REHTI-JAAKKO.

Kapteeni Marryatin kertomuksen mukaan nuorisolle mukaillut

Gustav Höcker

Suomensi A-a

Porvoossa, Werner Söderström, 1894,

Ensimmäinen luku.

Rehti-Jaakko, tämän kertomuksen sankari, syntyi ihmisten ilmoille eräässä laivassa, sellaisessa tavarain kuljetuslaivassa, joita on lukemattomia Thames-joella ja joita sanotaan lastiveneiksi. Semmoista lastivenettä Rehti-ukko kuljetti ollen vaimonsa kanssa sen ainoana laivaväkenä, ja siinä pienessä uiskentelevassa maailmassa vietti Jaakko aikaisimman lapsuutensa. Valitettavasti kyllä ei hänelle voinut jäädä suloisia muistoja siitä ajasta, sillä hänen äitinsä oli joutunut juoppouden orjaksi. Alussa hän vain silloin tällöin otti viinakulauksen vahvistukseksi kylmää ja joella vallitsevaa sumua vastaan, mutta vähitellen muuttui tulijuoma nautinnoksi, tottumus siihen himoksi ja viimein hän joi aamusta iltaan.

Rehti-ukko oli sangen taitava laivankuljettaja, mutta siinäpä koko hänen taitonsa olikin, häntä kun jo nuoruudesta asti oli opetettu yksistään siihen toimeen. Hänen ainoa nautintonsa oli piipunnysä, jota hän tuskin milloinkaan otti suustaan. Maalle hän meni ainoastaan silloin, kuin hänen oli jotakin ostettava. Hänen elämänsä viisaus oli muutamissa sananparsissa, jotka aina olivat hänellä lohdutuksena, milloin ei kaikki käynyt hänen mielensä mukaan. Eräs niistä kuului: "Ei itku hädästä päästä; kerran tehty ei parane." Sen lausuttuaan ei hän enää koko asiaa enää ajatellut. Jos häntä jokin asia pyrki suututtamaan, oli hänellä tapana sanoa: "hullu tyhjästä suuttuu", ja kuin hänelle sattui jotain vastusta, lohdutteli hän mieltään sanoilla: "jos neuvo pettää, niin toinen auttaa". Kun ukko muuten oli sangen harvapuheinen, painuivat ne lauseet sitä syvemmin pikku Jaakon mieleen, ja hän toisteli niitä hyvin usein hiljaa itsekseen.

Kuten jo on sanottu, oli laivankuljettajan yleinen sivistys kovin takapajulla. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta muutamia kirjaimia hän kuitenkin oli oppinut piirtämään, ja niille oli hän antanut kullekin oman eri merkityksensä.

"En taida lukea enkä kirjoittaa, poikaseni", sanoi hän Jaakolle, "soisin taitavani sen; mutta katsoppas tätä, tämä merkitsee viljanelikkoa."

Niin sanoen otti hän liitupalasen ja piirusti A-kirjaimen.

Samalla tavoin käytti hän monta muutakin kirjainta merkitäksensä joko siirappiastiaa, kahvisäkkiä, sillitynnyriä tai muuta tavaraa, joita hänellä oli laivassaan kuljetettavana.

Jaakko oli yhdentoista vanha eikä hänen tietonsa ja taitonsa olleet sen enempää laajenneet. Joen rannat olivat hänen maailmansa rajoina. Hän tosin näki puita ja taloja, vaan ei tietänyt edellisten kasvavan eikä jälkimäisiä rakennettavan. Sen sijaan tunsi hän tarkkaan joen syvät ja matalat paikat, tiesi joka paikan ja niemekkeen nimen sekä veden nousu- ja lasku-ajat. Lisäksi osasi hän ohjata laivaa, ja milloin häneltä puuttui voimia, oli hänellä apuna kokemuksensa, jonka oli saavuttanut alituisella harjoittamisella.

Heikon äidin väkevien juomain himo oli kahtena edellisenä vuotena tullut niin suureksi, että hän vain harvoin nousi vuoteeltansa. Eräänä lauantaina kulki laiva, hiiliä lastina, jokea ylös; kun oli vastatuuli, ei voitu enää ehtiä määräpaikkaan, vaan täytyi käydä ankkuriin. Ilta jo pimeni ja Rehti-ukko meni alas kajuuttaan, ja Jaakko jäi etukannelle, jossa hän tavallisesti vietti yöt, sateella pikku kojussa, joka oli ennen ollut koiran asuntona. Katsottuaan ankkuriköyttä aikoi hän juuri mennä levolle, kuin äkkiä kova huuto häntä peljätti ja hän samalla tunsi eriskummallisen savun käryä. Hetkisen kuluttua kuului jälleen samanlainen huuto ja Jaakko näki isänsä syöksevän ylös kajuutasta, hyppäävän mereen ja katoavan veteen. Tuska ja kauhu näyttivät saattaneen miehen siihen tekoon tai vieneen häneltä järjen, jotta hän ei osannut hallita itseänsä.

Kauhistunut poika riensi sille paikalle, josta isä oli kadonnut; vahvan virran tähden hän ei enää voinut huomata muuta kuin muutamia pikku aaltoja, jotka solisuttivat laivan sivua. Hetkisen aikaa oli hän ikäänkuin huumautuneena isän äkkiarvaamattomasta kuolemasta, kunnes äidin yhä heikommin kuuluvat hätähuudot ja savu hänet toinnuttivat.

Hänen rientäessänsä kajuuttaan, tunkeutui savu niin sakeana hänelle vastaan, että hänen täytyi palata, ett’ei tukehtuisi. Hän alkoi tehdä mitä varmaan enimmät lapset hänen sijassaan olisivat tehneet: hän laskihe istumaan ja alkoi katkerasti itkeä. Kuin hän vihdoin otti kädet silmiltään ja katseli ympärillensä, oli savu haihtunut ja kaikki oli hiljaa. Jaakko nousi ja astui alas kajuuttaan. Hän huusi äitiään, vaan ei saanut vastausta. Kajuutan lamppu paloi kyllin kirkkaasti ja valaisi joka nurkan. Jaakko ei huomannut missään palon merkkiäkään. Vapisevin äänin huusi hän uudestaan "äiti!" Ei nytkään vastausta ja Jaakko tuskin tohti pelosta hengittää. Viimein rohkasi hän mielensä ja lykkäsi vuoteen uutimet syrjään. Siinä oli poika raukalle kauhistuttava näky. Äidistä ei ollut muuta jäljellä kuin musta läjä, ja kuin hän tuskastuneena ojensi kätensä, tunsi hän öljyistä tuhkaa. Huudahtaen kauhusta hoiperteli hän taapäin, haparoi rappusia ylös ja vaipui tainnuksiin laivankannelle, jääden siihen moneksi tunniksi makaamaan.

Jaakon äiti oli saanut hirvittävän kuoleman, johon oli syynä hänen ylenmääräinen väkevien juomisensa. Semmoista kauheata kuolemaa sanotaan itsensäpolttamiseksi. Alkohooli, jonka juomari paloviinan mukana juo, muodostaa kaasuja, jotka leviävät yli koko ruumiin, syttyvät ja polttavat sen tuhkaksi.

Varmaankin hirveä näky, vaimon ruumiista leimuavat liekit, saattoi Rehti-ukon semmoiseen tuskaan ja kauhuun, että hän mielettömänä syöksyi sieltä ulos ja etsi kuolemansa laineista.

Toinen luku.

Oli jo kirkas päivä, kuin Jaakko heräsi horrostilastaan. Alussa hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta kuin hän sattui katsahtamaan avoimeen kajuutan oveen, muistuivat äkkiä edellisen illan kaikki kauhistuttavat tapaukset hänelle mieleen. Hän ei tohtinut mennä Rajuuttaan; voittamaton pelko ja kauhu pidätti häntä ikäänkuin vangittuna paikoillaan. Viimein tajusi hän olevansa yksinään laivalla, ypö yksinään maailmassa, ja kyynelvirta tulvi hänen silmistänsä. Joella vallitseva vilkas elämä saattoi hänet jälleen ajattelemaan ja miettimään tilaansa. Hän tiesi laivan olevan erään kauppiaan Drummondin oma, jonka laivaveistämöltä hän isänsä kanssa usein oli ottanut lastia, ja päätti nyt ohjata aluksensa sinne. Jaakko oli liian heikko hinaamaan ylös ankkuria, hän siis katkasi köyden ja sitoi sen jokeen jäävään päähän airon "poijuksi", helpommin löytääksensä paikan.

Puolessa tunnissa saapui hän herra Drummondin laivaveistämölle ja ensi kerran elämässään astui hän nyt maalle. Hänet neuvottiin asuinhuoneesen, jossa oli herra Drummond vaimoineen ja yhdeksänvuotisine tyttärineen. Pitkään aikaan ei Jaakko voinut nyyhkytyksiltä saada sanaakaan suustansa; vähitellen hän sitte tyyntyi sen verran, että voi kertoa surullisen historiansa.

"Hirmuista!" huudahtivat herra ja rouva Drummond ikäänkuin yhdestä suusta, kuin poika vaikeni. "Onko sinulla sukulaisia, poika parka?" kysyi rouva Drummond viimein, vähän toinnuttuaan kauhistuksestansa.

"Ei!" vastasi Jaakko.

"Mieti kuitenkin", sanoi herra Drummond, "ehkäpä sentään johtuu mieleesi joku sukulainen maalta."

"En ole tähän asti koskaan käynyt maalla."

"Käsitätkö myöskin, että olet orpo poika?" kysyi rouva Drummond sääliväisesti.

"En tiedä, mikä on orpo."

"Kun ei ole enää isää eikä äitiä", huomautti pikku tyttö.

"Niin, he ovat molemmat kuolleet", sanoi Jaakko itkien ja lisäsi sitte isän lauseen: "Ei itku hädästä päästä; kerran tehty ei parane".

"Mihin nyt aiot ryhtyä?" kysyi herra Drummond, vakavasti katsellen poikaa silmiin.

"En tiedä", vastasi Jaakko. "Mitäs joutavasta!"

"Mikä kummallinen poika", huomautti rouva Drummond. "Käsitätkö onnettomuutesi koko suuruuden, hyvä lapsi?"

"Jos neuvo pettää, niin toinen auttaa", vastasi Jaakko, pyyhkien pois kyyneleet silmistänsä, vaikka niitä kuitenkin yhä uudestaan herui.

"Nuo ovat todellakin kummallisia lauseita pojan suussa, vaan hän näyttää kuitenkin vilpittömästi heitä surevan", sanoi herra Drummond. "Osaatko lukea ja kirjoittaa?"

"En", vastasi Jaakko, "vaan soisin kyllä osaavani."

"No, saadaan nähdä, mitä sopii tehdä, poikaseni."

"Minä tiedän, mitä pitää tehdä", vastasi Jaakko. "Pitää lähettää väkeä joelle noutamaan ankkuri köysineen, ennenkuin poiju leikataan poikki."

"Olet oikeassa, poikanen, se pitää heti tehdä."

Rouva Drummond käski tyttärensä viedä pojan kyökkiin, jossa piika antoi hänelle syödä, sillä vaikka suru ja murhekin ahdistivat häntä, oli hänen kuitenkin kovin nälkä, hän kun ei edellisestä päivästä asti ollut nauttinut palaakaan.

Toistaiseksi jäi orpo Jaakko herra Drummondin perheesen ja ihan ensiksi hankittiin hänelle uusi puku, sillä hänen vaatteensa olivat sangen likaiset ja ryvettyneet. Sinä päivänä, jolloin hän sai uudet vaatteet, täytyi hänen syödä samassa pöydässä Drummondin perheen kanssa. Tottumaton kun oli liikkumaan niin hienossa seurassa ja tuskin ollenkaan tiesi, miten pöytäveistä ja kahvelia pidellään, käyttäytyi Jaakko syödessänsä niin kömpelösti, että Saara, talon pikku tytär, monta kertaa purskahti nauruun. Ensi kerran elämässään tunsi Jaakko mielensä tuskallisesti masentuvan ja häpeästä hän viimein tillahti itkemään.

"En enää naura sinua", sanoi Saara ja ikäänkuin anteeksi pyytääksensä silitti hänen poskeaan, "mutta sinun pitää myöskin lakata itkemästä."

"En, en itkekään enää", vastasi Jaakko iloisesti ja lupasi kiitollisena tytön ystävällisyydestä vuolla hänelle puupalasesta pienen veneen.

"Pojalla on hyvä ja kiitollinen sydän", kuiskasi herra Drummond rouvalleen, "ja hän kyllä ansaitsee, että me pidämme huolta hänestä."

Herra Drummond pitikin sanansa. Hänen asuinpaikkansa Breatfordin lähellä oli laitos, jossa köyhät lapset saivat asunnon, ylläpidon ja opetusta, ja siihen laitokseen pantiin Jaakkokin. Siellä oli kaksi opettajaa, joista toinen oli nimeltä Dobs, vaan joka sangen mielellään salli itseään kutsuttavan Domine Dobiensiksi, syystä että oli paljon oppinut ja erittäinkin etevä latinankielen tuntija. Hän oli vanhanpuolinen pitkä ja hoikka mies ja hänen tavattoman suuri nenänsä oli aina vallattomien poikain pilkan esineenä. Välistä hän vaipui syviin mietelmiin, muistellen silloin vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten elämää tai mietti hän mieliaineensa, matematiikan selvittämättömiä kysymyksiä, ja unhotti silloin kokonaan sekä koulun että oppilaat, jotka käyttivät hänen hajamielisyyttänsä kaikenlaiseen vallattomuuteen. Muuten oli hän lapsellisen hyväsydämminen mies, jota ei juuri voitu sanoa herra Knappsista, nuoresta alaopettajasta, sillä hän oli puolueellinen ja raakamainen luonnoltaan; sentähden oppivatkin pojat häneltä sangen vähän.

Kun Jaakolle oli määrätty istuinpaikka koulussa ja hän oli istahtanut siihen viimeisen penkin alapäähän, kutsui herra Knapps hänet Dominen läsnäollessa esiin.

"Osaatko lukea?" kysyi opettaja.

"En", oli vastaus, "vaan soisin osaavani."

"Hyvä, Rehti-Jaakko, toivosi kyllä vielä käy toteen", sanoi Domine.
"Tunnetko aakkoset?"

"Mitä ne ovat?° kysyi Jaakko.

"Herra Knapps ne kyllä opettaa sinulle", sanoi Domine ja neuvoi Jaakkoa kuuntelemaan tarkkaan.

"Mikä tämä on, poika?" alotti herra Knapps, osoittaen A:ta.

Jaakko katseli tarkkaan kirjainta, joka näytti hänestä niin tutulta, sillä se oli niin hänen isänsä merkkien näköinen.

"No, mikä se on?° toisti herra Knapps.

"Nelikko viljaa", vastasi Jaakko.

"Nelikko viljaako? Olethan sinä narri. Se on A-kirjain."

"Ei, se on nelikko viljaa", väitti Jaakko. "Isäni on itse sanonut minulle niin."

"Sitte oli isäsi yhtä taitamaton kuin sinäkin", lausui herra Knapps.

"Minun isäni ei ollut mikään narri", vastusti Jaakko. "Hän tiesi tarkkaan, mikä on viljanelikko, ja minä tiedän sen myöskin."

"Mutta minä sanon sinulle, että se on A-kirjain!" liuskasi opettaja vihaisesti.

"Mutta se on viljanelikko", vastusti Jaakko sitkeästi.

"Tuolle pojalle ei voi mitään", sanoi herra Knapps, kääntyen kiukusta säihkyvin silmin Dominen puoleen, jonka läsnäollessa hän ei tohtinut lyödä taitamatonta oppilasta. "Valehteleehan hän jo oppiessaan A:ta. Mitäpä hän sitte tehneekään, kuin tulee toisten vuoro?"

"Jaakko", sanoi Domine, "luuletko, taitamaton kun olet, voivasi opettaa toisia? Etkö tiedä, että olet täällä oppimassa?"

"Mutta isäni sanoi sen merkitsevän vilja-nelikkoa."

"Isäsi ehkä käytti sitä kirjainta merkitäksensä sitä", vastasi Domine levollisesti, "mutta täällä pitää sinun unhottaa, mitä olet oppinut isältäsi, ja alottaa uudestaan. Tämän kirjaimen nimi on A, Jaakko, eikä se merkitse mitään muuta. Mitä herra Knapps sanoo, pitää sinun uskoman, sillä hän on opettajasi. Istu nyt paikallesi ja seuraa tarkkaan."

Jaakko otti vaarin varoituksesta, oppi pian aakkoset, edistyi nopeasti ja saavutti siten Dominen suosion. Kun hän laivalla oli tottunut olemaan avojaloin, olivat kengät hänelle haitaksi ja hänellä oli sentähden tapana opetustunneilla riisua ne ja panna penkin alle. Sen hänen kumppaninsa pian huomasivat ja eräänä päivänä, kun kengät taasen olivat poissa jalasta, lykkäsivät hänen sivukumppaninsa jaloillaan ne etemmäksi, kunnes ne vähitellen joutuivat lähelle Dominen pulpettia. Jaakko kaipasi kenkiänsä ja huomasi kumppanien aikovan pitää häntä pilkkanansa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan otti huomioon, miten Dominen lähellä istuva poika otti toisen kengän maasta ja varovasti pisti sen Dominen taskuun, hänen ollessaan vaipuneena syvämielisiin mietteihinsä. Kohta sen jälkeen nousi sama poika, lähestyi herra Knappsia ja pisti huomaamatta toisen kengän hänen taskuunsa kysyessään häneltä jotakin, ja meni sitte paikallensa salaperäisesti nauraen. Tunnin loputtua riensivät pojat meluten ulos pihalle. Mutta Jaakko ei liikahtanut paikaltaan. Molemmat opettajat aikoivat myöskin mennä kouluhuoneesta, kun huomasivat Jaakon.

"Pitäähän sinunkin mennä pihalle virkistymään, Jaakko", sanoi Domine.
"Minkä tähden sinä istut etkä seuraa toisia?"

"Kun minulla ei ole kenkiä."

"Missä sitte kenkäsi ovat?"

"Toinen on teidän taskussanne ja toinen herra Knappsin", selitti Jaakko.

Molemmat opettajat pistivät kätensä taskuun ja vetivät kumpikin esiin kengän.

"Kuka on tohtinut tämän tehdä?" kysyi Domine, "Puhu, Jaakko!"

"Suuri, punatukkainen, teirenpilkullinen poika", vastasi Jaakko.

"Ahaa, hän tarkoittaa Barnabasta!" lausui Domine ja käski herra
Knappsin soittamaan pojat sisään.

Pojat tulivat ja Jaakko näytti rikoksentekijän. Barnabas koetti valhetella, mutta kun hän oli ottanut Jaakon vielä sangen uudennäköiset kengännauhat ja sitonut ne omiin huonoihin ja kuluneihin kenkiinsä, tuli hänen rikoksensa pian selville.

Domine otti rikkojan niskasta kiinni ja antoi hänelle aimo selkäsaunan sekä meni sitte pois alaopettajan kanssa.

Kun pojat jäivät yksin, pyyhki Barnabas, joka oli rangaistessa parkunut surkeasti, kyyneleensä ja sanoi Jaakolle:

"Tuleppas nyt pihalle, mestari Tuhkimus, niin saan voidella selkärunkoasi." Ja hän puristi nyrkkiään Jaakon nenän alla.

"Ei itku hädästä päästä", vastasi Jaakko, tajuamatta sitä uhkausta. Ei hän myöskään olisi suonut Barnabaalle rangaistusta. "Kerran tehty ei parane. Koskiko sinuun hyvin kovasti?"

Barnabas oikein kuohui vihasta, sillä hän otti Jaakon puheen pilkaksi ja vahingoniloksi.

"Mitäs joutavasta!" koetti Jaakko häntä rauhoittaa. "Parempi onni toiste."

Ihan vihan vimmoissaan pudisti Barnabas nyrkkiänsä ja vaati Jaakkoa pihalle. Kun Jaakko tällä välin oli jälleen saanut kengät jalkaansa, ei enää ollutkaan syytä jäädä huoneesen; hän siis seurasi vihollistansa ulos.

"Tulepas tänne, vesihiiri, sinä tuhkaläjän sikiö!" huusi Barnabas, ojentaen hänelle kätensä. Jaakko, pitäen sitä sovinnon merkkinä, tarttui käteen ja aikoi sydämmellisesti sitä pudistaa, kun hän äkkiä sai korvapuustin oikealle poskellensa ja heti sen perästä vasemmallekin. Suuttuneena maksoi hän saadut lyönnit runsaalla mitalla, jonka jälkeen hänen vastustajansa nyrkeillään rupesi häntä ruhjomaan niin, että hänen päänsä tuli täyteen kuhmuja.

"Mitäs joutavasta, lyö tarkkaan!" kehoitti eräs kumppaneista, ja siitä isänsä lauseesta rohkaistuen ryhtyi Jaakko uudestaan taisteluun. Hän ahdisti Barnabasta aimo sysäyksillä, vaan kaatui viimein maahan, kun oli tottumattomampi painimiseen.

"Toiste parempi onni", sanoi Jaakko noustessaan kylmäkiskoisesti, hyökkäsi Barnabaan kimppuun ja rupesi niin takomaan häntä nyrkeillään, että suuri poika kaatui.

"Kerran tehty ei parane", lausui Jaakko kääntyen pois.

Barnabas vietiin sisään, jossa hän pian tointui. Oikeastaan oli Dominella tapana, kun kaksi poikaa tappeli, rangaista molempia. Mutta kun todistettiin, että Barnabas oli ollut hyökkääjänä ja tahtonut kostaa Jaakolle saamaansa selkäsaunaa, teki Domine tällä kertaa poikkeuksen tavallisesta säännöstään. Toisilta kumppaneiltaan saavutti Jaakko tavattomalla väkevyydellään ja sukkeluudellaan sangen suuren kunnioituksen. Ei kukaan tohtinut häntä soimata, ja Tuhkimus-nimeä, joksi Barnabas oli häntä äitinsä kuoleman johdosta haukkunut, ei sen koommin kuultu lausuttavan.

Kolmas luku.

Opittuaan aakkoset edistyi Jaakko sangen nopeasti. Kuitenkin hänen eriskummallinen tapansa käsittää kaikki esineet entisen ahtaan näköpiirinsä mukaan tuotti hänelle vieläkin vaikeuksia. Herra Knapps sentähden valitti hänestä melkein joka päivä, hän kun luuli sitä uppiniskaisuudeksi, vaikka ei niin lainkaan ollut, sillä Jaakolla oli päinvastoin mitä palavin halu oppimaan. Tavatessaan esimerkiksi jonkin sanan, muisteli hän aina toista sanaa, jonka oli ennen kuullut yhteydessä sen kanssa, ja kun herra Knapps piti sitä vallattomuutena ja valitti Dominelle, sai Jaakko siitä usein rangaistusta.

"Sinulla on terävä pää, Rehti-Jaakko", sanoi hän eräällä koulutunnilla pojalle, "mistä syystä sitte aina vastaat ihan päin mäntyyn. Olepas nyt tarkka! Mikä on tämä sana?" Hän kirjoitti taululle "K-o-r-v-a".

"Korvapuusti", vastasi Jaakko muistellen kuritusta, jonka oli saanut isältään, kuin oli tehnyt tyhmyyksiä.

"Ei, Jaakko, se on vaan korva", opetti Domine. "Puusti ei kuulu siihen.
No, jatketaan, Jaakko, mikä on tämä sana: K-o-i-r-a?"

"Koirankoppi", sanoi Jaakko, sillä nyt muistui hänelle entinen makuupaikkansa laivalla mieleen.

"Koira se on ilman koppia", oikasi Domine äkäisesti.

"Ota nyt vaari, Jaakko, ett'ei vallattomuutesi kolmatta kertaa pääse ilmi. Lue tarkkaan: H-a-t-t-u?"

"Karvalakki", tokasi Jaakko, joka jo luuli näkevänsä vanhan päänpeitteensä.

"Vai niin!" sanoi Domine luoden ankaran katseen poikaan. "Kun nyt kirjoitan K-a-l-a, on se varmaankin silli, eikö niin?"

"Niin", toisti Jaakko viattomasti, iloissaan että opettaja oli yhtä mieltä hänen kanssansa.

"No, mikä on s-e-l-k-ä sinun opetustapasi mukaan?" kysyi Domine edelleen.

"Selkä", vastasi Jaakko ihan oikein.

"Ei, poikaseni, vaan se on 'selkäsauna' ja sitä saatkin nyt oikein 'runtta mitalla', sillä sen olet rehellisesti ansainnut."

Pitkittä mutkitta teki Domine totta uhkauksestaan, ja Jaakko sai herra
Knappsin suureksi iloksi hyvän löylytyksen.

Saatuaan kokea, mihin semmoiset ajatusyhdistykset voivat viedä, jätti hän kaikki vanhat muistot sikseen ja edistyi erittäin hyvin opinnoissansa. Domine sanoi häntä pian koulun ahkerimmaksi oppilaaksi ja otti hänet usein iltaisin lukuhuoneesensa, opettaakseen hänelle latinaa, jota kunniaa ei tapahtunut kenellekään muulle koulun oppilaalle. Jaakko siitä erinomaisesti iloitsi, ja mitä enemmän hän tutustui latinalaiseen kielioppiin, sitä enemmän hän siitä salaisesti ylpeili, vaikk'ei hän milloinkaan ollut itserakas eikä turhamainen. Hänen kumppaninsa häntä vihasivat, mutta pelkäsivät häntä myöskin ja kyllä pitivät varansa tehdä hänelle pahaa, kun olivat oppineet tuntemaan hänen rohkeuttansa ja hän paitsi sitä oli Dominen suosikki. Suoraan ei kukaan tohtinut hyökätä hänen kimppuunsa, mutta salaisesti päättivät kumppanit kavaluudella saattaa häntä Dominen epäsuosioon. Paha kyllä rupesi herra Knappskin heille avuksi, hän kun myöskin kovasti vihasi Jaakkoa. Punatukkainen Barnabas, Jaakon verivihollinen, oli taitava irvikuvain piirustaja, ja sen tiesivät kaikki paitsi Domine. Jaakon suhteen oli hän jo osoittanut taitavuuttansa piirustamalla hänen äitiraukkansa palamisen, miten liekit tunkeusivat ulos hänen suustansa. Barnabas näytti hävyttömän kuvan herra Knappsille, joka sitä suuresti kiitti ja pani talteen pulpettiinsa. Rohkaistuna velvollisuuksistaan huolimattoman apuopettajan kiitoksesta piirusti Barnabas monta irvikuvaa Dominesta, joissa hänen suuri nenänsä aina oli huomattavimmin kuvattuna. Hän näytti piirustukset herra Knappsille ja sanoi niitä Jaakon tekemiksi. Apuopettaja huomasi varsin hyvin pojan ilkeän tarkoituksen ja säästi nekin piirustukset pulpetissansa, näytettyään niitä muille pojille ja sanottuaan niiden olevan Jaakon tekemiä. Mutta ei siinä kylliksi; sattumuskin tuli heille vielä avuksi. Kun Jaakko kerran oli Dominen luona lukemassa latinan kielioppia, sammui lamppu äkkiä öljyn puutteesta. Domine läksi viemään lamppua ulos palvelijalle täytettäväksi, mutta ei osannut pimeässä suoraan ovelle, vaan löi päänsä kaappiin. Kun sitä ei ollut kukaan muu näkemässä kuin Jaakko ja herra Knapps, joka myöskin oli huoneessa, sai apuopettaja siitä kauan halutun todistuksen häntä vastaan. Hän kertoi kohtauksen Barnahaalle, lisäten, ett’ei häntä ensinkään kummastuttaisi, jos Jaakko sen johdosta kyhäilisi irvikuvan opettajastaan. Barnabas tietysti ymmärsi yskän ja jo samana päivänä oli se piirustus muiden joukossa apuopettajan pulpetissa. Päästäksensä tarkoituksensa perille puhui herra Knapps kerran Dominen kanssa Jaakosta kiittäen hänen erinomaista taipumustansa piirustukseen. Domine sekä iloitsi että kummasteli sitä suosikkinsa taipumusta, josta hänellä ei siihen asti ollut vihiäkään.

"Minä olen kuullut sinulla olevan taipumusta piirustukseen", sanoi hän muutamana päivänä myöhemmin Jaakolle.

"Sitä ei kukaan ole vielä sanonut minulle", vastasi Jaakko kummastuen.

"Hyvä on olla häveliäs ja vaatimaton", sanoi Domine, "mutta ei saa olla semmoinen siinä määrässä, että totuus ei tule ilmi. Muista se, Jaakko."

Poika oli vaiti, sillä hän ei tietänyt tehneensä mitään pahaa. Mutta illalla pyysi hän Dominelta lainaksi lyijykynää koettaaksensa vähän piirustaa. Hän harjoitti niin ahkerasti tätä uutta taidetta, että jo parin päivän kuluttua voi näyttää Dominelle muutamia piirustuksia. "Poika piirustaa todellakin oikein sievästi", sanoi yliopettaja herra Knappsille.

"Minkähän tähden hän tähän asti lienee salannut taitoansa?" kysyi apuopettaja.

"Varmaankin häveliäisyydestä tai itseensäluottamisen puutteesta", arveli Domine. "Avukin voi välistä muuttua viaksi."

Saattaaksensa aikeensa kypsymään otti Barnabas salaa Jaakon Kornelius Nepoksen, jota tämä samaan aikaan luki. Puhtaalle alkulehdelle, johon Jaakko oli kirjoittanut nimensä, piirusti Barnabas irvikuvan, jossa taasen oli kuvattuna Domine suurine nenineen, ja sitte hän Jaakon nimen jälkeen kirjoitti, jäljitellen hänen käsialaansa, sanan fecit, joka merkitsee: on tämän tehnyt, niin että kirjoitus kokonaan kuului: Jaakko Rehti fecit. Revittyään sen lehden irti antoi hän sen herra Knappsille, joka pani sen entiseen kokoelmaansa.

Nyt oli juoni valmis ja pian oli asia selviävä. Herra Knapps alotti siten, että valitti Dominelle Jaakon piirustavan irvikuvia kumppaneistansa.

"Onko se tosi, Jaakko?" kysyi Domine pojalta.

"Ei", vastasi Jaakko.

"Olethan myöskin valehdellut, kun eitit osaavasi ollenkaan piirustaa", intti apuopettaja.

Siihen näkyi asia päättyneen. Mutta muutamia päiviä myöhemmin kertoi herra Knapps Dominelle arveluttavamman asian. Hän sanoi Jaakon ei tyytyvän kumppaniensa pilkkaamiseen, vaan hän on piirustanut irvikuvia jopa Dominesta itsestäänkin.

Domine ei ollut sitä uskoa, sillä hän piti semmoista menettelyä Jaakon puolelta ihan mahdottomana; mutta herra Knapps sanoi voivansa todistaa sanansa ja kuvaili samalla syytettyä sangen kavalaksi pojaksi, joka hyvin osasi salata todellisen luonteensa teeskentelemisen varjolla.

Kuin Domine seuraavana aamuna apuopettajan kanssa tuli kouluhuoneesen, oli hän erittäin totisen näköinen, josta kaikki oppilaat heti huomasivat jotakin tapahtuneen. Ei kukaan kuitenkaan voinut katsoa häntä levollisemmin silmiin kuin Jaakko, jolla oli omatunto puhtaana.

"Jaakko Rehti, astu esiin!" alotti Domine kovin ankaralla äänellä. —
Enemmän uteliaana kuin peljästyneenä totteli Jaakko käskyä.

"Herra Knapps syyttää sinua irvikuvien piirustuksesta ja sanoo sinun tehneen minut, opettajasi, pilkkasi esineeksi. Ken hyvänsä, joka sillä tavoin osoittaa epäkunnioitustaan opettajaansa kohtaan, ansaitsee rangaistusta, vaan sinuun katsoen on asia vielä pahempi. Sinä et ole yksistään rikkonut sitä kunnioitusta, jota olet velvollinen osoittamaan opettajallesi, vaan sinä olet myöskin halvalla kiittämättömyydellä palkinnut erityisen hyvyyden, jota aina niin runsain määrin olen sinulle osoittanut. Vastaa nyt, Jaakko, tunnustatko olevasi syypää vai et?"

"Minä olen viaton", vastasi Jaakko vakavasti.

"Hän väittää siis olevansa viaton, herra Knapps, todistakaa hänet syylliseksi."

Apuopettaja avasi pulpettinsa ja otti sieltä piirustukset.

"Nämä piirustukset", sanoi hän Dominelle, "olen saanut eri pojilta, ja he ovat sanoneet niiden lähteneen Rehti-Jaakon kynästä. Alussa en ollut uskoa häntä niiden tekijäksi, mutta tarkemmin katsoen huomaa selvästi niiden olevan yhden tekemiä ja ihan toistensa kaltaiset."

"Todellakin, sitä ei voi kieltää", myönsi Domine, tarkkaan katseltuaan eri lehtiä, "ja kaikki kuvaavat muka minua, ei voi kieltää niiden yhdennäköisyyttä."

"Tässä on piirustus", jatkoi herra Knapps syytöstänsä, "joka on kieltämättömänä todistuksena, että Jaakko on niiden tekijä. Te olette tässä kuvattuna naurettavassa tilassa. Huomaattehan sen kuvaavan tapausta, jonka ainoastaan Jaakko ja minä näimme. Ken muu kuin Jaakko voisi tietää, että te, kun eräänä iltana lamppunne sammui, löitte päänne seinään?"

"Se on päivän selvä", myönsi Domine katsellen lehteä.

"Tässä on vielä toinenkin todistus", puhui herra Knapps, taasen näyttäen piirustuksen Dominelle. "Tämäkin kuvaa teitä ja onpa siinä Jaakon oma nimikin alla. Kuin sattumalta avasin hänen Kornelius Nepoksensa, huomasin verholehden poisrevityksi ja myöhemmin sain sen, tämä kuva siihen piirustettuna. Huomatkaa, miten hyvin reunat sopivat yhteen."

"Niin on, kuin sanotte; minä huomaan sen suureksi mielipahakseni. Jaakko, sinusta on todistettu, että olet käyttäynyt kiittämättömästi ja kavalasti opettajaasi kohtaan. Herra Knapps, huutakaa palvelija rankaisemaan kiittämätöntä poikaa."

"Rangaistaanko minua kuulematta ensin puolustustani?" intti Jaakko.
"Enkö saa puolustaa itseäni?"

"Sen kieltäminen olisi vääryyttä sinua kohtaan", vastasi Domine. "Mutta mitä voit sanoa puolustukseksesi?

"Tahtoisin ensiksi itse nähdä piirustukset", sanoi Jaakko.

Äänettä antoi Domine ne hänelle.

Katsellessaan niitä huomasi Jaakko heti niiden kaikkien olevan Barnabaan tekemiä. Alussa oli hän joutunut ihan hämilleen niin törkeistä syytöksistä. Mutta kun hän tunsi niiden synnyn ja käsitti paulan, joka oli asetettu hänelle turmioksi, palasi hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa.

"Nämä piirustukset eivät ole minun, vaan Barnabaan tekemät", lausui hän päättävästi. "Minä en ole koskaan harjoittanut irvikuvien piirustamista. Olkaa hyvä, kysykää herra Knappsilta, keneltä ja mihin aikaan hän on saanut nämä piirustukset."

"Minä olen saanut ne eri päivinä tämän kuukauden kuluessa", vastasi apuopettaja Dominen kysymykseen ja mainitsi vielä monta poikaa, joilta sanoi saaneensa niitä, Barnabaasta sitä vastoin hän ei maininnut sanaakaan.

"Eikö Barnabas ole antanut teille ainoatakaan niistä, herra Knapps?" kysyi Jaakko.

"Ei", kuului apuopettajan vastaus.

"Samana päivänä, kuin lahjoititte minulle Kornelius Nepoksen", sanoi Jaakko, kääntyen Dominen puoleen, "kirjoitin siihen nimeni. Mutta fecit ja kuva eivät ole minun piirtämiäni. En tiedä sanoa, miten ne ovat syntyneet siihen ja kuka on repinyt lehden pois kirjasta."

"Toivoisin kaikesta sydämmestäni, että olisit viaton", sanoi Domine, "mutta tuolla et ole vielä todistanut mitään."

"Ehkä muistatte", kysyi Jaakko, "minä päivänä pyysin teiltä lyijykynää?
Eikö se ollut lauantaina?"

"Oli, oli viime lauantaina", myönsi Domine.

"Hyvä. Mutta eikö herra Knapps jo sen edellisenä päivänä sanonut minun osaavan piirustaa?"

"Todellakin, ja sinä eitit sen, Jaakko."

"No, sittehän sanokoon myöskin herra Knapps syyn, miksikä hän ei jo sitä ennen näyttänyt teille irvikuvia, joita hän jo koko kuukauden sanoo kooneensa."

"Se on tärkeä kysymys", lausui Domine. "Vastatkaa, herra Knapps, minkätähden te koko kuukauden piditte piirustukset salassa?"

"Tahdoin koota niin paljon todistuksia kuin mahdollista", selitti apuopettaja.

"Siinä sen kuulet, Jaakko."

"Kyllä", vastasi Jaakko. "Mutta tahtoisin vielä tehdä yhden kysymyksen. Oletteko milloinkaan kuullut minun puhuvan äiti-raukastani muuten kuin hellyydellä ja surulla?"

"En, Jaakko. Sinä olet aina puhunut hänestä kuten lapsen sopii."

"Ehkä olisitte hyvä ja huutaisitte esiin John Williamsin?"

"John Williams, astu esiin!"

"Etkö ole kertonut minulle, Williams", kääntyi Jaakko huudetun puoleen, "että Barnabas on piirustanut äitini, liekit ulkona suusta?"

John Williams myönsi sen ja Jaakon valtasi vieläkin suru niin, että hän purskahti itkuun, kuin muisteli äitinsä surkeaa loppua. Hän kuitenkin kohta tyyntyi ja jatkoi, kääntyen Dominen puoleen:

"Jos uskottekin minun sitä kunnioitusta, jota olen teille velvollinen osoittamaan, unhottaneen niin suuresti, että piirustaisin irvikuvia teistä, niin ette toki uskone minun pilkanneeni omaa äitiäni tämmöisellä kuvalla, jonka selvästi huomaa olevan samaa tekoa kuin muutkin."

Niin sanoen ojensi hän Dominelle kuvan, jonka herra Knapps oli unhottanut erottaa toisista.

Apuopettaja kävi kalmankalpeaksi.

Ääneti tarkasti Domine kuvaa.

"Keneltä saitte tämän kuvan?" kysyi hän viimein herra Knappsilta.

"Barnabaalta", tunnusti hän ensi hämmästyksessä.

"Ja kuitenkin sanoitte äsken, ett'ei Barnabas ole antanut teille ainoatakaan näistä piirustuksista! Siinä puhutte ristiin, herra Knapps. Jaakko ei ole piirustanut äitiänsä, se on varmaa. Ja kuitenkin on tämä piirustus samaa käsialaa kuin muutkin. Siis eivät nekään voi olla Rehti-Jaakon tekemiä. Barnabas! Oletko antanut nämä piirustukset herra Knappsille? Keneltä olet saanut ne? Puhu totta!"

Vuorotellen punastuen ja kalveten tunnusti Barnabas itse piirustaneensa kuvat.

Sitte kääntyi Domine toisten poikain puoleen, ja tarttuen keppiinsä ja uhkaavasti nostaen sitä kysyi kovalla äänellä:

"Herra Knapps sanoo saaneensa piirustukset teiltä. Keneltä olette te saaneet ne? Vastatkaa!"

"Barnabaalta!" vastasivat peljästyneet pojat yhtaikaa.

"Ja sinä Barnabas", jatkoi Domine, "keneltä olet sinä sitte saanut ne?"

Barnabas oli ääneti, silmät maahan luotuina.

"Vastaa!" ärjäsi Domine niin, että Barnabas pelosta lyhähti päätänsä pienemmäksi. "Oletko itse piirustanut nämä kuvat? Oletko vai etkö?"

Barnabas lankesi polvilleen ja tunnusti koko totuuden. Dominen suuttumus oli rajaton.

Hän piti molemmille rikoksellisille pitkän nuhdesaarnan, ja käski palvelijan antamaan Barnabaalle aika selkäsaunan. Vielä samana päivänä ilmoitti hän asian koulun johtokunnalle, jonka toimesta Barnabas ajettiin pois koulusta ja herra Knappskin erotettiin opettajanvirastaan.

Toisille oppilaille teroitti Domine mieleen, että totuus ja viattomuus aina pääsevät voitolle, kuten nytkin, ja että ilkeiden ihmisten vehkeet, olkootpa kuinka viekkaasti hyvänsä suunnitellut, kuitenkin aina tulevat ilmi ja löytävät tuomarinsa.

Siitä päivästä saavutti Jaakko vielä runsaammassa määrin Dominen suosion ja rakkauden, ja kumppanitkin häntä kunnioittivat.

Neljäs luku.

Nuori ystävämme oli nyt täyttänyt neljätoista vuotta ja ollut kolme vuotta opetuslaitoksessa sekä käyttänyt hyvin sen ajan oppiaksensa jotakin kunnollista. Hänen tuli nyt valita elämänsä ura ja kun hänellä yhä kyti rakkaus veteen, hän kun oli vesillä syntynytkin, päätti herra Drummond, jonka luona Jaakko aika-ajoin kävi ja joka kuulusteli hänen edistystänsä ja taipumustansa, panna hänet tavarain-kuljetuslaivalle laivurin oppiin. Jaakko siis heitti jäähyväset koululle ja hyvälle Dominelle.

"Rakas poikani", sanoi silloin Domine, "sinä olet oppinut täällä paljon ja moni ehkä sanoo oppiasi ihan arvottomaksi sinulle, sitä kun ei tarvita sillä uralla, jonka herra Drummondin suostumuksella olet valinnut. Mutta muista, Jaakko, ei kukaan voi oppia liian paljoa, ja olisipa suuri onni, jos kullakin olisi enempi tietoja, kuin välttämättömästi on tarpeellista kuhunkin eri ammattiin, sillä tiedot eivät yksistään kehitä ymmärrystä, vaan myöskin jalostuttavat sydämmen, ja silloin olisi paljon vähempi raakaluontoisia ihmisiä maailmassa. Mutta vältä kopeilemista taidollasi, sillä sen kautta vain hankit itsellesi vihamiehiä. Harjoita opintoja edelleenkin, vaan älä niiden tähden laiminlyö velvollisuuksiasi. Pidä tietojasi salaisena aarteena, joka ehkä kerran vielä tuottaa sinulle korkoja. Ole ahkera, Jaakko, pelkää Jumalaa ja tee aina mikä on oikein."

Sillä hyvää tarkoittavalla varoituksella jätti Domine oppilaansa hyvästi ja Jaakko palasi toistaiseksi herra Drummondin luokse. Nyt tuli hän sinne, sydän täynnä ihan toisenlaisia tunteita kuin ensi kerralla, sillä hän ei enää ollut samanlainen villi kuin silloin, ilman mitään kasvatusta ja yksinkertaisintakin käsitystä.

Rouva Drummond oli perin kummastuksissaan siitä hyvään päin muutoksesta, joka oli tapahtunut Jaakossa, ja Saara oli tuskin enää tuntea häntä; oli hänkin, kuten Jaakko itsekseen arveli, melkoisesti muuttunut ja kasvanut. Saaran ystävälliset tunteet Jaakkoa kohtaan vaan olivat muuttumattomat.

Herra Drummond kirjoitutti Jaakon laivurinoppilaaksi. Hänellä oli nyt seitsenvuotinen oppiaika ja kun se oli loppunut, oli hänellä oikeus päästä laivan kapteeniksi. Oli päätetty, että Jaakko pääsisi oppiin eräälle herra Drummondin "Polly"-nimiselle tavarain-kuljetuslaivalle ja eräänä päivänä vei hänet herra Drummond sinne edeltäkäsin hiukan tutustumaan tulevan esimiehensä kanssa.

"Tässä on Marables, Polly-laivan kuljettaja", sanoi herra Drummond, osoittaen hartiakasta, hyvännäköistä miestä. "Marables", sanoi hän kääntyen laivurin puoleen, "tämä poika on kirjoitettu laivurinoppilaaksi Polly-laivaan, kuten jo ennen olen teille kertonut. Toivon teidän kohtelevanne häntä ystävällisesti. Hänen hyvästä käytöksestään olen varma."

"Uskon kyllä tulevamme hyvin toimeen keskenämme", vastasi Marables, ojentaen Jaakolle leveän kouransa. Annettuaan vielä muutamia käskyjä palasi herra Drummond maalle ja Jaakko jäi tulevan esimiehensä ja opettajansa luokse tarkemmin katsellaksensa laivaa. Se oli yksimastoinen, perällä suuri kajuutta ja etupuolella koju.

"Tuossa on sinun makuupaikkasi", sanoi Marables, osoittaen kojua, "toinen mies ja minä makaamme kajuutassa."

"Onko täällä vielä toinenkin mies?" kysyi Jaakko.

"On", vastasi Marables, "mutta en toivoisi häntä olevan, vaan että olisin täällä kahden kesken sinun kanssasi."

"Saanko nähdä kajuutankin?"

"Et tällä kertaa; se on lukossa. Toisella miehellä on avain."

Jaakon tarkastellessa laivankantta saapui Marableen kumppani, suuri, roteva, hieman kierosilmäinen mies.

"Tässä on poika, joka on kirjoitettu oppilaaksi laivan kirjoihin", sanoi Marables tulijalle. Sitte kääntyi hän Jaakon puoleen: "Tämä tässä on Fleming."

"Vai niin?" sanoi Fleming tutkivasti tarkastellen tulokasta ja luoden häneen terävän katseen. "Sinä siis olet meille kumppanina. No, poika, teet viisaasti, jos pidät vaan huolta itsestäsi etkä ollenkaan meistä. Sillä jos vaan huomaan sinun pitävän silmäsi auki sulkematta suutasi, niin voi sattua, että saat minulta sysäyksen, joka äkkiarvaamatta saattaa sinut jokeen. Huomaa se, poikaseni!"

Semmoisesta vastaanotosta pahoillaan vastasi Jaakko: "Minun tietääkseni on Marables tämän laivan johtaja ja hänellä siis yksin on oikeus käskeä minua."

"Luuletko niin?" kysyi Fleming, kostonhimoisesti nauraen. "Osaatko uida, poika?"

"En", vastasi Jaakko, "mutta tahtoisin osata."

"No, sitte teet viisaasti, jos opit, sillä minusta tuntuu kuin ottaisin sinut kerran kiinni niskasta lähettääkseni sinut menemään samaa tietä kuin isäsikin meni."

"Fleming! älä toki suotta peljätä poikaa", nuhteli Marables kumppaniaan, jota hän jo monta kertaa oli hiljaa nykäissyt kyynärpäällään. "Ei sinun pidä uskoa kaikkea, mitä hän sanoo", lausui hän Jaakolle. "Hän vaan tekee pilaa ja tahtoo nähdä, onko sinulla rohkeutta vai ei."

"Jos minut aiotaan heittää jokeen", vastasi Jaakko, jota viittaus isänsä kuolemaan oli suututtanut, "niin teen viisaasti, jos edeltäkäsin ilmoitan sen herra Drummondille, että hän tietäisi, mihin olen joutunut, kun minua kerran kaivataan."

"Lorua!" sanoi Fleming äkkiä muuttuneella äänellä. "Tahdoin vain nähdä, saako sinut helposti käpälämäkeen. En siinä totta tarkoittanut. Anna tänne kätesi, poika, ja ollaan hyvät ystävät."

Jaakko tarttui tarjottuun käteen ja meni jälleen maalle.

Huolimatta Flemingin juhlallisesta vakuuttamisesta päätti hän kuitenkin oppia uimaan. Ilman tuota uhkausta, joka paitsi sitä yhtä hyvin voi olla tottakin tarkoittaen lausuttu kuin pilalla vain, ei hän olisi tullut sitä ajatelleeksi. Mutta jospa häntä ei heitettäisikään jokeen, voisi hän kuitenkin tapaturmasta pudota sinne ja olihan kaikissa tapauksissa hyvä varjella itseänsä hukkumasta; myöskin joutui hänelle mieleen Dominen kehoitus, ett’ei milloinkaan voi liian paljoa oppia. Vielä samana päivänä otti hän ensimmäisen uintitunnin ja ollen notkea ruumiiltaan oppi hän pian ahkeralla harjoituksella sangen taitavaksi uimariksi.

Viimein oli laiva lastattu ja valmis lähtemään ja Jaakko teki siis sillä ensimmäisen matkansa merimiehenä.

Kun Marables aikoi mennä Flemingin kanssa aamiaiselle, jätti hän laivan ohjauksen Jaakon huoleksi. Mutta hänen opetuksensa, miten Jaakon oli pitäminen perää, olivatkin tarpeettomat, sillä Jaakko näytti hänelle jo alussa olevansa taitava perämies ja tarkasti tuntevan joen. Iloissaan siitä havainnosta meni Marables kajuuttaan aamiaiselle ja Jaakko jäi kannelle, vaipuen lapsuuden muistoihin, joita tutut rannat hänessä herättivät. Kun puolen tunnin kuluttua molemmat toiset tulivat ulos kajuutasta, aikoi Jaakko vuorostansa mennä sinne syömään. Mutta silloin otti Fleming häntä käsivarresta, pudisti häntä ja sanoi: "Kuulepas, poika, ja paina mieleesi: varo itseäsi pistämästä koskaan nenääsi kajuuttaan. Jos tapaan sinut siellä joko päivällä tai yöllä, niin lyön sinut murskaksi. Makuusijasi on etupuolella kojussa ja syödä voit kannella. Ymmärrätkö?"

"Jos se on herra Marableen tahto, niin tottelen", vastasi Jaakko, "hänellä yksin on täällä käskyvalta."

Marables oli vaiti ja hämillään.

"Kyllä pian huomaat", jatkoi Fleming hiljaa, "että minä se täällä olen käskijä. Ole siis järkevä. Ehkä joskus koittaa hetki, jolloin sinäkin mielin määrin saat käydä kajuutassa. Mutta se riippuu yksin sinusta."

Niin sanottuaan meni hän; kajuuttaan takaisin tuomaan Jaakolle aamiaista.

Oli iltapuoli, kun Marables käski Jaakon pitää ankkurin valmiina laskettavaksi.

"Nytkö jo?" kysyi Jaakko kummastuneena. "Voimmehan vielä kulkea kaksi runsasta tuntia."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Marables. "Mutta me emme lähde tänään etemmäksi. Riennä siis ja pidä ankkuri valmiina."

Jaakko totteli käskyä, mutta ajatteli itsekseen tuon tarpeettoman viivytyksen tuskin olevan laivan omistajalle mieleen.

Ankkuri laskettiin ja siihen päättyi sen päivän työ. Vähää ennen pimenemistä tuli Fleming kajuutasta, lähteäksensä maalle. Hän oli erittäin siististi, melkeinpä komeasti puettuna, niin että kummastunut Jaakko tuskin häntä tunsikaan. Fleming astui pieneen ruuheen ja souti maalle. Jaakko katseli hänen lähtöään, kunnes hän, mikäli hämärässä voi erottaa, näki hänen laskevan laivasillalle.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi hän Marableelta.

"Sen sanon sinulle", vastasi tämä, "jos lupaat olla vaiti ja sanaakaan siitä kenellekään hiiskumatta."

"Sen voin luvata ainoastaan siinä tapauksessa, ett’ei isäntämme, herra
Drummond, siitä kärsi mitään vahinkoa."

"Herra Drummondille ei siitä ole mitään haittaa", vastasi Marables.
"Minä luotan sinun hyvään sydämmeesi ja uskon sinulle salaisuuden."

Marables kertoi sitte, miten Flemingin olosuhteet ja elämä ennen olivat olleet paremmat. Hän lainasi silloin rahaa Marableelle, joka oli joutunut hätään; myöhemmin rupesi Fleming elämään kevytmielisesti, kadotti omaisuutensa, joutui velkoihin ja oli nyt poliisia paossa. Siinä pulassa kääntyi hän Marableen puoleen ja sai suojaa laivalla, jossa oli turvassa vaanijoiltaan. Mutta hänellä oli sukulaisia maalla, joita hänen täytyi tavata ja se voi tapahtua ainoastaan öisin.

Semmoinen oli Marableen kertomus. "Mitenkä voin kieltää turvaa mieheltä", lisäsi hän vielä, "joka kerran auttoi minut hädästä. Ja mimmoisen vahingon herra Drummond siitä saisi?"

"Voihan tuo kaikki olla totta", virkkoi Jaakko, "mutta minkä tähden Fleming täällä laivalla on käskijänä, hän kun täältä vain on saanut turvapaikan? Ja minkä tähden ei minua lasketa kajuuttaan?"

"No, Jaakko, hän on vuokrannut minulta kajuutan ja sillä tavoin minä sitte maksan hänelle velkani. Herra Drummondillehan se on yhdentekevä ja minä toivon, ett’et sinä kenellekään asiasta lörpöttele."

"Se riippuu kokonaan Flemingistä, miten hän käyttäytyy minua kohtaan", vastasi Jaakko. "Hänellä ei ole mitään tekemistä laivan kanssa eikä siis ole täällä käskijänä; minä en salli kenenkään soimata ja rääkätä itseäni. Siis riippuu ihan kokonaan Flemingistä, saako herra Drummond kuulla mitään vai eikö."

Marables meni kajuuttaan. Jaakko mietti, mitä oli Kuullut. Asiassa voi olla perää, mutta hän kuitenkin epäili sitä ja päätti ottaa kaikki, mitä tapahtui, tarkasti huomioonsa.

Kun maatapanon aika tuli, vetäytyi hän kojuunsa, mutta pysyi kuitenkin hereillä. Noin kello kahden aikaan aamulla kuului airojen loisketta. Vene laskihe laivan kylkeen ja Jaakko pisti päänsä ulos kojun ovesta katsoaksensa mitä tapahtui, joka olikin helppoa kirkkaalla kuutamolla. Marables tarttui Flemingin viskaamaan köyteen ja otti sitte vastaan täytetyn säkin, josta kuului kilisevä ääni. Annettuaan vielä tavarapakan ylös nousi Fleming itsekin laivalle ja kysyi hiljaa, onko Jaakko nukkumassa, johon hän sai Marableelta myöntävän vastauksen.

Jaakko vetäytyi takaisin ja rupesi viimein nukkumaan. Flemingin käytöksestä häntä kohtaan seuraavana aamuna päätti hän, että Marables oli kertonut hänelle edellisen illan keskustelun. Fleming olikin sitte koko matkalla erittäin ystävällinen hänelle; ainoastaan kielto kajuuttaan menemästä pysyi entisellään ja Jaakko pitikin viisaimpana toistaiseksi tyytyä siihen.

Viides luku.

Vähitellen kului monta kuukautta. Laiva sillä aikaa teki monta matkaa ja Jaakonkin onnistui ottaa paljo asioita huomioonsa, sillä hänellä oli aina silmät avoinna. Samoihin paikkoihin meni Fleming aina öisin maalle, mukanaan tyhjiä säkkejä, jotka hän säännöllisesti toi täysinä takaisin ja piilotti kajuuttaan. Välistä saapui yöllä vierasta väkeä laivalle, jotka aina viipyivät pari tuntia Flemingin ja Marableen kanssa kajuutassa. Kaiken tuon huomasi Jaakko tarkasti, Marableen ja Flemingin luullen hänen olevan mitä syvimmässä unessa.

Jaakon pyrintönä oli sen perästä päästä kajuuttaan ja saada selvä sen salaperäisestä sisällyksestä. Mutta se ei ollut niinkään helppo asia. Eräänä yönä nousi hän hiljaa paitasillaan kojustaan ja kuuli Marableen ja Flemingin keskustelevan kajuutassa tulen valossa. Tilaisuus oli kuuntelijan mielestä suotuisa. Sukat jalassa hiipi hän kajuutan ovelle; se oli vähäsen raollaan ja hän kurkisti sisään. Marables ja Fleming; istuivat pienen pöydän ääressä jaellen rahoja keskenänsä. Jaakko kuuli, miten Marables valitti saavansa liian vähän, johon Fleming nauraen vastasi, ett’ei hän sen enempää ansainnut. Peläten tulevansa huomatuksi vetäytyi Jaakko takaisin makuupaikkaansa, ja siinä hän tekikin viisaasti, sillä tuskin hän ehti sulkea kojunsa ovea, niin Fleming tuli kannelle. Jaakko mietti, mitä oli kuullut ja nähnyt, ja tuli siihen vakuutukseen, että juttu, jonka Marables oli kertonut hänelle Flemingistä, olikin vain paljasta lorua. Hänen halunsa päästä asian perille tuli siitä vain yhä kiihkeämmäksi ja hän valvoi monet yöt toivoen, että viimein sattumus tulisi hänelle avuksi; niin että hän pääsisi kajuuttaa tarkastelemaan; mutta häntä ei jätetty koskaan yksin laivalle, vaan aina oli toinen miehistäkin kotona.

Eräänä yönä oli Fleming taasen lähtenyt maalle. Jaakko hiipi ulos kojustaan ja näki Marableen istuvan vesitynnyrillä, pää käden nojassa, ikäänkuin vaipuneena syviin ajatuksiin. Kajuutan ovi oli suljettu, mutta siellä paloi lamppu. Kun Jaakko huomasi, ett’ei Marables liikahtanut astui hän hiljaa hänen luoksensa. Hän nukkui ja alkoi pian kuorsata. Jaakko päätti käyttää edullista tilaisuutta hyväkseen; hän hiipi kajuutan ovelle ja huomasi sen vain lykätyksi kiinni. Vaikk’ei hän peljännytkään Marablesta yhtä paljon kuin Flemingiä, sykki hänen sydämmensä kuitenkin levottomasti eikä hän tohtinut avata ovea, ennenkuin vielä kerran tuli vakuutetuksi, että Marables nukkui sikeästi. Kuulumatta astui hän sisälle ja katsahti ympärilleen. Paitsi asujainten vuoteita ja kirstuja oli siellä peräpuolella kolme kaappia. Jaakko avasi keskimmäisen ja huomasi siellä melkoisen paljo posliini- ja lasiastioita. Sitte tarkasti hän toista; se oli lukossa, mutta avain oli suulla. Vaikka Jaakko kyllä mitä varovaisimmin väänsi sitä, kuului lukosta kuitenkin avatessa melkoinen narina. Tuskastuneena kuunteli Jaakko: Marables ei liikahtanut. Hän katsoi kaappiin, joka oli jaettuna moneen komeroon. Niissä oli hopeakahveleja, lusikoita ja tallrikkia, kelloja, rannerenkaita ja koristuksia mitä erilaisimpaa laatua. Rohkaistuna menestyksestään lähestyi Jaakko kolmatta kaappia ja avasi sen. Siinä oli kaikenvärisiä silkkihuivia, pitsihuntuja, liinavaatteita ja joukko muuta arvokasta tavaraa; alihyllyllä oli kaksi ladattua pistoolia.

Jaakko arveli nyt nähneensä kylliksi ja olevan jo paras mennä pois. Mutta silloin joutui hänelle mieleen, että hänen pitäisi vääntää toisen kaapin ovi lukkoon, ett’ei se avoinna ollen herättäisi epäluuloa häntä kohtaan. Taasen narisi lukko, jopa paljon kovemmin kuin ensi kerralla. Jaakko kuuli selvästi, miten Marables heräten unestaan hypähti ylös, ja hän sammutti kiireesti tulen. Marables astui kannella edestakaisin, seisahtui viimein kajuutanovelle, avasi sitä vähän, kurkisti sisään ja huomaten lampun sammutetuksi sulki sen jälleen ja väänsi ulkoa päin lukkoon. Jaakko seisoi sen aikaa ihan liikahtamatta ja oli nyt vankina, ja lukija kyllä voi arvata hänen säikähdyksensä. Hän mietti, pitikö hänen huutaa Marablesta, jota hän vähemmin pelkäsi kuin Flemingiä, kun hän äkkiä kuuli venheen laskevan laivan sivulla ja palaavan Flemingin juoksevan ylös kannelle.

"Joutuun, joutuun vaan!" kiirehti Fleming astuessansa kajuutan ovelle ja koettaen avata sitä, "meillä ei ole hetkeäkään aikaa liiaksi. Kaksi väestämme on kielinyt ja poliisi tulee laivaamme tarkastamaan. Meidän täytyy sentähden sulloa kaikki säkkeihin ja upottaa jokeen."

Ja hän oli siepannut avaimen Marableelta, avasi oven ja astui sisään; hänen etsiessään lamppua tuli Marableskin sisään. Jaakon ei ollut mahdollista paeta ja hän sykkivin sydämmin, tohtimatta liikahtaakaan, odotti mitä oli tapahtuva. Fleming otti tulitikkuja taskustaan. Selvästi kuuli Jaakko hänen vetävän tulta. Jo näkyi pimeässä sinertävä, värähtelevä valopilkku joka kohta suureni kirkkaaksi liekiksi, selvästi valaisten kajuutan sisuksen ynnä siihen kuulumattoman kuokkavieraan. Säikähtyneenä pudotti Fleming tulitikun ja kaikki oli jälleen pimeän vallassa.

"Jaakko!" huudahti Marables.

"Ei hän elä niin kauan, että ehtisi lörpötellä", sanoi Fleming päättävästi, ottaen toisen tulitikun ja sillä sytyttäen lampun. "Tule poika! Heti ulos!"

Jaakko totteli ääneti, seuraten Flemingiä ulos kajuutasta.

"Seis, Fleming!" huudahti Marables, "mitä aiot tehdä pojalle?"

"Aion tehdä hänet mykäksi!" kuului vastaus.

"Et saa surmata häntä, Fleming", kielsi Marables, "siihen en ikinä suostu. Jumal'auta, se ei saa tapahtua!"

"Sen täytyy tapahtua, oman turvallisuutemme tähden, olkoon kuitenkin, jos hän — —" Fleming vaikeni ikäänkuin miettimään.

"No, mitä?" huudahti Marables.

"Jos hänestä tulee meidän miehiämme!"

"Vastaa, poika", kääntyi hän Jaakon puoleen, "tahdotko vannoa säilyttää salaisuutemme ja auttaa meitä töissämme? Silloin ansaitset runsaasti kultaa; muuten pitää sinun kuolla.

"Ennen kuolla kuin tulla konnaksi!" vastasi Jaakko ja hänen silmänsä säihkyivät rohkeasti.

"No, käyköön tahtosi mukaan, poika nulikka!" vastasi Fleming pilkallisesti, tarttuen Jaakkoon kiinni.

Marables syöksyi kumppaninsa niskaan ja taisteli häntä vastaan, ja Jaakkokin koetti kaikin voimin toisella kädellään, joka hänellä oli vapaana, irtautua vastustajastansa. Kuitenkin onnistui Flemingin ottaa pistooli taskustaan, sillä hän löi Jaakon puolustajaa niin voimakkaasti päähän, että hän tunnotonna vaipui maahan.

Nyt oli Jaakko ainoastaan yksin Flemingin kanssa, mutta vaikka hän kyllä henkensä edestä koetti puolustautua, ei hän kuitenkaan voinut mitään väkevälle Flemingille. Fleming laahasi häntä kantta pitkin laivan reunalle, tarttui häneen vahvasti ja heitti hänet yön pimeässä Thames-jokeen.

Onneksi oli Jaakko noudattanut vihamiehensä neuvoa ja oppinut uimaan, ja sekin oli hänelle onneksi, että hän sattui olemaan paitasillaan, joten eivät vaatteet olleet nyt hänelle haitaksi liikkuessansa. Melkoisen matkan vei vahva virta häntä mukanaan veden alla; vasta niin kaukana laivasta, ett’ei Fleming enää voinut häntä erottaa, nousi hän veden pinnalle. Kuitenkin oli hänellä tuskin nimeksikään toivoa pelastua, kun ranta oli noin virstan päässä. Hän ponnisteli voimiaan pysyäksensä veden päällä, mutta pakkanen teki hänen jäsenensä jäykiksi, ja hän tunsi yhä enemmän uupuvansa. Jo ollen vaipumaisillansa syvyyteen kuuli hän lähestyvää airojen loisketta ja heti sen perästä tunsi hän airon nostettavan päänsä ylitse. Epätoivon voimilla tarttui hän airoon ja huusi apua.

"Huovatkaa!" kuului ääni hänen päältänsä. "Joku on vedessä!"

Seuraavana silmänräpäyksenä tunsi Jaakko itseänsä nostettavan venheesen. Kova pakkanen ynnä taistelu aaltoja vastaan olivat uuvuttaneet hänet melkein tunnottomaksi. Hänet käärittiin lämpöiseen viittaan, ja nautittuaan muutamia pisaroita viinaa voi hän jälleen puhua. Kysymykseen, minkä laivan miehiä hän oli, vastasi hän: "parkkilaivan Pollyn".

"Hei! Sitähän juuri tässä etsitään. Sanoppas, poikaseni, missäpäin se on?"

Jaakko osoitti suunnan. Hän huomasi nyt kuusiairoisen venheen kuuluvan jokipoliisiin. Perää pitävä virkamies kuulusteli, miten Jaakko oli veteen joutunut.

"Minut heitettiin jokeen", vastasi Jaakko.

"Ken heitti?"

"Eräs Fleming-niminen mies."

"Sen nimen hän nyt on ottanut itselleen", huomautti virkamies. "Siis voimme lisätä syytökseemme häntä vastaan vielä murhankin. Eespäin, pojat!"

Pian saapui venhe laivan luoksi. Päämies astui kannelle neljän kumppaninsa kanssa, jättäen Jaakon toisten kanssa venheesen.

"Mitä nyt?" huusi Fleming äreästi tulijoille; Marables seisoi hänen takanaan.

"Antakaa minulle kajuuttanne avain!" vaati poliisi.

"Marables, anna heille avain", sanoi Fleming röyhkeän ivallisesti, "huomaanpa heidän kuuluvan jokipoliisiin."

Marables antoi sanaakaan lausumatta avaimen ja päämies meni lyhty kädessä kajuuttaan, jota hän tarkasti tutki. Toiset miehet jäivät kannelle vartioimaan Flemingiä ja Marablesta. Hetken kuluttua palasi hän kannelle eikä ollut löytänyt mitään.

"No", kysyi Fleming pilkallisesti, "saitteko suurenkin saaliin?"

"Sen kyllä kohta saamme nähdä. Kuinka monta miestä on tässä laivassa?"

"Kaikki seisovat tässä teidän edessänne", vastasi Fleming.

"Onpa teillä vielä täällä poikakin. Missä hän on?"

"Kaksi miestä riittää tälle laivalle. Meillä ei ole täällä mitään poikaa."

"Älkää valhetelko!" huomautti virkamies. "Minä tiedän varsin hyvin vielä tänään iltapuolella pojan olleen kannella. Mihin hän on joutunut?"

"Varmaankin on hän lähtenyt maalle",'vastasi Fleming

"No, sitte kysyn toisin", lausui päämies ankarasti, "Kumpiko teistä heitti pojan jokeen?"

Fleming säpsähti, mutta Marables huudahti:

"Minä en sitä tehnyt, totta Jumalista en! Minä tahdoin pelastaa hänet.
Oi, jospa poika parka olisi täällä todistamassa sitä!"

"Tässä minä olen, Marables", vastasi äkkiä Jaakko, joka huomaamatta oli noussut laivaan ja siihen asti ollut jokipoliisin takana piilossa.

Fleming vavahti, ikäänkuin olisi salama häneen iskenyt.

"Niin, tässä minä olen", jatkoi Jaakko astuen esille, "ja minä todistan, Marables, ett'ette tahtoneet minua kuolemaan, vaan päinvastoin koetitte pelastaa minua, ja taistelitte tuota murhaajaa vastaan, kunnes hän löi teidät maahan. Fleming se oli, joka minut jokeen heitti, ett’en kertoisi kulta- ja hopeakaluista sekä muista tavaroista, joita tahdoitte sulloa säkkeihin ja upottaa jokeen, koska kaksi teidän väestänne ei voinut pitää suutansa lukossa."

"Kunnon poika!" huudahti Marables, juosten Jaakon luokse ja syleillen häntä. "Jumalan kiitos, että pääsit hengissä. Kaikki on tosi, mitä poika on kertonut", lausui hän päämiehelle, "ei yksikään sana ole valetta. Minä olen vankinne ja seuraan teitä vapaaehtoisesti, sillä minä olen ansainnut rangaistusta. Minä olin ennen rehellinen mies, mutta viettelys oli suuri eikä minulla ollut voimia sitä vastustaa."

Marables ja Fleming vangittiin ja vietiin poliisikammariin. Jaakko vietti yönsä kajuutassa, joka nyt tykkänään oli hänen käytettävänään, ja meni heti seuraavana aamuna herra Drummondin luokse kertomaan, mitä laivalla oli tapahtunut.

Heti sen perästä toimitetussa tutkimuksessa tuli ilmi, että Fleming jo kauan oli ollut erään kuuluisan varasjoukon johtajana ja että Polly-laiva viimeaikoina oli ollut heillä piilo- ja varastopaikkana kaikille varastetuille kapineille. Kaksi rikostoveria oli ilmoittanut koko asian, kun muka olivat saaliinjaossa saaneet liian vähän. Kun Fleming, lukuisten varkauksien lisäksi, oli syypää vielä murhanyritykseenkin, tuomittiin hänet kuolemaan.

Marables ei ollut ottanut varsinaista osaa Flemingin rikoksiin, mutta kun häntä houkutteli voiton toivo ja hän oli piilottanut varastettua tavaraa laivaansa ja antanut siellä suojaa vorolle, syytettiin häntä varastetun tavaran kätkemisestä. Hän vilpittömästi tunnusti kaikki ja myöskin näytti katuvan tekoansa, ja kun hän oli ennen tutustumistansa Flemingin kanssa viettänyt nuhteetonta elämää tuomittiin hänet vaan seitsemäksi vuodeksi englantilaisten pahantekijäin siirtoloihin.

Kuudes luku.

Jaakko ei mennyt heti jälleen vesille, vaan jäi toistaiseksi herra
Drummondin luo. Tämä oli nimittäin erottanut erään apulaisistansa ja
Jaakko tuli hänen sijaansa, kunnes toinen saatiin.

Jaakkoa kohdeltiin kuin perheesen kuuluvaa eikä häneltä puuttunut mitään. Kiitollisena niin paljosta hyvyydestä koetti hän kaikilla tavoin ahkeruudella, tarkkuudella ja säännöllisyydellä olla herra Drummondille mieleen. Pian hän perinpohjin tutustui kirjanpitoon ja laskemiseen, sillä hänellä oli koulussa saatu oppinsa siinä hyvänä apuna. Vaikka hän joka päivä oppi jotakin uutta ja hänen nykyinen asemansa ja työnsä paremmin soveltuivat siihen sivistysmäärään ja oppiin, jonka hän oli koulussa saavuttanut, kuin hänen entinen toimensa, ikävöi hän kuitenkin takaisin vesille ja malttoi tuskin odottaa aikaa, jolloin uusi konttoriapulainen tulisi, joka tuottaisi hänelle vapauden takaisin, kuten hän sanoi. Sen hän kuitenkin kyllä käsitti, ett'ei alinomaisesta edestakaisin kulkemisesta joella ollut mitään erityistä hyötyä.

Kun hän, kuten jo on sanottu, oli kuin herra Drummondin perheesen kuuluva, tutustui hän myöskin niihin, jotka siellä kävivät, ja erittäin mieltyi hän erääsen vanhaan herraan, joka aina osoitti hänelle sangen paljon ystävyyttä. Turnbull oli hänen nimensä; hän oli vanhapoika ja oli koonnut melkoisen omaisuuden. Ollen jo lapsuudesta asti innokkaasti mieltynyt merimies-elämään oli hän laivapoikana alkanut uransa eräällä Grönlantiin kulkevalla laivalla, ja onnistui hänen sitte taitavuudella, rohkeudella ja toimeliaisuudella kohota kapteeniksi, hankkia itselleen oma laiva, jopa vähitellen toinen, vieläpä kolmaskin, ja viimein melkoisen varakkaana asettua rauhassa viettämään elämänsä ehtoota. Hän tiesi kertoa monta seikkailua vaihtelevasta merimies-elämästänsä, ja Jaakko kuunteli häntä aina mitä suurimmalla tarkkuudella. Usein he yhdessä kävivät soutelemassa Thames-joella ja semmoisella matkalla lausui Jaakko kerran ilmi halunsa ruveta Grönlantiin purjehtijalle, tutustuaksensa valaskalanpyyntiin, josta kapteeni Turnbull niin paljon oli kertonut hänelle.

"Se on vaihtelevaa, mutta myöskin sangen kovaa elämää", vastasi siihen kapteeni. "Muistelen erästä matkaa, jolloin monta kertaa töin tuskin pelastuin kuolemasta. Meidän täytyi laivallamme kulkea ajojäiden välitse ja kohtasimme suunnattomia jäävuoria matkallamme. Semmoiseen jättiläishirviöön kiinnitimme ankkurimme ja kuljeksimme sen perässä edestakaisin pyydellen kaikkea, mitä vastaamme sattui. Meidän oli jo onnistunut saada kaksitoista valaskalaa, joiden luurangot heitimme mereen, irroitettuamme niistä kaikki, mikä oli kelvollista. Kuin eräänä aamuna tähystelijä mastonkorista katseli ympärilleen, oliko mistään saalista toivossa, huomasi hän suuren naarasjääkarhun, joka poikineen uiskennellen lähestyi jäävuortamme, jonka vieressä vähän matkan päässä meistä oli valaskalan luuranko. Kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, läksin minä kuuden kumppanin kanssa pyydysretkelle. Emäkarhu oli jo ehtinyt jäälle ja alussa koetti se paeta, vaan kun pentu ei liukkaalla jäällä päässyt kulkemaan kyllin nopeasti, kääntyi se meihin päin näyttäen hampaitansa. Eräs meistä ampui pennun kuoliaaksi ja silloin rupesi emä niin valittavasti kiljumaan, ett’en milloinkaan voi sitä unhottaa. Äkkiä se ikäänkuin tointui ja syöksyi päällemme möristen niin, että sitä voi kuulla peninkulman päähän. Me olimme asettuneet tiheään joukkoon ja odotimme vastustajaamme ojennetuin keihäin. Mutta karhu sysäsi meidät takaperin ja kaksi meistä kaatui. Me toiset pidimme paikkamme ja kun se nousi takajaloillensa ammuimme sille rintaan kolme kuulaa, jotka heti katkasivat siltä elämän langan. En ikinä ole sittemmin nähnyt niin suurta elävää ja liioittelematta voin sanoa sen painaneen paljon enemmän kuin moni suuri härkä. Sillä välin oli tuuli kääntynyt pohjoiseen ja toi mukanaan sakean lumipyryn.

"Kumppanimme mielestä oli viisainta silloin palata laivalle. Minä kuitenkin luulin pyryn pian loppuvan ja päätin jäädä nylkemään saaliimme muhkeaa taljaa. Jos nimittäin olisimme jättäneet kuolleen elävän sinne muutamiksi tunneiksikin vain, niin olisivat kyllä ketut syöneet sekä sen että pennun ja talja olisi turmeltunut. Valaskalan jäännökset olivatkin houkutelleet sinne satamäärin kettuja. Kumppanini palasivat laivalle ja tuskin olisivatkaan osanneet sinne takaisin sakeassa lumituiskussa, ell'eivät sieltä olisi soittaneet kelloa osoittaaksensa heille siten oikeaa suuntaa. Minä jäin yksin saaliin luokse, mutta sain pian katua kauppaani. Tuisku ei lakannut, päinvastoin sakeni sakenemistaan ja ennenkuin olin ehtinyt neljänneksikään osaksi nylkeä karhua, olin jo vallan paleltua. Kun myöskin huomasin mahdottomaksi palata laivalle oli minulla vain kuoliaaksi paleltuminen kohtalona. Viimein keksin keinon, jonka avulla mahdollisesti voin pelastua. Leikkasin auki karhun vatsan, otin pois sisälmykset ja hiivin itse sinne niiden sijaan. Aukeaman koetin sulkea niin hyvin kuin mahdollista ja kun otus ei vielä ollut kadottanut elonlämpöänsä, oli minulla eriskummallisessa suojassani sangen lämmin ja mukava. Mutta pahaksi onneksi ei se mukavuus kauan kestänyt. Tuskin olin ollut siellä puolta tuntiakaan kun suojaani ulkopuolelta ruvettiin repimään ja puremaan. Siinä nyt olivat ketut, ja varmaankin niitä oli kokoontunut satamäärin kuolleen karhun ympäri, sillä kaikilta tahoilta tuntui nykimistä ja vatsan aukosta pistelihe jo koko joukko suippukuonoja sisään.

"Vaikka voimakkaasti käytinkin puukkoani ja jokaisen ketunkuonon, joka sattui lähelleni, täytyi verisenä vetäytyä takaisin, oli kuitenkin petojen, nälissänsä kuin olivat, onnistunut purra rikki karhun paksu talja, ja he repivät sitte irti lihapalasen toisensa perästä. Vaikka nälkäiset ketut, kun niitä on yhdessä laumassa noin kaksi, jopa kolmekin sataa, voivat tulla sangen vaarallisiksi, oli minulla kuitenkin hyvä toivo saada heitä pakosalle, tullessani esille suojastani. Mutta suurimpana huolenani oli, että he söisivät suojani joka varjeli minua rajuilmalta, siten jättäen minut alttiiksi vilukuoleman kaikille kauhuille. Viimein jo tunki valo sisään 'karhutaloni' yläpuolelta ja minä olin siinä ainoastaan karvojen peittämänä, joiden välitse ketut pistivät kapeat kuononsa iskeäksensä kiinni hylkeennahkaiseen nuttuuni. Päätin viimein ampua piirittäjiäni peloittaakseni heitä ja koetin juuri asettaa pyssyni sopivaan asentoon, kun äkkiä kuulin noin puolen tusinaa pyssyn paukausta. Pari kuulaa tunkeui minunkin suojaani kuitenkin onneksi minuun sattumatta. Huusin heille heti paikalla niin kovin, kuin suinkin voin, ja heti lakkasivat pelastajani ampumasta. He olivat ampuneet kettuja, aavistamatta minun piilevän siellä niiden keskellä. Minä sitte hiivin esille. Lumituisku oli lakannut ja edessäni seisoi kuusi laivakumppania, jotka olivat tulleet minua etsimään. Onneksi siis pelastuin sekä viluun kuolemisen että kettujen ruoaksi joutumisen vaarasta. Hirveä matka se oli, Jaakko, ja minä kiitin Jumalaa, että niin vähällä pääsin kotiin jälleen, sillä niistä laivoista, jotka yhtaikaa meidän kanssamme läksivät valaskalanpyyntiin, hukkui kahdeksantoista."

"Minä kiitän teitä kertomuksestanne, kapteeni Turnbull", sanoi Jaakko, "mutta haluni tulla valaskalan pyytäjäksi on minusta kadonnut."

"Sinä et ole kadottanut mitään", huomautti kapteeni Turnbull. "Niiden, jotka onnellisesti palaavat, on hauskaa kyllä kertoa seikkailuistansa, mutta kun miettii kuinka monta uupuu vilusta, näljästä ja kaikenlaisista vaaroista, täytyy jokaisen, joka on sitä elämää kokenut, koettaa parastansa ja neuvoa kaikkia intoilijoita olemaan antautumatta niiden alaisiksi, ja minua ilahuttaa, että minun on onnistunut käännyttää sinut pois siltä uralta."

Seitsemäs luku.

Jaakko työskenteli jo yhdeksättä kuukautta herra Drummondin konttorissa, sillä vaikka uusi kirjanpitäjä jo olikin saapunut, oli kuitenkin niin paljo tekemistä, että Jaakon apu yhä vielä oli välttämätön. Uusi kirjanpitäjä Watkins oli nuori, noin kahdenkymmenen ikäinen leveänaamainen ja paksuhuulinen mies. Hänen työntekonsa oli huononlainen ja ahkeruutensa vielä huonompi, mutta hän osasi mielistelemisellä päästä ylikirjanpitäjä Hodgsonin suosioon, ja kun hänellä oli paljo valtaa asiakonttorissa ja hän mielellään näki ympärillään alammaisia ja imartelevia ihmisiä, oli hän sangen leväperäinen uuden kirjanpitäjän suhteen, jopa piti häntä etevämpänä Jaakkoakin, jota hän ei hänen suoran ja vilpittömän luonteensa tähden voinut ensinkään kärsiä.

Eräänä päivänä oli Jaakolla suurenlainen tili kirjoitettavana ja saatuaan sen valmiiksi antoi hän sen ylikirjanpitäjälle tarkastettavaksi. Vaikk’ei siinä ollutkaan mitään virhettä ja käsialakin oli selvä ja kaunis, huomasi kuitenkin ylikirjanpitäjä, joka sattui olemaan huonolla tuulella, sen muka huonoksi, repi sen rikki ja käski Jaakon kirjoittaa sen uudestaan.

Jaakko semmoisesta ansaitsemattomasta kohtelusta suuttui; hän laski kynän pois ja torjui vakavasti moisen kohtuuttoman vaatimuksen.

Raivoissaan vastustuksesta tarttui herra Hodgson konttorikirjaan ja heitti sen Jaakolle päähän. Jaakolla sattui olemaan viivotin kädessä ja malttamatta hillitä mieltään viskasi hän sen niin voimakkaasti kohti ylikirjanpitäjää ja osasi häntä otsaan niin kovasti, että hän kaatui. Samassa astui herra Drummond sisään. Hän näki Jaakon teon ja riensi sanaakaan virkkamatta ylikirjanpitäjän luokse, nosti hänet ylös ja kantoi hänet Watkinsin avulla huoneesensa, jossa Hodgson pian tointui jälleen. Jaakko oli yksin konttorissa tietysti hyvin levotonna, sillä hänhän se syylliseltä näytti, ja vaikka hän omasta mielestänsä kyllä oli oikeassa, pelkäsi hän kuitenkin joutuneensa ikävään tilaan.

Kohta hänet sen perästä kutsuttiin herra Drummondin huoneesen. Isäntä otti hänet vastaan sangen ankaran näköisenä, rouva Drummond näytti surulliselta ja Saaran punehtuneet silmät ilmasivat selvästi hänen itkeneen, sillä ylikirjanpitäjä oli kertonut tapauksen tavalla semmoisella, että kaikki syy jäi Jaakon puolelle, ja Watkins todisti hänen kertomuksensa oikeaksi, kohotakseen vielä enemmän esimiehensä suosioon.

"Rehti-Jaakko", alotti herra Drummond, "minä kutsuin sinut, sanoakseni sinulle, ett’et hävyttömän käytöksesi tähden ylikirjanpitäjää kohtaan voi jäädä talooni. Minulla oli aikomus hankkia sinulle hyvä ja kunnollinen asema maailmassa, mutta se tuuma on nyt loppunut. Paitsi sopimatonta ja ilkeää käytöstäsi olet myöskin ollut kiittämätön."

"Sitä moitetta en ansaitse", vastasi Jaakko.

"Älä vastusta", sanoi herra Drummond. "Näinhän minä itse tekosi. Siis ei sanaakaan enää siitä. Sinä olet kirjoitettu laivurinoppilaaksi ja voit siis palvella oppiaikasi loppuun 'Polly'-laivalla, jolle jälleen on saatu kuljettaja. Siinä kaikki, mitä minä enää voin tehdä hyväksesi, äläkä odota minulta sen enempää. Kun nyt olet monta kuukautta työskennellyt konttorissani, on myöskin kohtuullista, että maksan sinulle siitä ajasta. Tässä on kymmenen puntaa työstäsi."

Herra Drummond luki rahat pöydälle ja läksi huoneesta.

Jaakko ei liikahtanutkaan, katsoi vain vakavasti herra Drummondiin hänen astuessaan ohitse. Hänen oli mahdotonta puolustautua ansaitsematonta syytöstä vastaan ja hän ennemmin oli vaiti kuin tahtoi kiivastua. Mutta hänen tyyneyttänsä pidettiin itsepäisyytenä.

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, Jaakko?" kysyi rouva Drummond hetken perästä. "Eikö sinulla ole mitään, jota saisin sanoa sinun puolustukseksesi miehelleni, kuin hänen suuttumuksensa jälleen lauhtuu?"

"Kun olette hyvä ja tahdotte viedä sanan, niin olkaa hyvä, sanokaa herralle miehellenne, että koetan kaikin tavoin voida antaa hänelle anteeksi."

Sitä vastausta piti lempeä rouvakin syvänä loukkauksena, ja kun hän tunsi asian vaan ylikirjanpitäjän ja hänen suosikkinsa väärennetyistä kertomuksista, täytyi hänen uskoa Jaakkoa röyhkeäksi pojaksi. Hän nousi istualtaan ja läksi, surullisesti lausuen: "Hyvästi, Jaakko!"

Jaakko ei voinut puhua, sillä siksi oli hän liian liikutettu; hän voi töintuskin pidättää kyyneleitänsä; niinpä käsitettiin hänen vait'olonsa uppiniskaisuudeksi.

Pikku Saara oli kuitenkin jäänyt, vaikka äitinsä kyllä viittasi häntäkin lähtemään. Jaakko rakasti häntä kuin sisarta; hän ei milloinkaan unohtanut hyvyyttä ja ystävyyttä, jolla Saara kohteli häntä, kuin hän — orpo raukka — ensi kerran tuli herra Drummondin luokse, ja milloin hyvänsä olisi hän ollut valmis kiitollisuutensa osoitteeksi vaikka uhraamaan henkensä Saaran hyväksi.

"Jaakko!" kuului tyttö lempeästi ja rukoilevasti lausuvan, laskiessaan hiljaa kätensä hänen olallensa. Silloin ei Jaakko enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan purskahti katkerasti itkemään. Tyynnyttyään kertoi hän kaikki, mitä oli tapahtunut, ja Saara itki Jaakon kanssa ansaitsemattomasta kohtelusta, jota Jaakko oli saanut kärsiä. Hänen täytyi kuitenkin jättää hänet hyvästi, sillä palvelustyttö tuli pyytämään Saaraa äitinsä luokse. Hän oli juuri ojentaa Jaakolle kätensä, kuin hän huomasi rahat pöydällä.

"Jaakko", sanoi hän "älä unhoita rahojasi."

"Ei, Saara", vastasi Jaakko, joka jo oli ovella, "rahoja en ota. Niiltä, jotka ovat minulle hyvät ja menettelevät kanssani oikeuden mukaan, otan kyllä vastaan ja olisin heille siitä kahta kiitollisempi, mutta noita rahoja en ota ja pyydän sinua jättämään ne isällesi takaisin."

Saara näkyi tajuavan Jaakon tunteet ja huomasi myöskin hänen päätöksensä järkähtämättömäksi. Hän ei vastannut mitään, jätti hänet hyvästi ja riensi huoneesta, jonka jälkeen Jaakko kokosi tavaransa ja läksi, sydän täynnä surullisia tunteita, talosta, jossa oli saanut nauttia paljon hyvyyttä, vaan jossa häntä myöskin nyt oli niin väärin käsitetty.

Jaakko oli syvästi loukattuna lujasti päättänyt olla vastaan ottamatta mitään suosionosoitusta herra Drummondilta, eikä hän mistään hinnasta tahtonut hänelle kuuluvalla laivalla suorittaa oppiaikaansa loppuun. Mutta mihin oli hänen nyt ryhtyminen? Hän oli taasen yhtä yksin ja avutonna maailmassa kuin sinä päivänä, jolloin hänen isänsä ja äitinsä kuolivat. Mutta nyt muisteli hän itsellään olevan kapteeni Turnbullin tosi ystävänä, jolle voi valittaa hätänsä ja jolta voi pyytää hyvää neuvoa. Hänen luoksensa hän siis ohjasi kulkunsa.