Produced by Tapio Riikonen

ONNEN ORJA

Kirj.

Eino Leino

1913.

[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]

Pikajuna syöksyi halki Tyrolin.

Alpit olivat jo puolipäivästä saakka alkaneet piirtyä taivaanrannalle suurina, hohtavina, valkoisina möhkäleinä. Ensin yksitellen kuin etuvartiat, sitten rivittäin kuin jääkäriketjut, vihdoin loppumattomina jonoina kuin todellinen jättiläis-armeija, alku-aikojen kimalteleva ritaristo.

Olikin sattunut mitä ihanin päivänlasku.

Valahdellut sieltä täältä taivaan kultainen valkeus vuorten soliin. Kirkastanut milloin palasen tuollaisen Hiitolan sankarin lumisesta pantsarpaidasta, milloin etäisen, yksinäisen esitaistelijan jäisen kypärtöyhdön.

Ja keskellä tätä kaamoittavaa, haudanhiljaista luonnonleiriä kiemurteli matala, kääpiömäinen juna kuin sievä sisilisko, vilahdellen pitkiä vuorenrinteitä myöten, sukeltaen tunnelista tunneliin, kohoten aina korkeammalle, jättäen aina syvemmät kuilut kupeilleen.

Mutta vasta nyt, illan hämärtyessä, saivat alpit juhlallisimmat ääriviivansa.

Nyt näyttivät ne todellakin uhaten valmistuvan taisteloon.

Valon väkeviä sankareita ne olivat. Yön valtoja vastaan ne taistelivat.

Sotivat kesän ja päivän puolesta, suojaten Italian ihanaista maata halloilta ja kylmiltä pohjoistuulilta, vaikka ne itse näyttivätkin niin hallaisilta ja niiden silmän-iskut pilvien korkeudesta niin pelottavilta.

Mutta työmies on työnsä näköinen, sanotaan.

Minkä mahtoivat nuo Auringon ylpeät ritarit sille, että heidän partansa olivat jäätyneet ja heidän kulmakarvansa kuuroittuneet tässä ikuisessa kamppaelussa?

Taaskin uhkasi yö.

Taaskin oli sota ankara heidän edessään. Ei ollut nyt aika hymyillä, ei nyykäyttää päätään edes ohikiitävän kääpiökansan viattomille, lapsellisille edustajille.

Johanneksen silmät painuivat umpeen.

Mutta aivojen kuvasarjat jatkoivat kulkuaan.

Vuorten huiput muuttuivat tanssiviksi, kömpelöiksi lumitontuiksi, joulu-ukoiksi, jotka täällä talvisen tähtitaivaan alla pitivät pitojaan. Taikka täyttyi tunturinrinne pienillä, mustilla pisteillä, joiden loppumattomat sarjat näyttivät väkipakolla pyrkivän etelään.

Ahaa, Hannibalin sotajoukkoja ne olivat! Pian oli lankeava arpa Rooman ja Kartagon kohtalosta.

Sangen torkahtelevien silmäluomien lomitse piirtyy tuossa pieni tyrolilainen kylä eteen, tuossa kaupungintapainen.

Täysi talvi vallitsee. Tulet tuikkivat syvältä laakson pohjasta, jossa kapea virta solisee. Päätähuimaavat tunturiseinät piirittävät näköalan kaikkialta.

Ei tehnyt mieli asua siinä.

Alpit olivat mahtavia matkatovereita. Saattoivat uljaita ja uskollisia sotaveikkojakin olla, mutta asuintovereiksi ne tuntuivat hiukan liian kalseilta ja kunnianarvoisilta.

Ihminen litistyi liian pieneksi niiden väliin.

Ihmisteot, suurimmatkin, jäivät vain vähäpätöisiksi hiilipiirroksiksi noiden taivaanrantoja sivuavien sivellinvetojen rinnalla, joilla maailmoiden ikuinen Mestari täällä oli tulkinnut luovia ajatuksiaan ja tunteitaan.

Pienet, yksinäiset rautatie-asemat muistuttivat tavattomasti talvista
Suomenmaata, matkaa Savon tai Karjalan sydänmailla.

Eikö tallustanutkin tuossa mies turkeissaan? Eikö sitonutkin hevostaan aseman aitaan ja heittänyt reenperästä heinänippua sille junaa odotellessaan? Ja totta tosiaan, helähtiväthän tuolla oikeat talvitiuvut ja kulkuset metsätiellä!

Mutta metsän takaa kohosi harmaansinertävä vuortenvanhin, ympärillään tähtikimmeltävä kauhtana, päässä puuhkalakki parhaasta kuutamosta.

Pieni idylli tässä näyttämön etualalla se vain olikin, joka oli tuonut kotoisen kuvan mieleen. Siellä takana oli Tyrolin henki itse, seisoi alppien ainainen läsnä-olo.

Oli Johannes joskus ennenkin tätä tietä Italiaan matkustanut.

Mutta silloin oli ollut kesä eikä tuima talvi, kuten nyt. Ruoho vihertänyt pitkin vuorten rinteitä, vain sieltä täältä sinertävä jääkirkko vilahtanut.

Kaikki oli ollut silloin niin toisin. Toisin myöskin hänen ajatuksensa myllertäneet.

Nyt ne kulkivat niin tyynesti ja tasaisesti.

Nyt ei niillä tuntunut olevan kiirettä mihinkään.

Ennen ne olivat jo kaukana junan edellä pitkin outoja, etäisiä ilman-ääriä karkeloineet. Nyt ne tuskin tuntuivat perässä pysyvän. Ja minnepä ne olisivatkaan enää moisella hullunriemulla rientäneet?

Olihan elämä tuttu hänen edessään. Tuttu yhtä laajalti edessä kuin takana, alhaalla pimennoissa kuin ylhäällä huipuilla ja korkeuksissa.

Mistään ei voinut vaara uhata. Ei mistään seikkailu siintää, ei edes pienen, viekoittelevan uskaltamisen mahdollisuus kättä vilkuttaa.

Hän oli onnellinen.

Hän eli sovussa maailman kanssa. Eikä hänen oma itsensä kiusannut häntä enää, vaan oli hänelle jatkuvan, puoli-mietiskelevän, puoli-uneksivan elämännautinnon lähde.

Epäilemättä tutki, seuloi ja eritteli hän yhä vieläkin itseään. Mutta ei enää yhtä turhantarkasti kuin ennen.

Hänen silmänsä eivät enää aamusta iltaan taapäin hänen omaan takaraivoonsa tuijottaneet. Hänellä oli nyt varaa katsoa eteenpäin ja uloskinpäin niillä, huomata ihmisiä ja esineitä ympärillään, tarkata luontoa, elämää, ohikiitäviä maisemia, kyliä ja kaupunkeja.

Ja kaikki huvitti häntä.

Kaikki tuo ulkopuolinen oli hänelle kymmenvuotisten kiihkeiden sisällisten taistelujen jälkeen niin uutta ja outoa, että hän sai siitä mitä tuoreimpia, aivan kuin ensikertaisia vaikutuksia.

Hän katseli kuin lapsi elämää. Katseli samalla vilpittömällä, käyttämättömällä mielenkiinnolla, jolla hän kerran oli omaan itseensä katsonut, silloin kun sen kuilut olivat hänelle ensi kerran auenneet.

Nyt hän tunsi itsensä. Taikka ainakin luuli tuntevansa niin paljon, ettei se enää voisi tuottaa hänelle mitään äkillisiä, epämukavia yllätyksiä.

Se olikin hänen mielestään elämän tarkoitus.

Kuinka lähellä se itse asiassa oli ja kuinka kaukaa hän oli ollut ennen sitä etsivinään!

Onni oli elämän tarkoitus. Eikä mikään onnellinen olotila taas ollut pitemmän päälle mahdollinen ilman kaikkien voimien tasapainoa.

Mikä tomppeli hän oli ollut, ettei hän ollut tuota ennen ymmärtänyt!

Onni oli ollut hänelle siellä ja onni oli ollut täällä. Ja hän oli ollut heti valmis sen jälestä syöksymään kuin lapsi sateenkaaren jälestä!

Muistamatta, ettei onnea voi tavoittaa, ellei se tule, ja ettei onnea ole monta eikä monena heijastuvaa, vaan että se on, samoin kuin jumala ja samoin kuin elämäntotuus, sisäiseltä olemukseltaan yksi, pyhä ja jakamaton.

Nuorena hän oli etsinyt onnea työstä!

Epäilemättä oli onnea sekin, mutta eihän se voinut kelvata miksikään elämän ohjenuoraksi.

Olihan työ keino eikä tarkoitusperä. Keino elää, koska ei ollut mitään isiltä-perittyjä pääomia. Elää ja elää mukavasti, ajatella kauniita asioita, lukea hyviä kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa, harjoittaa politiikkaa, jos oli siihen halu, seurustella ihmisten kanssa ja matkustella.

Sanalla sanoen: keino laiskotella.

Ei työ ollut ihmisen kunnia, jos ei juuri häpeäkään. Se oli vain hänen kova kohtalonsa. Ankara, käytännöllinen välttämättömyys, jota ilman ei tullut toimeen tässä yhteiskunnassa, jos tahtoi käydä rehellisestä miehestä eikä toisen työllä elää.

Mutta eihän välttämättömyydestä voinut tehdä hyvettä eikä käytännöstä periaatetta.

Kuitenkin olivat useimmat ihmiset tehneet niin. Tehneet ja olleet onnelliset.

Johannes ei ollut voinut tässä suhteessa seurata useimpien esimerkkiä.

Heti kun hän oli tullut innokkaimmankin, ihanteellisimmankin elämäntyön takaa ammoittavan tyhjyyden tuntemaan, hän oli kääntynyt siitä pois kauhistuksella. Ei niin aivan perinjuurisesti käytännössä tosin, sillä siitä esti jokapäiväisen toimeentulon kysymys hänet, vaan periaatteessa, oman sydämensä ja aivojensa onkaloissa.

Työ oli ollut hänen nuoruutensa uskonto ja jumalankuva.

Työn tuli olla yksinvaltias, sille oli kaikki uhrattava. Se oikeutti kaikki, se vanhurskautti kaikki. Kaikki muut elämän suhteet, velvollisuudet ja tarkoitusperät olivat olemassa vain tuota yhtä varten.

Jos työ vaati, ei ollut mitään vaalia. Kaikki, kaikki tuon Molokin kitaan!

Sitten hän oli etsinyt onnea rahasta.

Se oli tapahtunut silloin, kun hänen uskonsa työhön oli murtunut ja hän kadottanut kaikki elämänsä ihanteelliset, etäisyyteen tähtäävät tarkoitusperät.

Oli jäänyt jälelle vain tämä elämä, hetken elämä, ihmis-ijän elämä, oman itsensä ja ympärillä olevien ihmisten elämä, joka vaati vastausta. Miten oli siihen suhtauduttava?

Se oli vallittava!

Tuo oli se uusi totuus, joka äkkiä oli hänen aivoissaan ilmi pulpahtanut.

Jos kerran oli hassutusta tehdä työtä jonkun ihanteellisen, ajallisuutta uhmaavan, ihmis-ystävällisen tai omaa kunniaa, mainetta ja ijäisempää itseyttä säilyttävän tarkoitusperän hyväksi, niin saattoi olla kysymys enää vain tämän lyhyen elämän mahdollisimman mukavasta, huolettomasta ja itsekkäästä elämisestä.

Mutta siihenhän oli sangen vaikea työllä päästä.

Eihän työ vallinnut maailmaa, vaan raha! Ja rahaa oli saatavissa niin monella muulla helpommallakin keinolla maailmassa.

Hän oli senvuoksi mennyt varakkaisiin naimisiin, ruvennut liikemieheksi ja käyttämään muiden työtä hyväkseen. Raha oli valtaa, ja ulkonaisesti hän olikin jo sangen hyvin vallinnut maailmaa.

Mutta hän ei ollut sittenkään ollut onnellinen.

Hänen sisäinen minänsä oli kaivannut jotakin muuta. Niin monet oleelliset puolet hänestä olivat kituneet ja kärsineet tässä yhteiskunnallisen valheen, yhteiskunnallisen vääryyden ja mädätyksen ilmakehässä.

Sitten hän oli siitäkin vapautunut.

Nainen oli tullut hänen epäjumalakseen.

Ei nainen ylimalkaan, vaan aivan erikoinen, yksilöllinen nainen, jota hän kenties oli rakastanut juuri siksi, että tämä itse lapsuudesta saakka oli ollut niin äärettömästi, niin epäjumalisesti häneen rakastunut.

Silloin hän oli luullut ensi kerran ymmärtävänsä, mitä elämän onni oli.

Ei se ollut iloa, nautintoa ja mielihyvää yksinomaan. Se oli yhtä paljon surua, tuskaa ja kärsimystä.

Ja kaikkea sitä oli rakkaus tarjonnut hänelle. Tarjonnut suuremmassa määrin kuin mikään hänen ennen uskomansa onni ja täyttänyt siinä suhteessa hänen vaatimuksensa täydellisesti.

Mutta siitä oli taas puuttunut tuo ulkopuolinen.

Tuo nainen oli kiinnittänyt hänen mielensä siihen määrään, että jälleen eräät toiset oleelliset puolet hänessä olivat huutaneet vapautta ja pelastusta.

Täydellistä, pilvetöntä, lakkaamatonta sielun ja ruumiin sopusointua hän oli haaveksinut. Sen sijaan hän oli saanut alituista jännitystä, levottomuutta ja hermotaistelua, josta ei ollut armahdusta yöllä eikä päivällä ja jonka sietämisen vain eräät huimaavat, välähdykselliset lemmenhetket tekivät mahdolliseksi.

Kolme vuotta hän oli elänyt yhdessä tuon naisen kanssa.

Siitä oli tullut hänen suurin orjuutensa.

Kaikkensa hän oli antanut tuolle naiselle. Ja kaikkensa oli tuo nainen antanut hänelle.

Ero heidän välillään oli ollut vaikea ja olisi tuskin koskaan Johannekselle onnistunut, ellei eräs toinen nainen olisi sattunut hänen tielleen ja oman olemuksensa voimalla auttanut hänen sisäistä vapautumistarvettaan. Ja niin se oli hänelle vihdoin onnistunut.

Ainakin ulkonaisesti.

Hän oli jättänyt Liisan, joka oli ollut hänen vapaan, suuren rakkautensa nimi. Hän eli nyt siviliavioliitossa rouva Rabbingin kanssa, joka samoin kuin hänkin oli eronnut ensimmäisestä miehestään ja sattunut Köpenhaminaan samaan aikaan kuin oli loppunut hänen särmäkäs suhteensa Liisan kanssa.

Nyt matkusti rouva Rabbing tuossa, häntä vastapäisellä sohvalla, hänen kanssaan Italiaan.

Kahdeksan tyyntä, turvallista vuotta oli jo kestänyt heidän avioliittonsa.

Rouva Rabbing oli ollut juuri se nainen, jota Johannes kaipasi, jonka rakkaus ei häntä vanginnut eikä orjuuttanut, vaan tuki, vapautti ja teki hänen sydämensä nöyräksi ja hiljaiseksi.

Hän ei nimittäin mitenkään tuntenut tuollaista naista ansaitsevansa. Ja se olikin ollut hänen syvimpinä hetkinään pistävän omantunnon tuskan aihe hänelle.

Sillä eihän hän missään suhteessa voinut verrata itseään rouva
Rabbingiin.

Liisa oli ollut hänen vertaisensa, yhtä alhaalta lähtenyt kuin hänkin ja ehkä vieläkin alempaa. Rouva Rabbing taas oli ylimysnainen ja kokonaan toisissa olosuhteissa kasvanut voidakseen mokomia tunnontuskia käsittää, joille hän hymyili ja joita hän piti pelkkänä lapsellisuutena.

Vai olivatko ne tunnontuskia ollenkaan?

Vai vetikö hänen entinen minuutensa häntä yhä edelleenkin tuonne toisaanne? Siihen ilmakehään, sen naisen yhteyteen, jonka kanssa hän kerran oli iloinnut korkeimmat ilonsa ja kärsinyt suurimmat kärsimyksensä?

Olivat, olivat ne tunnontuskia. Eikähän Johannes suinkaan enää Liisaa rakastanut, vaikka tämä viime aikoihin saakka oli aina silloin tällöin kirjoittanut hänelle ja vaikka vieläkään tuskin kului päivää, jona Johannes ei jossakin muodossa olisi muistanut häntä.

Mutta eihän se silti mitään rakkautta ollut. Muistelihan hän samoin monia muitakin ihmisiä.

Kuitenkin täytyi ja oli jo usein täytynyt Johanneksen itselleen tunnustaa, ettei hän ajatellut Liisaa aivan samalla tavalla kuin monia muita ihmisiä.

Sieltäkin uhkasi tunnontuska häntä.

Siltäkin taholta kohosi kalvava tieto tehdystä vääryydestä, järjestelmällisestä, tarkoituksella harjoitetusta julmuudesta, johon hänen itsesäilytysviettinsä oli hänet pakottanut.

Tai oikeammin: jota hän oli katsonut olevansa velvoitettu harjoittamaan sen uuden jumalan ja uuden uskonnon nimessä, mikä jo kauan vaistomaisesti tajuttuna oli samoihin aikoihin alkanut kangastaa hänen olemuksensa syvyydestä.

Tuon uuden jumalan nimi oli itselö. Ja tuon uuden uskonnon nimi oli vapaus, oman minuuden ja siinä piilevien voimien ainainen vapaa purkautuminen ja toteuttaminen.

Sille oli kaikki uhrattava.

Sille hän oli uhrannut Liisan ensimmäisenä, kalleimpana uhrinaan, kun hän oli tuntenut menevänsä hänen kerallaan sisäisesti ja ulkonaisesti perikatoon. Ja sille hän olisi ollut valmis uhraamaan myös rouva Rabbingin ja koko nykyisen onnenmuotonsa, jos se vain olisi jollakin tapaa tuota korkeinta, tuota pyhintä loukannut tai rajoittanut.

Mutta se ei tehnyt sitä. Siksi se sai elää ja kukoistaa.

Nyt hän tiesi, mikä oli onni.

Se oli sopusointu oman itsensä kanssa. Niin ettei tahtonut mitään, mitä ei voinut, eikä edes voinut tahtoakaan muuta kuin mikä oli hyvää, hyödyllistä ja järjellistä.

Tahdon suurta, siveellistä vapautta siis.

Mutta kuin uskonto, kuin jumala se vaati myös näkyväisiä muotoja ollakseen ei vaan tosi, mutta myöskin todellinen.

Se vaati työtä, sillä eihän aika muuten kulunut ja olihan suurimpia nautintoja omia henkisiä voimiaan koetella, käyttää ja jännittää!

Se vaati rahaa, sillä eihän voinut tulla toimeen ilman sitä ja tekihän köyhyys kaikki elämänsuhteet niin pieniksi, inhoittaviksi ja naurettaviksi.

Ja se vaati rakkautta, sillä olihan maailma muuten autio ja tyhjä eikä elämä ilman yhtään rakastavaa ja rakastettua ystävää ollut siedettävissä.

Kaikkea sitä siis, jota hän oli ennen etsinyt ja jota saavuttaakseen hän oli polkenut niin monta polkua, niin monta haavaa antanut, saanut ja painanut arpeutumaan.

Mutta ei mitään noista erikseen siis, vaan kaikkea yhdessä vaati onni, vaati vapauden uskonto ja minuuden jumala ollakseen elävä, todellinen ja täydellinen.

Nyt hänellä oli kaikkea sitä. Nyt hänen täytyi, nyt hänen oli suoranainen velvollisuutensa olla onnellinen.

Noita hän nyt mietti mielessään.

Olihan nyt kaikki hyvin? Eihän voinut tulla, eihän voinut tapahtua mitään odottamatonta?

Samaa hän oli itseltään joka päivä vuodet pitkät kysynyt. Ja tullut aina siihen turvalliseen lopputulokseen, että inhimillisesti katsoen hänen onnensa oli taatumpi kuin kenenkään.

Ennen hän ei olisi tätä onnena pitänyt.

Kuinka hän olikin mahtanut muuttua näissä kahdeksassa vuodessa! Hän tuskin muisti enää entistä itseään.

Kuinka hullu hän oli silloin ollutkaan! Mitä tuhmuuksia hän oli tehnytkään ja mitä vielä suurempia hän olikaan ollut tekemäisillään!

Ja kuinka hulluja hän oli haaveksinut!

Hänen mielestään silloin oli elämän suurin autuus ollut elää niinkuin jokainen ilta olisi ollut viimeinen ja jokainen aamu ensimmäinen. Eikä tietää, mitä kukin päivä toisi mukanaan, vaan odottaa aina jotakin uutta ja ihmeellistä.

Hullutusta, hullutusta! Ei ollut mitään uusia ihmeitä.

Oli vain samaa, mitä oli ennenkin ollut. Samaa, mitä aurinko ennenkin oli valaissut, paistaen niin väärille kuin vanhurskaille.

—Johannes!

—Niin, armaani?

Kumpikin raottivat silmiään. Rouva Rabbing ojensi kätensä hymyillen hänelle.

Johannes puristi sitä sanaakaan sanomatta. Rouva Rabbing päästi hänen kätensä ja sulki jälleen silmänsä, tyyni, onnellinen ilme kasvoillaan. Nähtävästi katsoi hänkin, että he kaksi saattoivat olla toistensa suhteen täysin turvalliset.

Johannes haukotteli ja koetti uinahtaa hetken todellakin.

Mutta se onnistui vain puoleksi. Mielikuvat jatkoivat kulkuaan. Ja ajatukset karkeloivat omia teitään, hänen torkahtelevasta tahdostaan vähääkään välittämättä.

Oliko tämäkään onni sitten?

Johannes tahtoi vastata myöntävästi.

Mitä hän muuta olisi voinutkaan? Olihan kaikki käynyt hänen mielensä mukaan. Ja kaikki muodostunut vielä paljon paremmaksi ja sopusointuisemmaksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.

Eihän hän kuitenkaan olisi kestänyt Liisaa, yhtä vähän kuin Liisa häntä. Olisivathan he molemmat, jos he vielä vuodenkaan olisivat jatkaneet suhdettaan, olleet pelkkinä raunioina.

Ei! Pikemmin sen olisi täytynyt päättyä murhalla tai itsemurhalla.

Tai kenties se luultavammin olisi päättynyt kaksoismurhalla. Sillä eihän kumpikaan heistä olisi tahtonut jäädä toisen jälkeen elämään.

He olivat rakastaneet liiaksi toisiaan.

Niin se oli ollut. Ja se, yhdessä heidän aina valvovan, aina vaanivan itsesäilytys-viettinsä kanssa, oli heidät toisistaan erottanut.

Rouva Rabbing oli tullut pelastavana enkelinä heidän välilleen.

Onnellista ja rauhallista oli ollut heidän elämänsä. Ilman mitään erikoisia intohimon leimuja ja lemmen juhlahetkiä tosin, mutta myöskin ilman sielullisia palohaavoja ja sisäisiä särkymisiä.

Rouva Rabbing oli hänet järjen ja tahdon tietä valloittanut. Eikä Johanneksella ollut koskaan ollut syytä katua, että hän kerran oli niidenkin ääntä kuunnellut, eikä aina vain sokeasti hetkellisten halujensa tai tilapäisten mielikuviensa ajettavaksi antautunut.

Hän osasi siis sitäkin! Hän taisi siis, jos tahtoi, myöskin hillitä intohimonsa. Olla viisas ja varovainen, ajatella eteenpäin, ei aina vain tämän tuokion vivussa keikkua.

Tuo tieto teki hänet turvalliseksi.

—Johannes! kuului jälleen tyyni, täyteläinen nais-ääni soinnahtavan.

—Niin, armaani?

—Missä me olemme?

—Luulen, yhä edelleen Tyrolissa. Tulliasema ei ole ollut vielä.

Rouva Rabbing huoahti ja painoi silmänsä jälleen umpeen. Ei voinut edes nukkua kunnollisesti, ennen kuin tullitarkastus oli tapahtunut.

Samassa syöksyy sisälle junankuljettaja hengästyksissään:

—Tämä vaunu jää ensi asemalle! hän selittää hätäisesti. Kaikkien matkustajien on muutettava.

—Kuinka niin? kysyy Johannes terävästi. Pitihän tämän mennä suoraan
Napoliin.

—Kyllä. Mutta vaunu on rikki. Kaikkien matkustajien on muutettava.

Hän. meni menojaan kuin tuuliaispää.

Kiusallista! Muuttaa keskellä yötä kimpsuineen ja kampsuineen. Ja mihin? Jumala ties, oliko niillä makuupaikkojakaan!

Siinä silmänräpäyksessä juna vihelsi ja pysähtyikin.

Ulkona oli hämminki täydellinen. Kaikki sen vaunun matkustajat työntyivät yht'aikaa tavaroineen asemasillalle ja tahtoivat tietää, mihin heidän oikeastaan oli muutettava.

—Milanon vaunuun! vastattiin.

—Mutta emmehän me matkusta Milanoon, väitti Johannes. Me matkustamme
Napoliin.

—Te saatte muuttaa Veronassa!

Sangen lohdullista! Mutta siinä ei ollut mitään tehtävissä.

Tulliasema tuli ja sivuutettiin. Mutta ei ollut ajattelemistakaan nukkumista. Mitään makuupaikkoja ei ollut saatavissa.

Hyvä, että he olivat saaneet edes istumapaikat eräiden suuttuneiden ja kiroilevien saksalaisten väliin, jotka olivat samassa kadotuksessa.

Rouva Rabbing kärsi kaikki kirkastetun marttyyria hymy huulillaan.
Mutta Johannes hermostui.

—Anteeksi, hän sanoi suomeksi vaimolleen. Minä nousen hieman käytävään polttelemaan.

Rouva Rabbing nyykäytti päätään hänelle äänettömästi.

Käytävässä odotti suuri yllätys Johannesta. Hän tapasi siellä vanhan ystävänsä taiteilija Muttilan, joka oli ollut aikoinaan, kahdeksan vuotta sitten, Köpenhaminassa samana syksynä kuin hänkin ja jonka kanssa Liisa silloin oli jouluksi kotimaahan matkustanut.

—No, päivää! tervehti Muttila leveästi. Johannes Tamminen! hitto soi!

—Heh, sinäkö se olet? En ollut tunteakaan.

—Vähän turpunut sitten viime näkemän? hymyili Muttila tyytyväisenä.
Niinpä niinkin! Ja sinä se vain laihdut vuodesta vuoteen?

—Mitä lie tullut tehdyksi! Onpa siitä aikoja, kun me kaksi olemme toisiamme tavanneet.

Muttila oli myös noussut käytävään polttelemaan. Hänenkin vaunu-osastonsa oli näiden arvaamattomien olosuhteiden pakosta ihmisiä täyteen tuppautunut.

—Niin, emme sitten kuin Köpenhaminassa, virkahti Muttila, heittäen vieläkin tarkastelevan ja hyväksyvän katseen häneen.

Katso, mitä katsot! ajatteli Johannes. Et minussa vikaa löydä.

Hän tiesi, että Muttila pani paljon arvoa ihmisen ulkoasuun. Mutta hän tiesi myös olevansa siinä suhteessa moitteeton ja hyvin kestävänsä ankarimmankin arvostelun.

—Kuulepas, mistä sinä olet tuon kravattineulan ostanut? kysyi Muttila samassa henkeyksessä.

Ahaa, sekö se siis oli! Olipa aika asiantuntija, kun heti ymmärsi kiintyä siihen.

—Lontoosta, vastasi Johannes hymyillen. Mitä pidät siitä?

—Suurenmoinen! Saanko nähdä tarkemmin sitä?

Johanneksen täytyi hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen irroittaa neula kravatistaan ja näyttää se hänelle.

Muttila tarkasteli joka puolelta jalokiveä. Vilkaisi sitten Johannekseen ja kysyi sitten ikäänkuin sivumennen, mitä tämä oli maksanut siitä.

—Kaksituhatta, vastasi Johannes.

—Frangia?

—Niin, enpähän puntaakaan, hymyili Johannes. Muuten on se lahja vaimoltani.

Muttila ojensi neulan huoaten takaisin Johannekselle.

—Niin kalliita ei taiteilijan kannata ostaa, hän sanoi. Eikä kukaan anna meille lahjaksi sellaisia.

Itsellään hänellä oli päällään monta jalokiveä.

Johannes huomautti niistä ja virkahti:

—No, sinullahan ei ainakaan liene syytä taiteilijan elin-ehtoja moittia. Onhan sinun käynyt hyvin maailmassa.

—Kyllä, myönsi Muttila. Eihän minulla henkilökohtaisesti ole mitään erikoista valittamista. Mutta kun vertaan osaani tuollaiseen onnen myyrään kuin sinä…

—Kuinka niin, onnen myyrään? kysyi Johannes painokkaasti.

Häntä hermostutti ajatus, että hänen maanmiehensä ylimalkaan luulivat hänen rouva Rabbingin varoilla elävän. Siksi hän mielellään käytti jokaista tilaisuutta tuota harhaluuloa haihduttaakseen.

—Olethan nainut monimiljonäärin lesken, virkahti Muttila samalla ihailevasti ja hyväntahtoisesti. Miekkoinen mies!

—Se on totta, sanoi Johannes. Mutta ei hän itse silti monimiljonääri ole.

—No, arvatenkin sentään satojatuhansia?

—Mahdollisesti, keskeytti Johannes kuivasti. Mutta nehän ovat hänen eivätkä minun.

—Älä! Onko teillä sellainen sopimus?

Muttila katsoi ällistyneenä häneen. Nähtävästi kieltäytyi hänen järkensä aluksi kokonaan käsittämästä sellaista hulluutta.

—On, on sopimus, myönsi Johannes. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi asianlaita kuitenkin sama. Taloudellisesti me kaksi olemme kokonaan toisistamme riippumattomia.

Muttila ei näyttänyt enää hänen viime sanoihinsa panevan mitään merkitystä.

—Vai sopimus, vai on sopimus, jahkaili hän. Ei suostunut muuten?

—Minä en suostunut, vastasi Johannes ylpeästi.

—Sinä?

Muttila näytti hetkisen vieläkin ällistyneemmältä! Sitten hän äkkiä näytti ymmärtävän ja sipristi viekkaasti silmiään.

—Tehän olettekin sivili-avioliitossa, virkahti hän. Muistan kuulleeni.

—Niin, vastasi Johannes, oivaltamatta vielä tätä uutta ilmettä hänen kasvoillaan. Lontoossa menimme.

—Mutta Suomessa se ei merkitse mitään?

—Ei. Mutta me olemmekin Englannin alammaisia.

Muttilan naama venyi pitkäksi. Tätä vastausta hän ei silmin-nähtävästi ollut odottanut.

—Yhyy, pääsi häneltä vain joku ääni, kun hän ei keksinyt muutakaan parempaa sanottavaa. Vai Englannin! No, ja kuinkas sitten?

Nähtävästi hänen ajatusjuoksunsa oli kokonaan tuosta tahallisella mahtiponnella mainitusta Englannin alammaisuudesta sekoittunut.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Tuntuu vähän ylpistyneen, ajatteli Muttila. Mutta onhan sillä syytäkin siihen. Riippumaton mies ja osaa nauttia elämästä. Ehkä tuolta voisi saada jonkun tilauksen?

Hänen huulillaan pyöri jo pieni ehdotus, mutta hän päätti sen kuitenkin lykätä varovaisesti vielä hiukan tuonnemmaksi.

Viisas mies, älykäs mies, ajatteli hän vielä. Perin hijottu mies! Tuollainen kala on pyydettävä taidolla. Miten paljon mahtoi olla totta tuossakaan hänen äskeisessä puheessaan, että hän ei muka koske vaimonsa varallisuuteen?

Tuskin mitään! Muttila jäi kaikissa tapauksissa sangen epäilevälle kannalle tuon seikan suhteen.

Mutta koska toinen kerran väitti kivenkovaan asian olevan niin kuin hän sanoi, täytyi tietysti olla häntä uskovinaan.

Ja vaihtaa puheen-ainetta.

—Lontoossako sinä sitten olet elänyt nämä vuodet, hän kysyi, kun emme ole tavanneet, emme kotona emmekä ulkomailla?

—Lontoossa ja Parisissa, vastasi Johannes. Mutta enimmäkseen Lontoossa. Siellä tuntee sittenkin enimmän olevansa maailman keskipisteessä.

—Et ole kotimaassa käynyt?

—En. Taikka oikeastaan, kyllä kerran. Mutta minä pakenin sieltä tavallista pikemmin.

—Kuinka niin? Ei miellyttänyt?

—Ei. Eihän siellä ole mitään henkistä liikettä eikä elämää. Ihmiset mätänevät paikalleen.

—Niinkö sinun mielestäsi? ihmetteli Muttila. Meidän muiden mielestä
Suomi juuri viime aikoina on mennyt erikoisen vilkkaasti eteenpäin.

—Ehkä ulkonaisesti, myönsi Johannes. Mutta ihmiset, mutta ihmisten sisäinen sielun-elämä! Paitsi Venäjää, en tiedä mitään maata, missä se olisi niin painostavaa.

—Juuri Venäjäpä siellä meillä painostaakin.

—Voit olla siinä oikeassa, myönsi Johannes miettiväisesti. Mutta
Suomessa suurin vaara ei ole venäläinen virkavalta.

—Mikä sitten?

—Venäläinen kansansielu itse, jatkoi Johannes äskeiseen äänilajiin. Te ette kestä sitä.

—Te? Sanotko sinä te? tiukkasi Muttila melkein kiivaasti. Pidätkö itseäsi siis niin kokonaan syrjästä-katsojana?

—Pidän, vastasi Johannes tyynesti. Minä olen syrjästä-katsoja. Sillä minä olen maailmankansalainen.

—Ja Englannin alammainen! hymähti Muttila hiukan pilkallisesti.

—Juuri niin, vahvisti Johannes. Civis Romanus sum. Kaikkien pienten kansojen tulisi seurata minun esimerkkiäni.

Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo.

Ylpistynyt, ylpistynyt on herja, päätteli Muttila mielessään. Mutta pannaanpa poika tiukalle! Kysytäänpä häneltä, kuinka hän mahtaa tulla toimeen Englannissa.

Ellei hän vaimonsa varoihin muka koske nimittäin. Eiköhän sittenkin mahda juosta tarpeellinen kultasuoni kotimaasta?

—Kyllähän tässä monikin, hän alotti hitaasti, taitaisi mielellään Englantiin muuttaa, jopa tulla Englannin alammaiseksikin, ellei tuota aineellista kysymystä olisi.

—Niinpä niin, myönteli Johannes. Sehän se ratkaisee.

—Ratkaiseepa hyvinkin, jahkaili Muttila. Suo nyt sentähden anteeksi yksi kysymys, koska kerran ollaan vanhoja tuttavia.

—Vaikka sata!

—Suoraan sanoen: millä esim. sinä tulet toimeen siellä?

Johannes oli odottanut kysymystä. Olihan se itse asiassa aivan luonnollinen.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä Muttilan vilpittömälle mielenkiinnolle, joka kuvastui hänen jokaisessa kasvonjuonteessaan.

—Työllä, hän virkahti keveästi. Minä kirjoitan.

—Ai, se on totta! oli Muttilakin vasta muistavinaan. Sinähän julkaisit jo monta vuotta sitten jonkun teoksen, joka herätti suurta huomiota.

—Kyllä.

—Jotakin yhteiskunnallista?

—»Suomi tulevaisuuden valtiona.» Juuri niin. Se on käännetty nyt monelle kielelle, myöskin englanninkielelle.

—Ja sinä ansaitset sillä jotakin?

—En sillä juuri enää, vaan muilla. Minä olen kirjoittanut monta muutakin teosta sen jälkeen.

—Yhteiskunnallisia?

—Kansallistaloudellisia. Mutta minä en kirjoita enää suomeksi mitään.
Minä kirjoitan suoraan englanniksi.

Muttila katsoi häneen perin vakavalla ja rehellisellä kunnioituksella.

—Anteeksi, hän sanoi miltei nöyrästi. Minä en ole tiennytkään. Eihän sitä tule kaikkea seuratuksi.

—Eipä tietenkään. Kullakin on omansa. Taitaa olla paljon siellä kotona, jota minäkään en ole tullut niin tarkkaan seuranneeksi.

He vaikenivat jälleen. Ja tunsivat kumpikin syvästi, että kokonaiset maailmat olivat heidän välillään.

—Sinusta olen kuitenkin silloin tällöin lukenut sanomalehtien palstoilta, jatkoi Johannes, kun ei Muttila edelliseen sanonut mitään. Ja useimmin hyvää.

—Äh, sanomalehdet! kiivastui Muttila. Ne eivät tiedä mitään, ne eivät ymmärrä mitään. Taiteesta ne eivät ainakaan tiedä enempää kuin sika hopealusikasta.

—Voivat kuitenkin uutisia välittää, huomautti Johannes. Mutta tosi on, että teillä on maailman turmeltunein sanomalehdistö.

—Älä helkkarissa! Sanotko niin?

Kyllä hänkin maansa sanomalehtiä vihasi, varsinkin silloin, kun ne sisälsivät hänestä epäedullisia arvosteluja. Mutta ei hän kuitenkaan olisi tahtonut mielipidettään aivan noin jyrkästi määritellä.

—Eiväthän ne kuitenkaan ole ostettavissa, koki hän puolustella. Ei meillä niinkuin Ranskassa ja monessa muussa maassa.

—Eivät poliittisesti tosin, myönsi Johannes. Mutta kaikissa muissa suhteissa ne sitten ovatkin täydellisesti selkärangattomia.

—Missä suhteissa tarkoitat?

—Kaikissa henkisissä suhteissa. Niissä ne ovat kokonaan lukijakuntansa enemmistöstä riippuvaisia.

—Eivätköhän mahda olla muissakin maissa?

—Eivät missään niinkuin teillä. Muualla täytyy sentään sanoa jotakin, olla joku vakaumus. Teillä ei kohta ole mitään vakaumusta kenelläkään ja siksi alkavatkin kaikki sivistyneet ihmiset siellä olla yksimielisiä.

—Siihenhän sitä on pyritty, tuumi Muttila. Tarkoitan yksimielisyyteen.

—Mutta tiedätkö, mikä siitä on seurauksena? Maan henkisen tason aleneminen. Harmaa, yksitoikkoinen ikävyys, joka tappaa kaiken yritteliäisyyden ja elämän-ilon.

—Siihenkin on Venäjä syypää.

—Te olette nyt kerta kaikkiaan tottuneet Venäjää kaikesta syyttämään.

—Mutta onhan se syypää, virkahti Muttila vakaumuksella. Olisihan meillä toisin asiat, jos me olisimme itsenäinen ja vapaa valtakunta.

He olivat kumpikin alkaneet kiihtyä jo jonkun verran.

Johannes huomasi sen ensiksi ja kiirehti myös ensimmäisenä itsensä hillitsemään.

—Se on asia, sanoi hän tyynesti, josta en tahdo mielelläni keskustella. Mutta jos asia olisikin, kuten sanot, sitä suurempi edesvastuu lankeaa siellä teidän puolueittenne ja sanomalehdistönne niskoille.

—Kuinka niin?

—Ne eivät ole rehellisiä. Sinä tietysti sanot, että Venäjä on syypää siihenkin. Mutta minä en usko sitä!

—Itse puhuit venäläisestä kansansielusta äsken. Se tarttuu.

—Kyllä. Mutta sen epärehellisyys ei ole vielä kaikkein vaarallisinta. Paljon vaarallisempi kuin se on tuo ääretön venäläinen haluttomuus ja elämän-ikävä.

—Vapauta sinä vain meidät venäläisestä virkavallasta! Kyllä me sitten aina noista sielullisista asioista selviämme.

—Älä halveksi niidenkään merkitystä! Katso venäläisiä itseään: nyt he hyppivät jo Imatraan pelkästä elämän-väsyneisyydestä.

—Hyvä, että hyppivät. Eiväthän siten ainakaan muille pahaa tee.

—Odottakaa vain, siksi kuin teidän nuorisonne seuraa jäljestä! Minua ei ihmetyttäisi ollenkaan, jos lukisin huomisen päivän sanomalehdestä, että Helsinkiin on perustettu ensimmäinen itsemurhaajaklubi.

—Sitä ei tule ikinä tapahtumaan.

He alkoivat kiivastua jälleen. Siksi he katsoivat kumpikin parhaaksi vaieta hetkisen ja vetää pitkän sauhun sikaristaan.

—Mistä sinä matkustat? kysyi Muttila kotvasen kuluttua aivan toisella, välinpitämättömällä äänellä.

—Münchenistä, vastasi Johannes. Olemme viivähtäneet kuukauden päivät siellä.

—Niinkö? vilkastui Muttila. Mutta sieltähän minäkin tulen.

—Emmepäs ole tavanneet? Asuitko kauan Münchenissä?

—Koko syksyn. Ja nyt sinä matkustat Milanoon?