PENNA MERIKAUHU YNNÄ MUITA SAARELAISNOVELLEJA

Kirj.

Emil Elenius

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Puusetä
Saarelaisten sonniyhdistys
Suuri ja rikas herra
Muija-parka
Lankut tai henki!!!
Kiis-Hemman viimeinen päivä
Saarelais-Susanna
Salaisuus
Penna merikauhu
Hanskin Matin tupakat

PUUSETÄ

Vielä tänäkin päivänä seisoo saaren entisten seppien talo kallioperustallaan. Seinistä on väri miltei kokonaan mennyt sateiden ja myrskyjen teitä. Pystyyn naulatut vuorilaudat, aikoinaan keltaisiksi maalatut, ovat harmaantuneet. Ikkunain vuorilaudat ovat parhaiten säilyneet, niistä hohtaa vielä vanhaa valkeaa väriä, samoin ovista. Savupiippujen tiilien välistä on kalkkilaasti tippunut pois, tiilet rapautuneet, niiden murskaa on tippunut pärekatolle, joka on mätä ja sammaloitunut — paikoin näkyvät isot kaistat kokonaan päreettöminä, niistä kohdin paistavat kattolaudat. Selvää on, että katto vuotaa.

Vuosikausiin ei kukaan käy talossa, sillä koko suku on kuollut ja eräs perheen kaukainen omainen, ainoa perillinen, harhailee ulkovesillä, mistä hänen kotiintuloaan on turhaan odoteltu jo kymmenkunta vuotta — parikymmentä vuotta.

Sisällä talossa kuuluvat huonekalut olevan ennallaan. Sadevesi tärvelee niitä. Iso peili tuvan seinällä ja toinen kammarissa on harmaantunut.

Joku ruutu ikkunoista on poissa. Pääskyset lentävät niistä sisään ja ulos. Ne ovat rakentaneet pesiään tuvan orsille, joille muinoin viskattiin parsittaviksi tuotuja verkkoja tai muuta. Siltapalkeissa on jo mätänemisen vikaa siellä ja täällä. Ne ovat täynnä pienien naulasten jälkiä, joilla joskus maailmassa talon miehet ovat kiinnittäneet hylkeennahkoja permantoon kuivumaan. Ei ole neliötuuman alaa, missä ei naulan jälkiä näkyisi! Vuosikymmenten kuluessa on siihen monikin nahka pingoitettu ja moni naula isketty, eri kohtiin eri keväinä. Nykyajan kansa ei kärsi tuvissaan niin kovaa hylkeenrasvan hajua ja pingoittaa senvuoksi hylkeennahat ulkoseiniin.

Piha on nurmettunut.

Kaikki käytävät ovat kadonneet.

Kaivon kansi on ränsistynyt.

Pihan keskellä kasvava yli puolisatavuotias omenapuu on sammaloitunut ja kukkii keväisin niinkuin ennenkin, mutta eivät omenanvarkaat ole sitä enää lähestyneet pitkiin aikoihin, sillä sen omenat, pienet, vaaleat, punaposkiset hedelmät, ovat vuosi vuodelta alkaneet maistua yhä pahemmilta. Sen nuoruus on mennyttä.

Talossa elivät entisinä hyvinä aikoina, niinkuin sanottu, saaren sepät sukupolvesta sukupolveen. He olivat voimakkaita ja suurikokoisia miehiä, ja rohkeita he olivat, vaikka olivatkin seppiä. Eräs heidän esi-isistään oli ollut mantereella sepän opissa, ja tämä jätti taidon pojilleen, ja poika taas pojilleen, sillä suku oli omituinen siitä, että siihen syntyi vain poikalapsia, paitsi viimeisille, Mikolle ja Topille, joille ei syntynyt minkäänlaista lasta. Siitähän se suvun sammuminen johtuikin.

Näistä kahdesta miehestä, Jaakon Mikosta ja Jaakon Topista, tämä kertomus on tehty, tai oikeastaan yhdestä heidän elämänsä tapauksesta, eräästä laivarikosta, joka Topilta vei hengen ja Mikolta jalan. Mikkoa nimitettiin siitä lähtien Puusedäksi. Kun hänen veljensä kuoli lapsettomana eikä sisaria ollut, ei kukaan omaisista nimittänyt Mikkoa Puusedäksi, vieraat vain, hyvät kylänmiehet ja naapurit nimittivät häntä hänen puujalkansa vuoksi Puusedäksi, koska pitivät hänestä. Hän oli kuin koko kylän ja koko saaren yhteinen setä, sillä hän oli kutsunut aina ennen lapsia luokseen ja sanonut: "Pien laps, hu'! Tul antaan kättä sedälle! Setä antaa viispenniä!" — Ja kun lapsista kasvoi aikaihmisiä, muistivat he tämän ja nimittivät häntä yhä sedäksi tai oikeastaan Puusedäksi, ja hänestä on tämä kertomuskin saanut nimensä, ei sen puolesta, että tässä ei muista kerrottaisi, vaan siksi, että joku nimihän tälläkin kertomuksella pitää olla.

On kesäinen sunnuntaipäivä Puusedän eli Jaakon Mikon eli Mikko
Jaakkolan ja hänen puolisonsa Annastiinan vielä eläessä.

Annastiina keittää kalasoppaa päivälliseksi. Padassa kiehuu kuorittuja perunoita.

Aamulla on käyty kokemassa siikaverkkoja ja saatu monta lihavaa siikaa. Niistäkös tulee hyvä kalasoppa! Uusia perunoita, oman lehmän maitoa, vähän sipulia, hiukan suolaa ja pippuria ja neljä tuoretta siikaa ja hiukan voita. Siitä tulee maukas keitto, ja kun Mikko tietää, että Annastiina vasta eilen, lauantaina, leipoi, tupruttelee Mikko maltittomana piippuaan ajatellessaan tiedossa olevan päivällisen ihanuutta. Tuoreista siioista keitetty liemi ja sen kanssa miltei lämmintä hapanleipää! Voiko syntinen ihminen tämän maallisen vaelluksensa aikana suurempaa autuutta toivoa!

Jo varhain aamulla oli Mikko muijineen käynyt kokemassa siikaverkkojaan. Puujalkaisena ei hän voinut harjoittaa purjehdusta eikä suurkalastusta, niinkuin suvun entiset miehet olivat tehneet sepäntoimensa ohella. Hän kalasteli muijansa kanssa siikoja rannoilta ja takoi raudat kaikkiin jaaloihin ja jahteihin, korjasi kelloja ja lukkoja, takoi kirveitä, tinasi kattiloita ja teki kaikkea, mitä saarelaissepän on tehtävä, ja hyvin kaiken tekikin — tarkkakäyntiset hyljepyssyt ja hyväonniset hyljeraudat siihen luettuina.

Siianpyynnissä kävi Mikko omalla vanhalla haapiollaan Annastiinan kanssa yhdessä — Annastiina souti keulassa ja Mikko huopasi perällä. Meno- ja paluumatkoilla he eivät puhuneet koskaan mitään, mutta perillä, verkkojen luona, tapahtui aina kommelluksia, joista Mikko sai aiheen torua Annastiinaa. Niin tänäkin aamuna. Annastiina huopasi pitkin lähellä veden pintaa näkyvää verkonpaulaa, mutta kun maalta kävi kova tuuli, oli hänen vaikea pysytellä oikeassa suunnassa, tai haapio kulki milloin liian kovasti ja milloin liian hiljaa. Verkkoja nimittäin ei nostettu ylös — koettiin vain, katsottiin, onko niissä kaloja, ja niitä oli. Mikko, joka haapion perällä istui ja haapion kulkiessa kohotti paulaa ja käsiään vuorottelemalla siirtyi verkon ulkopäätä kohti, ärähti pahasti, kun haapio erään vihurin painamana alkoi ajautua verkon päälle. Mikko oli lopettanut paulan lappamisen ja sanonut näinikään: "Eksä osaa soutaa, hä! Miksä lasket haapion verkon päälle — hä!" Annastiina oli hätääntynyt ja ruvennut kiivaasti soutamaan, jolloin haapion keula oli tärähtänyt kivelle, ja Mikko oli vanhalla kimakalla äänellään huutanut: "Nääthää huonopiikaa — sout kivell'! Eksä osaa huovata — hä!" jolloin Annastiina oli ruvennut huopaamaan, mutta ei haapio ollut sittenkään irtaantunut kiveltä, ei ennenkuin Annastiina Mikon komentamana oli mennyt perälle, jolloin he molemmat näkivät ensimmäisen siian, joka pyristeli verkossa ihan sillä kohtaa. Mikko olisi kai sinäkin aamuna nokitellut Annastiinalle enemmänkin, ellei sitä siikaa olisi saatu ja monta muuta siikaa siitä verkosta ja toisista verkoista lisää.

Nyt kun ihanan siikakeiton lemu tuntui sieraimissa ja hyvä tupakka paloi piipussa, oli viimeinenkin kiukku asettunut. Nyt hänen oli hyvä olla, ja vielä paremmalta tuntui elämä päivällisen jälkeen, kun hän oikaisi itsensä vuoteeseensa ruokalevolle ja katseli orsia ja liituvedellä valaistuja kattopalkkeja ja kuunteli Annastiinan askartelua, kunnes kaikki muuttui uniksi. Mutta pitipäs tulla harmia sinäkin päivänä, keskellä suloisinta pyhäpäivä-iltaa!

Pitipäs tulla!

Saaressa oli niihin aikoihin eräs kesävieras, kirkonkylän vallasväen tuttavia tai sukulaisia. Hän oli kirkkomiesten kanssa tullut tutustumaan saaren toiseenkin kylään, ja hänen mukanaan tuli Jaakon Mikon taloon harmi — pilaamaan kauniin sunnuntai-iltapäivän.

"On sillä Vihollisella nääthän keinonsa! Lähetäpäs mantereelta asti mies liikkeelle pilaamaan yksinkertaisen ja ymmärtämättömän saarelaisen pyhäiltaa!" oli Mikko huoannut vieraan lopultakin mentyä matkoihinsa.

Tämä "lähetetty mies" oli tullut kylään jo siinä kahden korvissa iltapäivällä ja hän oli käynyt monessa talossa ennenkuin osui Jaakkolaan, minne jäikin pariksi tunniksi, koska siellä oli niin paljon katseltavaa: jo piha ja sitä ympäröivät vanhanaikaiset rakennukset, laivarikoista saatujen haaksien nimilaudat aitanovien yläpuolella ynnä muu, ja ennen kaikkea tupa ja sen seinällä olevat vanhat kuvat.

Toisen ääreen jäikin vieras seisomaan heti sisään tultuaan ja hyvää päivää sanottuaan. Vieras näyttikin olevan sitä mieltä, että talo, ja luultavasti koko kylä, ehkä koko saarikin, on vain hyvin kiintoisa ulkomuseo ja ihmiset museoon kuuluvia nähtävyyksiä! Kaiken aikaa näytti vieras tekevän muistiinpanoja. Hän oli pysähtynyt toisen taulun ääreen — se ei oikeastaan ollut mikään kuva, vaikka olikin lasin takana ja kehyksissä. Olihan vain vanha ruskettunut asiapaperi, painettua tekstiä täynnä, paitsi keskellä näkyvä käsinkirjoitettu nimi: Tobias Jacola, ja alle piirretyt käsinkirjoitetut vieraat nimet ja leimat.

— Mielenkiintoinen asiapaperi! Peräti mielenkiintoinen! — huudahti vieras, joka näytti osaavan lukea siihen painettua tekstiä. — Teidän poikanne kunniakirja?

— Veljen…

— Jaaha — jaaha. Hengenpelastuksesta — koko laivaväen pelastuksesta!
Tätähän seuraa myös kultamitali?

— Niin… Kyllähän se mitalikin on…

Ja sitten alkoi tutkinta. — Vieras kyseli ja kyseli.

Mikko, se Puusetä, on istunut koko ajan sivupenkillä kyynärpäät polvilla, tupakoi ja vastailee vieraalle lyhyesti ja kierrellen, ja samalla itsekseen muistelee koko tapausta:

Mitä eräänä syksynä tapahtui parikymmentä vuotta sitten.

* * * * *

Yöpimeässä ja lumipyryssä oli norjalainen parkkilaiva ajanut kiinni
Purjeniemeen, lähelle kylää.

Aamulla oli kokoontunut koko saaren väki kalliolle katselemaan, eikä mitään voitu tehdä.

Laiva oli kääntynyt jyrkkää rantakalliota vasten syrjittäin, ja kuului myrskyn pauhinasta silloin tällöin raskaita ja syviä jymähdyksiä, kun laiva aallokon heittelemänä aina viskautui kalliota vasten.

Sen irtoköli eli rai oli jo aikoja sitten irtaantunut ja kellui aalloilla, samoin peräsin, ja parhaillaan repivät hyökyaallot varpetta, kajuuttaa ja kanssia.

Laivan miehistö oli kiivennyt niin ylös takilaan, etteivät kuohut voineet sitä ainakaan toistaiseksi niellä.

Joka silmänräpäyksenä vyöryi vesi yli kannen, ja vaahto kuohui korkealle, puoliväliin saalinkeja. Keskilaivan kohdalla oli rantakalliossa terävä kärki, joka oli murtautunut laivan kupeesta sisään. Suuri, ammottava reikä oli laivassa sillä kohdalla, ja aina kun laiva kallistui aallokon mukana mereen päin, syöksyi aukosta ulos vettä koskena. Laiva oli vettä täynnä. Kaikki olivat varmoja siitä, että viimeistään kahden tunnin kuluttua laiva hajoaa, taittuu ensin keskeltä poikki, ja miehet, joka ainoa, vaipuvat syvyyteen. Ei kukaan voi uida maalle jääkylmässä vedessä sellaisessa aallokossa eikä voi nousta sileää kalliota myöten maalle, vaikka uida jaksaisikin.

Saarelaisten kesken vallitsi synkkä äänettömyys, mutta sitten kun lautamiesvainaja oli sanonut, että "Nyt sen pitää lopun tapahtua tunnin sisällä — ei tämä alus kestä kauemmin — kohta se hajoaa", poistuivat naiset ylemmä kalliolle metsän rajaan, toiset metsään asti, sillä he, piikaväki, eivät tahtoneet katsella elävien ihmisten joutumista pauhaavan veden varaan ja murskautumista laivan pirstaleiden seassa.

Samana hetkenä, jolloin lautamiesvainaja oli niinikään sanonut, oli Mikko kyhnäissyt Topi-veikkovainajataan käsivarteen ja huutanut hänen korvaansa:

— Eikhän lähetä koettamaan haapiolla apuun tuonne laivaan, jos saadaan muutamia hyviä miehiä mukaan!

Johon Topi oli vastannut:

— Mennään vaan — eihän tämä meidän henkemme ole sen kalliimpi kuin noiden norjalaistenkaan, eikä tämä asia näin katsellenkaan näytä paranevan!

Sitten he olivat saaneet neljä saaren parasta miestä mukaansa ja lähteneet.

Se oli hyvä haapio! Ei sellaista haapiota ole ennen nähty eikä sen perästä!

Se nousi aallokossa kuin korkki, ja sai se olla aikamoinen hyöky ja hönkä, joka kykeni sylkemään sen partaan yli! — Pari kertaa se kuitenkin täyttyi, mutta sankoja oli mukana, ja vesi ajettiin jälleen sinne, mihin sen Luoja määräsi sanoessaan aikojen alussa: "Asettukoot vedet niin, että kuiva näkyy!"

Päästiin kuin päästiinkin laivan luo, keulapuolen ja maan väliin. — Valvottiin aina laineiden väliaikaa, ja silloin mentiin sinne maan ja keulapuolen väliin ja kaapattiin laivasta mies tai pari haapioon, ja taas soudettiin pahempien hyökyjen ajaksi ulomma odottamaan ja ajamaan vettä haapiosta.

Viimein ei näkynyt laivassa muita kuin sen päämies. Silloin nähtiin, että rannallaolijat viittoivat ja huusivat meille jotain, mutta eihän me kuultu mitä. Perästä saatiin tietää, että maallaolijat, jotka asian paremmin näkivät, olivat huomanneet, että laiva hajoaa siinä paikassa, taittuu keskeltä poikki ja pirstoutuu, ja olivat meille koettaneet huutaa: "Älkää tulko lähelle!" — mutta eihän me innoissamme mitään muuta tarkattu kuin että laivan päämieskin on pelastettava — eikä totta tosiaan mitään kuultu, vaikka mitä olisivat huutaneet. Kun taas tuli rauhallisempi väliaika, huusi Topi-veikko-vainaja: "No nyt pojat!" — ja me sousimme laivan suojaan ja sieppasimme päämiehen väylingiltä haapioon. — Samalla nousi veikko-vainaja haapion keulassa seisoalleen ja huusi: "Ja nyt maalle, ennenkuin hyöky tulee!" — Hän, se vainaja, oli sepinyt pitkän haapion pestiköyden, ja samalla kuin minä ohjasin haapion kalliota kohti, siihen, missä se oli loivinta, veli-veikko heitti pestin kalliolla seisojille, joiden piti siepata se kiinni ja vetää haapio miehineen päivineen kuin hain kidasta aina kuivalle kalliolle asti. Mutta heitto ei tuulessa onnistunut ensi kerralla — toisella vasta, ja huikean "kovast, kovast, kovast"-huudon raikuessa veti kansa meidät maalle. Mutta juuri sinä silmänräpäyksenä kuului merestä kamala pauhu. Itse päähyöky, sata kilometriä Suomenlahtea vyöryttyään ja voimiaan kooten, se sieltä tuli. Kuului ryskettä ja pauhua, ja jyrisi kuin ukonilmalla. Ja kun minä, joka istuin perällä ja olin ohjannut, hätääntyneenä vilkaisin taakseni, näin laivan taittuvan juuri sillä hetkellä keskeltä poikki — peräpuoli laivaa kaatui mereenpäin ja keulapuoli maallepäin. Näin vain ilmassa koko keulatakilan kaatuvan meitä kohti. Olisin huutanut veli-Topille, joka vielä seisoi haapion keulassa, "väistä", mutta en saanut sanaa suustani. Tuijotin vain takilaan, joka mastoineen, raakoineen ja purjeineen kaatui meitä kohti kuin Jumalan ilma. En saanut sormeanikaan liikkeelle. Joka jäsen oli hervoton. En edes hengittänyt! Näin vain, että nyt se tulee — loppu nimittäin, niin minulle kuin muillekin. Veli-Topin löi masto — märssytanko — kuoliaaksi, ja minun vasen jalkani jäi murskaantuneena haapion pohjan ja saalingin väliin. Muille ei tapahtunut mitään. Lopulta minut saatiin irti ja veli-Topin ruumis. Laivan päämies luki heti siinä kalliolla minun kouraani kaksikymmentä puntaa rahaa, ja lupasi lähettää veli-vainajalle mitalin ja kunniakirjan ja kiitti itkien meitä ja Jumalaa omasta ja miestensä ihmeellisestä pelastumisesta.

* * * * *

Vieras kyselee ja utelee, kunnes koko sankariteko, paitsi Mikon osuus, on käyty kohta kohdalta läpi.

Emäntä on istunut lähelle ikkunaa hänkin ja lausunut sanasen silloin ja tällöin — täydentäen parhaansa mukaan Mikon useissa kohdin hyvinkin vaillinaista kertomusta.

Kumpikaan, isäntä yhtä vähän kuin emäntäkään, ei ole koko aikana katsonut kyselijää suoraan silmiin.

Syntyy pitkä vaitiolo. Sen ajalla Mikko imee kiivaasti piippuaan ja ajattelee, niin että leukapielet tutisevat — ajattelee näinikään:

Kyselee vainajien tekoja! — Mitä muka teki ja mistä sai kultamitalin ja kunniakirjan! — Tahtoo nähdä sitä kultaista mitaliakin nauhoineen! — Saatana hänen ties, missä se on — jossain kirstunkolossa! — Ei näe ja kysele edessään olevasta elävästä ihmisestä mitään — että missä sitä ollaan menetetty vasen jalka? — esimerkiksi — tai muuta. — Jo olet tuhma! — Jo olet tuhma ja sokea mieheksesi!

Emäntä myös, huojutellen ruumistaan ja tuijottaen ikkunalla kukkivaan turkinpalsamiin, miettii samaa:

Kyselisit paremminkin, missä tuo Mikko-parka on jalkansa menettänyt ja että eikös ole vaikeaa saarelaisen elää puujalkaisena? — Panisin minä paikalla kahvit tulelle, jos sitä ymmärtäisit kysellä, ja olenpa varma, että Mikko löytäisi kaapistaan rommiputelin! On sillä! On sillä sikarejakin! On sillä! — — —

Vieras on ennättänyt siirtyä toisen taulun ääreen, tavaillen siinä kuvan alla olevaa kirjoitusta, joka on englanninkielinen, ja sanoo:

— Tämä taitaa olla meritaistelu?

— Mikä… ska lie — vanhentunut ja pölyyntynyt…

— Onkohan tämä jostain laivarikosta?

— Laivarikosta!! Ö'!

— Niin, niin! Älkää pahastuko! Meinaan, että kun ei tämänlaisia juuri näe muualla Suomessa… Tai ehkä tämä on jonkun merimiehen tuoma?

— Mikä lie — mistä lie — jotain vanhojen peruja…

* * * * *

Sankari-veljesten muistoa ei ole enää mikään kertomassa. Puuristit heidän haudoiltaan ovat aikoja sitten lahonneet — eikä niissä uutenakaan mitään muuta ollut kuin heidän puumerkkinsä ja vuosiluku — niinkuin kaikkien muidenkin saarelaisten hautaristeissä siihen aikaan. — Vuosi vuodelta mätänevä ja sammalta katoillaan kasvattava sukutalo, pääskysten asuma kesäisin, on enää ainoa, joka johtaa edes mieleenkään "Puusedän" ja hänen veljensä Topin, jotka ovat joskus maailmassa saaressa eläneet ja eläneet kuin miehet!

SAARELAISTEN SONNIYHDISTYS

Siihen aikaan ei ollut vielä Suomenlahden selkäsaariin säännöllistä eikä säännötöntä matkustajahöyrylaivaliikettä. Ainoa määräaikainen kulkija oli pieni kannellinen purjeilla kulkeva postivene, jonka kuljettajaa saarelaisten kesken kutsuttiin Perjantaiksi, vaikka hänellä oikea nimikin oli, nimittäin Posti-Heikki. Perjantai-nimensä hän oli saanut kahdesta syystä — ensiksikin, koska postintulopäivä oli perjantai, ja toiseksi, koska senniminen ihminen oli maailmassa ollut ennenkin, pakana tosin ja musta, jota kumpaakaan ei ollut Posti-Heikki, vielä vähemmän ihmissyöjä.

Myöskään ei häntä nimitetty Perjantaiksi sen vuoksi, että hän olisi ollut jonkinlainen alempi mies, toisen käskettävä. Pois se! Hän oli postiveneen ainoa omistaja ja ainoa mies. Mitään Robinsonia siinä ei ollut. Häntä kutsuttiin Perjantaiksi vain siitä syystä, että posti tuli perjantaina — tai sen ainakin piti tulla — ja että se oli saarelaisten mieluisin päivä.

Postintulopäivää nimitettiin myös perjantaiksi ja oli niitä vuodessa noin kolmekymmentä ja sattuivat milloin minkin almanakkapäivän kohdalle.

Eräänä perjantaina tuli posti lauantaina, illan suussa noin kuuden tienoissa, saunakellojen soidessa.

Saunakelloiksi kutsuttiin siinä saaressa niitä kirkonkellojen soittoja, jotka toimitettiin lauantai-iltoina kello kuuden ajoissa. Silloin oli mukava lopettaa työt, vetää seinäkellot ja katsoa, paljonko ne ovat jäljessä tai edellä saunakelloista, joita soitettiin papin kultaisen taskukellon mukaan. Miehet pistivät silloin tupakaksi ja odottelivat saunaan-pääsyä. Saunakellot soivat kauniimmin kuin muut kellot, ja niillä on siinä saaressa sama nimi ja maine tänäkin päivänä.

Silloin, kun saaressa ruvettiin sonniyhdistystä hommaamaan, oli, kuten sanottu, perjantai lauantaina ja se johtui siitä, että edellisenä päivänä oli postiveneellä ollut kova myötätuuli viedä mantereelle postia, se on tyhjää postilaukkua — ellei nyt oteta lukuun niitä paria kirjettä, jotka olivat osoitetut merimiehille ja joista ei iso musta postilaukku paljoakaan pullistunut. Ja kun tuli otetuksi kaupungista mukaan kamiina eli sellainen kirkas kaksi litraa vetävä puteli, joka purjeveneen kajuutassa tuottaa lämmintä, ja kun Perjantain mukaan, kuten tavallista, liittyi paluumatkalle kotiintulevia luotseja, niin ei viitsitty luovia, vaan jäätiin ankkuriin Lellerin alle, joka on pieni saari väylän varrella, matkan alkupuolella, sisäsaaristossa.

Postiveneen kajuuttaa ja siellä pidettyjä juominkeja ja koko tätä matkan keskeyttämistä ei olisi kannattanut ensinkään mainita, ellei mitään erikoisempaa silloin olisi tapahtunut. Ei ollut niinkään harvinaista, että postivene jäi ankkuriin paluumatkalla ja siinä olevat miehet menivät kajuuttaan ottamaan ryyppyjä. Tämä tapaus oli harvinainen siitä syystä, että sillä kertaa juotiin "Saarelaisten Sonniyhdistyksen" ensimmäiset maljat.

Ja kyllä sieltä mökä kuuluikin!

Siellä hurrattiin ja laulettiin.

Perjantai itse ei selvänä koskaan laulanut, koska hänellä ei ollut, korvaa eikä ääntä, mutta hän humaltui pian ja silloin hän lauloi luotsien säestämänä.

Tuol Rio de Janeiron satamas on ilo irti joka yö — — — — —

ja monta muuta hyvää laulua, ja välillä hihkaistiin: "Eläköön 'Saarelaisten Sonniyhdistys'!"

Kajuutan luukku oli lykätty liian kuumuuden vuoksi auki, ja pitkin yötä pysähtyivät läheisen Lehmänsaaren rannalla olevat nuottamiehet kuuntelemaan, että "mitä ihmeen mökää tuolla saarelaispostiveneessä oikein pidetään!" mutta mistä he olisivat sen tietäneet! Eihän sitä joka kesä sonniyhdistyksiä perusteta saarelaisten keskuuteen! Riittää, kunhan se tapahtuu kerran tuhannessa vuodessa!

Aamulla varhain, kun aurinko nousi, nostettiin ankkuri ja jatkettiin luovimista ja päästiin kotiin, kuten sanottu, juuri saunakellojen soidessa.

Postivene oli jo luotsisillassa.

Paljon kansaa, kuten tavallista, ja paljon koiria oli kokoontunut sillalle postivenettä vastaanottamaan.

Viskatessaan postilaukkua — joka sisälsi Pappilan ja Vallesmannilan sanomalehdet ja muutamia kirjeitä — luotsisillalle julisti Perjantai kansalle, kun saapuvilla ollut luotsivanhin oli kysynyt: "No — mitäs mantereelle kuuluu?"

— Sitä vain, että huomenna se perustetaan Sonniseura tähän saareen!

— Sonniseura! Mitäs sä mies haastat?

— Niin, niin. Sonniseura — sonniseura.

— Sinäk' sen sitten meinaat perustaa?

— Mikäs seurojen perustaja minä olisin! Toiset miehet ne ovat, jotka niitä perustavat! Huomenna se tulee masinalla tänne…

Perjantai kääntyi mukanaan tulleihin luotseihin ja kysyi näiltä:

— Mikskäs se herra itseään oikein sanoikaan — siellä kaupungin rannassa, vähää ennen meidän lähtöä? Eikös teistä kukaan muista? Ei se maisteri ollut? Akkaroomi — vai mikä holvetti se oli? Sanokaa, jos teistä kuka muistaa!

— Sonni-inssenyöri se oli, sanoi Pekon Matti, yksi mukanaolleista luotseista, joka osasi kieliä ja milloin ei ihan paikalleen osannut, keksi nopeaan itse sopivan ja oikean sanan.

Illalla myöhemmin oli kokoontunut miehiä tavallisiin rantakäräjiin — juteltiin siitä sonni-inssenyöristä, joka oli luvannut tulla seuraavana päivänä, sunnuntai-aamuna, saareen höyrylaivalla. Hän oli nimittäin tottumaton liikkumaan merellä eikä voinut uskoa henkeään muutamien lautojen ja kankaiden, nimittäin postiveneen ja sen purjeiden huostaan. Hän oli niinkutsuttu maamies. Hän oli saanut maakunnan rikkaalta maamiesseuralta matka-apurahan, ja valtion laiva, hieno tullilaiva, oli saatu hänen kyyditsijäkseen kaukaisen meren saareen ja sieltä takaisin.

Postimies Perjantai tuli myös rantaan, vietyään ensin postilaukun asianomaiseen paikkaan, kylvettyään ja käytyään pappilassa, sillä hän oli saanut inssenyöriltä kuulutuskirjeen huomisesta Sonniseuran perustamiskokouksesta. Se kirje hänen oli vietävä omakätisesti saaren papille, jolle hänen piti lausua pari varoittavaa sanaa, ettei kuulutus missään tapauksessa jäisi lukematta ja että pappi omasta puolestaan kuulutuksen luettuaan lausuisi muutamia sanoja Sonniseuran tärkeydestä ja kehoittaisi saarelaisia mieslukuisasti saapumaan kokoukseen, joka pidetään Kirkkotarhan ulkopuolella olevalla kentällä ja epäsuotuisan sään sattuessa kunnantuvalla.

Vasta Perjantain tullessa rantaan keskustelu Sonniseurasta oikeaan vauhtiin pääsikin. Lausuttiin arveluja puoleen ja toiseen ja ahdisteltiin tuhansilla mutkikkailla kysymyksillä matkamiehiä, Perjantaita ja hänen mukanaan mantereelta palanneita luotseja, sillä hehän olivat sen inssenyörin nähneet ja hänen kanssaan jutuissa olleet ja siis jotain tiesivät ja olivat velvollisia kertomaan. Tahdottiin tietää, mitä se Sonniseura oikeastaan tarkoittaa.

— Hö! Mitä tarkoittaa! Tietysti sitä, että karjatalous (se sana oli jäänyt Perjantain mieleen) saadaan täällä kukoistamaan.

— Karjatalous!

— Niin niin. Karjatalous! Karjatalous. Mikäs muu! Ei suinkaan niitä sonneja ja sonniseuroja ja sonni-inssenyörejä muuhun tarvita. Niin se tuumi se inssenyöri itse kaupungin möljällä eilen (postimies vältti, mikäli mahdollista, lausua sanaa perjantai), että "Karjatalous" ja että "Nyt sen on muututtava elämän toiseksi ulkosaarelaisillekin. Epävarma retkeily merillä lakkaa ja ruvetaan elämään karjanhoidolla. Niin! Joka taloon suuri karja norjalaisia rotulehmiä, jotka lypsävät saavillisen maitoa päivässä, ja että lehmät saataisiin sellaisia, on ensin saatava sonnit hyviä, ja ennenkuin sonnit saadaan sellaisia, täytyy olla Sonniseura. Niin! Noin ikään se sanoi. Norjalaista rotukarjaa! Niin!"

— Hö! Norjalaisia rotulaivoja mieluumminkin! sanoi joku ivallisesti.

— Rotukarjaa, rotukarjaa! väitti Perjantai. Toiset mukana olleet vakuuttivat Perjantain puhuvan totta.

— Totta! Voithan sinä totta haastaa, mutta millä helkutin keinolla se Sonniseura saa matkaan sellaisia asioita? Ymmärräksä sitä selittää — hä?

Perjantai ei ymmärtänyt, mutta vanha luotsi, se Pekon Matti, joka oli kulkenut maailman kaikilla merillä ja nähnyt yhtä ja toista ja oli sitäpaitsi yksi niistä, jotka jo ennakolta olivat nähneet sen inssenyörin ja kuulleet jo sen puhetta, otti sananvuoron — ei sen puolesta, että hän olisi ollut Sonniseuran vaikutuksesta enemmän selvillä kuin muut, vaan muuten, tapansa mukaan, viisaana ja kaikkitietävänä ja kaikkea epäilevänä miehenä, ja selitti asian tällä tavalla:

— Tämä inssenyöri, joka nyt aamulla saapuu — niin — ja Sonniseura, jonka hän tänne perustaa — niin — että millä tavalla? — Milläkö tavalla?! Apteekin rohtojen avulla — ei millään muulla tavalla. Ei hänkään mikään ihmetohtori ole, joka voisi kansalle ihmetöitä näyttää. Ei! Kaikki on menevä luonnollisessa järjestyksessä ja apteekin rohtojen avulla. Vaikka mitä voi saada aikaan, jos osaa ostaa oikeaa rohtoa apteekista — eikä niitä kaikkia rohtoja kaikille penikoille annetakaan. Pilaisivat itsensä ja niillä voi millä pilata, millä parantaa. Kerran minä — tuota noin — — Rio de Janeirossa — sielläkös se nyt oli vai missä — siellä se oli — minä olin silloin "Huait Sitissä" matruusina, vuonna kuusi seitsemättä — ja olin maissa kolme viikkoa ja kuulin siellä eräältä oppineelta mieheltä, rohvessyöriltä — en nyt muista paraikaa sen nimeä — että siellä — Riossa nimittäin, Rio Janeirossa — ja missä hyvänsä siinä maassa on tapana ostaa apteekista erästä rohtoa — sanoi se sen nimenkin — jota jos ottaa suuhunsa pippurin suuruisen papanan ja lainaa sen kolme tuntia ennen hautajaisia ja sitten katselee haudalla ympärilleen juuri sillä hetkellä, kun pappi siunaa ruumista, niin näkee sen vainajan ennen kuolleiden omaisten haamut valkeissa puvuissa, niin isot kuin pienetkin, seisomassa muun surukansan joukossa…

— Ol' vait! Ja eihän tämä kuulu asiaankaan!

— Vai ei! Vai ei kuulu? Minähän tahdoinkin sanoa, että apteekin rohtoja kuka osaa oikein käyttää, tekee mitä hyvänsä, ja niin se on tämän Sonniseurankin kanssa, puhutaan mitä hyvänsä — ja selittäkää asia paremmin jos voitte!

* * * * *

Seuraavana aamuna tuli tullilaiva.

Ääneti, huutamatta ja kiljumatta se hiipi satamaan ja asettui aallonmurtajaan, jonka kivisiin paaluihin kiinnitti köytensä. Tämä tapahtui noin tuntia ennen jumalanpalvelusta, vähää ennen aamukellojen soittoa.

Saarelaisia kerääntyi aallonmurtajalle, mutta inssenyöriä ei nähty. Laivamiehiltä kuultiin että inssenyöri on ollut matkalla kovasti merikipeä ja makaa nyt alhaalla ja on pyytänyt herättämään itsensä vasta sitten, kun kirkonkellot ilmaisevat jumalanpalveluksen päättyneeksi. Hän tahtoo levätä rauhassa, että jaksaa pitää esitelmänsä. — — —

Kirkon mustanharmaata kiviaitaa vasten nojaillen istui maassa tai kivillä muutamia vanhoja miehiä. Lautamies oli siinä ja vanha luotsi Pekon Matti ja Perjantai ja monta muuta, yhteensä seitsemän miestä, odottamassa kokouksen alkua. Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli siihen vielä kirkosta vanha suntio — pappi ja lukkari käveli ohi — ja Hempan Itta, ikämies, pienikokoinen ja hiukan vajajärkinen, rippikoulun käymätön ja lukutaidoton raukka, joka kävi joka pyhä kirkossa ja oli läsnä kaikkialla, missä miehiä oli koolla, paitsi kylän kinkereillä eli lukusissa. Eikä Hempan Itta aina ääneti ollut. Ei! Hän otti osaa keskusteluun! Hän ei tosin kyennyt seuraamaan asian kulkua, mutta kun syntyi väittelyn lomassa sopiva vaitiolo, sanoi Itta siihen silloin omat painavat sanansa korostaen joka sanaa erikseen: "Minä vain sanon, että rohveetta Joonaan merkki! Muuta merkkiä ei tarvita!" Puheenaiheena oli tällä kertaa Sonniseura tai oikeastaan saaren nykyiset lehmät ja sitten ne tulevaiset. Nykyisiä lehmiä moitittiin. Miten vaivaisia ne ovatkaan ja antavat vähän maitoa ja paljon työtä piikaväelle, etenkin syksymmällä, kun ne rupeavat kulkemaan vuorilla sieniä etsimässä ja yöpyvät sinne ja naiset saavat hameenhelmat kainalossa juosta ja kiivetä vuorelta vuorelle niitä etsimässä puoleen yöhön, usein sittenkin löytämättä, kun ne ovat illan hämärtyessä laskeutuneet pehmeille sammalvuoteille tiheissä vaivaiskuusikoissa, sellaisissa, joita korkeilla vuorilla kasvaa, makuulle, eikä edes niiden kellot kuulu… Syötä niitä kesät talvet navetassa! Alku- ja keskikesästä, kun sieniä ei vielä ole, tekevät ne navetasta päästyään aamupäivin kävelyretkiä metsään kuin kesävieraat ja saapuvat illemmalla Liivalle, sataman hietarannalle makaamaan. Siinä ne lojuvat kuumalla hiekalla koko iltapäivän ja märehtivät. "Olisi niillä edes vihreät silmälasit päässä, että näkisivät maan ruohonpäisenä, kuin mantereenkin lehmät!" — tuumittiin ja iloittiin tulevaisuudesta, joka muuttaa kokonaan asiat.

— Muuta merkkiä ei ole annettu kuin tämä: Rohveetta Joonaan merkki! sanoi siihen Ittakin.

Vähän ajan perästä saapui esitelmänpitäjä, nuori, tarmokas herra salkku kainalossa.

Miehiä oli silloin koolla noin kaksikymmentä.

Vieras tervehti kädestä kaikkia ja astui sitten viitisen askelta kauemma ja aloitti puheensa.

Alun hän puhui vapaasti, mutta kaiken muun papereista, joita hänellä oli paksu nippu käsissään.

Hän sanoi aluksi:

— Kun minä tänä aamuna lähestyin tätä teidän kaunista saartanne, jonka jylhät vuoret kohosivat merestä hetki hetkeltä korkeammiksi ja korkeammiksi samalla kuin Suomen manner ja rannikkosaaristo takanani pohjoisessa vaipui aaltoihin, katosi pohjoisen saarteen taa, johtui mieleeni ihana kesä, jonka pari vuotta sitten vietin Norjan vehmailla tuntureilla ihaillen sitä korkealle kehittynyttä ja tuottavaa karjataloutta, joka mehevän vuoristoheinän turvin ja tieteen uusimpien menetelmien ohjaamana on kohonnut sille korkealle asteelle — Norjan toiseksi pääelinkeinoksi merenkulun rinnalle — sanoin minä silloin itselleni: Suomen Norja! Sinä ihana korkeavuorinen saari! Sinunkin vehmaan vuoristoheinäsi turvin ja käyttämällä tieteen uusimpia saavutuksia karjanjalostuksessa ja maidonkäsittelyssä ja muista maista saatuja kokemuksia, olet sinä tulevan karjataloutesi kautta kohoava siitä lapsipuolen asemasta, missä sinä manterelaisten serkkujesi, maamiesten, rinnalla tänään vielä seisot…

Esitelmä kesti kaksi tuntia.

Sitten siirryttiin käytännöllisiin asioihin: Valittiin kuusimiehinen komitea laatimaan "Saarelaisten Sonniyhdistykselle" sääntöjä ja ryhtymään muihin perustaviin toimiin. Luennoitsija itse kokosi sitten paperinsa, toivotti yhdistykselle loistavaa tulevaisuutta ja menestystä, kohotti eläköön-huudon, johon tottumaton ja sivistymätön rahvas ei osannut eikä ennättänyt yhtyä, heilutti hattuaan kuulijoilleen ja meni laivalle, joka hetkistä myöhemmin hiipi satamasta yhtä ääneti kuin oli tullutkin, pani sataman suulla koneensa täyteen käyntiin ja katosi tunnin kuluessa savuineen päivineen pohjoisen saarteen taa, onnellisemmille rannoille, missä on jo vanhoja sonniyhdistyksiä ja muuta hyvää. — — —

Entä saarelaisten sonniyhdistys?

Niin — siitä ei nykyjään kukaan tiedä mitään, sillä kaikki ne komitean jäsenet — lautamies, Perjantai, Pekon Matti, Hempan Itta ja muut ovat aikoja sitten siirtyneet sinne

miss' on sanatonna suu.

SUURI JA RIKAS HERRA

Viime vuosisadan loppukymmenellä oli saaren Pohjoisrivin loiston päällikkönä venäläinen mies, joka antoi kutsua itseään kapteeniksi. Hänen nimensä oli Ivan Patnof — tai jotain sinnepäin. Vaikka meren selkäsaaret olivatkin Suomen rajain sisäpuolella, oli venäläisten entisinä aikoina onnistunut pakkoluovututtaa siellä maata ja rakentaa sinne omat merimerkkinsä ja loistonsa ja siitä johtui, että suomalaisella saarella oli venäläinen Ivan Patnof loistonpäällikkönä.

Tullessaan saareen hän oli jo valkopartainen ja valkotukkainen vanha ja lihava ukko. — Ei! Ukoksi häntä ei saanut sanoa! Kerrankin hän uhkasi manata vallesmannin oikeuteen vastaamaan solvauksesta, vallesmanni kun oli eräissä joulukemuissa leikillään sanonut: "No — mitäs ukko Patnofille kuuluu?" — Mitä kaikkea olisi seurannutkaan, ellei miehissä ja naisissa olisi saatu selvitetyksi, että sana ukko suomenkielessä merkitsee suurta kunnioitusta, suurinta ihmiselle, ja muinaisina aikoina oli se Jumalan nimi!

Valkotukkainen ja valkopartainen herra — niin — "herra" on oikea sana! Hän itse piti siitä sanasta, vaikka hän äänsikin sen virolaisittain "ärra". Jokaiselle vieraalle ihmiselle — nimittäin ihmiselle, jota hän edes jossain määrin piti vertaisenaan, esitteli hän itsensä näin: "Ma olen kapten Patnof, Ivan Patnof — suur ärra ja rikka".

Se oli olevinaan viroa.

Hän ei nimittäin osannut puhua muuta kuin venättä ja viroa. Kun saarelaiset osaavat viroa, kävi kaikki hyvin.

Suuren ja rikkaan herran, kapteeni Patnofin entisyyttä peitti saarelaisten silmiltä sankka sumupilvi, jonka läpi ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Retkillään Narvassa, Tallinnassa ynnä muissa Viron kaupungeissa koettivat saarelaiset kukin parhaansa mukaan urkkia tietoja uudesta loistonpäälliköstään — sillä virontaitonsa on hänen täytynyt hankkia oleskelemalla Virossa. Mitään varmoja tietoja hänen entisyydestään, rikkaudestaan ja suuruudestaan ei saatu.

Rantakäräjillä, hautajaisissa, häissä ynnä muissa sopivissa tilaisuuksissa, joissa miehiä oli koolla, asiaa tutkittiin aina perin juurin ja lausuttiin syvämietteisiä arveluja puoleen ja toiseen. Niinpä kerrankin, Patnofin kymmenentenä saarelaiskesänä, oli rannassa eräänä aamuna miehiä koolla — oli lukkari, suntio ja luotsivanhinkin — ja puhe aivan itsestään luisui sopivassa järjestyksessä ensin viime yön tuuliin, meren nousuun aamuyöstä, tuulen kääntymiseen länteen aamulla, sumun tuloon kellon käydessä kahdeksaa, ja kun sitten miesten vielä puhuessa sumukellon kumeat lyönnit alkoivat kuulua Pohjoisriviltä, siirtyi puhe kellon soittajiin ja heidän päämieheensä, suureen ja rikkaaseen herraan, kapteeni Patnofiin. Suunsa avasi tästä asiasta jotain sanoakseen lukkari. Hänen vakavat, suumällin höystämät sanansa kuuluivat:

— Niin. Onhan siitä jo usein puhuttu — tästäkin Patnofista, mutta ei taideta tässä siitä miehestä tietää sen enempää kuin hänen tullessaan tänne.

— No. Älähän huoli. Sanoihan tämä Simin Kalle tietävänsä — saaneensa Tallinnassa tietää — että ainakin se on totta, että mies on suuri herra. Mikä lie suuri sotaherra, amiraali vai mikä.

Sen sanoi suntio, ja siihen tokaisi Simin Kalle hiukan suutahtaneena ja puhaltaen savun ylös ilmaan:

— Milloin minä olen häntä amiraaliksi sanonut! Häh! "Kapteeniksi kuului kutsututtaneen itseään ennen Virossakin", sanoin minä ja että "virolaiset selän takana pilkalla kutsuivat häntä amiraaliksi".

— No? Niin minä sanoin, ja muistavat sen kaikki, niin monta kuin tässä miehiä on. Ja sitä mieltä minä olen, mitä virolaisetkin, että mikä lienee entinen lotjakippari koko Patnof — joltain jokilotjalta Venäjän maalta.

— Voishan se olla suurempikin herra!

— Vois! "Amiraali" — niin, niin!

— Amiraali tai muu — tuomittu jostain syystä Siperiaan — ruunun rahojen kavaltamisesta tai muusta — ja armahdettu ja lähetetty loistonpäälliköksi tänne. Olihan se ennen tätä Patnofia Antsov-vainajakin ollut aatelismies ja eversti, tuomittu Siperiaan, mutta keisari armahti.

— Sanottiin niin, mutta kukaan ei siitäkään tiennyt mitään!

— Mikä amiraali tämä on! Lotjakippari! Se on oikein! Lotjakippari! Näkeehän sen jo päältäkin, mikä se on! kuului useammalta suunnalta kuorossa ja yksitellen.

Miehet olisivat kuitenkin suoneet, että Patnof olisi ollut vähintään amiraali, parooni, tai kreivi, joka jonain päivänä ilmaisee oikean arvonsa ja todellisen rikkautensa ja lahjoittaa saaren köyhälle kirkolle urut ja kynttiläkruunun ja rakennuttaa aallonmurtajan sataman suulle.

Eräänä kesänä sattui tapaus, joka näytti, että Ivan Patnof on ainakin rikas.

Kerran kesässä kävi saaressa isolla höyrylaivalla venäläinen loistojen tarkastaja — häntäkin kutsuttiin amiraaliksi, ja kuka tietää, vaikka olisikin ollut amiraali.

Niin.

Tarkastuksen päätyttyä istui pari loistonvartijaa, Matin Vikki ja Terva-Heikki, kasarmin kalkkikivisillä portailla ja he juttelivat näinikään:

Heikki: Kumpikohan on suurempi herra — smatritel vai amiraali?

Vikki: Smatritel varmaan…

Heikki: Niin minustakin tuntuu. Pitäisi kysyä siltä itseltään.

Pojat olivat nimittäin kuulleet päällikköään tarkastuksen aikana kutsuttavan smatriteliksi.

Tarkastus oli ollut tavallista onnellisempi Patnofille. Hän oli nimittäin saanut paljon korjauksia teetettäväkseen, lopultakin, hänkin!

Kun siihen aikaan kaksi loistonpäällikköä kohtasi toisensa, olikin aina ensi kysymys: "Onko sinulla ollut paljon korjauksia?" joka taas oli samaa kuin "Onko sinulla ollut paljon sivutuloja?" — siis ihan samaa kuin esimerkiksi kysymys: "Kuinka hurisee?"

Tarkastava "amiraali" oli huomannut, että Patnofilla on kaunis rouva ja kaksi täysi-ikäistä kaunista tytärtä. Niinhän voi käydä! Päivällisillä oli rouva tarjonnut mainiot ruokaryypyt, ja paisti oli ollut verratonta. Illalla oli syöty uudestaan, juotu viiniä ja tanssittu — talossa oli piano, ja milloin soitti rouva ja milloin tyttäret, ja "amiraali", se tarkastaja-amiraali, tanssitti aina niitä, jotka eivät sillä kertaa soittaneet, ja ukko Patnof itse nautti kaikesta, ja varsinkin siitä, että hänen rouvansa ja tyttärensä osaavat käyttäytyä niin sivistyneesti. Hehän olivat olleet saarella vain kesin — talvet Tallinnassa, paitsi nyt parina viime talvena, kun tytärten koulunkäynti oli päättynyt. Rouva uhkailikin jälleen palata talviksi kaupunkiin "tytärten tulevaisuuden vuoksi" ja säilyäkseen itsekin sivistyneiden piirien tasalla. Amiraali tunnusti illan kuluessa suoraan (rouva Patnofille nimittäin), että hän on osunut sivistyneimpään loistonpäällikköperheeseen Suomenlahdella. Muut ovat täydellisesti sulautuneet kalastajaperheisiin — sivistyksestä ei enää jäljellä muuta kuin joku tummunut taulu seinällä, jota ei ainakaan yhteen sukupolveen ole kukaan katsellut, ja joitakin vanhoja huonekaluja ja astioita. Kaikki muu on kadonnut.

"Korjauksia" eli remontteja, niinkuin oikea ammattisana kuului, oli
Patnof saanut paljon.

Kaikkiin rakennuksiin oli tehtävä uudet peltikatot, koska entiset olivat perinpohjin rikki ruostuneet.

Ikkunoihin oli hankittava uudet kehykset, koska entiset olivat mädäntyneet — lasit miltei tippuivat maahan.

Samoin oli uusittava kaikki ovet.

Muutamissa huoneissa havaittiin permantopalkit mädäntyneiksi — uusi permanto oli siis tehtävä.

Kaikki oli lisäksi uudestaan maalattava öljyvärillä hyvin ja moneen kertaan.

Patnofin oli laadittava kustannusarvio, ja niitä hän laati kaksi, — toisen hallituksen vahvistettavaksi ja toisen armollisen mamma Patnofin vahvistettavaksi. Viimemainitusta kustannusarviosta piti selvetä, paljonko Patnofit saavat "lisätuloja", "talvirahoja" pienen virkapalkan jatkoksi, jos rikkinäiset peltikatot paikataan ja kitataan, samoin vanhat ikkunakehykset, ovet ynnä muut, ja kaikki maalataan öljyvärillä, mutta öljynä ei käytetä vernissaa, vaan lamppuöljyä, jota loistoilla on runsaasti — mutta mitään ei uusita.

Senvuotiset "korjaukset" olivat siis Patnofille erittäin suotuisat. Kyllä olikin jo lähes vuosikymmenen ajan, kuin kiusaa tehden, säästetty korjauksia hänen loistollaan. Nyt tuli sekä rahaa että tavaraa!

Hän oli ottanut itse urakalla tehdäkseen kaikki korjaukset ja nostanut valtiolta ennakolta kustannussumman ja valitteli työn aikana virkakirjeissään piiripäällikölleen, "amiraalille", raaka-aineiden, etenkin kattopeltin, kallistumista ja ennusteli tulevansa kärsimään suuria vahinkoja, ehkäpä joutuvansa vararikkoonkin, mutta että "Maan hyväksi uhraan mielelläni sekä pennini että voimani — ja vaikka vielä kunnianikin!"

Pitkin talvea saivat loistonvartijat tehdä puusepäntöitä — höylätä uusia ikkunakehyksiä ja uusia ovia — olihan heillä talvisin vapaata aikaa ja vakinainen vuosipalkka.

Loistonpäällikön käytettävänä oli myöskin jahti, noin kymmenen tonnin purjealus. Keväällä aikaisin pantiin se vesille. Kaikki uudet ikkunakehykset ja uudet ovet ahdettiin jahtiin, ja hyvän itätuulen puhaltaessa purjehti Patnof Tallinnaan. Kaksi loistonvartijaa, hänen omia miehiään, oli hänellä matruuseina. Sitä tietähän se tulikin selville, että Patnof oli todellakin rikas: Tallinnaan vietyä tavaraa ei myyty, niinkuin olisi odottanut, vaan se vietiin rakenteilla olevaan Patnofin omaan taloon.

* * * * *

Suuri ja rikas herra Patnof käveli loiston ihanilla nurmikoilla liikaa lihonneen vanhuksen laapottavin askelin ja hengittäen raskaasti ja pysähtyen silloin tällöin lepuuttamaan keuhkojaan ja kurkkuaan — oikeastaan kai sydäntään — ja ihailemaan miestensä työtä. Siellä nämä ryömivät katolla ja levittivät kittiä rikkinäisiin kohtiin ja toiset siveltimellä vahvaa tumman ruskeaa petroleumiin sekoitettua punamultaväriä kaiken turhuuden yli. Kuinka ihanalta näyttikään katto sen jälkeen!

Hänen "salinsa" oli sisustettu itämaiseen tapaan: Joukko matalia, pehmeitä, upottavia, vaatteella päällystettyjä tuoleja ja leposohvia, joille oli levitetty hänen armonsa ja tyttäriensä pehmeästä ja paksusta lampunsydänlangasta tekemiä koruvirkkauksia, ja vasemmalla jumalankuva, jonka edessä paloi ikuinen tuli, pieni riippuva puuöljylamppu. — Tämän lampun eteen kokoontui perhe aina säännöllisesti aamuin ja illoin ja juhlapäivinä. Mutta väliin, kun suuri herra kesäisin läksi armonsa ja tytärtensä kanssa pitemmälle kävelyretkelle, etenkin syyskesin sieniä keräämään metsistä, kokoontui tämän tulen eteen loiston nuorimmat vartijat koirankuriaan pitämään, asettuivat hurskain naamoin siihen piiriin, tekivät ristinmerkkejä — vatsaan, otsaan, oikeaan, vasempaan, se on: maahan, taivaaseen, länteen ja itään — ja lauloivat venäläisellä messuäänellä — matkien suuren herransa kumeaa venäläistä bassoa, mikä näiltä äänenmurrostaan sairastavilta saarelaisnuorukaisilta onnistui miten kuten:

"Naskali katkes naskali katkes — vooi te poian pierkeleet!"

Suuri herra teki nimittäin mielellään joskus kenkäsepän töitä: laittoi uusia anturoita ja kantoja omiin ja perheensä kenkiin, ja tästä supatteli loiston suomalainen väki, levittäen sitä halventavaa huhua kyläänkin, että heidän päämiehensä ja herransa on muka entinen suutari, jostain Moskovasta, Pietarista tai Tallinnasta!

Voi voi!

Maailman pahuutta ei voi kyllin valittaa!

Kuka sen voi sanoa, että Patnof olisi entinen kenkäseppä!

Tekihän hän muutakin käsityötä pitkän ja toimettoman aikansa tappamiseksi:

Loistolla oli täydellinen paja — ahjosta ja alasimesta rautasorviin, viilapenkkiin, ruuvikiertimiin ja hienoimpiin viiloihin asti, ja teki Patnof myös rautasepän töitä ja taitava niissä olikin — oli valmistanut itselleen muun muassa hienon ja tarkkakäyntisen hyljepyssynkin. Lisäksi oli täydellinen puusepän työhuone ja maalarin paja maalimyllyineen ja kaikkineen, ja Patnof oli itse ylin mestari joka pajassa! Sisällä omassa kamarissaan, työpöytänsä ääressä hän pitkien talvi- ja syysiltojensa ratoksi sahaili kapealla vannesahallaan venäläisistä kuvalehdistä saamiensa mallien mukaan konstikkaita koruesineitä mahongista ja muista laivarikkopuista: koreita taulujen kehyksiä, kirjoituspöytäkoristeita, paperiveitsiä, käsityörasioita armolleen ja tyttärilleen, piippuhyllyjä ynnä muuta itselleen — niitähän näkyi kaikkialla ja niitä näyteltiin vieraille, jotka niitä ihailivat ja ihmettelivät. Itse hän tinasi ja paikkasi keittiökuparinsa ja takoi uusia, itse korjasi loiston lamput ja kaikki. Miten hän olisi saanut aikansa kulumaan! Se oli sulaa panettelua, että hän olisi muka ollut entinen suutari. Hyi! Aina viskataan ihmisen entisyyden mainetta pilaamaan se, mikä näyttää halvimmalta ja musertavimmalta! Kukaan ei etsi sieltä parasta! Se on maailman ikuinen tapa! Niiden ukon askartelujen järkevin selitys olisi ollut se, että saaren yksinäisyys vain yksinkertaisesti kutsui esiin suuressa herrassa uinuvat ammoisten esivanhempien lahjat ja taipumukset, mutta mitä tiesivät tuhmat saarelaiset perinnöllisyydestä! Ei niin mitään! Suutari muka! Hyi!!

Kerran siitä hänelle vihjailikin Terva-Heikki, eräs hänen miehistään, tokaisten panettelun muodossa:

— Sanovat herraa entiseksi — entiseksi — maaväen kapteeniksi…

— Entiseksi! Mitä sanovat! Hä? — Kaikilla on entisyys. Tsaarillakin on entisyys — tai ainakin tsaarin esi-isällä — kaikilla on entisyys — kenellä talonpoika — kenellä suutari —. Tsaarinkin esi-isä oli talonpoika!! Ainoastaan Jumalalla ei ole entisyyttä! Ihmisellä on! — "Entinen maaväen kapteeni?!" Hä! Arka olet! Et uskalla sanoa: "Entinen suutari" — niinkuin nuo muut sanovat! Sinä nappisilmä viekastelija — kyllä sinulle näytän — kylään ajan!

Patnof mennä laapusteli pehmein vanhuksen askelin sisään omalle puolelleen ja vielä mennessään huokaili venäjäksi: "Kaikilla on entisyys — Jumalalla ei. Kaikilla on entisyys — Jumalalla ei."

* * * * *

Kerran talvella tuli taaskin kysymys siitä, kuka saarella todellakin on herra ja kuka ei. Pappilassa oli joulukutsut. Saaren vallasväki oli koolla.

Illan kuluessa nousi kysymys siitä, kuka on saaren suurin herra tai herra yleensä. Patnof oli niin kysynyt ja itse myös vastannut: "Suurin herra olen minä itse", mistä syntyi hälinää ja naurua, sillä varsinkin papin hyväksi kuului monta ääntä, ja joku arveli, että suurin herra saarella olisi vallesmanni, ja joku taas, että se olisi tullivanhin, koska tällä on sanottavaa laivarikkoasioissa, jotka koskivat niin läheltä saarelaisten toimeentuloa. Silloin koroitti äänensä suuri ja rikas herra Patnof ja sanoi:

— Vallesmannilla on vain yksi ihminen komennettavanaan — ruununperämies nimittäin. Pieni herra on vallesmanni — ylen pieni! Kirkkoherra on suurempi — kahta ihmistä komentaa, lukkaria ja suntiota! Mutta minä! Kahtatoista miestä komennan! Suurherra olen! Suurherra ja rikas! Suurin herra saarella.

— Jaa, jaa, mutta minun komennukseni alaisena on koko saaren väki, sinäkin tusinoinesi, sanoi vallesmanni, mutta hän oli jo niin pahasti humalassa, ettei enää kyennyt itseään puolustamaan ja väitettään perustelemaan.

— Paljonko sinulla, mies, on ruunun remontteja vuodessa? Minulla on
tuhansien markkojen remontteja vuodessa! Sellainen herra minä olen!
Sinulla ei ole remontteja! Niin! Eikä sinulla ole kuin yksi ihminen!
(Patnof sylkäisi vihaisesti.) En sano enempää!

Patnof kutsuttiin harvoin näihin yhteisiin kemuihin. Se, että häntäkin, vieraan maan miestä, joku sentään muisti, tuotti hänelle iloa, ja kun illan kuluessa oli jo ennätetty ryypätä pari lasia teetä, johon oli sekoitettu hyvää konjakkia, oli tästä kaikesta seurauksena sellainen ylenpalttinen riemu, ettei Patnof sitä voinut enää hillitä eikä muistanut päätöksiään, joita oli tehnyt kotoa lähtiessään, että nimittäin seuraan jouduttuaan ei puhuisi mitään, ei ainakaan kehuisi suuria sivutulojaan, "remonttitulojaan". — Itse mielestään hän ei ollut humalassa, muuten vain iloinen, muuten vain iloinen — niin, niin. — Eihän voi vaatia, että mies, joka viettää pitkän ja pimeän syksyn yksinäisellä loistolla ja äkkiä joutuu iloiseen seuraan, murjottaisi nurkassaan miettimässä, mitä päätöksiä on tullut tehdyksi kotona! Muuten vain iloinen — niin, niin — ja hän uskoi sen, mutta sitten, kun hän huomasi riitelevänsä vallesmannin kanssa remonttituloista, ja varsinkin, kun vallesmanni oli huutanut hänelle: "Varas sinä olet! Ruunun varas!" älysi hän puhuneensa liikaa, meni eteiseen, pui nyrkillään otsaansa ja sanoi: "Ivan Ivanovits Patnof! Sinä olet humalassa! Sinä olet tuhma kuin saapas!" ja itki ja oli aikeissa lähteä pois yön pimeyteen kävelläkseen kohti puoliautiota, kolkosti kumajavaa kotiaan — lähteä talvimustalle merelle jahdillaan, purjehtia läpi hyisen meren ja lumisen pimeyden Tallinnaan — kuudentoista tunnin matka vain! — Tallinnaan! — Tallinnaan! — sivistyneiden ihmisten pariin — jättää loisto vartijavanhimman hoitoon — niin — pois täältä! — pakanoiden ja hylkyjen maailmasta! — Oh — sa Jumal! — — — kun saapui siihen talon emäntä ja sai hänet palaamaan jälleen toisten seuraan.

* * * * *

Kesä oli saapunut.

Meri heilui ja välkehti kuolevissa ummikkaissa.

Taivas ja meri yhtyivät kaukana sinertäväksi autereeksi ja sen yläpuolella, etelässä ja pohjoisessa, näkymättömien mantereiden päällä, kohosi punertavia poutapilviä. Ne nousivat utumaisen autereen takaa kuin kaukainen auringon valaisema lumihuippuinen vuoristo.

Aurinko oli korkeimmillaan. Se lämmitti kuumaksi nurmen, jolla apilat kukkivat ja tuoksuivat.

Itse vanha loistonpäällikkö, Patnof nimittäin, kävelee liivisillään, ja iso näköputki on hänen käsissään. Hänellä on ohuet kengät jalassaan, ja hän tuntee kuuman nurmen lämmittävän jalkapohjiaan, varsinkin kun on pysähtynyt ison pelastusasema-saraimen nurkalle. "Kun olisi aina kesä, aina perhe koolla, aina hyvä ruoka, pehmeä vuode ja näin tyyni — ja näkymättömissä kaikki muu maailma tarkastajineen ja muine epämiellyttävine vieraineen, niin kelpaisi elää ja soisi jäävänsä kuolemattomaksi, koska tämä on taivas", ajatteli hän.

Autereen vuoksi ei näköputkesta aluksi ollut mitään apua. Vanha tottumus oli pakottanut ottamaan sen käsille. Hän tallusteli usein ulkona, ja aina hänellä oli näköputki kainalossa.

Se oli hänen tapansa.

Pian hän sai katseltavaakin.

Lounaassa alkoi saarre kirkastua. Patnof nojasi näköputkensa saraimen nurkkaan ja alkoi tähystellä. Kahdentoista meripenikulman päässä on sillä suunnalla pieni saari, luoto paremminkin, ja siinä loistotorni ja loistonpäällikön ja -vartijain asunto — muuta ei saarelle sopinutkaan. Saaren luona näytti olevan ankkurissa höyrylaiva.

Patnofin kädet alkoivat vavista ja herpaantua. Hän ojensi näköputken lähellä olevalle Terva-Heikille ja sanoi: "Katsohan sinäkin — nuoremmaksesi — eiköhän siellä ole laiva ankkurissa."

Heikki katseli.

— Totta on. Masina siellä on — ruunun masina. Eikä tämä mikään muu ole kuin "Sextantti". Amiraali on tarkastamassa. Kohta se on täälläkin — vielä se ennättää tänään tännekin.

Patnof ymmärsi sen ilmankin.

Hän kiitti sydämessään Jumalaa, että utu aukeni siltä suunnalta edes siksi aikaa, että ennätti nähdä, mikä häntä odotti.

Hänen oli istuttava kivelle. Jalat eivät kannattaneet.

Hän ei jaksanut lepäämättä kävellä niitä sataa askelta, jotka hänellä oli asunnolleen. Hänen oli levättävä kauan.

Veri tunkeutui päähän ja mielikuvitus ja muisti ryöpytti esille kaikenlaisia kauheuksia.

Katot, joilta huono maali on mennyt syysmyrskyjen ja talvilumien mukana, ja vanhat kattopellit nauroivat nyt siellä ruosteisina ja kirjavina ja värisivät päivän polttaman ilman alla.

Ikkunat, joiden valkea maali painuu siellä ja täällä puun mädätessä, huutavat syyttäjinä. Tarvitsee vain sormellaan pistellä sinne ja tänne ja kaikki luhistuu.

Loiston suuren tulen lampunsydänvarasto huusi pahimmin: Miten innokkaasti ovatkaan hänen armonsa ja kaksi tytärtään käyttäneet niitä hyväkseen, purkaneet niitä ja virkanneet ja kutoneet niiden valkeasta, pehmeästä pumpulilangasta suunnattoman määrän pöytäliinoja, ikkunaverhoja, vuodepeittoja ynnä muuta ja lisäksi myyneet samaa lankaa kymmeniä, ehkä satoja keriä saarelaisemännille saadakseen talvirahoja. — — —

Ja niin edespäin — kaikenlaista muuta.

Lähellä seisovan Terva-Heikin vuoksi hän koetti istua niin rauhallisen näköisenä kuin suinkin ja sanoi noustessaan ja lähtiessään asunnolleen:

— Pidähän, Heikki, silmällä sitä laivaa. Jos se lähtee tulemaan tänne päin, niin käy sanomassa minulle ja pane toisten miesten kanssa vene vesille, että olemme heti valmiit soutamaan laivalle.

Sisään päästyään hän otti ryypyn konjakkia — hän tunsi siitä virkistyvänsä.

Puolen tunnin kuluttua ilmoitti Heikki, että laiva on nostanut ankkurinsa ja kulkee täyttä vauhtia tänne päin — on siis noin tunnin kuluttua täällä.

Siitä tunnista tulikin Patnofin vaikein tunti.

Koko sinä aikana, minkä hän oli ollut loistonpäällikkönä, hän oli pitänyt tapanaan kuluttaa tarkastuslaivan lähestyessä viimeiset vapaat hetket rukoiluun. Hän asettui silloin aina kammarinsa nurkassa olevan jumalankuvan eteen, teki ristinmerkkejä, kumarteli ja rukoili ja vaikeimmissa tapauksissa laskeutui alas permannolle polvilleen ja huusi Jumalalleen: "Anna tämän kerran vielä mennä ohi onnellisesti!" Niin hän menetteli aina siihen asti, kunnes joku hänen miehistään koputti ovelle ja sanoi: "Laiva käy ankkuriin. Meidän olisi nyt mentävä", jolloin hän nousi ja läksi, läksi kuin mestauslavalle.

Se oli hänen tapansa aina.

Nytkin hän asettui nurkkaansa.

Korkealla hänen edessään näkyi jumalallinen olento, jolla oli kaksi sormea pystyssä. Rauhallinen tuli paloi kuvan edessä. Näitä katsellessaan hän oli usein ennen saavuttanut rauhan. Nyt kävi päinvastoin. Hän ei ennättänyt tehdä edes ristinmerkkiä. Heti kun hän kohotti silmänsä, pelästyi hän, sillä hän luki katseesta, joka häneen tuijotti: "Tähän asti olen sinua armahtanut — nyt en enää!" — Patnof poistui selkä edellä huoneestaan. Hän värisi kiireestä kantapäähän. Paljain päin ja liivisillään hän juoksi, mikäli kykeni, ulos ja pitkin viettävää nurmikkoa itärannan soralla makaavan laivahylyn taa ja lyyhistyi sinne puolittain polvilleen ja puolittain kasvoilleen ja rukoili koko sen tunnin ajan, mikä tarkastuslaivalta kului tänne tuloon.

"Kuka hyvänsä lienetkin", huusi hän ja takoi vanhaa kurttuista otsaansa kuumaan soraan, "tiedän vain, että Sinä olet olemassa, sillä ilman Sinua ei olisi ainoaakaan ajatusta eikä tekoa olemassa! Mitään hyvää tai pahaa ei tapahdu Sinun tietämättäsi! Ei mitään! Ei mitään! Minä luovutan taloni Tallinnassa köyhille! Minä annan kaikki rahani Sinun Pyhälle kirkollesi! Minä lupaan Sinulle mitä ikinä vaadit! Minä menen munkiksi luostariin, jos vielä kerran minut pelastat! Ota minulta kaikki — ota minulta vaikka sieluni ja ruumiini, mutta auta ja armahda minua vielä tämä kerta — kuka lienetkin — kuka lienetkin — auta ja armahda — auta ja armahda — vain tämän ainoan kerran!" — — —

Niin hän huusi kokonaisen tunnin ja joutui lopulta sellaiseen hurmioon, että hän itki — kyyneleet tippuivat hänen silmistään, eikä hän enää huutanut, itki vain ja painoi päätään kuumaan soraan.

Tunti oli kulunut.

"Sextantti" oli saapunut saaren pohjoispään eteen ja ankkuroinut.

Loiston vartijat olivat pukeutuneet kiiltävänappisiin virkapukuihinsa ja juoksentelivat ristiin rastiin pitkin loiston aluetta ja huutelivat päämiestään. Lopulta he löysivät hänet kuoliaana vanhan laivahylyn takaa — puolittain sen kupeen alta makaamasta.

"Sextantista" haettiin laivalääkäri.

Hän vakuutti, että vanha Patnof, suuri herra ja rikas, oli kuollut sydänhalvaukseen.

Ei mitään muuta!

Ympärillä seisojista ei kukaan tiennyt, että Patnofin viimeisin tajuttu ja kuultu tapaus — Patnofin viimeisin maallinen kokemus — oli se, että hän äkkiä kuuli ankkuriketjun helinää ja ukkosmaisen äänen, joka syntyi siitä, että laivan koneet ankkuriin käydessä äkkiä pantiin käyntiin takaperin. Hänestä tuntui kuin laivan ankkuriketju olisi pudonnut hänen päänsä ja rintansa läpi — sitten seurasi täydellinen hiljaisuus — ei mitään kuulunut tai tuntunut enää — kaikki katosi olemattomiin — ajatuskin.

MUIJA-PARKA

Markun nuorella emännällä Marketalla on vaatehuoneessa mustaksi maalatuilla soreilla rautasilauksilla koristeltu ja lujitettu sininen iso kirstu, perintönä äidiltä tyttärelle kulkenut jo monta sukupolvea.

Siinä säilytetään silkkejä ja muita kalliimpia vaatekappaleita, kokonaisia morsiuspukujakin, muinaiskuosisia, isoäitien äitien aikuisia, joita ei ole vuosikymmeniin käytetty.

Kerran tai pari kesässä avaa Marketta kirstun helähtelevän, ison rautalukon ja ottaa silkit ja puvut esille, tuulettaa niitä, laittaa ne jälleen hyvään järjestykseen paikoilleen ja asettaa uusia koiruohoja väliin.

Marketan seitsenvuotias tytär oli äitinsä mukana, kun taas tuo arkku avattiin — on ollut mukana aina, pienestä asti, siitä asti, kun on ruvennut kävelemään ja puhumaan, ja tulee niin aina olemaan, kunnes saa kirstun haltuunsa naimisiin mennessään, jolloin se ja monet muut kirstut ja vaatesäkit juhlakulkueessa, pelimannin soittaessa viululla Porin marssia ja hyljepyssyjen ja pistoolien paukkuessa kannetaan tyttären uuteen kotiin.

Tytär on omin päin avannut kirstun vasemmassa päässä olevan kapean, kannellisen laatikon sillä aikaa kun äiti on viemässä silkkejä ja pukuja vaatenuorille pihalle tuulettumaan.

Tytär on löytänyt laatikosta joukon mustia, hopeisia sormuksia: sellaisia, joiden isoon kantaan on leikattu kukka-aiheinen koriste ja sormus itse uurrettu kuin käärmeen pinta tai linnun nilkka. Toisien kannassa on omituisia merkkejä ja piirroksia, mitä merkinnevät, Jumala hänen tiennee. Taikasormuksia ja mitä lienevät, menneiden sukupolvien jo ammoin kadonneiden koristuksia!

Äidin tullessa jälleen sisään huudahti tytär:

— Katsohan äiti! Mustia sormuksia!

— Niin, hyvä lapsi. Ne ovat hopeisia. Katsohan! Hopean merkit sisällä kaikissa!

Äiti valikoi joukosta pienen, sileän, hyvin ohueksi kuluneen, niinikään mustan sormuksen, näytti sitä tyttärelleen ja sanoi:

— Katsohan! Siinä on äidin isoäitivainajan vihkisormus! Muija-paran vihkisormus — niin.

— Muija-paran?

— Niin. Ihmiset ovat hyvin pahoja ja ilkeitä. Keksivät jos jonkinlaisia tuhmia lisänimiä syyttömille ihmisille ja veneillekin — mille vain, mikä joutuu niiden hampaisiin. Sinun äitisi isoäidille keksivät sellaisen lisänimen. Kutsuivat häntä Muija-paraksi — vaikka hän oli sairas, nuoresta asti kipeä — kuolemaansa asti, ja äitisi isoisän jaalalle saman nimen. Voi voi! Siellä ne nyt ovat tuomarinsa edessä niin pilkkaajat kuin pilkatutkin!

Seitsenvuotiaalle oli turhaa ruveta selittämään asiaa tarkemmin, mutta pidellessään vanhaa mustaksi muuttunutta sileää hopeasormusta hyppysissään, hyväillessään sitä ja sovitellessaan sitä omaan sormeensa johon se oli liian pieni, kävi hän ajatuksissaan läpi koko historian, minkä oli edesmenneiltä sukupolvilta kuullut. — — —

Miehen nimi oli Aapram, Hinun Aapram.

Hän oli suuri kooltaan ja voimakas. Hänellä oli siniset silmät ja ruskea parta. Hän oli hiljainen ja vaitelias, kulki omissa ajatuksissaan ja oli ahkera pyyntimies, kesällä kalassa ja talvella hylkeenpyynnissä.

Hän oli jo lähes kolmikymmenvuotias, kun vasta johtui ajattelemaan tyttöjä.

Jo kymmenen vuoden kuluessa olivat saaren vanhat naiset tehneet suunnitelmiaan Hinun Aapramin tulevasta naimakaupasta — että hänen tuleva morsiamensa muka on oleva suurikokoinen ja voimakas tyttö, samanlainen kuin Aaprami itsekin. He odottelivat kuin omaa asiaansa ainakin, milloin saisivat kujien varsilta ja pihoilta nähdä Hinun Aapramin hääsaaton, komeimman koko saaressa niin saattojoukon paljouteen, morsiusparin kauneuteen kuin myötäjäisten runsauteenkin katsoen.

Maailmassa käy usein päinvastoin kuin toivotaan ja luullaan. Hinun Aapram ei rakastunut saaren komeimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, päinvastoin alkoi vuosi vuodelta yhä varmemmalta näyttää, että hän lienee sitä lajia, josta vanhatpojat tulevat. Sen päätelmän lausui eräänä kevättalvena Mestarin Amalia, ompelijan vaimo, verkonparsijaisissa, Anttulassa kerran.

Kiertoteitse tulivat nämä erilaiset ja toisilleen vastakkaiset arvelut Aapraminkin korviin, ja niitä kuullessaan hän hymähti rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli. Hän antoi muijien paapattaa omaa paapatustaan ja tuumi tyynenä omia tuumailujaan ja uskoi toisinaan itsekin, että Jumala kaikessa viisaudessaan on jättänytkin hänen osalleen naispuolisen luomatta.

Luotu se oli kuitenkin, vaikkei hän sitä nähnyt, ennenkuin eräänä pääsiäissunnuntaina kirkossa, messun aikana. Silloin urkujen soidessa ja lukkarin laulaessa "O Jumalan karitsa…" osuivat hänen silmänsä ensi kerran pieneen ja hentoon keijukaiseen, Eeron Julin ainoaan tyttäreen Elsaan, joka istui naisten puolella iso kukikas silkkihuivi hartioillaan, kastanjanruskea tukka sykeröllä niskassa, kasvoiltaan totisena ja kauniina kuin neitsyt Maaria kuvaraamatussa. He katselivat kauan toisiinsa, ja siitä hetkestä asti ei Hinun Aapram saanut ajatuksistaan pois Elsaa. Hän tuli entistäänkin harvapuheisemmaksi. Myhäili vain itsekseen ja katseli, kun hänelle puhuttiin, mutta ei kuunnellut, sillä hän ajatteli Elsaa, ja jos puhujalla oli hyvin tärkeää asiaa, jos hän tuli esimerkiksi esittämään lähtöä hylkeenpyyntiin — kevätpyyntiin pyssyillä, sillä Aapram oli kaikkien haluama pyyntiveikka, niin talvella koirapyynnissä kuin keväällä pyssypyynnissä — sai hän herättää Aapramin ärjäisemällä hänelle: "Oleksä hölmö vai mikä sinuun on tullut, kun sinulle saa haastaa asiaa päiväkauden etkä sinä vastaa toiselle sanaakaan!" jolloin Aapram vastasi että "Älä puhu päiväkautta! Sano asiasi parilla sanalla — kolmella korkeintaan, että jaksan kuunnella ja ymmärtää", jolloinka toinen korkealla äänellä kysyi:

— Läheksä hylkeenpyyntiin?

— Sinun kanssasko?

— Minun, minun,

— Milloin?

— No vaikka heti.

— Lähenhän minä.

Pyyntimatkalia oli Aapramilla Elsa aina mielessä. Toverinsa kanssa hän milloin souti tai purjehti sulia, milloin veti kevyttä pientä haapiota pitkin isoja, kilometrien laajuisia jäätelejä ja ajatteli aina Elsaa, öisin teltissä maatessaankin ja olisi halunnut jutella aina toisen kanssa Elsasta, mutta toveri puhui paljon ja aina vain hylkeistä, hyljepyssyistä, hyljekoirista, jäistä, ilmoista ja kaikesta muusta taivaankannen alla, mutta ei tytöistä, sillä hän ei ollut rakastunut.

Mutta Aapram oli — hän oli kuin sairas.

Hän halveksi toisinaan toveriaan, jonka kanssa ei voinut jutella oikeaa asiaa!

Kerran, heidän retkensä toisen viikon lopulla eräänä sunnuntaipäivänä, he pysähtyivät ison telin ääreen, kiinnittivät haapionsa teliin, nousivat "maihin", keittivät hylkeenlihaa ja söivät vahvan päivällisen ja tuumivat asioita.

Kevät oli jo pitkällä.

Jäät olivat vähenneet päivä päivältä ja hylkeet myös.

Korkealta ahtojääröykkiöltä, joka oli sen telin länsisyrjällä, oli Aapram näköputkellaan tähystellyt kaikkiin suuntiin löytämättä mistään läheisiltä jäiltä mustaa pilkkua, hyljettä.

Päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.

Meri värehti kirkkaan sinisenä alkavassa länsituulessa.

Virta kuljetti heitä kohti kotisaarta, jonka korkeat vuoret kangastelivat tumman sinisinä kaukana idässä, missä näkyi vain sulaa vettä ja muutamia purjelaivoja, jotka luoviskelivat siellä ja odottelivat pääsyä määräpaikkoihinsa. Haminaan ja Viipuriin ja mikä minnekin.

Heidän pieni haapionsa oli täynnä hylkeitä. Se kantoi enää tuskin muuta kuin ne hylkeet, mitä siinä jo oli, ja pyssyt ja miehet. Tuskin kämmenen leveyttä oli sen parras vedenpinnan yläpuolella. Tuuli näytti kiihtyvän, ja oli varmaa, että purjehtiessa vesi käy yli partaan, oli sitten peränpitäjä kuinka varovainen hyvänsä. Siitä he olivat varmat ja keventääkseen haapionsa kuormaa he viskelivät hylkeet jäälle ja alkoivat syötyään ruokkia niitä isoilla terävillä puukoillaan — nylkivät rasvakerroksen nahan mukana hylkeistä pois ja lykkäsivät lihat mereen — yhden toisensa perästä, vain parhaat paikat he lihoista leikkelivät irti tuomisiksi kotiin ja latoivat rasvat haapion pohjalle, nostivat illan suussa purjeensa ja ohjasivat kohti kotia.

* * * * *

Myöhään keväällä eräänä iltana kohtasi Aapram kylän yhteisellä lähteellä, kirkon luona Elsan, joka oli vettä noutamassa.

Veden haku lähteeltä oli naisten työtä, mutta kun Aapramilla oli kotonaan vain vanha äitinsä, joka ei enää kyennyt paljon mihinkään, oli Aapramin autettava äitiään naisten töissä, ja hän kantoi muun muassa sangolla veden lähteeltä kotiin niinkuin naiset muissa taloissa.

Aapram ammensi ensin Elsan sangon vettä täyteen ja sitten omansa.

Hyljeretkillään ja pitkin kevättä oli Aapram miettinyt valmiiksi pitkät keskustelut Elsan kanssa, kun hänet kahden kesken tapaisi, ja nyt, kun tilaisuus siihen tuli — näin odottamatta ja valmistelematta — ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen, he katselivat vain toisiaan ja hymyilivät. Aapram tunsi itsensä levottomaksi. Hän hengitti nopeaan ja sydän löi rauhattomasti, ja päästä tuntuivat kaikki ajatukset paenneen — hän ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän ihmetteli itsekin, kun lopultakin kuuli itsensä puhuvan. Sanat kuuluivat:

— Tule illalla kirkon portille — Elsa — kello kymmenen!

— Kirkon portille?

— Niin.

— Mitä varten?

— Muuten vain — juteltaisiin.

— Eihän meillä ole mitään juteltavaa! Juttele nyt, jos sulla mitä on!

— Ei nyt. Ei se nyt sovi.

— No, kun ei sovi, niin ei sovi. — Minä menen illalla muuanne.

— Minne?

— Mitäs se sinuun kuuluu!

— Sinä olet vihainen — pahalla päällä…

— Niin olen. Minä olen aina pahalla päällä!

— Aina?

— Niin.

Elsan silmistä luki Aapram toista: Ne hymyilivät ja hänen suunsa nauroi.

He kohtasivat sinä iltana toisensa kirkon portilla, menivät kirkkotarhaan, jossa vanhat sireenit kukkivat ja tuoksuivat, ja istuivat kauan kirkon portailla, usein senkin jälkeen ja useimmiten ääneti.

Toisinaan oli Elsa tosissaan pahalla päällä, eikä voinut sovinnolla keskustella mistään asiasta ja nousi lopulta kiivaana ylös, meni matkoihinsa ja jätti Aapramin yksin istumaan. Ne olivat Aapramille raskaita iltoja. Kauan istui hän sellaisina iltoina yksin ja päätti, ettei koskaan enää puhuttelisi Elsaa. Tämä päätös pysyi kerrankin voimassa kokonaisen viikon, kunnes hän taas oli eräänä iltana lähteellä vettä ammentamassa ja oli juuri saanut molemmat sankonsa täyteen ja aikoi lähteä pois, kun hän nosti silmänsä ja näki Elsan tulevan omalta suunnaltaan, toista kujaa myöten. — Jo kaukaa Elsa nauroi hänelle ja lähemmäksi tultuaan sanoi:

— Mikset sinä niin moneen aikaan ole hakenut minua mukaasi?

— Sinähän et tahdo!

— Minäkö! Minun on ollut ikävä sinua.

Usein, vuosia myöhemmin, ollessaan jo Elsan kanssa naimisissa, ihmetteli Aapram itsekseen erikoisesti kahta seikkaa:

Ensiksikin, että miksi hänen osakseen oli sallittu Elsa, tuo pieni hento keijukainen, joka oli kivulloinen ja heikkorakenteinen, ei kyennyt edes verkoilla käymään, oli sairastellut jo pienestä pitäen, maannut vuoteen omana väliin viikkomääriä ja oli köyhä, kun suuria, komeita, terveitä ja rikkaitakin tyttöjä olisi hänen laiselleen ollut tulossa kuinka monta hyvänsä, ja toiseksi, miksi hän oli ihastunut alusta alkaen Elsaan, joka oli niin kiukkuinen ja oikukas — totta puhuen riitainen! — Erään kerran Vironmatkalla eräässä virolaisessa kortsissa eli kapakassa, Lonttovassa, toiset miehet humalan noustessa päihin häntä siitä moittivat ja suorastaan vaativat selitystä, mutta Hinun Aapram, vaitelias ja hidaspuheinen mies, ei ennättänyt seurata heidän nopeaan tulevia monia kysymyksiään eikä kyennyt vastaamaan mitään — eihän hän edes itselleen sitä ollut koskaan voinut selittää, vaikka joskus asiaa mietiskeli ja ihmetteli. Vanhin joukosta, Iso-Ville, koetteli parhaansa mukaan vastata Aapramin puolesta, koska oli sukulainen, Aapramin setä, ja puhui jotakin Aapramin lempeästä luonnonlaadusta ja sääliväisestä mielestä kaikkia kärsiviä ja kivulloisia kohtaan ja sallimuksesta, joka antaa ristin kullekin kannettavaksi, miellytti se sitten kantajaa tai ei. Aapram antoi miesten jutella ja tyynenä tuumi itsekseen: "Jos onni on risti, kantaa sen mielellään ja jos sallimus antaa sellaisen onnen, niin siunattu olkoon silloin sallimus!" —

Jo heti naimisiin mentyään ja vähän ennen sitäkin ja varsinkin sitten, kun Elsa ja hänen pikku muijansa niinkuin hän Elsaansa leikillä nimitti kotioloissa, alkoi yhä pahemmin sairastella, rupesi Aapram tosissaan miettimään keinoja, joilla parantaisi tulojaan, sillä kalastus tuotti vain sen, että he juuri ja juuri leivissä pysyivät. Ei jäänyt säästöön penniäkään lääkkeiden hankkimiseen, vielä vähemmän millä hommaisi rakkaan muija-parkansa mantereelle hakemaan parantajan apua. Hän tiesi vanhastaan, että se, jolla on jaala tai sitä isompi alus, hankkii purjehtimalla itselleen ja perheelleen paremman toimeentulon kuin kalastaja.

Aapram päätti rakentaa itselleen jaalan.

Se vei vuosia, mutta se oli ainoa keino.

Syksyllä, heti kalastuksen päätyttyä, alkoi hän käydä metsässä aamupimeästä iltapimeään hakkaamassa ja veistämässä jaalatarpeita: anturapuun, kaarijuurikkaita, polvia ynnä muuta. Hän veisteli kaikki valmiiksi metsässä, että olisivat keveämmät talvella vetää kelkalla kotiin. Naapurit olivat hänelle avuliaita. Joukko nuoria miehiä tarjoutui sahoineen talkoisiin sahaamaan metsässä kaikki laita- ja muut laudat. Lumen tultua vedettiin niinikään tavara talkoilla kotiin. Sama ilo jatkui keväällä jaalaa laidoitettaessa ja seuraavana keväänä kaaritettaessa, kantta tilkitessä ja muissa isommissa töissä. Kolmantena keväänä oli jaalan runko valmis veteen lykättäväksi. Päivän noususta on Aapram häärinyt sen ympärillä: laitellut tervatuista pintalaudoista liukkaan telakan jaalan juosta veteen ja kiertänyt ympäri kylää pyytämässä naapureita vielä kerran kerääntymään hänen jaalansa ympärille, lykkäämään sitä mereen. Kello läheni kahtatoista, jolloin mereenajon piti tapahtua.

Kaikki oli valmiina Aapramin puolesta.

Hän kävelee piippunysä suussa ja kädet housuntaskuissa ja ihailee jaalansa kauniita muotoja puolelta ja toiselta.

Kuin kulta ja uusi mahonki hohtivat sen tervatut honkalaidat.