PÄIVÄN KOITTAESSA

Novelli

Kirj.

EDUARD WILDE

Tekijän luvalla vironkielestä suomentanut

Ape Laitio

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

I

V:n puoliasemalla ja sen lähimmässä ympäristössä vallitsi muuten uninen ikävyys; asemapäällikkö istui huoneessaan, joi teetä, luki "Svjetiä" ja haukotteli; virantoimituksessa oleva telegrafisti ajatteli niin kauvan 20:ttä päivää [virkamiesten palkanmaksupäivä], kunnes hänen päänsä vaipui apparaattipöydän laitaa vasten ja silmät menivät kiinni; vahtimestari istui kyyryissään pakaasihuoneessa vaa'an päällä ja paikkasi poikansa kenkiä; ainoastaan ratamestari käveli hiljalleen aseman edessä kiskoilla, antoi vaihdemiehelle muutamia käskyjä ja läksi sitten kotiin vaimonsa luo; sireenipensastossa, pienen, keltaiseksi maalatun aseman takana visertelivät varpuset, joukko koppakuoriaisia lenteli nuorten päärynä- ja pihlajapuiden ympärillä, alhaalta metsästä kuului käen kukunta — muuten oli kaikki hiljaista, uinuvaa.

Mutta kun matkustajajunat aamuin illoin olivat tulossa, muuttui elämä V:n asemalla vilkkaammaksi kuin usealla suurella asemalla — luonnollisesti kuitenkin ainoastaan kesällä. Kaikkia teitä myöten, jotka pohjoisesta ja idästä johtivat asemalle — ja niitä oli hyvin paljon — tuli viheriöivien puiden ja pensasten välitse näkyviin valkoisia hattuja, vaaleita naispukuja, värikkäitä päivänvarjoja ja kaikenkarvaisia miesten päällystakkeja, ja pian vallitsi asemasillalla vilkas liike, hupaisa pujotteleminen toistensa ohi ja äänekäs hälinä. Asematalon seinien nojaile kokoontui joukko polkupyöriä, päärynä- ja pihlajapuiden alla taasen oli joukko hevosia satuloituina tahi vankkurien edessä. Parin virstan päässä V:n asemalta sijaitsi näet hiljan rakennettu kesähuvila, jonka asukkaille, etenkin nuoremmille, junien tulo ja lähtö tarjosivat hauskaa vaihtelua, etenkin kun asemalle johtavat, kuusimetsän ja viheriöivien niittyjen halki vievät tiet olivat aivan kuin luodut huvikävelyä varten.

T:n huvilassa asui rikkaita kaupunkilaisporvareita; sen voi nähdä heidän tyttäristään ja pojistaan heidän ollessaan asemasillalla. Heidän ulkomuotonsa, pukunsa, koristuksensa, heidän liikkumis- ja keskustelutapansa, kaikessa ilmeni tunnettu piirre, joka heidät muihin sisällisesti yhdistää, mutta ulkonaisesti heistä eroittaa, ja joka siinä yhteiskuntaluokassa on selvästi huomattavissa. Nuori asemapäällikkö, joka huoneessaan "Svjetiä" lukiessaan oli ikävästä haukotellut, miten reippaasti hän nyt liikkuikaan, miten kunnioittavasti hän tervehtikään puolelle ja toiselle, miten kärsivällisesti hän kuuntelikaan kaikkia, joilla oli häneltä jotakin kysyttävää tahi toivottavaa, ja miten punastuikaan hän onnellisuudesta, kun joku nuorista neitosista häntä kaikenlaisilla miellyttävillä kysymyksillä kunnioitti! Ja vahtimestari ja kantaja — he muuttuivat heti näiden herrojen kuuliaisiksi palvelijoiksi, kumarteleviksi käskyläisiksi, he olivat heti valmiit kiireesti lähtemään, kun joku herra, rouva tahi neiti lähetti heidät jollekin asialle. Väsynyt telegrafisti, joka niin suurella kaiholla odotti 20:ttä päivää, oli jo aikoja sitten herännyt unestaan, tähysteli ikkunasta puoleksi kunnioitettavalla uteliaisuudella ulos ja tunsi hivelevää riemua, kun herrasväen joukossa, joka ei häntä huomannut, löytyi henkilö, jota hän voi tervehtiä, olkoonpa, että se oli ainoastaan erään tohtorin rouvan — lastenhoitaja.

Eräänä tuorstai-iltana toukokuun loppupuolella, jolloin Andrei Petrowitschia kohtasi se odottamaton kunnia, että Riesemannin tyttäret olivat veljineen ja vieraineen itse saapuneet häntä asemalle vastaanottamaan, tarjosi V:n asema tavallista eloisamman kuvan. Asemasillalla käveli suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä muodinmukaisesti kammattuja nuoria neitosia vaaleissa kesäpuvuissa, nuoria herroja valkoisine hattuineen tahi kirjavine urheilulakkeineen, viikset ylöspäin kierrettyinä ja kiilloitetut kepit kädessä, ja vielä lisäksi useammanikäisiä alaikäisiä nuoria tyttöjä lyhyine päällystakkeineen ja lyhyempine ja pitempine palmikoineen, joita useammanväriset nauhat koristivat, ja lopuksi nuorempia ja vanhempia poikasia, joista toiset olivat koululaisten puvussa, toiset taasen olivat puetut ohuisiin valkeisiin kesävaatteisiin. Vanhempaa herrasväkeä oli verrattain vähän saapuvilla, he nauttivat kotona kauniissa puutarhoissaan lämpimästä, ihanasta kesäillasta.

Andrei Petrowitsch Kurbatow oli pari päivää takaperin kirjoittanut saapuvansa tämäniltaisessa junassa perille. Herra Riesemann lähetti hänelle kyytimiehen "sharabaneilla" vastaan asemalle. Että Riesemannin herrasväestä, joka parhaillaan vietti vieraiden kera hauskasti neiti Stellan syntymäpäivää, kukaan ei tahtonut mennä itse noutamaan Eberhardin tulevaa opettajaa asemalta, oli aivan luonnollista. Tämä ei ollut Eberhardille itselleenkään mieluista, sillä ensinnäkin tunsi hän kaikkia opettajia, parastakin, kohtaan erikoista vastenmielisyyttä, ja toiseksi oli opettaja, jonka piti tulla hänen kesäistä loma-aikaansa häiritsemään, ja jota hän tämän vuoksi sydämensä pohjasta ennakkoluuloisesti vihasi, ainoastaan köyhä venäläinen ylioppilas, jota hän, rikkaan tehtailijan poika, voi alentua pitämään ainoastaan palvelijan veroisena. Vaan äkkiä huudahti neiti Stella, joka oli tänään kauniin sulhasensa rinnalla erittäin hyvällä tuulella:

"Lapset, lähtekäämme asemalle herra Kurbatowia vastaanottamaan! Agathe-täti kirjoittaa Pietarista, että hän kaikesta huolimatta on jotenkin hauska ihminen."

Mitä neiti Stella sanoilla "huolimatta kaikesta" tarkoitti, jätti hän toisille selittämättä, kun hänen ehdotukseensa heti suostuttiin. Ensimäisenä tietysti herra Göbler, jonka periaatteena oli sulhasena täyttää empimättä suloisen morsiamensa pienimmätkin toivomukset, sitten Heinrich Bergmann, joka itse oli ylioppilas ja sentähden halusi uteliaana oppia tuntemaan pietarilaista toveriaan, jota Stella oli sanonut hauskaksi ihmiseksi; pari nuorta neitoa ja eräs herra vierasten joukosta suostuivat lähtemään kävelymatkalle, ja Eberhard päätti, asiaa filosofillisesti punniten: mitä aikaisemmin näet vihollisesi, sitä pikemmin voit hänelle hampaitasi näyttää, lähteä mukaan. — Ainoa vastahakoinen oli neiti Rita Riesemann, jonka huulet venyivät pitkiksi ja nuhtelevasti katsoen sisartaan silmiin, lausui terävällä, pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle niin ominainen:

"Mutta ajattelehan toki, mitä tämä ihminen rupeaa itsestään ajattelemaan, jos me lähdemme häntä vastaanottamaan! Mehän saatamme hänet aivan itserakkaaksi!"

"Mitä joutavia", vastasi Stella, "hänhän saa aina asua meidän kanssamme yhdessä, meidän kanssamme yhdessä syödä, meidän kanssamme yhdessä vieraissa käydä. Ja lopuksi: hän on ylioppilas, kuten Agathe-täti kirjoittaa, hyvästä perheestä, vaikka köyhä."

"Ja voihan hän ajaa vankkureissa yksin kotiin, sillaikaa kun me palaamme jalan takaisin", lisäsi herra Göbler.

Rita katsoi tutkivasti Heinrich Bergmannia, ihailijaansa; tämä näkyi olevan kahdella päällä, kierteli hetken ylähuulessaan esiinpuhkeavia viiksenalkuja, työnsi viheriäisen ylioppilaslakkinsa, jota hän nyt kantoi päällyksettä, toiselle korvalleen ja lausui pitkäveteisellä, ylpeän huolettomalla äänellään:

"Tuleehan toki tietää, kenen kanssa on tekemisissä, ja ellei hän tiedä, niin kyllä me tiedämme."

"Mutta meidän tulee ainakin kysyä, mitä äiti asiasta ajattelee", tiuskasi Rita, nyt kuitenkin jo myöntyväisempänä. Vaan Stella oli jo lähtenyt Oswald Göblerin käsivarteen nojaten liikkeelle ja muut tekivät heidän jäljessään samoin, niin ettei neiti Ritalla, joka muuten olikin kävelyretken puolella, jäänyt muu neuvoksi kuin lähteä ylioppilaansa kanssa seuraamaan seuruetta.

Nyt kävelivät he asemasillalla edestakaisin ja kuluttivat tuttaviaan tervehtiessä ja tuntemattomampia tarkastellessa ja arvostellessa, vilkkaasti, sisällöttömästi keskustellen aikaansa. Kellon soitto oli jo ilmoittanut junan lähteneen edelliseltä asemalta, merkkilauta oli laskettu alas.

Stella Riesemannin tuli tänään todella olla hauskalla tuulella, siksi hän, — joka sisareensa verraten oli muuten ujo, totinen, melkeinpä ikävä, huudahti äkkiä vallattomasti nauraen:

"Lapset, kuka tahtoo lyödä kanssani vetoa? Minä väitän, että hän on tummaverinen!"

"Kuka niin?" kysyi Göbler.

"Andrei Petrowitsch luonnollisesti!"

"Eberhardin tuleva opettajako?"

"Niin."

"Mutta Stella, mitä meillä on sellaisen ihmisen tukan kanssa tekemistä", kaikui Ritan ääni ikäänkuin pienen ratsupiiskan läimäys. "Sinä näyt tuntevan aivan erityistä mielenkiintoa häntä kohtaan."

"Niin teenkin", nauroi Stella. "Tietäkää, että minä olen kyllästynyt kaikkiin niihin kasvoihin, joita me täällä joka päivä näemme, näihin jokapäiväisiin kasvoihin — tähän saakka!" Hän osotti etusormellaan kurkkuaan. "Minä olen kyllästynyt teitä kaikkia — suokaa anteeksi — katselemaan!"

"Minuako myöskin?" kysyi herra Oswald Göbler teeskennellyllä hämmästyksellä, kääntäen samalla kauniit, hienot herraskasvonsa hellästi ja iloisesti morsiamensa puoleen ja katseli häntä suurilla ruskeilla silmillään uhmaten suoraan silmiin.

"Mahdollista kyllä — minä näen sinut ja kaikki muutkin liiaksi usein", vastasi Stella, luoden samalla sulhaseensa sinisistä silmistään leikillisen ja samalla hellän katseen. "Minä näen teidät liian usein, ja se heikontaa näkemisen voimaa, eikä mikään ole luonnollisempaa, kun että minä katselen huvitettuna kaikkia uusia kasvoja, jotka saapuvat minun läheisyyteeni… Minä väitän, että Andrei Petrowitsch on tummaverinen, kuka väittää vastaan ja lyö kanssani kättä?"

Luonnollisesti tunsi herra Oswald Göbler, joka oli ottanut periaatteekseen sulhasena suostua empimättä kaikkiin morsiamensa toivomuksiin, olevansa velvoitettu ottamaan vedonlyöntivaatimuksen vastaan.

"Minä väitän, että hän on vaaleanverinen, ihan liinavalkea, ihan niinkuin isäsi tallirenki Janka; hänen silmäripsensäkin ovat valkeat kuin —." Herra Oswald Göbler alkoi ääneensä nauraa ja jätti sanansa kesken, lyödessään Stellan kanssa kättä. Vedon hinnaksi määrättiin vähän makeisia — toiselta puolelta kaksi naulaa suklaata, toiselta puolen — hiljaisella suostumuksella — määrätty luku suukkosia.

"Tietäkää", lausui tarttolainen osakuntalais-ylioppilas, suutuksissaan olevan neiti Ritan vieressä paljon merkitsevällä äänenpainolla, "jos Te, neiti Stella, tahdotte tietää, miltä Andrei Petrowitsch todella näyttää, niin voin Teille hänet kuvata."

"Tekö? Ettehän edes tunnekaan häntä!"

"Tunnen. Ainakin senverran, että voin hänet Teille kuvata. Tunnen useita Andrei Petrowitscheja ja kaikki he ovat samannäköisiä. Meillä Tartossa on heitä jo niin, että kuhisee — kuten tunnettua. Kuulkaa siis, neiti Stella: Andrei Petrowitsch Kurbatowilla on punainen paita paikattujen housujen päällä, ja kun hänellä on univormu selässään, voitte antaa siitä keittää kotona hyvällä tuloksella saippuaa, ja kun siihen vielä lisäätte palttoon, saatte enemmän saippuaa, kuin voitte pesuissanne vuodessa kuluttaa. Mutta mitä sitten Andrei Petrowitsch Kurbatowin tukkaan tulee, jonka väriä minä, ikävä kyllä, en voi sanoa, niin ulottuu se todennäköisesti kiharaisena olkapäille asti ja on niin tiheä, että ei haravakaan voi tunkea sen läpi, mikä osaksi johtuu siitä, että se ei ole kolmeen vuoteen kampaa eikä haravaa nähnytkään."

Koko seurue, Stellaa lukuunottamatta, nauroi, sydämellisimmin neiti Rita Riesemann, joka puoleksi kiitollisena, puoleksi ihmeissään katseli pilaa puhuvaa ihailijaansa. Heinrich Bergmannin kuvaus olisi sattuvaisuudestaan huolimatta ja raakuutensa puolesta ehkä tuntunut ilettävältä, mutta hän osasi pilkatessaan käyttää niin sydämellistä, viatonta ääntä, että se vähensi ja heikensi hänen sanojensa vastenmielistä vaikutusta. Stellakaan ei pahastunut, vaan koska hän nyt kerran oli ottanut vastustaakseen, ei hän tahtonut jäädä vastausta velkaa. "En tiedä, Heinrich, miten oikea Teidän kuvauksenne herra Kurbatowista on", hän lausui totisena, vaikka terävyydettä, "mutta Teidän täytyy itsennekin tunnustaa, että eivät sileäksi kammattu pää eikä neulansilmästä lähtenyt puku vielä ole mitään ihmisarvon merkkejä, eivät tee miestä mieheksi, vielä vähemmin huvittavaksi."

Heinrich Bergmann kumarsi kohteliaasti. "Nytpä sain!" lausui hän rauhallisesti.

Kun Rita ei tahtonut antaa voittoa niin helposti sisarelleen, veti hän, kuten hänellä tällaisissa tapauksissa oli tapana tehdä, punaiset huulensa ylenkatseelliseen hymyyn ja lausui: "Noh, mitä minuun tulee, seurustelen mieluummin koristetun ja harjatun hölmön, kun puolivillin neron kanssa; minulla ei ole mitään tekemistä ryysyisen ja likaisen ihmisen kanssa."

"Makuasia, armas Rita", nauroi neiti Stella, "tiedänhän, että sinä arvostelet ihmisiä heidän vaatteidensa mukaan ja pidät kykyä yleensä jokseenkin tarpeettomana asiana."

Väittelyn lopetti junan tulo asemalle. Asemakellon kimeä ääni esti neiti Ritan vastauksen kuulumasta. Konduktöörit hyppäsivät vaununsillalta maahan ja avasivat vaunujen ovet; vaunujen ikkunoista katsoi usea pölystynyt matkustaja ulos; maahanastujoita oli ainoastaan vähän.

Riesemannin seurue piti silmällä toisen luokan vaunuja; ainoastaan Henrik Bergmann ei sitä tehnyt; hän näet odotti Andrei Petrowitsch Kurbatowin astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta, — ja hän oli oikeassa. Kesti kyllä kauvan, ennenkuin näkyviin tuli sellainen henkilö, jonka hän voi ylioppilaspuvustaan päättää Eberhardin tulevaksi opettajaksi, sillä tällä oli suuri ja raskas matka-arkku vaunun oven ja eteisen portaiden väliltä ulos kiskottavana ja alas kannettavana; mutta koska tämä oli ainoa ylioppilas, joka ylipäänsä astui ulos junasta, niin ei voinut olla epäilystäkään, että raskaan matka-arkun omistaja oli Andrei Petrowitsch.

Hänen vastassaolijoidensa kesken syntyi tärkeä neuvottelu siitä, tuleeko heidän lähestyä häntä kaikkien yhdessä, vai olisiko se annettava yksin herrojen ja Eberhardin tehtäväksi. Mutta ennenkuin tästä ehdittiin päättää, astui vieras ylioppilas, asetettuaan matka-arkkunsa asemasillalle, Eberhardin luo, joka kantoi realikoululaisten lakkia, ja kysyi saksaksi, murtaen heikosti venäjäksi: "Ettekö ole tehtailija Riesemannin poika?"

Poika kohotti ihmetellen silmänsä ja vastasi myöntäen.

"Sepä on hauskaa", lausui vieras tämän jälkeen venäjäksi ja ojensi ystävällisesti kätensä. "Olen Andrei Petrowitsch, tuleva toverisi ja ystäväsi. Puhuessasi minulle sinuttele minua, kuten minäkin sinulle teen. Ja nyt näytä minulle, missä ovat vankkurit, joille voin asettaa matka-arkkuni; ellei tie ole pitkä etkä sinä ole väsynyt, lähdemme jalan kotiin."

Eberhard ei tietänyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän oli tulevan opettajansa tervehdyksestä niin hämmästynyt, ettei huomannut vastata mitään ja katseli neuvoa ja apua odottavan näköisenä sisariaan ja näiden vieraita, jotka seisoivat jonkun matkan päässä.

"Etkö olekaan yksinäsi?" kysyi Andrei Petrowitsch, joka loi katseensa samaan suuntaan kuin poikakin, jonka jälkeen seurue astui Stellan johdolla lähemmäksi. "Kuten näen, on sinulla paljon tovereita", lisäsi hän nauraen ja astui, ottaen lakkinsa päästään reippain askelin neitoja ja herroja kohti.

Mies, joka esitteli itsensä Riesemannin neidoille ja herroille, teki Stellan vedon voittajaksi, sillä Andrei Petrowitschilla oli mustanruskea tukka, joka ohimoilta jo oli harmaantunut, ja samallainen täysiparta, jossa samoin siellä täällä näkyi harmaita suortuvia. Mutta Henrik Bergmannin kuvaus hänestä oli muuten vaan vähäisessä määrässä sattuva. Herra Kurbatowin hiukset olivat lyhyiksi leikatut, hänen tiheä partansa ympyriäiseksi ajettu, hänen vaatteensa kyllä kuluneet ja vaalenneet, vaan eivät likaiset ja paikatut, paitaa ei hän myöskään kantanut housujen päällä, vaan univormun alta, jonka hän oli viskannut irralleen hartioille, näkyi valkea liinainen vormutakki. Ainoastaan hänen lakkiansa vastaan saattoi vaativaisemmalla katsojalla olla muistuttamisen aihetta; aurinko, sade ja tuuli olivat jo aikoja sitten hävittäneet sen alkuperäisen värin ja antaneet sille muodon ja värin, jolla ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä alkuperäisen kanssa.

Uteliaimmin katseli vierasta Stella ja teki sen huomion, että Andrei Petrowitsch oli ruma mies. Hänen kellertävänkalpeat kasvonsa olivat rokonarpien peittämät, hänen paksuhuulinen suunsa leveä, hänen suuri nenänsä tylppä; mutta vilkkaissa ja päivänpaahtamissa kasvoissa oli hänellä mustat, suuret silmät, joilla hän katseli kaikkia niin rauhallisesti ja tutkivasti, niin luottavasti ja luottamusta vaativasti. Andrei Petrowitschin keskikokoinen, tukeva vartalo oli moitteeton, hänen käyntinsä vapaa ja varma. Sitä vastoin herätti katkeraa huomiota, kun hän ojensi oikean kätensä tervehtiäksensä; Rita neiti hypähti hämmästyksestä kiljahtaen taaksepäin ja Stellakin otti käden ainoastaan vastahakoisesti vastaan.

"Teidän tulee tottua sellaiseen" sanoi Andrei Petrowitsch nauraen, "olen nähnyt, että sellaiseen voi hyvin pian tottua."

Herra Kurbatowin kättä peitti yltäyleensä — paria sormenpäätä lukuunottamatta — kaukaa käsivarrelta tuleva sinipunainen syntymämerkki. Käden äkkiarvaamaton näkeminen saattoi herättää luulon, että se on nahan alta täytetty jähmettyneellä verellä.

"Hänen olisi pitänyt käyttää kintaita — sehän on hirmuista", kuiskasi neiti Rita, tämän nähdessään inhoa osoittaen, poispäin Heinrich Bergmannin puoleen kääntyen.

Ikäänkuin olisi Andrei Petrowitsch kuullut nämät sanat, otti hän taskustaan parin liinaisia kintaita ja pani käteensä.

"En käytä mielelläni kesällä kintaita, suokaatte siis anteeksi", sanoi hän rauhallisesti seurueelle.

Sillä välin oli Riesemannin kuski ilmaantunut aseman eteen, viedäkseen opettajan tavarat vankkureille, mikä Stellan neuvosta heti tapahtuikin.

"Me saavuimme jalan asemalle ja lähdemme samoin takaisinkin, niinkuin me joka päivä ajanvietteeksi teemme. Te taas, herra Kurbatow, haluatte varmaankin lähteä vastaanne lähetetyillä sharabaneilla", lausui Stella Riesemann, joka oli ottanut toimittaakseen tässä tilaisuudessa emännän virkaa.

Mutta herra Kurbatow katseli tulevaa oppilastaan ja lausui:

"Siitä saakoon nuori toverini, jonka kanssa tahdon olla yhdessä, päättää; Bernhard, ajammeko vai lähdemmekö jalan?"

"Lähden toisten kanssa yhdessä jalan", lausui poika, altakulmain vierasta ja sitten hänen ohitseen katsoen.

"Siis lähden minäkin teidän kanssanne jalan", huomautti Andrei Kurbatow rauhallisesti.

Rita neiti rypisti otsaansa, kääntyi Heinrich Bergmannin puoleen kohottaen harmistuneena olkapäitään, pudisti päätään ja astui pari askelta eteenpäin, ikäänkuin tahtoen eroittautua seurasta. Heinrich Bergmann seurasi jäljessä, nähtävästi tämän tunteisiin yhtyen. Oswald Göbler katseli kysyvästi kauniilla silmillään morsiantaan ja sitten toisia neitosia ja heidän seuralaistaan, herra Johan Mühlbachia, vaan Stella Riesemann vastasi nopeasti ja kuulematta toisten mieltä:

"Hyvä, herra Kurbatow, tulkaa kanssamme! Jüri, vie opettajan matka-arkku vankkureihin ja aja kotiin; opettaja lähtee jalan."

Ei ollut ihme, että Rita Riesemann läksi Heinrich Bergmannin kanssa seurueen edelle ja koetti pysytellä siitä niin monen kymmenen askeleen päässä kuin mahdollista. Heidän jälkeensä kiiruhtivat toiset, niin että ainoastaan neiti Stella, Göbler ja Eberhard, — viimeksimainittu Stellan salaisesta käskystä — jäivät Andrei Petrowitschin luo. Toisinaan sattui niinkin hullusti, että Stella ja Kurbatow jäivät kahden, kun Göbler kävi usein John Mühlbachilta tulta paperossiinsa ottamassa ja joutui siten tämän kanssa keskusteluun, ja kun Eberhard sellaisina hetkinä, jolloin Stella oli venäläisen kanssa vilkkaammassa keskustelussa, käytti tilaisuutta kauemmaksi poistuakseen.

Neiti Stellan ystävyys vierasta kohtaan ei kummastuttanut ketään. Se oli yksi hänen "päähänpistojaan", joita Riesemannin tuttavapiirissä tiedettiin Stellalla usein olevan. Päähänpistoja, itsepäisyyttä, vieläpä usein itsekkäisyyttäkin. Tämä näkyi joskus ajatuksissa, mielipiteissä ja teoissa, joille usein naurettiin tahi suuttuneena päätä pudistettiin, erittäinkin vanhemman naisväen keskuudessa. Stellasta oli näet usein hupaista väittää sitä valeeksi, mitä toiset pitivät totena ja kiittää sitä, mitä toiset tuomitsivat. Hänen sanottiin potevan vastaansanomistautia, ja kun hän oli hyvä väittelijä, ei tahdottu joutua hänen kanssaan väittelyyn, vaan pidettiin parempana tulla hänen kanssaan ilman sellaista toimeen. Niin teki erittäinkin Oswald Göbler, jonka periaatteena oli, sulhasena, empimättä suostua kaikkiin morsiamensa toivomuksiin, — ja useat muut nuoret miehet. Kaikki antoivat neiti Stellalle anteeksi, että hän oli häilyväinen ja itsepäinen.

Mitä Eberhardiin tulee, ei häntä miellyttänyt ollenkaan uusi kiduttajansa, jollaisena hän piti jokaista opettajaa. Hän piti tätä rumana ja liiaksi typeränä ja inhosi häntä siksi, sekä vihasi häntä itsetietoisen, julkean käytöksensä tähden, joka muun muassa ilmeni siinä, että Andrei Petrowitsch oli hänelle, tehtailija Riesemannin ainoalle pojalle, heti ensimäisessä lauseessaan sanonut "sinä." Eikä tämä edes ollut oikea opettaja, vaan ainoastaan tilapäinen kotiopettaja kesäloman aikana. Että Andrei Petrowitsch oli antanut hänelle luvan sinutella itseään, oli pojan mielestä naurettavaa. Eberhard Riesemann vihasi ja inhosi Andrei Petrowitschia ja vaivasi matkalla pientä ja typerähköä päätänsä kysymyksellä, miten hän voisi jo heti näyttää vihamiehelleen hampaitaan. Hän alkoikin aivan pian:

"Te matkustitte kolmannessa luokassa, herra Kurbatow, vaikka isä antoi Teille matkarahan toista luokkaa varten", pisteli Eberhard Riesemann kiusaajaansa sellaisella hetkellä, jolloin suurin osa seurueesta sattui olemaan niin lähellä, että se voi kuulla jokaisen sanan.

Seurasi äänettömyys. Stella katseli suurin, pelokkain silmin poikaa, löytämättä sopivia sanoja, joilla voisi hänen sanojensa vaikutusta heikentää. Toiset kokoontuivat, nauruaan pidätellen, yhteen ryhmään. Oli ikävää, että Rita oli mennyt Henrik Bergmannin kanssa liian kauaksi edelle; hän olisi aivan varmaan nauranut veljensä viisaudelle sydämensä pohjasta, ainakin ensi hetkenä, sillä seuraavana vastasi jo Andrei Petrowitsch:

"Matkustin kolmannessa luokassa, koska tahdoin saada puhella matkan kestäessä; rahalla, joka jäi isältäsi saamastani summasta yli, ostin sinulle, Eberhard, hyvän kirjan lahjaksi. Pidätkö kirjoista, ystäväni?"

Ei, " ystävä " vihasi kirjoja, mutta kun hän tunsi olevansa masennettu, hän koetti nyt peittää neuvottomuutensa teeskentelyllä ja vastasi siis, että hän pitää kirjoista.

"Sepä hauskaa", sanoi herra Kurbatow, taputtaen häntä ystävällisesti olalle, "sillä minä pidän erittäin paljon kirjoista, ne ovat rakkaimmat ystäväni, joista en voi erota. Sentähden toin mukanani paljon kirjoja — raskas matka-arkkuni on niitä täynnä, — ja sinä saat niitä lukea, mitä tahdot ja mistä saat selvää. Minulla on useita kirjoja, joita entiset oppilaani ovat suurella nautinnolla ja suureksi hyödykseen lukeneet."

Eberhard katseli kauhuissaan tällaista vaarallista kirjatoukkaa ja käytti hyväkseen ensimäistä sopivaa tilaisuutta päästäkseen hänen läheisyydestään. Stella Riesemann, joka jälleen jäi yksin Andrei Petrowitschin kanssa, otti uudestaan puheeksi saman asian vaikka toisessa muodossa.

"Matkustitte kolmannessa luokassa, koska tahdoitte saada jutella", lausui hän äänellä, josta vielä kuului anteeksipyyntö veljen ilkeydestä. "Miten se on käsitettävissä, herra Kurbatow? Voihan toisessakin luokassa tavata sellaisia, joiden kanssa voi keskustella."

"Minusta on opettavampaa ja huvittavampaa keskustella rahvaan kanssa, ja rahvasta tapaan kolmannessa luokassa", vastasi Andrei Petrowitsch.

Vai niin, rahvaan ystävä! ajatteli Stella Riesemann, eikä hänen hymyilynsä ollut tätä ajatellessaan ivasta vapaa.

"Mutta Teidän puhelunne heidän kanssaan ei voinut kestää kauvan, sillä junan tultua Narvan ohi, kävi rahvaan kieli Teille varmaankin vaikeammaksi käsittää."

"Ei paljonkaan, neiti Riesemann! Ymmärrän hyvästi Viron kieltä. Olin kolme vuotta Viljannin maakunnassa kotiopettajana, ja kun kielten oppiminen ei ole minulle vaikeata, niin opin ympäristöni avulla puhumaan täydellisesti vironkieltä. Te olette varmaankin virolainen, neiti Riesemann?"

Neiti Stella loi pikaisen katseen Kurbatowiin.

"Mistä sen päätätte?"

"Teidän kasvonpiirteistänne. Mutta olenhan voinut erehtyä", vastasi Andrei Petrowitsch rauhallisena, kun neiti Stellan kasvot, — jota vieras — todennäköisesti tietämättään ja tahtomattaan — oli syvästi loukannut, peittyivät syvällä, tummalla punalla.

"Tietääkseni olen saksalainen", vastasi neiti Riesemann käheällä, kummallisen epävarmalla äänellä, katsellen salaa Kurbatowia, ikäänkuin peläten saavansa nähdä hänen kasvoillaan epäilyksen merkkejä.

Mutta Andrei Petrowitschin kasvot pysyivät muuttumattomina ja rauhallisina, niistä ei voinut mitään lukea.

Kuinka syvällinen vaikutus onkaan muutamalla pintapuolisella, ajattelemattomasti lausutulla sanalla! Andrei Kurbatow voi tuskin aavistaa, että hänen yksinkertaiset, sattumalta lausutut sanansa olivat tehneet ainoan henkilön, joka oli häntä ennakkoluulottomasti, melkeinpä ystävällisesti lähestynyt, vastustajakseen. Stella Riesemann tunsi itsensä loukatuksi. Sillä venäläisen piti toki tietää, — niin mietti nuori neito ensi kiihkossaan, — että virolaisten kasvonpiirteitä ei pidetä kauniina, ja Kurbatow oli häntä, Stella Riesemannia, joka täydellä syyllä piti kasvojaan sievinä, pitänyt kasvonpiirteidensä perusteella virolaisena. Se oli ensimäinen vääryys. Stella piti tällaista ihmistä lievimmin sanoen huolimattomana, tahdittomana. Mutta vieläkin enemmän. Jos Kurbatow todella oli elänyt useita vuosia Itämeren maakunnissa, niin tuli hänen tietää, että sikäläisissä varakkaissa ja sivistyneissä piireissä ei kukaan tahtonut olla virolainen, että sitä pidettiin alentavana, häpeällisenä, että sanalla "virolainen" voitiin tarkoittaa ainoastaan talonpoikia ja toisia alempia kansankerroksia, sivistymättömiä tahi vähemmän sivistyneitä ihmisiä. Mutta jos Kurbatow tiesi sen, oli hän tahtonut pahoittaa ja haavoittaa Stella Riesemannin mieltä. Muuhun päätökseen ei tehtailija Riesemannin tytär, jonka käsityskyky ei jaksanut ulottua oman yhteiskuntaluokkansa ahtaita rajoja ulommaksi, voinut tulla. Mutta Stella Riesemann vihasi vielä kolmannestakin syystä Andrei Petrowitschia. Tämä oli siitä syystä joutunut pahaan pulaan. Stella pelkäsi, että hänen valeensa tulisi ilmi. Jos Kurbatow vähääkään tunsi Itämeren maakuntain väestöä ja oloja, ja oli varmaa, että hän tunsi niitä jonkun verran, niin hänen tuli heti käsittää, että tehtailija Martin Riesemann oli sitä lajia saksalaisia, joka ei halunnut tunnustaa olevansa virolainen. Martin Riesemann ei ainoastaan puhunut viroa puhtaalla ja selvällä maalaismurteella, vaan puhui saksaa ja venäjääkin niin pahasti viroksi ääntäen ja murtaen ja teki näissä kielissä niin suuria kieliopillisia virheitä, että hänen kansallisuudestaan voi jäädä epätietoiseksi ainoastaan se, joka ei tietänyt, että virolaista kansakuntaa yleensä löytyikään maailmassa. Ja Stella Riesemann oli Kurbatowille väittänyt olevansa saksalainen!

Heidän keskustelunsa katkesi, mikä kuitenkin tuskastutti ainoastaan nuorta neitosta. Andrei Petrowitsch kulutti aikaansa kaikessa rauhassa ympäröivää luontoa ihaillen. Aurinko laskeutui parhaillaan metsän taa, jota he lähestyivät, muodostaen tummanviheriälle kuusistolle, jossa niityn syrjässä kasvoi sekaisin koivuja, leppiä ja pihlajia, tulenkarvaisen, loistavan taustan. Keltaisenpunertava hohde tunkihe kirkkaana kultaverkkona puiden läpi ja kutoi niiden latvojen ympärille punaisen, väreilevän sädekehän. Ilma oli täynnä kukka- ja heinämailla kasvavista kukista ja nuoresta ruohosta nousevaa raikasta tuoksua, niityn läpi juoksevan ojan pinnalta nousi kevyttä, valkeaa utua. Yksinäinen lintu lauleli surullisesti, kaihoa herättävin sävelin puussa, tiheästä lehdikosta kuului satakielen metallikirkas liverrys, vaihtuen toisinaan laulajan rinnasta vastustamattomasti nousevaksi, kuohuvaksi riemun ja toivon lauluksi: olihan taasen kevät! — oi, jospa se valmistaisi tietä armaalle, lämpimälle, hedelmälliselle kesälle!

"No, pääkaupunkilainen toveri, miten nyt on politiikan laita?"

Andrei Petrowitsch katsahti, ikäänkuin kevyestä unesta heräten, ylös. Hänen katseensa osuivat Heinrich Bergmannin lakkiin jonka alta näkyivät tämän nuoren miehen hienot, ruskottumattomat kasvot, joiden ilme oli itsetietoisen hyväntahtoinen, puoleksi ylpeä, puoleksi ystävällinen ja joilla kuvastui puoli-ivallinen hymy, samalla kun Bergmannin hiljainen ääni osoitti samaa. Nuori ylioppilas oli jättäytynyt edellä kulkevasta seurueesta jälkeen, ikäänkuin tahtoen kuulla, mistä venäläinen ja Stella Riesemann keskustelivat.

"Politiikanko?" kysyi Kurbatow. "Sen te varmaankin tunnette."

Bergmann pudisti vastenmielisesti päätään, samalla kun hän sytytti merenvahasta tehdyssä imukkeessa olevan ohuen, kellertävän paperossinsa.

"Me emme sekaannu politiikkaan, sehän on tunnettua", lausui hän, pannen erityisen painon sanalle 'me'.

"Teitähän ei siis huvita asia, jota kysytte."

"No, ajanvietteeksi haluaa aina saada kuulla, millainen tuleva meteli tulee olemaan. Sellainen asia huvittaa."

"Ikävää, herra Bergmann, etten voi teille sellaisesta mitään kertoa. Parasta on, että odotatte."

Heinrich Bergmann katsahti äkisti venäläistä silmiin, vaan Kurbatow katseli entiseen tapaansa suoraan eteensä maahan, niin että niistä ei voinut nähdä, piilikö vastauksessa pistosta vai eikö. Nähdessään, ettei hän valitsemallaan puheenaiheella saanut tilaisuutta oppia tarkemmin tuntemaan pääkaupunkilaista toveriaan, teki hän toisen, jokapäiväisemmän kysymyksen. Hän kysyi, kuinka kauvan tämä on ollut yliopistossa ja milloin hän aikoo sieltä erota.

"Päättäen harmaista suortuvista, jotka partaanne koristavat, pitänee Teidät lukea kunnioitettavien harmaapäiden joukkoon", lausui hän nauraen, ei kuitenkaan enää pilkallisesti, "tahi tulitteko vasta varttuneemmalla ijällä yliopistoon?"

"Olen ollut jo kymmenen vuotta yliopistossa. Aikaisin harmaantuminen näkyy olevan perheominaisuutemme; isävainajani oli kolmenkymmenen viiden vuoden ikäisenä vielä harmaampi kuin minä."

"Olette olleet kymmenen vuotta yliopistossa! Ja aina samassa satulassa?" [tiedekunta], huudahti Heinrich Bergmann.

"Ei, jo kolmannessa, tahi, jos niin tahdotte, neljännessä. Tulin ensin yliopistoon hengellisestä akatemiasta, ensin lainopilliseen tiedekuntaan, siirryin sitten kansantaloudelliseen ja valtio-oikeudelliseen sekä luen nyt lääketiedettä."

"Ja sitten?" nauroi Bergman.

"Sitä en vielä tiedä."

"Mutta minne te kaikella tällä viisaudella sitten kerran lähdette?"

"Sinne, missä sitä enimmin tarvitaan, missä voin sitä hyödyllisimmin käyttää."

"Omaksi vai toisten hyödyksi?"

"Sekä toisten että omaksi hyödykseni."

"Tahdotte mennä kansan sekaan, kuten tunnetussa sananparressa sanotaan?"

"Siellä olen jo."

"Oletteko päättäneet edelliset kurssinne?"

"Olen, olen lakitieteen kandidaatti."

"Ja tahdotteko vielä lukea lääkäriksi?"

"Luonnollisesti."

Bergmannin lähestyessä, — joka tietämättään oli saapunut niin sopivaan aikaan, oli Stella Riesemann poistunut Kurbatowin luota niin kauvas, ettei hän enään selvään kuullut heidän keskusteluaan. Nyt hän taasen lähestyi, oman mielipahansa nähtävästi unohtaen tahi tukahuttaen, häntä jälleen.

Henrik Bergmann katsahti salaa nuoren neidon puoleen, vilkutti hänelle silmiään ja epäilystä täynnä oleva, pidätetty hymy, joka hänen huulillaan väreili, näytti lausuvan Stellalle: Ei kaikki ole totta, mitä hän höpisee! Liioittelee ja koettaa vaikuttaa meihin! — Andrei Petrowitschin puoleen kääntyen sanoi hyvästi kasvatettu toveri samalla kertaa viekkaalla ja luottavalla äänellä:

"Ja minkä alan valitsette itsellenne kerran käytännölliseksi toimialaksenne, herra Kurbatow, yhdenkö vaiko kaikki yhdessä?"

"Sitä en tiedä", vastasi Andrei Petrowitsch. "Minulla ei ole tapana suunnitella tulevaisuuttani niin tarkoin, että rajoittaisin sen tarkalleen määrättyjen rajojen sisään. Luulen kuitenkin, että tulen tarvitsemaan kokoomiani tietoja niin yhdellä kuin toisellakin toimialalla, hoidanpa niitä sitten yhtaikaa tahi erikseen."

Nyt piti neiti Stella Riesemann aikaa sopivana ottaa uudelleen puheenvuoron, sillä hän tunsi, että hänen äkillinen vaikenemisensa saattoi tuntua Andrei Petrowitschista epäilyttävältä. Hänen silmissään oli itsetietoisen vaativa ilme, kun hän lausui:

"Mutta eikö hyöty, jonka Te tahdotte hankkia itsellenne ja toisille, olisi suurempi, jos olisitte antautuneet tutkimaan ainoastaan yhtä tieteenhaaraa ja pyhittäneet elämänne ainoastaan yhdelle kutsumukselle, omaa voimaanne opiskellessanne ja sen jälkeen toimiessanne pirstomatta?"

Andrei Petrowitsch käänsi epämiellyttävät kasvonsa nuoren neidon puoleen, katsoi hetken vaieten häntä silmiin, ja hänen kasvoillaan kuvastui mielihyvän iloinen loiste.

"Toisille hankkimani hyöty on mielestäni sitä suurempi, mitä enemmän minä tiedän yleistä, mitä vähemmin yksipuolinen olen. Mitä enemmän minulla on useille annettavaa, sitä parempi. Tahtoisin mieluummin olla huono asianajaja ja huono lääkäri, kuin ymmärtää huonosti elämää ja ihmisiä, kuin olla huono neuvonantaja ja arvostelija. Mitä omaan hyötyyni tulee, olisi minulle aineellisesti luonnollisesti hyödyllisempää tuntea perinpohjin yhden ainoan ammatin ja sitä tarmokkaasti hoitaa. Mutta minä olen kaikkea muuta, kuin käytännöllinen ihminen, neiti Riesemann, ja minun tiedoistani johtuu, etten jaksa olla käytännöllinen ihminen. Minulta puuttuu mielenlujuutta, sitkeyttä, kärsivällisyyttä elää aina samassa toimessa, tehdä aina samaa, ajatella aina samaa ja jäädä elinijäkseni samalle alalle. Voin tehdä paljon työtä, mutta en aina samallaista. Lääkärinä ja asianajajana tuntisin pian kateutta puunhakkaajaa tahi katontervaajaa kohtaan, heittäisin oman toimeni hiiteen ja lähtisin heidän kanssaan työhön."

"Ei kuitenkaan ijäksi", nauroi Stella. (Niin, hän saattoi taasen nauraakin hänelle!)

"Ei, ei ijäksi."

Henrik Bergman loi toisen kerran katseen nuoren neidin puoleen ja sanoi hänelle nauraen avoimesti: "Tahtoo tehdä itsensä huvittavaksi!" Mutta tällä kertaa ei Stella huomannut hänen katsettaan eikä nauruaan; hän oli tekemisissä ainoastaan Andrei Petrowitschin kanssa.

"Miten Te jouduitte hengelliseen akademiaan, herra Kurbatow?" kysyi hän.

"Minut pantiin sinne."

"Pantiin?"

"Niin. Isäni oli korkea-arvoinen kirkonmies ja toivoi, että minustakin tulisi samanlainen. Tahdoin täyttää hänen toivomuksensa, sillä rakastin häntä."

"Mutta tulevainen uranne ei Teitä miellyttänyt?"

"En tahtonut tulla yksipuoliseksi."

"Ja teitte siis isän tahtoa vastaan?"

"Niin."

"Isän kuoleman jälkeen?"

"Ei. Hänen eläessään. Hän antoi sen minulle anteeksi."

"Ja ellei hän olisi sitä tehnyt?"

"Olisin pysynyt päätöksessäni. Minun ei tullut elää isääni, vaan itseäni ja tulevaista toimialaani varten."

Neiti Stellan katse viipyi tällä kertaa kauemmin Kurbatowin rokonarpisilla, epämiellyttävillä kasvoilla, hän oli jonkun aikaa mietteisiin vaipuneena, ennenkuin kysyi:

"Miten Teitä on miellyttänyt tähänastinen opettajatoimenne?"'

Andrei Petrowitschin kasvoille levisi äkkiä heleä puna, joka muutti hänen kasvonsa melkein kauniiksi, ja hänen kuiva, karhea äänensä sai lempeän ja hellän kaiun.

"Sitä työtä rakastan yli kaiken; mielestäni on se toisinaan ainoa työ, joka kantaa hedelmiä ja palkitsee tekijänsä vaivat."

"Mutta eikö juuri se työ vaadi suurinta kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja lujaa tahtoa?"

"Aivan oikein. Mutta sellaista työtä varten on minulla näitä ominaisuuksia riittävästi, on tähän asti ainakin ollut. En voi ajatella miellyttävämpää tunnetta, kun ihminen tuntee saadessaan huomata, silmillään nähdä ja korvillaan kuulla, kuinka siemen, jonka on jyvittäin kylvänyt, alkaa nuoressa sielussa itää, nousta oraalle, heilimöidä ja kypsyä! Tuntee olevansa luoja! Sillä sen, mikä siellä kasvaa ja kypsyy, on hänen sanansa luonut, neiti Riesemann! Kuinka suloiselta tuntuukaan tehdä sanalla ihmeitä, kääntää ihmisiä sanalla, sanalla ihmisiä uudistaa."

Neiti Stellan rinnassa vallitsi outo tunne. Hän katsoi jälleen vierasta ylioppilasta ja kysyi ihmetellen itseltään, kuinka tämän, päältäpäin katsoen niin itseensä sulkeutuneen ja juron ihmisen rinnassa voi löytyä niin aatteellisille haaveiluille tilaa. Ja millaiseen asiaan hän tunsi mieltymystä? Opettajan toimeen! Se oli melkein luonnotonta. Stella oli kuullut opettajien, mies- ja naispuolisten, suusta aina tähän asti, että ei löydy ikävämpää, hermostuttavampaa virkaa kuin opettajan virka. Heistä ei kukaan vielä ollut puhunut luojan -tunteesta, vielä vähemmän luojan- innostuksesta. He ikävöivät koko vuoden intohimoisesti kesälomaa ja koko aamupäivän vapaata iltapäivää. He pitivät itseään mielellään yhteiskunnan kidutettuina marttyyreinä ja puhuivat suurella suulla ja kovalla äänellä raskaasta, vaivoista ja vastuksista rikkaasta elämänkutsumuksestaan. Onnellista, iloista, innostunutta opettajaa ei Stella Riesemann vielä ollut nähnyt.

Eikä myöskään Henrik Bergmann. Eikä myöskään Oswald Göbler, joka taasen oli ilmaantunut morsiamensa luo. Henrik ja Oswald katsoivat, Kurbatowin puhetta kuullessaan, toisiaan, nauroivat; ja kumpaisenkin silmissä kuvastui täysin luonnollinen epäilys. Ja kun Göbler oli morsiamineen joutunut hieman etäämmälle venäläisestä, tarttui hän Stellaa hellästi käsivarteen, loi tarkkaavan katseen mietteissään olevaan neitoseen ja lausui, puoleksi kuiskaten:

"Ethän toki uskone kaikkea, mitä hän sinulle puhuu! Nämät ihmiset ovat sellaisia, jotka tahtovat tehdä itsensä erikoisuuksillaan huomatuiksi. Minä tunnen jo paljon sellaisia ihmisiä."

Missä ja miten herra Oswald Göbler, kaupunkilaisen suurkauppiaan poika ja itsekin kauppias, joka seurusteli ainoastaan liikemiesten kanssa, oli oppinut tuntemaan "sellaisia ihmisiä" jätti hän selittämättä. Stellan olisi ollut helppo saada hänet valeesta kiinni, vaan hän ei pannut hänen sanoilleen suurempaa huomiota; hänen ajatuksensa olivat vielä kiintyneet Andrei Petrowitschin puheeseen ja, Göblerin voimatta sitä estää, neito lähestyi uudelleen venäläistä ja jatkoi hänen kanssaan keskustelua.

"Olen utelias näkemään, voitteko Te tehdä meidän Eberhardistamme miestä — Te luoja!" lausui hän nauraen ja pilkallisesti, mutta, kummallista kyllä ei — mahdollisesti vastoin Stellan tahtoa — hänen äänessään ollut vähintäkään, mitä olisi voinut pitää pistoksena, epäilyksenä. Sana "luoja" tuli hänen huuliltaan niin avomielisesti, melkeinpä mielistellen ikäänkuin neiti ei sydämessään ollenkaan epäilisikään, että Andrei Petrowitsch on "luoja" ja tekee Eberhardista miehen.

"Miksi en voisi tehdä veljestänne miestä?" kysyi Andrei Petrowitsch. "Hänhän on terävä poikanen."

"Toisinaan liiankin terävä, herra Kurbatow! Hän saattaa katkeroittaa elämänne terävyydellään, joka usein muuttuu sietämättömäksi vallattomuudeksi. Sen lisäksi hän on huoleton, laiska ja itsepäinen. Teidän tehtävänne ei tule olemaan helppo, herra Kurbatow, enkä ollenkaan ihmettele, jos Teidän kärsivällisyytenne, kestävyytenne ja tahdonlujuutenne loppuisivat juuri tämän pojan suhteen, ja niiden kanssa samoin uskonne luomiskykyynne! Luulen, että Teidän kylvämistänne siemenistä hänessä aniharvat itävinä nousevat oraalle."

"Te ette siis paljonkaan luota opetuskykyyni?"

"Tunnen veljeni."

"Tunnetteko hänen tähänastisia opettajiaan?"

"Jonkun verran."

"Ette silloin tunne omaa veljeännekään kylliksi."

"No, suokoon Jumala, että löytäisitte oppilaassanne ne hyvät ominaisuudet, joita hänen entiset opettajansa ovat tähän saakka tuloksetta etsineet!"

Nyt Stella pilkkasi. Sen antoi hän Kurbatowin selvästi huomata. Tämä ei kuitenkaan antanut vakaumustaan järkyttää, vaan vastasi samalla kertaa vakaasti ja lämmöllä:

"En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, jolla ei olisi ollenkaan hyviä ominaisuuksia. Usein ne ainoastaan näyttävät puuttuvan, ne ovat ainoastaan kätketyt, ja ettei niitä löydetä, riippuu siitä, että niitä ei etsitä oikein, että niitä ei viitsitä etsiä. Ihminen on suurempi, kuin mitä hän luuleekaan, ja vähinkin ja halvinkin ihminen on suuri. Ja jos veljenne on pieni ja huono ihminen, jota en vielä usko, tulee työni sitä huvittavammaksi, hänen hyvien ominaisuuksiensa etsiminen sitä kiihkeämmäksi. Ja että minä huomaan hänen hyvät ominaisuutensa, siitä voitte olla yhtä varma kuin itsekin olen."

II

Seurue oli sillä välin ehtinyt kuusikon läpi Riesemannin kesähuvilan luo. Se oli kaksikerroksinen, uusi, kirjavaksi maalattu puurakennus, jota avara, nuori puisto ympäröi. Talo ja puisto tekivät katsojaan ensi silmäyksellä loistavan vaikutuksen, etenkin kun toiset sen lähellä olevat huvilat pienine, hoitamattomine puutarhoineen olivat huomattavasti pienemmät ja yksinkertaisemmat. Niistä puuttuivat ne silmiinpistävät ja huomiota herättävät koristukset ja kaunistukset, joita oli, usein aivan mauttomasti, aseteltu sinne tänne Riesemannin huvilan ympärille. Niinpä torkkui valuraudasta tehdyn, tulipunaiseksi maalatun portin kummallakin puolella käpäliinsä nojaten kaksi valkoista leijonaa, joiden kummallinen muoto ja omituisesti lepäävä ruumiinasento pakoittivat katsojan väkisinkin nauramaan; nähtävästi oli herra Riesemann antanut jonkun halvan ja samalla kykenemättömän taiteilijan tehdä nämät hauskannäköiset pedot. Veräjän päällä upeili kummallisilla koristuksilla varustetun kaaren keskikohdalla oleva taulu, jossa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla maalattuna "Villa Martinsruh" [Huvila Martininrauha]. Herra Riesemann rakasti ja kunnioitti luonnollisesti yli kaiken maailmassa ja perheensä keskuudessa ainoastaan itseään, ja oli sentähden antanut huvilalleen omasta nimestään johdetun nimen. Talon portaiden edusta ja kuisti olivat köynnöskasvien ja puisissa astioissa kasvavien kukkien ja troopillisten kasvien koristamat, jotka siellä voivat, liian kirkkaine väreineen ja mauttomissa, säännöttömissä ryhmissä ollen, herättää ainoastaan vastenmielisyyttä ja kummastusta. Puutarhassa näkyi viheriäisten pensasten välissä puistokäytävillä kiiltäviä kipsikuvia ja suuria, monivärisinä loistavia metallikuulia; niitä oli asetettu niin erilaisiin asentoihin toisiinsa nähden, että ihminen, jolla oli parempi aisti, ne nähdessään pakostakin rupesi pudistamaan päätään.

Kotona oleva seura oli suurimmaksi osaksi puutarhassa, jossa nuoremmat herrat parin palvelijan kanssa asettelivat kirjavia lasilyhtyjä nuoriin ja ilotulitusvehkeitä maahan, sillä päivän kunniaksi aiottiin toimeenpanna ilotulitus; vanhemmat herrat istuivat kortti- tahi totipöytien ääressä, rouvien ja neitosten kävellessä keskustellen yhdessä tahi istuessa siellä täällä pienemmissä ryhmissä. Vierasten luku ei ollut varsin suuri, sillä useimmat Riesemannin tuttavista viettivät kesäänsä joko ulkomailla tahi toisissa etäisemmissä kesänvietto- tahi kylpypaikoissa, josta he olivat lähettäneet neiti Stellalle kirjeellisesti onnentoivotuksensa.

"Haluatte varmaankin puhdistautua matkapölystä, ennenkuin tulette luoksemme puutarhaan, tekemään tuttavuutta isän ja äidin kanssa?" sanoi Stella Riesemann Andrei Petrowitschille, kun he olivat saapuneet huvilan portaiden eteen.

Tämä vastasi myöntävästi, jonka jälkeen nuori neito aikoi lähettää Eberhardin noutamaan kamarineitoa, että tämä osottaisi Kurbatowille hänen huoneensa. Mutta venäläinen otti poikaa kädestä ja lausui, katsoen häntä ystävällisesti silmiin:

"Nuori toverini osoittaa ehkä itse minulle tien; toisella kertaa teen minäkin taasen jotakin hänen hyväkseen."

Eberhard, joka mieluummin olisi juossut lyhtyjen ja muiden ilotulitusvehkeiden asettajien luo, rypisti kyllä vastenmielisesti otsaansa, vaan ei kuitenkaan rohjennut tempautua irti Kurbatowin kädestä, vaan läksi osoittamaan hänelle tietä huoneeseensa. Ja siellä, herra Kurbatowin huoneessa, antoi hän pidättää itseään yli puoli tuntia, ja kun hän taasen puutarhaan saavuttuaan sattui kulkemaan Stellan ohi, lausui hän iloisena:

"Hän toi minulle mukanaan todellakin hyvän kirjan — useita kauniita kuvia ja huvittava sisällys."

"Mistä sen tiedät? Ethän ole vielä lukenutkaan kirjaa?" kysyi sisar.

"Hän selitti minulle sen sisällön. Tiedätkö, että hän osaa puhua hyvin. Alan lukea kirjaa jo huomenna."

"Minkä sisältöinen kirja se on?"

"Luonnontiede. Mutta se ei ole nähtävästikään niin ikävä kuin se, jota minun pitää lukea. Hän lupasi vielä selittää kaikki erityisesti minulle. Ja hän selittää kaikki satujen muodossa. Ja sitten lupasi hän lähteä kanssani metsään ja niityille ja näyttää minulle monta luonnon ihmettä. Ja tiedätkö, mitä hän minulle vielä sanoi?"

"Mitä sitten?"

"Minun ei tarvitse peljätä, että hän alkaisi vaivata minua liiallisella lukemisella. Hän tietää itsekin, miten vaikeata ja ikävää lukeminen on minun laiselleni. Stella, hän näkyy olevan jotensakin viisas mies!"

"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo sinua, laiskuria, lukemisella kiusata", nauroi Stella Riesemann. "Mutta miten hän sitä tapaa noudattaen voi edistää sinun matematiikan ja venäjän kielen kieliopin taitoasi, sitä en voi käsittää."

"Älä rupea häntä pilkkaamaan! Viisaana miehenä tietää hän itse, mitä tekee!"

Andrei Petrowitsch itse ilmaantui noin neljännestunnin kuluttua puutarhaan. Hän oli osaksi muuttanut pukuaan; valkean vormutakin asemasta oli hänellä nyt pitkä univormu, jonka kauluksen alta loisti puhdas kiiltokaulus, ja auringon paahtaman lakin asemesta oli hänellä nyt uudempi, valkealla kankaalla peitetty.

Eberhardin vaistomainen viha häntä kohtaan näkyi olevan vähenemään päin, sillä, kun Andrei Petrowitsch katseli puutarhassa ympärilleen etsien häntä, poika läheni, sen huomattuaan, kutsumatta, vieläpä hyvin nopeaankin.

"Vie minut nyt vanhempiesi luo, Eberhard", pyysi Kurbatow.

He kiersivät talon ympäri avaran parvekkeen luo, joka koristi talon puistonpuolista sivua ja jonka edusta oli kauniilla kukkalavoilla koristettu.

Parvekkeella oli pöytiä tuoleineen ja sieltä kuului vilkasta miesten puhelua ja aika ajoin kovaa naurua. Eberhard näkyi etsivän isäänsä äänen mukaan, sillä tuskin hän oli kuullut parvekkeella karkeanlaista ja rasvaista naurua, kun hän alkoi kuunnella tarkasti ja hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli löytänyt sen, jota oli etsinyt. Täällä terrassin puolella liittyi Stella, joka oli nähnyt heidän tulevan, heidän seuraansa. Kurbatow luuli huomaavansa, että neidon kasvot ja koko olento näyttivät rauhattomilta ja kiihottuneilta.

"Herrat pelaavat suurella innolla kortteja", lausui hän, ja hänen suupielissään väreili pakoitettu hymyily, "niin että me heitä mahdollisesti häiritsemme. Te varmaankin suostutte siihen, herra Kurbatow, että saatan Teidät ensin äidin tuttavuuteen. Hän istuu tuolla lehtimajassa."

"Olkaa niin hyvä, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch ja pysähtyi.

He kääntyivät samaa tietä takaisin ja seisoivat pian jasmiinilehtimajan oven edessä, jonka sisässä istui puutarhatuoleilla kaksi vanhanpuoleista naishenkilöä. Stellan esitettyä vieraan muutamin sanoin, nousi toinen heistä hitaasti ja juhlallisesti, ojensi samoin hitaasti ja juhlallisesti vieraalle kätensä ja vaipui sitten hitaasti tuolilleen takaisin.

Stellalla ei ollut äitinsä kanssa suurempaa yhdennäköisyyttä, ei myöskään Ritalla, vaan sitä enemmän Eberhardilla. Kun molemmilla tyttärillä oli valkeat hiukset, siniset silmät ja pyöreät, punakat kasvot, oli Eberhard perinyt äidiltään mustanruskean tukan, tummat, kapeat kasvot, pienet, ruskeat silmät ja ohuen, terävän nenän. Molemmilla, äidillä ja pojalla oli samallainen varovainen, epäilevä, alati varuillaan oleva luonne, joka pelkää vaaroja kaikkialla ja on joka tilaisuudessa valmis juoksemaan pakoon.

Rouva Riesemann ja Kurbatow vaihtoivat, viimemainitun tultua esitellyksi toiselle lehtimajassa olevalle rouvalle — se oli neiti Stellan tuleva anoppi, rouva Göbler — muutamia ylimalkaisia lauseita, joista Andrei Petrowitsch heti huomasi, että rouva Riesemann oli hyvin perehtynyt hienompiin seurustelu- ja puhelutapoihin. Hän käytti, vaikka keskustelu olikin sisällötöntä ja väritöntä, kuitenkin valittuja sanoja ja koetti kaikin tavoin antaa huomata, että vieras oli joutunut tekemisiin sivistyneen ja nerokkaan ihmisen kanssa.

"Tuletteko olemaan ankara lapselleni?"

Rouva Riesemann kysyi tämän nauraen ja leikillisellä äänellä, mutta hänen silmissään näkyi sekä suurta äidillistä hellyyttä että äidillistä murhetta.

"Ankara? Luulempa, etten tule olemaan", vastasi Andrei Petrowitsch.

"Iloitsen siitä, että ette ole enää liiaksi nuori ylioppilas, vaan jo vanhempi herra", sanoi Eberhardin äiti, puoleksi hartaalla, puoleksi juhlallisella äänellä, jonka ohessa hän pani kätensä ristiin. "Toivon nimittäin, että kohtelette häntä suuremmalla kärsivällisyydellä, kun mitä nuorempi henkilö voisi tehdä. Tietäkää, herra — herra —."

"Kurbatow", auttoi Stella.

"Tietäkää, herra Kurbatow, lapseni — hän ei ole huono, ei hidas eikä pilalle joutunut… Eberhard, mene pois!… Hän on kristillisessä kodissa kristillisesti kasvatettu, kristillisessä ahkeruudessa ja velvollisuuden tunnossa. Mutta en ymmärrä näitä nykyajan opettajia! He eivät ymmärrä kohdella oikein kasvattejaan, heihin kasvattaessa vaikuttaa, heidän henkiseen elämäänsä tutustua eivätkä edistää heidän henkistä kehitystään. He ovat usein liian kohtuuttomia! Eberhardin opettajien joukossa on sellaisia, jotka vihaavat häntä, vihaavat minun lastani — saatte uskoa minua. He eivät yksinkertaisesti päästä häntä eteenpäin, he antavat hänelle mielellään huonoja arvosanoja. Lapsi on joitakin heistä joskus pahoittanut, he eivät unohda sitä, he eivät kärsi häntä, he vihaavat häntä. Se on kristillistä, se on kasvattavaa!"

Rouva Riesemann katsoi tätä sanoessaan tukea etsien tarkkaan Andrei Petrowitschia ja vielä tarkemmin rouva Göbleriä. Hänen viimeiset sanansa, joilla hän edelliset vahvisti, näkyivät olevan tarkoitetut erittäinkin viimeksi mainitulle; hän lausui ne vasta sitten, kun oli huolellisesti tarkastellut ympärilleen ja huomannut, että Eberhardia ei ollut läheisyydessä:

"Lapseni ei ole laiska eikä hemmoittelulla pilattu, hän on niinkuin lapset ainakin, mutta mitä tuo raukka voi tehdä, kun häntä vihataan, kun kukaan ei tahdo häntä käsittää, oppia häntä kristillisellä kärsivällisyydellä tuntemaan. Mistä sellaista voisikaan tulla — opettajathan ovat enimmäkseen toisuskolaisia."

Stella katsoi pelokkaana ensin äitiään ja sitten Kurbatowia; tämähän oli epäilemättä "toisuskolainen." Sen oli äiti kiihkossaan ja enemmän rouva Göblerille kuin vieraalle puhuen unohtanut. Rouva Riesemann huomasi heti virheensä, nähdessään Stellan katseen, mutta hänen hermostuneella ärtyisyydellä koettaessaan etsiä sovittavia ja oikaisevia sanoja, oli Andrei Petrowitsch jo löytänyt tien, jolla voitiin sivuuttaa tämä arka kohta.

"Kristillinen kärsivällisyys on minun kielessäni inhimillinen kärsivällisyys", huomautti hän, "ja olette oikeassa, rouva Riesemann, sanoessanne, että opettajilta sitä usein puuttuu. Mutta ajatelkaa, kuinka paljon inhimillistä kärsivällisyyttä vaaditaankaan opettajalta, jonka tulee joka päivä kasvattaa kaikilla luokilla satoja oppilaita ja enemmänkin kerrallaan. Onko ihmeellistä, että kärsivällisyys siellä loppuu ja antaa tilaa kärsimättömyydelle ja osanottamattomuudelle. Se on valitettavaa, mutta myöskin inhimillistä. Mitä minuun tulee, tahdon tehdä mitä lyhyenä aikana voin hänen edistyksensä hyväksi tehdä."

Rouva Riesemann aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin tuli Eberhard juosten näkyviin ja huusi:

"Andrei Petrowitsch, isä pyytää Teitä luokseen!"

"Teitä?" kysyi Kurbatow oikaisten. "Sinunhan tuli sinutella minua, Eberhard?"

"No, sinua", sanoi poika kummallisella äänellä.

"Lähtekäämme siis!"

Ja Andrei Petrowitsch asetti kätensä ystävällisesti Eberhardin olalle, kumarsi sievästi naisille ja molemmat katosivat keskustellen pensasten taa.

Lehtimajassa katsoi rouva Göbler rouva Riesemannia ja rouva Riesemann rouva Göbleriä ja sitten molemmat Stellaa.

" Sinä? Pitääkö Eberhardin sinutella Kurbatowia?"

"Herra Kurbatow sinuttelee myöskin Eberhardia", vastasi Stella.

"Miksi niin?"

Neiti Riesemann kohautti olkapäitään.

"Se on herra Kurbatowin toivomus, niinkuin Eberhard on sanonut."

"Toivomus? Herra Kurbatowin toivomus?"

"Niin äiti."

"Mutta sehän ei käy päinsä!"

Se huudahdus tuli sydämen syvyydestä ja rouva Riesemannin ja rouva Göblerin suusta yhtaikaa.

Tällainen sinutteleminen opettajan ja oppilaan välillä oli Stellankin mielestä oikeastaan sopimatonta. Mutta nähdessään nyt molempien hämmästyksestä ja kummastuksesta pitkiksi venyneet kasvot ja heidän ikäänkuin pohjattomaan syvyyteen katsovat kauhistuneet silmänsä — sai vastustushalu taasen vallan neidossa ja, vaivoin kurkusta nousevia naurunpuuskauksia pidätellen, hän huudahti hyvin kummastuneena:

"Ei käy päinsä? Miksi se ei voi käydä päinsä? Käypiköhän se Eberhard-herran kunnialle, että lakitiedeitten kandidati Andrei Petrowitsch sinuttelee häntä?"

"Niin — mutta — Eberhardkin sinuttelee häntä!"

"Sitä suurempi kunnia Eberhardille, että hän saa tehdä sen!"

"Mutta se ei ole ensinkään sopivaa! Niinhän ei ole tapana tehdä! Sellaistahan ei ole ennen edes kuultukaan!"

"Maailmassa löytyy paljon asioita, joita kaikki ihmiset eivät ole vielä kuulleet."

"Mutta minne joutuu silloin keskinäinen kunnioitus, arvonanto?" huudahti rouva Göbler, jonka lihavat posket tulivat aivan punaisiksi. "Mihin joutuu opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen? Mitä ajattelee oppilas opettajasta, jota hän sinuttelee niinkuin veljeään, palvelijoitaan tahi kylän poikia, samalla kun toiselta puolen on hyvin kummallista, ainakin minusta, että vieras ihminen, joka tänään ensi kerran saapuu taloon, heti sinuttelee suurta poikaani. Eberhardhan on, ellen erehdy, jo kolmentoista vanha?!"

"Opettajan auktoriteetti ei perustu teitittelemiseen, vaan hänen kykeneväisyyteensä", ärsytti Stella sydämestään riemuiten edelleen. "Voiko Eberhard tahi muut samanlaiset tuntea kunnioitusta kaikkia niitä opettajia kohtaan, joita he teitittelevät? Jospa tietäisitte, kuinka he heille nauravat ja millaisia kunnioitettavia pilkkanimiä he näille antavat! Herra Kurbatow tahtoo kasvattaa oppilastaan veljenään; se on hänen kasvatustapansa ja minun mielestäni ainoa oikea kasvatustapa."

"Minä en pidä siitä!" Ja rouva Göbler pudisti niin kovasti päätään, että hänen lihavat poskensa heiluivat.

"Enkä minäkään!" toisti rouva Riesemann, pudistaen kuitenkin päätään vähemmän äkäisesti, sillä hänen äidinsydämelleen ei oikeastaan ollut lainkaan vastenmielistä, että uusi opettaja tahtoi olla hänen lapsensa "veli ja ystävä", mikä merkitsi sitä, ettei hän tahtonut olla ollenkaan "ankara."

"Jos se on sinunkin mielipiteesi, armas Betty, niin tee sellaisesta epäjärjestyksestä heti alussa loppu", lausui kunnioitettava rouva Göbler, kääntäen tulipunaiset kasvonsa suuttuneen kostonjumalan tavoin tulevan miniänsä puoleen.

"Tahdon puhua mieheni kanssa", vastasi rouva Riesemann.

"Voithan tehdä sen itsekin", huomautti rouva Göbler.

Eroavaisuus rouva Riesemannin ja rouva Göblerin luonteiden välillä olikin siinä, että rouva Riesemann tahtoi aina "puhua miehensä kanssa" kun tuli jotakin päättää ja tehdä, kun taas rouva Göbler kotonaan päätti "itse", mitä oli tehtävä. He olivat kaksi suurta vastakohtaa: toisella puolen täydellinen epäitsenäisyys, ainainen alistuminen, neuvotteleminen, toisella puolen jyrkkä itsetietoisuus, tahdon lujuus, käskemishalu ja rajaton ylpeys. Viimeksimainitun ominaisuuden huomasi jokainen, joka loi ainoankaan katseen rouva Göblerin käskeviin kasvoihin, joka pani merkille, miten hän istui tuolillaan, millaisin silmäyksin hän katseli ympärilleen, ja jonka korva oli kyllin terävä huomaamaan hänen äänensä sointua ja siinä kuuluvaa terästä.

Andrei Petrowitsch ja Eberhard lähestyivät sillä välin parveketta, jossa vanhemmat herrat olivat kahden pöydän ääressä lopettaneet preferanssipelinsä. He istuivat sikaarit hampaissa punssilasien ääressä ja väittelivät kiivaasti pelin johdosta, jolloin kukin teki leikillisesti pilaa toisten pelissä tekemistä erehdyksistä ja häviöistä. Joka näki ja kuuli heitä etäämmältä, tuntematta väittelyn aihetta, saattoi luulla, että heillä oli tärkeitäkin tehtäviä ratkaistavanaan; niin vakavat olivat heidän kasvonsa ja niin vilkkaat heidän kädenliikkeensä. Hermostuneiden äänien yli kuului heikosti kähisevä, hiljemmin puhuessa ärisevä bassoääni, jonka rasvaisen, puserretun kaiun Andrei Petrowitsch muutamia hetkiä sitten oli kuullut, Eberhardin tahtoessa viedä hänet ensi kerran herra Riesemannin luo.

"Isä, herra Kurbatow on täällä."

Herra, jota Eberhard oli kutsunut isäkseen, istui wieniläisessä nojatuolissa, selkä tulijaan päin. Andrei Petrowitsch näki aluksi ainoastaan hänen paksun härjänniskansa ja lyhyen, paksun, lihavan kaulansa, joka muuttui ilman huomattavaa väliä ympyriäiseksi, pyöreäksi veistellyn pölkyn pään näköiseksi pääksi. Se pää oli tiheän, koneella lyhyeksi leikatun, karhean harjasmaisen tukan peittämä ja molemmat korvat olivat niin lähellä pääluuta, kun olisivat ne olleet siihen yhteen kasvaneet. Hitaasti, kankeasti, huomattavan vaivaloisesti kääntyi tämä huvittava pää ympäri, mutta ainoastaan sen verran, että herra Kurbatow voi nähdä ainoastaan toisen puolen herra Riesemannin kasvoista. Ne olivat paksut ja punakat sekä peitetyt lyhyeksi, leuasta teräväksi leikatulla harmaalla parralla.

"Terve tuloa, nuorimies!"

Ja tehtailija Riesemann ojensi, nousematta ylös ja nähden ainoastaan Andrei Petrowitsch Kurbatowin varjon, lyhyessä käsivarressaan olevan käden, jonka etusormessa loisti sinettisormus, huolimattomasti vieraalle.

Andrei Petrowitsch ei ottanut kättä vastaan. Hän astui herra Riesemannin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Nimeni on Andrei Petrowitsch Kurbatow."

Herra Riesemann oli tuskin luonut silmäyksen vieraaseen, ennenkuin hän veti uloslevitetyt jalkansa tuolin alle, kuten ihminen, joka haluaa nousta ylös. Hän ei kuitenkaan noussut vielä tällä kertaa, vaan katsottuaan kiireesti ja sekavasti Kurbatowia, kuului hänen suustaan tahtomattaan ärisevä huudahdus:

"No, sehän on vanhempi herra! Sepä on hauskaa… nimeni on Riesemann… tehtailija Riesemann."

Tarjotessaan taasen vieraalle kätensä, joka nyt otettiin vastaan, nousi hän, vasempaan käteensä nojaten, hitaasti ylös, mutta vaan puoliksi ja vaipui senjälkeen taasen alas. Tehtailija Riesemann olisi kyllä, Kurbatowin kanssa kahden ollessaan, noussut kokonaan ja reippaasti ylös, mutta seuransa nähden piti hän sellaista kohteliaisuutta henkilöä kohtaan, joka tuli hänen palvelukseensa, nähtävästi sopimattomana.

Tehtailija Riesemann jäi kuitenkin ainoastaan niin kauaksi istumaan poikansa opettajan eteen, kun oli välttämättömän tarpeellista näyttää seurueelle, että hän käsittää eron itsensä ja palkollisensa välillä. Sitten nousi hän verrattain nopeasti ylös, ja esitettyään Andrei Petrowitschin toisille pöydässä istuville herroille, hän tarttui heti ystävällisesti Andrei Petrowitschia käsivarteen sekä, hauskan isännän iloisella äänellä lausui erikoisella venäjänkielellään:

"Lähtekäämme kahden hieman kävelemään, Andrei Petrowitsch; viekää minut pois näiden roistojen seurasta, jossa minulle taas temmattiin nahka korvien yli. Tietäkää — ihminen voi tehdä konkurssin lyödessään tällaisten konnien kanssa korttia. Tänään taasen menetin kolme ruplaa!… Tulkaa, Andrei Petrowitsch, viihdyn mielelläni kunniallisten ihmisten seurassa."

"Joka ei osaa pelata, syyttää aina toisia konniksi", sanoi mäkättävällä äänellä nauraen Riesemannille paljaspäinen, paksuhuulinen pieni herrasmies, joka oli Kurbatowille esitelty vanhempana herra Göblerinä.

Herra Martin Riesemannin ja Andrei Petrowitschin välillä alkoi, heidän valittuaan kävelyään varten puutarhan syrjäisimmät ja yksinäisimmät käytävät, kohta vilkas keskustelu, josta etenkin lihava tehtailija piti hyvää huolta. Hänen iloisesta mielentilastaan ja erittäinkin sanarikkaudestaan voi huomata, että alkoholi oli vaikuttanut häneen. Hän puhui ensin venäjää, ja kun hän joutui siinä pulaan, hän otti saksan avuksi ja käytti lopulta molempia sekaisin.

"Poikaani, armas ystäväni, käykää kovasti käsiksi", — alkoi heidän keskustelunsa, siihen se kääntyi aina jälleen takaisin, sen keskuksen ympäri kiertelivät kaikki herra Martin Riesemannin ajatukset. "Tarttukaa ankaralla kädellä häneen käsiksi, älkää olko heikko, älkää myöntyväinen! Minä annan teille vapauden häntä nipistää ja rangaista, niinkuin haluatte, ainoastaan silloin, kun ruoskaa tarvitaan, jättäkää se työ minulle, ja minä tahdon häntä isällisestä kurittaa, siitä voitte olla varma."

"Luulen, että sitä ei koskaan tarvita", lausui Andrei Petrowitsch.

"Älkää sellaista puhuko, kyyhkyseni!" huusi herra Riesemann taasen venäjäksi, jatkaen taasen saksan kielellä, vaikka viroksi ajatellen: "Vitsatta ei lapsesta saa hyvää, älä anna lapselle armoa vaan kuria — se on vanha totuus, joka aina pysyy uutena. Katsokaa, Andrei Petrowitsch, poikani on hyvin hemmoteltu. Se on vaimoni syy. Hän on muuten mallikelpoinen nainen, mutta liikaa hellä äiti. Kun minä ojennan käteni vitsakimppuun tarttuakseni, juoksee tämä mielellään kloroformipullon luo, tehdäkseen pojan kipua vastaan tunnottomaksi. Niin on poika sydämystynyt, oppinut laiskaksi ja huolettomaksi. Ajatelkaa — käy neljättätoista, kaksi vuotta kolmannella luokalla, ja nyt vielä ehdot matematiikassa ja venäjän kielessä. Ja kuka on tämä laiskuri ja puupää? Tehtailija Riesemannin ainoa poika, jonka kerran tulee johtaa isänsä liikettä ja sen lopuksi perii! Milloin aikoo hän lopettaa realikoulun, milloin vielä käydä teknillisen opiston? Sehän on julkinen häpeä — häpeä etenkin minulle!… Tiedättekö, herra Kurbatow" — ja Martin Riesemann tarttui uudestaan ystävällisesti ylioppilaan käsivarteen, — "vaimoni sisar Pietarissa suositteli Teitä minulle tottuneena ja kykenevänä opettajana ja valmistajana, luotan täydelleen teihin. Auttakaa poikaani eteenpäin, ja saatte nähdä, että en ole mikään kitsas mies, raha ei minulla näyttele yleensä tärkeätä osaa, se tulee teidän heti alussa tietää."

Ja herra Martin Riesemann veti valkeat silkkiset liivinsä suurelle vatsalleen sileämmiksi, antoi raskaat kultaiset kellonvitjansa pari kertaa luistaa sormien läpi, ikäänkuin näkyen odottavan, mitä hänen sanansa vaikuttavat venäläiseen ylioppilaaseen.

"Rahaa voin tarvita", lausui Andrei Petrowitsch kuivasti, "ja otan lahjan, jonka minulle palkkani yli annatte, kiitollisuudella vastaan. Niin paljon olkoon kuitenkin huomautettu, että olisin jo sovitusta palkasta tehnyt aivan yhtä paljon poikanne hyväksi, kun nyt, kun minulla on lisää odotettavana."

"No, no", aikoi herra Riesemann lausua, mutta muutti kuitenkin ajoissa tämän liikaa julkisen epäilyksenosoituksen yskimiseksi, ja antoi ainoastaan kasvoillaan näkyä epäilyksen merkkejä.

"Oli miten oli", lausui hän sitten, "joka tapauksessa voitte luottaa sanaani — siinä käteni… Ja minä ehdotan Teille vielä jotakin muuta, herra Kurbatow. Jos Eberhard suorittaa ehtonsa tyydyttävästi ja pääsee neljännelle luokalle, — jonka minä tahdon lukea ainoastaan Teidän työnne ansioksi, niin teemme uuden kaupan: miten olisi, jos Te jäisitte vuodeksi tai puoleksi poikani ohjaajaksi? — hyvä palkkio on luonnollisesti itsestään ymmärrettävissä."

"Siitä en voi vielä mitään päättää."

"Estävätkö omat lukunne Teitä? Onko Teillä loppututkinto lähellä?"

"Se vähemmin; minä en pidä kiirettä lukujeni lopettamisella, — olen hyvin mielelläni ylioppilaana."

"Teillä ei siis ole mitään esteitä?"

"Tahdon ensin tietää miten minua elämä teidän talossanne miellyttää."

Herra Martin Riesemann pysähtyi äkkiä, laski Kurbatowin käsivarren irti ja kiireellinen silmäys, jonka hän heitti kierosti venäläiseen, näkyi sanovan: "Siinäpä on elukka! Rupeaa tinkimään! Tämä julkeaa olla kahden vaiheilla siitä, miellyttääkö häntä elämä Martin Riesemannin talossa!" Herra Riesemann lausui kuitenkin jonkun ajan kuluttua teeskennellyllä äänellä:

"Luonnollisesti on Teidän sitä silmälläpidettävä. Mutta voin vakuuttaa Teille, että elämä minun talossani on miellyttänyt kaikkia, jotka siellä ovat olleet. Puhumme siis ehdotuksestani sopivalla ajalla lähemmin."

Tehtailijan hauska mieliala oli pilattu; hän vaikeni, käytti syntyneen väliajan raskaasti hengittämiseen, — jonka hän ikäänkuin tahallaan muutti vieläkin raskaammaksi. Lopuksi sieppasi hän taskustaan paksun hopeaisen, sisältä kullatun sikarikotelon, otti itselleen sikarin ja tarjosi toisen Kurbatowille.

"Ottakaa pois, se on erittäin hyvää lajia."

"Minä otan siis", lausui Andrei Petrowitsch; "muuten tupakoin vähän, mutta hyvää sikaaria vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa."

"Ei myöskään mitään lasillista hyvää viiniä vastaan."

"Ei mitään."

"Siis käännymme takaisin ja minä vien Teidät lähteelle."

"Ei sillä ole kiirettä, herra Riesemann. Tahtoisin vielä ensin Teidän kanssanne puhua muutamia sanoja toimestani Teidän talossanne."

"Tehkää niin hyvin!"

"Minulla on Teille, ennenkuin ryhdyn työhön, tärkeä ja minun tännejäämiselleni ratkaiseva ehto asetettavana."

"Ehto?"

"Niin, tärkeä ehto."

Herra Martin Riesemann näytti tulevan rauhattomaksi, näytti siltä, kun ei hän olisi ollut koskaan tottunut siihen, että hänelle asetettiin ehtoja. Hän katseli pienillä, pyöreillä silmillään hermostuneesti ympärilleen, kun hän lyhyesti ja karmeasti sanoi:

"Siis puhukaa, herra Kurbatow!"

"Teidän pitää antaa minulle opetustyössäni täydellinen vapaus, herra Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Teidän pitää antaa minun vapaasti ja tahtoni mukaan opettaa poikaanne, valmistaa häntä ehtojen suoritusta varten ja häntä yleensä kasvattaa, niinkuin itse parhaaksi näen, ilman että Te tulette väliin omine määräyksinenne. Ainoastaan siten voin vastata toivotuista tuloksista, pojan edistymisestä. Saman pyynnön aion esittää vaimollennekin. Omia ehtojani pidän sitä tärkeämpinä, koska Te ette ole vaimonne kanssa yhtä mieltä poikanne kasvatuksen suhteen."

"Ja sillä ehdolla menette siis takuuseen siitä, että Eberhard suorittaa ehtonsa ja pääsee ylemmälle luokalle."

"Niin."

"Siis on ehtonne täytetty, herra Kurbatow! Muuta en toivokaan."

Tehtailija ei vielä ollut oikein hyvällä tuulella; ylioppilaan rohkea, itsetietoinen ja vaativa esiintyminen ei miellyttänyt häntä. Mutta kun hän piti ennen kaikkea poikansa ja omaa hyötyään silmällä, tukahutti hän vastenmielisyytensä, oli olevinaan täysin rauhallinen ja antoi Andrei Petrowitschille miehekkäästi kättä. Hän näytteli viekasta osaansa vielä paremmin, lausuen:

"Oikeastaan ei Teidän, Andrei Petrowitsch, olisi tarvinnutkaan sellaista ehtoa asettaa; en olisi muutenkaan tullut teitä opetustyössänne häiritsemään — sellainen ei ole minun tapani; ja vaimoni tekee, mitä minä toivon ja käsken."

Toisiinsa täysin tyytyväisinä astuivat herra Riesemann ja Andrei Petrowitsch puutarhan halki, jossa kirjavat lyhdyt jo olivat sytytetyt palamaan, parvekkeelle takaisin, jonne sillä välin oli kutsuttu illallista syömään. Illallispöytä oli katettu parvekkeelle. Lamppujen valossa kimalteli pieni, kukilla koristettu pöytä hopealta ja kristallilta. Monien viinilajien joukosta ei puuttunut myöskään suuria, kullatuilla lyhyillä kauloilla varustettuja pulloja kiiltävissä jää-astioissa.

Iloinen, vilkkaasti keskusteleva seurue kokoontui pöytään. Että tehtailija Riesemannin talossa pidettiin kristillisiä tapoja arvossa, sitä todisti jo se, että jokainen kumartui ennen pöytään istumistaan tuolin selkänojaa kohti ja rouva Riesemann luki soinnukkaalla äänellään tunnetun saksalaisen värssyn, jossa kutsutaan Jeesusta vieraaksi ja rukoillaan häntä tuomaan mukanaan onnea. Sitten istuuduttiin äänettöminä.

Herra ja rouva Riesemann istuivat, niinkuin oikeus ja kohtuus vaativatkin, pöydän yläpäässä. Andrei Petrowitsch oli sattumalta, omaa sijaansa lainkaan valikoimatta, joutunut istumaan toiselta puolen paksun rouva Göblerin, toiselta puolen neiti Rita Riesemannin väliin, Stella Riesemannin sulhasineen istuessa häntä vastapäätä. Niinpian kuin Andrei Petrowitsch toi näkyviin onnettoman oikean kätensä, josta hän oli puistossa ottanut kintaan pois, tapahtui kiusallinen välikohtaus. Rita Riesemann käänsi kasvonsa Andrei Petrowitschista niin havaittavalla inholla ja käänsi hänelle niin huomiota herättävällä tavalla selkänsä, että kaikkien lähempänä istuvien katseet kääntyivät vierasta ylioppilasta kohti. Siten nähtiin hänen kätensä. Ei kukaan lausunut sanaakaan, mutta naisten, etenkin nuorempien joukossa kuului salaista kuiskinaa, joka teki paljon pahemman vaikutuksen kuin äänekkäästi ja sanoin ilmaistu tunteenpurkaus. Ainoastaan yksi alaikäinen tyttö ei voinut pidättää hiljaista, hämmästynyttä kauhun huudahdusta…

Andrei Petrowitsch loi katseensa rouva Göbleriin; hänen ihraisissa kasvoissaan näkyi vähemmin kummastusta ja pelkoa, kun mielipahaa, paheksumista ja nuhdetta. Rouva Göbler näytteli jälleen rangaistuksen jumalattaren osaa. Ja hän näytteli sitä niin vaikuttavasti, että Andrei Petrowitschin, tämän vakavan miehen, täytyi taistella nauruaan vastaan.

"Se on ainoastaan syntymämerkki — suokaa anteeksi!" lausui hän äänellä, josta kuului pidätetty nauru. "Se on yhtä vanha kuin minä itsekin. Kipeätä ei se minulle tee."

Ja ikäänkuin uhmaten kaikkia hämmästyneitä ja pelästyneitä, ei venäläinen pistänyt kinnasta käteensä vaan alkoi rauhallisesti veitsellä ja kahvelilla syödä. Kinnas olisikin ollut hänelle varmaankin syödessään haitaksi. Kun neiti Rita ei enään luonut katsettaan pelättävään käteen, vaan jäi, selkänsä puoliksi Kurbatowiin päin kääntäen, istumaan Heinrich Bergmannin viereen, loi rouva Göbler silloin tällöin silmäkulmiensa takaa katseen sinipunaiseen kauhun esineeseen ja sitten ikäänkuin nuhtelevasti herra ja rouva Riesemanniin. Toiset vieraat eivät asiasta enää välittäneet. He tottuivat näköön varsin pian, tahi eivät he syödessään, juodessaan tahi jutellessaan ajatelleet enempää Andrei Petrowitschin kättä.

Syötiin hyvästi, juotiin hyvästi ja huudettiin päivän sankarittarelle, vaahtoavia viinilaseja kilistellen "eläköön." Jouduttuaan istumaan kahden vihamiehensä väliin, oli Andrei Petrowitsch pakoitettu olemaan vaiti, olkoonpa, että neiti Stella silloin tällöin lausui hänelle jonkun pintapuolisen sanan.

Kun nuorempi väki läksi illallisen jälkeen moniväristen tulien loistaessa puutarhaan, jossa sytytettiin suurenmoinen ilotulitus, vei isäntä, joka oli saanut hyvän mielialansa täydelleen takaisin, vanhemmat herrat runsaasti katetun viinipöydän ääreen, joka oli sijoitettu yhteen parvekkeen loukkoon, suurten filodendronien ja palmujen väliin. Andrei Petrowitschille antamansa sanan muistaen, kutsui herra Riesemann hänetkin "lähteelle". Riesemann näkyi unohtaneen kaiken vastenmielisyytensä, jota hän oli puutarhassa tuntenut Kurbatowia kohtaan ja tämä totinen, melkeimpä umpimielinen ihminen, joka osasi niin itsetietoisesti puhua, näkyi vetävän häntä erikoisella tavalla puoleensa. Herra Riesemann koetti huomattavalla innolla saada häntä puhumaan, ikäänkuin olisi häntä huvittanut saada kuulla Kurbatowin mielipiteitä, ikäänkuin panisi hän tämän mielipiteille muutamissa asioissa suurta arvoa. Sen ohessa näkyi, että hän koetti itse puhua harkitummin, sisällökkäämmin kuin tavallista. Hän oli saanut joltakin kuulla, että Andrei Petrowitsch ei ollut ainoastaan korkeamman hengellisen miehen poika, vaan vielä lisäksi lakitieteen kandidaatti, siksi kutsui hän tätä aina "kandidaatti herraksi" ja oli häntä kohtaan erittäin ystävällinen sekä tuntuvassa määrässä kohtelias — seuransakin nähden.

Kun viinipöydässä oli juotu jonkun aikaa, osasi herra Martin Riesemann erotessa asettaa asiat niin, että hän jäi Kurbatowin kanssa kahden kesken. Keskustellen kulkivat he puutarhassa jälleen edestakaisin. Herra Riesemann johti keskustelun erikoisetta esipuheetta itseensä ja liikkeeseensä sekä menneisyyteensä ja nykyisyyteensä. Näytti siltä, kuin koettaisi hän kohottaa itseään vieraan ylioppilaan silmissä, saattaa itsensä parempaan valoon.

"Niin, niin", alkoi hän kerran, kun heidän keskustelunsa Pietarin korkeakoulujen oloista oli päättynyt, tuupaten hattunsa päälaelta niskaan. "Raskaita päiviä näkee monikin mies elämässään, sen tiedän itse parhaiten. Ei ole mitään helppoa kohota omin voimin alhaisesta asemasta ylös, mutta, Jumalan kiitos, se on onnistunut minulle. Voisitteko kuvitella mielessänne, rakas Andrei Petrowitsch, että mies, joka seisoo edessänne, on kerran ollut köyhä kuin kirkon rotta? En ollenkaan häpeä Teille kertoa, että olin vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten mitätön pannusepän sälli — sanon Teille, mitätön pannusepän sälli, joka mestarini luona pienellä viikkopalkalla hankin otsani hiessä jokapäiväisen leipäni. Mutta nyt, — tiedättekö, kandidaatti herra, — pitää Teidän tulla katsomaan tehdastani. Se ei ole tosin, Jumala paratkoon, vielä kovin suuri, siinä on ainoastaan neljäsataa työläistä ja yksi ainoa savutorvi, suurten tehdasten rinnalla se on vielä mitätön — mutta — teidän pitää se kerran itse nähdä, — ja voin Teille vakuuttaa, että olen siihen tyytyväinen, että se — niin sanoakseni — kukoistaa, ja mitä minun toimintaani ja etenkin tuloihini tulee, niin ovat ne suuremmat kuin monen suuren tehtaan… Niin, niin, sellaiseen tarvitaan hyvää johtoa, tehtailija tarvitsee nykyaikaan asioiden harkitsemiskykyä, suurta harkitsemiskykyä ja kaukonäköisyyttä — sanalla sanoen — liikeneroa. Kaukonäköinen liiketaito on se, joka panee rattaat pyörimään ja panee ne oikein ja oikealla ajalla pyörimään. Mitä arvelette, herra kandidaatti, puhunko valetta?"

"Tulen hyvin mielelläni katselemaan tehtaitanne", lausui Andrei Petrowitsch, huomaamatta Riesemannin kiittelevää kysymystä. "Milloin se voisi tapahtua?"

"Milloin vaan itse haluatte, herra Kurbatow! Te voitte tulla sinne rautateitse, voitte tulla kanssani vaunuissa, voitte lähteä hevosella ratsastaen, tahi rattailla ajaen — minulla on niitä kolme eikä tie ole pitkä — ainoastaan kaksitoista virstaa. Kaupungissa voi Teidät jokainen lapsikin johtaa Riesemannin tehtaalle."

"Omistatteko konetehtaan, herra Riesemann?"

"Rauta- ja konetehtaan; erikoisala höyrypannut… Minun höyrypannuni ovat kuuluisat, minulla on tilauksia suurista teollisuuskeskuksista, Pietarista, Moskovasta, Varsovasta, minun höyrykattiloitani tarvitaan Mustanmeren rannoilla, Siperiassa — kaikkialla."

Andrei Petrowitsch käveli jonkun aikaa ääneti tehtailijan vieressä, joka vilkkaasti jatkoi puhetta liikkeestään, ja kysyi sitten:

"Te sanoitte, herra Riesemann, että olette omin voiminne kohonneet nykyiseen asemaanne, kohonneet köyhästä rikkaaksi."

"Aivan selbst-made man [oikeastaan: self made-man (sano: selfmeedmän) — 'oman onnensa seppä', nousukas], niinkuin englantilainen sanoo, voitte uskoa minua, kandidaatti herra!" Ja herra Riesemann työnsi nyt niskassa olleen hattunsa toiselle korvalle ja pisti molemmat kätensä amerikalaiseen tapaan housujensa taskuun.

"Mutta Teillä täytyi olla tehtaanne rakennuttamiseen tahi ostamiseen jonkun verran pääomaa ja ehkä ainakin velkoja", lausui Kurbatow. "Köyhällä pannusepän sällillä ei tavallisesti ole kumpiakaan."

"Katsokaahan, jonkun verran onnea täytyy ihmisellä myöskin olla, vastasi Martin Riesemann, ja hänen leveille, pyöreille kasvoilleen levisi mielihyvän loiste, joka todistaa, että ihminen on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa. Ihmisellä pitää olla onnea, ja pyrkivää ihmistä seuraa enimmäkseen aina onni. Pääasiaksi jää aina hyvä pää, — pienikin, terävä pää… Asianlaita oli seuraava, kandidaatti herra… Minä tein työtä kauemman aikaa erään mestarin luona, joka kuoli leskenä. Hänen työpajansa perijäksi tuli hänen tyttärensä, joka oli hänen ainoa lapsensa. Mitä voi nainen, ja etenkin nuori neiti, yksin tehdä pannusepän työpajalla. Neiti Betti oli suuressa pulassa ja valitti hätäänsä minulle. Minun tuli häntä sääli. Autanhan aina mielelläni pulaan joutunutta lähimmäistäni, etenkin jos hän on heikko, turvaton nainen. Niin kävi sitten, että minä —"

"Että Te kositte neiti Bettiä", keskeytti Andrei Petrowitsch hänet.

"Aivan niin, nuori herra. Minkätähden en olisi niin tehnyt? Neiti Betti oli tukea ja auttajaa vailla, samoinkuin minä vaimoa. Neiti Betti oli hyvin kasvatettu ja koulutettu, ja minä olin reipas ja raitis työmies. Jos hän olisi jättänyt liikkeensä vieraan käteen, palkollisen haltuun, — Jumala tiesi, miten paljon siitä olisi jäänyt jäljelle!

"Mutta jos Te, herra Riesemann, olisitte olleet tuo vieras palkollinen?"

"Minä?… No niin… olisin tehnyt, mitä olisin voinut, mutta… tiedättehän — oma on aina oma ja vieras on vieras. Teidän pitää tietää, että liike oli ihan laimiinlyöty, jätetty ihan oman onnensa nojaan. Autuas appeni, — Jumala suokoon hänelle rauhaisan levon! — oli myöntyväinen, veltto isäntä. Hän antoi sällien tehdä, mitä tahtoivat ja oppipojatkin kävivät joskus hänelle nenäkkäiksi. Parannuksen saattoi tuoda ainoastaan sellainen, joka oli itse isäntä, joka kävi kiinni asioihin isännän kädellä, lujalla, ankaralla, rautaisella isännän kädellä. Näin puhuin myös neiti Bettille. Sanoin hänelle, että hän saa pian ruveta vierasten luona opettajattarena syömään heidän leipäänsä, ellei hän anna liikkeen johtoa miehen käteen, joka harrastaa sen parasta paremmin kuin palkollinen. Ja hän ymmärsi minua. Hän huomasi, miten tarpeellinen minä olin hänelle, ja niin me menimme avioliittoon. Näin, kandidaatti herra, tulin hänen tuekseen ja auttajakseen ahdingossa…"

Herra Martin Riesemann silitti pari kertaa hyvillään valkeaa, lyhyttä poskipartaansa, ikäänkuin odottaen Kurbatowilta vastausta. Mutta Andrei Petrowitsch katsoi vaieten maahan. Jos herra Riesemann näki oikein, oli venäläisen otsa rypyssä ja hänen huulensa mustan parran keskessä kokoonpuristetut.

"Te muutitte työpajanne sitten aikaa myöten tehtaaksi?" kysyi Andrei Petrowitsch lopuksi.

"Mistä sen tiedätte?"

"En tiedä, — arvelen vaan niin."

"Olette oikeassa. Laajensin työpajaani niin kauvan kunnes se oli liikaa suuri työpajaksi ja liian pieni tehtaaksi. Sitten rakensin tehtaan."

"Aloitte pitää työpajassa enemmän sällejä ja vielä enemmän oppipoikia?"

"Niin, sillä työ laajeni, ajat olivat suotuisat."

"Ansaitsitteko tehtaan rakentamiseen tarvittavat rahat kaikki vaan työpajastanne?"

"Luonnollisesti", vastasi herra Riesemann, mutta siinä hän valehteli vähän; neiti Betti oli tuonut itsensä ja työpajan mukana pesään kolme tuhatta ruplaa puhdasta rahaa ja pienen kivitalon, jonka hän myöhemmin myi. Herra Riesemann salasi tämän, sillä häntä nähtävästi miellytti suuresti esiintyä "oman onnensa seppänä."

Ja nyt hän alkoi laajasti kertoa tehtaan perustamisesta ja sen kehityksestä, jota tehdessään hän koetti saattaa itsensä niin hyvään valoon kuin mahdollista. Mutta jos herra Martin Riesemann toivoi, että ihminen, jolle hän kaikkea tätä jutteli, ja jonka silmissä hänen nyt piti loistaa, jonka tuli häntä kiittävillä huudahduksilla tahi kummastelevilla katseilla palkita ja kiihottaa edelleen puhumaan, niin hän erehtyi. Tuo kummallinen mies vaikeni, hän vaikeni niin loukkaavalla tavalla, että herra Martin Riesemann itsekin lopulta vaikeni, ikäänkuin olisi häntä ilettänyt heittää päärlyjään sellaisen kylmän, tunteettoman elukan eteen…

He olivat joutuneet kävellessään ilotulituspaikalle, jossa puheliaat vieraat piirittivät Martin Riesemannin, niin että hän joutui erilleen Kurbatowista — seikka, jota vastaan kumpaisellakaan ei ollut mitään sanomista.