E-text prepared by Tapio Riikonen

HUUTOLAISTYTTÖ

Kuvaus kovilta ajoilta

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Werner Söderström, Porvoo, 1899.

Nikolainkaupungissa,
Wasa Nyheterin kirjapainossa.

I.

Katovuosia oli tullut; jo kymmenen, vaan ei yhtään niin katalaa kuin tämä, ettei korvan kuuluviin tullut yhtään riihellistä semmoista viljaa, joka olisi ruumenista eronnut. Ja ihmisillä jos olikin entisiltä paremmilta ajoilta joku vähä viljaa jälellä, niin ne kätkettiin seitsemien lukkojen taakse siemeniksi tulevan kesän varalle, jotta kaikilla oli ruokana metsänvilja ja kala, petäjä- ja olkijauhoista tehdyn tahnoksen kanssa.

Talvi oli ankara, alituista tuiskun kirtupakkasta, tuuli pohjoisessa ja idässä, joten se viikot ja kuukaudet pysyi aivan miehen syöpänä virnakkana.

Tammikuun viimeinen pakkasilta oli jo pimennyt pimeimmälleen ja iltavalkea palaa riemotteli Metsävainion turvekattoisen pirtin raunioisella takalla. Tulen liepeellä seisoi jalkapata vettä puolillaan. Se tulen puoleisesta laidasta kiehua kuhisi, että vaahdot yhtenä suppona vierivät yli padan ja joku lihan sirpale aina silloin tällöin vilahti vaahtien seassa. Ansalla saatu riekko oli nyt sirusteltu pataan pieniksi kipeniksi. Kuusivuotias Taneli oli nyt ollut äitillä apuna riekkoa lihatessa ja tiesi saavansa pään palkastaan ja katseli nyt kiehuvaan pataan, näkyisikö sitä riekon päätä siellä vaalitien seassa hurahtelevaksi. Sitä hän katseli, että makea vesi tippui huulella lipottavan kielen nenästä, ja laihoissa tuhranneissa kasvoissa näkyi odotuksen kuivia väreitä.

Kahdeksan vuotias Niilo jykerti tylsällä äitin visapäisellä patapuukolla paksusta päreenpalasesta puuhevosta. Veitsi kun ei tahtonut pystyä, niin hijoa karnutti sitä takkakiven laitaan, sylkäsi väliin aina siihen kiveen ja taas hijoi kunnes luuli sen olevan terävän ja rupesi kapertamaan, eikä näkynyt joutavan muusta meiningistä pitämään mitään väliä. Äiti istui tulen vaiheella kolmijalkaisella jakkaralla ja polviensa päällä heilutteli neljävuotiasta Vannia, joka taudin vointeessa voihkerehti, näpisteli kuivia huuliaan ja silmät vierähtelivät kiinni.

Ulkona haukkui Halli siksi vihaisesti kuni venäläisiä olisi tulossa, vaan siitä ei nyt kukaan näkynyt välittävän, olihan se ennenkin haukkunut, vaikkei tietty mitä se haukkuu. Mutta kun kartanolta kuului hyvittelevä ääni, niin Hallin haukkuminen taukosi ja muuttui ystävälliseksi, iloiseksi vokinaksi, ja liehakoiden alkoi se hyppiä pystyyn.

Kuurettuneen oven takana alkoi kuulua hitaita pehmeitä askelia. Heti aukesi kirahtava puusaranainen ovi, jonka raosta eellimmäisenä hulmahti pörrökarvainen Halli lumisine turkkineen sisään ja hyvillään hulmuili kaikkien luona antaakseen tietää, että se oli hän, joka sai tulijan ensiksi tervehtiä. Mutta kukaan ei joutanut välittämään Hallin mielihyvästä, silmät vaan kiintyivät oveen ja poikain suusta pääsi iloinen ääni: isä tulee. Aivan yltäpäältä kuuretuksissa, ihan silmäripsetkin kalkkareissa, työntyi ukko hitaasti pirttiin ja hartion voimasta nykäsi oven kiinni, että tulisi niin visuun kuin mahdollista. Sitten pitkävillaiset turkkitöppöset jaloissaan, kantapäisillään ja kömpelön näköisesti astui penkin sivulle. Oudostellen tuijottivat tulijaan jokahisen silmät, paitsi sairaan Vannin, ja tiukasti silmäillen seurasivat tulijan kaikkia liikkeitä, kun se alkoi kopistella kuuraa itsestään, päästeli ympäriltään siimaisen vyönsä, riisui resuisen turkkinsa, pani sen naulaan ja kärsivän näköisin kasvoin istahti penkille.

Äitin kasvoissa näkyi outo kummastus ja arasti värähtävällä äänellä kysyi: Mikä sinulla on jaloissa?

Isä varasi pinttyneet kätensä polviinsa ja allapäin katsoi suuriin töppösiinsä ja vaikeroiden virkkoi: Paleltuivat tässä tiistaina, tuolla Kerilän tervasmetsässä.

— Herra Jumala. Paleltui! kuului hätäisesti epätoivoinen huudahdus äitin suusta.

— Paleltuihan ne, eikä ollut edes pakkasen jäljen katsojaa aikanaan, niin saivat tulla tuskille… Varpaat menivät aivan hiileksi ja…

— Ja mitä sitten? lisäsi äiti.

Isä arveli sanoa, että eikö nuo varpaat lähtene pois, mutta kun tunsi äitin olevan niin hätäisellä mielellä, niin keskeytti.

— Hyvä Jumala, hyvästi siunatkoon, lisäsi tuskaisesti huokaisten äiti, katsahti polvillaan retkottavaan Vanniin ja lisäsi: Hyvä olisi ollut muuten, niin nyt on parempi kun hänen vielä piti jalattomaksi tulla. Otti Vannin syliinsä, kantoi sen penkille, peitteli sen vaateresuilla ja tahtoi riisua isän jalat nähdäkseen, osaisiko niitä jotenkin hoitaa.

Ukko riisui töppöset jaloistaan, hiljalleen raposteli resuisen kääreen toisesta jalastaan ensin irti, ja viimeisen kääreen varpaittensa ympäriltä kierti hyvin varovasti pois, josta selvisi esiin paljas jalkaterä, jossa varpaat jalkapöytää myöten olivat visvan kanssa törttyneet yhdeksi turpeeksi ja turvottuneet aivan muodottomiksi.

Äitin sydäntä vihlasi, että parahtava sanaton, tuskainen huudahdus kuului hänen suustaan eikä pitkään aikaan kyennyt muuta sanomaan kuin voivotteli vaan kipeästi.

— Jo siitä olen minä tuskat nähnyt, virkkoi isäkin vaikeroiden, ja alkoi kääriä entisiä kääreitä jalkansa ympärille, vaan kun näki äitiin niin pahasti käyvän, niin ei aukonutkaan toista jalkaansa, jossa oli kantapääkin paleltunut ja varpaittenkin puoli yhäkin pahempi.

Äiti meni ikäänkuin toimettomaksi. Sydämmen tuska puhkesi valtavaan itkuun. Hän turski katkeraa itkua ja itkun seasta kuului joitakin epämääräisiä varmaa toivottomuutta ilmaisevia sanoja, ja käveli vaan lattialla tuskissaan eikä huomannut sitäkään kun keitto kiehui kuiviin että pata kuivapohjana kärisi takalla.

Taneli ja Niilokin olivat ihan kuin pökerryksissä, eivät tajunneet nekään tälle ilmalle; se äitin tuska vaikutti heihin niin kummallisesti. Taneli se oli enimmän kummissaan, kun näki, etteihän isä ole hetikään kuolevan näköinen, koska vielä istuu, ja minkä tähden äitillä on tuonlainen hätä, mutta tuntui se siltä, että hätäillä sitä kuitenkin pitäisi hänenkin muitten mukaan. Ei hän sitä kuitenkaan saattanut tehdä kun ei päässyt varsinaisesti alkuun, katseli vaan suurilla silmillään muitten meininkiä. Muistipa taas mennä katsomaan sitä kiehuvaa pataa, näkyisikö nyt vilahtelevaksi riekon päätä, mutta kun näki padan kuivillaan, niin huudahti: Pata on vuotanut keiton.

Silloin havahti äiti, luuli sen kiehuneen että on vajonnut siitä märkyys, eikä kyyneleisillä silmillään tullutkaan tarkastaneeksi, että pata oli aivan kuiva. Suurella pahkakauhalla pistää tomahutti saavista jäänhileistä vettä ja kaasi pataan. Silloin räsähti pata kappaleiksi, että palaset kimpoilivat lattialle ja tuhkapilvi täytti koko pirtin ja tuli melkein sammui. Silloin Tanelikin pääsi hätäilemisen alkuun, parahti kohti kurkkuaan itkemään ja itkunsa seasta kuului karvasmielisiä sanoja: Kun lintukeitto meni, lintukeitto meni, voi, voi, lintukeitto meni.

Niilon suusta ei kuulunut sanoja, mutta itki hänkin niin katkerasti kuin kahdeksanvuotias ihminen voi itkeä.

Äitin hätää tuo tapaus ei paljon suurentanut, löi käsillään vaan rintoihinsa ja tuskin kuuluvasti virkkoi: Kaikki nyt pitää nähdä… Tuo olisi vielä ollut syömistä, niin…

Hallikin näytti ymmärtävän talonväen surun ja isän vaivan, mutta kun suruun ei voinut ottaa osaa, niin käytyään ensin kaikkien luona, meni hän isän luokse, haisteli sen jalkoja sitten ikäänkuin hyvittääkseen isän mieltä, istahti lattialle isän jalkain viereen, nojasi hartionsa isän polviin, josta syrjäsilmällä katseli isää silmiin, kun tämä huvikseen verkalleen silitteli hänen pitkävillaista niskaansa.

Tuhkapilvi haihtui pirtistä, tulikin virkeni palamaan, ja äitikin tointui tajuamaan asioita. Sopella oli vanha reikälaitainen kattila, sen otti äiti, puikon kanssa selvitteli tuhkasta ne lihat, huuhtoi niistä enimmän poron ja laittoi ne siihen kattilan laitaan kiehumaan, istahti sitte äskeiselle kolmijalkaiselle jakkaralleen ja kiehutellessaan sitä poroista lintukeittoaan siihen hulmuavaan tuleen, huokaili mielensä ahtaimpia kaihoja ja hiljalleen sekotteli olki- ja petäjäjauhoja keittoonsa, että tuli sakeanlaiseksi velliksi.

Keitto joutui valmiiksi.

Jokahisella oli omituinen kuppinsa, niihin jakoi äiti keiton. Mutta kun keittoastia oli pienempi, niin ei tullut kuin puolilleen kupit ja oma kuppinsa jäi melkein tyhjäksi.

Taneli näki, että, hänen kuppiinsa tuli riekon pää, kuten sen pitikin tulla, niin hyvä mieli mutuili suupielissä kantaessa kuppiaan pöydälle. Kannettiin sinne kaikki muutkin kupit, joista tuohiropeessa paistetun petäjärieskan kanssa kokoutuivat kaikki syömään, paitsi äiti meni Vannin luokse penkille ja vei Vannin kupin sinne ja kysyi: Syötkö sinä?

Vanni kielellään kasteli huuliaan ja kuului: En.

— No syöhän edes tuo riekon jalka, sitähän olet ennenkin aina tavottanut. Mutta Vanni ei aukassut silmiäänkään, kun virkkoi: En syö mitään, kääntyi vaan toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon ja vetäsi peittoraasua kasvoilleen ikäänkuin kätkeäkseen itseään.

Taneli kun kuuli, että Vanni ei syö, niin joutui äitin luokse, nojautui äitin syliin ja kuiskasi: Minulla oli vähä velliä. Minä söisin Vannin osan.

Äiti kaasi omaan kuppiinsa Vannin kupista vähäsen, ojenti Vannin kupin
Tanelille ja virkkoi: Anna siitä Niilollekin.

Taneli vei kupin pöydälle yhteiseksi Niilon kanssa, mutta samassa rupesi lusikat kapajamaan toisiinsa ja Tanelilta pääsi hätäilevä, itkumielinen ääni: Kun syöpi kaikki lihat.

— No empään, kuului Niilon mutuilevasta täyteläisestä suusta ja toista veti kupista suuhunsa, vaikka entisetkin luut ruskivat vielä suussa.

Tanelilta pääsi oikein parahtava ääni: Elä syö kaikkia. No elä! Anna se minulle, ja kaappasi Niilon lusikasta lihamurun.

— Onhan tuossa vielä sinullekin, virkkoi Niilo ja tarrasi kouran kanssa siihen lihapalaan, minkä Taneli pudotti hänen lusikastaan, ja tunki suuhunsa.

Taneli rupesi itkemään eikä tullut syönnistä kalua,

Äiti kääntyi poikiin päin ja tiukasti virkkoi: Jos ette saata siinä nyt siivolla syödä, niin tuonne pihalle on asia ja heti onkin.

Tämän kuultuaan pojat heittivät kiuskannan, mutta Taneli kuitenkin itki hiljaa siitä harmista kun Niilo söi lihat, ja siinä itkua tuhkaessa ja mulistellessa meni aika, että Niilo ammenti vielä vellinkin suuhunsa ja pyörähti pois tulen luokse kapertelemaan sitä äsköistä puuhevosensa teosta. Tanelin mieli meni yhä karvaammaksi kun Niilon mentyä silmäsi kuppia ja näki sen aivan tyhjäksi, mutta ei tohtinut ääneen itkeä, niin laskeutui pöydän alle lattialle istumaan ja koitti siellä tuhkaa niin hiljaa kuin mahdollista.

Sen huomasi kyllä isä, vaan hän oli itsekkin niin pahamielinen että ei voinut virkkaa sanaakaan, syödä toposti vaan tuohiropeesta petäjärieskaa ja sitä velliä pani kyytimieheksi.

Äitin mieli oli yhä apea, niin apea kuin perheen äitin mieli voi olla silloin kun viimeinen ateria on syöty eikä toisesta ole minkäänlaista toivoa. Teki mieli puhumaan jotakin, mutta mieli oli niin paha, että jos olisi jotakin sanonut, niin se yhäkin olisi murtunut valtavaksi itkuksi eikä olisi siitä sen selvempää tullut.

Isä kun oli ollut Kerilässä kolme viikkoa kasakkana tervaksen hakkuussa, niin luuli kuitenkin, että vaikkapa se tämän viikkoa on sairastanut jalkojaan, on sille kai sentään vielä annettu palkaksi jotakin, ja oli halu sitä kysyä, vaan kun näki että itsekin on niin pahamielinen, niin jätti senkin semmoisekseen, ajatteli että tottapa hän sanoo, jos hän on tuonut tahi on haettavaa.

Niilo pani tuleen vereksiä tuohisia halkoja, jotka riemahtivat iloisesti palaa loihottamaan ja valaisivat koko huoneen, että koko pirtti näytti olevan valoa täynnä ja kuuraiset pienet neliruutuiset akkunat pirtin seinässä möllöttivät kuni lumiharkot ja näyttivät ihan heijastavan puhtailta. Kaikissa esineissä näkyi kuni jauhon tomua. Lattiallakin näkyi jokaisen askeleet kuni myllyn lattialla. Siitä äsköisestä tuhkapilvestä oli satanut sen tomun ja se teki vastenmielisen vaikutuksen sitä vastaan kuin iloinen tuli valaisi huoneen miellyttävän ja kodikkaan näköiseksi. Tämä vastenmielisyys väkistenkin paljastui äitin kyyneleisiin silmiin, ja, ennenkun mitään kerkesi ajatella, niin vaistomainen pakko kiirehti häntä puhdistamaan asuntoaan; pienellä vasulla, nouti ulkoa vitilunta, pirskutti sitä kaikkialle, otti havuluutansa, ripsui sillä kaikki pöydät, penkit ja jakkarat. Ja viimeksi lakasi lattian. Niilostakin tuntui tämä mieleen, niin pani taas uusia tuohisia halkoja tuleen, jotka tuprahtivat heti palamaan ja kääriytyivät punertavain liekkien sisään, joista tuprusi tervamustaa savua, joka pyörteisenä patsaana kiirehti ahnaasti nielevään savutorveen. Mutta liekkien puhtaasti kumalteleva valo täytti taas huoneen ja teki niin miellyttävän näköiseksi, että väkistenkin tunkeutui kodikkaisuuden tunne asujain mieliin lievittämään mieliä äsköisestä alennuksesta. Äitikin tunsi saattavansa jo puhua, niin meni isän luokse istumaan ja nureksien virkkoi:

— Kun olisit edes sinä pysynyt tervennä, niin olisihan tässä ryvetty, mutta, mikä perinee nyt. Ei ole mille suutaan aukasta muuta kuin noita vehkajauhoja muutamaksi puuroksi.

— En suinkaan tiedä, virkkoi isä. Jos kykenisi työhönkin, niin ei saisi mitään ansaituksi.

— Eikö Keriläiset maksaneet mitään?

— Ei mitään. Kyllä niitä nyt saa työmiehiä aivan ruokapalkoilleen. Venakon Lassikin kävi Kerilään pyrkimässä ruokapalkoilleen tervaksen hakkuuseen, ja siihenhän se pääsikin kun minä tulin jalattomaksi.

— Ruokapalkoilleen? No hyvä Isä siunatkoon. Mikä sen Lassinkin perheen elättää, kun kuusi lasta eikä syömistä enempi kuin taivaan linnuilla kuulunut jo tässä tuonnoinkaan olleen.

— Kerjuulla on perhe ollut jo kolme viikkoa, virkkoi isä.

— Hyvä Isä! Kerjuulla Leena parkakin semmoisen joukon kanssa, voivotteli äiti.

— Kerjuulla on Leena ja moni muu Leena siellä on, lisäsi isä. Monia rekikuormia kerjäläisiä käy päivässä taloissa. Ei hevoset jouda muuta tekemään kuin niitä kyyitsemään… Ja sinne muitten lisäksi joutunemme mekin. — Tätä viimeistä lausetta sanoissa murehtui mieli että ei saattanut enää puhua, vaan pani kätensä pöydän nenälle, laski otsansa käsiensä päälle. Kuumat kyyneleet rupesivat juosta rapattamaan lattialle ja leveät hartiat nutjahtelivat katkeran mielen vaikutuksesta.

Äitin kasvoille myöskin vierähti kyyneleet, mutta mieli oli kuitenkin enemmän Vesakon Leenan perheessä kuin omassaan; miten on tämmöisellä säällä mahdollista reessä pysyä hengissä puolialastomien sikiöitten ja vieläpä itsensäkin Leenan, tuon henkilaidan kituliaan näljän katkaseman raukan.

— Ei mahtane enää olla hengissä. Mitä tarkoittaa Jumala tänlaisella ajajia? Kun vielä ilmat tuommoiset? Kaksi kovaa: nälkä ja vilu. No aikoihin nyt on eletty. Voi, hyvä Jumala armahtakoon, huokasi äiti sydämmensä pohjasta ja virkkoi: Hyvä on niin, hyvä näin, suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan. Jos lähdemme kerjäämään, niin osana on kuolema; jos pysymme läjässä, niin kuolema on osana, kuolema viheliäisin… Hukkua veteen olisi silmänräpäys. Taudin hourauksissa ei tuntisi näljästä, ei vilusta, nukkuisi vaan.

Siirtyi Vannin luokse, kohotti sen retkottavaa kättä penkille, kätki sen peiton alle ja toivomielisesti virkkoi:. Sinullahan toki lienee se osa, että saat siirtyä pois tuonelan tuville. Kunpa joutuisit heti jo tänä yönä.

Vanni rupesi katkerasti itkemään, turskutti niin kovasti, että koko ruumis meni mukaan ja peitot soluivat lattiaan.

Äiti korjasi peittoja ja kysyi: Etkö sinä tahtoisi lähteä tuonelaan?

— Äitin kanssa lähtisin, kuului Vannin katkeramielinen vastaus ja rupesi yhäkin katkerammin itkemään.

— Minä tulen sitten muutamien päivien perästä, myönsi äiti herttaisesti ja kopeloi Vannin päätä, miten on kuuma, tuntuuko tauti kiihtyväksi, että todellakin joutuisi lähtemään jo tänä yönä. Kuuma oli Vannin pää ja kovasti löi suonet.

Kun Vanni ei tyyntynyt itkemästä, niin äiti hyvitteli: Elähän itke, Vanni rakas, kyllä minä lähden Vannin mukaan. Lähdetään yhdessä, minä otan syliini Vannin.

— Milloin sitä lähdetään? kuului Vannin tyyntyvämielinen vastaus.

— Ehkäpä jo huomenna, lohdutteli äiti ja peitteli Vannin jalatkin hyvästi ja kuurtoili vuoteen, ettei liikkuessaan vierähtäisi lattialle. Mielestä tuntui hyvälle, kun Vannin tauti tuntui kiihtyvän, että edes hän pääsee pois. Sitten selvisi mielessä, että Niilo ja Taneli kykenevät omin jalkoinsa lähtemään kerjuuseen, isän pankoot huutolaiseksi, itse kyyristyimpä mihin tahani; tottapahan siitä löytävät ja jos eivät löydä, niin sama sille… sama sille.

Laittoi vuoteet kuten ennenkin ja kaikki asettuivat yöteloilleen. Tulikin takassa varveni varvenemistaan ja valo pirtissä himmeni kuin nukkuvan silmä, että tuokion perästä oli pimeys käärinyt ulkona ja sisässä. Tähän pimeään tyhjyyteen harreili äitin vesikiehteinen silmä, ja turvaton mieli reutoi ruumista että unta ei tullut. Vaikka aina kokosi kokoon ne hyvät puolet, että Vanni kun kuolee, niin pojat pääsevät omin jalkoinsa kerjuuseen, isän pankoot huutolaiseksi ja minä kuoliinpa mihin kuolin, niin ei siitä mieli sentään tyyntynyt. Hengityksestä ja liikunnoista kuuli, ettei isäkään ole vielä nukkunut, niin tunsi halun puhelemaan enemmän ja kysyi: Miten sinä polonen palellutit nuo jalkasi tuommoiseksi?

Isä rykäsi ja alkoi. Ne kengät kun olivat semmoiset rajat ja paikkaset ja kun olimme tuolla Asikaisen kankaalla tervaksen hakkuussa tässä tiistaina, niin siellä kankaan laidassa notkelmassa oli lumen alla vesi, jossa kastui kengät, ja liekkö mennyt sisäänkin, jotta paikalla kylmettyivät kuin sarvet. Silloin rupesi palelemaan jalkoja. Arvelin etten lähde kesken päivin pois, vaan kun rupesi yhä kipeämmin palelemaan, niin läksin haromaan pois. Vaan kun matkaa oli vihainen neljännes, niin ei sitä ajatta päässyt, siinä tuli työtään. teki, ja ennenkun olin Kerilässä oli kaikki hiilenä. Sitten niitä kenkärontsia ei saatu jaloista pois muuten kuin piti panna kuumaan veteen.

— Kuumaan veteen, no mitä vasten siihen? ihmetteli äiti.

— Ne kylmettyivät semmoiseksi kallioksi, ettei jalka liikkunut enempi kuin hammaspuussa, selvitteli isä. Niin Leena toi karjan muurista ämpärillisen kuumaa vettä, johon hyppäsin seisomaan. Samassa kun suli kengät, meni lämmin vesi sisään ja yhtäkkiä sulatti kylmettyneet jalat. Silloin tunsin, että hyvin on käynyt. Varpaat rupesivat palamaan kuin tulessa… voi sitä yötä… kaikki vaivanen kokee… Aamulla oli jalat vesirakoilla, ja varpaat turvonneet suuriksi kuin sammakot.

— Hyvä Isä sentään, huokasi tuskaisesti äiti.

— Sitten kahden päivän kuluttua puhkesivat rakot ja ovat tulleet tuommoisiksi, lisäsi isä tyyneesti.

— Ei tule jalkoja enää niistä, huokasi äiti epätoivoisesti.

— No ei niissä nykyään olisi hyvin suuri tuska, kun olisi mitä syödä, niin kyllä ne jotenkin paraneisi, vaikka terveen arvoista niistä ei mitenkään tule. Varpaat ne kyllä lähtevät pois.

— Varpaat pois. Voi hyvä Jumala, varpaat pois, huudahti kauhistuksissaan äiti.

— Niin. Kyllä ne varpaat ovat mennyttä kalua, mutta palelihan kerran Lieverin likalta jalat samalla tavalla, että varpaat märkänivät pois, vaan työnsäpähän teki ja eli päälle päiväinsä.

II.

Äiti kun tunsi, että isällä on vielä toivoa jaloistaan, niin lievisi mieli ja rupesi ajattelekaan miten sitä lähdettäisiin eteenpäin. Ajatteli aamulla lähteä Koskelan emännältä tahtomaan suoloja, ja pyytämään isälle käsitöitä, edes verkon kudelmia, joista voisi jotakin ansaita, ja kun kuulevat isän onnettomuuden, niin armahtaessaan ehkä antavat jotakin apua. Eihän nyt Jumala liene heitä kironnut aivan suulleen kuolemaan, eihän köyhyyteen ole oma syymme, kohtalo on kietonut. Ei, ei toki Jumala salli meitä niin onnettomiksi, että nälkään kuolemaan, ajatteli äiti, ja tuntui mielessä selviävän, että isän onnettomuus on sallittu sen tähden, että ihmisten armeliaisuus johtuu sen kautta heidän kaikkein hyväkseen. Mitä enemmän sitä ajatteli, niin mielessä valkesi kuni päivä, että niin se on, että tapahtuma, joka ihmisen silmään näyttää äärettömän pahalta, sen on Jumala viisaudessaan määrännyt hyvän juureksi ja kääntää sanomattomaksi hyväksi. Kiitetty olkoon Jumala, huokasi äiti, ja tunsi tehneensä syntiä kun illalla oli niin synkkä ja toivoton kohtaloonsa. Mutta uskoi, että anteeksi antava Jumala antaa sen hänelle anteeksi. Ei tuntunut nukuttavan, niin nousi ylös, pani puita takalle, sytytti ne palamaan ja sen tulen valossa rupesi paikkaamaan töppösiään, että kun päivä alkaisi liketä, niin lähtisi Koskelaan.

Kaikki nukkuivat. Isäkin nukkui aivan henkihieverinä eikä Vanninkaan valitusta kuulunut, niin tuntui kuni rauhan enkeli olisi piirittänyt sen majan. Ja kun äiti sai paikanneeksi tamineensa, niin tunsi itsessään väsymyksen tapaista raukeutta. Köllistyi vuoteelleen ja nukkui samassa. Herasi vasta kun päivä valjenneena kohta tunkeutui pirttiin läpi jäisien akkunoitten.

Säikähtyen heräsi äiti ja toimittautui niin sukkelaan kuin taisi lähtemään Koskelaan. Mielessä oli yhä vaan Jumalan ihmeellinen johto, miten pahat asiat kääntyvät juuri parhaimmaksi hyväksi. Ovathan he kumpanenkin olleet ikänsä kelpo ihmisiä, palveluksessakin alkuaan ollessaan nuhteettomasti kaikin puolin käyttäytyivät — sen tietävät kaikki ihmiset. Nyt jos on köyhäksi jouduttu tämmöisinä aikoina lapsijoukon kanssa kinnaroidessamme ja kylmään metsään mökkiä tehdessämme, ei ole oma syymme; kyllä kait olemme kaikki voimamme panneet polaan, sen tietävät kaikki ihmiset, ja kun nyt tuommoisen tapauksen hyvä Isä salli, että tuon ainoan perheen tuen piti tulla jalattomaksi, niin eivät suinkaan voi olla auttamatta kellä pikkusenkaan lienee millä auttaa; ja onhan niillä Koskelaisillakin edes suoloja, joita kuormittaisin tuovat kerralla. Ja suoloja kun saataisiin, niin voisihan Jumala antaa metsästä edes yhden riekon päiväksi ja pyhäksi edes jäniksen. Eihän tuo sekään suurta koloa metsän haltian karjaan tekisi. Niitten ja suolain turvin menisimme talvesta yli, ja kesään kun pääsisimme niin sitkeä olisi kesänen kuolija.

Näissä mietteissään laittautua kahmerehti äiti matkatamineihinsa. Kenkiä ei ollut, niin pani kolmet paikkaset sukat päällekkäin ja niitten päälle pitkävillaiset turkkitöppöset, katsahti vielä orrelle isän töppösiin; panisiko vielä ne, ettei kävisi kuten isän jaloille, mutta paksulle ja lämpymälle se tuntui; oikein mukavalle tuntui lattialla kävellessä, kun jaloissa tuntui niin vahvalta, tilavalta ja lämpymältä. Monta kerrosta pani äiti alusvaatteita, joiden päälle pani isän päällyksettömän mustaksi pinttyneen rajettuneen turkin, ja sitoi siiman palasella kiinni. No lämpymälle ja muhkealleppa tuo nyt tuntuu. Ei luulisi olevan pakkasella tekemistä minun kanssani, ajatteli äiti uunin korvalta, turvakoita ottaissaan ja pujottaissaan kaksia turvakoita päällekkäin. Ja asetellessaan käsiinsä katsahti vielä nukkuvata joukkoa, katsahti halkokokoa: No ompa noita halkoja pirtissä, että saavat tulen takkaan, ajatteli ja alkoi työntyä ulos. Mutta oven oli kylmänyt kiinni, että kolme kertaa piti polvillaan rysäyttää ennenkun pääsi irti, ja suuren jyräyksen synnyttikin kun viimein aukesi, ja kaikki heräsivät siitä jyräyksestä ja hyppäsivät istuilleen. Vaan kun näkivät olevan äitin ulos menemässä ja näkivät oven täydeltä tunkeutuvan pirttiin valkeaa pakkasen usvaa, joka mylläköiden alkoi vieriä perään, niin paiskautuivat pitkäkseen, vetäsivät peitteet korviinsa ja kätkeytyivät kokonaan peittoihinsa.

Äiti ulos tultuaan jysäytti oven lujasti kiinni, otti kodan nurkkaa vasten pystyssä olevat kuurottuneet suksensa, turvakollaan pyyhki niitten pohjista kuuraa, heitti ne hangelle rinnakkain, astui jalkansa niitten päälle, vaan varpaallisiin piti kahden käden pakata noita suuria töppösen kärkiä sopimaan, mutta sopi ne kuitenkin, ja niin lähti hiihtämään. Suksenpohjat olivat karkeassa jäässä ja kahisivat lumessa, kuin säilärauta. Ja raskaalta ja tukalalta tuntui niitten vetäminen. Mutta siitä ei äiti huolinut, vaan vaston vihaista pakkasviima nilakkata ojenti matkansa Koskelata kohti. Syvään vajosi talvisessa pakkasvidissä äitin sukset, leveälle ulos suksen jäleltä työnti suuret töppöset pehmeän lumen ja katkeamaton raito näkyi leveän ladun sivulla äitin luutaisen sauvakon syviä askelia.

III.

Koskelasta ei heltinyt apua. Ainoastaan kouran täyden sai suoloja. Mutta Koskelainen oli pyhänä kirkolla käydessään kuullut, että kuvernööri on määrännyt tässä Pajurannan pitäjässä panna neljä köyhäinhoitolata toimeen, joihin sijoitetaan kaikki työhön kykenemättömät köyhät, ja että niistä hoitoloista tulee yksi tähän Kurkelaan, toinen Ärmäskylän Tervolaan, kolmas Jupakan kylän Kinnulaan, neljäs Saukkosen kylän Pihtilään. Ja Koskelainen kehotti kaiken mokomin näitä Metsävainion asukkaita kaikkia menemään sinne Kurkelaan aivan ensitilassa, ennenkun muita kerkiää tulla niin täyteen ettei sopisi.

Tämän tiedon saatuaan kiirehti äiti kotiin eikä ikänään hänen mielensä vielä ennen ollut onnesta niin täysi kuin nyt Koskelasta palatessa. Nyt näkyi aivan selvään, että Jumala suuressa viisaudessaan oli näin laittanut. Nyt jos isä olisi terve, niin emme pääsisi siihen hoitolaan kukaan. Vaan kun nyt isä on työhön kykenemätön vaivanen ja Vanni sairas, niin ei suinkaan kukaan pääse jos ei nämä, ja luonnollisesti minä niitten hoitajaksi; ja ei suinkaan nyt poikia Niiloa ja Tanelia, tuommoisia kunnottomia raukkoja, toki eroteta vanhemmistaan. Suuri Jumala olkoon kiitetty, huokasi äiti aina väliin näitä ajatellessaan ja hiihtäessään Koskelasta kotiin kirteätä latuaan, paistaessa tammikuun uleisen päivän. Päivä oli jo jälellä puolen eikä äiti ollut syönyt mitään, ankara hiihtäminen suurenti nälän vaatimuksia ja kipeästi vihloi sydänalassa hiuka. Tämän lievittämiseksi otti niitä Koskelan emännän antamia suoloja rakeen, imi sitä ja nieli siitä syntynyttä vettä. Siitä kipein hiuka aina häpesi ja onnellinen hän oli, niin onnellinen kuin ihminen voi olla, joka suurimman onnettomuutensa on saanut vaihtaa suurimpaan onneen. Kaikki matkan varrella seisovat huurteen käärimät puutkin näyttivät katselevan lemmen hymykasvoin ja ojennellen kuuraisia kankeita käsiään onnen tervehdykseksi kulkijalle.

Kotiin tultuaan ei äiti mahtanut nostaa suksiaankaan nurkkaa vasten pystyyn, kuten aina ennen, vaan jätti hangelle pitkäkseen ja rienti pirttiin näkemään perhettään.

Kaikki näkivät jo äitin kasvoista, että hyvin on asiat; pojat juoksivat syliksi äitiin ja yhdestä suusta joutuivat sanomaan: mitä äiti toi, meillä on nälkä.

— En tuonut paljon mitään, vastasi äiti ystävällisesti ja katseli loistavin silmin lapsiinsa, riisuessaan vaatteita päältään ja pyyhkiessään hikeä otsaltaan.

— Toittepahan äiti. Meillä on nälkä, lisäsi Taneli nureksien ja piteli äitiä ikäänkuin ettei pääsisi karkuun.

— Olkoon nyt nälkä. Huomen illalla meillä ei ole enää nälkä kun meillä on rukiiset leipävänkäleet käsissä ja rasvainen lihakeitto höyryää edessä, lisäsi äiti turvallisella painolla, repostellessaan lumisia töppösiä jaloistaan irti.

Pojilla jäi suu auki ja silmät pyöristyivät renkaiksi eikä ymmärtäneet mitä se on se äitin puhe. Mutta isä oli pöydän takana jalkojaan katselemassa ja niihin kääreitä laittamassa, niin se kavahti katsomaan terävästi äitiin ja lämpymästi kysyi: Miten niin?

Äiti kohosi seisalleen töppösiään kuivaan pannakseen ja huokasi: Jumala on hyvä. Se pitää huolen luoduistaan, kunhan vaan ymmärtäisimme häneen luottaa hyvänä ja pahana päivänä. Hän on totinen ja hyvä. Eikös ole ihmeellistä, että vaikka me nyt näytämme olevan onnettomista onnettomimmat emmekä näytä päivän päähän pääsevän, niin tämä kamala onnettomuutemme on juuri onnemme perustus. Katsokaas kun nyt kruunun varoilla kuulutaan perustavan Kurkelaan hoitopaikka kaikille työhön kykenemättömille köyhille ja vaivaisille. Ja kukas sen vaivaisempi on kuin sinä, ja Vanni on sairas, jota hoitamaan minä pääsen, niin eikös ole ihmeellistä? Tämä sattuma ei ole mikään muu kuin Jumalan suuri ihmeellinen armotyö meitä kurjia kohtaan.

— Ei tuo liene toki totta, keskeytti isä ja äänestä tuntui toivon ja epätoivon sekainen värähdys.

— Kyllä se on totta, toisti äiti. Koskelainen oli ollut pyhänä kirkolla ja siellä oli niiltä kirkonkylän ylimyksiltä kuullut. Kuvernööri kuuluu käyneen määräämässä.

— Kuvernööri! ihastui isä ja kiinnitti katseensa yhä tutkivammaksi äitiin.

— Niin juuri kuvernööri kuului, juuri itse kuvernööri kuului käyneen määräämässä, toisti yhä äiti. Niitä kuului tulevan neljä hoitolata tähän Pajurannan pitäjääseen, mutta tähän Kurkelaan se Koskelainen kehotti meitä menemään.

— Vai kuvernööri itse! myhähti isä. Sinne täytyy päästä ihan huomenna, lisäsi hän, päätään punaltaen, ja ihastuksen loimo näkyi partaisissa kasvoissa.

— Kuinpa pääsisit siksikään noilla jaloillasi, mutta miten käypi sen? lisäsi äiti epätoivoisesti.

— No tämän matkan nyt minä menisin, vaikkei olisi jalkateriäkään, virkkoi ihastuneella mielellä isä, ei tule kuin nappanen peninkuorma, niin tokihan minä nyt sen päivän pitkään tallustelen, vaikka polvillani… Vai kuvernööri on semmoista toiminut.

Sairastava Vannikin virkistyi tästä puheesta, nousi istuilleen ja pyytävästi virkkoi: Minä lähden äitin kanssa. Ottaahan äiti minun.

— Ottaahan toki äiti Vannin, virkkoi herttaisesti äiti. En toki heittäisi Vannia, vaikka mikä, vakuutteli äiti ja korjaili Vannia vuoteellaan.

— Otattehan minunkin, kuiskasi Taneli, eikä muistanut enää nälästään mitään.

— Otan Tanelinkin, otetaan se toki Tanelikin, toisti äiti.

— Minäpä hiihdän suksillani ja jätän teidät kaikki, muistutti varmuudella Niilo keskustelun lopuksi.

Tänä päivänä ei ollut Metsävainion asukkaista kukaan vielä syönyt. Niilo ja Taneli olivat repineet vanhan suolakopsan ja ne tuohet liottaneet vähässä vedessä ja sen suolaveden kanssa koittaneet syödä petäjäjauhoja, vaan ei sekään ollut käynyt laatuun.

Äiti lähti käymään Telkkäpuron varrella riekon pyydyksillään, josko Jumala olisi niin armollinen että antaisi vielä edes yhden riekon viimmeiseksi atriaksi. Ja sieltäpä toikin äiti aivan sulan riekon. Tämä oli äitin mielestä taas ilmeinen viittaus Jumalan ihmeellisestä johdosta, ja koko matkan Telkkäpurolta kotiin tullessaan hän hoki: kiitetty olkoon suuri Jumala, kiitetty olkoon Jumala, taivaallinen Isä.

Nyt laitettiin puoli riekkoa kiehumaan iltaskeitoksi, toinen puoli jätettiin aamuskeitoksi. Uuni oli päässyt lämpiämästä, niin uuniin laitettiin paistumaan petäjä- ja olkijauhoista suolaveteen tehtyä taherrusta leivän sijasta käytettäväksi lintuvellin kanssa. Ja vaikka ei kukaan ollut vielä tänä päivänä syönyt, niin ei kukaan tuntenut nälkää. Huomeisen onnen toivo täytti kaikkien mielet. Niilo ja Tanelikaan eivät keiton kiehuissa puhuneet nälästään. Mieli oli Kurkelassa ja matkassa Kurkelaan ja siellä kohtaavissa lihamaljoissa ja rukiisissa leipäkämpäleissä, aivan samanlaisissa kämpäleissä kuin mitä äiti aina Sopalan paksulta emännältä sai kehruupalkoistaan ja toi kylätulijaisiksi. Niitä ajattelivat lakkaamatta pojat, että makea vesi lorahteli suuhun. Mutta vaistomaisesti meni käsi aina äitin suolakuppiin pöydälle, jossa oli äitin Koskelasta tuodut suolat; niitä aina pojat hipistivät suuhunsa, ja hypähtelivät kimmoissaan. Väliin aina isältä kyselivät yhtä ja toista Kurkelan suhteista, onko siellä mäkeä, josta voisi laskea, miten pitkiä ja jyrkkiä ne mäet ovat, onko puroa, johon voisi myllyn ja pajan tehdä, onko järveä, jossa voisi uida, onko venettä, jolla saisi meloa ja mäikäröidä kesällä järvellä, onko se vene yhtä vuotava kuin tuo meidän vene, jota pitää myötäänsä yhden hengen viskata, ja muuta senlaista. Ja kun kuulivat isältä, että kaikki on hyvin, niin suut mutuilivat ja silmät loistavina harreilivat korkeuteen, kunnes taas juohtui mieleen uusia kysymyksiä, joita taas ryhtyivät isältä kyselemään.

Äiti lauloi ennen nuorena Niskalassa piikana ollessaan talon heränneen muorin opettamia Sionin virsiä. Niitä hän lauloi kaikkia melkein samalla nuotilla kuin Niskalan muorikin. Sattuipa joukkoon virsikirjan virsiäkin; nekin saivat käydä ulos samalla nuotilla. Niitä hän lauloi askareita tehdessään kiitokseksi taivaan Jumalalle, ettei suu päässyt kiinni, ja mieli oli hellä. Ei koskaan ollut elämässään ennen tuntenut itseään niin rikkaaksi kaikesta hyvästä, kuin nyt, kaikki maljat näyttivät ylitse vuotavaisilta, savustunut pirttikin kaikkine tyhjyyksineen ja ristikkojalkaisine heiluvine pöytineen näytti varakkaalta ja miellyttävältä. Ja muhkealle tuntui mieli, laulellessa Sionin virttä ja viimmeisiä vehkajauhon tähteitä sekottaissa repaleisen kattilan laidassa kiehuvaan lintukeittoon.

* * * * *

Nyt ruvettiin laittelemaan matkavarusteita, korjailemaan vaatteita, kelkkojen jukkoja, suksen varpaallisia, sauvoja ynnä muita. Pojat kantaa mysäsivät kaikki halot pirttiin, joita oli enemmän kuin kymmenen lämmitystä.

Äiti kehotti ne panemaan hyvään pinkkaan uunin kupeelle, jotta jos tuota niinkuin tultaisiin kerran takaisin, niin on siinä valmiit halot, mistä panna tuleen. Silloin tuota ei tarvinne — sanoi hän — vehkajauhoilla keittoa suurustaa eikä liene leipänä paljas vehkajauhotaherrus. Erilainen, kokonaan erilainen lienee silloin tässä elämän alotus kuin nyt on lopetus. Saattaahan Jumala siunata elämämme hyvinkin runsaalla kädellä, koskapa nyt alkukin on näin lupaava. Jumalalle olkoon kiitos, ajatteli äiti siinä toimiessaan lähdön valmistukseksi ja alituisesti veisaillessaan sielua ylentäviä virsiään.

Pojat kun saivat kaikki halkonsa pirttiin, niin punaa uhkuvin poskin huudahti Taneli: Siinä ovat nyt kaikki oluet ja maltaat, ja voittomielisenä kopisteli lunta suurista kengistään keskelle lattiaa.

Äiti katkasi virtensä, katseli leppoisesti poikiinsa ja muistutti: Mutta siellä Kurkelassa ei saakaan niin lumikenkineen tulla huoneeseen, siellä pitääkin opetella luudalla pyyhkimään ulkona kenkänsä. Ei saa sylkeäkään lattialle.

— Sylkeäkään, huudahti Niilo.

— Ei sylkeäkään. Siellä kai on maalatut lattiatkin.

— Maalatut lattiat?… Onko kirkossa maalatut lattiat?

— Ei ole kirkossa, vaan Kurkelassa ovat, toisti äiti.

Pojat tyrmistyneenä katselivat toistensa silmiin ja väliin suuriin länttäkantaisiin ja puolikaudosta nokaksi vääntyneisiin kenkäronttosiinsa ja kuiskivat toisilleen: Paremmin kuin kirkossa, pirtti on Kurkelassa parempi ja komeampi kuin kirkko. Minkäänlainen tuossa on katto? Ei varmaan se ole näin musta kuin tässä pirtissä. Ei, punanen kai se on laki vai liekkö sininen kuin taivas, juuri niinkuin poutainen taivas?

Äiti oli jo lintuvelliä pannut Vannin kuppiin, vienyt penkille Vannin luo, nostanut Vannin istumaan ja kehotteli nyt syömään, että tervehtyisi. Sitten poistui taas paikkaamaan töppöstään.

Vannin suussa pyöri pala. Sitä yhtä palaansa se purra vätkytti kauvan, että koko ruumis liikkui puremisen mukaan; mutta kun ei mennyt alas sittenkään, niin sylki sen pois ja nihkaisten kylmähti maata ryökköiselle vuoteelleen.

Tämän näki Niilo, niin kiimasi Vannin luo ja kuiskaili korvaan: Annathan minulle lihaosastasi pikku hinareen. Annathan… Annathan kirpun silmän verran… Minä annan sinulle siellä Kurkelassa… Minä annan sinulle noin paljon, koko tuon etusormen, koko tuon peukalon suuruisen tökäleen.

Vanni hytkäytti ruumistaan ja kätisten virkkoi: Elä tule siihen!

Äiti kuuli Vannin kätinän, niin katsahti Niiloon ja kättään puistattaen virkkoi: Tule pois Niilo! Sinä et ole taattu koskemasta Vannin lihaosakipeneeseen.

— Mutta minä sitten Kurkelassa annan Vannille.

— Kurkelassa, jatkoi äiti naurahtaen ja vetää kurautteli pitkää säiettään töppöstään paikatessaan piisitulen luona.

Niilo ei poistunut, vaan istui Vannin pään pohjissa ja katseli Vannin vellikupissa pilkottavaa riekon olkaluuta, teki mieli tarttumaan siihen ja vetämään ylös, että vesi tippui kielestä, mutta ei äitin luvatta uskaltanut.

Äiti sai nyt töppösensä paikatuksi, sitoi ne yhteen ja pisti orren päähän riippumaan, katsahti siihen niitä kirjavia valkeilla, mustilla, kirjavilla, paksummilla ja hienommilla paikoilla paikatuita töppösiään, ja hyvät ne olivat, kun olivat ehyet. Sitten hiipi Vannin luo ja ikäänkuin salaa katsoi Vannin hengitystä ja kuunteli sen rinnan hiljaista ryyhitystä.

Kun kuolisit pois, lapsikulta, kuului äitin suusta hiljainen ääni.

Vannin ruumis hytkähti, kuullessaan äitin niin likellä olevan. Kielellään kostutti kuivia huuliaan, vääntäytyi istuilleen ja vointeasti virkkoi: "Terve minä olen", otti lihakipeneen kupistaan ja rupesi syödä natustelemaan. Mutta silmät vierähtelivät heikosti kiinni eikä pala mennyt suusta alas, niin Vanni kuiskasi: "Karvasta on", ja pyyskähti jälelleen vuoteeseensa.

Äitistä tuntui hyvälle kun näki Vannin niin huonoksi. "Ehkäpä tänä yönä jo Jumalan aika joutuu", virkkoi hän ja poistui muulle perheelle iltasta laittamaan.

Otti uunin hyllyltä kaksi levyä, joilla oli paistettua petäjäsilkkoa, kantoi no pöydälle, ammenti velliä neljään kuppiin, joista sai kukin nimikkonsa ja kiertyivät pöytään. Huomenna tapahtuvan Kurkelaan muuttamisen toivo teki kaikki hyväksi, se petäjä mökerökin tuntui aivan vehnäseltä, jota ammentivat aina suunsa täyteen, ja harmaan rantaveden näköistä velliä särpivät palainsa painoksi, puhellessaan kaikista niistä suhteista, mitä huomenna majan muutossa tullaan tarvitsemaan. Harmaa kissakin, joka äsken oli saanut riekon suolet ja varpaat, hyrritteli tyytyväisenä ja vetäytyi Vannin vuoteen liepeelle, johon käpäläinsä päälle kytistyi, Hiljaa raotteli vinoja silmiään, ja rinta hyrräsi.

— Ei kuole vielä Vanni kun kissa menee viereen, kuiskasi äiti, nähdessään kissan asettuvan Vannin vuoteen vierelle.

— Kumma, että sekin tietää, mukautti isä.

— Kyllä se tietää, vakuutti äiti, — kyllä niillä on elävillä omat ilmoittajansa. Tiesipähän Suuteri, meidän viimmeinen lehmämme, hävityksensä. Monta viikkoa itki että myötään, valui kyyneleet silmistä, eikä sallinut puhuttelemistakaan eikä minkäänlaista hyvittelemistä, murjotti vaan raskasmielisenä.

— Tiesipähän se teerikin syksyllä tullessaan tähän pirtin katolle, että autioksi tämä jääpi, muistutti isä.

— Kas… Todellakin, en ollut muistaakaan. Eikös ole kumma kun sekin teeri lentää lehahtaa kuin käsketty pirtin harjalle… Kyllä ne käy ennustukset vaikka minkä asian edellä kun niistä vaan osaa ottaa vaarin.

— Mutta kuoleman tapausten edellä ne kerran metso ja koppelo tulivat Sirolan pirtin harjalle. Heti kuoli isäntä ja emäntä vähän jälkeen; ei päässyt vuosi umpeen ennenkun olivat kumpikin maan povessa, vaikka ukko vainaa päätteli, kun nähtiin ne linnut pirtin harjalla eräänä usmapäivänä, että ne sumussa ovat eksyneet, jaaritteli isä.

— Hym… Eksyneet?

— Niin se ukko tuumaili. Mutta osasivatpahan sitten lähteä sinne päin missä heidän varsinainen kotonsa oli. Kussa vaan humahtivat lentoon, niin paikalla oikasivat matkansa Huhtarovaa kohti, vaikka sumu oli kuin seinä.

— Kyllä ne toki Jumalan luontokappaleet tietävät tiensä… Mutta saattaisihan olla meillekin kuolemaksi se teeren ennustus, huomautti äiti. Saattaahan käydä niin ettemme koskaan enää tule tähän takaisin.

— Hyvin mahdollista.

— Mutta mihin joutuu tuo kissa, jos ei tultaisi takaisin, muistutti
Tahvo kun ei muutakaan osannut säistää siihen puheeseen.

Sen kuuli Vanni että kissasta oli puhe, niin veti viereensä ja kätki peittojensa sisään.

Muuta ja toista, yhä puhelivat huomeisesta majanmuutosta, ennustuksista, tapahtumista ja sattuvista seikoista, kunnes tuli takalla riittyi aivan valkoisen untuvan peittämäksi ja otavan sarvetkin olivat suoraan etelää kohti. Silloin kallistuivat yönsä lepoon ja hyvälle tuntui tieto, että huomenna ollaan Kurkelassa valtion turvissa, jossa ei elatuksen murhe paina mieliä. Oi kiitos Jumalan, huokasi äiti, uneen vaipuessaan, muistellessaan huomeniltaista onnea.

Kissa käykyili liitin jaloissa huomisaamuna, kun takalla kiehuvasta keitosta haisi vereksen linnunlihan haju. Jaloissa se vaan pyöri, kohotteli selkäänsä, pitkät virkakarvat poskissa harallaan, ystävällisesti katsella pauruili äitin käsiin ja harmaan kirjava häntä mutkitteli ilmassa, Äiti ymmärsi kissan kielen, mutta ei ollut mitään mitä antaisi niin kääntyi isään ja virkkoi: Sinä saat tappaa tuon kissan. On jo vanhakin ja saammehan me kissan kun tarvitsemme.

— Voi, voi minun mirrini. Ettehän isä tapa minun mirriäni, vaikeroi Vanni, kuultuaan äitin esityksen, nousi vuoteellaan istualleen ja silmät pyöri hätäisesti. Heikon näköisesti nojasi selkänsä seinään ja kun isä ei virkkanut mitään, niin rukoilevasti lisäsi: Ettehän isä tapa mirriä. Ettehän… Ettehän… Minä otan mukaani Kurkelaan ja annan sille ruokaa.

Äiti näki Vannin hädän kissansa puolesta, niin liepsahti Vannin luokse, taputti kuihtuneeseen kasvoon ja hymyillen virkkoi: Ei tapeta, ei tapeta. Eihän toki Vannin mirriä tapeta.

Mutta Vanni ei uskonut tätä, luuli äitin narraavan ja pyyteli yhäkin, että ettehän, isä, tapa mirriä… ettehän. Ei tapeta, ei, kuului isän vakava ääni, niin Vannin kasvoihin levisi vakava turvallisuus ja rienti lattialta ottamaan kissaa syliinsä, kantaakseen sen vuoteelleen. Mutta pää ei pitänyt pystyssä. Vaan kun kuuristui kissaa ottamaan syliinsä, niin pyörtyä kytjähti lattialle, josta äiti kantoi vuoteelleen, nosti kissankin siihen Vannille mieliksi. Vanni kääräsi kissan kainaloonsa ja hyvälle tuntui nyt olo, vaikka korvat kihisi vielä äskeisestä pyörtymisen huumauksesta ja pirtti näytti silmissä pyörivän kuin kerinlaudat kerinkannassa.

Äiti kun näki Vannin niin mleluisesti viihtyvän, siirtyi kohentamaan tulta takassa, puristi suonikkaaseen käteensä petäjäjauhoja vakasta ja varisti niitä hiljalleen kiehuvaan pataan, hämmenti siitä kapustalla ja aina lisäsi jauhoja, kunnes näki sen sakenevan velliksi, kasvot lientyivät mieluiseen hymyyn ja mieli oli Kurkelassa.

Taneli seisoi äitin vieressä totisin kasvoin ja ruskeilla suurilla silmillään turvallisen näköisesti katseli äitin silmiin ja myllyilevään vellipataan ja taas äitin silmiin ja keittopataan. Näkyi ajattelevan mitä hän sanoisi jatkoksi äitin puheeseen kun näki äitin olevan niin harvinaisen virkeällä puhetuulella. Viimein totisesti virkkoi: Sielläpä Kurkelassa kuuluu olevan mäkiäkin, joista saapi laskea hujautella.

— On siellä mäkiä.

— Onko niin isoja, niin korkeita, tämän pirtin harjan korkusia?

— On siellä korkeampiakin.

— Onko niin korkeita kuin tuo Sirkkaniemen törmä, jossa pääskyset pitävät pesiään?

— On siellä, mäkiä jos kuin monta ja korkeita jos korkeitakin, vaan kun sieltä ei saa lumineen tulla tupaan, niin ei sinne saa monasti mennä.

— Osaan minä puhdistaa kenkäni, virkkoi Taneli reippaasti ja katseli taas ympäriinsä länttään polkeutuneita kenkiään.

— Hym… Sinä osaat!

— Ei suuri sana suuta halkaise, muistutti Niilo, sen se on näköinenkin. On kengät kuin auskarin jalassa. Tuolla lailla, länttään polkenut, että varret ovat menemässä jalkain alle ja nokat käyristyneet polvien tasalle. Niillä kun kävellä vesmeltää lumessa, niin askeleet ovat kuin kapustalla painellut.

— Sinä toinen hyvä, muistutti äiti, kattila pataa moittii, vaikka musta kylki kummallakin.

Niilo kinnasi äitin eteen, näytteli kantapäitään: Eipähän minun kenkäni kannat ole niin läntässä. Katsokaapa, onko niin rumat kuin Tanelin.

— Vanhempihan sinä oletkin, saathan sinä olla jo viisaampikin, muistutti äiti ja nosti vellipatansa tulelta pois.

Taneli vilkasi voittoisen silmäyksen Niiloon, kiimasi Vannin luokse ja kuiskutteli korvaan: Annathan nyt lihaosastasi pikkusen hinareen… annathan sen… Annathan tuommoisen puolen kynnen verran. Minä vien kissasi Kurkelaan.

Vanni kasteli kielellään kuivia huuliaan ja hiljaa kuiskasi: Annan.

Sen kuultuaan Taneli hymysuin istui puuhevosensa selkään ja iloissaan kiljahteli: truu, soo! truu, soo! käänny Kurkelaan! tuosta tiehaarasta, tuosta noin, so Kurkelaan! No… Ei mihinkään muualle kuin Kurkelaan!

Mutta Taneli näki, että äiti alkoi ammentamaan velliä kuppiin, niin meni katsomaan minkälaisia lihoja tulisi Vannin kuppiin ja iloisesti kuiskasi äitin korvaan: Vannipa lupasi antaa minulle lihaosastaan.

— Ole vaiti, sinä terve kuin jänis; Vanni kipeä raukka tarvitsee itse osansa.

— Enhän minä kaikkia tahokkaan, tuommoisen, tuommoisen kynnen laajuisen sirpaleen.

— Ei kynnen eikä kannen vertaa. Osallaan mies elää, konna toisen kohtalolla.

— Enhän minä ole vielä mies, tämmöinen, noin matala poika kurikka.

— Sinustapa ei tulekkaan miestä, jos et opettele osaasi tyytymään.

— Minustapa tulee mies, kun en tahokkaan Vannin lihaosaa, muistutti Niilo, seisoessaan äitin takana, ja katseli vasta paikatuita valkeita liinaisia paikkoja mustaksi pinttyneitten piikkohousujensa polvissa.

— Sinusta ja kaikista niistä, jotka osaansa tyytyvät, tulee mies, vakuutteli äiti.

Tanelikin heitti käristyksen pois ja alakuloisena sormi suussaan katseli äitin ruuan laittamista, ja silmät paloivat Vannin kupin puoleen kun näki menevän siihen suuremman lihakipeneen kuin omaansa, ja mieli teki että makea vesi lorahteli suuhun.

Mutta Halli haukkui ja ulvoi ulkona. Hän ei haukkunut pyrkiäkseen huoneeseen, muuten vaan omia aikojaan haukkui ja ulvoa jollotteli istua tököttäessään pirtin perässä nietoksen harjalla valjetessa talvisen aamun.

— Taas Halli ulvoo, muistutti äiti. Se on monta viikkoa aina aikaväliin tuolla lailla ulvonut. Mitähän ennustanee, jokohan kuitenkin lienee viimmeinen lähtö tästä majasta.

Pojat hyppäsivät akkunaan, hieroivat sormillaan reikää lasin kuuraiseen jäähän, josta toisella silmällään tirkistäen näkivät Hallin, miten se siinä nietoksella istua tökötti pystyssä kuin piirakka ja katseli järven selälle, jossa hieno pakkasen usva hienoina haituvina leijaili. Väliin aina pani silmänsä umpeen ja haukkui ihan hartian voimasta että pitkät takkuiset karvat hetalehtivat hartioilla. Sitten aina nosti päänsä pystyyn nokka ihan taivasta kohti, silmät umpeen puristettuina ulvoa jollotti niin kovasti ja kamalalla äänellä, että poikiinkin teki pahaa sen kuuleminen. Mutta heitti se viimein ulvomisensa ja tuli pirttiin, jossa pojat saivat hyvitellä ja antaa Hallinkin suuhun osan palastaan.

IV.

Taivaan kansi lientyi sileään pilveen, ainoastaan taivaan rannalla oli kaitanen viilu kirkasta vaskelle hohtavaa poutaa, josta nouseva aurinko paistoi ikäänkuin varjostimen helman alta sinne pilven peittämään katokseen, jonka perällä nyt Metsävainion kuurainen nietosten kiertämä mökki kylmötti, kuni talteen jätettynä.

Lähtöhetki oli nyt tullut. Suureen kelkkaan köyteltiin vitsoilla kiinni korkea vasu, sen pohjalle pantiin pehkuruusuja, sitten vaateresuja, joihin käärittiin Vanni, kissa sylissä, istumaan. Vanha täplikäskirjainen vaippa käärittiin viimmeiseksi katteeksi, jonka reijästä kuitenkin Vanni saattoi katsella ulos ja hengittää ulkoilmaa.

Isä oli jo käärinyt kaikki töppösensä jalkoihinsa ja astua vinttaili jo järvelle laskeutuvaa tietä rantaan päin. Äiti otti kelkan vihtaisen jukon olkapäälleen ja lähti vetämään isän jälkeen. Halli rannan töyräällä istui ja kummeksien katseli sitä lähtöä ja haukkua voksahteli muutamia sanoja, mutta kun näki että kaikki tulivat rantaan, niin pyörähti etukynteen ja juosta loksutteli siihen mukaan mihin näki toistenkin tulevan. Taneli ja Niilo jäivät rannan töyräälle kelkkoineen odottamaan kunnes äiti kerkisi paeta tuota tuonnemmaksi. Sitä istahti Hallikin katsomaan, mutta pojat pataltivat aika laukat, paiskautuivat vatsalleen kelkkoihinsa, jotta saivat aika luikosen törmän alle. Siitä ilostui Hallikin, laukkasi poikain luokse ja ystävällisellä haukunnallaan ilmoitti mielihyvänsä poikain kelkkakyydille.

Halki Kaislajärven, tietöntä hankea kulki nyt matka. Äiti jo tavotti isän. Pojat ne vähän jälempänä astua kaarittivat, jaloissa paikkaset kenkäkolttoset, päässä pitkävillaset, vanhasta turkista tehdyt reuhkat, yllä repaleiset takkiremut vitsoilla kiinni vyötettyinä, joitten siekaleina riippuvain helinäin alta kirjavina vilkkoivat vanhoilla hameen palasilla ja liinarievuilla paikatut piikkohousuiset polvet.

Poikia seurasi Halli. Taneli Hallille mieliksi heilutteli pitkiä nuttunsa hihoja. Niihin tarttui Halli ja muristen retuutti ja vetää nujuutti sinne tänne tiepuoliin kun näki sen olevan Tanelille mieleen.

Hallille mieliksi paiskautui Niilokin aina silloin tällöin lumeen pitkäkseen, soristeli jaloillaan ja käsillään ja väkisi, että Halli häntä koittaisi auttaa ylös. Sitten taas juosta kupeltivat äitin perään.

Oli jo palanen matkaa kuljettu kun äiti kelkkoineen seisattui jäälle, korjasi Vannia kelkassa, katsoi jälelle jäänyttä Metsävainiota, joka rannan töyräällä kipotti, ja taivaanrannan poutakaistaleesta paistavan talviauringon valjussa paisteessa liekehtivät sen repaleiset sisäpuolelta jäätyneet ikkunaruudut, ikäänkuin muistuttaen ollutta rauhaa omassa majassa. Tätä katseli äiti, mutta kohotti silmänsä Vuonisrovan honkaisiin kuljuihin, jotka talon kohdalla tyyninä ja huurteisina muhjottivat kuni juopuneena kaukaa taivaan rannalta paistavan talvisen auringon vaisusta valosta. Alenti taas silmänsä vuoren juurelle jätettyyn ihmisasuntoon, joka lemmen hymy kasvoillaan salaperäisesti puheli vieläkin olleista päivistä, tarjoten suojaa matkalaisille. Siirti taas katseensa vuoreen ja hetken perästä taas siihen turvekattoiseen, huurteen käärimään majaan, eikä tiennyt itsekkään kun suuret kyyneleet olivat tehneet leveät juovat pitkin väsyneitä kasvoja.

Siihen seisattuivat pojatkin, mutta äiti pyyhkäsi nuttunsa hihalla silmiään ja lujitti nuoraista vyötä repaleisen turkkinsa ympärille. Päähuivinsa nurkalla pyhki vielä silmiään, sitoi sen huivinsa nurkat leukansa alle lujaan, otti kelkkansa jukon olkapäälleen ja ojentui matkalle.

Äänettömänä painui matkue edelleen. Kelkan jalasten vähäinen suhina ja askelten pehmyt kahje kuului joukosta. Hallikin oli heittänyt poikain hihain retuutuksen, pystykorvaisena juosta sipsutteli vaan matkan vartta siihen suuntaan, mihin näki matkueen kulkevan, välistä aina paiskautui piehtaroimaan vitiseen lumeen, keturoi siinä, että kun nousi, niin oli valkea kuin jänis, mutta puistalti taas lumen itsestään ja hyvämielisenä katsellen kaikkiin matkatovereihin jatkoi hänkin tietöntä matkaansa. Siten se matkue hiljalleen kulkeutui Kaislajärven pisimpään lahteen, josta Kervolan heinätie lähti johtamaan läpi metsien Kurkelaa kohti. Rannan urpaisissa koivuissa kupelehti teeriparvi, jota Halli rienti jo edeltäkäsin haukkumaan, mutta teeret eivät perustaneet Hallista, repivät vaan urpia ikäänkuin vihassa, että kuura yhtenä tulvana penisi alas. Tätä seisattui matkalaiset hetkeksi katsomaan. Jokaisen mieleen juohtui nyt lintukeiton ihmeellinen maku, että makea vesi lorahteli suuhun.

Jospa olisi silmä nuolena, käsi kattilana, niin eipä nälkä kauan päätämme panisi, muistutti äiti ja vesikiehteeseen hämärtyi silmät, kun tunsi povessaan nälän hirvittävän voiman, johon yhtyi vapisuttava väsymys.

Metsään ojentuvaa tietä lähti nyt matkue siirtymään eteenpäin. Mutta teeret tämän nähtyään usahtivat lentoon, että tuiskuna pölisi puista kuura, ja sekalaisena parvena kaartaen lentää häkärtivät lahden toiselle rannalle. Halli se laukata kuosmitti perässä suu auki ja kieli pitkällä, mutta teeret jättivät kuulumattomiin. Halli sai palata alakuloisena takaisin ja yhtä nälkäisenä kuin toisetkin lähteä matkustamaan Kurkelaan.

Ilta oli jo hämärtynyt pimeän kuhjaksi, kun saavuttiin Kurkelaan. Mutta juuri portille saapuessa yhtyi toista tietä tuleva kymmenhenkinen matkue tulossa hoitolaan ja saapuivat yhtenä joukkona kartanoon, jonka porstuasta kuului ääniä:

— No ihme ja kumma, kuusikymmentä henkeä on jo tänäpäivänä tullut ja yhä tulee portin täydeltä… Hautuumaan veräjä kai on aukastu, ei suinkaan muualta niin paljoa riitä. Mihin noitten kanssa sopii, saa panna kuni silahkoita suolaan, muutoin kaatavat aivan alleen. Vielä niillä on koirat ja kaikki, eiköhän nuo koiratta löytyisi.

Tämä tyrmistytti äitiä, sillä hän ei ollut koskaan niin inhoittavan kylmiä sanoja kuullut. Mutta tästä huolimatta täytyi tunkeutua suojiin. Porstuassa hyypiytyi äiti kuitenkin hetkeksi seisomaan, johon pojatkin seisahtivat viereen ja käsillään pitelivät äitin turkin helmoista kiinni. Vasemman käden puoleisesta pirtistä kuului suurta väen liikettä, korkeaa ja laimeaa, sekä tervettä ja sairaloista puhetta, lasten itkuja, miesten ja naisten, nuorten ja vanhain kamaloita kirouksia, nuorten ja vanhain hävyttömiä pilkkapuheita ja turhaperäisiä siunailemisia ja muuta semmoista. Tämä kaikki sekautui yhdeksi porinaksi, ja kammoksuen kuunteli tätä äiti. Mutta Vanni rupesi ruikuttamaan vasussaan: Äiti hoi, missä se on äiti, ottakaa äiti minua pois.

— Tässä on äiti, kuului äitin suusta surulliset sanat ja rienti ottamaan Vannia.

Hämärä pirtti oli väkeä täynnä kuni muurahaiskeko, mutta ovensuuloukko oli tyhjä juuri, kuin laitettu. Siihen penkille teki äiti matkaryysyistään Vannille vuoteen ja asetti sen siihen, johon sai Vanni kissansakin vierustoverikseen. Siihen lattialle istumaan kyhnähti pojatkin, ja Hallikin häntä koipien välissä tunkeutui joukkoon.

Äiti kiirehti toimimaan saadakseen ruokaa itselleen ja perheelleen, mutta sai jyrkän vastauksen: Ei ennen kuin velli joutuu. Tämän kuultua äitikin rienti poikain ja Vannin luo pirtin soppeen ja istahti lattialle hänkin ja mielessä tuntui jäytävä kaiho.

— Missä se on se Kurkela? kysyi Vanni.

— Tässä se on.

— Minkätähden tämä on Kurkela? Onko tässä kurkia?

— Enhän minä tiedä, kuiskasi äiti.

— Senkötähden tämä on Kurkela kun on näin paljon ihmisiä?

— Eikö tuo liene sen tähden, kun on näin paljon nälkäisiä ihmisiä.

— Eikö tämän Kurkelan äitillä olekkaan niin makeata leipää kuin
Heiskalan äitillä oli kesällä… Eikö äiti… Antaako se Kurkelan äiti
minulle voileivän niinkuin Heiskalan äiti kesällä? Antaako äiti?…
Minulla on nälkä… Kuuletteko äiti… Minulla on nälkä.

Äiti ei tiennyt mitä vastata Vannin kysymyksiin; jos hän olisi totuuden sanonut, niin tiesi että Vanni parahtaisi itkemään, ja valehdella oli sitä vaikeampi. Mutta Niilo mulautti Vanniin ja kylmästi kuiskasi: Sinulla nälkä eikä muilla. On nälkä että silmiä hämärtää, vaan ei auta väkiseminen.

— Söisin pieniä kiviäkin kun saisin eteeni, virkkoi Taneli jatkoksi
Niilon puheeseen.

— Söisin sorsan sorkkineen, sikiön söisin siipineen, kun saisin kynsiini, jatkoi Niilo yhä ja käsillään puristeli tyhjää vatsaansa.

Siihen sekoi ja keskeytyi Vannin kyselemiset, ettei äitin tarvinnut vastata mitään.

Tuokion kuluttua kuului ääni: Nyt velliä ottamaan! Jokahisella pitää olla itsellään astia!

— Hyvä Jumala sentään, jätimme astiat kotiin, kuului äitin suusta hätäinen sana ja rienti ulos löytääkseen jotakin, vaikka elukkain astiaakaan, jonka kävisi kaivolla pesemässä ja ottaisi siihen, mutta kipeästi voivotellen palasi takaisin, pyysi talon emännältä jotakin ropposta, mutta turhaan. Emäntä tiuskui: Paljonko on huolta, että laitatte astiat itsellenne. Opitte kyllä laittamaan astiat kun meillä olette.

Äiti oli ihan pökerryksissä, vapisi tuskasta ja rukoillen huusi: emäntä kulta, antakaa anteeksi, ettemme ymmärtäneet tuoda astioitamme. Olkaa armollinen, rakas emäntä, ja antakaa astiaa täksi kerraksi. Olemme kuolemassa, oi rakas emäntä.

— Kun kidutte niin kadutte, kuului emännän suusta ylpeä sana.

Emännän pyöreämuotoinen tyttö seisoi keittiön lattialla, ja kun tunsi tämän astiantahtojan vaimon sen sairaan lapsen äitiksi, mitä hän äsken oli säälien katsellut pirtin loukossa, niin sanaa puhumatta kiirehti hän nyt maitohuoneeseen, toi sieltä tyhjän maitohulikan, ammenti sen velliä täyteen ja kantoi pirttiin Vannin äitille. Toimittipa kokonaisen suuren jäkäläleivän näille, Vannin äitin perheelle, kääntyi sitten hyvittelemään Vannia, joka suurilla silmillään ryysyisen peitteensä alta katsella remautteli tuntemattomaan ympäristöönsä.

— No entäs sinä, minun tyttöraukkani? Mikä sinun olikaan nimesi, nousetkos sinä syömään, virkkoi emännän tyttö hymyillen ja veti resuista peitettä Vannin kasvoilta pois.

— Vanni sen on nimi, kuului äitin sana, toimitellessa perhettään syömään.

— Vanni! huudahti emännän tyttö. Onpa sinulla kaunis nimi. Yhtä kaunis nimi kuin sinä itsekkin, mutta kuolethan sinä Vanni rukka, kun sinä katselet niin sairaloisesti. Silmävalkeaisetkin näyttävät keltaiselle.

Vannin mieli meni pahaksi, näpisti kuivat huulensa lujaan kiinni, alkoi nyhkyttää ja silmiin ilmautui suuret pyörivät vesikarpaleet.

Emännän tyttö pyyhkäsi esiliinallaan vesikarpaleet pois Vannin silmistä ja hyvitteli.

— Voi sinua, pikku Vanni. Ei Vanni kuole vielä. En minä anna Vannin kuolla. Enhän toki minä antaisi noin sievän tytön kuolla. Minä otan Vannin tytökseni ja ajan surman suota myöten, taudin talvitietä myöten menemään toiseen kylään… Rupeathan sinä Vanni minun tytökseni, kun minä annan makeata ruokaa… Rupeathan… Mitä sinä söisit?

— Voileipää semmoista, kuin Heiskalan äiti kesällä antoi, kuului
Vannin heikko vastaus.

— Minkälaista se Heiskalan äitin voileipä oli?

— Se oli makeata.

— Vasta paistetusta rukiisesta leivästä kuin sämpylästä ja vasta kirnutusta kesävoista kun oli, niin Vanni rukan mielestä oli se niin makeaa, että ikänsä muistaa — virkkoi äiti Vannin puolesta.

— Ei, ei, hyvä Vanni, sitä ole minulla niin makeata voileipää nyt, eikä kellään ihmisellä ole enää semmoista. Ei Heiskalan äitilläkään. Jumala ei antanut viime kesänä kellekään yhtään jyvää, niin kaikki saamme tyytyä vehkaleipään… Mutta söisitkö sinä, jos toisin sinulle meidän äitin leivästä pienen voileivän.

— Söisin, kuului Vannin suusta heikko kuiskaus, ja ruumis nytkähti mieluisen toivon vaikutuksesta.

Emännän tyttö toi nyt pienen voileivän tuoreesta jäkälä- ja olkisekaisesta leivästä.

Vannin mieli hytkähti nyt, kun näki hohtavalla kesävoilla katetun leipäviipulan häntä kohti ojennetussa kädessä. Ja samalla kuin tunsi mieluisen liehauksen käyvän läpi ruumiinsa, tunsi povessaan niin voimakkaan ruokahalun, että silmät menivät hätäisiksi, noustessaan istualleen, että josko Niilo tai Taneli kerkeäisi saada ennenkun hän kerkiää ottamaan. Äiti kun oli Vannin auttanut istualleen, niin kaksinkäsin tarrasi voileipään käsiksi ja heti haukata mäkäsi suun täydeltä sitä pehmyttä leipää. Ja Vannin ihastuneissa kasvoissa näkyi nyt mieluinen eloisuuden punastus.

— Kas sitä. Ompahan se yhtä makeata minunkin antama voileipäni kuin Heiskalankin äitin… No rupeathan nyt minun tytökseni kun sait niin makeata ruokaa, hyvitteli Vannia emännän tyttö.

Vanni ei kuitenkaan virkkanut mitään, syödä muokkasi vaan sitä voileipää enemmän sen hyvän näön kuin maun vuoksi, mutta pala rupesi pyörimään suussa, ja suuhun selvisi leivästä suuri tukko karkeita olen silppuja. Ne sylki hän ulos ja sen miellyttävän näön vuoksi haukkasi uutta, Äiti olisi antanut velliä palan painoksi, vaan kun ei ollut lusikkaa, niin paksusta hulikan laidasta ei voinut panna särpämällä.

Emännän tyttö toi sievän maalilusikan, jolla saisi velliä, ja uudisti taas: Rupeatkos nyt minun tytökseni, kun saat näin sievän lusikan, minun oman lusikkani, tämän saat ainaiseksi kun rupeat minun tytökseni.

— Rupean, kuului palaan takertunut sana Vannin suusta ja ystävällinen katse lensi Vannin raukeista silmistä.

Pojat palavin silmin katselivat emännän tyttöä, kun se yhä hyvitteli Vannia, vaan eivät joutaneet nyt vellin särpämiseltä minkäänlaiseen tuuman pitoon. Mutta kun velli loppui, niin Taneli viimmeistä jäkäläleivän palastaan kuiviltaan pureskellessaan siirtyi emännän tytön luokse ja virkkoi: Antaisitteko minulle samanlaisen voileivän kuin Vannille, niin minä rupeaisin pojaksenne.

— En minä huoli pojista, muistutti emännän tyttö. Minä en huoli kestään kuin tästä sievästä Vannista, jolla on vielä niin sievä nimikin, ja kun surma tätä riitelee, niin sen tähden minä otan Vannin tytökseni, että saan ajaa surman pois.

Mutta samassa remahti ovi auki ja ovelta kuului emännän vihanen ääni:
Onko täällä Hilma?

— On.

— Kävele sukkelaan puhdistamaan astioita ja laittamaan pahnoja työmiehille.

— No, no. Kyllä, kyllä, kun sana tietään, virkkoi naurahtaen emännän tyttö.

— Äiti on niin mörkötuulella nyt kun näin paljon tulee näitä vieraita. Kun isä hänen luvattaan otti tämän hoitolaitoksen, niin sen tähden se on nyt niin karkeana, vaan kyllä se siitä lauhtuu, ja sitten se on taas kuin lammasnahkainen tuppi.

Sen sanottuaan kumartui Vannin luokse, kysyi taas: No olethan sinä nyt minun tyttöni… Olethan.

— Olen, kuului Vanuin suusta, ystävällinen kuiskaus.

— Pitääpä lähteä, ettei äiti kerkiäisi toista kertaa hakemaan, virkkoi kiireesti Hilma ja sen sanottuaan sukeltautui ulos.

Kuivia, pakkulan tapaisia jäkäläleipänsä palasia pureskelivat nyt isä ja pojat ja nielivät sitä tukkeeksi vielä tuntuvaan nälkäänsä, äitin viimeisiä hulikan pyihkeitä Vannille syöttäessä.

Äiti kiirehti nyt ulos ja näki että keittomuuri oli huuhtomatta, niin kaasi siihen vähäsen vettä, huuhtoi sen ja toi sillä hulikalla särpimeksi kuivalle leivälle. Pojat sitä yltyivät taas särpämään, mutta äitistä tuntui tämä tuimalta, että sydän hyppi vastaan ja hiukaminen sydänalassa tuntui vaan suurenevan, mutta somalle kuitenkin tuntui mieli kun näki, että pojat ja isä saattavat sitä särpää palainsa painoksi, ja kun Vanni oli saanut Hilmasta ystävän. Huomisella päivällä taas on suru itsellään, huokasi äiti, toivossa huomisen päivän valkenevan paremmalla onnella.

Mutta kiukkuisena ja vihasta puhisten haki emäntä hulikkansa pois ja tiuskui: Kenen luvalla tämän olette ottaneet, Koskekaapas vielä, nähdäksenne! Tämä pani äitin sydämmen vapisemaan. Hän kuuli, ettei Hilmallakaan ole tilaisuutta heitä puolustamaan.

Yhä tuli lisää kerjäläisiä, viluisia ja nälkäisiä, jotta yksi volina kuului joukosta. Äiti näki, että täyttävät pirtin aivan pistäin, niin kiirehti laittamaan vuodetta. Siihen ovisoppeen lattialle ripusteli Vannin vasusta pehkut, toi siihen muualta lisää, johon vanha vaippa pantiin aluseksi ja halkoja päänalaseksi, joitten päälle pehmikkeeksi pani itsekukin nuttujaan, ja asetuttiin tilalleen. Mutta äitin mieli oli tuskainen siitä tyhmyydestä, kun ei otettu mukaan ruoka-astioita; mistä tulee ne huomiseksikaan. Lohdutti hän kuitenkin itseään sillä, että huomenaamuna ennen ruoka-aikaa kävisi hakemassa kylästä lainaksi astioita, siksi aikaa kuin hän noutaisi kotoa omat, ja siihen ajatukseen nukkui tietämättä mitään muitten tunkeilevasta sovittelemisesta ja riitelemisestä tilan paikkain päältä.

Aamulla heräsi äiti jo ennen päivää ja aikoi lähteä kylästä hakemaan astioita, mutta päätä tahtoi viemata. Lähti ulos viilyttelemään, mutta siellä rupesi enemmän pyörryttämään, sydänalaa pani pahasti, maailma rupesi silmissä mustenemaan ja pyörimään. Niin lähti rientämään vuoteelleen, vaan pyörtyi jo ovessa tullessaan pirttiin ja lavahti kynnykselle maahan. Tointui siitä kuitenkin heti siksi että vetäytyi vuoteelleen, jossa kahden käden hieroskeli päätään, hieroskeli sitä oikein voimiensa takaa, kun tunsi sen tekevän sille hyvää ja selvittävän sitä siitä töhmeryydestä.

Päivän tultua sai isä kirveen, meni rankakoolle, teki siellä sievät purtilot ruoka-astioiksi, äitille ja Vannille yhteisen, Niilolle ja Tanelille yhteisen ja itselleen omituisen. Ja olivat ne valmiit jo kun aamiaisvelliä huudettiin ottamaan. Suuri oli taas kahakka vellin ottopaikassa. Kun illallakin oli velli käynyt vähäksi, niin jokahinen tahtoi rientää ensiksi ettei jäisi ilman.

Kodassa oli nyt iso muuripata täynnä harmaata vetelää velliä kuin savivettä, jonka hajuton höyry ja kekäleitten katkera kitku täytti koko huoneen. Siellä sumun seassa ammentaa loruutti mies sitä velliä astioihin ja saaneen kiirehti menemään pois toisten tieltä. Kota oli väkeä tikkanaan ja kartano puolillaan väristen vuoroaan odottavia. Millä oli kädessä kuppi, millä kiulu, millä ämpäri, millä mikin törppö.

Niilo ja Taneli olivat vikkelät, tunkeutuivat purtiloineen muitten raosta vellin antajan luo ja saivat melkein ensiksi, mutta odottivat kuitenkin äitin ja isän tuloa eikä ruvenneet syömään ennenkun äiti ja isä kotiutui; jos olisivat jääneet vellittä, kuten illallakin, niin oli heidän saamat vellit syötävät yhteisesti.

Tuli sieltä kuitenkin isä ja äitikin, tuoden vellipurtilot hekin. Silloin poikain silmät remahtivat suuriksi. Niilo löi käsiään yhteen ja huudahti: Onpa nyt velliä vaikka pirttiä pesisi.

Pojat saivat jäkäläleipä-vänkäleet, laskeutuivat lattialle polvilleen, haukkasivat jäkäläleipää suuhunsa ja purtilon laidalta särpäsivät velliä painoksi. Täynnä pulluili nyt poikain suu ja tiheään kallistui purtilo vuoroon toisen ja toisen huulelle. Ja syrjäsilmällä aina vilkasivat äitin ja Vannin purtiloon, jäisikö sinne lisää.

Isän kasvot olivat jähmeän näköiset, pala näkyi pyörivän suussa eikä näkynyt pakenevan vaikka velliäkin ryyppi. Heitti palasensa penkille ja ynseästi virkkoi: Kyllä näiltä eväiltä ei pitkältä laukata, mutta henkipä tuo lienee surmalle velkaa.

— Ei tämä vellikään tunnu olevan kuin märkää ja lämmintä, muistutti äiti, mutta lieneehän tyhjää parempi, koskapa tämä on ihmisten ruuaksi tehty.

Isä ei jatkanut puhetta, poistui oven pieleen lattialle istumaan, keräili taskustaan tupakin murenia tuomivartiseen piippunysäänsä, iski siihen tulen ja veteli siitä oikeen pullaussavuja. Ja visainen mustaksi pinttynyt piippu kärisi hohtavan ahjoksen kuumentavasta voimasta.

Velli oli aivan vesituimaa ja sen tähden oli äitistä taaskin vastenmielistä syödä, vaan ryyppi se sitä kuitenkin. Mutta kohta rupesi ellostelemaan sydänalassa. Tunsi ajavan okselle, niin riensi ulos. Palatessaan poikkesi emännän luokse, pyysi suoloja. Jos ei enempi, niin yksi rae suuhuni, virkkoi hän rukoilevasti.

— Ei yhtä eikä kahta. Se annetaan mikä annetaan, mutta kärttämällä ei anneta mitään, virkkoi emäntä tylysti, näpisti hienot huulensa visuun ja murnisti pulleat kasvonsa järkähtämättömän näköisiksi.

Äiti oli mennyt huonoksi, että vapisi joka jäsen ja seinistä pidellen tuli pirttiin poikain ja Vannin luokse, jotka vielä viimestivät syöntiään, ja virkkoi: Syötte niin paljon tuimaa velliä, jos käypi samoin kun minullekin.

Siitä ei pojat kuitenkaan välittäneet, ryyppivät isänkin kupista kaiken vellin ja arvelivat vielä autella Vanniakin. Mutta Halli katseli jokaista silmiin epätoivoisesti ja alkoi vikistä, niin antoivat sen Vannin tähteen Hallille.

Vanni sen nähtyään alkoi kätistä. Ei minun kuppiani Hallille, hyi, ei minun kuppiani Hallille, niin Taneli koppasi oman purtilonsa ja kaatoi siihen Vannin purtilosta vellin, pyihki ihan sormen kanssa, pani siihen isän leipäpalasen tähteen ja toimessaan tuumaili: Kyllä meidän purtilosta saa Halli syödä, Hallilla on puhtaampi suu kuin yhdelläkään meistä.

— Ja nuolee astiansakin puhtaaksi, ettei jää pesemistäkään, lisäsi
Niilo tosissaan, kun heillä oli nyt antamista Hallillekin.

Halli palavin silmin pyörähteli poikain kintereillä ja maisteli suutaan jo toivon ilosta, kun näki että hänelle ollaan antamisen puuhassa. Ja kun sai eteensä sen ruoka-astian, niin häntä lurpallaan lakki vellin syödä, lotasi sen leipäpalan, että velli pärisi suupielistä lattialle. Mutta Halli nuoli purtilon mikä siitä vaan lähti, nuoleskeli lattiastakin ne vellin pisarat, mitkä syödessään olivat pärisseet, katseli vielä, kysyvän näköisesti kaikkien kotilaisten silmiin olisiko vielä kenelläkään antamista, ja loiski pitkällä kielellään suupieliään kahta puolta. Mutta kun antamista ei näkynyt, niin siirtyi penkin alle, kytjähti lattiaan, pani turpansa käpäläinsä päälle, vilkasi muutamia välinpitämättömiä silmäyksiä huoneelle päin, luksautti vielä tyhjää suutaan, nielasi tyhjän nielauksen ja ummisti silmänsä.

Äitin mieli oli apea, niin apea, että kyyneleet tahtoi valua kasvoille. Ei hän itsekään oikein ymmärtänyt minkä tähden se niin oli. Olihan hänet maailmassa köyhyyden ja kovan onnen keskellä opetettu tyytymään ja ottamaan vastaan jokahinen päivä senlaisena kuin se tuli, joten tyytymisen voima oli hänessä kasvanut suuremmaksi kuin monessa muussa. Hän aina voi Jumalaan turvaten tyytyä, mutta nyt se lahja tuntui kokonaan paenneen, ja jos koitti pakottaa itseään tyytymään, niin sitä rauhattomammaksi meni sydän ja katkerammaksi painui mieli, eikä auttanut kuin täytyi antaa kyyneleitten juosta. Vannin vuoteeseen hän painoi päänsä ja tahtoi salata kyyneleensä, mutta Vanni kuiskaili: Elä itke äiti, en minä kuole… Mitä itkette, äiti… Äiti, elä itke…

Katseli sitten pyörein silmin pirtin pimentolakeen ja sormellaan toiseen käteensä painaen luetteli: Minä elän, isä elää, Niilo elää, Taneli elää, Mirri tässä vieressäni elää ja Halli elää, ja kaikki elämme, niin ei äitin tarvitse itkeä… Ettehän itke… Kuulettehan äiti… Ettehän itke.

Tästä ei kuitenkaan äitin sydän tyyntynyt, ei rauhoittunut mieli. Korviin kuului kihisevästä väen tungoksesta kirousta, siunausta, voivotusta ja katkeraa kärsimistäkin; kaikki tämä sekauneena yhteen tuntui kamalalta tunkiolta, johon ei hetkeksikään olisi lapsiaan sallinut, mutta ei mitään toivoa ollut siitä päästä pois. Tämäkin osaltaan lisäsi äitin surua. Mutta tämähän oli kohtalon syy tämäkin ja tyytyminen oli ainoa auttava ase tässäkin, mutta tyytyä hän ei vaan voinut, vaikka kuinka ponnisti. Sitä ei hän itsekkään tiennyt miksi ei voinut tyytyä…

Hilman illallinen hyvitteleminen Vannia herätti huomiota monessa äitissä ja nyt ahdistivat ne Hilmaa saadakseen siltä lapsilleen paremman palan. Hilman äitikin rupesi epäilemään Hilmaa, niin että päästäkseen äitinsä epäilyksistä erilleen Hilman täytyi pysyä erillään kaikista hoitolaisista eikä saattanut koko päivänä käydä katsomassa Vanniakaan, senkin tähden kun ei saanut sille mitään tuoda.

Mutta päivä kului kuitenkin iltaan ja pimentyi yöksi.

Vereksiä kerjäläisjoukkoja tuli yhä ja täytti koko huoneen, niin että nukkumaan asettuessa täytyi sulloutua ihan liha lihaan kiinni ja uunin päällyksetkin olivat aivan täpösen täynnä.

Koko pitkänä yönä ei kaikki nukkuneet ollenkaan.

Vielä aamukukon laulaessakin kuutamon tylyssä hämärässä, siellä täällä ryökköisellä vuoteellaan istui ryysyinen olento, jonka kurttuista otsaa valaisi piipun päässä kihisevä ahjos. Tai siellä täällä kirahteli ja ruikutti sairas lapsi, jonka vaiheella konkoili äiti, korjaillen lastaan kuin rauhaton haamu tuonen mailla. Niimpä äitikin sairaan Vannin jaloissa seinää vasten istui ja katseli hämäryyteen, vaikka ei varsinaisesti mihinkään, ja tuolloin tällöin kuului syvältä lähtevä raskas huokaus.

Sattuipa joku haparoimaan ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa, heitti hän oven raolleen, että nukkujatkin saisivat jonkun puhtaamman henkäyksen. Mutta oven raosta aivan syöksyen tunkeutui pakkasen usva, että samassa tuokiossa oli yli pirtin kyynärää paksu savenharmaa lava, joka peitti alleen jokahisen nukkujan. Ainoastaan istujain karhaiset päät näkyivät sen hiljalleen leijailevalta pinnalta, kuni lahden selällä lepäilevät vesilinnut syyskuun hämäräisenä kuhjayönä.

V.

Kukko lauloi jo toisen kerran ja talonväen puolelta alkoi kuulua ovien luskeita. Ja kiireitä askelia kuului ulos ja sisään.

Silloin hoitopirtissäkin kirkastui yksi ja toinen silmä. Siellä täällä kuului lapsukaisten vaikeroivia ääniä: Anna äiti leipää. Antakaa pikkusen leipää, minulla on nälkä, antakaa äiti leipää; joihin kuului vastaukset: Ei minulla ole leipää, ei meillä ole leipää. Ei, lapsikullat, mulla ole leipää.

Tästä syntyi puhelua, joka tarttui miehestä mieheen ja levisi yli pirtin, että yhtenä purinana meni koko pirtti, jota ääntä suurenti monen kymmenen lapsukaisen katkera itku ja äitien syvämieliset valitukset.

Äiti kohosi ylös korjatakseen vuodetta kokoon, mutta päätä rupesi viemään, niin paiskautui Vannin viereen pitkäkseen ja käski poikain korjata pois omansa ja isänsä vuoteet.

Siinä Vannin vierellä lepäili äiti. Erityistä kipua ei tuntunut päässäkään, kihisi se vaan kuni kiehuva vesipata, mutta ylös nousemista se ei sallinut. Korvatkin olivat alttiit kuulemaan ihmisten puhetta, joista kertomuksista kuului miten ja miten monta jo siellä ja siellä pitäjään nurkalla oli kuollut nälkään, mitä ja mitä tuskia se ja se isä, äiti tai vanhus oli saanut kestää ennenkun henki lähti. Tämän kuuleminen lisäsi äitin tyytymystä. Tunsi olevansa onnellisempi heitä kaikkia ja viihtyi kohtaloonsa kuni lapsi kehtoonsa, äitin laulaessa herttaisinta tuutilauluaan.

Päivä oli jo valkeimmallaan ja kaakon rantoja kultaili nouseva aurinko, kun ovelta kajahti ääni: Velli on valmis.

Mutta äitin sydän nytkähti vastaan eikä tuntunut tekevän mieli ruokaa, tuntui kuin se vuode, missä kytjötti, tahtoisi pitää omanaan, että siitä nouseminen tuntui pelottavan. Käski hän nyt poikain hakea velliä itselleen ja isälleen ja syödä sitten kun leivän jakaja tuopi leipää.

Pojat olivat asettuneet syömään vellipurtilonsa vaiheelle, mutta alakuloisina pureskelivat vaan kuivaa jäkäläleipää ja vellin päälle katselivat vaan syvästi inhoillen.

— Miksikä ette syö velliä, vaikka illalla olisitte siinä kylpeneetkin, kuului äitin heikko muistutus.

— Hevosen luita oli vellissä, kuului poikain suusta nureksiva vastaus.

— Hevosen luita! huudahti äiti.

— Ihan noin pitkiä, minun syleni pituisia hevosen sääriluita oli muurissa ja isäntä sanoi että hevosen ne ovat luita.

— Narranneet ovat teitä, lohdutteli äiti poikia, vaikka melkein uskoi, että poikain puhe oli totta.

Mutta kaikki syömämiehet joutuivat tarinoihin syötävästään hevosen luuvellistä, joista luista oli onnellisemmat ihmiset jo ennen syöneet lihat ja luut vaan joutuneet heidän vellinsä höysteeksi.

Kuu kaikki muut kuitenkin söi sitä velliä, niin Niilokin ryyppäsi palansa painoksi, mutta Tanelilla rupesi sydäntä ellostelemaan, niin riensi kiireimmän kautta ulos.

Hoiperrellen ja vilusta väristen tuli Taneli pirttiin ja paiskautui äitin ja Vannin vaiheelle loukkoon pitkäkseen ja vilusta lokatti joka jäsen. Mutta äiti peitteli ryysyillä umpipäähän, niin tuokion kuluttua asettui tutisemasta riepuläjä ja Tanelin nähtiin nukkuvan.

Koko päivänä ei äiti syönyt mitään, eipä vielä huomisaamunakaan haluttanut ruokaa, vaan kaikissa jäsenissään tunsi kiihtyvän taudin virkeneviä oireita eikä ensinkään kyennyt päätä pystyyn nostamaan, vaan täytyi jäädä yöt eloilleen vuoteen omaksi.

Taneli ei tiennyt onko hän kipeä vai sairas, mutta ruokaa ei haluttanut. Sairastavan äitin vieressä tuntui huvittavalta maata, niin siinä makasi koko päivän ja tulevan yönkin. Mutta huomisaamuna ennenkun oli varsinainen nousun aika, rupesi hänen sydänalaansa kopristamaan pahasti ja tuimaa vettä kohosi ihan suun täydeltä, jota hän pään alustansa yli sylki minkä kerkesi. Tämän hieman tauvottua hän hätäisesti halasi äitiä ja kuiski: Äiti rakas, minulla on nälkä. Hiukaa niin katkerasti… Juuri tuosta sydänalaa vetää kokoon kuin köydellä. Voi, voi minua, äiti… Voi, voi, äiti kulta, mitä minä tekisin.

— En, rakas lapsi, tiedä sanoa mitään, sillä sama tuska on minulla itselläni, mutta koetetaan tyynesti kärsiä, niin Jumala meitä auttaa.

Ruoka-aikana koetti Taneli syödä, mutta kun tiesi taas olevan entisenlaista koninluuvelliä, niin pahalta tuntui nähdessä sitä toistenkin syövän. Koetti kuiviltaan syödä sitä jäkäläleipää, mutta ensimäinen pala pyöri suussa, että pitkän ajan perästä sylki sen ulos, ja tunsi halun päästä vuoteelleen.

Äiti kääri märän raasun päähänsä ja kipeästi voihkaen painautui hänkin vuoteeseen. Mutta Vanni ja Niilo särpivät velliä, vaan ei kuitenkaan sillä innolla kuin ensi kerroilla, pala pyöri suussa heilläkin ja Halli sai enemmän puolen velliä osakseen.

Olipa joukossa tullut muitakin sairaaksi, niin kaikki sairaat komennettiin laittamaan tilansa yhteen lautturiin ja asettuivat ne vieri viereensä äitistä ja Tanelista lähtien. Mutta paikkakunnalla kulki taas läänin kuvernööri tutkimassa kansan tilaa ja tiedettiin sen tänä päivänä tulevan tarkastamaan Kurkelan hoitopaikkaa, sen tähden piti kaikkien sairaitten ja terveitten pestä silmänsä, kammata päänsä ja huone puhdistettiin niinkuin siinä kiireessä kerittiin.

Päivä oli puolessa kun kuultiin suurien kellojen ääniä kartanolta ja voimakasta rekien kohinaa porrasten edestä. Ja niistä herroja pölähti kartano mustakseen. Akkunasta katsojat kuiskivat hiljaa toisilleen: Tuo on pappi, tuo kait se on kuvernööri, tuo on nimismies, tuo mikä lienee, ei sitä tunneta. Se lienee kuvernöörin rekitoveri. Mutta kun näkivät niitten tulevan huoneisiin, niin laskeutuivat ikkunoista alas. Ne kuitenkin menivät ensin isännän huoneeseen.

Mutta joutuisammin kuin kukaan kerkesi arvata astui pirttiin monien herrojen seuraamana ihmeellinen olento, joka jo paljaalla ilmestymisellään hämmästytti kaikkia. Tanelikin virkistyi tämän nähtyään, että kohosi jalkeille ja silmät rävähtämättä katseli sitä kaikilta puolilta. Katseli sen ihmeellistä vaalean hallavaa partaa, joka levisi rinnalle kuni mikähän esiliina. Katseli sen pitkiä verkaisia housunlahkeita, joissa leveä tulipunainen raito kumpaisellakin sivulla laskeutui yläältä alas. Katseli sen hirveän suuria päällyskenkiä, jotka loistavan kirkkailla solilla oli nilkkoihin sidotut. Kuvernööri kyseli kaikesta hoitolan menettelystä ja kaikilta kuuli, että niukka on ruoka, ja pyysivät toimittamaan parempaa ruokaa, Tanelikin kun kuuli, että muutkin valittavat puutteitaan, niin hänkin sai rohkeutta kysymään. Hän likeni lattialla seisovaa kuvernööriä, katsoa naukasi sen silmiin kainostelemattoman silmäyksen ja nöyrästi pyysi: Anna, pappi, minulle leipää, minulla on nälkä.

Kuvernööri ei ollut sitä kuulevinaan, mutta Taneli kierti toiselta sivulta katselemaan kuvernööriä, katsoi taas silmiin ja uudisti: Anna, pappi, minulle leipää, En saata syödä hevosen luuvelliä.

— Syöhän sitä muutkin. Olen minäkin syönyt hevosen lihaa, vastasi kuvernööri kääntyen Taneliin.

— Senkö tähen te olette niin suureksi kasvaneet? lisäsi Taneli.

— Sentähden juuri olen kasvanut tämmöiseksi kun olen ollut kaikkiruokainen, huomautti kuvernööri totisesti.

— Minäpä en kuitenkaan saata syödä hevosen luuvelliä, marisi yhä
Taneli.

Tätä ei kuvernööri ollut kuulevinaan, määritteli vaan miten leipä on tehtävä. Sormellaan toiseen käteensä naputtaen terotti että vellinsakunen liemi on taikinan juureksi tehtävä kulijauhoista ja se on täytettävä olki- ja jäkäläjauhoilla, ja olet ja jäkälät pitää survotettaman itsillään hoitolaisilla. Ja velli, jos ei kelpaa hevosten lihalla höystetty, niin se tehtäköön vedest ja jauhoist, johon pitää sekoitettaman puoleksi jäkäläjauhoja.

Hoitolaiset kuulivat, ettei päivät parane, niin rupesivat valittamaan, että täällä toisille annetaan enempi, toisille vähempi, että muutamat saavat elättää koiransakin rinnallaan.