään.» Ja heilautettuansa kättään hän katosi tomu- ja hiekkapyörteeseen.

Veljekset katselivat hänen jälkeensä, kunnes kallionulkonema piilotti hänet näkyvistä. Sitten he kääntyivät toisiinsa päin, ja vanhempi kiroili hartaasti nuoremman hymyillessä arvoituksellisesti.

»Jos hänelle sattuu jotakin pahaa — mitähän mylord silloin tekee?» puhkesi Ramadan äkkiä tuskittelemaan.

S'ririn hymy muuttui ilottomaksi virnistykseksi, ja hän teki perin kuvaavan liikkeen.

»Sano pikemminkin: miten meidän käy!» vastasi hän merkitsevästi. Mutta seuraavalla hetkellä hän kohautti olkapäitään joko vilpittömän tai teennäisen välinpitämättömänä ja vilkaisi aurinkoon.

»Kolme tuntia hän viime yönä käski meidän nyt odottaa», huomautti hän tyynesti. »Olkoon niin! Varromme kolme tuntia, ja jollei hän palaa siinä ajassa, niin sitten, veli, todennäköisesti näemme joko taivaan tai helvetin. Mutta siihen saakka minä nukun.» Ja naurahtaen hän veti burnusinsa huupan päänsä ympärille ja sykertyi hietikolle, jättäen vähemmän filosofisen veljensä yksin tuskittelemaan vastuunalaisuutta, jonka hän oli vuosikausien aikana kantanut keveästi, mutta joka viime aikoina oli alkanut uhata hänen mielenrauhaansa.

Mutta kaukana kallionulkoneman takana, joka salasi mustalla hevosella ratsastavan miehen hänen huolestuneitten seuralaistensa näkyvistä, kiiti hän aavikolla, eikä hänen kasvoillansa ollut minkäänlaisia huolen merkkejä. Unohtaen palvelijoittensa itsepintaisuuden ja oman sisunsa pikaisen purkauksen hän nuoruutensa, voimiensa ja häntä odottavan nautinnon tunnossa ratsasti huimaa vauhtia toiselle kallionulkonemalle, joka samoin kuin hänen jälkeensä jäänyt kieleke pistäytyi hietikkoon parin, kolmen kilometrin päässä.

Näiden kahden kalliohaaran välissä oli luonnon muovaama, laajan hevosenkengän muotoinen amfiteatteri, jota kolmelta suunnalta saartoivat kaartuvat kunnaat, kun taas neljäs sivu avautui lakealle aavikolle. Aamuauringon punertamana kohosi mahtava, säröinen kalliomöhkäle jyrkästi tasangosta, kuvastuen selvästi pilvetöntä, kirkkaan sinistä taivasta vasten ja luoden pitkiä, tummia varjoja hietikolle, joka tuulen pieksämänä värähteli sen juurella.

Se oli verrattoman suurenmoinen ja kiehtova paikka. Mutta rientävä ratsastaja ei nähnyt maiseman villiä kauneutta. Vilkaisemattakaan sivuillensa hän ratsasti arabialaisten tavalliseen hillittömään tapaan suoraan päämääräänsä kohti. Nauttien harvinaisesta vapaudestaan — sillä harvoin hän saattoi tai edes halusikaan erota saattueesta, joka poikavuosilta alkaen oli seurannut hänen kintereillänsä — hän ratsasti kasvot punehtuneina ja tummat silmät palavasti säihkyen.

Ja ratsastaessansa hän lauloi raikkaalla, nuorekkaalla baritoniäänellään valittavaa rakkauslaulua, jonka jokainen rakastunut kaikkialla berberiläisvaltioissa tuntee. »Itke, itke, sydän runneltu», hän hyräili kaihoisasti maanmiestensä tapaan herttaisen välinpitämättömänä siitä, etteivät ne sanat hevillä sopineet sellaisesta miehestä, joka ei suinkaan ollut hylätty, vaan päinvastoin riensi rakastettunsa luokse niin vinhasti kuin hevosenkaviot jaksoivat häntä kiidättää.

Mutta pian hänen synnynnäinen, luontainen varovaisuutensa otti vallan käsiinsä, ja laulu lakkasi hänen lähestyessänsä ratsastusretkensä päämääränä olevaa kallionulkonemaa.

Jossakin noiden sokkeloisten kunnaiden keskellä odotti häntä tyttö — hänen haaveilunsa hento, ujo neito. Mutta täällä hän oli oudossa, vieraassa maassa, ja muukalaisena hänen oli liikuttava varovasti. Sillä kukapa tiesi, kenen muiden korvat paitsi tytön kuuntelivat hänen tuloansa.

Hillittyänsä ratsunsa kävelemään hän kiersi teräväkärkisen kielekkeen ympäri ja pysytellen likellä sen laitaa ratsasti sen suuntaisesti alastomalle kallioseinämälle, joka oli kunnaiden eteläliepeellä.

Se kohosi jyrkkänä ja näköjään tiettömänä; sen ylitse pääsi ainoastaan aikoja sitten kuivuneen, muinaisen joen uurtaman, ahtaan rotkon kautta.

Pienen solan suu tuli kallion sisältä vinottain, ja sen edessä oli ylhäältä irtautuneita kivimöhkäleitä, joten sen löytäminen oli vaikea, mutta mies oli käynyt täällä jo kerran ennenkin eikä tällä kertaa epäröinyt.

Ja myöskin isolla, mustalla hevosella oli muistoja, sillä kun sen isäntä laskeutui ratsailta ja koetti taluttaa sitä synkkään, mutkaiseen solaan, tenäsi se vastaan, korskuen ja vapisten pelosta. Vasta pitkällisen ja jäykän rimpuilun jälestä se alistui etenemään, vilkuillen hurjistuneena puolelta toiselle, silkinhieno karva hiestä märkänä, ja seurasi hermostuneesti syöksähdellen isäntäänsä, joka mairitteli ja hoputteli sitä arabialaiseksi harvinaisen kärsivällisenä.

Korkeiden kallioiden saartamina he kompuroivat kivisellä maaperällä, noudattaen kuivuneen joen sokkeloisia käänteitä, kunnes heidän eteensä äkillisen mutkan takaa avautui vähäinen umpilaakso, joka oli piilossa kumpujen keskellä. Sitä ympäröivät kallioseinämät olivat loivemmat, ja myöhemmin päivällä tunkeutuisivat auringonsäteet lämmittämään kitukasvuisia pensaita, joita kasvoi niukasti kivien välissä takertuneina sitkeästi elämään.

Heidän poistuttuansa peloittavasta rotkosta hevosen hermot rauhoittuivat, ja se seisoi levollisena päällikön tyynnyttäessä sitä sekä äänellään että kädellään sekä sitoessa sen tamariskipensaaseen, minkä jälkeen hän vielä kerran hyväiltyänsä ratsua erojaisiksi poistui sen luota.

Mentyänsä pitkin, joustavin askelin pienen alanteen ylitse alkoi nuori mies kiivetä vastaisella puolella kohoavalle kummulle. Tie oli vaivaloinen, kalliorinne oli liukas, ja irtonainen maa petti yhtenään hänen jalkansa alla. Mutta ketteränä kuin kissa ja mainiossa ruumiillisessa kunnossa hän kapusi pysähtymättä ja sallimatta paksun burnusinsa laskoksien ja ratsastussaappaittensa säikyttää itseänsä.

Vain kerran hän seisahtui sijoittaaksensa mukavampaan asentoon isotekoisen revolverin, joka oli piilotettuna hänen uumenillensa kiedottuun hopealla kirjailtuun, mustaan silkkivyöhönsä. Ja tutun aseen kosketus johti hänen mieleensä kumpujen toisella laidalla häntä vartovat miehet. Häntä hymyilytti, kun hän muisteli, kuinka vastahakoisesti he olivat suostuneet jäämään jälelle ja kuinka silminnähtävän levottomia he olivat olleet eilen hänen kertoessansa heille suunnitelmistaan.

Hän keikautti päätänsä maltittomasti. Heidän ei sopinut kysellä hänen tulojansa ja menojansa eikä vastustaa hänen toiveitansa, mietti hän ylpeännäköisen ylähuulensa värähtäessä halveksivasti. Ennen he eivät olleet kertaakaan vastustaneet häntä. He olivat olleet hänen alttiita auttajiansa ja yllyttäjiänsä hänen miehuusikänsä alkuajalle ominaisissa lukuisissa poikamaisissa kujeissa ja hurjissa kepposissa. Ja nyt tämä uusi kanta! Mutta sitä olisi aikaa ajatella sitten, kun hän palaisi heidän seuraansa. Toistaiseksi hän tyytyi miettimään ainoastaan käsillä olevaa hauskempaa asiaa.

Pysytellen jyrkällä rinteellä kiemurtelevan vanhan polun eniten syöpyneillä kohdilla hän vihdoin saapui kunnaan laelle, jossa oli pieni tasanko, ja pysähtyi vähäksi ajaksi tähystämään tutkivasti ympärillensä.

Hänen vasemmalla puolellansa vietti jyrkkä rinne kapeaan rotkoon, jonka toisella puolen kohosi säröinen kallioharjanne toisensa jälkeen.

Hän kääntyi oikealle silmäilemään kaukana alapuolellansa leviävää aavikkoa. Muutamalla askeleella hän pääsi loivalle vierulle, joka mutkitteli sekavasti isojen, rapautuneiden kivilohkareiden välitse, päättyen vihdoin rotkoon. Tämä vei pohjoista kohti ja sitä sekä eteläistä solaa myöten, jonka kautta hän oli tullut, päästiin kukkuloille.

Hän oli odottanut tapaavansa tytön ylängöllä, mutta pienellä tasangolla ei näkynyt elon merkkiä.

Taaskin hän pudisti kärsimättömästi päätänsä ja hänen pikainen luontonsa leimahti. Kuinka paljoa kauemmaksi tyttö kuvitteli hänen menevän saamansa kaksimielisen sanoman johdosta? Hän oli ratsastanut rajusti yön; pitäisikö hänen kuluttaa koko päivä vaanimassa tyttöä, jonka hän oli suvainnut huomata? Otsa kiukkuisesti rypistettynä hän empi, ja hänen mieltänsä raastoivat halu jatkaa matkaa ja ylpeys, joka vaati häntä kääntymään takaisin.

Sitten hän hymyili hieman tuikeasti. Tytön rankaiseminen kolahtaisi häneen itseensä, ja kun hän kerran oli tullut niin pitkälle, ei häntä suinkaan haluttanut palata näkemättä tyttöä.

Heilautettuansa burnusinsa liepeet taaksepäin saadakseen kätensä vapaiksi hän lähti astelemaan rinnettä alaspäin käsi vyöhön piilotetun revolverin nupilla.

Ylängöltä poistuttua oli polulla liikkuminen kuin sokkosillaoloa, sillä joka puolelta häntä saartavat isot kivijärkäleet jättivät tiestä näkyviin vain muutamia metrejä. Aistit herkkinä ja valppaina hän kaarsi jokaisen möhkäleen ympäri nopeasti ja meluttomasti, laskeutuen yhä alemmaksi vierua myöten, kunnes hän äkkiä kuuli ääntä ja seisahtui kuuntelemaan tarkkaavasti.

Ääni oli hiljainen ja särähtelevä ja kuului kivien seasta jostakin hänen oikealta puoleltansa.

Hän poikkesi tieltä ja eteni sitä kohti. Varovasti käveltyänsä kivien välitse hän saapui vähäiselle, puolipyöreälle aukeamalle, joka oli kahden korkean kallioseinämän välissä. Hänen vastassansa oli kallioissa laaja halkeama, josta näkyi esteettömästi aavikolle kuten rappeutuneen rakennuksen särkyneestä ikkunasta.

Ja tämän luonnonluoman tirkistysaukon vieressä istui tyttö — hentoinen olento, joka näytti parhaiksi sivuuttaneen lapsuusikänsä.

Hänen yllänsä oli musta lyhyt hame ja kirjailtu pusero; uumenille oli kiedottu vyö, päässä oli somasti kallellaan kultakirjauksinen lakki, ja hän huojui verkalleen edestakaisin, pidellen huulillansa guesboa.

Vielä hän ei ollut huomannut miehen tuloa, ja koko hänen huomionsa oli kiintynyt koppaan, joka oli maassa hänen edessään ja jonka levällänsä olevasta suusta pisti näkyviin kookkaan, mustan käärmeen litteä, kapea pää. Kiemurrellen ja huojuen otus lumottuna heilutteli päätänsä kummallisen, haaveellisen sävelen tahdissa, jota sen emäntä houkutteli pienestä arabialaisesta huilusta.

Kenties minuutin ajan nuori mies tarkkaili matelijan velttoja liikkeitä ja nuorekkaan soittajan joustavaa vartaloa.

Sitten hän lausui:

»Salamalik!»

Ja hänen syvä-ääninen tervehdyksensä ikäänkuin mursi lumouksen.

Äkäisesti sihahtaen käärme vikkelästi solahti kopan reunalta ja katosi kivien väliin, kun taas tyttö ponnahti pystyyn hopeisten rannerenkaittensa kilistessä ja katsoi häntä silmät levällänsä ja läähättäen.

Hänen ryhtinsä muistutti pakoa mielivää villiotusta, ja hän näytti olevan miehen tulosta puolittain iloissaan, puolittain peloissaan.

Ja kun tulija meni hänen luoksensa, kääntyi hän toisaalle, tehden vähäisen, uhkamielisen liikkeen.

»Sinä myöhästyit», jupisi hän moittivasti.

»Mutta koska kuitenkin olen tullut, niin väliäkö sillä?» vastasi toinen kevyesti. Tytön tervehdys ei silti ollut sellainen kuin hän oli odottanut, ja hänen intohimoinen luontonsa kiihtyi.

»Minkä tähden olet täällä?» kysyi hän jyrkän käskevästi. »Pyysin sinua odottamaan minua ylängöllä aamun koittaessa.»

Osoittaen enemmän naisellista sisäistä näkemystä kuin hänen ikävuosiensa nojalla olisi saattanut luulla, tyttö nieli sen totuudenmukaisen vastauksen, että hän aamun sarastaessa oli peloissansa värjötellyt kummun laella, jota sikäläinen taikauskoinen väestö piti dshinnien ja afriittien tyyssijana, ja että kauhu oli karkoittanut hänet kallioiden lempeään turvaan.

Hän ravisti päätänsä, vetäytyen vähän kauemmaksi miehestä.

»Täällä on turvallisempaa», kuiskasi hän väristen. Mutta nyt hän jo vilkaisi toista kaihoisasti.

Ja nuorukainen, joka katseli häntä nuorekkaan röyhkeytensä kuumentamana, havaitsi hänen vaivihkaisen, kunnioituksen ja vetoomuksen sekaisen katseensa, ja hänen ilmeensä pehmenivät, samalla kun häntä värähdytti uusi, outo tunne, joka muistutti vihlovaa ruumiillista tuskaa.

Hänen hoikat, ruskettuneet kätensä sujahtivat eteenpäin tarttumaan tytön olkapäihin. Nyt hän ensimmäisen kerran kosketti tyttöä, ja hänen sydämensä sykki rajusti, kun hänen sormiensa ote tiukkeni.

Huohottaen hän sitten huudahti: »Jasmin, Jasmin!» ja tempaisi tytön syliinsä.

Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo useita kertoja ennenkin leikitellyt rakkaudella. Tänä aamuna hän oli arvellut leikkiä sillä jälleen, mutta kohtalo oli tehnyt hänelle kepposen. Sillä nyt tytön läheinen kosketus herätti hänet tuntemaan, että hänen sydämessään oli virinnyt syvällisempi ja väkevämpi tunne kuin hän oli milloinkaan kokenut.

Polttavan katseensa ahmiessa tyttöä hän painoi häntä yhä tiukemmin rintaansa vasten, mutta se ajatus, joka yöllä oli kannustanut häntä kiitämään suinpäin, alkoi yht'äkkiä tuntua tuiki mahdottomalta. Hän ei ymmärtänyt itseänsä eikä koettanutkaan käsittää häntä pidättävää tunnetta. Hän tajusi vain, että hänet oli äkkiä vallannut itse-inho, että vaisto pakotti häntä säästämään, vaikka hän ei ollut koskaan ennen säästänyt. Ja käydessänsä sisällistä taisteluansa hän tunsi rintaansa vasten puristetun tytön värisevän, tunsi syleilyssään toisen hennon, pienen vartalon jäykkänä ja taipumattomana ja näki hänen suurten rukoilevien silmiensä pelokkaan ilmeen.

Hirvittävästi pinnistäen tahtoansa hän torjui himot luotansa.

»Mitä sinä pelkäät, oi vapiseva pienokainen?» mutisi hän. »Onko lempeni niin ilkeä, että tekisin sinulle pahaa? Kuules, onko se niin hirvittävä — tämä suukkoni?» Ja äkkiä hän taivutti kookasta vartaloansa, painaen suunsa tytön ylöspäin käännetyille punaisille huulille.

Se oli epäarabialainen hyväily, eikä hän osannut etukäteen arvata kiihkeätä huudahdusta, joka kirposi tytön suusta, eikä sitä seuraavaa melkein hysteeristä kyyneltulvaa.

»Sinä sieluni sielu, loukkasinko sinua?» pahoitteli hän.

Mutta vähään aikaan ei toinen kyennyt vastaamaan. Taipuen vihdoinkin miehen syleilyyn hän takertui kiinni päällikköön, painoi kasvonsa hänen burnusiinsa ja itki ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Ja nuorukainen oli ymmällä eikä kyennyt sitä tajuamaan, vaan vartosi äänettömänä, että hän selittäisi. Vihdoin tyttö kohotti päätänsä ja katsahti häneen arasti. »Suo anteeksi, herra!» kuiskasi hän, ja häneltä pääsi pitkä, nyyhkytyksen sekainen huokaisu. »Et sinä minua loukannut. Se johtui vain siitä, että kauan, hyvin kauan sitten — minua suudeltiin sillä tavoin — kun minä olin lapsi — ja onnellinen.»

Mies tuijotti häneen otsa kummastuksen rypyissä. »Suudeltiin — kuka suuteli?» tiedusti hän sävyssään äskeinen käskevä häive.

Mutta tyttö pudisti päätänsä ikäänkuin ei olisi osannut tai tahtonut selittää sitä hänelle. »Se on minulta unohtunut», vastasi hän vältellen, ja hänen katseensa karttoi toisen silmäystä. Ja kun miehen hetkellinen uteliaisuus häipyi, ei hän enää pitänyt kiinni puheenaiheesta, joka selvästikään ei ollut yhteydessä heidän nykyisten suhteittensa kanssa. Pelkät lapselliset muistot eivät antaneet aihetta mustasukkaisuuteen.

Käsi kädessä he kiipesivät luonnon muovaamalle katseluaukolle ja istuutuivat leveälle kalliokielekkeelle, josta näkyi aavikolle.

Pitkään aikaan ei mies virkkanut mitään. Leuka nojattuna kämmeneen ja kyynärpää polven varassa hän katseli tyttöä tarkasti ikäänkuin olisi nähnyt hänet vasta ensi kerran. Ja luontaisen kärsivälliseen tapaansa tyttö kesti hänen tarkastelunsa, istui äänettömänä hänen vierellänsä, pienet hennot kädet kierrettyinä koukkuun nostettujen polvien ympärille, ja odotti, että toinen suvaitsisi aloittaa puhelun.

Ne kasvot, joita mies katseli, olivat hyvin kauniit, omituisen tunteikkaat ja hienostuneet. Yönmusta, tuuhea tukka varjosti säännöllisiä, sieviä piirteitä — lyhyttä, hienomuotoista nenää, pientä suuta ja ujostelevia, ilmeikkäitä, ruskeita silmiä, jotka olivat niitä siimestävien, kaartuvien, sysimustien ripsien veroiset.

Ja tytön kasvoista miehen arvosteleva katse lipui pitkin hänen hentoa vartaloansa, kunnes tyttö hänen tulisen tuijotuksensa tähden liikahti rauhattomasti poskillansa poltteinen puna.

Pieni, ruskea käsi ojentui hiljaa miestä kohti. »Miellytänkö sinua?» rohkeni tyttö epävarmasti kysyä.

Hymyillen puolittain ilkamoivasti, puolittain hellästi mies veti häntä puoleensa, kunnes hänen päänsä lepäsi miehen rinnalla. »Et sinä niin kovin huono ole», myönsi viimemainittu kiusoittelevasti. Mutta hänen tummien silmiensä hohde tyydytti tyttöä, ja hän oli vähän aikaa hiljaa, leikitellen hienon burnusin kultapunoksisella tupsulla ja kuunnellen vieno hymy huulillansa miehen perin värikästä kuvausta öisen ratsastusretken vaaroista. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli vain pinnallista, ja hänen ajatuksensa ilmeisestikin harhailivat muualla, sillä vihdoin hän keskeytti miehen kertomuksen, katsellen häntä ujon tutkivasti.

»Kuka sinä olet, herra? Et ole koskaan puhunut siitä minulle. En tiedä edes nimeäsi.»

Miehen huulet kaartuivat hymyntapaiseen.

»Olen sellainen mies, joka rakastaa sinua. Eikö siinä ole kylliksi, oi sinä uteliaisuuden tytär?»

Mutta säikähtämättä välttelevää vastausta tyttö tiukkasi: »Ilmaise minulle nimesi!»

Hymy häipyi nuoren miehen kasvoilta, ja ne kovettuivat jonkun verran. »Minkä tähden? Mitä merkitsee sinulle nimeni?» virkkoi hän venytellen. »Onko mielestäsi mitätön seikka, jos ihmisen nimi kulkee suusta suuhun ja sitä kuiskaillaan talonkatoilla, kunnes kuiske saapuu markkinapaikalle ja kaikki alkavat hokea: 'se ja se on mennyt tästä ohitse'?»

»Mikä markkinapaikka täällä on?» tokaisi tyttö, viitaten lakealle aavikolle. »Enkä minä — enkä minä kuiskaile talonkatoilla», lisäsi hän, muuttuen äkkiä ylvään arvokkaaksi. »Itseäni varten, yksinomaan itseäni varten haluaisin tietää nimesi, oi sinä outo rakastaja.» Ja kun mies yhä empi, kietoi tyttö kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen päätään puoleensa, samalla kun hänen loistavat silmänsä hehkuivat kaihoisesti ja hänen rusohuulensa suipistuivat. »Sano se minulle!» jupisi hän hiljaa.

Muutamaan minuuttiin mies ei vastannut. Tummat kulmakarvat syvissä rypyissä, suu tiukasti puristettuna hän tuijotti tyttöön melkein äkäisesti ikäänkuin koettaen saada selville, mitä hänen kiihkeiden pyyntöjensä takana piili. Sitten hän naurahti hieman; sysäsi tytön kauemmaksi ja viritti savukkeen, edelleenkin tarkkaillen toista pyörteisten savutuprahdusten takaa.

»Minua nimitetään — Ahmediksi», virkkoi hän vihdoin.

Tyttö hätkähti, ja lievästi pelokas ilme lehahti hänen kasvoillensa.

»Ahmediksi», kertasi hän verkkaisesti. »Olen kuullut sennimisestä mahtavasta herrasta, joka asustaa eteläisten vuorten tuolla puolen — ben Hassanin heimon hallitsijasta. Oletko sinä hänen sukulaisensa?»

Ällistyneenä nuori mies loi häneen tutkivan katseen, verhoten sen velttojen, puolittain suljettujen silmäluomien taakse, ja hymyili sitten laiskasti. »Kukapa tietää», vastasi hän kohauttaen huolettomasti olkapäitänsä, poltteli sitten jonkun aikaa savukettansa äänettömänä ja lisäsi sen jälkeen: »Minkätähden sitä kysyt? Mitä olet kuullut Ahmed ben Hassanista?» Hän lausui tiedustuksensa näennäisen välinpitämättömästi kumartuen eteenpäin ja sinkauttaen harmaan tuhkakiemuran hätääntyneenä rientävän haaskakuoriaisen eteen.

Tyttöä puistatti ja hän painautui likemmäksi miestä pilkistäen hermostuneena hänen olkansa ylitse ikäänkuin peläten näkymättömiä kuuntelijoita.

»Hän kuuluu olevan pahahenki», supatti hän arasti, ja hänen levällään olevista silmistänsä kuvastui pelkoa. »Hän ei muka ole oikea, naisesta syntynyt arabialainen, vaan afriitti, jonka yliluonnollista voimaa ja valtaa kaikki pelkäävät, joka hallitsee heimoansa taika- ja lumoustempuilla ja ratsastaa vinhemmin kuin myrskytuuli ja jonka silmät säihkyvät kuin taivaan tulivasamat. Ja hän on kuolematon, sillä moni on koettanut surmata hänet, mutta onnistumatta. Sen olen kuullut enkä uskalla kertoa sinulle enempää, ettei —» Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vetäytyi taaksepäin, vapisten taikauskoisen pelon vallassa ja koettaen lukea toisen ajatuksia hänen tutkimattomista kasvoistansa. »Oletko Varma, ettet ole hänen sukuansa?» huohotti hän arkaillen. Hiljaa naurahtaen mies sieppasi hänet syliinsä ja piti häntä kiinni.

»Entä jos olisin — rakastaisitko minua vähemmän?»

Minuutin murto-osan tyttö empi, väristen toisen syleilyssä. Sitten hänen rinnastansa pusertui voimakas nyyhkytys.

»En — en!» huudahti hän ja takertui kiinni mieheen. »Olepa haltia tai ihminen, rakastan sinua — enkä ole milloinkaan ennen rakastanut!» Hänen pieni lakkinsa oli pudonnut päästä, ja hänen tummien hiustensa tuoksu vaikutti hienon huumausaineen tavoin, kun mies voitonriemuisena ja hänen kauneudestaan nauttien kallistui hänen puoleensa.

»Jasmin, armaani, riemuni kukka — onko ainoakaan neito koskaan ollut noin ihana!» Puhe oli melkein tyyten vaimennut, ja vetäytyneinä hieman erilleen he istuivat, katsellen toisiansa silmiin, vaipuneina onnensa hurmioon.

Mutta koko kiihkeän, myrskyisen armastelunsa ajan nuorukainen oli pitänyt huulensa kurissa näyttämättä lainkaan kiirehtivän luomaan valoa hänen olemustansa verhoavaan salaperäiseen hämärään.

Ja ikäänkuin tyytyväisenä pelkästään siihen tietoon, että mies rakasti häntä, ei tyttö enää yrittänytkään tunkeutua hänen salaisuuksiinsa.

He istuivat niin hiljaa, että vilkkaat, tirskuvat linnut eivät välittäneet mitään heistä ja läheiselle kivilohkareelle juoksi vihreä sisilisko pelottomasti heitä tarkkailemaan.

Auringon lämmittävät säteet eivät muistuttaneet heille ajan kulusta, ja huomaamatta vierivät pitkät hetket hitaasti heidän ohitsensa. Mies oli unohtanut palvelijansa, unohtanut, kuinka vaaralliset nämä ryövärien tyyssijoinansa pitämät kunnaat olivat, unohtanut kaiken muun paitsi tyttöä, joka oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa hennot kädet ristissä helmassaan. Mietteihinsä vaipuneena hän ei kuullut mitään muuta kuin tytön äänen hiljaisen, pehmeän soinnun, hänen palavat silmänsä näkivät ainoastansa tytön ihmeellisen, kiehtovan kauneuden.

Ja lopulta juuri tyttö, joka istui kasvot häneltä piilossa olevalle puolelle päin, näki jotakin ja päästi hiljaisen, tukahdutetun kirkaisun, ja hän ponnahti pystyyn, samalla kun kuula naksahti kallion kupeeseen, johon hänen päänsä oli sekuntia aikaisemmin nojannut. Hän kiskaisi revolverin vyöstään, työnsi tytön taaksensa ja pyörähti hätyyttäjiä vastaan.

Mutta hänen kääntyessänsä leimahti polttava liekki hänen otsalleen, hän horjahti, ja hänen laukauksensa meni harhaan.

Hän näki lyhyen vilahduksen kolmesta kookkaasta, valkopukuisesta olennosta, sitten sokaisi hänet kasvoille valahtanut veri, ja hän hoippui askeleen eteenpäin ja suistui päistikkaa kallionkielekkeeltä. Putous oli kolmen metrin korkuinen, ja alas tullessaan hän kolautti oikean olkapäänsä terävän, järkkymättömän kivijärkäleen särmään. Se oli joko murtunut tai nyrjähtänyt, siitä hän oli varma, ja hammasta purren hän koetti kierittäytyä toiselle kyljelleen, hapuillen vasemmalla kädellänsä asetta, joka oli pudonnut hänen alleen. Huumaantuneena tärähdyksestä ja tuskaisena kivusta hän oli noussut polvillensa, kun hänen päähänsä tärähtänyt ankara isku kellisti hänet jälleen kasvoilleen. Hänen korvissansa humisi kuin meren pauhu, ja hänestä tuntui, että hän putosi vinhaa vauhtia yhä syvemmälle pimeään kuiluun.

Ellottavasta tajuttomuudesta hän ponnisteli takaisin elämään, aluksi tuntien vain päätänsä repivän tuskan ja kiduttavan kiusallisen janon.

Puolittain tietoisen vaaranvaiston kannustamana hän koetti liikkua, mutta ensimmäisen yrityksen jälkeen hän retkahti takaisin, hänen päätänsä pyörrytti, ja hänen ruumiinsa kylpi hiessä.

Vähän aikaa hän virui hiljaa, silmät ummessa, koettaen päästä jälleen itsensä herraksi, hajoittaa sakean usvan, joka tuntui laskeutuneen hänen aivoillensa. Hän ei lainkaan muistanut, mitä oli tapahtunut, jopa hänen entinen elämänsäkin oli pimeyttä, josta selvästi ja kirkkaasti pilkotti vain yksi asia.

Hän muisti nimensä. Hän oli Ahmed ben Hassan — ja joku oli sanonut hänen isäänsä pahaksihengeksi. Mutta se oli typerää pilaa. Sillä jos se olisi totta, niin miten olisi 'pikku äiti' — jonka hän varmasti tiesi enkeliksi — olisi ikinä voinut mennä naimisiin hänen kanssansa? Mutta sittenkin: kuka oli 'pikku äiti' — ja kuka totisesti oli Ahmed ben Hassan?

Ajatteleminen oli tuskallista, mutta vaivaloisesti hän pohti sekavia kysymyksiä, joihin hänen huumautuneet aivonsa eivät suostuneet vastaamaan, kunnes miettiminen vihdoin kävi mahdottomaksi ja hänet valtasi avuton raivo, minkä jälkeen hän jäi virumaan nääntyneenä ja mutisten epäselvästi.

Sitten heräsi pelko — todellinen lamauttava kauhuntunne; hän pelkäsi itseänsä, pelkäsi häntä verhoavaa mielenpimeyttä. Tukahdutetusti parahtaen hän meni uudelleen tajuttomaksi.

Tunnin tai parin kuluttua hän heräsi jälleen, tällä kertaa täysin tajuissansa.

Koko hänen ruumistansa kolotti, hänen suutansa poltti jano, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa koski vettä. Mutta pieni huone, jossa hän huomasi olevansa, oli ihan alaston. Ja jos siellä olisikin ollut vettä, tunsi hän, ettei hän olisi mitenkään päässyt sitä juomaan, sillä hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut, häntä vaivasi vahingoittunut olkapää, joten hän oli tyyten avuton ja liikuntakyvytön.

Hänen kasvonsa olivat kankeat ja tahmeat otsassa olevasta ammottavasta haavasta vuotaneesta verestä, ja kun hän nuolaistessaan kuivia huuliansa tunsi sen suolaisen maun, johti se elävästi hänen mieleensä varhaisen aamun tapaukset.

Häneltä puristui syvä ähkäisy, ja muutamia minuutteja hän rimpuili epätoivoisesti, kuoleman jäytäessä sydäntä, turhaan koettaen vapautua häntä kahlehtivista siteistä. Mutta ne oli solmittu liian perinpohjaisesti, ja oivaltaen hyödyttömästi hukkaavansa voimiensa rippeitä hän pian lakkasi rehkimästä ja jäi virumaan hiljaa kasvojensa nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Hän ei ajatellut itseänsä. Omaa kohtaloansa hän saattoi odottaa stoalaisen välinpitämättömästi, mikä osittain oli peritty luonteenpiirre, osittain elinaikaisen harjoituksen tulos. Jäikö hän eloon vai kuoliko hän, se oli sillä hetkellä merkityksetön seikka — häneen itseensä nähden. Tyttö se oli vallannut hänen ajatuksensa. Tytön tähden hän tuskaili. Millaiseen vaaraan hän oli ajattelemattomassa tuhmuudessansa syössyt Jasminin? Kuinka epätoivoisessa pinteessä saattoi tyttö olla tälläkin hetkellä hänen viruessansa sidottuna kuin peto kykenemättä rientämään avuksi? Jasmin, Jasmin — hänen riemunsa hento neito! Pitikö jonkun toisen käden, karkeamman ja raaemman kuin hänen, poimia ja runnella tämä hento kukka, jota hän oli arvellut helliä rakkautensa tarhassa? Mikä kolmasti kirottu tomppeli hän olikaan ollut!

Juuri hänen tähtensä oli Jasmin uhitellut noiden pahamaineisten kunnaiden vaaroja. Hänen oma kopea röyhkeytensä oli kannustanut häntä ratsastamaan yksin kohtauspaikalle, halveksivasti hyläten luotaan saattajansa, joiden valppaus olisi torjunut tämän niin äkillisesti ja traagillisesti yllättäneen onnettomuuden.

Jasmin oli luottanut häneen, ja sekä miehenä että rakastajana hän oli perinpohjaisesti pettänyt tämän luottamuksen. Tyttö oli uskonut hänen suojelevan itseänsä, ja sokean varmassa itserakkaudessaan hän oli lyönyt laimin häneen lapsuudesta saakka juurrutetun varovaisuuden vähäisimmätkin alkeet. Itseensäluottavana hän oli antautunut tunteittensa leikkikaluksi, ja ajatellen ainoastaan rakkauttansa hän oli joutunut satimeen kuin reiässään pujahteleva rotta.

Minkälaiset olivat sen seuraukset Jasminille?

Hänet valtasi rusentava häpeä ja katumus, ja murhaava pelko sai hänet taaskin rajusti kiskomaan kahleitansa, kunnes verta alkoi jälleen tulvia hänen otsassansa olevasta haavasta ja hän retkahti takaisin puolittain istuvasta asennosta, johon hän oli ponnistautunut. Hän kiemurteli sielunhädässään, samalla kun hänen rääkätyt aivonsa loihtivat esille tuhansia kuvia, tuhansia hirveitä mahdollisuuksia, jotka saattoivat hänet mielipuolisuuden partaalle.

»Jasmin», kuiski hän vavahtelevin huulin, »pieni armaani — Jasmin!» Muutamia tunteja aikaisemmin tyttö oli hänestä ollut pelkästään ohimenevän huvin väline, uusi hauskuus, josta hän nauttisi, kunnes mielenkiinto laimenisi — mutta nyt hän ei voinut ajatella elämää ilman Jasminia.

Sattuma oli viskannut tämän vaeltavan maurilaisen käärmeenlumoojan tyttären hänen tiellensä hänen ollessansa matkalla kaukana oman alueensa pohjoispuolella. Ollessansa muutamana iltana leiriytyneenä vähäisen kylän ulkoliepeille hän oli viettänyt joutohetken pienessä huonosti valaistussa kahvilapahasessa, juoden inhoittavaa kahvia ja tarkkaillen huvittelua, joka yhtä poikkeusta lukuunottamatta oli hänestä tuiki ikävystyttävää. Käärmeenlumoojan esitykset olivat harvinaisuudellansa viehättäneet häntä. Itse maurilainen, tuikea, äänetön jättiläinen mieheksi, jolla oli raa'at ja pahaenteiset kasvot, ei ollut herättänyt hänessä muuta kuin inhoa. Mutta tyttö oli uudenlaatuinen ja tehosi hänen harhailevaan makuunsa.

Vaikka hän olikin hunnuton ja kuului sangen vähän kunnioitettuun ihmisluokkaan, ei hän silti suinkaan ollut niin julkean tungettelevainen kuin hänen kaltaisensa tavallisesti ovat. Päin vastoin hän käyttäytyi kainosti ja luontaisen arvokkaasti, mikä oli kummallisen ristiriitaista hänen asunsa ja ammattinsa kanssa.

Vähääkään välittämättä häneen suunnatuista uteliaista katseista hän oli suorittanut osansa esityksestä omituisen eristäytyvästI katsellen miltei ilmeettömästi suoraan eteensä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana. Eikä hän myöhemmin ollut liittynyt kahvilan vieraiden seuraan, vaan vetäytynyt lähelle soittajia syrjäiseen nurkkaukseen, jossa hän oli istunut yksin, leikkien olkapäillänsä vieläkin kiemurtelevalla isolla, mustalla käärmeellä.

Ja Ahmedin tarkkaillessa tyttöä oli hänen mielenkiintonsa voimistunut.

Pahamaineisen pikku kahvilan kehnossa ilmakehässä hän oli näyttänyt erilliseltä olennolta, ja nuorukainen oli ihmetellen ihaillut hänen olemuksensa hienoutta, hänen hentoa raikkauttaan ja hänen lapsekkaiden piirteittensä puhtautta.

Innostuneena hän oli seuraavana päivänä koettanut etsiä tyttöä käsiinsä, mutta saanut tietää hänen isänsä seurassa poistuneen kylästä jo varhaisina aamuhetkinä.

Tämä vastoinkäyminen viritti ilmiliekkiin hänen harrastuksensa, joka muutoin olisi saattanut sammua yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Ajattelematta mitään muuta kuin ohimenevän mieltymyksensä tyydyttämistä hän oli seurannut tytön jälessä pohjoiseen, ja satunnaiset tapaamiset olivat kehittyneet salaisiksi kohtauksiksi, kunnes tänään oli tullut loppu.

Kuka oli yllättänyt heidät, ryöstänyt tytön ja ottanut hänet vangiksi, sitä hän ei mitenkään osannut arvata. Juuri näillä seuduilla vilisi rosvojoukkoja, ja mikä hyvänsä niistä olisi pitänyt häntä hyvänä saaliina, jota kannatti säilyttää panttivankina.

Hänen asemansa häpeällisyys — aseman, jonka syynä oli yksinomaan hänen oma huolettomuutensa — vihloi kipeästi hänen mieltänsä. Mutta se ajatus kalpeni mitättömäksi sen rusentavan tosiseikan rinnalla, että hän oli voimaton auttamaan sitä olentoa, jonka henki nyt oli hänestä paljoa kalliimpi kuin hänen omansa.

Alituinen muisteleminen kidutti häntä. Aika-ajoin hän meni puolittain tiedottomaksi ja saattoi aina vähäksi ajaksi unohtaa häntä kalvavan sielullisen tuskan. Mutta nuori elämä sykki hänessä voimakkaana, ja lepohetket olivat lyhytaikaisia. Hätkähtäen hän aina heräsi ja jäi virumaan väristen kuin ansaan joutunut eläin hurjan katseensa lakkaamatta harhaillessa ympäri huonetta, etsien jotakin, mitä hyvänsä, mikä saattaisi auttaa häntä pelastumaan.

Mutta likaisessa pikku huoneessa ei ollut minkäänlaista kalustoa, ei edes ainoakaan naula pistänyt esille tahrautuneista tiiliseinistä. Sinne oli kasautunut vuosikausien saastaa, ja se näytti kauan olleen asumattomana.

Hämärää valoa tihkui ahtaasta ristikko-ikkunasta, joka oli seinässä joitakuita kymmeniä sentimetrejä hänen päänsä yläpuolella, ja hän saattoi paikaltansa erottaa matalan oven, josta huoneeseen päästiin. Se oli kyhätty vankoista tukeista ja varustettu paksuilla rautakiskoilla, joten sen vankkuus sellaisenaan kävi hänestä vastustamattoman Lumoavaksi. Se veti puoleensa hänen huomiotaan, kunnes hän ei voinut katsella mitään muuta, vaan tähysti sitä, niin että silmiä kivisti ja hän huomasi koneellisesti laskevansa sen kolkkoa pintaa peittäviä naulankantoja. Avautuisiko se milloinkaan?

Väsyttävien tuntien verkallensa vieriessä kävivät pyörtymiskohtaukset tiheämmiksi ja pitemmiksi, ja erään sellaisen aikana tuli hänen yksinäisyyteensä kaivattu keskeytys. Hän ei kuullut oven avaamista.

Hänet herätti tajuihinsa raaka potku hänen kivistävään olkapäähänsä. Purren hampaitansa tukahduttaakseen huuliltansa melkein luiskahtaneen ähkäisyn, hän hätkähti ja alkoi tuijottaa vangitsijoihinsa hurjan uhmaavasti. Ja hänen nähdessänsä heidät alkoi hänen sydämensä äkkiä sykkiä rajusti. Sillä vierellänsä seisovista kolmesta miehestä hän tunsi yhden, ja juuri hänet hän oli kaikkein viimeiseksi odottanut näkevänsä. Ja pahaenteisen näköinen maurilainen hymyili häijysti vastatessaan hänen tuijotukseensa silmillä, jotka olivat kylmät ja julmat kuin hänen kesyttämiensä inhoittavien matelijain. Mutta molemmat oudot puhkesivat ensiksi puhumaan ja ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka hän huumaantuneena ja sekavana ollen vain puolittain käsitti. Vaikka heillä oli arabialaisten pukimet ja he puhuivat arabiankieltä sujuvasti, oli heidän äänessänsä kalsea kurkkusointu ja heidän yleisessä ulkoasussansa jotakin, mikä pani hänet epäilemään heidän kansallisuuttaan. Vaalea-ihoiset ja vaaleatukkaiset arabialaiset eivät olleet harvinaisia, mutta näiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Heidän käytöksensä oli röyhkeätä ja puhetapansa komentavaa, ja he tuntuivat koettavan puristaa häneltä jonkunlaista tunnustusta. Hän ei ollut tottunut saamaan osaksensa korskeata kohtelua eikä rehentelyä, ja hänen pikainen luontonsa alkoi kuohua hänen kuunnellessansa, kun häneltä tiedusteltiin hänen nimeänsä ja heimoansa ja udeltiin, millä asioilla hän liikkui näillä seuduin ja kuinka paljon ratsastajia hänen muassaan oli ollut, samalla kun hänelle syydettiin syytöksiä, joita hän ei ymmärtänyt ja joissa usein käytettiin sanaa »urkkija».

Jos maurilainen olisi ollut yksin, olisi hän jossakin määrin saattanut käsittää, minkä tähden hänen kimppuunsa oli karattu. Mutta kolmikosta näytti maurilaisen mielenkiinto olevan laimein. Molemmat muukalaiset näyttivät pitävän asiata tärkeämpänä.

Keitä ja mitä miehiä he olivat riistääkseen hänen vapautensa ja ollakseen mukana loukkauksessa, josta, sen hän vannoi, he saisivat kalliisti maksaa — jos hän jäisi henkiin?

Raivoissansa, mutta pakottautuen äänettömäksi, hän tarkasti heitä juron välinpitämättömästi.

He olivat molemmat raskastekoisia, mutta näköjänsä voimakaslihaksisia ja vankkoja, ja toinen näytti olevan keski-ikäinen, toinen taas noin kolmikymmenvuotias.

Ja kuta enemmän hän katseli, sitä pahemmin ymmälle hän meni. Miesten rehentelevästä esiintymisestä huolimatta hän vaistosi heidän käytöksensä pohjalla piilevän levottomuuden. Ja vaikka he toimivatkin yhdessä, eivät he tuntuneet olevan aivan yksimielisiä keskenänsä, sillä he keskeyttivät kuulustelunsa usein ja väittelivät kiivaasti hänelle oudolla kielellä.

Ja erään tällaisen väittelyn aikana liikkui maurilainen ensimmäisen kerran.

Maltittomasti kiroten hän kiskaisi vyöstänsä puukon ja kumartui vikkelästi vangin puoleen. »Tapetaan — ja sitten on asia selvä», ärähti hän käsi kohotettuna iskemään. Mutta toiset heittäytyivät hänen kimppuunsa ja vetivät hänet takaisin.

»Ei, ennenkuin hän puhuu!» kivahti vanhempi mies, tehden käskevän liikkeen. »Enkö sanonut sinulle sitä jo tänä aamuna, sinä kuumapää? Hän elää siihen saakka, kunnes saamme selville, kuinka paljon hän tietää.»

Ja väsyttävä kysely alkoi uudelleen.

Mutta haavoittunut kykeni tuskin ymmärtämään mitään.

Hänen päänsä kävi joka hetki yhä sumeammaksi; jännittäessään itseänsä hän heikkeni yhä enemmän, joten hänen todellisuudentajuntansa himmeni nopeasti. Koko kohtaus tuntui hänestä kamalalta painajaiselta. Nyt kysymysten väliin siroitettiin kauheita uhkauksia, ja uusi raaka potku pakotti hänet vihdoin puhumaan. »En tiedä mitään — ratsastelen omaksi huvikseni», mutisi hän, itsepäisen ylpeästi pysyen siinä päätöksessä, ettei ilmaisisi itseään. Ahmed ben Hassanin pojan ei sopinut myöntyä ja vedota mahtavan isänsä nimeen selviytyäksensä pinteestä, johon hänen oma houkkiomaisuutensa oli hänet saattanut.

Ja Allahin armosta koko juttu koskikin ainoastansa häntä. Koska hänen vangitsijansa oli juuri maurilainen, täytyi Jasminin olla turvassa. Helpotuksesta huoahtaen hän antoi itsepingoituksen laueta, ja hän oli vaipumaisillansa tajuttomaksi yhä lisääntyvästä heikkoudesta, kun toisen muukalaisen tyly ääni pakotti hänen harhailevat aistinsa todellisuuteen.

»Tuokaa tyttö — ehkä hänellä on vielä jotakin puhumista.»

Vanki virui jäykkänä, ja hänen silmiinsä tuli kauhuinen ilme, kun hänen mieleensä välähti hirveä epäluulo. Hän näki maurilaisen ravistavan päätänsä ja kuuli hänen happamesti äristen inttävän vastaan.

»Ei; hän on esittänyt osansa. Hän on kertonut kaikki tietonsa. Hänenkin seurassansa oli mies umpisuinen.»

Kun sitten karvas totuus syöpyi hänen mieleensä, ei hän jaksanut hillitä huuliltansa puristuvaa valitusta.

»Jasmin», ähkyi hän, »Jasmin!»

»Niin, Jasmin — Jasmin», pilkkasi maurilainen ja sylkäisi hänen päällensä. »Luulitko hänen rakastavan sinua — oi hupsu, jolla ei ollut älyä pitää, mitä olit anastanut! Olet nähnyt Jasminin viimeisen kerran. Hän on tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä — eikä hän ole sinua varten, sinä aavikonkoira!» Äkkiä hänen äänensä aleni hiljaa sihiseväksi kuiskutukseksi, KUN hän kumartui alemmaksi, ja hänen laihat, vapisevat sormensa väikkyivät kuin tavattoman isot nälkäisen petolinnun kynnet vangin verentahrimien, kolhittujen kasvojen kohdalla. »Tahdotko elää», uhkaili hän, »tahdotko enää koskaan sulkea naista syliisi? Silloin puhu — jotta en tee sinusta niin kammottavaa ja inhoittavaa otusta, että eläimetkin kääntyvät säikähtyneinä poispäin sinusta!» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen uhkauksensa tunkeutua toisen tajuntaan, samalla kun hänen piirteensä vääntyivät hirvittävän nautinnon virnistykseen. Sitten hän hitaasti ja huolitellusti selitti niiden pirullisten keinojen yksityiskohtia, joilla hän mieli kiristää haluamansa tiedot.

Ja häntä kuunnellessaan sheikin poika ensi kerran eläissänsä tunsi ruumiillista pelkoa, kylmää, hyytävää pelkoa, joka tuntui muuttavan veren hänen suonissansa jääksi. Hän tajusi jollakin tavoin pistäneensä kaulansa silmukkaan, josta oli mahdoton päästä irti, jollakin tavoin sotkeutuneensa tapahtumaketjuun, joka oli salaperäinen ja jota hän ei ollenkaan kyennyt käsittämään, mutta joka uhkasi koko hänen olemassaoloansa. Hän oli nähnyt kaikkien kolmen miehen kasvoista selvästi kuvastuvan epäilyksen, kun hän oli vakuuttanut, ettei hän tiennyt mitään sellaista kuin he arvelivat, oli kuullut ilkkuvan pilkkanaurun, jolla hänen sanojansa oli tervehditty, ja tiesi, että hänen oli hyödytöntä enää inttää — tiesi myöskin, ettei kidutuslupaus ollut tyhjä uhkaus, vaan että se varmasti toteutettaisiin, jollei ihme häntä pelastaisi. Sillä mies, jonka kanssa hän oli tekemisissä, oli maurilainen eikä arabialainen, ja hän tunsi jonkun verran maurien menettelytapoja. Hänen otsallensa kihosi isoja hikikarpaloita, kun hän kävi odottamaan, mitä tuleman piti, ja vain rukoili voimia kestääksensä kidutuksen, kuten hänen isänsä pojan tuli.

Kunpa he vain tappaisivat hänet! Kuolema oli parempi kuin rääkkäys ja typistely. Ja oliko elämä sitten niin kovin kallisarvoinen hänelle, joka sinä päivänä oli menettänyt rakkautensa, luottamuksensa ja toivon, johon hän oli pannut koko sydämensä?

Hän sysäsi sen ajatuksen syrjään, kokosi kaikki voimansa ja terästäytyi kestämään koetusta, jonka välttäminen nyt näytti mahdottomalta.

Mutta hän sai tervetulleen huoahdusajan odottamattomalta taholta.

Muukalaiset, jotka olivat vähäksi aikaa vetäytyneet loitommalle, astuivat nyt esiin, ja nuorempi nähtävästi vaati jotakin, jota toinen ei hyväksynyt. Sillä katkaisten kumppaninsa kaunopuheisen esityksen lyhyeen, tehden saman jyrkän käskevän liikkeen kuin aikaisemminkin, hän kääntyi käärmeenlumoojaan ja taputti häntä hilpeästi olalle.

»Alkaa olla myöhäistä, hyvä ystävä», virkkoi hän tyynnyttävästä, »ja kuten tiedät, on meillä vielä tekemistä tänä iltana. Nyt ei ole aikaa tähän — hauskuuteen. Nukkukoon hän mielessänsä se, mitä hänelle lupasit, ja ehkäpä hän huomenna suostuu puhumaan pelastaakseen nahkansa.» Samalla hän naurahti huvitettuna ja silmäili hetkisen vankia tylyn välinpitämättömän näköisenä. Sitten hänen sävynsä muuttui. »Liikkeelle, mies!» komensi hän äänessänsä käskevä sointu. »Myöskin huomenna on päivä.»

Vastahakoisesti maurilainen nousi pystyyn kasvot lyijynharmaina ilkeän aikeensa raukeamisen tähden, ja hänen kätensä vavahtelivat ikäänkuin eivät olisi hevillä taipuneet luopumaan saaliistansa. »Se päivä saattaa koittaa liian myöhään», tokaisi hän kiukkuisesti murahtaen ja potkaisi rajusti kantapäällään vangin vatsaa vasten.

Tuskasta kiemurrellen sheikin poika saavutti kestämiskykynsä rajan.
»Allah — sinut — tuhotkoon!» ähkyi hän ja pyörtyi.

Tullessaan tajuihinsa hän oli yksin, ja pieni huone oli pimeä. Ja hänestä olivat yksinäisyys ja pimeys armollisia. Nyt hänen ei enää tarvinnut säilyttää stoalaisen välinpitämätöntä näköä, mihin hän oli aikaisemmin pakottautunut. Yksin ollen hän sai antautua sielullisen tuskan valtaan, joka sillä hetkellä oli niellyt kaikki ajatukset ruumiillisista kärsimyksistä, häntä ympäröivästä salaperäisyydestä ja vieläkin uhkaavasta vaarasta.

Jasmin, jota hän oli rakastanut — rakastanut sillä tavoin, ettei hän, siitä hän oli varma, enää ikinä rakastaisi ketään siten — Jasmin, jota hän oli sen rakkauden tähden säästänyt, Jasmin oli hänet pettänyt!

Häneltä pääsi katkera parahdus, hänen sielunsa painui tomuun, ja hän kiemurteli tuskissansa, joita hän ei tuntunut jaksavan kestää.

Heikkona verenvuodosta ja ruuanpuutteesta sekä tytön petoksen kiduttamana hän antautui täydelleen tunteittensa valtaan, kääntyi seinään päin ja itki kuin lapsi. Koko hänen ruumistansa puistattivat ankarasti repivät nyyhkytykset, joita pidättämään hänellä ei ollut voimaa… Heikkouden hetki oli mennyt ohitse. Ruumiillisesti ja sielullisesti lopen uupuneena, mutta vihdoinkin itsensä herrana hän virui hiljaa, tuijottaen pimeyteen laajoin, värähtämättömin silmin, samalla kun suuri rakkaus hitaasti muuttui vieläkin kiihkeämmäksi vihaksi.

Kaksitoista tuntia sitten hän oli oppinut tuntemaan, mitä suuri rakkaus merkitsi. Ja sillä hetkellä hän oli kypsynyt mieheksi, ja hänet oli vallannut uusi ymmärtämys, uusi hellyys, jollaista hänen raju luonteensa ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Mutta rakkauden oli tappanut petoksen kauhu ja sen mukana olivat myöskin usko ja luottamus tuhoutuneet. Hänen kestämänsä hirveä kokemus oli särkenyt hänen haaveensa ja katkeroittanut hänen mielensä, ja hänessä heränneet uusi hellyys ja uusi ritarillisuus olivat hävinneet ikäänkuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan.

Vain hänen alkuvoimainen hurjuutensa oli jäänyt jälelle, kannustaen häntä siihen ainoaan tehtävään, joka tuntui olevan mahdollinen.

Hänen nuoret kasvonsa kovettuivat ja hänen suunsa ympäristön julmat piirteet syvenivät, kun hänen ajatuksensa kääntyivät kostoon, jonka hän valmistaisi — jos saisi elää. Ja kautta Allahin, hän eläisi, eläisi kiristääksensä täyden maksun niiltä, jotka olivat häntä loukanneet. Kuten hän kärsi, pitäisi heidänkin kärsiä. Ja Jasminin myös! Ei hänen sukupuolensa eikä rakkauden muisto pelastaisi häntä. Rakkauden? Hän virnisti itsellensä katkeran pilkallisesti. Häneen nähden oli rakkaus mennyttä! Ikinä hän ei enää säästäisi ainoatakaan naista kestääksensä sitten samaa vimmastuttavaa nöyryytystä, jonka rääkkäämänä hän nyt kiemurteli.

Kuinka hupsu ja typerä hän olikaan ollut! Hänet oli peijannut tyttö, joka oli tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä, joka oli esittänyt osansa yhtä varmasti kuin täysin kehittynyt näyttelijätär.

Alusta alkaen oli tyttö häntä pettänyt. Luottaen harvinaisen kiehtovan olemuksensa vetovoimaan hän oli punonut suunnitelmansa viimeistellyn taitavasti, houkutellen häntä teennäisellä siveydellänsä, näytellen hänelle valheellista ujoa arkailun naamiota, kunnes vihdoin oli vähitellen näyttänyt taipuvan hänen hartaisiin pyyntöihinsä ja lopuksi pannut vaaraan juuri saman siveyden, josta hän oli kerskaillut — sillä hänen oli täytynyt tietää, mitä Ahmedin mielessä oli, tullessansa sinä aamuna häntä kohtaamaan. Hän ei ollut voinut arvata toisen säästävän häntä. Varmistuaksensa voitostaan hän oli alistunut siihenkin vaaraan.

Ja minkälaisen kudoksen valheita hänen lapsekkaat huulensa olivatkaan lausuilleet!

Leväten hänen sylissänsä ja vastaten hänen suuteloihinsa oli tyttö kutonut satoja haaveellisia juttuja pidättääkseen häntä luonansa, kunnes hänen rikoskumppaninsa saapuisivat.

Hän muisti, kuinka hellittämättä tyttö oli kysellyt hänestä, muisti kymmeniä puolittain unohtuneita tapahtumia, jotka nyt olivat omiansa todistamaan tytön petollisuutta. Ja koko ajan oli tyttö nauranut hänelle, halveksinut hänen nuorekasta intoaan ja hänen sokeata hupsuuttaan!

Kiukku ja loukattu ylpeys taistelivat keskenänsä hänen tyhjentäessänsä katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten. Sadatellen itseänsä ja tyttöä hän kiskoi aatoksensa uusille urille.

Tyttö oli ollut pelkkä välikappale — entä päämiehet, sen satimen virittäjät, johon hän oli niin helposti tarttunut? Mikä oli hänen vangitsemisensa todellinen syy? Hän tiesi tunkeutuneensa pahamaineiseen seutuun, jossa laittomuus rehoitti hallituksen sitä estämättä, sillä viranomaisilla ei ollut keinoja väkisin toteuttaa arvovaltaansa, joka toistaiseksi oli vain nimellinen. Hän tiesi myöskin, että useiden kuukausien aikana oli liikkunut huhuja heimojen keskuudessa vallitsevasta tyytymättömyydestä. Mutta mitä se häntä liikutti? Hän ei ollut koskaan sekaantunut heimojen keskinäisiin riitoihin. Harrastaen ainoastaan omaa nautintoansa ja omia huvejansa hän ei ollut edes vaivannut päätään isänsä rautavaltikalla ohjaaman voimakkaan heimon hallitusasioilla. Miten hän niin ollen oli voinut sotkeutua salaperäisiin vehkeisiin? Miten hän sitä aprikoikin, hän ei kyennyt keksimään vastausta siihen kysymykseen.

Eikähän hänen vangitsemisensa syy ollutkaan sillä hetkellä niin tärkeä kuin tarve selviytyä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa.

Mutta miten hän olisi voinut pelastua, sidottu ja avuton kun oli? Tiukalle kiristettyjen nuorien turruttamina olivat hänen kätensä ja jalkansa aikoja sitten käyneet ihan tunnottomiksi, ja hän virui kuin pölkky kykenemättä hievahtamaankaan.

Ja kun hän ei ollut saanut ruokaa neljäänkolmatta tuntiin ja oli mielipuolena janosta, niin kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin hän vaipuisi tyyten tajuttomaksi? Jo nyt hänen oli vaikea keskittää ajatuksiansa.

Hänen aivoissaan risteili tähän hetkeen ihan kuulumattomia seikkoja ja irrallisia, tyyten haaveellisia kuvitelmia. Ajoittain tuntui siltä kuin hän ei olisikaan ollut yksin — varjomaisia olentoja näytti leijailevan hänen läheisyydessänsä ja kuiskailevan himmeästä hämystä kaikuvia ääniä; se oli sekavasti liikkuvien hourekuvien vilkettä. Ja tuontuostakin hän säpsähti, jupisten kirouksen, kylmän hien kihotessa yli hänen koko ruumiinsa, kun hän taaskin näki maurilaisen pahanilkiset kasvot kumartuneina puoleensa ja kuuli jälleen pahaenteiset uhkaukset yhtä selvästi kuin olisi ne lausuttu.

Ja joka kerta kun se näky uusiintui, sadatteli hän itseänsä raukaksi, koettaen hillitä häntä kiusaavia, harhailevia mielikuvia. Hän pakotti ajatuksensa suuntautumaan nykyisyyteen. Kuinka kauan hän oli virunut pienessä majassa? Kuinka pitkä aika olisi aamuun?

Hänen päänsä kohdalla olevasta ikkunasta tunkeutuva leveä kuutamoviiru ilmaisi hänelle, että aika kului, että ennenkuin monta tuntia kuluisi, olisi hänen todellisesti uhmailtava sitä, mitä hän mielikuvituksessansa pelkäsi.

Hammasta purren hän työnsi sen ajatuksen luotansa. Kävisipä hyvin tai huonosti, hän oli Allahin käsissä — eikä aamu ollut vielä tullut!

Antautuen vihdoinkin ruumiillisen nääntymyksensä valtaan hän ei koettanutkaan vastustaa hiipivää unisuutta, vaan loikoi rauhallisesti, tarkkaillen, kuinka varjot huoneessa kuutamon kirkastuessa kävivät tummemmiksi.

Hän oli vaipumaisillaan uneen, kun täydellisestä hiljaisuudesta kuuluva ääni äkkiä herätti hänet valppaaksi.

Aluksi hän kuunteli leväperäisesti, mutta sitten hänen mielenkiintonsa lisääntyi. Oli myöhäistä lepakkojen äännellä — omituista, ettei hän ollut kuullut niiden ääntä aikaisemmin.

Se oli mitätön ääni kiinnittääksensä hänen huomiotaan, mutta hänen kuunnellessansa korvat herkkinä kulki väristys hänen ruumiinsa lävitse, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä tukehduttavasti, Sillä nämä lepakot olivat erikoisen itsepintaisia, ja niiden heikko kirahtelu aaltoili yksitoikkoisen säännöllisesti. Melkein tietämättänsä hän alkoi laskea hiljaisten äänien välillä kuluvia sekunteja.

Viisi — seitsemän. Viisi — seitsemän. Ramadan ja S'rir, kautta Allahin, jälleen käyttämässä poikamaista merkkikieltä, Joka vuosia sitten oli usein houkutellut hänet rientämään kuumeisen kiihtyneenä teltastansa liittyäkseen johonkin keskiöiseen kepposeen, jonka arabialaispojat olivat järjestäneet hänen huviksensa. Ramadan ja S'rir — kuinka hän oli saattanut unohtaa heidät?

Hänen mieleensä tulvahti uusi toivo, ja hänen silmänsä leimusivat, kun hän ponnisti antaaksensa vastausmerkin. Mutta hänen kielensä oli jäykkä ja turvonnut, eikä hänen kuivuneilta huuliltaan lähtenyt minkäänlaista ääntä.

Hänet valtasi eräänlainen vimma, kun hän oivalsi, mitä seurauksia hänen äänettömyydestänsä saattaisi olla.

Hän oli varma, että hänen palvelijansa olivat lähellä. Pitikö heidän alttiutensa jäädä palkkiotta? Olivatko he seuranneet hänen jälkiänsä tänne saakka vain sitä varten, että heidän yrityksensä menisi myttyyn, koska he eivät saisi vastausta, jota antamaan hän oli voimaton? Pitikö pelastumismahdollisuuden sittenkin lipua hänen ohitseen?

Jospa hän vain voisi liikahtaa, synnyttää jonkunlaisen äänen, joka tunkeutuisi paksun tiiliseinän toiselle puolelle!

Mutta kykenemättömänä puhumaan, kykenemättömänä hievahtamaan hän tiesi, että hänen pelastumistoiveensa kävisivät joka hetki yhä heikommiksi.

Toivo oli muuttumaisillaan epätoivoksi, kun hänen tähyämänsä ikkunan tasalle äkkiä kohosi tumma hahmo. Minuutit tuntuivat tunneilta hänen odottaessaan pelosta väristen, tuskin uskaltaen huokua, sillä aikaa kun ikkunan ruostuneet rautatangot taipuivat ja heltisivät kahden voimakkaan käden otteesta.

Toinen toisensa jälkeen ne meluttomasti irroitettiin ja siirrettiin syrjään, ja pientä aukkoa sitten kappale kappaleelta laajennettiin, kunnes se oli siksi iso, että mies mahtui siitä lävitse.

Varmastikin siellä oli Ramadan: hänen voimansa olivat sananpartena.

Syntyi hetkisen kestävä väliaika, sieluavihloava jännitys, jonka kestäessä tarkkailijan kuumeisissa aivoissa risteili satoja pelokkaita aavistuksia, ja sitten tuli Ramadania hoikempi ja ketterämpi olento jalat edellä aukosta, pudoten lattialle äänettömästi kuin kissa.

Seuraavalla hetkellä kumartui S'rir hänen puoleensa kädessään pitkä veitsi.

»Taivaaseen tai helvettiin, oi herra», virnaili hän ja katkaisi Ahmedia kahlehtivat siteet.

II

Oli ruokalevon hetki.

Sheikin laajan leirin yllä lepäsi rauhallinen hiljaisuus, mutta pian se väistyisi tavallisen toimeliaan hyörinnän tieltä, joka vallitsi siellä silloinkin, kun päällikön kotkankatse ei ollut saapuvilla.

Sillä hänen seuralaistensa keskuudessa noudatettua sotilaskuria ei koskaan höllennetty.

Heidän sotahenkinen heimonsa oli kohonnut maassa etusijalle, ja nyt he olivat eläneet monta rauhallista vuotta, alati toivoen sotaa, jota ei milloinkaan syttynyt.

Kun he olivat niin mahtavia, etteivät naapuriheimot uskaltaneet heitä häiritä, heitä samalla kertaa sekä pelättiin että vihattiin heidän mahtavuutensa tähden ja kummallisten luulojen nojalla, jotka monien miespolvien ajan olivat pitäneet heitä erillisenä rotuna. He eivät olleet oikeaoppisia, vaan hyväksyivät omia ominaisia uskonkappaleitansa, minkä vuoksi heihin oli kauan suhtauduttu taikauskoisen kammoavasti, ja se antoi heille erikoislaatuisen arvoaseman naapurien keskuudessa. Ja ylpeinä omituisesta maineestansa he pitivät sitkeästi kiinni omituisuuksistaan ja lisäsivät heitä ympäröivää salaperäisyyttä.

Eivätkä tuoreessa muistissa olevien vuosien tapahtumat olleet omiansa hälventämään tätä salaperäisyyttä. Ne harvinaiset olosuhteet, joissa Ahmed ben Hassan oli syntynyt ja sittemmin tullut heimon johtajaksi, olivat nostattaneet tavattomia, haaveellisia juttuja, jotka olivat muuttuneet maassa melkein pyhimystaruiksi.

Viisikolmatta vuotta hän oli hallinnut kansaansa despoottisesti.

Ja heimonsa jäsenistä hän yhä vieläkin oli taivaan lähettämä johtaja, jonka ihmeellinen ilmestyminen oli turvannut ikivanhan nimen jatkumisen.

Leiri sijaitsi sheikin omanansa pitämän laajan alueen äärimmäisellä pohjoisliepeellä, matalan kalliokummun juurella, joka oli läntisellä taivaanrannalla sinisenä tahrana häämöttävän vuorijonon viimeinen ulkonema. Muutamia kitukasvuisia puita ja pari kolme puolittain hiekkaan hautautunutta taatelipalmuryhmää osoittivat vettä olevan läheisyydessä ja nähtävästi olivat jokseenkin äskettäin hylätyn viljelyskokeen jäännös. Pieni teltta-armeija oli hajallaan silmääkiehtovassa epäjärjestyksessä ja sieltä näkyi etelään, lakealle aavikolle, jonka hietikko ulottui kilometrin toisensa jälkeen loputtomiin saakka ja jonka aaltoilevalla pinnalla oli siellä täällä orjantappurapensaita ja kaislamaisia drinnejä. Ne tarjosivat ravintoa kameleille, jotka joka päivä ajettiin sinne syömään aavikon niukkaa kasvullisuutta. Aseistettujen vahtien valvoessa uinui leiri turvallisena keskipäivän päivänpaahteessa, eikä ihmiselämästä näkynyt paljoakaan merkkejä; vain silloin tällöin ilmestyi jostakin matalasta teltasta unisesti haukotteleva mies, joka potkaisi syrjään sisäänkäytävän edustalla torkkuvan, äkäisen, valkean kabyylilaiskoiran ja lähti sitten verkkaisesti tehtäviinsä tai kohtauspaikallensa. Kyyhkysiä kuherteli ja pöyhisteli auringonpaisteessa, ja muutamia sileäkarvaisia, hyvinruokittuja aaseja kieriskeli hilpeästi hietikossa tai harhaili määrättömästi sinne tänne, tunkien ohi mennessään uteliaat kuononsa joka paikkaan, mutta karttaen pitkiä jonoja lieassa olevia hevosia, jotka seisoivat päät nuokuksissa, laiskasti huiskautellen hännillänsä kärpäsiä ja heräten vilkkaiksi vain silloin, kuin joku niistä kirkuen kiskoi päitsiään torjuaksensa tungeksivan naapurin lähentelyt.

Se, koiran haukahdus ja silloin tällöin kuuluva, pitkäveteinen aasinkiljunta olivat ainoat täydellistä hiljaisuutta häiritsevät äänet.

Vähän matkan päässä pääleiristä, puolittain taatelipalmuryhmien piilossa, oli sheikin tilava kaksoisteltta.

Ovikaisteleet olivat levällään, ja keihäillä tuetun ovikatoksen suojassa lepäsi kaksi pitkää, laihaa vinttikoiraa suipot kuonot ristiin pantujen etukäpälien varassa.

Sielläkin oli hiljaista.

Mutta ainoa teltassaolija ei nukkunut.

Yksin istui Diana Glencaryll, entinen Diana Mayo, kotinansa niin kauan olleen teltan barbaarisen sisustuksen keskellä pienen kirjoituspöydän ääressä, katsellen haaveksivasti avaruuteen, kätensä alla puolittain kirjoitettu kirje unohtuneena. Kuluneet vuodet olivat pidelleet häntä hellävaroen.

Vieläkin hentona ja poikamaisen näköisenä yllänsä olevassa somassa ratsastuspuvussa hän näytti vain vähän vanhemmalta kuin se huimapäinen tyttö, joka parikymmentä vuotta sitten oli ratsastanut Biskrasta etsimään seikkailuja, joutuen kestämään kauhistuttavia kokemuksia, jotka olivat päättyneet kokonaan toisella tavoin kuin hän oli odottanut ja muuttaneet koko hänen elämänsä juoksun.

Eikä hän olisi suonut sitä toisenlaiseksi.

Hänen vankeutensa hirveät kuukaudet tuntuivat nyt himmeästi muistetulta unelta, hänen sielullinen ja ruumiillinen tuskansa vain tulikokeelta, jonka jälkeen hän oli päässyt sanomattomaan onneen.

Niin onnellisena kuin harvat voivat koskaan toivoa olevansa hän ei ollut milloinkaan pahoitellut, vaan kiittänyt joka päivä Jumalaa siitä mielijohteesta, joka oli kiidättänyt hänet aavikolle.

Hän oli mieltynyt viettämäänsä villiin vaelluselämään sekä intohimoisesti kiintynyt häntä palvovaan puolisoon, tyytyi eristettyyn asemaansa, joka oli vimmastuttanut monen muun naisen mielipuoleksi, ja puuhaili päivät pääksytyksin omaksumissansa tehtävissä, eikä hänellä ollut milloinkaan ollut aikaa eikä halua ikävystyä.

Ei ennen kuin viime aikoina.

Hänen sileätä otsaansa rypistivät huolekkaat ajatukset, kun hän laski, kuinka monta viikkoa hän oli ollut yksin. Neljä kuukautta oli sheikki ollut poissa.

Neljä kuukautta hän oli tähyillyt ja odottanut puolisonsa paluuta, ja häntä oli kiduttanut pelko ja huoli miehen turvallisuudesta.

Tämä oli heidän ensimmäinen pitkäaikainen eronsa, ja hän oli sairaloisesti ikävöinyt kuulla toisen ääntä, kaivannut hänen syleilyänsä ja entistäkin selvemmin tajunnut, mitä sheikin rakkaus merkitsi hänelle, kuinka välttämätön miehen läheisyys oli hänen onnellensa.

Päivät olivat viruneet loputtoman pituisiksi. Ja sheikin lähtö oli ollut salaperäinen. Jo joku aika sitten hän oli pannut merkille, että päällikkö oli ollut tavallista miettivämpi ja puuhaisempi, tavallista harvasanaisempi. Mutta hän oli tottunut miehen mielialoihin, varoi aina sekaantumasta hänen asioihinsa, jollei häneltä oltu suoranaisesti pyydetty neuvoa, eikä nytkään ollut kysynyt mitään, ennenkuin puolison silminnähtävä jäyhä yltyvä levottomuus pakotti hänet puhumaan. Ja sheikin vastaukset olivat olleet epämääräisiä ja epätyydyttäviä.

Hän oli saanut selville vain yhden seikan, joka oli jossakin määrin rauhoittava. Puolisoa eivät huolettaneet hänen oman heimonsa asiat. Ja kaikki se, mitä tapahtui heidän oman alueensa rajojen ulkopuolella, oli tuntunut Dianasta vähäarvoiselta. Mutta sheikin laita oli toisin. Hän oli syvästi perehtynyt kansansa tapoihin ja tunsi perinpohjaisesti itämaalaisten huikentelevan luonteen, joten hänen oli ollut mahdoton huolettomasti syrjäyttää maan kaikilta seuduilta saapuneet kummalliset huhut tyytymättömyydestä ja rauhattomuudesta. Vaikka hän olikin varma omien seuralaistensa uskollisuudesta, hän kuitenkin vaistosi vaaran uhkaavan ulkopuolisesta vaikutuksesta, ja vihdoin hän oli johtunut uskomaan, että hän vain mieskohtaisesti tiedustelemalla saisi selvyyden oikeasta asiaintilasta ja sen rauhattomuuden alkulähteestä, joka tuntui uhkaavan maata.

Haluamatta lisätä Dianan levottomuutta selittämällä hänelle täydessä laajuudessaan, minkäluontoinen tämä hänen vaaralliseksi tietämänsä yritys oli, hän oli kertonut vaimollensa varsin vähän suunnitelmistaan ja pujahtanut matkallensa öiseen aikaan ypöyksin, ilman seuralaisia.

Kun Diana oli heimon jumaloima ja sheikin ylimmän päällikön Jusefin ja uskollisen ranskalaisen kamaripalvelijan Gastonin pätevässä huomassa, ei hänen omaa turvallisuuttansa saattanut epäillä, eikä hän itse ollut sitä hetkeäkään ajatellut. Vain sheikin tähden hän pelkäsi, kun päivä seurasi toistansa eikä häntä kuulunut takaisin.

Neljä kuukautta.

Hän sysäsi päiväkirjan syrjään, huoahtaen väsyneesti. Minkä tähden oli tämä pulma sattunut juuri nyt, kun tilanne muutoinkin oli kyllin vaikea?

Kyyneleet kihosivat hitaasti hänen silmiinsä hänen kääntyessään vieressänsä olevaan maurilaiseen tuoliin päin ja ottaessaan siltä kaksinkertaiset, nahkaiset valokuvakehykset. Ja hänen huulensa värähtivät hänen tarkasti silmäillessänsä niitä kahta poikaa, jotka hän oli synnyttänyt palvomallensa miehelle. Kaksoiset — mutta joka suhteessa tuiki erilaiset.

Vaistomaisesti hän ensiksi katseli nuoremman ja rakkaamman pojan muotokuvaa. Se oli hänen itsensä ottamasta pikakuvasta suurennettu, ja kuvatun epätavallinen, vapaa, huolettoman miellyttävä asento teki kuvan todellisemmaksi, luonnollisemmaksi.

Hänen huulillansa väikkyi vavahteleva hymy, kun hän luetteli toisen toisensa jälkeen ne yhtäläisyyden merkit, jotka tekivät pojan niin paljoa rakkaammaksi hänelle. Kasvoiltaan ja vartaloltaan hän oli sheikin täsmällinen jäljennös. Hänellä oli sama pitkä vartalo ja uhkamielinen ryhti, samat kauniit kasvot, julma suu ja kireät silmät, jotka tuijottivat uhmaavasti lähekkäin olevien kulmakarvojen alta — siinä oli sheikki sellaisena kuin viimemainittu oli ollut silloin, kun Diana oi ensi kerran hänet nähnyt, ennenkuin rakkaus oli herännyt pehmentämään hänen piirteittensä tylyyttä.

Eikä rakkauskaan ollut muuttanut häntä paljoa, mietti vaimo, hymyillen taaskin surumielisesti. Yksinomaan hänellä pehmeni jyrkkä suu helläksi, yksinomaan hänelle tuikki tummissa, rajuissa silmissä lämmin hohde, joka vieläkin jaksoi panna hänen sydämensä sykkimään hurjasti.

Ja samoin kuin vartaloltansa ja piirteiltänsä muistutti aavikolla kasvanut poika isäänsä myöskin luonteeltaan, eikä se yhtäläisyys aina ollut omiansa tekemään heidän sopuansa täydelliseksi. He olivat liian samanlaisia, molemmat kiihkeäluonteisia ja jäykkiä, ja luja tahto kalahti vähäväliä toista lujaa tahtoa vastaan.

Vaikka sheikki olikin salaa ylpeä komeasta pojastaan, ei hän sietänyt nuoremman Ahmedin puutteita, jotka niin voimakkaasti ja tuskallisesti muistuttivat hänelle hänen omaa myrskyistä nuoruuttansa. Harmissaan siitäkin, ettei hänen tuleva seuraajansa, vaikka olikin jo täysi-ikäinen mies, osoittanut paljoakaan harrastusta muuhun kuin omien huviensa edistämiseen, hän oli vähemmän lauhkea kuin olisi muutoin saattanut olla, ja hänen vallankäyttönsä oli mielivaltaista.

Ja kun poika oli yhtä mittaa epäsuosiossa, paljasti hän hyvin niukasti sitä todellista, syvää rakkautta ja ihailua, jota hän tunsi isäänsä kohtaan, sillä hänestä isä oli miehen korkein ihanne.

Diana oli puskurina näiden kahden samanlaisen ja kuitenkin vastakkaisen luonteen välillä. Molempien palvomana hän lievensi isän kovuutta ja hillitsi pojan huimuutta — sikäli kuin kykeni. Vaikka poika olikin oikullinen ja itsepäinen, tunsi äiti hänen pohjalla piilevän hyvyytensä ja saattoi olla suvaitsevainen sellaisissa tapauksissa, joissa sheikki ei voinut olla.

Kuinka usein hän olikaan esiintynyt heidän välittäjänään! Kuinka usein olikaan se, että hänellä oli syvä tuntemus toisen luonteesta, auttanut häntä ymmärtämään toisen katsantokantaa. Eivätkö myöskin he kaksi milloinkaan oppisi ymmärtämään toisiansa? Hän nojautui taaksepäin tuolissansa, hieman väristen.

Entäpä jos heidän välisensä alituinen epäsopu vihdoin johtaisi välien avoimeen rikkoutumiseen, jota hän oli aina pelännyt!

Sheikin leirissä oli ainoastaan yksi laki, hänen omansa. Hän vaati ehdotonta kuuliaisuutta ja turvautui määräystensä tueksi despoottisiin keinoihin, joita käyttämään hänet oli kasvatettu. Pitikö äidin niin hellästi rakastaman pojan saada sama rusentava kokemus, jonka hän itse oli kokenut niin monta vuotta sitten?

Hän torjui sen ajatuksen luotansa heti sen herättyä, kammoten sitä uskollisuuden puutteena.

Sheikki oli oikeassa, vaikka hänen menettelytapansa olivat ankarat. Sellaisessa yhteiskunnassa kuin heidän ei sopinut olla enempää kuin yksi pää. Ja Poju saisi sen oppia, kuten muut olivat oppineet. Mutta oi, hyvä Jumala, jospa hän vain voisi säästää sen opetuksen tuskan! Ja nytkin hän tiesi, että jos sheikki palaisi tänään, olisi aihetta lisäselkkauksiin heidän välillänsä — sillä myöskin nuorempi Ahmed oli poissa leiristä, ja se oli vastoin hänen isänsä jyrkkiä määräyksiä.

Dianan silmiä synkisti uusi huoli. Mutta sitten hän vasten tahtoansakin naurahti muistaessaan, kuinka poika varhain eräänä aamuna oli juoksujalkaa tullut hänen makuuhuoneeseensa, hilpeästi väittänyt, että hänen mielensä rauhan tähden oli ehdottoman välttämättömästi saatava lupa poistua muutamiksi päiviksi, ja kuinka hän oli nauraen torjunut äidin vastaväitteet ratsastaessansa pois Jusefin kahden pojan seurassa, jotka olivat lapsuudesta saakka olleet hänen mieskohtaiset henkivartijansa. Ja siitä oli kuusi viikkoa.

Tottuneena hänen retkiinsä pohti Diana mielessänsä asiata, koettaen saada selvyyttä tähän hänen viimeiseen hullutteluunsa, joka oli yksi monien joukossa. Kunpa Poju olisi edes odottanut Ahmedin paluuseen saakka!

Ahmedin, rakastaja-puolison, jonka harras kiintymys oli tehnyt hänelle mahdolliseksi viettää yksinäistä elämäänsä! Hän kuiskasi sheikin nimen kaihoisan hellästi koettaessansa tukahduttaa pelkoaan, joka pyrki käymään sietämättömäksi.

Johtaaksensa ajatuksensa muualle hän alkoi tarkastaa toista muotokuvaa. Siinä oli hänen tuntematon vanhempi poikansa, jota hän ei ollut nähnyt sen koommin kuin pojan ollessa viisivuotinen lapsi ja jonka lähestyvä vierailu täytti hänen mielensä sekavilla, iloisen pelokkailla tunteilla. Mitä pojan tulosta koituisi hänelle? Rakastaisiko tämä toinen koskaan häntä kuten Poju häntä rakasti? Saisiko poika milloinkaan tietää, että ero, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon katkeria kyyneliä, ei ollut johtunut hänen tahdostansa, käsittäisikö toinen koskaan, mitä se kieltäymys oli hänelle maksanut?

Hänen oli ollut pakko sallia pojan lähteä.

Ja hänen sydäntänsä kirveli vieläkin, kun hän muisteli eroansa pienestä, vakavasilmäisestä ihmisenalusta, joka oli lähetetty Englantiin jonkunlaisena myöhäisenä myönnytyksenä sheikin hartaasti vedonneelle, sydämeltään murtuneelle isälle, jolle sheikki ei ollut ikinä antanut anteeksi. Päättäneenä pysyä syntymämaassansa ja syntymäkansansa keskuudessa hän oli lähettänyt vanhemman poikansa kasvatettavaksi ja harjoitettavaksi sitä asemaa varten, johon hän itse ei milloinkaan astuisi. Glencaryllin kreivinä oleminen ei merkinnyt hänelle mitään — ben Hassanin heimon päällikkönä oleminen merkitsi kaikki kaikessa. Ja Englannissa asuvalle yksinäiselle miehelle oli lapsi tullut melkein taivaan lahjana, suoranaisena vastauksena palaviin rukouksiin, sellaisen toiveen täyttymisenä, joka oli näyttänyt miltei saavuttamattomalta. Hän oli tuhlannut lapselle koko vuosikausia tukahdutetun rakkautensa, ja poika oli kasvanut mieheksi tuntien ainoastansa iso-isänsä ja pitäen ainoastansa hänestä, vastaten hänen rakkauteensa vilpittömällä kiintymyksellä.

Nyt Diana katseli omia kasvojansa, hänen omat silmänsä tuijottivat häneen hänen kädessänsä olevasta muotokuvasta. Se oli suuresti erilainen kuin toinen kuva. Tämä oli täydelleen sovinnainen atelierimaalaus lyhyestä, vaaleasta, vakavakasvoisesta nuoresta miehestä, jonka melkein ennenaikainen totisuuden ilme näytti huonosti sopivan yhteen hänen nuoruutensa kanssa. Hän katseli kuvaa kauan ja vakavasti. Mitä olivat aika ja olosuhteet tehneet pojasta? Mitä merkitsisi hänen tulonsa hänelle itsellensä ja vanhemmille, jotka hän oli unohtanut?

Hän saattoi nojautua ainoastaan pojan harvoihin kirjeisiin, jäykkiin, niukkoihin pikku tiedonantoihin, joissa selvästi tuntui jonkun toisen vaikutus, joissa yksinomaan lueteltiin alastomia tosiasioita ja jotka eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään kirjoittajasta itsestään eivätkä sisältäneet mitään sellaista, mitä hänen äidinsydämensä kaihosi tietää. Jospa hän vain olisi saanut nähdä pojan joskus! Jospa Ahmed vain olisi voinut olla erossa hänestä kyllin kauan, jotta hän olisi voinut käydä vierailumatkoilla, joille hän oli niin varmasti uskonut pääsevänsä!

Mutta hänen sitä koskevat, arkaillen lausutut viittauksensa olivat saaneet osaksensa jyrkän epäilyksen, ja hänestä oli ollut mahdoton yrittää enää uudelleen. Ja nyt vihdoin oli poika tulossa, ja nytkin vain sen tähden, että liikeasiat pakottivat.

Hänen huulensa nytkähtelivät tuskaisesti, kun hän muisteli pojan viimeisen kirjeen sanamuotoa. Se oli ollut vieläkin kylmempi ja muodollisempi kuin toiset olivat olleet, eikä hän siinä lausunut iloansa pikaisen jälleennäkemisen johdosta, vaan yksinkertaisesti esittänyt kuivan selostuksen asiaintilasta; se ei ollut pojan kirje vanhemmallensa, vaan tilanhoitajan hillitty tunteeton selostus poissaolevalle työnantajalle. Vanha Glencaryllin kreivi oli nimittäin kuollut jo lähes vuosi sitten. Ja pysyen jyrkkänä siinä päätöksessään, että luopuisi kaikista niistä eduista, mitä hänen isänsä kuolemasta saattaisi hänelle koitua, oli Ahmed ben Hassan siirtänyt pojallensa täydelleen ja ilman ehtoja laajat tilukset, jotka eivät herättäneet hänen mielenkiintoansa, ja suuren omaisuuden, johon hän, vaikka ei olisikaan itse ollut rikas, ei olisi kajonnut.

Mutta oli ilmaantunut erinäisiä muodollisuuksia, erinäisiä pohdittavia kohtia, jotka tekivät isän ja pojan mieskohtaisen tapaamisen välttämättömäksi. Kuukausia kestänyt kirjeenvaihto, turhantarkan itsepintainen toiselta ja odottamattomasti katkonainen toiselta puolen, oli johtanut siihen, että oli järjestetty kohtaus. Dianan sydän sykki nopeammin, kun hän ajatteli tätä niin pian tapahtuvaa tapaamista.

Caryll oli parhaillansa Raoul de Saint Hubertin seurassa pienessä Tuggurtin kaupungissa vartoamassa kirjettä, joka kutsuisi hänet hänen isänsä leiriin.

Ainoastansa Raoulilta hän olikin saanut kaikki vähäiset tietonsa tästä hänelle vieraaksi jääneestä pojastansa. Raoul oli kuten ennenkin ainoa rengas hajaantuneen perheen jäsenten kesken, ja hänen satunnaiset käyntinsä olivat merkinneet Dianalle enemmän kuin pelkästänsä luotetun ja rakkaan ystävän saapumista. Diana ei ollut koskaan aavistanut rakkautta, jota hän oli pitänyt salattuna sydämessänsä kaksikymmentä vuotta, eikä arvannut, millaista tuskaa ne vierailut hänelle tuottivat. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt uutisia Caryllista ja upeasta englantilaisesta talosta, jossa hän oli usein nähty ja tervetullut vieras. Hänen silmiensä välityksellä Diana oli nähnyt poikansa kasvavan lapsesta pojaksi, pojasta nuorukaiseksi. Mutta kuinka vähän hän sitten oli itse asiassa osannut kertoa. Surullisen vanhuksen intohimoinen kiintymys ja tuhlaava aulius suuresti rakastettua, arasti varjeltua perillistä kohtaan; pojan melkein naisellinen hellyys kaikessa, mikä koski iso-isää — sen verran hän oli oppinut tuntemaan ja lisäksi muita pojan jokapäiväisen elämän pieniä yksityiskohtia. Hän tiesi, että Caryll oli ikäisekseen totinen, syventynyt aikanansa hänen omikseen joutuvien tilusten hoitoon, ujo, hillitty nuori mies, joka oli aina pysynyt jonkun verran arvoituksellisena jopa ranskalaisellekin, joka oli tuntenut hänet koko hänen elämänsä ajan.

Oikeasta Caryllista ei Diana siis tiennyt mitään. Hän oli saanut nauttia kuivia akanoita, alastomia tosiseikkoja, samalla kun hän oli nälkäisesti kaivannut syvempää, läheisempää tuntemusta, jota hänelle ei oltu suotu.

Entä minkä kannan Caryll saavuttuansa omaksuisi? Niin paljon kuin hän pojan tuloa kaipasikin, pelkäsi hän sitä toisina hetkinä. Lukemalla Caryllin viimeisen kirjeen rivien lomitse hän oli vaistonnut, että pojasta oli pian tapahtuva käynti vastenmielinen, ja tuskakseen saanut sen vaikutuksen, että Caryll tunsi tuskin salattua vihamielisyyttä.

Se ajatus kauhistutti häntä. Mutta vaikka se saattoikin olla katkeraa, kenties se oli kuitenkin luonnollista. Caryllin ei hevillä voinut otaksua hellivän rakkaudentunteita sellaisia vanhempia kohtaan, jotka nähtävästi eivät olleet välittäneet hänestä. Ei hänen voinut otaksua tuntevan niitä syitä, joista tämä näennäinen välinpitämättömyys oli johtunut.

Oli niin paljon sellaista, mitä hän ei tiennyt. Oli mahdotonta kuvitella, että ylpeä vanha kreivi oli saattanut pojanpojalleen tunnustaa lyhyen avioelämänsä häpeällistä tarinaa, kertoa hänelle siitä traagillisesta tapahtumasta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja pojan ja jättänyt hänet pitkiksi vuosiksi yksin kantamaan suruaan, katumustaan ja yksinäisyyttään. Tuntui yhtä mahdottomalta mustata vainajan muistoa paljastamalla nyt Caryllille, mistä syystä sheikki ja hänen isänsä oikeastaan olivat vieraantuneet toisistansa.

Caryll täytyisi jättää ajattelemaan, mitä ajattelisi, moittimaan sitä miestä, jossa oli vähemmän moittimisen syytä.

Glencaryll-perheen oikean tarinan tunsi vain yksi ulkopuolinen henkilö ja Diana arvasi, että Raoul de Saint Hubertissa niin voimakkaana esiintyvä synnynnäinen ritarillisuus pitäisi hänen huulensa suljettuina. Jollei välttämättömyys pakottaisi häntä puhumaan.

Ja intohimoisesti rakastaen puolisoaan Diana huomasi melkein toivovansa, että sellainen pakottava tilanne sattuisi.