Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KRUUNU JA OKAITA

Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta vuosina 1808-1809

Kirj.

H. af TROLLE

Suomentanut Lauri P.

Helsingissä 1886,
G. W. Edlund'in kustannuksella.

Helsingissä,
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa 1886.

SISÄLTÖ:

Johdanto

I. Maanpakolainen
II. Kasvot ikkunassa
III. Paras kaikista suosituslauseista
IV. Kaarlo XII nousee haudasta. Hän, joka kantoi kruunua
V. Neiti Brahelinnassa
VI. Kunnianpäivä Siikajoella
VII. Kullan voima. Vehkeilyjä
VIII. Kuninkaan korkeasti uskottu mies
IX. Sanansaattaja
X. Esteitä matkalla
XI. Yksi koristus Ruotsin kruunusta menetetään, mutta linjalaiva
ja rekatti valloittavat sen takaisin
XII. Näytelmä metsässä. Meteli leirissä
XIII. Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua
XIV. Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa
saada aikoihin
XV. "Styrbjörn" ja "Hjalmar." Taistelu yöllä
XVI. Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle
XVII. Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa
ja jättää tämän murheenlaakson
XVIII. Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on,
ett'ei kenkään ota kruunuasi
XIX. Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä.
Juuttaa ja Oravainen. Ylös Pohjolaan
XX. Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö.
Kruunu ja Okaita.

JOHDANTO.

Kolmas liitto, jonka Napoleon oli hajoittanut Austerlitzissa, oli Englannin herkenemättömän ahkeruuden kautta taas virvonnut ja vaikuttamassa. Murretun Itävallan sijaan oli Preussi taas astunut sotanäkymölle yhteydessä Wenäjän ja Ruotsin kanssa. Sodan punainen liekki rasitti taasen Europan maita ja kansoja. Jenan, Auerstädtin ja Hallen tappelutanterilla olivat Napoleon ja hänen marsalkkansa kaunistaneet itseänsä sodan verisillä seppeleillä. Blücher 10,000 miehen kansa oli pakotettu antautumaan. Samalla kertaa oli myöskin ruotsalainen joukko kreivi Mörnerin johdolla saavuttanut saman kohtalon. Tämä joukko oli vihollisuuksien alkaessa lähtenyt ulos Stralsundista, mennyt eteenpäin, mutta preussilaisten tappion jälkeen taas vetäytynyt takaisin — jo ennen Blücheriä — ja kulkenut Lyypekin kautta, mutta Bernadottelta kaarrettuna ja siten eroitettuna ruotsalaisesta Pommerista oli sen täytynyt antautua. Tässä tilaisuudessa Bernadotte, sävyisällä käytöksellänsä vangitun Mörnerin joukon upseereja ja sotilaita kohtaan, hankki itsellensä ystäviä, jotka sittemmin toimivat hänen hyväksensä Ruotsin perintöprinssiä valitessa.

Weichselin ja Niemenin luona oli voittoisa Napoleon murtanut Preussin sotavoiman, ja merkillisessä tappelussa Friedlannin luona sai hän yhtä loistavan voiton yhdistyneistä venäläisistä ja preussilaisista, kuin puolitoista vuotta ennemmin yhdistyneistä venäläisistä ja itävaltalaisista Austerlitzin luona. Jäännökset lyödyistä sotajoukoista pakenivat Niemenin yli, joka oli rajana Preussin ja Wenäjän välillä, odottaen rauhaa, jonka oli mahdotoin enää kauvemmin viipyä. Preussin kuningas Fredrik Wilhelmillä, joka vähän ennen oli sitoutunut kaikin voimin jatkamaan sotaa, kunnes Napoleon kokonaan tulisi ajetuksi Saksasta, ei kaikista valtioistansa enää ollut jälellä muuta, kuin tuo pieni Memelin linnoitus äärimäisellä pohjoisella rajalla. Tähän tuli vielä, että tsaari Aleksanteri, kokonaan jätetty pulaan englantilaisilta ja siitä vihoissansa, ei tahtonut kauvemmin työskennellä liiton hyväksi. Harmissansa ehdotti hän sentähden Wenäjän ja Preussin puolesta aselevon; ja Napoleon hyväksyi sen mielellänsä, koska tarkoitus oli rauhanneuvottelujen alkuunpaneminen.

Napoleon ja Aleksanteri olivat sopineet, että he persoonallisesti keskustelisivat rauhasta ja sen seurauksista Tilsitissä, joka kaupunki sitä varten julistettiin rauhanalaiseksi. Näiden molempien keisarien keskustelujen esineenä oli enemmän Europan valtiolliset asiat, joita he yhteisesti aikoivat johdattaa, kuin oikeat rauhan ehdot. Tilsitissä jaettiin maailman hallinto läntisen ja itäisen keisarin välillä. Aleksanteri kokonaan hurmaantui niistä toiveista, jotka Napoleon kuvasi hänelle; hekumallisen naisen tavalla hän antoi helposti viekoitella itseänsä; ja siten tuli Tilsitissä maailmaan se äpärälapsi, jota kutsuttiin ranskalais-venäläiseksi ystävyyden liitoksi! Maa, joka suurella vallankumouksellansa tärisytti maailmaa ja tuo itsevaltaisen hallituksen maa likistäisivät toisiansa rintoihinsa. Tällainen luonnottomuus, kuinka viehättävältä se valtiolliselta kannalta näyttikin, ei voinut tulla kestäväksi; keinotellusta veljellisyydestä täytyi ennemmin tahi myöhemmin syntyä katkerin vihollisuus.

Paitsi Tilsitin rauhan julkisia sopimuksia löytyi myös kaksi salaista välipuhetta näiden kahden keisariystävän välillä. Ranska ja Wenäjä näissä salaisissa välipuheissa sitoutuivat laajaan ryntäys- ja puolustusliittoon, jonka päätarkoituksena ilmoitettiin olevan rauhan saaminen. Wenäjä välittäisi rauhan Ranskan, Englannin ja Ruotsin välillä, Ranska Wenäjän ja Turkin välillä, jotka silloin olivat sodassa keskenänsä. Jos nämät koetukset menisivät turhaan, ryhtyisivät liittovallat siihen, joka oikeastaan oli ollut koko keskustelujen päämäärä, Wenäjä julistaisi sodan Englantia ja Ruotsia vastaan, yhtyisi mannerkunnan-liittoon ja saisi siten ottaa Suomen Ruotsilta ja Moldaun ja Walakian Turkilta, ehkäpä niin koko maan aina Balkaniin asti, jota vastaan Ranska valloittaisi läntisen Turkinmaan. Sitäpaitse antoi Wenäjä Ranskalle vapauden menetellä tahtonsa mukaan Hispanian, Portugalin ja Maltan kanssa. Sanalla sanoen: Ranska antoi Wenäjälle itäisen ja Wenäjä Ranskalle läntisen Europan altiiksi. Preussi vastusti tätä rauhaa, jonka kautta se menetti melkein puolen alueestansa ja joutui siten, kuin myös sen tavan kautta, millä rauha oli saatu aikaan, aikakautensa syvimpään kurjuuteen.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli sillä välin yhtä katalasti, kuin Englantikin, hylännyt Wenäjän välitykset rauhasta Ranskan kanssa. Hän tahtoi kaikin voimin jatkaa sotaa Napoleonia vastaan, asettui siis sotajoukkonsa etupäähän Ruotsin Pommerissa ja odotti englantilaisten apua, siten esiytyäksensä suurena sotaherrana. Mutta englantilaiset jättivät hänet, samoin kuin muutkin liittolaisensa, pulaan silloin kuin ne parhaiten toivoivat saavansa ei ainoastaan rahoja, vaan myöskin sotajoukkoja. Ministeri Portland kyllä teki suuria varustuksia, mutta ainoastaan ryöstöretkeä varten Tanskaan, jonka kautta tämä maa vähintäkään aavistamatta näki Kyöpenhaminan edustalla Englannin sotalaivaston, joka kuljetti mukanaan englantilaisen sotajoukon ja laski sen maalle Seelannissa; tämän jälkeen sotalaivasto pommitti Kyöpenhaminaa useita päiviä ja pakoitti kaupungin päällikön sovintoon, jonka mukaan tanskalainen sotalaivasto, Kyöpenhaminan satama, kaikki asesäiliöt ja Kronborgin linnoitus jätettiin englantilaisille, jotka veivät mukanansa Englantiin kaiken sen saaliin, mikä voitiin kuljettaa.

Erfurtissa tehtiin uusi sopimus Napoleonin ja Aleksanterin välillä, jossa muun muassa Wenäjälle uudelleen vakuutettiin Suomen valloittaminen. Tapaukset Tilsitissä ja Erfurtissa eivät suinkaan olleet tuntemattomat Ruotsin kuninkaalle, mutta Kustaa Adolf yhtäkaikki kieltäytyi tekemästä rauhaa Ranskan kanssa ja käymästä mannerkunnanliittoon. Wenäjä sentähden vuoden 1808 alussa julisti sodan sekä Englantia että Ruotsia vastaan ja Tanska kernaasti yhdistyi tähän sekä lähetti sen johdosta sotajoukkonsa Norjaan vehkeilemään Ruotsia vastaan. Ranska sitoutui sitä vastaan vartioimaan maata, jossa tarkoituksessa osa Bernadotten sotajoukkoa, johon muun muassa kuului hispanialainen joukko markiisi de la Romanan johdolla, asettui pohjois-Saksasta Juutinmaalle, Fyeniin ja Seelantiin.

Sellainen oli lyhyesti Europan ja meidän maamme valtiollinen asema sinä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa. Olemme edeltäkäsin luoneet tämän pienen historiallisen katsahduksen, ett'ei lukija kertomuksen aikana väsyisi siinä esiytyvien henkilöiden kohtaloiden ohessa liika useihin historiallisiin selvityksiin.

ENSIMÄINEN LUKU.

Maanpakolainen.

Noin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen läntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa asui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani oli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen onnettomaan sotaan Suomessa 1741—1742, että myöskin tuohon paljon kunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja kunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.

Koko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja arvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden näytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä liittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän vakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja ylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle tilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä maalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi maanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen nimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.

Väärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista oli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa Suomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja kunniamerkit.

Taavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen rykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: "Narva, Klissov, Praaga, Gadebusch" ja vuosiluvut "1700, 1702, 1705 ja 1712". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali Stedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän upseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa kultamitalin eli miekanritariston tähden.

Vihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen: Taavetti Koiskinen.

Luutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli viidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla, jalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin luo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston tähti. "Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja miehuudesta", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen rintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: "Herra kenraali! en voi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan ja niistä minä en koskaan luovu."

Stedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa rintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi täyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan käsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen, jonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen tuimalla äänellä:

"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?" —

"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa, rakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani", vastasi Koiskinen niin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. "Mutta", lisäsi hän, "sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä kalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista lanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen kansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon hän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja myönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että olen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon."

Kenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka hänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista armonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan tästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja Koiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän pois upseeriensa kanssa.

Tämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.

Kun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan eronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin viipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä suru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se vaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen häntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka häntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat kohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen onnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota hänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo vaikuttavan häneen.

Päänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää tuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan paperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän huokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja valuivat poskille.

"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin palaavan ja kysyy häntä", puhui Koiskinen itseksensä. "Sodan alussa jätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän täytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon hän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen rakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin. Hän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole — poikaa!"

Hän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä enemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan. Jumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen kuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan mahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista kuvaa.

"Jumalani", mumisi hän, "kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty! Tämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut maahan!"

Mies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa poikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja, suoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten rykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren vänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa sotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä voittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen ja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja kunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.

Nuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen ajutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat oleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan hänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi tytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja älykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan ei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli hyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin tehtäviin.

Mutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin, joka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja mielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli hänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.

Jägerhorn oli useiden Ruotsin ja Suomen aatelismiesten tavalla palvellut ranskalaisessa sotaväessä ja tuonut sieltä mukanaan joukon vapaamielisiä aatteita, sekä valtiollisissa että yhteiskunnallisissakin asioissa. Kustaa III:nen vallankumous ja säätyhallituksen hävittäminen erittäinkin herättivät heidän katkeruutensa, joka pääsi valloilleen niissä salaisissa eli suljetuissa seuroissa, jotka tähän aikaan olivat tavalliset koko Europassa. Myöskin Suomi, vaikka oli syrjässä europalaisesta aatevirrasta, sai tässä suhteessa kokea ajan hengen vaikutusta ja kaikki ajan haaveilemiset saivat eteviä edustajia Suomenkin miesten joukossa. Valtiollinen vastapuolue muodostui pian Suomessa; tähän yhdistettiin erityinen kansallinen pyrintö, jolla ei ollut vähempi tarkoitus, kuin Suomen itsenäisyys Ruotsin rinnalla, eli sen eroittaminen Ruotsin vallan alaisuudesta. Hankkeen päämiehenä oli kuninkaasen ja vallankumoukseen tyytymätöin Yrjö Mauno Sprengtporten. Häneen liittyi joukko, etupäässä aateliin ja sotilassäätyyn kuuluvia henkilöitä ja niiden joukossa mainioiksi tulivat varsinkin vapaaherra Robert Wilhelmi de Geer, majuri Juhana Antero Jägerhorn, majuri Kaarlo Henrik Klick ja evesti Juhana Hästesko Muolan suvusta. Heillä oli joukko salajuonia, mutta niiden toimeenpanemisen tapa ei ollut vielä selvillä edes päämiehelläkään. Sen verran oli kumminkin saatu selville, että Wenäjän avulla Suomen eroittaminen Ruotsista oli tapahtuva ja tätä valmistaakseen matkusti Sprengtporten Wenäjälle sopimusta hieromaan.

Nuori Koiskinen tuli kohta neiti Jägerhornin innokkaimmaksi ihailijaksi ja tämä kaunis nainen piti hänen pian orjallisimpana rakastajanansa. Koiskisen tunne oli syvä ja totinen. Tulinen luonteeltansa, helposti viekoteltu ihailemiseen, mieltynyt hänen kukoistavaan kauneuteensa ja rakastettaviin ominaisuuksiinsa, antautui hän nuoruuden koko innolla taipumukseen, joka oli tuottava hänelle niin onnettomat seuraukset. Aatelittoman ja köyhän upseerin ihastusta hänen tyttäreensä ei ylpeä Jägerhorn katsonut erittäin suotuisilla silmillä, mutta hän ajatteli, että nuorukaisessa hän helposti saisi hyödyllisen ja sokean aseen puolueensa kumous-asialle, hän salasi mitä näki ja antoi asiain mennä menoaan, miettien näin: kun aika tulee, niin hän kyllä keinon keksii tämän rakkauden unelman lopettamiseen.

Mitä kauniiseen neitiin tulee, niin ei hänellä pää-asiassa ollut mitään lämpimämpää tunnetta rakastajaansa kohtaan. Olemme jo maininneet hänen taipumuksensa olleen kunnianhimoisuuden ja vallanhaluisuuden. Hän oli mieltynyt nuoren upseerin käytökseen ja kun upseerilla myös oli tietoja ja hyvä pää, niin oli neiti huvitettu hänen seurustelemisestansa. Hänen tuumailunsa menivät paljon korkeammalle, kuin elämänsä yhdistämiseen köyhän vänrikin kanssa, jolla ei ollut mitään toiveita pikaisemmasta arvossa ylenemisestä. Jos kumouspuolueen, johon hänen isänsä kuului, aikeet onnistuisivat, tulisi hän, puolueen yhden päämiehen tytär, varmaankin rikkaasen ja loistavaan avioliittoon ja hallitsiattareksi kodossa, jossa rikkaus ja nautinnot eivät tulisi puuttumaan. Koiskista kohtaan oli hän kuitenkin hellä ja lempeä. Hän lumosi upseerin täydellisesti ja tiesi estää jokaisen selityksen, joka voisi saattaa Koiskisen tunnustamaan rakkautensa.

Koiskinen tuli vähitellen täydellisesti Sprengtportenin puolueen pyrinnön ja aikeitten perille. Alussa hän kauhistui niitä rikoksellisia hankkeita, joita hänelle esiteltiin, mutta niin taitavasti esitettiin asiat hänelle, että hän lopulta epäilyksettä antautui innolla esillä oleviin petollisiin salahankkeihin. Jägerhorn tyttärineen pelasivat tässä työskenteleviä osia ja ymmärsivät loistavilla uskottelemisilla kokonaan hänessä tukehduttaa isänmaan rakkauden, velvollisuuden ja kunnian tunnon ja tekivät hänen sillä tavoin petturiksi.

Sota alkoi. Kenraali Armfelt vei Anjalassa suurimman osan Suomen sotaväestä rajan yli ja tuli parin päivän kulkemisen perästä Husulaan. Nyt tuli toimeen kau'an hankittu petos. Husulan sotajoukon upseerit, joiden joukossa nuori Koiskinenkin, kieltäysivät menemästä vihollista vastaan. He kehottivat kuningasta rauhan tekoon ja selittivät, että sota oli peruslakia vastaan. Jägerhorn ja upseerit kokoontuivat Armfeltin telttaan ja päättivät koko Suomen sotaväen nimessä hieroa rauhaa Wenäjän hallituksen kanssa. He sepittivät kirjoituksen keisarinnalle, jossa selvittivät, että sekä Ruotsin mutta varsinkin Suomen toivo oli jäädä pysyväiseen sovintoon ja rauhaan Wenäjän valtakunnan kanssa, ja tämän kirjoituksen kanssa matkusti Jägerhorn Pietariin. Päätettiin myöskin vangita kuningas, mutta Kustaa, saatuaan tiedon vaarasta, kiiruhti Ruotsiin, kokosi säädyt ja kutsui Daalalaiset avuksensa. Tanskalaisten hyökkäys pelasti hänet, yleinen mieli kääntyi hänen puolellensa; Anjalan-liitto kaikkine pyrintöineen meni myttyyn. Useimmat Anjalan-liiton päämiehistä otettiin kiinni. Jägerhorn, joka oleskeli tilallansa Brahenlinnassa, onnistui pakenemaan Pietariin. Klick, Glansenstjerna ja Ladau menivät samaa tietä. Heistä voipi sanoa, että he onnistuivat pakenemaan kreivin ajoissa. Armfelt, Hästesko, von Otter ja joukko upseereja pantiin Turun linnaan. Koiskinen ja hänen kanssaan suuri joukko salaliittolaisia vietiin Wiaporiin odottamaan tuomiotansa.

Epätoivossa poikansa häpeällisestä käytöksestä oli isä raukka etsinyt kuolemaa taistelutantereella, päästäksensä siitä häpeästä ja häväistyksestä, jonka poika oli kiinnittänyt hänen nimeensä. Kun hän voitti sankarin seppeleen, ei kukaan voinut aavistaa, että hän oli syöksynyt tuimimpaan taisteluun, saadaksensa joko tappavan iskun eli kuolettavan kuulan. Hän oli haavoitettu useita kertoja, mutta henki kumminkin jäi jälelle. Ei koskaan kuultu hänen mainitsevan poikansa nimeä. Hänen syvää suruansa, joka täytti sydämensä, aavistettiin. Siinä oli haava, joka vuosi aina ja jonka ainoastaan aika voi parantaa. —

Koiskisen herätessä surullisista mietinnöistänsä oli päivä jo aikoja sitte mennyt mailleen ja puolipimeä vallitsi huoneessa.

Hän nousi ylös ja lausui:

"Huomenna matkustan minä kotia. Yksin tulen minä taas vaimoni luo antamaan tietoa siitä kauheasta tapahtumasta. Yhdessä kärsimme ja unhotamme että meillä on ollut — poika."

"Joka polvillansa rukoilee teiltä anteeksi, poika, joka on syvästi rikkonut, vaan tulee korvaamaan erehdyksensä ja luomaan itsellensä uuden, kunniallisen nimen, jos vaan te, hänen isänsä, ette sysää häntä luotanne."

Koiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran surun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se oli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli rukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun poikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän, sovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: "mene pois minun näkyvistäni sinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä". Eli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita, jotka saivat hänen luopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä, sanoisiko hän: "Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita sinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi."

Polvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen ruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.

"Puhukaa isä, säälikää minua", rukoili hän vapisevalla äänellä.

"Mitä varten olet sinä täällä?" kysyi Koiskinen.

"Minä olen saanut tuomioni", vastasi nuori mies.

"Ja se kuuluu?"

"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi tuomioni ikuiseksi maanpakolaisuudeksi."

"Pyysitkö sinä tätä armoa?"

"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni, joka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri ulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään ja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni."

"Minun poikani, minun onneton poikani", huusi Koiskinen… "Sinä olet tullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En tahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle armollinen!"

Nuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä rinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava näky.

"Meidän pitää matkustaa heti", lausui vanhempi Koiskinen. "Jo tänä yönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo, josta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?"

"Kaksi päivää sitte."

"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä. Kaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten jääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä ja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle hevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta pikemmin pääsemme täältä sen parempi".

Koiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen palveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd onnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset matkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti Koiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat pohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa ratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän oli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut. Hän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja poika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.

Jo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat matkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin kaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten. Koiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin ennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä kärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää juovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo muinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan muuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen, näytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän vanhentunut. —

Koiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen sydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi. Missä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu ainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle nuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi. Käsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla; urhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus hävinnyt.

Äkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.

"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle", lausui hän pojalle, "johon minä toivon sinun suoraan vastaavan."

"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden".

"Oletko käynyt Brahelinnassa, sitte kun jätit Wiaporin?"

Vahva puna ilmaantui nuoren miehen poskille. Brahelinna oli
Jägerhornin perheen perintötila ja se paikka, missä Katariina
Jägerhorn asui äitinsä ja sisarensa kanssa.

"Olen, isäni, minä pistäysin siellä", vastasi nuori mies matalalla äänellä. "Rakkauteni neiti Jägerhorniin ei ole vähentynyt saavuttamani kohtalon tähden. Minä tahdoin vielä kerran nähdä häntä ja lausua hänelle jäähyväiseni ikipäiviksi."

"Ja miten otti hän sinut vastaan?" kysyi isä ja katsoi terävästi pojan kasvoihin.

"Hän oli sairas, eikä voinut vastaanottaa minua. Minä lähetin hänelle tervehdykseni ja jätin talon".

"Etkö luule, että tämä sairaus oli vaan teeskennelty anteeksi anomus, välttääksensä tavata sinua?" kysyi Koiskinen. "Kun sydän on otettu hedelmästä, viskataan kuori pois. Sinä et enää voinut olla miksikään hyödyksi ja sentähden ei sinusta tahdottu tietää mitään. Sinä olet alusta loppuun asti tullut petetyksi. He ovat käyttäneet sinua aseena aikeissansa ja sinun rakkautesi oli heille hyvään tarpeesen".

"Minä en voi tuomita samoin, sillä minulla ei ole mitään todistuksia, että asia niin olisi", vastasi nuori mies painavasti. "Neiti Jägerhornin luonteessa en ole tavannut mitään kavaluutta. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua ja sentähden en minä ole tullut häneltä petetyksi. Mutta teidän luvallanne, isäni, jättäkäämme tämä aine, joka ainoastaan tekee meidät molemmat liikutetuiksi."

"Hän on kokonaan erehdyksessä", ajatteli vanhempi Koiskinen, "mutta ei maksa vaivaa avata hänen silmiänsä," Sen jälkeen sanoi hän: "Kuinka ai'ot asettaa matkasi ja mitä olet päättänyt tulevaisuudestasi?"

"Wenäjän kautta menen minä Ranskaan, päästäkseni johonkuhun ranskalaiseen sotajoukkoon. Se maa on aina ollut Ruotsin liittolainen ja sentähden pidän minäkin siitä. Ranskan lippujen alla tahdon etsiä kuolemaa tappelutantereella." "Minä hyväksyn Ranskaan menon aikeesi", vastasi Koiskinen, "mutta minkätähden tahdot juuri etsiä kuolemaa, kun sinulle olisi paljon kunniallisempaa korvata menetetty työsi ja hankkia itsellesi kunniallinen nimi. En sillä tahdo sanoa, että sinun pitäisi paeta vaaraa. Mutta se, joka etsii kuolemaa, on itse-murhaaja ja häpäisee arkana raukkana miehen, jolla kyllä oli miehuutta rikkoa, mutta puuttuu silloin miehuutta, kun hänen pitäisi elää ja korvata sen mitä oli rikkonut."

"Minä olen haaksirikkoinen, jolla nykyjään ei ole varmaa kantaa, johon voisin kiinnittyä", vastasi nuori Koiskinen synkeän muotoisena. "Kaikki on mustaa ympärilläni ja sentähden ei pidä niin tarkoin punnita sanojani. Kenties sodan hälinässä ja koettelevassa, vaihettelevassa leirielämässä saan takaisin toimintakykyni ja voimani. Olkaa kumminkin vakuutettu, isäni, että tulen toimimaan teille kelpaavasti. Minkä hetki on rikkonut, saapi usein koko ikä sovittaa, ja minun tarkoitukseni on kerran voittaa sovinto ja anteeksi antamus siitä, mitä nyt olen rikkonut."

"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi", vastasi isä. "Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin kantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi. Serkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän on nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla Karjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen metsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on paras todistus siitä."

"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni", sanoi nuori mies lämpimällä äänellä. "Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!"

Tuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat seutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon rehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja lännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät muodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille luonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen viserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä niityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen synkkämielisillä katselmuksilla.

"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi maailmassa?" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. "Ei koskaan enää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi, vuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani kuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan sankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja 'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen, saarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse — muisto."

"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit sinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän perintövihollisellemme Wenäjälle", lausui vanhempi Koiskinen, joka ei voinut unhottaa poikansa tekoa. "Tämän maan tahdoit sinä nähdä poljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä. Verelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet kiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään asti, oi, mikä katkera kohtalo!"

"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi murtavat, tekevät minut kykenemättömäksi", huudahti nuori mies. "Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten."

"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää valittavan", vastasi isä. "Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni. Taistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni."

Puolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja syötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan päivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan auringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi yksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen osoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.

"Meidän kotomme!" huudahti hän. "Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?"

Kysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.

"Tunnen, tunnen, se on minun rakas lapsuuden kotoni", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Minä ikävöin sinne, kuten haavotettu lintu pesäänsä."

Ratsastettiin edelleen mäkeä alaspäin ja kohta oltiin talossa. Suuri mustanruskea koira syöksyi haukkuen heitä vastaan. Hänen viisaat silmänsä katsoivat hetkisen matkustavaisia, jonka jälkeen se raivosalla ilolla ulvoen kiiruhti tervehtämään isäntäänsä ja hänen poikaansa tervetulleiksi.

"Ukko, poikaseni, no niin, kiitos sinulle, se oli sievästi", lausui Koiskinen koiralle, vastatessansa hänen hyväilyjään… "Kiiruhda nyt emäntäsi luo ja sano, että olemme täällä. Mene! Paikalla."

Koira ymmärsi käskyn ja kiiruhti huoneesen. Kohta senjälkeen tuli se takaisin ja seurassaan oli korkeakasvuinen, keski-ikäinen nainen, jolla oli päässä valkoisesta vaatteesta tehty n.k. tykkimyssy ja tumman musta kaulaan asti ulettuva lenninki päällä. Se oli Maria Koiskinen. Hänen raittiit, punottavat poskensa osoittivat terveyttä, korkea vartalonsa kykyä ja voimaa. Katse hänen suurista, sinisistä silmistänsä oli lempeä ja suloinen, koko hänen olentonsa viehättävä, niin että tunsi itsensä erinomaisella tavalla häneen vedetyksi.

Ilosta huudahtaen hän syleili ja suuteli ensin miestänsä ja sitte poikaansa.

"Kuinka rakas on hämmästykseni, kun näen teidän molempien yht'aikaa palaavan kotia", lausui hän punehtuen ilosta. "Sota on loppunut ja terveenä olette, Jumalan kiitos, pääsneet sieltä. Mutta sinä, rakas poikani, näytät kalvakolta ja kärsineeltä. Oletko ollut sairas eli mikä vaivaa sinua?"

"Arvaat oikein, äitini, terveyteni ei ole ollut oikein hyvä", vastasi nuori Koiskinen.

Mentiin huoneesen ja vähän ajan perästä oli perhe kokoontunut oivallisen illallispöydän ympärille.

"No kuinka kau'an saan pitää teitä kotona?" kysyi rouva Koiskinen tarjotessansa ruokaa nälkäisille vieraillensa. "Nyt on rauha päätetty ja luultavasti saapi sotaväki pitemmän lepoajan."

"Minä olen ainiaaksi jättänyt palveluksen ja minua saat pitää niinkau'an kuin kuolema sallii", vastasi vanhempi Koiskinen teeskennellyllä iloisuudella. "Mitä tulee Kaarlo Aukustiin, niin hänen virkalomansa kestää vaan neljä päivää. Hän on saanut käskyn mennä Ranskan sotaväkeen, tutkiaksensa sotaa. Se on kunniakas tehtävä ja suureksi hyödyksi hänen tulevaisuudellensa."

Nuori mies loi kiittävän silmäyksen isäänsä.

"Siis tulee taas sinun henkesi vaaraan ja minä saan kärsiä rauhattomuutta ja tuskaa sinun tähtesi", lausui äiti. "Mutta, tapahtukoon Jumalan tahto! Juuri loppuneen sodan ajalla olen saanut rukoilla isän ja pojan edestä. Nyt saan miettiä ainoastaan yhden elämää, mutta se onkin ainoan poikani."

En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla niitä keskusteluja, mitä näiden neljän päivän kuluessa Pulkin perheen kesken pidettiin. Vanhempi Koiskinen ei lausunut sanaakaan, joka olisi antanut aihetta hänen vaimollensa epäilemään pojan matkan oikeata syytä. Isä ja poika pitivät keskenänsä pitkiä keskusteluja. Ranskan sotajoukot olivat Italiassa ja Saksassa. He päättivät, että pojan oli parempi matkustaa Wenäjän kautta, vaikka sieltä oli ei ainoastaan pitempi vaan myös hankalampi, kuin jos hän menisi johonkuhun Suomen satamaan ja koettaisi meritse päästä Saksaan. Maanpakolainen tahtoi häpeän tähden välttää yhdistymistä maanmiestensä kanssa. Suuri ja yleinen oli asujanten viha Anjalanmiehiä vastaan. Talonpojat olivat niin suuttuneet, että ne liittolaisista, jotka olivat saaneet jäädä maahan, eivät ollenkaan olleet varmoja hengestänsä.

Neljäntenä päivänä nuoren Koiskisen kotiin tulon jälkeen kuului pihalta hälinää ja meteliä, sillä eräs vanhempi nainen nuoren tytön ja kolmen keskenkasvusen pojan seuraamana oli tullut kerjäämään. Ne olivat ympärikuleksivia karjalaisia, joilla oli elinkeinona loitseminen, ennustaminen tulevista tapauksista, povaaminen kädestä y.m. semmoista. Nämät ihmisraukat olivat oikeastaan täydellisiä pakanoita, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä uskonnosta. Tämä loitsu- ja ennustus-kyky oli varsin arvossa pidetty karjalaisissa ja lappalaisissa, jotka suomalaisista heimoista olivat alhaisimmalla sivistyksen kannalla. Muiden asujantenkin joukossa oli heidän loitsu- ja ennustuskykynsä jonkunlaisessa arvossa. Niiden harjoittajaa kohdeltiin aina ystävyydellä ja hyvyydellä, sillä peljättiin loukata sellaisia henkilöitä, joilla oli valta manata luonnonvoimia ja käyttää niitä tahtonsa mukaan sekä pahoihin että hyviin töihin.

Sentähden Pulkin perhekin tervehti tätä kuleksivaa joukkoa lausumalla: "terve tuloa, hyvät ihmiset", ja käski heitä tupaan, jossa palvelijat asuivat.

"Äijä, ylijumala, ja ilman, auringon, kuun ja kesän tyttäret olkoot teille armolliset, antakoon aaltojen herra Ahti teille hyviä lahjojansa ja Ukko, hän joka hallitsee pilviä, auttakoon teitä kaikissa tilaisuuksissa" huusi vanha loitsunainen ja löi tuohon kuvilla koristettuun loitsurumpuun, jonka avulla loitsija eli povaaja ennusti tulevia tapauksia. Ilman tätä rumpua ei noiturin keinolla ollut mitään vaikutusta eikä lausutulla loitsumuodolla mitään voimaa.

"Sehän on Akka, meidän vanha tuttavamme", lausui vanhempi Koiskinen, joka nyt tuli tupaan. "Ole terve tullut, mitäs kuuluu?"

"Kiitos kysymästä, katovuosi ja huonot ajat ajoivat meidät tänne alas. Halla hävitti viljan, jyvä jäätyi pellolle ja me kärsimme puutetta."

Palvelija kantoi sisään suuren vadillisen lientä ja lihaa, josta nälkäiset vieraat alkoivat oikein ahmimalla tyydyttää nälkäänsä.

"Mikä on sinun nimesi?" kysyi nuori Koiskinen tytöltä.

"Vaimo", vastasi hän.

"Käännyttekö te täältä kotiapäin?"

"Emme, me menemme länteenpäin ja käymme kaupunkiloissa, kauppaloissa ja kylissä", vastasi hän. "Karja kuolee tänä vuonna joukottain ja meillä ei ole syötävää."

Koiskinen ja hänen vaimonsa olivat menneet huoneesta; nuori Koiskinen oli yksin Akan ja hänen seuralaistensa kanssa.

Hän kääntyi taaskin tyttöön.

"Vaimo", sanoi hän hänelle kuiskaavalla äänellä. "Tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen."

"Tahdon, herra", vastasi nuori tyttö, "ja te voitte luottaa minuun."

Maanpakolainen näytti hänelle kirjettä.

"Tämä kirje", sanoi hän, "on menevä neiti Katariina Jägerhornille, asuva Brahelinnan kartanossa lähellä Turkua. Tahdotko viedä sen hänelle näyttämättä kirjettä kenellenkään eli puhumatta siitä, mitä olen sinulle antanut?"

"Molemmat täytän rehellisesti, minä lupaan sen luojan kautta", sanoi tyttö.

Hän antoi tytölle kirjeen ja kaksi hopearuplaa. Vaimo kiireesti piiloitti molemmat, sillä vanha Akka, joka oli syöntinsä lopettanut, tuli heidän luoksensa.

"Mitä te puhelette?" kysyi hän ja nauraa irvistäen näytti keltaisia, teräviä hampaitaan. "Tahtooko nuori herra sinua povaamaan. Antakaa tänne kätenne niin Akka sanoo teille kohtalonne."

Akka tarttui hänen oikeaan käteensä, katseli sitä tarkoin ja mumisi muutamia epäselviä sanoja.

"Piirteet teidän kädessänne näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja Taara, sodan jumala, hallitsee teidän kohtaloanne", sanoi hän. "Perkele, itse pahuus, on saanut suuren vallan teissä, vaan hänen valtansa nyt on murrettu. Te olette Sukkamielen, rakkauden jumalattaren palveluksessa, vaan siitä teillä on vähän hyötyä. Teppoa, matkustavaisten suojelijaa, on teillä suuri tarvis, sillä juuri olette valmis lähtemään pitkälle matkalle. Orjantappuroita kasvaa tiellänne, mutta lopuksi kumminkin voitatte autuuden ja onnen." Akka viskasi hänen kätensä syrjään. "Te ette ennustaneet juuri loistavaa tulevaisuutta minulle", lausui hän ennustajalle ja antoi hänelle lantin. "Mutta saan kumminkin olla tyytyväinen", lisäsi hän suruisesti hymyten, "se olisi voinut olla vieläkin huonommin."

Muutamia tuntia myöhemmin oli nuori mies valmis jättämään kodon ja ottamaan viimeisen jäähyväisen vanhemmiltansa. Syvästi liikuttava oli tuo hetki, kun hän sulki itkevän äitinsä syliinsä ja painoi suutelon hänen otsallensa. Vanhempi Koiskinen hillitsi liikutustaan viimeiseen asti, mutta kun poika ojensi hänelle kättänsä ja loi häneen anteeksi pyytävän silmäyksen, niin tyrskähti tuo vahva mies ankaraan itkuun ja jätti kiiruusti huoneen.

Svärd kantoi nuoren miehen pienen matkalaukun venheesen, jolla hän vietiin joen yli Wenäjän alueelle. Vanhemmilta saatettuna jätti tämä kovasti rangaistu poika, joka oli joutunut valtiollisten mylläkkäin uhriksi, isänkodon, mennäksensä tuntemattomia kohtaloita vastaan ja kenties koskaan enää näkemättä maatansa eli niitä, jotka hänelle olivat antaneet elämän. Töintuskin voi hän osaksikaan hillitä niitä katkeria tunteita, jotka hänessä liikkuivat. Venäläinen venemies oli valmis viemään hänet joen yli. Viistoon laskeuvat auringon säteet valaisivat kaunista joen laaksoa, sen peltoja, laidunta ja metsätylviä. Koiskinen, hänen vaimonsa ja poikansa olivat yhdessä joukossa ja syleilivät toisiansa. Yksiääninen "hyvästi" kuului heidän huuliltansa. "Minun maani, oi kallis synnyinmaani hyvästi! hyvästi!" huusi maanpakolainen kyynelsilmin ja kädet ristissä. Senjälkeen kiiruhti hän venheesen, joka räväköillä vedoilla pian oli joen toisella puolella. Päästyänsä rannalle, polvistui onnetoin, ja ojensi kätensä sitä maata kohti, josta hänen vanhempansa vielä huiskuttivat jäähyväisiksi. Äkkiä nousi hän ja katosi metsään.

"Hän on poissa", mumisi vanhempi Koiskinen murretulla äänellä.
"Jumala olkoon hänelle armollinen!"

"Oi, minun poikani, minun poikani, saanko enää konsanaan sinua nähdä", lausui äiti. "Tämä matka tuntuu minusta niin kummalliselta. Minulta on salattu jotakin. Koiskinen, sano minulle, mitä on tapahtunut?"

"Sinä saat tietää kaikki, Mariani", vastasi hän. "Häntä säästääkseni olen tähän asti yksin kantanut kuormaani, Nyt pitää meidän yhdessä kärsiä ja — toivoa!"

TOINEN LUKU

Kasvot ikkunassa.

Oli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut usean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin Suomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan jääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen ja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut, vaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu tehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan, ennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi tyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu tarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät Suomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut mitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän aikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla valloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat himonneet.

Niiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään sotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat päättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreivi Buxhövden ja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti, kreivi Tutschkov, kreivi Kamenski ja ruhtinas Bagration, jotka kaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa Napoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies ja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan isänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan valtiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa yhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin antautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan, että Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden tunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan sekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti myövä kunniansa.

"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa Saimaan ja Näsijärven vedellä", huudettiin kaikkialla aina pohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan ja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen suomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun halusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti af Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt Suomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa. Suomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli pieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta paras osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas osa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja Pohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi kolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000 miestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla keräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille. Hänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä Suomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien vallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon hoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto, joka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin johdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja kiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle. Yleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita saamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat valmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin yleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan rakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla vastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli. Odotettiin vaan kuninkaan käskyä — mutta turhaan. 16,000 venäläistä oli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi Kyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin johdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä pohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi ilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa upotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset olisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut johtajana Taavetti eli Jonathan. — — —

Kahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja lyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa huoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen mukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet valaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja kuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta vähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia, joilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet, vaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.

Pulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin kirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen puolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja rakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.

Koiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi näimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen voimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät, ainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja osoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan oli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt valkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi suuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka häntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen surunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi. Se kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat hänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.

Ensimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli jättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän oli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja seurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän näytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista taisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että hän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen perästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa upseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta vanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää, Hänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen, kun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis Bonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä tehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat maailmaa.

Tämän jälkeen ei oltu häneltä saatu mitään tietoja. Ranskan sotajoukot olivat palanneet Egyptistä kotiinsa, johon Bonaparte tuli ensimäiseksi konsuliksi. Mutta nuorelta Koiskiselta ei tullut kirjettä. Kuukausia ja vuosia kului, mutta ei mitään tietoja tullut häneltä. Oliko hän kaatunut Egyptin sotaretkellä, oliko hän hukkunut erämaan hietikkoon eli minne oli hän joutunut? Kaikki tiedustelemiset, joita surevat vanhemmat tekivät, jäivät vastaamatta. "Hän on kuollut", lausui äiti. "Meidän poikamme ei ole enää hengissä. Surekaamme häntä, kuten kuollutta ainakin."

"Sinulla on oikein, Maria", vastasi hänen miehensä. "Meillä ei ole enää poikaa. Kunnian kentällä on loppunut hänen kärsimyksensä. Rauha hänelle!"

Tästä hetkestä lähtien kävi Koiskisen vaimo murhepuvussa. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta puhuttiin perki harvoin pojasta. Molemmat aviopuolisot kantoivat surunsa yksinänsä. He ymmärsivät toistensa tunteet, tarvitsematta niitä sanoin lausua. Ainoa silmäys eli kädenpuristus oli kylliksi tulkitsemaan mitä he ajattelivat.

Niin oli vuosia tullut ja mennyt. Aika, tuo suuri lääkäri oli vähitellen hälventänyt muiston kadotetusta pojasta. Minkä kuolema kerran oli niittänyt, sitä ei voitu enää henkiin herättää, kohtalon kovaa iskua ei voitu tapahtumattomaksi tehdä.

Arvoisa kirkkoherra oli istunut rouva Koiskisen rinnalle sohvaan.
Uunin edessä puhdisti ja kirkasti Svärd kahta pistoolia ja itse
Koiskinen tarkasteli sapelinsa terää.

"Tämän esineen saat tehdä hiukan terävämmäksi, jos mielii sen kanssa halkaista ryssännahkaa", sanoi Koiskinen mennessänsä Svärdin luo ja näytti hänelle sapelin terää. "Terässä on vielä pari syvää lovea, jotka ovat tahkottavat pois. Joudu vaan, sillä aamulla varhain lähdemme."

"Ne ovat muistoja Porrassalmen ja Parkumäen tappeluista", vastasi Svärd, "ja ne lovet eivät helposti lähde. Minä muistan hyvin kun te löitte vihollista, te syöksyitte esiin kuin myrsky-tuuli ja moskovalaiset suinpäin pakenivat."

"Se on oleva ihana, herttanen aika, jonka taaskin saamme elää", vastasi vanhus hehkuvin silmin, "Vanhan ja nuoren täytyy käydä taistelemaan isänmaan edestä. Ei kukaan, joka voi kantaa aseita, saa istua kotona. Vartiotulet palavat mäkilöillä ja sotahuuto kaikuu aina Kemistä mereen asti."

"Sinun vakaa aikomuksesi siis on mennä sotaan ja vanhalla ijälläsi panna itsesi alttiiksi kaikille sodan vaivoille ja vaiheille", lausui kirkkoherra totisena. "Oletko ajatellut, että olet jo 70 vuoden vanha ja että sinun kädessäsi ei ole enää nuoruuden voimaa ja ruumiissasi sen kestävyyttä?"

"Silloin ei ajatella mitään kuin isänmaa on vaarassa ja vihollinen valmisna murtaumaan rajan yli", vastasi vanhus säteilevin silmin. "Sinä, hyvä pappi, miten yksinkertaisesti lausut, puhuessasi minun 70 vuodestani. Ah, en tunne enää ollenkaan vanhuutta, enkä mitään heikkoutta. Sydämeni on terve, käteni on voimakas ja jäntereni ovat raudasta. Uusi veri virtaa suonissani. Isänmaan rakkauden tuli on uudesta synnyttänyt minun. Luotini ei mene maalin sivuitse, eikä käteni väsy miekan käyttämisestä."

"Mutta vaimosi, sinun jalo puolisosi; hänen jättäminen on moitittavaa, oletko ajatellut sitä, ystäväni Koiskinen?" lausui kirkkoherra. "Kuka suojelee häntä?"

"Maria yhdistyy täydelleen minun mielipiteeseni ja Taavetti Koiskisen puoliso on ensimäinen myöntämään minulla olevan oikein", vastasi vanhus. "Hän on Suomen jalo tytär, eikä ole pelkuri. Paitse sitä hän tietää, että meillä on velka maksettava, joka ei ole vielä suoritettu. Meillä oli poika, olkoon kylliksi sanottu, sinä tiedät kaikki."

"Niin, niin, Koiskisella on oikein", huokasi hänen vaimonsa. "Jos hän olisi ollut elossa, olisi hän varmaan itse tullut korvaamaan sen, mitä oli rikkonut. Nyt saapi isä mennä kuolleen edestä?"

Koiskinen oli sattumalta katsonut alimaiseen ikkunaan, joka oli tulisijaa vastaan. Huoneessa vallitsevan lämpimän tähden oli jää ikkunasta sulanut ja Koiskinen, yhä vaan tuijottaen ikkunan ruutuun, luuli siinä näkevänsä suuripartasen naaman. Hänestä näytti, ikäänkuin pari melkein hurjaniloista silmää katsoisi ikkunasta huoneesen.

"Niin lapsellinen minä olen ja kuinka kuvitusvoima välistä leikitteleikse ivallaan", ajatteli hän itseksensä ja yhä edelleen tuijotti ikkunan ruutuun. "Ne ovat kuun säteet, jotka särkyvät lasin ruutuun, ja muodostavat nämät kasvot. Sepä on merkillinen sattuma. Nyt kumartuu kasvot tervehdykseksi. Hm! eihän tuo vaan liene joku venäläinen vakooja, joka olisi puikahtanut joen yli ja aikoisi jotakin."

Hän nousi ylös tuoliltansa ja meni ikkunan luo. Ei mitään näkynyt. Mitään naamaa ei ollut enää näkyvissä. Jään pauke kuului joelta ja täysikuu purjehti tähtikirkkaalla taivaalla muutamien pilvenhattaroiden seassa. Vieno pohjatuuli puhalsi ja lumi narisi kirkkaassa kuutamossa.

"Nyt tulee kylmä yö ja katso, Svärd, että kirkkoherran huone tulee hyvin lämmitetyksi", lausui Koiskinen mennessänsä ikkunan luota entiselle paikallensa. "Meidän joukkojen ensimäinen ja toinen osasto ovat Tampereella ja päällikkökunta Laukossa. Sinne tulee vaikea matkustaa, kun tiet ovat ummessa. Mutta meidän hevosemme ovat hyvät ja suuruslihassa, niin että me kyllä pääsemme eteenpäin."

"Minua kummastuttaa, kun sotaväki peräytyy sen sijaan, että sen pitäisi mennä rajan yli ja kohdata vihollista sen omien rajainsa sisällä", lausui kirkkoherra. "Tosin en ymmärrä sotaseikkoja, mutta varmaan sellainen ripeä menetteleminen vaikuttaisi edullisesti kansallistuntoon ja tyydyttäisi kansan palavan taisteluhimon."

"Kyllä sinulla on siinä oikein", vastasi Koiskinen, "mutta luultavasti Klercker on saanut käskyjä ylempää eli on hänellä joku omatakeinen suunnitelma mielessä. Luultavasti hän aikoo tukea liikuntonsa yhteispuolustukseen ja pitää tien sotaväen muonasäiliöihin avoinna."

Tätä puhuessa oli hänen katseensa kiinnitetty tuohon salaiseen ikkunan ruutuun, jossa hän taaskin oli huomaavinaan samat kasvot kuin ennenkin. Hän juoksi pikaisesti ikkunan luo ja löi kädellään ruutuun. Ei mitään kumminkaan ollut näkyvissä ja nauraen kertoi hän läsnäoleville, mitä oli luullut nähneensä ja huomanneensa. He yhdistyivät hänen iloonsa ja Koiskisen näky antoi aihetta moniin kertomuksiin, joiden kaikkien päätös oli, että sellainen oli vaan kuvituksen ivaa, eikä sillä ollut vähintäkään yhteyttä todellisuuden kanssa.

Jo aikaseen pantiin levolle, sillä päivän hämärässä piti Koiskisen ja Svärdin lähteä, matkalle. Kirkkoherra, jonka tie oli samaan suuntaan kuin heidänkin, tahtoi lähteä heidän mukanansa ja sanoa ystävällensä Koiskiselle viimeiset jäähyväiset. Ennenkun he erosivat lausui kirkkoherra:

"Minä tulin tänne siinä aikomuksessa, että voisin saada sinut luopumaan sotaan menon päätöksestäsi ja antautumasta sen vaarojen ja seikkailujen alaiseksi. Minä en onnistunut hyvää tarkoittavassa tehtävässäni, mutta olen täyttänyt ystävän velvollisuuden. Pilatuksen tavoin pesen minä käteni."

"Ja kumminkaan et pääse vapaaksi kaikesta edesvastauksesta", vastasi Koiskinen hymyillen. "Pari viikkoa sitte kuulin sinun saarnaavan Kymin kirkossa. Kauneimmilla sanoilla kehoitit sinä nuoria ja vanhoja tarttumaan aseihin ja taistelemaan isänmaan edestä. Sen, joka kurjasti väistyisi, nimitit sinä 'kaikkien hylkiöksi.' Luuletko puhuneesi vaan seinille. Ei, minä kuuntelin niitä, ikäänkuin ne olisivat tulleet taivaasta, ja mitä kylvää, sitä saapi leikata."

Ystävällinen: hyvää yötä, oli ainoa, minkä pappi antoi vastaukseksi, muuta ei hän voinut sanoa.

Varhain seuraavana aamuna olivat kaikki Pulkin asukkaat liikkeellä. Koiskinen kehoitti palvelijoita valppauteen ja miehuuteen, jos vihollinen tulisi tervehtämään. "Kasakat ovat arkoja raukkoja", sanoi hän, "te voitte säikäyttää heidät pakoon uuninluudilla ja heinähangoilla. Meidän arvokalut olen piilottanut, niin että heillä ei ole mitään ryöstämistä. Jumalan rauha sinulle, vaimoni. Toivon vielä kerran, vaikka haavotettunakin, näkeväni kodin. Pitkät jäähyväiset eivät milloinkaan ole olleet heikkouteni. Hyvästi ja olkaa rohkealla mielellä. Minulle, joka kahdeksantoista vuotta olen istunut rauhassa ja levossa, on liike terveellinen ja paras lääke päästäkseni pienistä vammoista."

Hän puristi vaimonsa kättä ja hyppäsi nuorukaisen rivakkuudella satulaan. Kirkkoherra lupasi usein käydä Pulkissa, otti sydämellisen jäähyväisen emännältä ja istui rekeensä, jonka jälkeen matkustavaiset jättivät kartanon. Paksu lumi oli tiellä keräytynyt suuriksi kinoksiksi ja pakoitti kohta Koiskisen ja Svärdin laskeumaan hevosilta ja taluttamaan niitä kinosten läpi. Tämä matkustaminen vaati sekä kestävyyttä että voimaa. Mutta Koiskinen ei näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin alakuloiseltakaan. Hän laski leikkiä vaan vaikeuksista, ja kun kirkkoherra väliin meni kumoon reestä ja vieri lumikinoksissa, nauroi vanhus täyttä kulkkua ja kiiruhti auttamaan ystäväänsä rekeen.

"Me emme ole yksinämme tällä tiellä, sillä koko matkan olen edessämme nähnyt ratsastajan jälkiä, joka mahtaa olla meidän edellämme", lausui Koiskinen. "Mutta Svärd, joudu taas auttamaan kirkkoherraa, sillä aikaa korjaan minä hevoseni satulaa. Kun vielä pääsemme vähän eteenpäin, niin levenee tie ja lumikinokset pienenevät. Miehuutta vaan, äläkä menetä rohkeuttasi."

Sillä aikaa kun matkustajamme hikoilevat ja pyrkivät eteenpäin, tahdomme kiiruhtaa heistä vähän edelle, tavataksemme sen ratsastajan, jonka jälkiä Koiskinen oli huomannut ja jonka, ollen yksi kertomuksemme päähenkilöltä, tunteminen on tärkeä.

* * * * *

Autiolla seudulla Ikaalisissa noin neljännes penikulmaa Kuivasen kylästä ja kestikievarista, näkyi samaan aikaan aamua, kuin Koiskinen ja hänen seurueensa jättivät Pulkin, yksinäinen ratsastaja suurella tuskalla pyrkivän eteenpäin lumikinoksissa. Hänen hevosensa, joka oli suuri ja vahva, leveärintanen ja paksu ruumiinen kimo, vaahtosi, sillä vähä väliä upposi se polvia myöten kinokseen ja sentähden täytyi sen ponnistella perki tiukkaan päästäksensä hangelle ja sitte askel askeleelta eteenpäin. Semmoisissa tapauksissa nähtiin ratsastajan keveästi ja sukkelaan hyppäävän satulasta, taluttavan hevostansa jonkun matkaa ja kehoittavan nöyrää eläintänsä muutamilla ystävällisillä sanoilla.

Ratsastaja itse taisi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha, vaan ei enempää. Hän oli korkea-kasvunen ja vahvaruumiinen. Tämä ruumis vankkoine ja jänterikkäine jäsenineen oli tullut monissa vaivoissa karaistuksi ja muodostetuksi. Kasvot, joita koristi kaunis tummanruskea parta, olivat jalomuotoset elävillä ja miellyttävillä piirteillä. Muoto oli hyvin kalvakko ja korkean otsan vasemmanpuolisessa kulmassa näkyi kuulan eli sapeliniskun merkki. Se oli kaunis haava ja näytti että sen omistajalla oli tapana vastustaa vihollista. Tämän miehen näkö oli miellyttävä ja saavutti luottamusta, vaikka hänen katseensa näytti levottomalta, ikäänkuin siinä piilisi jotakin epävarmaa ja salaista. Hänen muotonsa oli ankaran ja käskevän näköinen ja ilmaisi, että mies oli sanansa pitävä, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä ja joka osasi saada tahtonsa täytetyksi.

Hänen pukunsa, huolimatta talven pakkasesta, oli kaunis eikä kumminkaan loistava ja erosi helposti muiden matkustavaisten puvuista. Päällysvaatteena oli hänellä lyhyt, turkkinahkoilla vuoritettu ratsastajaviitta, jonka sisältä näkyi ruumista myöten, ylhäältä alas napitettu, tummanviheriäisestä vaatteesta tehty nuttu. Kaidat housut, joita polviin asti peitti korkeat, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, olivat keltaista säämyskää. Ruumiin ympärillä olevassa vyössä oli kaksi hyvin tehtyä pistoolia ja satulan pistoolikoteloissa pari samallaista. Pitkä miekka, jonka muoto ja tuppi osoittivat sen olevan jonkun ulkomaan tehtaan teoksia, riippui kannattimessa vasemmalla sivulla. Päässä oli ratsastajalla korkea karvalakki, jonka korvakkeet olivat alaskäännetyt ja sidotut leu'an alta, edes osaksi suojelemaan kasvoja purevalta pakkaselta. Käsiä peitti pari ketun eli saukonnahasta tehtyjä sormikkaita. Hevoskalut ja ratsastajan satula olivat vahvasti ja huolellisesti tehdyt, mutta ainoastaan muutamilla koristuksilla. Ratsastajan puku oli siis kokonaan itsenäisen miehen, eikä kuulunut mihinkään rykmenttiin Suomen sotaväessä.

Päivän valjetessa oli pakkanen ankarin ja sekä ratsastaja että hevonenkin olivat peitetyt härmällä, jonka hopealta hohtaavat korallit antoivat ympärillä olevalle metsälle mitä kauniimman nä'ön ja jotka erimuotoisina riippuivat puiden oksilta. Vieno tuuli kohisutti näitä jää koralleja. Kirkkaasti loistava kuu, ympäröittynä kimaltelevilla tähtitarhoilla, laskeutui laskeumistaan länteen, samalla kuin itäinen taivaan reuna punertui aamun punottavasta valosta. Vielä kului hetkinen ennenkuin talven vaalea aurinko näytti kehäänsä, vaan vihdoin kohosi tuo kultanen pallo ja loi puiden jää-kristalleihin monivärisen valon, niin että ne näyttivät loistavilta tiamanteilta ja säteileviltä tähdiltä.

Ratsastaja oli ehtinyt eräälle mäelle, jossa hän seisautti hevosensa ja katseli ihmetellen ja ihastuneena kaunista maisemaa, jonka kenties kova luonto nyt oli peitetty talven lumisella hunnulla, ja antoi kuvituksensa vapaasti ihailla tuota taulua, jommoista ainoastaan Pohjola voipi tarjota.

"Mikä näkymö, minkä ihanan kuvan luopi tämä talvi aamu", huudahti ratsastaja, voimatta olla sanoihin pukematta tunteitansa, jotka hänessä nyt liikkuivat. "Kun näen tämän kuvan edessäni ja vertaan sitä erämaan keltaseen, polttavaan hietikkoon, ja kun näen tämän maan puineen, mäkineen ja laaksoineen, oi kuinka suuri on vastakohta ja kuinka kadehdittava Pohjan asukas, verrattuna beduiniin ja afrikalaisiin, joiden ruumiit nääntyvät polttavan auringon paahteesta ja jotka tuskin saavat vesipisaraa kuivain huuliensa kostukkeeksi."

Nuttunsa povitaskusta otti hän pienen tiekartan ja tutki sitä muutamia minuutteja.

"Vielä tunnin ponnistus ennenkun olemme Kuivasen kestikievarissa, jossa toivon saavani hyvän aamiaisen sekä miehelle että hevoselle", sanoi hän itseksensä. "Siellä luulen myös saavani tietää, minne sotajoukko on kokoontunut. Jo on aika päästä toimimaan."

Hän hyväili hevostansa ja läksi liikkeelle. Aurinko oli jo noussut muutamia asteita ja päivä täydelleen valjennut.

Ratsastajan tultua Kuivasen kylään, jossa oli kymmenittäin pieniä taloja ja mökkejä, ja ratsastettua kestikievaritaloon, näki hän suuren joukon kylän asujamia kokoontuneen pihalle. Niinhyvin miehet kuin naisetkin näyttivät hyvin levottomilta. He kuiskailivat hiljaa keskenänsä ja kasvonsa olivat kauhistuneen ja peljästyneen näköiset. Avoimessa vajassa seisoi 10 tahi 12 satuloittua hevoista eikä ratsastajamme tulo näyttänyt herättäneen pienintäkään huomiota. Useita kertoja sai hän huutaa ennenkuin eräs mies tuli hänen luoksensa.

"Saanko tallia ja ruokaa hevoselleni?" kysyi hän mieheltä. "Olen matkustanut koko yön ja hevoseni on hyvin väsynyt."

"Se tuskin on mahdollista", sanoi mies matalalla äänellä. "Myöhään eilen illalla tuli tänne kaksi venäläistä upseeria ja kymmenkunta kasakkaa heidän mukanansa. Ne asettuivat tänne, tilasivat ruokaa ja juomaa kuin myös rehua hevosillensa. Koko yön ovat he pitäneet hirveätä meteliä, juoneet ja räyhänneet. Ne ovat ensimäiset viholliset, täällä ja sanovat Wenäjän sotajoukon olevan heidän kintereissänsä."

"Ne ovat vaan sotarosvoja, jotka ovat kyllästyneet venäläiseen ruokaan ja uskaltaneet tulla rajan yli", vastasi ratsastaja kummastuneena siitä, mitä oli kuullut. "Wenäjän sotaväki on vielä rajalla levossa ja rauhassa. Missä ovat nuot venäläiset upseerit ja heidän miehensä?"

"Upseerit ovat kestikievari-huoneessa ja odottavat aamiaistansa ja miehistö on, kuten näette, tässä viereisellä pihalla juoden ja reuhaten", sanoi mies. "Meidän on täytynyt hankkia heille suuri joukko lintuja ja tappaa härkä, sillä kestikievarin varat pian loppuivat Tuommoinen rasitus tuntuu vaikealta, mutta hätä ei lakia tunne."

"Se on oikein teille, kun teillä ei ole siksi miehuutta, että ajaisitte roistot täältä pois", sanoi ratsastaja äreästi ja hyppäsi hevosensa selästä. "Joka antaa varkaan tulla huoneesensa, tulkoon kernaasti varastetuksi."

"Ei meillä ole aseita", vastasi mies.

"Eikö teillä ole heinähankoja, nuijia ja kirveitä?" kysyi muukalainen melkein vihaisena.

"Onhan meillä niitä, mutta…"

"Pidä minun hevostani", sanoi ratsastaja ja keskeytti puheen talonpojan kanssa. "Olen heti takaisin."

Hän meni pihalla seisovien talonpoikien joukkoon ja puheli heidän kanssansa. Hän mahtoi puhua heille jotakin tärkeätä, sillä he kuuntelivat tarkasti ja heidän synkät muotonsa kirkastuivat.

"Niin sen pitää käydä", sanoi hän lopuksi. "Teettekö niin eli ei?"

"Kun te vaan tahdotte lähettää molemmat upseerit, niin kyllä me kasakoista huolen pidämme", vastasi yksi talonpojista. "Me varmaan lyömme jok'ainoan heistä kuoliaaksi."

"Sitte se on päätetty välillämme", lausui ratsastaja iloisella äänellä. "Olemme ensimäiset, jotka tappelemme vihollisen kanssa ja annamme heille matkapassin. Kunnia siitä tulee Kuivasen kylän asukkaille ja siitä puhutaan koko maassa. Toimikaa vaan viisaasti ja joutusasti ja voitto on meidän."

Talonpojat kiiruhtivat pois. Ratsastaja meni hevosensa luo ja käski tinkkimättä panemaan sen talliin ja ruokaa eteen. Sitte otti hän pistoolit satulankoteloista, pani ne vyöhönsä ja meni kestikievarihuoneesen.

Kapakkahuoneessa oli vaan kaksi henkilöä. Yksi heistä oli itse kestikievari ja toinen oli matkustavainen, joka oli istunut erään pöydän ääreen. Isäntä oli murheellisen ja alakuloisen näköinen. Odottamattomat vieraat olivat ryöstäneet hänen ruokavaransa, tyhjentäneet viimeisen viinatilkan ja nyt paistettiin upseereille aamiaiseksi talon viimeistä kanaa. Sentähden ei ollut ihmekään, jos isäntä, Martti Lokkonen, oli surullisen näköinen ja kirosi sekä ruotsiksi että suomeksi.

Matkustajamme meni isännän luo, sanoi hyvänhuomenen ja pyysi ruokaa ja ruukun olutta.

"Olen matkustanut koko yön", sanoi hän, "ja hyvä aamiainen maistuisi erittäin hyvin näin kylmällä ilmalla. Joutukaa, hyvä isäntäni, minulla on kiire."

"Sitte saatte odottaa siksi kuin ehdin käydä hankkimassa jotakin", sanoi isäntä hiljaisella äänellä. "Piru lähetti tänne illalla vieraita, jotka ovat tyhjentäneet sekä ruoka-aitan että kellarin. Minä olen onnetoin, hävitetty. Mitä teen?"

"Te valehtelette mies", lausui muukalainen ja katsoi terävästi isäntään. "Kyökistä löyhkää paistin haju ja minun nenäni ei petä?"

"Se on minun viimeinen kanani, jota valmistetaan heidän 'Ylhäisyyksillensä'", vastasi isäntä perin hiljaa. "Pappilasta on minun täytynyt hankkia viiniä ja vehnäistä ynnä muuta hyvään aamiaiseen kuuluvaa. Kärsimättömyydellä odottavat he tarjoamista. Kuulkaa vaan, miten ne huutavat ja kiroovat!"

Viereisestä huoneesta kuului ääniä, jotka huusivat isäntää. Martti Lokkosen puukengät kalisivat lattiaan, kun hän kiiruhti tiedustamaan mitä heidän "Ylhäisyytensä" käskivät.

Matkustavainen, joka istui pöydän ääressä ja pureksi kynsiänsä, purskahti nauramaan ja katseli matkustajaamme.

"Te nauratte, herrani, mutta minä en suvaitse että minuun katsotaan ja nauretaan", lausui muukalainen ylpeällä äänellä. "Olette paksu ja lihava ja voitte ilman aamiaista ja päivällistä elää ihroillanne, mutta minä sitä vastaan tarvitsen molempia."

Pöydän ääressä istuva matkustavainen, jonka rehottavan punanen naama oli hyväluontoisen ja iloisen näköinen, nauroi uudelleen ja samalla, ikäänkuin sattumasta, näkyi pitkä miekka hänen lyhyvien ja vääräin sääriensä välistä.

"Minä nauran yhtähyvin teille kuin itsellenikin", sanoi hän vähän sorahtavalla äänellä. "Ajattelen näet, että kun molemmat olemme nälkäiset ja hyvä aamiainen noille herroille tarjotaan, niin me hyvin yksinkertaisesti annamme heidän ylhäisyyksillensä matkapassin ijäisyyteen ja otamme aamiaisen itsellemme. Eli mitä sanotte siitä?"

"Olen päättänyt yksin syödä sen paistetun kanan ja juoda ne pappilasta tuodut viiniputellit", sanoi ratsastaja ystävällisellä äänellä. "Kana on liika pieni jaettavaksi ja sentähden ai'on sen pitää yksinäni."

"Se ei ole oikeudenmukaista", sanoi paksu mies, "eikä myöskään kansalaisen kohtelemista. Heidän Ylhäisyyksiänsä on kaksi ja me otamme yhden heistä kumpikin".

"Minä tarvitsen suosituskirjeen kenraali Klerckerille päästäkseni vapaaehtoisena Porilaisten rykmenttiin, joka on urhoollisin koko Suomen sotaväessä", vastasi ratsastaja, "ja kaksi venäläistä vangittua eli tapettua upseeria on hyvä suosituskirje. Paitse sitä tahdon teille sanoa, että nimeni on Kustaa Ranck, Kutajan kartanosta Pohjois-Karjalassa, ja että tarvittaessa voin käyttää sekä pistoolia että miekkaa."

"Minun nimeni on Roth, vältvääpeli Ruoveden komppaniassa Porin rykmenttiä", sanoi paksu mies, "ja voin kehua samasta taidosta kuin tekin. Mutta kun te välttämättömästi tarvitsette suosituslausetta ja siinä, teillä mahdollisesti on oikein, niin käyttäkää hyväksenne. Olisin tarvinnut vaan vähän olla liikkeessä ja sentähden toivoin saavani olla mukana leikissä."

"Sitä voin kyllä teille tarjota, ell'ette pidä vähäarvoisena kasakkain tappamista", vastasi Ranck ja selitti muutamilla sanoilla sopimuksensa talonpoikien kanssa. "Nyt luultavasti jo talonpoikamme ovat aseilla varustetut ja kun saavat teidät johtajaksensa, niin on voitto varma."

"Tarjouksenne otan mielelläni ja kiitän ilmoituksestanne", sanoi vääpeli noustessansa ja kiinnitti miekkavyötä paremmin ympärillensä. "Nyt kannetaan juuri paistia heidän ylhäisyyksillensä, niin että teidän on pidettävä silmällä, milloin aamiainen on valmis. Jos olisitte niin jalomielinen, että jättäisitte minullekin lasin viiniä ja kanan säären, niin olisin teille erittäin kiitollinen."

Hän kumarsi ja jätti huoneen. Kohta kuulikin Ranck isännän sanovan vieraillensa, että pöytä oli katettu.

Ranck veti miekkansa ja pani sen kainaloonsa, otti jännitetyn pistoolin kumpaseenkin käteensä ja meni sen huoneen ovelle, jossa viholliset olivat. Yht'äkkiä avasi hän oven selki selälleen. Molemmat upseerit olivat juuri aikeissa kiinnittää ruokaliinoja leukansa alle ja käydä pöytään istumaan, kun Ranck, kantapäästä kiireesen asti aseilla varustettuna, näkyi ovella ja pauhaavalla äänellä huusi:

"Älkää asettuko pöytään ja älkää sormellakaan liikuttako aamiaista, sillä se on minua varten. Älkää myöskään yrittäkö aseittenne luo, jotka ovat tuolla tuolilla, sillä silloin on kuula otsassa kummallakin. Minä en milloinkaan ammu syrjään. Tuokaa isäntä tänne heti nuo aseet. No niin, kohta selviämme toisistamme."

Huoneessa oleva isäntä ei ollut hidas toimittamaan Ranckin käskyjä.
Aseettomat ja kummastuneet upseerit katsoivat alakuloisina toisiinsa.
Kohtaus oli heille aivan odottamatoin.

"Herrani, kunniallinen sotilas ei täten menettele", sanoi toinen upseereista kääntyen Ranckiin päin, joka yhä vaan oli valmis ampumaan. "Teidän käytöksenne on epäritarillista."

"Se on suomalaisen käytöstä ja muuta en tunne", sanoi Ranck kiivastuneena. "Onko venäläisen käytös, kuin hän käy köyhien talonpoikien kimppuun, jotka eivät voi puolustaa omaisuuttansa, teidän mielestänne ritarillisempaa? Minä vaan kysyn. Mutta kylliksi tästä. Hankkikaa isäntä tänne kaksi vahvaa nuoraa ja tulkaa sitte sitomaan nämä herrat."

Tämä viimeinen käsky oli Martti Lokkoselle, jonka naama paistoi kuin aurinko. Hän kiiruhti heti ulos ja tuli kohta nuorien kanssa takaisin, jonka jälkeen upseerit hyvin nöyrästi antoivat sitoa itsensä, sillä Ranckin pistoolit vieläkin olivat linjassa heidän otsainsa kanssa. Tämän tehtyä käskettiin vangit istumaan pöytään ja katsomaan kuinka Ranckin, jota isäntä palveli, hyvälle ruokahalulle aamiainen erittäin maistoi. Viini oli hyvää, eikä Ranck unohtanut juoda molempien vankiensa maljaa. "Dobra" [Hyvä], sanoi yksi upseereista ilkeästi nauraen, "toisen kerran tulee meidän vuoromme kiittää maljasta. Sodan kohtalot vaihettelevat. Kuka tietää!"

Ranck aikoi vastata, mutta pihalla kuuluva hurraaminen ja huuto estivät hänet. Kohta tulikin vääpeli Roth ja kertoi sen iloisen uutisen, että asia kasakkain kanssa oli täydellisesti onnistunut ja kun puoli tusinaa heistä oli kaatunut talonpoikain raivoisista iskuista, oli toinen puoli antaunut vangiksi ja nyt tarkasti vartioittuna naapuri talossa. Tämä uutinen vaikutti syvästi venäläisiin upseereihin. He olivat näet odottaneet, että heidän miehistönsä muka pelastaisivat heidät, mutta kun se toivo nyt. petti, niin olivat he hyvin nöyrät ja alakuloiset.

Ranck kutsui vääpelin ottamaan osaa aamiaiseen, jonka hyväntahtoisuuden nälkäinen Roth kiitollisuudella käytti hyväksensä, ja vähän ajan sisään molemmat rohkeat urhoot tekivät lopun kaikesta, mikä kelpasi syötäväksi ja juotavaksi. Pari talonpoikaa asetettiin vahtimaan vankeja, ja kuin Ranck apulaisineen meni ulos, niin talonpojat tervehtivät heitä kaikuvalla riemulla.

Vasta jälkeen puolenpäivän oltiin valmiit lähtemään. Roth oli omin neuvoin lähtenyt tiedustelemaan vihollista ja kun nyt oli saanut asiansa toimitetuksi, päätti hän seurata Ranckia Hämeenlinnaan siellä saadaksensa vangit tutkituiksi. Niinpaljon kumminkin oli nyt saatu tietoa, että vihollinen pohjoispuolella Kyminjokea suurissa joukoissa oli mennyt rajan yli ja marssi Suomen sotaväkeä vastaan. Kuusi aseellista talonpoikaa määrättiin kuljettamaan vankeja, jotka vangittuina sovitettiin kolmeen suureen rekeen. Juuri kuin matkue läksi liikkeelle talosta, tulivat Koiskinen ja Svärd väsyneillä hevosillaan sinne. Vanha Koiskinen sattui katsomaan Ranckin kasvoihin ja seisauttaen hevosensa hän huudahti hämmästyksestä.

"Odottakaa, herrani!" huusi hän. "Minun pitää välttämättömästi puhua teidän kanssanne. Odottakaa, odottakaa!"

Ranck ei kuullut häntä. Kulkusien kilinä, talonpoikien huuto ja piiskojen läiskinä esti kaiken muun äänen ja kohta olikin Ranck matkueen kanssa näkymättömissä.

"Se oli hänen muotonsa, jonka näin katsovan ikkunasta sisään", mumisi Koiskinen yksinänsä. "Ei varmaan se ollutkaan mikään kuvituksen iva, sen voin vaikka vannoa."

Vanha veteraani kummastui, kuin sai kuulla mitä oli tapahtunut. Iloissansa liijottelivat talonpojat paljon, jokainen kehui ja suurenteli omaa urhoollisuuttansa ja sankariteoksiansa. Vanha Koiskinen oli Kuivasella yötä. Hän makasi rauhattomasti ja uneksui ikkunasta näkemistänsä kasvoista.

KOLMAS LUKU.

Paras kaikista suosituslauseista.

Kun Ranck ja vankimatkue saapuivat Suomen sotaväen leiriin, Hämeenlinnaan, olivat joukot valmisna jatkamaan peräytymistä pohjoseen päin, sen sijaan kuin toivottiin saatavan odottaa vihollista ja käydä taisteluun, jota jokainen sotamies halusi ja sentähden kovalla murinalla ilmoitti tyytymättömyyttänsä päällikkyyttä vastaan.

"Meitä vaan viekotellaan", huusivat sotamiehet. "Me emme tahdo enää peräytyä, vaan tavata vihollista järjestetyssä tappelussa. Meitä häväistään, jos tätä vielä saadaan jatkaa."

Heille vastattiin:

"Kenraali Klercker on luvannut Hämeenlinnan ympärillä vastustaa vihollista. Meidän aseemme eivät ole häväistyt. Elimäellä ovat Uudenmaan rakuunat puolustaneet asemaansa, kunnes vara-aitat saatiin tyhjennetyiksi. Artjärvellä on Turun rykmentti evesti Flemingin johdolla lyönyt viholliset takaisin. Orimattilassa on Adlercreutz, jonka päälle Bagration yön aikana ja 36 asteen pakkasessa hyökkäsi, silloinkuin hän vähimmän odotti vihollista, Turun ja Porin pataljoonien kanssa pajunettiloilla lyönyt vihollisen takaisin. Okeroisissa on Hämeenlinnan rykmentti samalla urhoollisuudella estänyt päälletunkeuvan vihollisen voiman. Vasemmanpuolinen armeja seuraa kohta veljiensä esimerkkiä. Kenraali ei syö sanaansa."

Sotamiehet uskoivat tämän ja nurina lakkasi toistaiseksi.

Venäläisten vankien tuonti herätti suurta huomiota leirissä, ja niinhyvin upseerit kuin sotamiehetkin kiirehtivät saamaan selvityksiä Rothilta. Hän kertoi Ranckin urhoollisesta käytöksestä ja antoi Ranckille koko kunnian tästä onnistuneesta yrityksestä. Tämän kautta tuli Ranck jo ensi hetkestä mielihyvällä ja kunnioituksella leirissä vastaanotetuksi. Upseerit pyysivät häntä aamiaiselle ja hänelle toimitettiin hyvä asunto nyt saamansa ystävän, vääpeli Rothin kanssa, joka ilolla jakoi sekä asunnon että ruokansakin Ranckin kanssa.

Päälikkökunta oli asettunut kaupungin ulkopuolelle ja Ranckin tarkastuksen alla lähetettiin Kuivasella otetut venäläiset upseerit sinne tutkittaviksi ja antamaan tietoja vihollisen asemasta. Ranck kutsuttiin heti kenraalin luo ja sai hänelle kertoa, kuinka venäläisten upseerien vangitseminen oli tapahtunut. Lyhyesti kertoi hän mitä oli tapahtunut, ja kun hän muutamilla ivallisilla sanoilla mainitsi siitä aamiaisesta, joka venäläisiltä "ylhäisyyksiltä" oli mennyt sivu suun, oli kenraali parhaimmalla tuulella ja nauroi täyttä kurkkua onnistuneelle kujeelle.

Kaarlo Natanael af Klercker oli siihen aikaan 74 vuoden vanha, kunnianarvoisen ja jalon näköinen ja oli koko soturi-aikanansa tullut kuuluisaksi kiitettävästä ja kunniarikkaasta tavastansa. Jo sodan alussa oli hän osoittanut lujaa päättäväisyyttä, erinomaista järjestyskykyä ja isänmaatarakastavaa miehuutta, niin että hän, jos olisi saanut olla päällikkönä, olisi ehkä pelastanut Suomen Ruotsille. Hänen aikeensa, että niinkau'an kuin mahdollista puolustaa rajaa, taikka ell'ei se onnistuisi, sitte koota sotajoukko Hämeenlinnaan ja käydä siellä pääkahakkaan, osoitti yhtäpaljon viisautta kuin taitavuutta sota-asioissa. Miten tämä kaunis aikomus meni myttyyn saamme edempänä nähdä.

"Minkä palkinnon saan antaa teidän kauniista urotyöstänne?" kysyi kenraali Ranckilta, joka seisoi hänen edessänsä. "Urhoollisuuden mitalin esimerkiksi? Se kaunistaa aina miehen rintaa, kun se on saatu todellisesta ansiosta."

"Moinen onnistunut sattuma ei ansaitse sellaista palkintoa ja sen vuoksi en voi sitä vastaanottaa", sanoi Ranck teeskentelemättömällä arvoisuudella. "Mutta minulla on yksityinen pyyntö teille, herra kenraali, ja jos te sen myönnätte, on se oleva suurin palkintoni."

"Sanokaa, ystäväni, ja jos minun vallassani on teidän pyyntönne täyttäminen, niin mielelläni teen sen", vastasi kenraali ystävällisyydellä, joka suuressa määrässä kohotti hänen kunnioittamistansa.

"Yksinkertainen pyyntöni on päästä vapaa-ehtoisena Suomen sotaväkeen", lausui Ranck. "Olen hyvin tottunut aseiden käyttämiseen ja luulen voivani täyttää sotilaan velvollisuudet. Tällä hetkellä tarvitsee Suomi kaikkien poikiensa toimintaa ja rakkaus isänmaahan on kehottanut minua tulemaan leiriin."

Kenraali katsoi suopeasti häneen. — Selvästi näkyi, että hän oli mieltynyt Ranckiin ja hän vastasi:

"Teidän pyyntönne myönnän mielelläni. Kaikki vapaaehtoiset ovat tervetulleita, sillä, kuten sanoitte, tarvitsemme kaikki voimat. Mihin rykmenttiin haluatte, sillä ei kukaan rykmentin päällikkö kieltäydy teitä vastaanottamasta, kuin olette niin kunnollisesti esittäneet itsenne?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin saada paikan Porin rykmentin henkivartija-pataljoonassa, vastasi Ranck. Sillä rykmentillä on hyvä nimi ja siinä on mainio palvella."

Kenraali hymyili.

"Te ette valitse huonointa osaa itsellenne", lausui hän painolla. "Porilaiset ovat urhoja, joita voidaan verrata entisiin kaarlolaisiin. Kuumuus ja kylmyys, nälkä ja jano eivät vaikuta näihin karastuihin luonteisiin. Henkivartija-pataljoonaan, jolla on päällikkönä majuri Eek, kuuluu ainoastaan valittua väkeä. Ne ovat sotajoukkomme musketöörit [pyssymiehet], jotka valitaan urhoollisimmista, kuolemaa pelkäämättömimmistä ja toimellisimmista miehistä."

"Minä en tule laimin lyömään velvollisuuttani ja koetan ansaita tämän kunnian", vastasi Ranck tulisesti, "ja olkaa vakuutettu, Herra Kenraali, että pidän pyhänä lupaukseni."

"Istukaa ja odottakaa muutamia silmänräpäyksiä, sillä olen käskenyt majuri Eekin tulemaan luokseni ja tahdon itse esittää teidät hänelle. Tavallisesti valitsee majuri itse sotamiehet pataljoonaansa. Hän on hyvin nirso siinä, mutta kyllä saamme hänet taipumaan."

Ranck istuutui ja oli vähän harmissaan siitä, ett'ei häntä pitemmittä mutkitta otettu siihen rykmenttiin, johon hän oli pyrkinyt. Mutta kenraalin hyväsydäminen ystävällisyys poisti koko harmin hänestä. Hän huomasi ett'ei kenraali tahtonut menetellä ominpäin, herättääksensä rykmentin päällikön tyytymättömyyttä ja siten menettää hänen hyväntahtoisuuttansa Ranckia kohtaan.

Kenraali oli juuri aikeessa antaa tuoda molemmat venäläiset upseerit tutkittavaksi, kun ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs vasta saapunut upseeri pyysi päästä sisään.

"Se käypi päinsä, sillä majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd, jotka ovat kutsutut olemaan läsnä vankien tutkinnossa, eivät ole vielä saapuneet", vastasi kenraali. "Antakaa upseerin tulla sisään."

Jonkun minuutin perästä astui sisään vanha mies ja kumarsi syvästi kenraalille, jonka kuultiin iloisesti huudahtavan:

"Sehän on Koiskinen, urhoollinen asekumppanini monissa kunniarikkaissa taisteluissa; onpa hauskaa taas tavata", lausui Klercker ja syleili sydämellisesti vanhusta. "Usein olen puhunut sinusta, sinä urhoollisin urhoollisimpien joukossa, mutta en uskaltanutkaan toivoa tapaavani sinua enää. Molemmat olemme vanhat ja kylliksi valmistuneet niittomiehen viikatteelle."

Koiskisen nimeä mainitessa oli Ranck kääntänyt kasvonsa toisanne päin ja asettunut selin puhuviin.

"Isänmaa on vaarassa ja minä olen kiiruhtanut ilmoittamaan itseäni vapaa-ehtoisena ja pyytämään vanhaa paikkaani rakuunoitteni seassa", vastasi Koiskinen. "Tuntematta itseäni vähääkään rasitetuksi olen ratsastanut aina Pulkista tänne asti. Tuo ratsastus ei ollut erittäin mukavaa, mutta se osoittaa, että nuo täytetyt 70 vuotta eivät paljon hartioita paina. Semmoisilla miehillä, kuin te ja minä, on ruumis raudasta ja teräksestä. Tautia ei meillä ole ollenkaan ja itse kuolemakin kunnioittaa meitä."

"Sinulla näyttää olevan oikein, rakas ystäväni, mutta kumminkin tarvitsemme mekin lepoa kokonaisen vaivoistarikkaan elämän perästä. Tarjoumustasi kunnioitan suuresti ja kummastelen sinua, mutta vielä enemmän tahtoisin säästää henkeäsi, jonka ai'ot panna altiiksi sodan vaiheille. 70 vuoden vanhana on oikeus jo levätä."

"Mutta tätä te itse, kenraalini, ette noudata", vastasi Koiskinen. "Teillä ei ainoastaan ole ylipäällikön tärkeät velvollisuudet, mutta myös ja'atte leirielämän vaivat sotamiestenne kanssa. Te itse annatte meille veteraaneille kauniin ja seurattavan esimerkin."

Koiskisen puhuessa oli Ranck mennyt viereiseen huoneesen, jossa hän tarkasti kuunteli kenraalin ja hänen vanhan asekumppaninsa keskustelua. Ei sanaakaan jäänyt kuulematta hänen tarkkaavilta korviltansa ja syvä liikutus kuvautui hänen kasvoillensa.

"No niin, en tahdo enempää vastustaa astumistasi meidän riveihimme", lausui kenraali lopuksi. "Sinun upseerivaltakirjasi vanhaan rykmenttiisi on huomis-aamuna valmisna. Muutaman päivän, perästä keräytyy kaikki joukot Hämeenlinnaan, jossa ai'on kohdata vihollista järjestetyssä tappelussa. Hyvästi siksi, toivon kohta tapaavamme toisiamme."

Ranck kuuli oven sulkeutuvan vanhuksen jälkeen ja meni taas huoneesen. Kohta senjälkeen tuli majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd. Kenraali kiiruhti esittämään Ranckin majorille, ja kertoi tuon kauniin urotyön, jonka hän oli tehnyt Kuivasen kestikievarissa, sekä esitti Ranckin pyynnön päästä vapaa-ehtoisena majurin henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä. Kenraali sanoi olevansa iloinen, jos majuri myöntäisi Ranckin pyynnön ja tahtoisi ottaa hänet rohkeiden urhoinsa riveihin.

Majuri Eek, miellyttävä kasvoiltaan, korkea otsanen ja pieni mies, kiinnitti terävät silmänsä Ranckiin ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän asti. Tämä tarkastus mahtoi olla Ranckin eduksi, sillä majuri lausui, että hän parhaiten tapauksella Kuivasessa oli esittänyt itsensä ja että hän mielellään ottaa hänet korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan.

Ranck punastui ilosta ja kiitti muutamilla hyvin valituilla sanoilla. Korpraalina oli hänellä jo jonkunlainen päällikkyys, vaikka se tosin oli hyvin pieni. Ranckin käytöksestä ja ulkonaisesta olennosta huomasi, että hän oli saanut kasvatuksen, ja Eekin tutkivat silmät huomasivat sen. Lausuttuaan muutamia kehoittavia sanoja, antoi kenraali Ranckille merkin jättämään huoneen.

Ranck aikoi juuri hypätä satulaan, palataksensa Hämeenlinnaan, kuin Koiskinen, seurattuna Svärdiltä, meni hänen ohitsensa. Ranck ei ollut huomaavinansakaan vanhuksen tutkivaa silmäystä, kun Koiskinen äkkiä seisattui hänen sivullensa.

"Suokaa anteeksi, herra, jos teen teille erään kysymyksen", sanoi vanha upseeri liikutettuna, "kysymyksen, johon toivoisin teidän vastaavan."

Näitä sanoja kuullessa tulivat Ranckin kasvot kuolon kalpeiksi, hänen satulan nupussa oleva kätensä vapisi ja hiljaisella äänellä hän vastasi:

"Kysykää, herra, tehkää hyvin."

"Olitteko tämän Helmikuun 12 päivän illalla Pulkin talossa, joka on
Kymin joen länsirannalla?" kysyi Koiskinen.

"En, herra, sillä tulin tänne Pohjois-Karjalasta ja tieni on kulkenut aivan vastakkaista suuntaa", vastasi Ranck vakaasti.

"Ja kumminkin olitte te Kuivasessa, joka on Tamperen tien varrella", lausui Koiskinen. "Minä näin itse teidän, kun läksitte kestikievaritalosta."

"Siinä teillä on aivan oikein, mutta selvitys myöskin on aivan käsillä", vastasi Ranck ja puhui hyvin levollisella äänellä. "Kun tiet olivat minulle tuntemattomat, eikä minulla ollut karttaa, josta olisin nähnyt oikean suunnan, niin erehdyin pimeässä ja siten tulin väärälle tielle. Nimittämässänne kartanossa en ole ollut ja vielä vähemmän 12 päivänä Helmikuuta, sillä silloin makasin Heinijärvellä yötä ja sen seikan muistan hyvin tarkoin."

"Sitte olen minä erehtynyt niissä kasvoissa, jotka näin ikkunassa", lausui Koiskinen ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. "Suokaa anteeksi vanhan ukon kysymys ja onnea matkallenne."

Ranck vastasi jäähyväisiin, hyppäsi nopeasti satulaan ja ratsasti kiireesti talosta.

Kun hän tuli leiriin, istui Roth teltassansa.

"No, kuinka kävi asianne?" kysyi vääpeli ja ojensi hänelle kätensä.

"Oivallisesti! Minä pyrin vaan sotamieheksi, mutta minä otettiin korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä", vastasi Ranck. "Se oli kumminkin jotakin."

"Korpraalista voipi asteittain nousta kenraaliksi", sanoi Roth myhäillen. "Jos vaan saamme tapella, niin kyllä arvo pian nousee. Tappelun perästä on aina mahdollisuus päästä kukon askel eteenpäin. Mutta tässä on lasi lämmintä lökäriä ja lampaan käpälä. Vanha palvelijani Smäll on hankkinut molemmat. Luultavasti on pitkillä kynsillään nipistänyt lampaan jostakusta talonpojan talosta. Se tulee hänen omalletunnolleen. Smäll on oivallinen sotarosvo ja hän tuntee tarkoin, ett'ei milloinkaan tapella huonommin kuin tyhjällä mahalla."

Ranck istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Muutamat tiedustelijat, jotka ovat olleet ulkona, sanovat nähneensä venäläisiä meidän läheisyydessä", vastasi Roth. "Mutta luultavasti on se vaan väärä huhu."

"Meidän laiskurielämämme on rohkaissut vihollista ja kummallista on, jos he antavat meidän olla hätyyttämättä", vastasi Ranck. "Huomenna lähden omin neuvoin ulos tiedustelemaan. Ehkä on onni mukanani."

"Sitte seuraan teitä", vastasi Roth. "Neljä silmää näkevät aina paremmin kuin kaksi ja semmoiset pienet seikkailut ovat minun mieleeni."

"Minä ai'oin juuri pyytää teitä mukaani", lausui Ranck. "Meidän pitää hankkia ruokaa hevosillemme. En millään ehdolla tahdo luopua hevosestani. Se voipi minulle olla suureksi hyödyksi, sillä vaikka kuulun jalkaväkeen, tahdon väliin olla ratsastaja. Se armo pitää minun hankkia itselleni."

Teltan ulkopuolelta kuuluvat surkeat avun huudot keskeyttivät heidän puheensa. Ranck ja vääpeli kuuntelivat tarkasti.

"Se on Smäll, joka huutaa", sanoi Roth. "Mitä on tekeillä? Hän on vahva ja miehuullinen, joka ei pelkää ottaa miestä kauluksesta. Meidän pitää saada tietää mitä siellä tapahtuu."

He kiiruhtivat ulos teltasta.

Kun tulivat ulos, näkivät he, miten Smäll raukka loikoi lumessa ja miten eräs jättimäinen upseeri miekan lappeella säälimättömästi suimi häntä selkään ja vähän väliin potkaisi häntä. Smäll huusi surkeasti ja väänteli itseänsä kuin mato, jättiläisen häntä rääkätessä.

Silmänräpäyksessä juoksi Ranck esiin ja asettui upseerin ja hänen uhrinsa väliin. Jättiläinen katsoi häneen raivosasti ja kohotti sapeliansa aikoen iskeä Ranckia. Mutta pikemmin kuin me ennätämme kertoa, väänsi viimeksi mainittu aseen upseerin kädestä ja viskasi sen kau'aksi taaksensa.

"Koira", karjui upseeri, "tämä rohkeus tulee sinulle kalliiksi. Jos et tunne, kuka minä olen, niin tahdon sinulle sanoa, että nimeni on vapaaherra Otto Fleming ja että rutistan sinut kuin linnun kynsieni väliin."

"Roisto olet itse, kun rääkkäät turvatonta sotamiestä, kelvotoin upseeri olet sinä, joka käytät itsesi noin ainaisesti", vastasi Ranck vihasta hehkuen. "Älä ojennakkaan pitkiä käsiäsi, sillä silloin saat tekemistä minun kanssani."

Jättiläinen kiljui vihasta ja nosti Ranckia kohti molemmat nyrkkinsä, jotka olivat kuin kaksi moukaria, lyödäksensä hänet maahan. Suuri joukko sotamiehiä, jotka olivat kuulleet huudon ja melun, oli kokoontunut molempain taistelijain ympärille. Smäll nousi ylös ja kertoi kumppaneillensa, miten häntä oli rääkätty. Fleming oli sivukulkiessaan kysynyt häneltä jotakin, ja kun Smäll ei ollut heti seisattunut, niin oli hurja upseeri syössyt hänen luokseen, lyönyt hänen maahan ja raa'immalla tavalla rääkännyt häntä.

Sotamiehet murisivat tyytymättöminä.

"Tällä tavoinko meitä sotamiehiä kohdellaan", huusivat he. "Paleltua ja hikoilla on meidän asiamme, mutta meitä ei saa eläimen tavoin rääkätä."

Fleming ei kuullut näitä lauseita. Sokeassa raivossaan koetti hän lyödä vastustajaansa päähän, mutta taitavalla sivulle hyppäyksellä vältti Ranck lyönnin ja salaman nopeudella hyppäsi hän upseerin päälle, löi häntä nyrkillänsä otsaan, niin että hän molisten kaatui maahan.

"Bravo", huusivat sotamiehet. "Se oli suomalainen isku, joka vältti.
Pidä hyvänäsi, se oli hyvin ansaittu."

Fleming nousi ylös. Suuri mustanpunanen kuhmu näkyi keskellä otsaa ja antoi hänen raivoisille kasvoillensa hirveän nä'ön.

"Kuka te olette ja mikä on teidän nimenne?" huusi hän Ranckille, joka vastasi:

"Kustaa Ranck, vapaa-ehtoinen korpraali Porin henkivartija-pataljoonassa, mutta ei vielä sotalakien alainen."

"Sitte saatte hengellänne maksaa käytöksenne ja sen häpeän, jonka olette tehneet päälliköllenne", huusi Fleming vihan vimmassa.

"Tämän häpeän poistamiseen annan teille tilaisuutta, jos teillä on rohkeutta mitellä miekkaa kanssani", vastasi Ranck ylpeästi. "Huomenna, tahi milloin tahdotte, olen valmis ja ell'ette suostu minun vaatimukseeni, olette kurja raukka."

Sotamiehet ilmoittivat kovalla äänellä tyytymyksensä.

"Minä en taistele alhaisempani kanssa", vastasi Fleming kalpeana vihasta. "Sota-oikeus saa ensin teidän kanssanne tekemistä ja sitte piiskuri."

"Teidän täytyy tapella kanssani, minä annan kunniasanani sen päälle", huusi Ranck poismenevälle kerskailijalle. "Kyllä minä asetan ylpeytenne eli menetän henkeni."

Hän ja Roth menivät telttaan.

"Tämä oli ikävä sattuma, joka voi tuottaa teille paljon harmia", sanoi vääpeli. "Fleming on tunnettu erinomaisen vahvaksi ja huimapäiseksi, jonkatähden hänellä on ollut joukko verisiä seikkailuja. Hän on aina päässyt vapaaksi, sillä sellaisista te'oista ei ylhäisiä syytetä. Te menettelitte jalosti ja oikein, siitä ei ole puhumistakaan. Te voititte sotamiehet puolellenne, mutta pahoin pelkään, että saatte upseerit vihamiehiksenne. Yhdenlaiset lapset leikkivät parhain yhdessä, eikä korppi nouki silmää toiselta korpilta."

"Minä menen heti päällikköni majuri Eekin luo ja kerron hänelle tapauksen", lausui Ranck. "Se on välttämätöin ennenkuin Fleming ennättää pahentaa asian. Se on varma, että hänen täytyy käydä kaksintaisteluun kanssani. Olen antanut kunniasanani sen päälle ja sitä ei saa rikkoa."

"Sitte teillä pitää olla erityiset keinot, jos voitte pakoittaa häntä siihen", vastasi Roth, "sillä upseerien kuntatunne ei myönnä esimiehen taistella alhaisemman kanssa. Se on kyllä totta, ett'ette ole vielä sotamies, mutta minä epäilen sittenkin teidän onnistumistanne."

Ranck vaan hymyili vastineeksi. Niinpian kuin hän oli järjestänyt pukunsa, meni hän kaupunkiin etsimään päällikköänsä. Majuri asui kauppias Holmilla. Hän oli juuri tullut kenraalin luota, kuin palvelijansa ilmoitti, että Ranck pyysi päästä sisään.

"Anna hänen tulla", lausui majuri.

Ranck astui sisään.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Eek ystävällisesti. "Jos ehkä olette jo kyllästynyt sotapalvelukseen, niin ei teidän vastaanottotodistuksennekaan ole vielä valmis. Te näytätte liikutetulta, puhukaa vapaasti ja pelvotta."

Ranck selvitti kohtauksen Flemingin kanssa. Majuri kuunteli tarkasti hänen sanojansa, hänen kasvonsa synkistyivät ja olivat hyvin ankarat ja totisen näköiset.

"Ja nyt, herra majuri, olen totuudenmukaisesti kertonut seikkailuni", lopetti Ranck kertomuksensa. "Kunnioittamalla rohkenen anoa teidän apuanne saadakseni korvausta. Kaikki sanovat teidän olevan kunnian ja oikeuden miehen ja nuhteettoman upseerin, johon ei turhaan vetouta."

"Sitä ei tehdäkkään, mutta tässä asiassa en voi tehdä mitään", vastasi majuri. "Se oli onni teille, ett'ette vielä seiso sotamiesten rivissä, Minä melkein neuvon teitä luopumaan sotaväestä, sillä on luultava, että tämän tähden saatte ikävyyksiä. En tällä tahdo sanoa, ett'en hyväksyisi teidän tekoanne. Päinvastoin olisin menetellyt aivan samoin kuin te. Minä säälittelen mitä on tapahtunut, mutta en tiedä millä teitä auttaisin."

"Mutta missä muussa euroopalaisessa sotajoukossa kieltäytyisi upseeri antamasta hyvitystä alhaisemmallensa, jota hän on loukannut", vastasi Ranck harmissansa. "Ranskan sotajoukossa kantaa jokainen marsalkansauvaa rensselissänsä ja palveluksen ulkopuolella ovat kaikki kansalaisia."

"Voipi olla, mutta suhde meillä, pahasti kyllä, on aivan toisellainen", vastasi majuri. "Jos olisitte yhdenarvoinen, niin varmaan täytyisi hänen tapella teidän kanssanne."

Ranck näytti miettivän silmänräpäyksen. Syvä liikutus ilmaantui hänen kalpeille kasvoillensa, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta.

"Herra majuri", lausui vihdoin Ranck, "minulla olisi salaisuus uskottava teille, joka, jos te sen tahdotte vastaanottaa, tulee johonkin määrin tasoittamaan suhteen vastustajaani. Mutta sen luottamuksen voin jättää ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Ja se on?" kysyi majuri.

"Että te upseerin kunniasanalla ja kansalaisen kristillisellä uskonnolla lupaatte, ett'ette kenellenkään, olkoon se kuka hyvänsä, puhu siitä, mitä teille ilmaisen, vaan säilytätte sen salaisuutena yksinänne."

"Sen lupaan teille ja lupaukseni on pyhä", vastasi Eek käsi sydämellä.

Ranck kumarsi. Sitte avasi hän ylhäältä alas asti napitetun nuttunsa ja osoitti vasempaa puolta rinnastansa. Majuri säikähti, meni Ranckin luo ja kuiskasi:

"Mitä tämä merkitsee?"

Ranck otti esiin ja antoi majurille kaksi useammalla sinetillä varustettua paperia.

"Olkaa hyvä ja lukekaa", sanoi hän.

Eek otti paperin ja luki. Kun hän oli lopettanut, olivat hänen kasvonsa hyvin kummastuneen näköiset. Hän kumarsi Ranckille ja antoi paperit takaisin.

"Voiko vapaaherra Fleming vielä kieltäytyä antamasta minulle hyvitystä?" kysyi Ranck.

"Ei, herrani", vastasi Eek, ja kumarsi taas. "Minä voin kunniasanallani todistaa, että te arvossa olette täydellisesti hänen vertaisensa, ja voin lisätä, että, ellei hän tämän selvityksen jälkeen tahdo tapella kanssanne, täytyy hänen tehdä se minun kanssani. Oletteko nyt tyytyväinen?"

"Täydellisesti herra majuri ja kiitän teitä hyvyydestänne ja osanottavaisuudestanne, jota olette minulle osoittaneet. Jos en kaadu, niin toivon kaksintaistelun jälkeen saavani teiltä sotamieheksiottotodistukseni, eikö niin?"

"Hyvin kernaasti, mutta herra eves…"

"Mitä, johan unhotitte lupauksenne", lausui Ranck hymyillen. "Mitä olette nähneet, pitää olla kuin ette olisi mitään nähneet ja mitä olette lukeneet, pitää olla unhotettu."

"Tapahtukoon tahtonne", vastasi majuri. "En pyydäkkään selvityksiä menettelemisestänne. Olkaa tervetullut joukkoomme. Nyt menen etsimään vapaaherra Flemingiä ja esitän hänelle teidän vaatimuksenne. Itse tulen yhdeksi todistajaksenne ja hankin myöskin toisen. Hyvästi siksi ja heti saatte tietää, miten asia on päättynyt."

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja erosivat. Kun Ranck tuli telttaan, oli vääpeli laastaroimassa Smäll-raukan haavoja. Jättiläisen miekka oli pahoin pidellyt hänen selkäänsä, niin että se nyt oli enemmän sinisen kuin punasen näköinen.

"Kuka hankkii meille nyt ruukun olutta eli palan ruokaa syötäväksi?" lausui vääpeli surullisella äänellä ja osoitti Smälliä. "Semmoista ruu'an laittajaa ei löydy koko leirissä. Me saamme kuolla nälkään!"

"Smäll saapi lohduttaa itseänsä, sillä hänen kärsimyksensä pian tulevat kostetuksi", vastasi Ranck. "Ehkä tämän kivun ja tuskan antaja ei jää itsekään osattomaksi."

"Teidän välillänne siis tulee kaksintaistelu?" kysyi Roth.

"Niin ainakin toivon, sillä majuri Eek lupasi puolestani toimittaa asian."

"Sitte olette joko loitsija eli suurempiarvoinen kuin näytätte olevan", lausui Roth hyvin kummastuneena. "Jos se taistelu tulee toimeen, niin tulette te koko sotajoukon sankariksi!"

Vähän myöhemmin tuli sanantuoja majurilta ja toi Ranckille kirjeen, jonka hän kiiruusti avasi. Kirje sisälsi seuraavat rivit:

'Herrani!

Kaksintaistelu teidän ja vapaaherra Flemingin välillä tapahtuu huomenna edellä puolen päivän Hämeenlinnan ulkopuolella olevalla Karkun arentitilalla. Aseena tulee käytettäväksi sapeli. Teidän todistajiksenne tulen minä ja luutnantti Taavetti Koiskinen. Aika on määrätty kello 11:sta.

Ystävyydellä Johan Fredrik Eek.'

"Taavetti Koiskinen", mumisi Ranck. "Miksi valitsi hän juuri hänen. Joko on se Jumalan tahto eli sallimus, joka tuopi tuon vanhuksen taas minun tielleni. Mutta yhdentekevä minulle, josko hän eli joku muu." Hän ojensi kirjeen Rothille. "Lukekaa", sanoi hän, "ja sanokaa sitte, olenko pitänyt sanani eli en."

Roth luki ja antoi kirjeen takaisin.

"En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, mutta mitä ajattelen, sen pidän salaisuutenani", lausui vääpeli. "Te olette loitsumestari, hyvä korpraalini. Mutta tuolla on sen tappelijan sapeli, jonka te otitte häneltä. Minä annoin ottaa sen korjuun. Eikö ole paras lähettää ase hänelle, kun hän tarvitsee sitä huomenna?"

Ranck nyökäytti päätään myönnytykseksi. Hän pyysi majurin sanansaattajan sivukulkiessaan jättämään sapelin Flemingin asuntoon; sapelin lappeesen oli piirustettu Flemingin vaakuna. Lopun päivää vietti Ranck vääpelin seurassa ja kirjoitti pari kirjettä. Yksi kirjeistä oli osoitettu Ranskan marsalkalle, Massenan herttualle ja toinen luutnantti Taavetti Koiskiselle. Molemmat kirjeet pisti Ranck taskuunsa ja pyysi Rothin lähettämään kirjeet osoitteen mukaan, jos hän itse kaatuisi, johon Roth myös suostui.

"Fleming on erinomainen miekkailija ja te teette oikein, kuin epäilette taistelun päättymisestä", lausui vääpeli, "ei sentähden, että epäilisin teidän miekkailijataitoanne, vaan hänellä on enemmän kestävyyttä ja voimaa. Hänen röyhkeytensä ja huimapäisyytensä ovat rajattomat. Evesti Klaus Flemingin poikana, joka omistaa suuren joukon tiloja, on hän sangen rikas. Kerran oli hän ollut ajelemassa ja antanut kuskillensa jonkun käskyn, mutta joko kuski ei ollut kylliksi orjamainen eli miten lienee ollutkaan, seuraus vaan oli, että vapaaherra otti pistoolinsa ja ampui heti avonaisesta vaunun ikkunasta kuskinsa kuoliaaksi. Tämän jälkeen pakeni Fleming Wenäjän puolelle, vaan palasi sittemmin kohta takaisin ja jäi syyttämättä. Jonkun ajan oli hän vankina Wiaporissa. Hän näet vahtiparaatissa huviksensa löi komppanian päällikköä, kapteeni Tigerstedt'iä korvalle, niin että tämä heti kaatui. Sota-oikeus tuomitsi hänen pyyhittäväksi pois rullista, kolmen vuoden vankeuteen ja maanpakolaisuuteen. Kuningas vahvisti tuomion, mutta, kuin sota alkoi, pääsi hän taas vapaalle jalalle. Nyt on hän taas tullut sotaväkeen ja alusta alkaen esiintynyt epäkunniallisesti pieksemällä minun Smäll-raukkaani. Minä suon hänelle kaikkea hyvää ja se olisi oikein hyvin, jos te antaisitte hänelle jonkun muistomerkin."

"Kyllä koetan parastani", vastasi Ranck levolle mennessään. "Huomiseksi päätetty tiedustelumatkamme saapi jäädä toiseen päivään. Vihollinen pysyy kyllä hiljaa. Pakkanen on ääretöin ja tiet melkein mahdottomat kulkea. Tunnen itseni niin viluiseksi, kuin loikoisin paljaan maan päällä. Ehkä saamme mekin, kuten Kaarlo XII, lämmittää telttojamme tulisilla kanuunankuulilla."

Kun Ranck seuraavana aamuna heräsi, näki hän Rothin kattavan pöydälle hyvää aamiaista, jonka herkkuinen haju saatti hänet hyvälle tuulelle. Vääpelin pienet punaset silmät säteilivät ilosta ja hänen kasvoistansa näkyi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä. Hän siveli kiiltävää leukaansa ja tirkisti väliin kumppaniinsa, eikö hän virkkaisi mitään.

"Ihme ja kumma", huusi Ranck, kuin näki vääpelin ottavan suuresta korista ja asettavan pöydälle karotillisen herkkuisaa pihvipaistia. "Ihme ja kumma", kertoi hän, "onko Smäll jo niin parantunut, että on voinut olla ulkona varastamassa näin varhain?"

Roth kohautti olkapäitään.

"Ei, se polonen itse on tämän pihvipaistin näköinen eikä voi liikuttaa käsiään eikä jalkojaan", vastasi vääpeli, "ja sentähden hänellä ei ole mitään osaa tähän kestiin. Aamiaisen lähetti tänne majuri Eek ja samalla ystävällisen tervehdyksen korpraalille. Hän tietää, mitä kaksintaistelija tarvitsee. Tässä on pullo viiniä ja ruukku olutta. Tulkaa syömään, kumppani, ennenkuin jumalanlahjat paleltuvat jääpalasiksi."

"Sepä oli ystävällinen teko", lausui Ranck. "Majuri Eek on miesten mies, jonka hyväntahtoisuutta en voi kylliksi kiittää."

"Hänen kaltaisiansa löytyy Suomen sotajoukossa useampia, mutta myös hänen vastakohtiansakin", vastasi Ranck. "Ajan henki on vielä semmoinen, että ihmisarvoa vähän arvostellaan. Moni upseeri pitää virheenä sotamiehen eli alhaisemman hyvyydellä kohtelemista. Mutta kylliksi tästä. Minä juon maljan teidän menestyksellenne ja asianne onnistumiselle. Hevosemme ovat hyvin ruokitut ja minä seuraan teitä Karkkuun. Ehkä voin olla teille avuksi, jos sattuisi tarvis tulemaan."

Ranck kiitti ja kilisti rehellisen vääpelin kanssa, jota kohtaan hän tunsi erinomaista ystävyyttä. Rothin kunnioitettu sota-ura ei ollut vielä alkanut. Myös hänkin oli verhoova nimensä kunnialla ja voittava sijan Suomen sotajoukon ja sankarien historiassa.

He lopettivat ruokailemisensa, ja viisaan emännän tavoin pani Roth ruo'an jäännökset säästöön toista ateriaa varten. Ruokavarojen saaminen leiriin oli hyvin vähäinen ja kuljetusneuvot huonossa kunnossa.

Kaksintaistelun aika oli läsnä ja kello 10 läksi Ranck ja vääpeli Hämeenlinnasta Karkkuun. Ratsastajamme kulkivat sotamiesjoukkojen ohitse, jotka heitä ystävällisesti tervehtivät. Nämä sotilasraukat olivat huonosti puetut ja heidän vaatteuksensa monesta kohtia repaleiset. Suuri joukko heidän kumppaneistaan oli yövahdissa palelluttanut jalkansa ja kätensä ja loikoivat nyt hospitaalissa. Klercker teki parastansa huojentaaksensa heidän vaivojansa, mutta apuneuvot olivat perki vähäiset. Miehuuden säilyttämiseksi sotilaissa oli taisteleminen välttämätöin.

Kun Ranck ja vääpeli tulivat arentitilalle, ei siellä vielä ollut muita. Puolen tunnin odotuksen perästä näkyi joukko ratsastajia maantiellä lähestyvän kartanoa. Siinä oli Fleming, hänen ja Ranckin todistajat ja lääkäri. Vapaaherran otsan ympärillä oli musta side. Majuri Eek esitti todistajat Ranckille ja tervehti häntä ystävällisellä kädenlyönnillä. Fleming ei ollut huomaavinaan vastustajaansa. Talon piha, jossa taistelu oli tapahtuva, oli suuri ja avara ja lumesta vapaa. Vanha Koiskinen katsoi usein Ranckiin ja tämä, joka ennen oli välttänyt hänen silmäyksiään, katsoi vakavasti vanhukseen. He vaihtoivat keskenänsä muutamia kohteliaita sanoja, jotka eivät sen enempää merkinneet.

Todistajat mittasivat molempien aseet. Ranckin miekka oli noin kaksi tuumaa pitempi kuin hänen vastustajansa, jonkatähden Fleming ei sitä hyväksynyt.

Koiskinen ojensi sapelinsa ja lausui:

"Tehkää hyvin ja mitatkaa tämä sapeli. Jos se hyväksytään, niin tarjoon sen herra Ranckille. Kunniarikkaat muistot ovat yhdistetyt tähän aseesen. Se on ollut yhdessätoista pääkahakassa ja tehnyt hyvästi palveluksen. Sen lape on hyvä ja terä katkaisee hiuskarvankin."

Ranck kumarsi ja kiitti. Koiskisen sapeli oli yhdenpituinen Flemingin sapelin kanssa. Kun Ranck otti vanhuksen sapelin, näytti hänen kätensä vapisevan, jonka Koiskinen huomasi ja se ei häntä miellyttänyt.

"Jos hän pelkää, on hän hukassa", mumisi vanhus itsekseen. "Hänen vastustajansa on vahva ja väsyttää hänet. Järkähtämätöin rauhallisuus ja tarkka silmä vaaditaan, jos mielii voittaa."

Molemmat vastustajat seisoivat vastatusten ja valmisna, aseet alaslaskettuina.

"Ennenkuin alotan taistelun", lausui Fleming, "toivon, että herra majuri Eek näiden herrojen kuullen ja kunniasanallansa ilmoittaa, että tämä herra arvossa on minun vertaiseni ja ett'en alenna arvoani, jos taistelen hänen kanssansa."

"Hän on kaikin puolin teidän arvoisenne, sen vakuutan sotilaan uskollisuudella ja kunnialla", vastasi majuri kovalla äänellä.

"Sitte alotamme taistelun", lausui Fleming.

Todistajat antoivat merkin ja aivan kuin kaksi ukonnuolta iskivät sapelit vastakkain. Kun Ranck huomasi, että hänen vastustajansa aikoi pikaisilla ja vaihettelevilla iskuillansa väsyttää häntä, niin hän aluksi vaan väisti lyöntiä, mutta vähitellen muutti hän menettelemisensä niin, että nyt tuli Flemingin vuoro koko sukkeluudellaan väistää Ranckin iskuja. Se oli kaunis ja viehättävä taistelu, joka herätti katsojissa ihmettelemistä. Iskut olivat niin tiheät, että näytti ikäänkuin aseet olisivat pyörineet taistelevien käsissä. Ranck pakoitti vastustajansa vähän väliin peräytymään. Äkkiä huusi hän:

"Varokaa itseänne, sillä nyt lyön teiltä vasemman korvan ja haavoitan olkanne!"

Ranck teki sivuliikkeen oikeaan, hyökkäsi esiin ja antoi vihollisellensa tuon luvatun iskun niin pikaisesti, ett'ei se ennättänyt väistää sitä, vaan kaatui maahan korva silvottuna ja syvä haava olkapäässä, josta veri virtanaan tulvasi.

Koiskinen ei voinut salata liikutustaan, vaan huudahti:

"Se oli mestari-isku, minä luulin, ett'ei muut kuin minä ja eräs toinen henkilö tunne tuota hyökkäystä sapelitaistelussa, mutta huomaan erehtyneeni."

Haavoittunut vietiin kiiruusti arentitaloon, jonka jälkeen lääkäri ja hänen apunansa Roth pitivät huolta hänestä. Haava ei ollut kuolettava, vaan verta vuoti paljon, Fleming käski tervehtää vastustajaansa, että hän toisessa tilaisuudessa toivoo saavansa uudistaa taistelun, jonka toivon Ranck ilmoitti olevansa valmis täyttämään milloin hyvänsä.

Kun Ranck antoi Koiskiselle sapelin, kumarsi hän ja lausui:

"Kiitän teitä, herra upseeri, tämän oivallisen sapelin lainaamisesta, jonka hyvät ominaisuudet luultavasti paljon auttoivat minua voittamaan."

Koiskinen vastasi kohteliaasti, että Ranckin miekkailutaito oli antanut aseelle oikean arvonsa ja hän kernaasti tahtoi tietää Ranckin miekkailija-opettajan nimen.

"Jokapäiväinen harjoitus antaa taitavuuden", vastasi Ranck hymyillen, "ja minä olen nuoruudestani saakka harjoitellut muutamien ystävieni kanssa aseen käyttämistä." Sitte meni hän majuri Eekin luo ja kiitti siitä avuliaisuudesta mitä hän hyväntahtoisesti oli tehnyt.

"Onnittelen teitä asian päättymiseen", vastasi majuri. "Te olette antaneet hyvän osoitteen kelpaavaisuudestanne henkivartija-pataljoonaan. Nyt saapi röyhkeä Fleming kau'an aikaa loikoa seppeleillään. Te teitte jalosti, kuin säästitte hänen henkensä, sillä yhtähyvin olisitte voineet antaa hänelle iskun päähän kuin johonkuhun muuhunkin paikkaan."

Mutta sen päivän seikkailut eivät olleet vielä loppuneet. Paitse lääkäriä, joka jäi haavoitetun luo, olivat muut taistelussa läsnäolleet juuri nousseet hevosiensa selkään, kun rumputus ja kova ampuminen kuului kaupungista ja sotajoukot huomattiin olevan liikkeessä.

"Panen henkeni pantiksi, että vihollinen ahdistaa meidän leiriämme ja tunkeutuu kaupunkiin", huusi majuri. "Nopeasti tielle, hyvät herrat."

Hän kannusti hevostansa ja kaikki kiiruhtivat kaupunkiin, josta yhä vaan kuului ampuminen.

Hämeenlinnaan tultua näkivät he leirin liikkeessä. Vihollisen odotettiin tulevan suurta maantietä myöten kaupunkiin, mutta se tulikin suoraan etelästä talvitietä. Majuri Reuterskjöld oli aamusella sangen varhain mennyt yhden Turun pataljoonan osaston kanssa tiedustelemaan ja pimeällä jäällä olivat kasakat ympäröinneet hänet ja vaativat häntä antaumaan. Vastaus oli: "seis! rynnätkää!" jonka jälkeen hän pajunettiloilla ajoi vihollisen pakoon. Wenäjän ratsumiehet koettivat tunkeutua kaupunkiin, mutta työnnettiin takaisin parooni Stackelbergilta ja vetäytyivät takaperin. Koko asia supistui vaan vähäpätöiseen kahakkaan, joka kumminkin muistutti: olkaa varoillanne! päällikkökunnalle pitämään vihollisen liikkeistä tarkempaa vaaria kuin tähän asti.

Kulovalkean tavalla levisi leirissä uutinen tapahtuneesta kaksintaistelusta ja Ranckia kiitettiin sanomattomasti. Kaikellaisia arveluita laskettiin tuosta vapaaehtoisesta sotamiehestä, mikä mies hän oikeastaan oli, sillä pidettiin aivan mahdottomana, että ilman arvoa ja nimeä oleva Karjalainen voisi saada taistella vapaaherraisen upseerin kanssa. Vanha Koiskinen ei ollut vähimmän kummastunut. Hän aprikoi ja vaivasi turhaan aivojansa saadaksensa selville tuon salaisen pimeyden, joka Ranckia verhosi. Hän kääntyi majuri Eekin puoleen, jonka luuli varmaan tietävän jotakin, vaan sai vastineeksi:

"Älkää kysykö, sillä en osaa antaa mitään selvityksiä. Ainoan minkä tunnen on se, että Fleming ei ole tehnyt mitään etikettivikaa hyväksyessään Ranckin taisteluvaatimuksen. Siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa."

"Hm! kummallista tämä on", mumisi Koiskinen itsekseen. "Kasvot Pulkin ikkunassa, hänen tapansa sapelia käyttäessä, kasvu ja vartalo näyttävät minusta sopivan yhteen, mutta ei muut. Minä olen lapsellinen hulluttelija, jota vallitsee vaan yksi ajatus ja sitä on minun vaikea saada päästäni."

NELJÄS LUKU.

Kaarlo XII nousee haudasta. Hän joka kantoi kruunua.

Suurin osa läntisestä sotajoukosta oli vähitellen kokoontunut Hämeenlinnan ympärille, paikkaan, missä Klercker tahtoi odottaa vihollista ja käydä taisteluun. Koko sotaväki paloi miehuudesta ja taistelun himosta. Nyt ei enää peräydytä, vihollinen ei saa enää ivata ja pilkata Suomen sotilasta, joka hänelle kääntää selkänsä. Kaikki kärsimykset olivat unhotetut, sillä nyt oli aika käsissä, jolloin tuli toimia ja taistella kaikin voimin isänmaan edestä.

Niin toivottiin ja iloittiin, mutta toivo oli pian katoova ja ilo muuttuva suruksi ja kirouksiksi.

Maaliskuun 1 päivä 1808 tuli Suomelle onnettomuuden ja häväistyksen päiväksi, sillä silloin tuli leiriin Wilho Mauritz Klingspor päästämään ylipäällikön virasta tuota isänmaatansa rakastavaa ja miehuullista Klerckeriä, tuota kokenutta ja kelvollista sotilasta, joka oli osoittanut olevansa täysin kehkeytynyt siihen korkeaan tehtävään, joka hänelle oli uskottu.

Heti saivat asiat toisen käänteen. Ei enää tullut kysymystäkään tappelusta. "Peräytykää, peräytykää" oli uuden ylipäällikön lempilause. Sotaneuvottelussa koetti Klercker kaikella tavalla osoittaa, että kaikin mokomin piti koettaa taistella ja pani seitsenkymmenvuotisen päänsä pantiksi asian onnistumisesta. Mutta Klingspor ei ottanut näitä syitä korviinsakaan, vaan antoi 6 päivänä Maaliskuuta koko sotajoukon marssia pohjoiseen päin. Sotamiehet itkivät harmista ja moni heistä särki aseensa. Suruisella sydämellä pakoitettiin Suomen sotilaat ilman miekaniskua jättämään suurin osa maatansa vihollisen valtaan. Milloin oli peräytyminen loppuva, missä aikoi Klingspor seisattua?

Majuri Eek oli käymässä kenraali Klerckerin luona. Vanha sotilas oli alakuloinen ja surullisen näköinen. Sotajoukko kulki Pohjanmaalle ja vihollinen seurasi kintereissä.

"Minulla olisi pieni apu pyydettävä teiltä, herra majuri", lausui kenraali. "Aikeeni on lähettää kuninkaan luo lähettilään selvittämään mitä olen tehnyt ylipäällikkönä ollessani. Useampia tärkeitä asiakirjoja tulee mukaan ja sentähden tarvitsen hyvin luotettavan miehen. Korpraali Ranck on juuri sellainen mies, joka ei pelkää kuumaa ei kylmää, vettä eikä tulta ja häntä pyytäisin saada lainata teiltä sanansaattajakseni."

"Hyvin kernaasti, herra kenraali", vastasi majuri. "Ikävystyneenä peräytymiseen ja kun ei pääse kahakkaan vihollisen kanssa, on varmaan Ranck suurimmalla mielihyvällä ottava tämän toimen. Minä suosin erittäin paljon häntä. Se mies ansaitsee suvaitsemista."

"Jo ensi hetkestä pidin hänestä erittäin paljon", lausui kenraali, "ja hänen asiansa Flemingin kanssa ei ole sitä ollenkaan vähentänyt. Lähettäkää hän minun luokseni, niin saan puhua hänen kanssansa."

Ranck tuli ja otti ilolla täyttääksensä kenraalin antaman toimen. Naantalista piti hänen mennä Ahvenanmaalle ja sieltä jäitse Ruotsiin. Kenraali varusti hänet pulskilla matkarahoilla ja kolmantena päivänä oli Ranck jo matkalla, ratsastaen hyvällä hevosellaan. Asiakirjat oli hän ommellut sisusnuttunsa vuorin väliin. Erotessansa Rothista sanoi hän:

"Hyvästi kumppani ja kiitos hyvästä kumppanuudesta. Kun palaan lähetysmatkaltani, niin luultavasti saan teitä etsiä Oulusta ei Kemistä. Klercker ei voinut tehdä minulle parempaa hyvää työtä, kuin lähettää vähän ilmailemaan. Pääni on ollut jo niin kau'an pohjoseen päin käännettyvä, että se tarvitseekin hiukan kääntämistä."

"Oikein puhuttu", vastasi vääpeli ja puristi sydämellisesti kumppaninsa kättä. "Minä olen myös aikonut tehdä muutosta. Minä koitan toimia omin neuvoin, sillä ei tämä kelpaa enää mihinkään."

* * * * *

Kertomuksemme viepi meidät Ruotsin pääkaupunkiin kuningattaren luo, joka kuvastelee kauniita kasvojansa Mälarin sinisessä vedessä.

Käykäämme Ruotsin kuninkaan linnassa, mahdollisesti saadaksemme nähdä, mitä kuningas toimii näinä sotaisina aikoina. Sota raivosi Suomessa, ranskalaiset ja tanskalaiset uhkasivat hyökätä Skåneen; mihin toimiin oli kuningas ryhtynyt vaaraa poistaaksensa ja lähettääksensä apua urhoollisille Suomalaisille? Hän lähetti heille kerrassaan kelvottoman ylipäällikön, joka oli onnettomin lahja, minkä hän voi antaa. Itse sulkeutui hän linnaansa Tukholmassa, tutki Jung Stillingin ja muiden kiihkoilijain salaisia oppeja ja eleli vaan toivossa, että joku henkimaailman ilmestys ilmoittaisi hänelle sotajärjestelmä-aatteen, jonka avulla hän karkoittaisi ja voittaisi vihollisensa.

Kuningas istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja kalpeat kasvonsa ovat käännetyt paperiin, johon hän on piirustellut salaoppisia merkkejä. Tölppömäisillä silmäyksillä katselee hän näitä kuvioita, jotka sisältävät niin paljon hänelle salaista viisautta. Kurja, eksynyt houru, sinä et ole arvollinen kantamaan kruunua. Miettivien salaoppisten joukossa on sinun paikkasi eli myös jossakin luostarikammiossa, jossa maailman melusta vapaana ja rauhassa saat vaivata päätäsi selittämättömien väitöksiesi suorittamisella.

Jätämme tämän kiihkoilevan miehen ja menemme edemmäksi linnan käytäviä myöten. Kuulemme raikasta naurua ja iloisia ääniä yhdestä linnan huoneista. Naurun, pilan ja ilon kuuluminen Europan synkimmästä hovista, josta hymy on kartoitettu ja jossa ilo on harvinainen vieras, on niin tavatonta, ett'emme uteliaisuudesta malta olla ovea avaamatta, nähdäksemme ketä nuo rohkeat ovat, jotka uskaltavat häiritä kuningasta hänen synkissä unelmissaan.

Oi, minkä näön näemme! Olemme tulleet nuoren kuningattaren, tuon kauniin Badenin Fredrika Dorotea Wilhelminan yksinäiseen huoneesen. Kauniimpaa, elävämpää ja rakastettavampaa kuningatarta ei koskaan ole istunut Ruotsin valta-istuimella. Hän elähyttää kaikki muut paitse kuninkaan, joka on ynseä ja kylmä hänelle niinkuin muillekin. Merkillinen vastakohta on tämän korkean parin käytöksessä; toinen iloinen, kohtelias ja avosydäminen kaikille ja miellyttävällä katseella; toinen ylpeä ja ynseä, tölppömäisillä silmäyksillä.

Nuori kuningatar on vielä vallaton iloinen lapsi, jota hänen puolisonsa ei voi kärsiä. Vähän ennen tuloamme ovat yhtä nuoret ja elävät hovineidet vedelleet häntä tuolilla ympäri huonetta. Tämä leikki on juuri loppunut ja kuningattarelle on juohtunut uusi tuuma mieleen. Hän lausuu iloiselle ja rakastettavalle kamariherrallensa, parooni X:lle.

"Mon cher baron [rakas parooni], millä nyt huvitteleimme?"

"Teidän majesteettinne on varmaan lukenut Rhodon jättiläiskuvasta", kysyi X. kumartaen.

"Luonnollisesti, mutta mitä on entisen ajan seitsemällä ihmetyöllä tekemistä meidän leikkiemme kanssa?"

"Hyvin paljon, teidän majesteettinne, sillä minä esitän, että minä rupean Rhodon jättiläiskuvaksi ja teidän majesteettinne hovineitien kanssa ovat sen alatse purjehtivia laivoja."

"Ah charmant! [Oivallista!] Siitä tulee erittäin hauskaa", huusi kuningatar, jonka mielestä ehdotus oli alkuperäinen. "Mutta miten se käypi päinsä, että saamme teidät, herra parooni, jättiläiskuvaksi? Meidänhän pitäisi kulkee teidän jalkojenne välitse, sillä sitenhän tekivät ne laivatkin, jotka kulkivat todellisen jättiläiskuvan alatse?"

"Se käypi hyvin helposti", vastasi iloinen hovimies. "Tässä on kaksi kantakiveä ja ne nostan minä keskelle lattiaa, nousen niiden päälle, panen yhden jalan yhdelle ja toisen jalan toiselle kantakivelle, nostan pääni ylös, ojennan oikean käteni, jossa olen pitävinäni palavaa tuli-astiaa, ja jättiläiskuva on valmis!"

"Ihanaa", huusi kuningatar nauraen. "No herra jättiläiskuva, oletteko valmis?"

"Silmänräpäyksessä, teidän majesteettinne." Sanottu ja tehty! Muutamien minuuttien kuluessa nosti parooni X. kantakivet, nousi niiden päälle ja otti sellaisen aseman, kuin historia kertoo Rhodon jättiläiskuvalla olleen.

"Nyt teidän majesteettinne olkaa armollinen ja alkakaa purjehdus, sillä kaikki on valmisna", lausuu parooni.

Nuoresta kuningattaresta oli näytelmä hyvin elävä ja iloinen. Nauraen ja ivaten purjehti hän hovineitien kanssa tanssien kuin keijukainen jättiläiskuvan jalkojen välitse. [Koko tämä tapaus on aivan historiallista. Katso Björnstjernan y.m. muistoonpanoja.] Milloin se oli purjelaiva, joka kiiti eteenpäin, milloin se oli roomalainen soutulaiva eli pursi Farosta tahi Aleksandriasta. Tämä oli hyvin hauskaa, mutta juuri kun oltiin paraassa purjehduksessa, avautui äkkiä ovi ja kaikkien kauhuksi ja peloksi näkyy kuningas, jonka huulet tärisevät ja kasvot hehkuvat suuttumuksesta. Mitä hän näki, oli hänen mielestänsä hirmuinen rikos hovitapoja ja majesteetin kunnioitusta vastaan ja hän huusi kovalla äänellä, että leikki piti heti lopettaa.

Tätä hänen ei tarvinnut lausua kahta kertaa. Jättiläiskuva hyppäsi suin päin lattialle, syöksyi niinpian kuin voi ovelle ja oli iloinen, että siten oli välttänyt vihastuneen kuninkaan, joka kääntyi kuningattareen.

"Mitä tämä merkitsee, rouvani?" huusi Kustaa Adolf puolisolleen, joka vavisten ja ujona seisoi hänen edessänsä. "Mitä tämä merkitsee, kysyn teiltä. Sitenkö teitä on kasvatettu Badenin hovissa, että kerrassaan unhotatte ne velvollisuudet, jotka seuraavat kuningattaren kruunua? Majesteetin pyhyys on liika kallis tämmöisen ivan esineeksi. Kuka on ollut tämän toimeenpanija? Luultavasti hovineiti Frisendorff, jonka tiedän olevan taipuvaisen moisiin ilveihin?"

"Keksijä ei ole kukaan muu kuin minä itse, sillä tahdoin juohduttaa mieleeni muistoa Rhodon jättiläiskuvasta", vastasi kuningatar hymyillen "Ah, teidän majesteettinne, minä olen vielä niin nuori ja sentähden taipuvainen kaikellaisiin lapsellisiin ilveihin."

"Joita ei enää koskaan saa uudistaa, muistakaa se, madame!" vastasi kuningas äkäisen näköisenä, läksi huoneesta ja paiskasi kovasti oven kiini.

Rakastettavan, kauniin ruhtinattaren silmissä näkyi kyyneleitä. Kuninkaan kylmyys ja kovuus tekivät hänen surulliseksi. Hän peitti surunsa, mutta sydämessänsä tunsi hän katkeraksi sen kohtalon, joka oli sattunut hänen osaksensa.

Kuningas palasi huoneihinsa. Hän, joka kantoi kruunua, tuli päivä päivältä yksipäisemmäksi ja itseensä luottavammaksi, joka ei suvainnut kenenkään neuvoja. Hän ei kuullut ketään eikä sallinut ympärillään muita kuin niitä, jotka olivat sokeat aseet hänen järkähtämättömälle tahdollensa. Rohkeat onnenetsijät ympäröivät hänen valtaistuintansa ja niiden joukossa, jotka olivat parhaiten liittyneet Kustaa Adolfiin, tapaamme Kustaa Wilhelm af Tibellsin ja Henrik Yrjö af Mellinin.

Pää-asiallisesti näiden molempien suosikkien johdettavaksi oli kuningas uskonut oman ja valtakuntansa kohtalon ja nämä kurjat onnenetsijät panivat oman etunsa ensimäiseen ja isänmaan toiseen sijaan. Viha Napoleoniin, Aleksanderin kiittämättömyys ja Jung Stillingin hengelliset kiihkoilemiset olivat luultavasti sekoittaneet kuninkaan ennestään vähäisen järjen. Tuo kruunattu hullu oli tullut niin itsevaltiaaksi, ett'ei kukaan uskaltanut vastustaa hänen hulluimpiakaan yrityksiänsä. Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän uskaltanut käydä johtamaan etelä Suomessa kokoontuneita sotajoukkoja ja siten tukemaan taistelevia Suomen sotilaita. Turhuutensa taas ei sallinut muillekaan, esimerkiksi urhoollisuudesta tunnetulle Stedingille niin tärkeän tehtävän johtamista. Jotain oli kumminkin tehtävä. Silloin pöllähti päähän lähettää meritse avuksi muutamia satoja miehiä kerrassaan. Näiden lähetyksien seuraukset voi arvata jo edeltäkäsin. Voitettuina täytyi Ruotsin sotilasten kiireimmiten palata laivoihinsa, mutta verta, paljon verta vuodatettiin siinä. Jälillä olevat Ruotsin sotajoukot saivat tehdä vaan sotaisia marsseja Malmön ja Torneon välillä. Perki rappiolla olevat raha-asiat (sota nieli l 1/2 miljoonaa hopeassa kuukauteen) uhkasivat välttämättömästi valtiovararikolla. Onnettoman maan puutetta ei voi kyllin kuvailla. Ainoastaan kuningas, joka lohdutti itseänsä asiansa oikeudella ja ilmestyskirjan enkeleillä, katsoi asiaa toisella tavalla eikä häntä voitu saada askeltakaan luopumaan alkamastansa aikeesta. Häntä vielä enemmän kuin isänmaata surkuteltiin; sotajoukko, kansan viimeinen toivo, oli näkevä sen hetken lähestyvän, jolloin tuli valita kuninkaan ja maan välillä. Kyllin vaikea hetki, mutta vaali oli välttämätöin. Hänen, joka kantoi kruunua, täytyi se menettää.

Kuin kuningas tuli huoneihinsa, alkoi hän taas uneksia. Kau'an hän ei kumminkaan saanut olla yksinänsä. Kamariherra astui sisään ja ilmoitti sanansaattajan tulleen — Suomesta.

Kuningas otti urhoollisen muodon ja käski, että sanansaattaja heti tuotaisiin sisään.

"Varmaan sanantuoja Klerckeriltä, Adlercreutzilta eli Sandelsilta jostakin voitosta, jonka minun urhoolliset suomalaiseni ovat voittaneet viholliselta. Kestäkää vielä, minun ripeät poikani vähän aikaa, niin kuninkaanne tulee johtamaan teitä ja ajamaan moskovalaisen maasta pois", mumisi kuningas ja siveli itserakkaasti huulipartaansa.

Silloin astui sanansaattaja huoneesen. Se oli vanha tuttavamme Ranck. Kustaa Adolf silmäili sanantuojaa kylmällä, tylsällä katseellansa. Ranckin univormu oli jäätyneen meren yli tehdyllä, sanomattoman vaivaloisella ja vaarallisella matkalla kokonaan turmeltunut. Se oli kulunut ja nuttu oli monesta kohtia ryysyissä.

Kuninkaan katse yhä enemmän synkistyi ja hän meni sotilaan eteen.

"Kuinka rohkenette näyttäytyä minulle noin kurjassa puvussa", huusi hän vihastuneena Ranckille. "Nuttunne on täynnä likapilkkuja ja puuttuu useita nappeja."

Hehkuva puna peitti silmänräpäyksessä sanansaattajan kalpeat kasvot.

"Kahakoissa vihollisen kanssa, talvileirin monissa vaivoissa ja vaikeuksissa ja matkustaessa jäätyneen Ahvenan meren korkeiden jäävallien seassa on voinut napit nutustani karista ja univormu muuten turmeltua", vastasi Ranck arvokkaasti, "mutta tämän vähäpätösen asian toivon teidän majesteettinne antavan anteeksi. Jos kaikki sotamiehet Suomen sotaväessä olisivat puetut yhtähyvin kuin minä, niin olisi hyvä. Ah, teidän majesteettinne, ryysyihin puettuina ja tyhjällä mahalla he taistelevat, eivätkä sittenkään menetä miehuuttansa. Antakaa meille vaan toinen ylikenraali vanhan Klingsporin sijaan ja me ajamme venäläisen suin päin Suomesta."

Kuningas polki raivokkaasti jalkaansa lattiaan.

"Mitä? Te rohkenette tällä tavoin lausua ylipäälliköstänne", karjui hän Ranckille. "Tiedättekö, että täten teette valtiorikoksen? Kärsimienne vaivojen tähden tällä kertaa, mutta huomatkaa ainoastaan tällä kertaa, en ole mitään kuulevinani, ymmärrättekö minua eli kuinka?"

"Ymmärrän teidän majesteettinne, minä ymmärrän ett'ei totuuden sanaa saa puhua, mutta minulla on asiapapereita jätettävinä teidän majesteetillenne", vastasi upseeri ja ojensi kuninkaalle sinetillä varustetun käärön.

Kuningas ei heti avannut sinettiä, hän piti kääröä kädessänsä ja lausui sanantuojalle:

"Kenraali, kreivi Klingspor, on urhoollinen ja koeteltu mies; hän on minun luotettuni ja yhtä hyvä sotilas kuin Adlercreutz eli Sandels."

Salamana säkenöivät tuon Suomen sotilaan silmät. Ne purskuttivat tulta ja liekkiä. Hän ei voinut äänettä kärsiä, että Sandelsia, koko sotajoukon lemmikkiä, verrattiin tuohon pelkuriin ja kykenemättömään Klingsporiin.

"Teidän majesteettinne!" huusi Ranck, "Adlercreutz ja Sandels ovat urhoollisimmat Suomen sotaväen urhoollisten joukossa; — ja Klingspor, hänen komentamana me vaan peräydymme sitä vastaan kuin meidän pitäisi mennä eteenpäin! Jos meidän yhä pitää kääntää selkämme viholliselle, joudumme kokonaan epätoivoon."

Kuningas ei näyttänyt huomanneen Ranckin viimeistä lausuntoa. Hän oli murtanut sinetin vastaanottamastaan kääröstä ja silmäili asiakirjoja. Klerckerin peittelemätöin puhe ja ne totuudet, jotka hän esitti asemasta ja suhteista Suomessa, saivat kuninkaan katseen synkistymään. Itsevaltias ei suvainnut moitteita ja hän viskasi, olkaansa kohottaen, asiakirjat pöydälle.

"Niinpian kuin avovesi tulee, lähetetään apua; siksi saatte tulla toimeen miten voitte", lausui hän. "Itse tulen asettumaan uskollisten asekumppanieni etunenään, me voitamme ja minun oikeutettu asiani ei tule häpeään."

"Tehkää niin, teidän majesteettinne ja minä rohkenen vakuuttaa koko sotaväen nimessä, ett'emme tule väistymään", rohkeni Ranck syvästi kumartaen lausua.

"Niinkau'an kun Wiapori kestää, ei ole mitään menetetty", vastasi kuningas, jota näytti huvittavan puhella juuri sotanäyttämöltä tulleen henkilön kanssa. "Wiapori on voittamatoin ja yksi maailman vahvimmista linnoista. Sen komentaja on urhoollinen ja luotettava. Minulla on useita vihollisia, mutta minä muserran ne kaikki. Viipykää vielä, herrani, muutamia silmänräpäyksiä!"

Kuningas kiiruhti viereiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua tuli hän takasin. Ranck säpsähti kummastuksesta.

Kuningas oli pukeutunut hyvin tunnettuun Kaarlolaiseen sota-asuun. Tämän puvun, jota "pohjan leijona", "Benderin sankari" oli kantanut Narvan tappelussa, oli tuo kruunattu hullu antanut tuoda kuninkaallisen pukuhuoneen säilöstä. Keltasesta säämyskän-nahka-kantimesta riippui Kaarlo kuninkaan miekka ja käsiinsä oli hän vetänyt Kaarlon suuret nahkasormikkaat. Jäykkänä ja töykeänä astui hän urhoollisella ryhdillä pari kertaa huoneen ympäri ja seisattui sitte Ranckin eteen.

"Tervehtäkää minun asekumppaneitani, urhoollisia suomalaisia, että tästä päivästä alkaen käytän sitä jalon sukulaiseni Kaarlo XII pukua, jota hän kantoi Narvan tappelussa, jossa hän 8,000 miehellä voitti 80,000 venäläistä, ja että kohta ai'on seurata hänen esimerkkiään", lausui kuningas tuiman näköisenä. "Itse arkienkeli on luvannut minulle apuansa. Tuo suuri peto — Napoleon — pitää muserrettaman, kukistettaman ja minun petollisen lankoni, Wenäjän Aleksanterin pitää minun jaloissani kerjäämän rauhaa. Isäni pelotti keisarinna Katariinan pakkaamaan kalleuksensa ja paeten jättämään pääkaupungin, mutta minä teen vieläkin enemmän, sillä ai'on juhlallisesti marssia Pietariin niin totta kun kolme kertaa kolme on — kolme."

Kuninkaan kalpeissa kasvoissa näkyi oireita alkavasta hulluudesta. Hän viittasi kädellänsä, että Ranck jättäisi huoneen. Kun onnetoin kuningas oli jäänyt yksin, jatkoi hän, kovasti mumisten yksinänsä, kävelemistään ympäri huonetta ja löi väliin kädellään sivullansa olevaan sankarimiekkaan.

"Hänestä, kuninkaasta, ei ole mitään apua odotettavana", ajatteli Ranck, kun jätti linnan. "Hänen aivonsa ovat sekottuneet ja järkensä on pimitetty. Kuka on pelastava Suomen?"

Muutamia päiviä tämän jälkeen jätti Ranck Ruotsin pääkaupungin mennäksensä taas sotanäyttämölle.

VIIDES LUKU.

Neiti Brahelinnassa.

Lähellä Turkua, kuten jo olemme maininneet, oli Brahelinnan kartano, jonka omistajana oli meille jo ennestään tunnettu Anjalan liittolainen, entinen majuri Juhana Antero Jägerhorn Sporilan sukuhaaraa. Kavaltaja Jägerhorn oli jotenkin hyvin vastaanotettu Wenäjällä, jonne hän pakeni. Mahdollisesti luultiin hänen tietojensa kautta Suomen suhteista päästävän perille ja voitavan häntä käyttää niissä vehkeissä ja salaliitoissa, joita edelleen Suomen itsenäisyyttämiseksi Pietarissa pidettiin vireillä. Jägerhorn oli tähän taipuvainen. Hän vihasi Ruotsin hallitusta ja toivoi sentähden voivansa sille tehdä kaikkea mahdollista vahinkoa ja kiusaa, ajattelematta, että sen kautta myös valmisti oman maansa perikadon.

Perheensä, paitse vanhemman tyttärensä, meille jo tunnetun neiti Katariina Jägerhornin, oli hän tuottanut Wenäjälle. Olemme jo ennen esittäneet Katariina Jägerhornin luonnonlahjat ja pääpiirteet hänen luonteestansa. Isä oli kernaasti antanut hänen jäädä Suomeen, saadaksensa hänessä täydellisesti luotettavan ja innokkaan asiamiehen, jolta sekä voi saada arvokkaita ilmoituksia maan asemasta ja suhteista että myös hänen omista mielipiteistään ja aikeistaan. Täten oli hän pääasiallisesti tuleva vakojaksi isällensä. Tämä toimi tosin oli vähemmän kunnioitettava, mutta se miellytti hänen turhamaisuuttansa ja siten hänen vehkeilemiseen taipuva luonteensa sai runsasta työskentelemistä. Hänen teeskentely-taitonsa ja imarteleva hyväntahtoisuutensa saivat heti kietoneeksi nöyriä apulaisia, jotka joko omanvoiton pyynnöstä ja kostosta eli petettynä hänen teeskennellyltä isänmaan rakkaudeltansa, ilmoittivat hänelle kaikki, minkä tunteminen oli hänelle tärkeätä ja minkä hän sitte ilmoitti isällensä.

Brahelinnan päärakennus, paitse kellari kerrosta, oli kaksinkertanen kivikartano, joka sen ajan oloihin verraten oli muhkea rakennus, sillä asuinhuoneet suuremmillakin tiloilla maaseuduilla olivat tavallisesti pieniä ja vähäpätöisiä puurakennuksia. Jos emme voi Jägerhornin sukua sanoa rikkaaksi, niin kumminkin oli se hyvissä varoissa ja sukua useille korkea-arvoisille Suomen perheille, niiden joukossa Cronstedt'in suvulle, jonka jäsenistä oli tuo "Pohjan Gibraltarin", tärkeän Wiaporinlinnoituksen ylipäällikkö, vara-amiraali Olli Cronstedt. Brahelinna oli tunnettu kauniista asemastaan. Kartano oli laajan järven rannalla, ympäröittynä tuuheilla metsästöillä ja muuten vaihettelevilla maisemilla, niin että sitä täydellä syyllä voitiin sanoa miellyttäväksi olopaikaksi niin hyvin siihen asettuneelle perheelle kuin myös vieraiksi tulleelle muukalaiselle.

Kuin ensi kerran teimme tuttavuutta Katariina Jägerhornin kanssa, oli hän nuoruuden kukoistuksessa oleva miellyttävä impi, joka ei vielä nupusta ollut valmistunut kukaksi. Vuosia oli sitte tullut ja mennyt ja nupista oli tullut loistava ruusu. Tuo ennen hoikka vartalo oli muuttunut täyteläiseksi, vaan ei kumminkaan liian lihavaksi. Kolmekymmentä kuusi vuotta on naiselle vaarallinen ikäluku. Silloin tapahtuu muutos hänen ulkomuotonsa ihanuudessa, kukoistuksessa ja miellyttäväisyydessä. Silloin on tavallisesti sydämien valloituksen aika ohitse. Kaipauksen huokauksella, tuskan kyynel silmässä astuu hän tuon merkillisen "Rubiconin" yli, asettuaksensa vanhojen joukkoon.

Mutta neiti Jägerhornilla oli onni kuulua niiden harvojen joukkoon sukupuolestansa, joihin ajan hammas ainoastaan helposti koskettaa, jättämättä mitään näkyviä merkkejä. Ei ainoatakaan rumaa ryppyä näkynyt hänen kasvoissansa. Ihonsa oli yhtä kirkas ja hieno, suu valkeine hampaineen yhtä miellyttävä kuin nuoruuden keväillä, katse hänen silmistänsä yhtä elävä ja säteilevä kuin ennen ja käyntinsä oli keveä ja viehättävä. Vahva ja loistava, hiukan punertava tukkansa oli kiehkuroittu molemmin puolin hyvin muodostunutta otsaa, se teki hänen ihonsa vielä enemmän kirkkaan ja hienon näköiseksi. Sanalla sanoen oli Brahelinnan neiti kaunis, suloinen ja erittäin miellyttävä nainen, jonka ikää ei mitenkään uskaltanut sanoa enemmäksi kun 26 eli 28 vuodeksi ja sittenkin voi luulla sanoneensa liiaksi.

Hän oli toivonut, että rikkaan ja loistavan avioliiton kautta hankkisi itsellensä etevän sijan yhdyskunnassa, mutta siinä hän oli pettynyt. Hänellä oli ollut paljon ihailijoita, mutta ei yksikään heistä näyttänyt täyttävän hänen vaatimuksiansa ja ne, joilla mahdollisesti oli vaaditut ominaisuudet, eivät olleet halukkaat todellisiin sitoumuksiin. Suomalainen aateli, jos emme tahdo sanoa koko Suomen kansa, on suora, uskollinen ja vihaa kaikkia halpoja ja alhaisia tekoja. Jägerhornin ja hänen kumppaniensa petollisuus oli nostanut koko kansassa yleisen vastenmielisyyden heitä kohtaan. Heitä vihattiin täydestä sydämestä ja jokainen kunniallinen mies itse Wenäjälläkin ei tahtonut olla tekemisissä pettureiden kanssa, vielä vähemmin joutua sukulaisuuteen, ja siten, naisen kauneuden hurmaamalla, antaa kietoa itseänsä verkkoon, joka verhoisi hänen nimensä häpeällä.

Nämä suhteet eivät olleet salassa häneltä, vaan niiden tietäminen, vaikka se häntä rasittikin, ei kumminkaan masentanut hänen miehuuttansa. Valtiollisissa oloissa voi tapahtua jotakin, joka muuttaisi yleisen ajatuskannan. Suomen yhdistäminen Wenäjään oli vielä päivän polttava kysymys ja jos se toteutuisi, niin silloin muka paistaisi onnen ja armon aurinko Suomen pettureille. Rikkaus ja valta tulisivat heidän osaksensa ja suuri ja arvokas tulisi olemaan heidän asemansa yhdyskunnassa. Neiti Katariina oli varma tämän muutoksen tulemisesta ja samoin uskoi myös hänen isänsä ja muut hänen vertaisensa.

Sota alkoi ja silloin toivoivat petturit kau'an odotettujen toiveidensa vihdoinkin toteutuvan. Brahelinnan neiti asettui heti yhteyteen venäläisten sotajoukko-osastojen päällikköjen kanssa, joille hän ilmoitti kaikki tärkeät asiat, mitä hän onnistui saamaan tietää. Kenraali Buxhövdenin kanssa oli hän säännöllisessä kirjevaihdossa. Hänen levitettäväksensä lähetettiin ne valheelliset julistukset, jotka sisälsivät kokonaan vääriä ilmoituksia Wenäjän sotajoukon suurilukuisuudesta y.m. Näissä julistuksissa kehoitettiin jokaista Suomen alamaista vannomaan uskollisuuden vala keisari Aleksanterille, jossa tapauksessa lempeä tsaari tahtoi auttaa ja onnelliseksi tehdä uuden kansansa. Neiden asiamiesten ja uskottujen kautta levitettiin näitä kehoituksia tuhansin kappalein maaseutukunnan asukkaille. Suomen sotaväen upseerit ja sotamiehet löysivät niitä teltoistansa. Tuo myrkky vaikutti moneen, mutta useampi kumminkin vihalla ja inholla viskasi sen luotansa.

Nämät salahankkeet ja vehkeet olivat täydellisesti neiti Katariinan mielen ja luonteen mukaiset, sillä jo lapsuudestansa saakka oli hän tottunut tämmöisiin vaarallisiin tekoihin. Tässä toimessa vaadittiin koko hänen kavaluutensa ja neuvokkaisuutensa. Tämä oli hyvin vaarallista leikkiä, mutta sen viekottelevaa houkutusta hän ei voinut vastustaa. Omissa silmissään oli hän tärkeä henkilö, sellainen valtiollinen suuruus, jonka toimia vailla ei voitu olla ja joka kyllä aikanaan oli saava tyydyttävän palkinnon töistänsä. Kun Buxhövden oli asettunut Hämeenlinnaan ja Wenäjän sotajoukko lähestynyt Turkua, tuli yhteys Brahelinnan ja Wenäjän päävartion välillä vieläkin vilkkaammaksi ja tuo vehkeilevä nainen ikävällä odotti sitä päivää, jolloin hän saisi tavata venäläisiä ystäviänsä ja vastaanottaa arvoisaksi vieraaksensa kreivi Buxhövdenin.

Astumme Brahelinnan korkeaan ja suureen saliin, jonka liedessä palaa iloinen valkea joka onkin nyt välttämätöin, sillä pakkanen yön aikana on noussut 38 asteesen. Yhdellä pitkällä seinällä riippuu luonnollisessa suuruudessaan Pietari Brahen, tuon ikuisesti muistettavan Suomen hyväntekijän ja tavallisesti "kreivi Peer'in" nimellä kutsutun kuva; hänestä johtuu nimi Brahelinnakin, sillä useiden muiden Suomen tilojen muassa oli hän ollut tämänkin omistaja.

Salin viereisessä huoneessa tapaamme talon haltijattaren työskentelemässä kirjoituspöytänsä ääressä. Aamusella oli hän saanut kirjeen kenraali Buxhövdeniltä. Sen sisältö mahtoi olla sangen tärkeä, sillä jo kolmannen kerran näemme hänen sitä lukevan. Kirje oli kirjoitettu ranskan kielellä ja sisältö seuraavaa:

Jalosukuinen neiti!

Kiitos viimeisistä ilmoituksistanne, jotka olivat sangen tervetulleita. Toimemme koskevat nyt Helsinkiä ja Wiaporia. Jos viimeksi mainittu paikka on hyvin ja onnellisesti käsissämme niin on Suomen valloittaminen varma. Tätä tärkeätä tarkoitusta varten täytyy meidän kaikkien ponnistella. Olen saanut tiedon, että Wiaporin ylipäällikön puolellensa voittaminen ei ole mahdotointa. Svartön linnoituksen päällikkö majuri Gripenberg on meikäläisiä. Siis hyviä toiveita. Niinpian kuin Helsinki on joutunut meidän valtaamme, alkaa Wiaporin piirittäminen. Nuorelle ja älykkäälle kenraali Kamenskylle olen antanut tämän tärkeän toimen. Erittäin taitava valtiomies, kenraali van Suchtelen, tulee välittäjänä olemaan hänen rinnallansa. Kahden sellaisen miehen myötävaikutuksella saadaan paljon aikaan.

Muutamien päivien perästä lähetän luotettavan tuojan mukana joukon päiväkäskyjä, päivälehtiä ja aikakauskirjoja, jotka teidän pitäisi salaa saada linnoitukseen, että ne herättäisivät päällikössä rauhattomuutta ja epäilystä. Nämä kirjoitukset ovat nimenomaan painetut siihen tarkoitukseen ja sisältävät semmoisia uutisia ja ilmoituksia, jotka tekevät linnan väestön alakuloiseksi. Samalla seuraa myös suuri joukko hyljättyjen perheiden sepitettyjä kirjeitä, jotka puhuvat meidän asiamme hyödyksi. Teidän ei pitäisi olla vaikea saada nämät Urian kirjeet linnoitukseen. Sodassa on kaikki oikeutettua ja tarkoitus pyhittää keinot. Teidän isältänne, jolta minulla on lämpimiä tervehdyksiä teille, olen saanut sen tärkeän tiedon, että hänen veljensä evesti Reetrikki Adolf Jägerhorn rykmenttineen kuuluu Wiaporin väestöön. Hän lienee myös olla tyytymätöin ja siis helposti voitettu puolellemme. Etteköhän te nyt esimerkiksi menisi vieraiksi setänne luo ja veisi mainitsemani kirjeet mukananne? Voitte luvata hänelle kaikkea, kultaa ja arvoa, ja lupaukset pidetään pyhänä. Antakaa minun heti tietää toimistanne. Keisarille olen kirjoittanut ja kertonut teidän ahkeruudestanne ja niistä arvoisista töistä, joita meidän hyväksemme olette tehneet.

Kuten sanottu, luotan kokonaan teidän viisauteenne ja neuvokkaisuuteenne. Kunnes persoonallisesti tapaamme, puserran etäältä kättänne ja piirrän todellisella ystävyydellä, teidän uskollinen

Buxhövden.

Tuo vehkeilevä nainen vaipui hetkeksi syviin mietelmiin.

"Minun on välttämättömästi mentävä Wiaporiin ja tavattava setäni", lausui hän puoliääneen yksinänsä. "Wiaporin saattaminen venäläisten käsiin on aivan sama, kuin antaisi heille koko Suomen avaimen. Setäni ajatuksen tunnen hyvin tarkoin. Hän ei tule olemaan asiasta erilleen, kun samalla kertaa saa kostaa sukunsa poljetun kunnian ja voittaa omia etuja. Niinpian kun kirjoitukset saapuvat käsiini, matkustan Wiaporiin."

Hymy ilmestyi hänen huulillensa. Oliko se tyytyväisyys hänen mustien aikeidensa odotettavasta onnistumisesta, joka vaikutti tämän hymyn hänen kasvoillensa, vai mikä? Vielä hetkisen istui hän kirjoituspöytänsä ääressä, vaan sitte nousi hän ylös ja meni saliin. Kulkusten kilinä kuului ulkoa ja kun hän meni ikkunan luo, huomasi hän kartanolle ajavan matkustavaisen. Heti senjälkeen ilmestyi palvelija ja ilmoitti, että eräs matkustavainen pyysi vieraanvaraisuutta ja vielä, lisäksi kuului hänellä olevan neidelle yksityistä asiaa.

"Hän on terve tullut", vastasi haltijatar. "Sano, että tänne saliin katetaan hyvä aamiainen ja vieraalle laitetaan kuntoon yksi huone."

Noin neljännes tunti sen jälkeen astui huoneesen sivilipukuinen herra, jota neiti tervehti erittäin tervetulleeksi ja pyysi eineelle.

"Kiitän vieraanvaraisuudestanne, jota minulle muukalaiselle niin hyväntahtoisesti osoitatte", lausui matkustavainen kumartaen neidelle, "vaikk'en vielä ole maininnut nimeänikään. Puheestani varmaan huomaatte, että olen teidän maalaisenne."

"Ja sitte te myös tiedätte, että suomalainen vieraanvaraisuus on käynyt sananparreksi", vastasi neiti viehättävästi hymyillen. "Se ei olisi ollenkaan hyväntahtoisuutta, jos matkustavainen, joka on tämmöisessä pakkasessa kulkenut, ensin väsytettäisiin kysymyksillä, ennenkuin pyydettäisiin häntä istumaan lämmittävän lieden ääreen ja juomaan pikari olutta."

"Te olette erittäin hyvä", vastasi muukalainen ja katsoi samalla vakavasti ja pitkään tuon kauniin naisen kasvoihin. "Nimeni on Kustaa Ranck. Tulen Tukholmasta ja olen matkalla tilalleni Pohjois-Karjalaan. Useita vuosia olen luonnontutkijana matkustellut idässä ja lännessä. Sanomatoin halu nähdä isänmaatani pakotti minun tulemaan kotiin. Valitsin vaan siksi sopimattoman ajan, sillä sille, joka on tottunut etelämaan ilmanalaan, on täällä vallitseva kylmyys todellakin ankaraa."

"Siinä teillä on aivan oikein", vastasi Katariina, jota Ranck näytti miellyttäneen. "Matka jäätyneen meren yli ei mahda olla leikin tekoa. Mutta miksi ette viipyneet Tukholmassa ja odottaneet sopivampaa vuoden aikaa?"

"Koti-ikävä ja velvollisuuteni palvella isänmaatani vaikuttivat päätökseeni", vastasi Ranck, joka oli neiden kanssa asettunut aamiaispöytään. "Taistelevien maanmiesteni rivissähän oli minunkin paikkani, eikö niin?"

Hetkinen kului ennenkuin neiti vastasi tähän kysymykseen.

"Siinä teillä voi olla yhtähyvin oikein kuin väärinkin", lausui hän vitkaan ja painolla. "Kysymys on siitä, josko te teette palveluksen isänmaalle uhraamalla henkenne. Ehkä te vaan vahinkoitatte enemmän kuin hyödytätte sitä."

Ranck katsoi häneen kummastuneena.

"Minun on aivan mahdotoin ymmärtää, mitä te lausutte", vastasi hän.
"Tehkää hyvin ja selvittäkää tarkemmin!"

"Minun vakuutukseni on, että Suomi turhaan taistelee tässä sodassa", vastasi hän, "ja että sen vastustus ei auta mitään. Wenäjän sotajoukot ovat kaikin puolin meitä suuremmat ja omaavat loppumattomat varat. Vastustus enentää vaan kurjuuttamme, paljon verta tulee vuotamaan, maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi ja yhtäkaikki tulee Suomi venäläiseksi maakunnaksi. Se on minun luuloni, jota ei mikään voi kumota."

"Mutta onneksi olette te yksinänne siinä luulossa", vastasi Ranck, "sillä kaikki Suomen miehet ja naiset toivovat toisin. Me sekä voimme että myös olemme velvolliset taistelemaan viimeiseen asti. Niinpian kuin meri tulee sulaksi, tulevat ruotsalaiset veljemme avuksemme. Wenäjän ylivoimaisuus on enemmän luuloteltu kuin todellinen. Valheen ja petoksen aseilla taistelee se yhtä paljon kuin miekalla. Jumala on oikeudessa pysyvä ja hän ei hylkää kansaa, joka tahtoo auttaa itseänsä."

Neiti hymyili.

"Jumala ei sekoitu valtiollisiin asioihin ja niinhyvin valtioiden kuin kansakuntainkin kohtalot määrää kansojen voima ja suuruus", lausui hän. "Siis vahvempi hallitsee aina heikompaa. Se on luonnonlaki, jota ei kukaan voi estää."

"Ja kumminkin sisältää historia useampia todistuksia siitä, että pieni mutta urhoollinen ja yksimielinen kansa ei ainoastaan ole vastustanut, mutta myös voittanut suuremman ja väkevämmän vihollisensa", vastasi Ranck. "Kreikalaiset voittivat persialaiset, Amerika teki itsensä vapaaksi Englannin vallasta. Mutta teidän luvallanne jättäkäämme tämä aine. Minun käyntini teidän luonanne tarkoittaa muutakin, kuin vaan teidän vieraanvaraisuutenne hyväkseni käyttämistä, sillä minulla on tervehdys tuotava teille neitiseni."

"Minulleko, keneltä jos saan luvan kysyä?"

"Luultavasti jo kau'an sitte unhotetulta nuoruuden tuttavalta", vastasi Ranck painavasti. "Hän ei ainakaan itse luullut teidän häntä muistavan. Monta vuotta on sitte kulunut kun te olitte yhdessä ja muisti ei ole ikuinen."

"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi", lausui hänen kuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. "Nuoruuden tuttava sanotte te. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka lähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?"

Ranckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin voimin taisteli, estääksensä liikutustansa.

"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi", vastasi hän. "Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että olen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada tutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan entistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en ollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään yksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea kuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin Toulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali Kleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden runsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki sotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun esineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun tunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa auttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.

"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli suuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat ihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon työtä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen joukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut useammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan sotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut päämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja El'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö, koristettu useilla arvomerkeillä."

Ranck vaikeni silmänräpäykseksi.

"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi kiinnittävämmäksi", lausui neiti. "Onko se mahdollisesti tältä evestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?"

"Oikein arvattu, neitiseni", vastasi Ranck. "Evesti Kaarlo Aukusti Koiskisen haava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia, mitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen huokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen sänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:

"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää minun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä, rauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan. Saman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille, lisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa, jonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on seurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'

"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta haudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella juhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt."

Ranck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa huomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään siitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän:

"Nuoruudessani tunsin minä ja olin paljon yhdessä erään nuoren luutnantti Koiskisen kanssa, joka oli isälläni ajutanttina. Muistelen hänen olleen hyvin miellyttävän ihmisen, mutta hänellä oli hyvin heikko luonne ja hän puuttui päättämiskykyä. Minua huvittaa kuulla, että hän onnistui luomaan itsellensä hyvän tulevaisuuden. Minua kummastuttaa, että hän oli niin kiintynyt minuun, sillä mitään myötätuntoisuutta minulla ei ollut häntä kohtaan. Kiitos kumminkin ilmoituksestanne."

Ranck katseli häntä terävällä, melkein uhkaavalla silmäyksellä. Hänen kasvonsa olivat aivan harmaat ja hän tarvitsi koko tahdonvoimansa hillitäksensä mielenliikutustansa.

"Hän kertoi minulle elämäkertansa ja muun muassa, syyn, joka pakoitti hänet jättämään isänmaansa", lausui Ranck painavasti. "Hän ei syyttänyt ketään lankeemuksestansa, mutta hyvin voin huomata, ett'ei hän itsestänsä, eikä omasta luonnostansa tullut petturiksi. Mitä sanotte tästä, neitiseni?"

"Samaa mitä äsköinkin, nimittäin että tämä Koiskinen oli minulle aivan ventovieras henkilö", lausui hän ylpeästi ja äkäisellä, tyytymättömällä äänellä. "Hänen toimimisensa valtiollisissa asioissa oli hänen oma asiansa eikä kenenkään muun. Hän ei ollut pakoitettu enemmän kuin viekoteltukaan ottamaan osaa Anjalanliittoon. Hän oli siinä ijässä, jolloin mies itse päättää tehtävistänsä. Mahdollisesti toivoi hän vallan kumouksen kautta, jos se onnistuisi, voittavansa jotakin omia etuja."

"Hän luuli voittavansa sopivan aseman yhdyskunnassa ja sitte teidän rakkautenne, niin sanoi hän minulle", vastasi Ranck, "mutta siinä hän erehtyi."

"Täydellisesti, sillä en millään ehdolla enkä missään suhteessa olisi ruvennut hänen vaimoksensa", vastasi neiti ylpeästi. "Hän oli miellyttävä henkilö, mutta hyvin yksinkertainen mies ja puuttui kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minä kunnioitan. Mutta kylliksi tästä. Levätköön kuollut rauhassa ja hyvä hänelle, että hän sai lopettaa. Itse olette kipeän ja kärsivän näköinen. Mikä teitä vaivaa?"

"Kulkiessani Ahvenanmeren yli putosin korkealta jäävuorelta ja siinä ruhjoutui oikea olkapääni, joka saattaa minulle hiukan kipua", vastasi Ranck ja nousi pöydästä. "Jos ajetus olkapäässäni ei vähene, niin toivon saavani jäädä teidän vieraaksenne vieläkin pariksi päiväksi. Koetan kumminkin parauteni mukaan pyrkiä terveeksi, ett'en liika kau'an rasittaisi teitä vierailemisellani."

"Teidän sivistyksellä ja yhdyskunnallisella asemalla oleva henkilö on aina terve tullut vieras minun talossani. Pyydän teidän tekemään minulle sen kunnian, että viivytte luonani, kunnes olette aivan terve", vastasi neiti viehättävimmästi hymyillen. "Yksi minun palvelijoistani, Ojan Paavo, on vähän perehtynyt lääkäritaitoon, ja jos haluatte hänen apuansa, niin tulee hän kohta luoksenne."

Ranck kiitti ja jätti neiden yksin. Tultuaan huoneesensa käveli hän hetkisen kiivaasti edestakasin lattialla. Hänen silmänsä säkenöivät vihasta ja kasvonsa olivat hehkuvan punaset.

"Ja tämän naisen tähden Kaarlo Aukusti Koiskinen sokeudessaan uhrasi kunniansa, arvonsa, isänmaansa ja vanhempansa", mumisi hän kädet nyrkissä. "Onnetoin, missä oli silloin hänen järkensä. Neiti sanoi häntä yksinkertaiseksi mieheksi, jolla ei ollut päättämiskykyä. Minä luulen, että hän oli aivan vastakohta, vaikka hänen rakkautensa tuohon kauniisen neitiin hurmasi hänet. Varokoon tämä nainen, sillä voipi tapahtua, että Kustaa Ranck tulee Kaarlo Aukusti Koiskisen kostajaksi."

Ojan Paavo astui huoneesen. Ranckin saama vamma oli todellakin vaarallisempi kuin hän oli kertonut. Olkapää oli hyvin turpeissa ja Paavo vakuutti, että vähintäänkin kahdeksan päivän huolellinen hoito vaadittiin, ennenkuin Ranck vaaratta voisi jatkaa matkaansa.

"Äidiltäni, joka oli Karjalasta kotosin ja hyvin perehtynyt ulkonaisien vammojen parantamiseen, opin minäkin vähän lääkäritointa", lausui Paavo. "Ensiksi käytämme kylmiä kääreitä ja sitte panemme salvaa, jota ainoastaan minä osaan valmistaa. No niin, vähän kärsimystä vaan, niin kohta olette terve."

"Oletteko syntynyt Karjalassa?" kysyi Ranck.

"Olen, Nurmeksen kylässä aivan Ylä- ja Ala-Karjalan rajalla", vastasi Paavo, jonka viisaan näköinen muoto ja suora käytös miellytti Ranckia. "Kaksi vuotta olen ollut Brahelinnan neiden palveluksessa, mutta en viivy täällä enempää. Veljeni ovat aseissa, taistelevat maamme edestä ja minä haluan heidän luoksensa."

"Mutta eikös neiti ole sanonut teille, että maamme ei voi puolustaa itseänsä, vaan Suomen täytyy tulla venäläiseksi maakunnaksi?" kysyi Ranck hymyillen. "Minulle hän ainakin on koettanut vakuuttaa sitä."

Paavo meni aivan Ranckin luo ja kuiskasi:

"Neiti on kavaltaja ja käyttää salaisia vehkeitä vihollisen kanssa. Valepukuisia venäläisiä on täällä vähän väliä ja neidellä on heidän kanssansa pitkiä keskusteluja. Kuin sanoin hänelle, että ai'on mennä sotaan, nauroi hän ja sanoi minua hulluksi, lisäten, että jos tahdon tappaa itseni, niin löytyy kyllä talossa hyvää nuoraa. Mutta täältä pitää minun pois ja ennenkuin siitä kenkään tietää mitään."

"Sinä teet aivan oikein, rakas Paavoni, ja jos tahdot seurata minua sotajoukkoon, niin otan sinut seuralaisekseni", vastasi Ranck. "Minäkin epäilen emäntääsi ja olen päättänyt, jos mahdollista, tutkia hänen aikeitansa. Tämä ainoastaan meidän kesken, sillä jos hän vähänkin epäilisi meitä, niin voisi hän helposti jättää meidät vihollisen käsiin. Sentähden pitää olla varovainen ja valpas. Jos huomaat jotakin epäiltävää, niin ilmoita siitä heti minulle."

"Paavo ihastui suuresti Ranckin tarjouksesta ja lupasi olla ahkera ja tarkka. Lopun päivää oli Ranck huoneessansa. Seuraavana aamuna kertoi Paavo, että neiti oli matkustanut jonnekin ja että häntä odotettiin kotia vasta parin päivän perästä. Paavo arveli hänen matkustaneen Turkuun, jossa hänellä oli useita ystäviä. Hän näytti Ranckille erään paperin, jonka neiden kamaripiika oli löytänyt hänen kamarinsa lattialta. Se oli eräs venäläinen julistus, joka sisälsi törkeimpiä valheita Ruotsin hallituksen toimista ja sen kykenemättömyydestä auttamaan suomalaisia ja samalla kerskaavia ilmoituksia Wenäjän aseitten ylivoimaisuudesta y.m. sekä viimeiseksi kehoituksen Suomen asukkaille tekemään uskollisuuden ja alamaisuuden valan tsaarille.

"Tämä paperi vielä enemmän vahvistaa minun epäluuloni siitä, että Brahelinnan neidillä on petollisia salavehkeitä meidän vihollisemme kanssa", lausui Ranck Ojan Paavolle. "Velvollisuutemme käskee meidän vastustamaan ja ilmiantamaan näitä vehkeilyjä. Mutta miten ja millä tavoin. Jos ei olisi rikos vieraanvaraisuutta vastaan, tahtoisin kernaasti tarkastaa hänen huoneensa, saadakseni todistuksen hänen petollisuudestansa niistä papereista, joita hän varmaan siellä säilyttää. Vaan tunnollisuus ja kunniani estävät minua siitä. Meidän täytyy odottaa, ehkä ilmestyy kohta joku sopiva tilaisuus, jolloin saamme kaikki selville."

Vasta kolmantena päivänä palasi neiti takaisin Brahelinnaan. Ranck kiiruhti tervehtämään häntä ja neiti vastaanotti hänet samalla ystävällisyydellä, kuin ensikerrallakin. Hän lausui ilonsa, kun sai tietää, että hänen vieraansa jo oli melkein parantunut vammasta, joka oli hänelle tuottanut niin paljon kipuja. Sitte kertoi hän käyneensä muutamien sukulaistensa luona Turussa.

"Ja mitä uutisia tuotte sodasta?" kysyi Ranck.

"Perki huonoja ja hyvin ikävää laatua", vastasi neiti. "Suomen sotaväki Klingsporin johdolla vaan peräytyy ja Bagration seuraa häntä kintereissä. Kenraali Schepeleff marssii 2,000 miehen kanssa Turkua kohden ja suuri venäläinen joukko lähestyy Helsinkiä. Sen valloitettua alkaa Wiaporin piiritys. Tästä huomaatte, että meidän maanmiestemme asema on hyvin epäillyttävä. Kuin vihollinen valloittaa Turun, niin en rohkene enää jäädä Brahelinnaan. Sentähden ai'on heti mennä setäni, evesti Jägerhornin luo, joka rykmenttineen kuuluu Wiaporin puolustusväkeen. Siellä ai'on etsiä turvaa, jota nais-raukka näinä rauhattomina aikoina välttämättömästi tarvitsee."

Ranck kuunteli tarkasti hänen sanojansa ja päätti, ollen uskovinaan hänen ilmoituksiaan, koetella saada enemmän selvityksiä, joiden kautta hän voisi päästä neiden omien aikeiden perille. Mutta siinä erehtyi Ranck. Katariina Jägerhorn oli siksi viisas ja kavala nainen, ett'ei hän niin helposti heittäytynyt epäluulon alaiseksi. Alituiseen johti Ranck keskustelun valtiollisiin oloihin ja koetti kietovilla kysymyksillä saada häntä avosydämmisemmäksi, mutta hänen emäntänsä joko aavisti hänen tarkoitustansa taikka oli muuten kylliksi varovainen. Siten ei Ranck saanut tietää mitään, joka olisi voinut olla hänelle hyödyksi, vaan yhtä tietämättömänä kuin ennenkin neiden vehkeistä läksi hän huoneesensa.

"Hän on kerrassaan kavala nainen, jota ei helposti tajuta", ajatteli Ranck, kun hän huoneessansa yksin mietti keskustelua emäntänsä kanssa. "Vaan kuta enemmän mietin, sitä varmemmaksi tulen, että hänen Wiapori-matkansa alla piilee joku vehkeileminen. Sisällinen aavistus vakuuttaa minulle, että olen arvannut oikein ja minun täytyy myös, puettuna johonkuhun valepukuun, mennä Wiaporiin ehkä voidakseni vakoilla hänen toimiansa. Mahdollisesti oloni Wiaporissa voisi olla suuremmaksi hyödyksi kuin leirissä, jossa vaan käännetään selkää viholliselle. Se vaan on varma, ett'en heitä vehkeilevää emäntääni silmistäni."

Seuraavana päivänä heräsi Ranck tavattomasta hälinästä pihalla. Hän kuuli hevosien hirnumista ja aseitten kalinaa. Hän kiiruhti ikkunaan ja huomasi pihan olevan täynnä kasakoita. Kohta sen jälkeen tuli Ojan Paavo sisään ja ilmoitti, että kreivi Orlov Denisov, seurattuna ratsujoukolta, oli tullut kartanoon. Neiti oli ottanut hänet vastaan nöyrimmällä tavalla ja nyt juuri olivat he salaisessa keskustelussa.

"Tässä on kylliksi todistusta hänen salaliitostansa vihollisen kanssa", lausui Ranck. "Huomenna jo lähden täältä matkalle."

"Ja jätättekö minun, vaikka lupasitte ottaa mukaanne?" kysyi Paavo surullisena.

"En, poikaseni, sinulla on lupaukseni ja siinä on kylliksi. Mutta jo tänä iltana eli huomis-aamuna varhain pitää sinun mennä talosta, sillä se ei saa tapahtua minun seurassani. Me menemme ensin Helsinkiin ja sitte Wiaporiin. Erityisten asiain ja syiden tähden täytyy minun matkustaa sinne. Järjestä minun lippaani ja laittaudu sitte itse matkalle. Aika on kallis."

Venäläismielinen neiti oli antanut tuoda kaksi suurta olut- ja viina-tynnöriä pihalle kasakkain nautittavaksi ja kreivi Denisovalle antoi hän valmistaa muhkean aamiaisen. Kreivi toi mukanansa ja jätti neidelle ne julistukset ja kirjoitukset, jotka tämän piti salaisesti levittää Wiaporin väestölle. Heillä oli pitkä ja tärkeä keskustelu ja vasta puolen päivän aikana läksi kreivi seurueneen Brahelinnasta.

Kun Ranck sitte illemmalla meni neiden luo ottamaan jäähyväisiä ja kiittämään hänelle osoitetusta vieraanvaraisuudesta, lausui hänen emäntänsä:

"Te näette vihollisen käynnistä talossani, että teille kertomani uutiset olivat tosia. Vihollisten ratsuväki lähenee jo Helsinkiä. Turku on antautunut ja Klingspor sotajoukkoneen peräytynyt aina Kokkolaan saakka. Kuten sanottu on kaikki menetetty ja Suomen kohtalo päätetty."

"Ja kumminkin toivon, että olosuhteet meillä kohta saavat onnellisemman käännöksen", vastasi Ranck ivallisella hymyllä. "Toivon että te, neiti, kohta saatte nähdä sanojeni totuuden. Wiapori on, kuten tiedämme, Suomen avain ja voittamaton, ja siten myös se maakin, jonka suojana ja turvana se seisoo."

Hän kumarsi tylysti ja jätti neiden yksin.

"Sinä hupsu", mumisi neiti, "sinä et tunne vielä kullan voimaa, etkä kavalan ja älykkään naisen kykyä. Naisen käsi tulee avaamaan Wiaporin portit viholliselle. Satatuhatta ruplaa, jotka tänä aamuna sain kreivi Denisovalta ja vien mukanani, ovat mahtavat liittolaiset. Jokainen rupla edustaa sotamiestä ja sadalla tuhannella sellaisella toimitetaan suuria asioita tässä maailmassa."

Hän hymyili vahingon-ilosta ja koston-halusta. Tämä kavala nainen oli itse piru ihmisen muodossa ja hänen sysimustassa sydämessänsä asui ainoastaan helvetinmoisia vehkeitä.

Puoli tuntia sen jälkeen läksi Ranck Brahelinnasta. Sopimuksen mukaan oli Ojan Paavo lähtenyt ennen kartanosta. Yhdestä salin ikkunasta katseli Katariina Ranckin menoa. Hän hymyili ja mumisi itsekseen:

"Onnea matkalle, herra luonnontutkijana onnea myös heti joutumaan venäläisen kanuunan ruu'aksi, jos menet sotaväkeen."

KUUDES LUKU.

Kunnianpäivä Siikajoella.

Talvi levittää vielä valkoisen vaippansa Auran maalle. Ei laaksossa, ei kedolla kuulu leivon laulua. Maa on jäätynyt, metsä ja tiet ovat lumikinosten vallassa. Ruu'atta, ilman eli huonoilla jalkineilla varustettuna, joka askel enemmän ja enemmän haavoitetuin, verisin jaloin ja väsyneinä peräytyy Suomen sotajoukko edemmäksi pohjoiseen, eikä murise sanaakaan eli ilmoita tyytymättömyyttänsä kärsimyksistänsä. Huudetaan ainoastaan: antakaa meidän seisattua ja kääntää viholliselle rinta selän asemasta. Emme enää tahdo peräytyä vaan taistella.

Kenraali-ajutantiksi oli määrätty urhoollinen Adlercreutz kreivi Lövenhjelmin sijaan, joka Pyhäjoella joutui venäläisten vangiksi. Evesti Yrjö von Döbeln tuli toisen osaston päälliköksi. Tähän osastoon kuului Porin rykmenttikin. Sankarimainen Adlercreutz ja hänen urhoolliset kumppaninsa Döbeln, Gripenberg, Cronstedt, von Essen ja kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä sotamiesten kanssa. Heidän mielestänsä piti kaiken mokomin saada taistella, mutta kaikkiin esityksiin tästä vastasi Klingspor aina vaan uudistamalla: meidän täytyy peräytyä, ja niin jatkettiin matkaa pohjoiseen kaikkien siinä osaa ottavaisten häpeäksi ja häväistykseksi.

Pyhäjoen kahakan jälkeen levättiin yksi päivä ja sitte jatkettiin matkaa Siikajoelle. Pääkortteeri oli muuttunut jo edeltäkäsin Pietolan kylään. Useammalta taholta kuului ilmoituksia, että vihollinen aikoi tehdä hyökkäyksen. Kenraali-ajutantti Adlercreutz työskenteli väsymättömästi ja tarkasteli suhteita yleensä. Hän ryhtyi tarpeellisiin hankkeihin yhden osaston puolustamiseksi ja toisen suojelemiseksi sekä tarkasteli ja järjesteli kaikkia. Wenäjän joukkojen pääkomentajana oli Tutshckov ja hänen allansa evestit TutschaninofF, Karpankoff ja Kulneff. Adlercreutz komensi joukon rakuunia tarkastelemaan ja puolustamaan meripuolta, jossa Kulneff työskenteli, yhden osaston 6 naulasien kanuunien kanssa jäämään Siikajoen kestikievariin ja toisen osaston Döbelnin johdolla vartioimaan kylää ja puolustamaan sitä oikealta ja vasemmalta.

Koko sota-joukosta kuuluu yksiääninen hurraaminen. Sotamiesten silmät säteilevät ilosta ja heidän vilusta tärisevissä jäsenissänsä virtaa uusi, lämmittävä veri. Kaikki kärsimykset ovat unhoitetut. Saadaan taistella ja ensikerran järjestetyssä taistelussa asettautua vihollista vastaan. Kaikki ennen saatu häväistys on Siikajoella poispyyhittävä. He syleilevät toisiansa ja vuodattavat ilon kyyneleitä. Nämät rääsyiset, nälistyneet Suomen sotilaat ovat yleviä katsella, ne tarjoovat nä'ön niin suuresta sankarimaisuudesta ja palavasta isänmaan-rakkaudesta, ett'ei sitä elävin sanoin voida kyllin kuvailla.

Vihollisen tykkiväki alkaa taistelun. Suomen kanuunat eivät jää vastauksen velkaan. Venäläiset hyökkäävät voimakkaasti. Heidän jääkärinsä hiipivät metsän ja kivien suojaamana. Döbelnin osastoa vastaan ampuvat osan tykkiväestöä ja uhkaavat lisätyin joukoin kaartaa Döbelnin rohkeat urhot. Sota riehuu hurjemmassa vimmassaan. Vihollisen tykki-, kranaatti- ja jääkäri-tuleen vastaavat suomalaiset kylmäverisyydellä ja tarkoilla laukauksilla. Luutnantti Hesselius ja hänen urhoolliset kumppaninsa tarjoavat sukkelasti ja tarkasti noita erinomaisia 6 naulasia Helvigin malliin tehtyjä kanuuniansa ja siten voitiin taas muodostaa jääkäriketju.

Uudelleen ilmestyy aukko ketjussa. Se aukko on täytettävä, jos mielii estää vihollista murtaumasta läpi. Döbeln, jätettyään juuri uusmaalaisensa, joita hän oli tottunut rakastamaan ja kunnioittamaan, näkee nyt itsensä porilaisten ympäröimänä. Näitä hän ei vielä tuntenut ja sentähden hän huudahtaa: "jos minulla nyt olisi täällä yksi pataljoona uusmaalaisiani!"

Nuori upseeri, porilainen Lauri Stengrund, kuulee Döbelnin katkerat sanat ja huutaa:

"Herra evesti, voitte lähettää sinne komppanian porilaisia, niin on sama tarkoitus voitettu."

Döbeln silmäilee nuorta miestä; terävä silmä kohtaa hänen silmäänsä.

"Eteenpäin, herra!" käskee hän.

Heti syöksee nuori upseeri joukkoneen lumikinoksiin ja pyrkii uhattuun paikkaan. Döbeln seuraa häntä silmillänsä.

"Se on hyvä", mumisee hän. Tästä hetkestä alkaa Döbelnin tuttavuus porilaisten kanssa ja tämä tuttavuus tulee kunniakkaaksi molemmille.

Kun Adlercreutz huomasi toisen osaston olevan ahtaalla, käskee hän sen vetäymään takaisin Siikajoen pohjoispuolelle, jossa ensimäinen ja kolmas osasto seisovat tappeluasennossa. Sillä välin oli vihollisen ratsuväki tunkeutunut Siikajoen suulle. Kolme ratsujoukkoa käskettiin kohtaamaan ja estämään vihollisten hyökkäystä peräytyvän Döbelnin osaston päälle. Uudenmaan rakuunat syöksevät täyttä laukkaa eteenpäin. Siellä näkyy vanha Koiskinenkin välähtelevä sapeli kädessä. Vanhus istuu hevosen selässä kepeänä ja notkeana kuin nuorukainen. Kulneff ratsastajineen rientää heitä vastaan. Suurempilukuiset venäläiset pakottavat rakuunat vetäytymään takaisin. Döbelnin osasto häilyy vaarassa, mutta kahden kenttäkanuunan ja uudenmaan rakuunien avulla onnistuu hän pääsemään Pietolan kylään vievälle tielle, jonne kuormastot jo ovat ehtineet.

Taistelu kestää taukoamatta. Venäläisten ratsuväki on valloittanut pappilan, kirkonkylän ja koko eteläisen jokirannan, jatkaen hyökkäystänsä samalla nopeudella. Pääkortteeri on hetkisen vaarassa joutua rohkeasti tunkeutuvien Wenäjän husaarien ja jääkärien valtaan. Pääsotakunnan vartiaväen onnistui lyömään heidät takasin ja nyt on pääkortteeri turvassa ja samalla Siikajoelle jätetty muonavarasto; silloin päätti Adlercreutz vetäytyä takaisin, saadaksensa paremman ja tilavamman leiriaseman kuin hänellä täällä on ollut. Kumminkin on hän näyttänyt viholliselle, ett'ei häntä voida pakoittaa siihen.

Kolmas osasto urhoollisen Gripenbergin johdolla saa käskyn alkaa takaisin vetäytymisen. Sen kautta heikkonee suomalaisten vasen sivu. Vihollinen huomaa sen ja lähettää heti vahvan joukon rakuunia kaartamaan sitä sivua. Se onnistuu ja vasemman sivun täytyy hetkisen kestää hirveätä ristitulta. Rekryytit horjuvat, mutta vanhukset rohkaisevat heitä ja he saavatkin uudestaan miehuutta. Taistelupaikalla on lumi punainen verestä. Eksynyt lapsi on juossut tietä ja joutunut taistelevien väliin. Joku nainen on huomannut vaaran, kiitää esiin ja onnistuukin pelastamaan tuon pienen olennon. Mikä sankarimaisuus! Mikä todellinen ja kristillinen rakkaus!

Kun Adlercreutz, joka oli tarkkaavainen ja itse läsnä kaikkialla, huomasi että venäläisten keskus tämän kaartamisen kautta heikoni, ja että suomalaisten hyvin tähdätyt kuusi-naulaset kanuunat pakoittivat vihollisen tykkitulen vaikenemaan, tekee hän näissä suhteissa yhtä rohkean kuin ratkaisevankin päätöksen: murtaa vihollisen keskus. Majuri von Hertzen Uudenmaan jääkäri-komppanian ja luutnantti Kihlström Hämeen rykmentin Rautalammin komppanian kanssa käsketään pikaisesti menemään joen yli, kiiruusti hyökkäämään ja jos mahdollista valloittamaan kirkonkylän. Samalla myös kielletään ampumasta tykeillä ja kivääreillä ett'ei sen kautta eksytettäisi eli estettäisi hyökkääviä; ainoastaan vasemmalla sivulla jatketaan tasaista luoti-vaihdosta ympäröivän vihollisen kanssa.

Urhoollinen von Hertzen kiiruhtaa eteenpäin. Uusmaalaisineen syöksee hän joelle ja sen jäälle. Väliin peräytyy vihollinen, väliin suomalaiset rantaansa. Kun iloinen ja reipas von Hertzen näkee vahvan vihollis-osaston syöksevän häntä vastaan, komentaa hän joukollensa:

"Kiväri olalle, huomatkaa: naurakaa!"

Sotamiehet seisattuvat ja vastaanottavat vihollisen kaikuvalla naurun rähätyksellä.

Vihollinen ällistyy. Se luulee tehneensä suuren erehdyksen, jota itse ei huomannutkaan. Se peräytyy taas kiireesti rannalle. Nyt komentaa von Hertzen:

"Pajunetit alas, eteenpäin!"

Uusmaalaiset syöksevät ylös eteläiselle rannalle ja ajavat venäläisiä edellänsä. Hurraahuudon kaikuessa ajetaan vihollista ja otetaan hänen asemansa. Kapteeni Björnstjerna Turun läänin rykmentin kahden komppanian kanssa kiiruhtaa avuksi ja suin päin pakenee nyt vihollinen. Joukko vankeja otetaan. Adlercreutz riemuitsee ilosta. Siikajoki on tuleva Suomen sotaväen ensimäiseksi, kunniakkaaksi voittopaikaksi, joka on vahvistava sen sotilaskunnian ja tekevä lopun häpeällisestä peräytymisestä.

Mutta voitto ei ollut vielä saavutettu.

Von Essen hämäläisen jääkäripataljoonansa etunenässä kiiruhtaa juoksumarssissa eteenpäin. Häntä seuraavat toisen hämäläisen jääkäriosastoon kanssa urhoollinen Ramsay ja Heideman. He ryntäävät kirkonkylään ja ajavat vihollisen sieltä. Kuolleiden ja haavoitettujen röykkiöt peittävät taistelupaikan. Siikajoki on suomalaisten kädessä ja yli 600 vankia on otettu. Ei mikään voi estää suomalaisia sotilaita. Ramsay puhdistaa ja valloittaa pitkin rantaa olevan, pappilan ja kirkonkylän välisen metsän, jossa viholliset ovat rohkaisseet itseänsä ja jatkavat vilkasta ampumista. Urhoollinen luutnantti Kihlström on kuollut ja pahoin ovat haavoitetut miehuullinen Reutersköld ja kapteeni af Forselles. Vanha luutnantti Koiskinen on saanut useita haavoja. Sota vaatii lakkaamatta uusia uhreja.

Adlercreutz lähettää sananlennättäjän aseveljellensä Döbelnille, joka harmistuneena yhä vaan vetäytyy Pietolaan menevälle tielle. Urhoollinen kasakkaevesti Kulneff kiiruhtaa salaman nopeudella Döbelniä vastaan. Kasakat juoksevat raivoisana ja hurjan huudon kaikuessa. Suomalaiset rakuunat ovat kiiruhtaneet avuksi, vaan syöstään takaisin. Silloin käy toisen osaston asema arveluttavaksi, mutta muutamat Pietolan puolelta hyvin tähdätyt kanuunanlaukaukset ja esiintunkeutuvat Uudenmaan rakuunat pakoittavat vihollisen kääntymään ja Döbeln kiiruhtaa takaisin Siikajoelle.

Täällä on kaikkiaalla riemu ja voitto. Pappila, johon vihollinen oli asettautunut, on otettu takaisin. Vielä kerran kokoontuvat venäläiset, mutta Ulfsparre karkoittaa heidät tykistöllään. Ramsay hätyyttää vihollista etupuolelta ja Björnstjerna hämäläisineen takapuolelta. Hurraa! Porin marssin tunnetut sävelet kaikuvat ja tuolta tulee Döbeln, tappelu on päättynyt ja suomalaisten ensimäinen voitto on voitettu.

Onnellisena ja turvassa vihollisen kuulilta on Suomen sotajoukon ylipäällikkö Wilho Mauritz Klingspor Pietolan kylässä, jonne päävartio taistelun ajalla oli asetettu. Kanuunain jyske Siikajoella on saanut jalon kreivin vapisemaan. Herkullinen päivällinen on vielä koskematta, hän on urhoollinen taistelemaan veitsellä ja kahvelilla, mutta värisee tarttuessansa miekkaan eli kuullessansa luodin suhisevan. Hän on pelkuri mieheksi. Hänellä on enemmän "mahaa kuin sydäntä." Kun muut taistelevat, on hän "piru vieköön" matkalla. Hänestä on tehty onnistunut pilkkakuva, joka kulkee mieheltä mieheen leirissä. Sotaherra näkyy nimittäin istuvan kuomireessä, matkustaen aika kyytiä pohjoiseen päin ja huutaen ajavalle ajutantilleen:

"Ystäväni, kuuletteko laukauksia?"

Ajutantti vastaa:

"Ah en, teidän ylhäisyytenne, niitä emme ole koskaan kuulleet."

Tunti on kulunut Siikajoen tappelun jälkeen. Kun sotamarski on rauhottunut omasta turvallisuudestaan, istuu hän, ruokaliina leuvan alle pistettynä, ja sulloo mahaansa päivällispöydän oivallisia herkkuja. Hän on juuri valittanut, ett'ei hänelle tarjottu voi ollut ihan tuoretta. Tätä voi kummastella. Hän on kenraali, joka muka todellisesti jakaa myötä- ja vastoinkäymiset sotamiesraukkojensa kanssa. Pari ajutanttia tekevät hänelle seuraa ja tyytyväisyyden hymy näkyy yli kenraalin kasvoilla. Viini on hyvää, kananpaisti oivallista, valkonen, pehmyt vehnäleipä maukasta ja nuot pöydällä olevat ja jälkiruuaksi ai'otut mehukkaat hedelmät ovat viehättävä näky talven lumen ja kinosten seassa.

"Huomis-aamuna täytyy meidän peräytyä edemmäksi", lausui Klingspor kaataessaan muutamia tippoja sitroonanestettä kananpaistiinsa. "Ah, mitä eikö saa sodassa kärsiä. Täällä saataviin ruokalajeihin voi kyllästyä. Mutta, Jumalani, mikä meteli se on? Vahti paukuttelee kivääriänsä, eihän vaan liene Kulneffin kasakat taas häiritsemässä ruoka-ateriaamme."

Yksi ajutanteista kiiruhti pöydästä ikkunan luo. Mitä näkikään hän? Niin, hän näki Siikajoen sankarin ratsastavan pihaan ja hänen ympärillänsä Döbeln, Sandels, Lode, Palmfelt, Ramsay, Björnstjerna, von Hertzen y.m. seurattuna komppanialta porilaisia. Kaikkien huulilta kaikui huuto: eläköön Adlercreutz! Sankari ja hänen asekumppaninsa laskeusivat hevosilta ja astuivat rauhassa ahmivan ylipäällikön luo.

Tämä jälkiruoka ei maistanut erittäin hyvin meidän ylhäisyydellemme. Silloin ei kernaasti katsota voittajaa, kun itse kurjana pelkurina on oltu kaukana siitä. —

"Mitä uutta Siikajoelta?" kysyi Klingspor hitaasti.

"Me olemme voittaneet, venäläiset ovat ajetut pakoon ja meidän joukkomme ovat leirissä taistelutantereella", vastasi Adlercreutz säkenöivin silmin. "Useita satoja vankeja on joutunut meidän käsiimme. Sotakunniamme on pelastettu, sotajoukko riemuitsee eikä tahdo enää peräytyä. Koko maa on nouseva aseihin kun yksi mies ja Suomen täytyy tulla pelastetuksi."

Sotamarski katsoi yhdellä silmällään — hän oli yksi silmänen — puhujaan ja väänteli itseänsä rauhattomana tuolillaan. Hän huomasi oman kykenemättömyytensä ja pelkäsi sydämessään Adlercreutzia. Hänellä ei ollut siksikään miehuutta, että olisi anonut kuninkaalta eroa päällikkyydestänsä.

"Kuninkaalta saamani määräys kieltää minua työskentelemästä hyökkäämisen tavoin vihollista vastaan", vastasi sotamarski. "Kuninkaan aikomus on valloittaa Norja, niin että hän sitte vapaana siltä puolen voi kaksinkertaisilla voimilla rynnätä venäläistä vastaan. Olen käsketty kulettamaan Suomen sotajoukkoa parhaimmassa järjestyksessä Pohjolaan, niin että avoveden tultua voidaan ryhtyä toisiin hankkeisiin maan takasin voittamiseksi. En ole ottanutkaan päälleni maan puolustamista venäläisten ylivaltaa vastaan. Meidän täytyy edelleen peräytyä ja vetäytyä takasin Lumijoelle ja Liminkaan, päästäksemme lähemmäksi päävarastoamme Oulussa."

Yleinen hämmästys ja harmi näkyi urhoollisten Suomen upseerien kasvoilla.

"Mitä helvettiä, pitääkö meidän peräytyä ja jättää Siikajoen voittopaikka venäläisten käsiin", huudahti Döbeln ja hänen suuret silmänsä iskivät säkenöiviä vihan silmäyksiä sotamarskiin. "Sana peräytyminen kaikuu minun korvissani paljon vihattavammalta kuin itse kuolema. Ei, antakaa meidän kääntyä takaisin ja piestä moskovalaisia lämpimästä kädestä! Olkaa kaukana tappelusta, herra sotamarski, ja antakaa meidän vaan tapella omin neuvoin."

Hän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin Leonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa olevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas muisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo sydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että sotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.

"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle näyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää useammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo: 'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin, että Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa tunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.' Nämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen kunnian ja maan pelastamisen tähden."

Näiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs kolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka, korkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät, terävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun. Koko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti hänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa oli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen oppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle päällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön! miehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle sotamiestensä sokean luottamuksen.

Sandelsin johtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen itseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi. Vaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja sentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä pettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se on totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan aina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä ylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän ensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa. Sellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua "urhoollisimmaksi urhoollisten joukossa." Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan Suomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee kunnioituksella.

"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää kuninkaan sanoja mieleni mukaan", vastasi hänen ylhäisyytensä, nousten pöydästä. "Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut venäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko vangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle."

"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen, ei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle", lausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon parhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.

Mutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: "meidän täytyy peräytyä"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen täytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen voittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle ja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri Bulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna kaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä yhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset toivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä tappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan Wenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä. Cronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3 aamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta pienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti Blume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä. Lumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan. Adlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä monenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta tarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen ja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen vahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten urhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen venäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä otettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4 kanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi kaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.

Vasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti Pulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen joukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja hänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat kävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen alle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin vieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille ja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan neidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin auttaa sitä Jumalakin.

SEITSEMÄS LUKU.

Kullan voima, Vehkeilyjä.

Kertomuksemme vie meidät taas Etelä-Suomeen.

Niillä venäläisillä joukoilla, jotka olivat kenraali Denisovan johdolla lähetetyt Helsinkiä valloittamaan, oli ollut erinomainen onni mukanansa. Se pataljoona Adlercreutzin rykmenttiä, jonka majuri Tollen johdolla piti vartioita Helsinkiä, pakeni heti kaupungin komentajan evesti Gutoffzkyn kanssa ja menetti siinä, paljon vähälukuisempaa vihollista vastaan taistellessa, 73 miestä vangiksi. Pataljoonan jäännökset, jotka kapteeni Kramer keräsi ja kehoitti puolustaumaan, tulivat onnellisesti ja ilman muuta vahinkoa Wiaporiin. Helsingistä saivat venäläiset saaliiksi joukon ampumavaroja, 18 kanuunaa ja käytettäväkseen hyvän sairashuoneen. Kapteeni Durietz tarjoutui sillä pataljoonalla leskikuningattaren rykmenttiä, jota hän johti, valloittamaan takaisin kaupungin; mutta amiraali Cronstedt hylkäsi tämän kunnioitusta ansaitsevan tarjouksen sillä syyllä, ett'ei kaupunki ollut aiottukaan puolustettavaksi, ja sentähden täytyi Wiaporin vartioväkeä säästää. Tässä jo vainui alku siitä kummallisesta käytöksestä, joka sittemmin julkaisi Wiaporin komentajan ja joka lopulla oli ikipäiviksi häpäisevä hänen nimensä.

Helsingin valloitettuansa piirittivät viholliset Wiaporin, kumminkin aluksi niin vähällä voimalla, että se tuskin oli kolmas osa Wiaporin puolustusväestöstä, jonka vertaiseksi se ei koskaan tullut. Venäläisten piiritys-joukkojen päällikkönä oli nuori, kunnianhimoinen ja älykäs kenraali, kreivi Kamenski. Kenraali van Suchtelen johti piirityshommia viekkaudella ja taidolla, ja oli asetettu venäläiselle ylikenraalille neuvonantajaksi.

Niinhyvin kaupunki kuin linnan ympäristökin tarjosivat erittäin elävän kuvan. Ravintoloissa, kapakoissa ja kaduilla nähtiin kaikkiaalla eri arvoisia venäläisiä sotilaita ja samalla pelon-alaisia ja noloja kaupungin asukkaita, jotka hätäillen kiiruhtivat toimittamaan asioitansa, sitte sulkeutuaksensa kotiinsa siten välttääksensä yhtymistä kutsumattomien vieraiden kanssa. Kaikki Helsingin asukkaat eivät kuitenkaan olleet venäläisten vihollisia. Ylhäisemmästä luokasta, johon venäläiset julistukset olivat vaikuttaneet ja joka oli mieltynyt vierasten upseerien kohteliaisuuteen, tuntui elämä suloiselta ja se avasi mielellään ovensa valloittajille. Varsinkin naiset olivat ihastuneet venäläisten herrojen miellyttävään käytökseen. Ne tanssivat hyvin ja niiden puheleminen oli kiinnittävää ja hauskaa. Kun he vertasivat niitä omien jurojen ja totisten upseeriensa kanssa, niin saivat muukalaiset kaikessa katsannossa etusijan; sentähden osoittivatkin he avointa lempeyttä moskovalaisille herroille. Tähän lisäksi tuli omanvoiton pyyntö, halu olla niiden suosiossa jotka silloin olivat vallassa ja hallitsevassa asemassa, ja pelko heidän närkästyttämisestänsä, josta helposti voisi syntyä rettelöitä ja mielipahoja. Mutta tällainen käytös synnytti taas harmia ja ankaria moitteita heidän omissa maanmiehissään, jotka eivät olleet hurmaantuneet muukalaisten harjoitettuun kohteliaisuuteen.

Sen venäläisen tykistön, jonka piti pommittaa linnoitusta — 46 kanuunaa ja 16 mörsäriä —, oli vihollinen sanomattomilla ponnistuksilla kulettanut rekilöissä venäläisen Suomen linnoituksista. Venäläiset vallihaudan-kaivajat olivat perki vaikeassa työssä rakentaessaan jäälle piirityskaivantoja ja suojelusvalleja, ja perustaessaan tykkisuojuksia noille muuten alastomille, vaan nyt paksun lumen peittämille kukkuloille, joilla ei löytynyt multaa eikä turpeita ollenkaan. Sentähden olivatkin ne rakennettavat ainoastaan risukimpuista, jotka eivät tahtoneet pysyä koossa ollenkaan ja tarjosivat muutenkin perki vähäistä suojaa. Suomen kotka, joka oli rakentanut pesänsä Wiaporiin, saattoi voittamattomilta kraniittikukkuloiltansa ylpeänä ja huoletonna katsella tuota melkein lapsellista koetta: valloittaa sellainen linnoitus, jota vastaan ei mikään säännöllinen piiritys voinut tulla kysymykseen ja jota vastaan hyökkäys näytti yhtä vähän menestyvän.

Ranck ja hänen seuraajansa Paavo eivät olleet Helsinkiin tultuansa olleet työttöminä. Kaikenmoisissa valepuvuissa olivat he onnistuneet pääsemään niinhyvin Wiaporiin kuin Svartöhönkin, joista viimeksi mainittu oli linnoituksen vahvimpia, erillään olevia osia ja jonka päällikkönä oli Kaarlo Mauno Gripenberg, joka oli saanut kuninkaan nimenomaisen käskyn: viimeiseen mieheen puolustaa tätä linnoitusta.

Mitä Ranck ja hänen kumppaninsa olivat havainneet ei ollut erittäin ilahuttavaa laatua. Kavaltajattarellemme oli onnistunut sekä itse että asetettujen asiamiestensä kautta saada salaisesti linnoitukseen Buxhövdenin valheellisia julistuksia. Upseerien asuntoihin, varusväen kortteereihin, ylipäällikön kirjoitus-huoneesen, sanalla sanoen kaikkiaalle oli näitä kirjoituksia salaa toimitettu. Se oli myrkkyä, jonka levittämistä oli mahdoton estää ja levittäjää ilmisaada. Näitä luopumuksen ja petoksen kehoituksia oli pantu yksin sotamiesten vahtikojuihinkin ja vallien kivityksiin. Jos ne yhtenä päivänä revittiin pois, oli niitä toisena päivänä samalla paikalla. Selvää oli, että venäläisiä asiamiehiä löytyi itse linnoituksessa ja niiden miinat olivat yhtä peljättävät kuin mitä linnoituksen insinöörit tekivät vihollista vastaan. Monet uskoivat, mutta useammat olivat uskomatta näitä valheellisuuksia. Rauhattomuutta ja epäluuloa syntyi kumminkin, niin että alettiin ajatella ja miettiä yhtä ja toista, joka varsinkin vihollisen piirittämässä linnoituksessa on kaikista puheista vaarallisin, sillä sen onnellisen puolustuksen ensimäisenä ehtona on: päällikön käskyn ehdoton totteleminen ilman estelemistä.

"Hullusti menee", lausui Ranck Paavolle. "Tosin olen koettanut sekä Wiaporin että Svartön asukkaille kuvata asiaa toisella tavalla kuin venäläiset julistukset sisältävät, mutta kumminkin epäillään. Niinpaljon olen saanut selville, että amiraali Cronstedtilla ei ole kykyä eikä päättäväisyyttä, vaan on veltto sekä päätöksissään että luonteeltaan ja Gripenberg odottaa vaan sopivaa tilaisuutta esiytyäksensä kurjana petturina."

"Eilen olin minä kulkukauppiaaksi puettuna Svartöössä", lausui Paavo, "ja kun kuljeksin sotamiesten luona, näin päällikön tulevan erään naisen seurassa. He seisattuivat usein ja molemmat puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Päällikköä seuraava nainen oli Brahelinnan neiti. Kun olivat kerran kulkeneet ympäri linnoituksen, menivät he suureen pastiooniin. Hänen siellä olonsa ei ennusta hyvää, se on varma."

"Wiaporissa myös olen nähnyt hänen useita kertoja", vastasi Ranck. "Kerran oli hän erään naamioitun henkilön seurassa. Se oli pitkä mies, käärittynä mustaan laveaan kappaan, jonka päähineen hän oli vetänyt päänsä yli. Turhaan koetin saada tietää, kuka tuo naamioitu mies oli. Parin tunnin perästä jätti neiti seuralaisensa kanssa linnoituksen ja meni kaupunkiin. Se on aivan varmaa, että mustia, kavaloita vehkeitä käytetään ja että neiti Jägerhorn pitää ohjia käsissään. Kun saisin jotakin johtoa, niin kyllä hankkisin tiedon mistä kysymys on. Ei ole epäilemistäkään siitä, että vehkeet koskevat linnoitusta. Tuon paatuneen venäläisystävän, raatimies Falckin luona on tänä iltana naamiohuvit. Olen onnistunut saamaan sinne pääsölipun. Minä menen sinne vaan katsomaan ja ottamaan vaarin."

Raatimiehen suuressa ja komeassa asunnossa oli iltasella loistava joukko naisia ja herroja, joista viimeksi mainitut parhaastaan olivat eri arvoisia venäläisiä upseereja. Muhkeita pukuja, kalliita vaatteita näkyi kaikkiaalla. Mieliala oli mitä vilkkain, kiihoittavat viinit ja hyvin varustettu ravintohuone tyydyttivät ruumiin tarpeita ja venäläisen soittokunnan innostuttavat säveleet houkuttelivat tanssihaluisia harjoittelemaan Terpsikoren leijuvaa taidetta. Ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja oli nähtävissä, kohteliaisuuksia ja imartelemisia vaihdettiin. Joka näki tämän iloisen ja leikkiä laskevan joukon, ei mitenkään voinut kuvailla, että tämä kaupunki oli vihollisen pesäpaikka ja että vähän matkan päässä siitä milloin hyvänsä tanssimusiikin sävelien asemasta voi kuulua kanuunain hävittävä jyske.

Pukeuneiden joukossa nähtiin ennustajanaisia, mustalaisia, narrittelijoita, suomalaisia ja venäläisiä talonpoikia ja useampia muitakin kansallisuuksia edustettuina. Muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten jumalia ja jumalattaria vakaisien dominoiden eli uhkeiden keskiajan ritarien rinnalla. Tuo oli kirjava sekasotku loistavista ja vakaisista puvuista, viehättävä näkymö, jossa suru oli tuntematoin vieras.

Tanssihuoneessa vallitsevan lämmön tähden ovat tanssijat ottaneet naamiot silmiltänsä. Venäläisen evesti Giboryn rinnalla näkyy neiti Jägerhornin soma vartalo. Hän on puettu Dianaksi ja on etevin kaunottarista. Hänen pulskea vartalonsa, säteilevät silmänsä, rusottavat poskensa ja soma käytöksensä tekevät hänen yhtä suloiseksi kuin viehättäväksikin ilmiöksi. Roomalaiseksi ritariksi puettu kavalierinsa on pitkäkasvuinen, rohkeilla katseilla, somalla käytöksellä ja tanssii erinomaisen hyvin; ja tuo ilmassa kiitelevä pari vetää yleisön ansaitun huomion ja ihmettelemisen puoleensa.

Mustaan dominoon puettu mies seuraa katseillansa venäläistä evestiä ja hänen naistansa. Mustan samettisen naamion reijistä säteilee pari mustaa uhkaavaa silmää. Hän mumisee muutamia sanoja itseksensä. Äänestä tunnemme hänet Ranckiksi, sillä hän on se, joka tarkalla huomaavaisuudella seuraa entistä emäntäänsä ja hänen kavalieriansa.

Tuohon ilmestyy nuori kenraali Kamenski. Hän on oikea sotilaan kuva, jota ansaitsee katsella. Hyvin muodostuneet kasvonsa osoittavat miehuutta ja toimintakykyä. Sodassa Napoleonia vastaan on hän hankkinut kenraalin arvonsa. Hän on kunnianhimoinen ja aivan kuin luotu päälliköksi. Hänelle on sallittu Suomen laskeminen tsaarin jalkojen juureen luopuakseen komentosauvastaan verisessä tappelussa Smolenskin luona, jossa nuori kenraali sai sankarikuoleman.

Vähän tuonnempana erillään muista vieraista seisoo kaksi miestä kuiskutellen keskenänsä. Tuo mustaverinen noista on kreivi Orlov Denisov, jolla on lyhyeksi keritty, pystyssä seisova, musta tukka ja hyvin tuntuvat mongolialaiset kasvonpiirteet. Toinen heistä on tsaarivaltakunnan taitavin ja uutterin valtiomies, kreivi van Suchtelen, jolla on hyvin kauniit kasvot ja niissä hienot piirteet, vilkkaat silmät ja alituinen hymy suun ympärillä. Samalla kenraali ja valtiomies, ovat sekä miekka että kynä hänen palveluksessaan. Hän on puhuja, ihmistuntija ja tarkkaava ja taitavasti ymmärtääkin hän myös käyttää näitä ominaisuuksia eduksensa. Viekkaana ja liukkaana kuin käärme pitää hän kaikki keinot luvallisina, kun vaan sen kautta saavuttaa tarkoituksensa. Tsaarin kunnia ja Wenäjän suuruus ovat hänen silmämääränsä ja sen mukaan toimii hän.

"Huomenna tapaan minä uudelleen Wiaporin ylipäällikön", kuiskaa van Suchtelen. "Evesti Jägerhorn on kokonaan voitettu meidän puolellemme ja hänen rykmenttinsä niinhyvin Wiaporissa kuin Svartöössä on samaa mieltä päällikkönsä kanssa. Meidän kultamme ja salahankkeemme saavat aikaan paljon enemmän kuin kanuunamme."

"Minä ihmettelen teidän ylhäisyytenne terävää älyisyyttä ja kykyä", vastasi hänen kuulijansa syvästi kumartaen. "Eilen otimme kaksi Jägerhornin rykmenttiin Svartöössä kuuluvaa karkuria. He kertoivat, että miehistö on valmis antautumaan milloin hyvänsä. Heidän päällikkönsä vielä horjuu, vaan myöntyy luultavasti viimein."

"Hän on jo neiti Jägerhornin kautta saanut käsirahaksi 25,000 ruplaa hopeassa linnan luovuttamisesta", vastasi van Suchtelen pidättäen hymyänsä. "Huomenna annan ampua muutamia laukauksia linnaa vastaan, pelastaakseni päällikön sotilaskunnian. Muutamissa muserretuissa uuninpiipuissa ja särjetyissä ikkunanruuduissa on hänelle kylliksi syytä antautumiseen. Tämän jyskeen ja ryntäyksen uhkauksen pitäisi saada aikaan sotahistoriassa ennen kuulumattoman tapauksen linnoituksen antautumisesta, jonka valloittaminen ei meille ole maksanut muuta kuin muutamain tykkisuojeluksien rakentamisen, muutamien tuntien ampumisen ja vaivan muutamista salahankkeista."

Tanssi taukosi muutamiksi silmänräpäyksiksi. Neiti Jägerhorn käytti tilaisuutta, etsiäksensä Suchtelenin, joka kohteliaalla hymyilyllä tervehti uskollista liittolaistansa. Kreivi Denisov väistyi, kun huomasi, että van Suchtelen ja neiti tahtoivat olla kahdenkesken.

"Meitä silmäillään", lausui kreivi. "Suvaitsetteko ottaa käteni, niin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja kuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme."

He läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä.
Se oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut Katariina
Jägerhornia silmistänsä.

"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen seurassansa Wiaporissa", ajatteli Ranck. "Sama pitkäkasvuinen vartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla. Hänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku korkeampiarvoinen henkilö."

Hän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi puettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia kulettava mies.

"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen", vastasi naamio. "Mutta miksi kysytte sitä?"

Ranck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia sanoja isännälle.

"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras raatimieheni", lausui hän puoliääneen. "En unhoita ilmoittaa tästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne."

Ihastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja punastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden valan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa ja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!

Van Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen syrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi. Se oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle keskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck jo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen taakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä sohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että joku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.

"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun asiani?" kysyi van Suchtelen.

"Aivan täsmällensä, herra kreivi," vastasi neiti. "Amiraali Cronstedt on valmis uudelleen vastaanottamaan teidän. Kun puhuin hänelle ai'otusta linnoituksen pommituksesta, tuli hän hyvin levottomaksi. Hän on hyvin levotoin perheensä tähden, ja ne naiset, jotka hän on ottanut sinne suojelukseen, ahdistavat lakkaamatta häntä kyyneleillään ja rukouksillaan, ett'ei heitä jätettäisi kaikille piirityksen hirmuille."

"Ette suinkaan unhottaneet puhua, että koko Helsingin ympäristö on miehitetty meidän joukoilla ja että heti estämme ruokavarojen tuonnin linnoitukseen kuin myös että keisari on päättänyt uhrata 20,000 miestä Wiaporin vallien edessä?"

"Ei mitään ole unhotettu. Vanha amiraali pelkää noita rakkaita saaristolaivojaan, jotka ovat satamaan jäätyneet eikä liene olla haitaksi, jos käännätte kuulanne niitä kohden. Setäni, evesti Jägerhorn, on samaa mieltä. Gripenbergille olen jättänyt majurin valtakirjan Wenäjän palveluksessa. Sen näkyi vaikuttavan hyvää, sillä hän ilmoitti nyt kaikki olevan järjestyksessä ja olevansa valmis jättämään linnoituksen."

Askeleita kuului ja keskustelu taukosi. Van Suchtelen ja neiti menivät taas vierasten joukkoon.

Ranck jätti myös piilopaikkansa. Hän oli kuullut kaikki ja hänen ruumiinsa värisi harmista ja mielenliikutuksesta.

"Ja tämän kurjan naisen rakkautta voittaaksensa unhotti Kaarlo Augusti Koiskinen kunnian vaatimukset", mumisi hän. "Oi, minun poloinen isänmaani, millä tavoin voidaan sinä pelastaa. Viekkaus ja kavaluus ympäröivät joka haaralta sinua. Minun täytyy lähteä täältä varoittamaan ystäviäni. Ensin Svartööhön ja sitte Wiaporiin. Kaikkivaltias Jumala osoittakoon minulle jonkun tien, jonkun keinon, jonka kautta petollisuus joutuu häpeään. Itse en näe mitään johdattavaa valoa kaikessa tässä pimeydessä."

KAHDEKSAS LUKU.

Kuninkaan korkeasti uskottu mies.

Menemme nyt käymään Wiaporin linnoituksen muurien sisälle.

Wiaporin linnoituksessa siihen asetettuine merisotaväkineen oli ylipäällikkönä, kuten usein jo olemme maininneet, vara amiraali Olli Cronstedt, joka oli tunnettu sekä hyväksi merimieheksi että myös urhoollisuudesta ja miehuullisuudesta, jota hän oli osoittanut useissa tilaisuuksissa vuosien 1788-1790 ruotsalais-venäläisessä sodassa, sillä häntä oli Kustaa III:n kiittäminen viimeisestä kunniakkaasta voitostansa Ruotsinsalmella, jonka kautta rauha Wäärälässä saatiin aikaan. Kun ensimäiset ilmoitukset Venäläisten Suomeen aikomasta hyökkäyksestä saapuivat hänen ylhäisyytensä Stedingkiltä — ruotsalainen lähettiläs Pietarissa —, niin ei linnoitus ulkovarustuksien puolesta, varsinkin talviseen aikaan, ollut kunnossa kestävämpään puolustukseen, sillä siihen voitiin päästä joka haaralta, jos vaan vihollinen riittävällä armeijalla ja kylliksi suurella tykistöllä voi tehdä voimakkaan hyökkäyksen ja ryntäyksen sitä vastaan; mutta sen vahva varustus Vargööllä, joka kohoaa yli kaikkein ulkovarustusten, nimittäin linnaväkeä 4,700 miestä, 734 kanuunaa valleilla, paljon heittokoneita, ruutivarasto 2,238 sentneriä [100 naulaa], vastaava 80 laukausta kanuunaa kohti, ja ruokatarpeita toukokuun loppuun, antoi kumminkin riittäviä keinoja pitempään taistelemiseen, vaikka vahvakin vihollinen olisi sitä koettanut anastaa.

Venäläiset 4,000 miehellä anastivat Helsingin ja alkoivat sitte Wiaporin piirityksen. Helsingin ja Wiaporin välinen jää oli niin vahva, että voitiin sen yli kulettaa sekä joukkoja että sotatarpeita. Bleekholman kukkuloiden taakse oli asetettu vihollisen tykistö, joka 17 päivänä maaliskuuta k:lo 12:sta 5:teen j.p. suurella koroituksella heitteli 12 ja 6 naulasia kuulia; seuraavina 18, 19 ja 20 päivänä häiritsi vihollinen muutamia tuntia päivässä ja yölläkin niinhyvin kranaateilla ja tulikuulilla kuin myös tavallisilla laukauksilla; sillä aikaa asetettiin suurempi tykistö Skansiniemelle.

Tähän ampumiseen vastattiin niistä rakennuksista linnoituksessa, jotka olivat lähinnä vihollista. Vihollisen äkkikarkaamisen estämiseksi tehtiin jäävalkama, vaan pakkanen esti sitä avoinna pitämästä. Tarpeellinen vartioiminen laiminlyötiin, mutta linnaväkeä väsytettiin tarpeettomasti öisillä melskeillä.

Nyt muutama sana itse linnoituksesta.

Tämä pohjolan suurin linnoitus on perustettu seitsemälle saarelle, joista neljä, läntinen Svartö, pieni ja suuri itäinen Svartö ja Longörn suojelevat päälinnoituksen, tuon voittamattoman, melkein kokonaan vallimajan tapaan raketun Vargöön. Gustafssvärdin päälinnoitus vartioitsee kolminkertaisella vallirivillään merenpuolista kaitaa väylää ja suojelee sitäpaitsi kaikkia muitakin varustuksia. Kaikki nämä varustukset tukevat mestarillisella tavalla toisiansa. Ne ovat osiksi hakatut kallioon ja sentähden yhtä vahvatkin; tämä kokonaisuudessaan on arvoisa muistopatsas linnan ikuisesti muistettavalle perustajalle, suurelle Ehrensvärdille, joka itse lepää täällä teostensa keskellä. Linna oli todellinen hohtokivi Ruotsin kuninkaan kruunussa, jota venäläinen kotka himokkaasti vainui kynsihinsä.

Tykistön evesti Argun johti vihollisen puolelta linnoituksen ampumista. Tämä tapahtui semmoisella viekkaudella ja viisaudella, joka vei perille. Linnan väen piti nimittäin aina olla jaloillaan ja sillä tavoin väsytettiin sotamiehet. Sotajuonia, paikkaa ja aikaa muutettiin joka päivä. Argun oli oikea herättäjä asukkaille Wiaporissa, jonka komentaja tarpeettomasti ja varomattomasti tuhlasi linnoituksen ampumavaroja siten, että hän koko tykistöllä vastasi vihollisen muutamiin laukauksiin, joita venäläiset laukasivat linnaa vastaan enemmän viekkaudesta kuin vahingon tarkoituksessa.

Amiraali Cronstedt seisoi työhuoneensa ikkunassa ja katseli miettiväisenä linnoitusta. Kello oli noin 11 edellä puolisen. Vaalea talvi-aurinko heikoilla säteillään valaisi seutua. Vihollinen oli viime yönä ampunut tavallista kiivaammin. Muutamat tuliset kuulat olivat sytyttäneet yhden saaristolaivan katoksen tuleen ja, vaikka se heti sammutettiin, teki kumminkin amiraalin hyvin rauhattomaksi, alakuloiseksi ja surulliseksi.

"Asemani on hyvin mieltämasentava, sillä en todellakaan tiedä, miten minun tulee menetellä näissä sotaisissa oloissa", lausui hän itseksensä. "Tuo suuri edesvastaus, joka minulle on uskottu, panee minun värisemään. Minä olen merimies enkä maasotilas. Neuvonantajani, niiden joukossa Jägerhorn, joka on minua lähinnä päällystössä, epäilevät puolustuksen mahdollisuudesta. Tarpeetoin veren vuodattaminen ei hyödytä mitään. Sopimus vihollisen kanssa, jonka kautta linnoitus ja sotalaivasto saataisiin pelastetuksi, olisi ehkä paras ja varmin keino päästämään kaikista vaikeuksista."

Sill'aikaa kuin velvollisuus ja omatunto amiraalissa taistelivat, oli hänen pahahenkensä Jägerhorn tullut sisään tavallisuuden mukaan ilmoittamaan linnoituksen tilasta. Kun Jägerhorn jo oli myönyt itsensä viholliselle, niin väijyi hänen katseensa ylipäällikköä ja hän hymyili kuin saatana kiusatessaan Jumalan ainokaista poikaa.

"Mitä uutta?" kysyi amiraali heikolla äänellä.

"Vihollinen on tehnyt joukon liikkuvia tykkisuojuksia, joita ne kulettavat kallioiden ja niemien takapuolitse ja lähestyvät siten linnoitusta", vastasi Jägerhorn. "Heidän kuulansa saivat yöllä aikaan tulipalon. Meidän on mahdotoin asettaa kanuuniamme siten, että voisimme hyödyllä ampua näitä suojuksia ja sentähden saattavat viholliset helposti hyökätä päällemme."

Kavaltaja ei punastunut tätä valhetta lausuessaan. Venäläiset kyllä koettivat salaa kulettaa näitä liikkuvia suojuksiansa linnan luo, mutta vaikka se tapahtui pimeällä yöllä, huomattiin kumminkin päivän valjetessa, että linnoituksen tykit olivat niin löylyttäneet sekä ihmisiä että hevosia, ett'ei vihollisen luultavasti tehnyt mieli toisten uudistaa tätä ko'etta, jota ei se tehnytkään.

"Minun luullakseni on Wiapori epävarma turvapaikka", vastasi amiraali. "Monta aukkoa on linnoituksen rakennusten yhteydessä. Ollen merimies tarkastelen asiaa siltä kannalta."

"Herra amiraalin kokemus ja viisaus on niin hyvin tunnettu, ett'ei mitään erehdystä meidän asemastamme päättäessä voi tulla kysymykseenkään", vastasi Jägerhorn. "Sairasten luku enenee päivä päivältä ja suuressa määrässä vähenevät sekä ruoka- että ampuma-varamme. Mitä on tehtävä?"

"Turhaan olen pyytänyt kreivi Kamenskilta, että tuo tarpeeton ihmisjoukko, joka on linnoituksessa hakenut turvaansa, saisi palata kotiansa", lausui amiraali vieläkin alakuloisena. "Minulla ei ole sydäntä käyttää näitä ihmisraukkoja jään sahaamiseen ja rintavarustuksien rakentamiseen. He ovat ilmankin kyllin onnettomat. Perheelleni on tarjottu turvallinen pääsö linnoituksesta, mutta sen olen hylännyt."

"Siinä on uusi todistus herra amiraalin arvokkaisuudesta", vastasi petturi ilkeällä hymyllä. "Sitä uhrausta ei jälkimaailma tule unhottamaan."

Silloin kuului linnoituksen pihalta kovaa meluamista. Kuultiin kiivas-äänistä huutamista ja puhelemista. Amiraali ja Jägerhorn kiiruhtivat ikkunaan ja näkivät suuren joukon upseereja ja sotamiehiä kokoontuneen pihalle eli oikeammin metelipaikalle. Kaikki puhuivat ja huusivat sekä olivat nähtävästi hyvin levottomat ja suuttuneet.

Amiraalin huoneen ovi aukeni ja kiivaasti astui sisään urhoollinen ja rehellinen kapteeni Durietz, leskikuningattaren rykmentistä; sama upseeri oli tarjoutunut valloittamaan takasin Helsingin viholliselta ja tyrkytti aina että linnaa oli ankarasti puolustaminen. Hänen kasvoillansa kuvautui ankara mielenliikutus, jonka amiraali pian huomasi.

"Mitä on tekeillä?" kysyi viimeksi mainittu.

"Hirveä petos on tapahtunut", vastasi Durietz murtuneella äänellä.
"Svartö on antautunut viholliselle ja venäläinen lippu liehuu
linnoituksessa. Tuo aina epäilty Gripenberg on roisto ja petturi.
Kirottu olkoon hän!"

Amiraali horjui muutamia askelia taaksepäin ja tuijotti toimettomana puhujaan. Jägerhornin suun ympärille ilmaantui ivallinen hymy, jonka Durietz näytti huomaavan, sillä hän loi ankaran silmäyksen evestiin, jonka mielipiteet hän hyvin tarkoin tunsi.

"Sitte on Wiapori hukassa, kun kerran meidän vahvin ulkovarustuksemme Svartö on antautunut", huudahti amiraali. "Tämä oli hirmuinen onnettomuus."

"Ei mitään ole vielä menetetty, jos vaan toimimme pontevasti ja nopeasti", vastasi Durietz innokkaasti. "Antakaa Wiaporin linnaväen tehdä hyökkäyksen ennenkuin vihollinen ehtii asettua linnoitukseen ja panen pääni pantiksi, että Svartö ennen iltaa on meidän käsissämme. Mitä sanoo evesti Jägerhorn tästä?"

"Linnaväen mieliala ei ole sellainen, että voisi luottaa tällaisen hyökkäyksen onnistumiseen", vastasi petturi. "Joukot ovat tyytymättömät ja heihin ei ole luottamista."

"Te valehtelette!" huusi Durietz harmissaan. "Tuo alhaalta kuuluva meteli on sotamiesten huutoja, jotka vaativat taistelua. Te ja teidän Jägerhorninne voitte jäädä tänne paikallenne; sitä luotettavammasti saavat muut tehdä velvollisuutensa."

"Te unhotatte, että olen teidän esimiehenne ja loukkaatte minun persoonaani", lausui Jägerhorn. "Minä vaadin sotaoikeutta ja syytän teitä alamaisuuden rikoksesta."

Amiraali meni kiistelevien luo. Pihalta kuului sotamiesten huutoja ja kirouksia.

"Hillitkää Jumalan tähden itsiänne, hyvät herrat, ja älkää lisätkö kurjuuttamme yksityisillä soimauksillanne ja väitöksillänne" lausui hän. "Unhottakaa molemmin puolin karvaat sananne. Menkää alas, hyvät herrat, rauhoittakaa joukkoja ja sanokaa heille, että kaikin neuvoin estämme vihollisen tunkeumista edemmäksi."

Molemmat upseerit vaihtoivat uhkaavia silmäyksiä keskenänsä ja jättivät onnettoman amiraalin yksin. Vähitellen vaikeni sotamiesten huuto ja rauhallisuus palasi taas. Amiraali oli uudelleen asettunut ikkunan luo ja vaipunut ajatuksiinsa eikä huomannut ollenkaan, kun eräs henkilö hiljaa oli tullut huoneesen ja katseli häntä tutkivin silmin. Musta silkkinen puolinaamio peitti muukalaisen kasvot ja naamion reijistä säteili pari mustaa kavalaa silmää.

Naamioittunut mies teki liikkeen, niin että amiraali kuuli sen ja kääntyi. Hän kääntyi muukalaiseen ja sanoi hiljaan.

"Oh, tehän se olette."

"Niin, herra amiraali, se todellakin olen minä, joka vielä kerran tulen välittäjänä ja teidän persoonallisena ystävänänne", lausui muukalainen, joka ottaen naamion silmiltään näytti van Suchtelenin hymyilevän naamion.

"Teidän keskustelunne Svartöön päällikön kanssa onnistui", vastasi amiraali soimaavalla äänellä, "mutta Wiapori ei olekkaan kaupaksi; se voitetaan ainoastaan kuulilla ja ruudilla."

"Niitä ei tule puuttumaan", vastasi Suchtelen. "Wenäjän keisari, minun herrani, on päättänyt ensi aluksi uhrata 24,000 miestä hyökkäykseen linnoitusta vastaan ja nämät miehet jo ovat tulleet Loviisaan. Sama luku on tulossa sisä Wenäjältä, jos ei ensimäinen hyökkäys onnistuisi, jota kumminkaan ei voi ajatellakkaan vielä vähemmin uskoa. Olen tullut vastavärien sanomaan tätä teille sekä ilmoittamaan, että linnoitus valloittamisen perästä annetaan joukkojen ryöstettäväksi."

Amiraalin kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Svartön antautuminen oli murtanut hänen miehuutensa. Suuret hikipisarat valuivat hänen otsaltansa ja samalla tärisytti kylmä veri hänen ruumistansa.

Van Suchtelen huomasi hänen heikkoutensa ja käytti sitä viisaasti hyväksensä.

"Onko teidän ylhäisyytenne hiljakkoin saanut tietoja Ruotsista?" kysyi hän.

"En, sillä talvi estää kaiken yhteyden ja sentähden en ole pitkään aikaan kuullut mitään Tukholmasta", vastasi Cronstedt.

"Sitte voin ilmoittaa teille tärkeitä uutisia", lausui van Suchtelen, "niin tärkeitä, että niiden kuultua mieluummin kuuntelette esityksiäni."

Amiraali katsoi häneen mieltyneenä ja uteliaana. Venäläinen nauroi sydämessään, joka oli täynnä ainoastaan ilkeätä valhetta ja petosta, joilla hän aikoi vangita uhriansa.

"Antakaa kuulua, herra kreivi", lausui Cronstedt.

"Hallituksen muutos on tapahtunut Tukholmassa, kuningas on eroitettu ja vangittu, ja kuningatar on vastaanottanut hallituksen. Kolmekymmentä tuhatta ranskalaista on noussut maalle Skånessa. Kaikki Ruotsin kansan ajattelevat ja oppineet kansalaiset ovat heidän puolellansa ja uskovat heidän keisarillisen herransa voittamattomuuden, jota kuningas hulluudessaan halveksi", lausui van Suchtelen mitä rehellisemmän näköisenä ja katsoi säälivästi amiraaliin, joka seisoi ällistyneenä ja hämmästyneenä.

"Jos se on totta, mitä sanotte, niin on valtakunta hukassa", huudahti tuo herkkä-uskoinen mies. "En ole koskaan hyväksynyt Kustaa Adolfin valtiollisia toimia, sillä olen jo edeltäkäsin nähnyt, mikä niistä on lopuksi tuleva."

"Siinä teillä on aivan oikein ja tässä on kirjeitä ja sanomalehtiä Tukholmasta, jotka vahvistavat minun ilmoitukseni", vastasi van Suchtelen ja otti esiin tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, joista edelliset olivat painetut Loviisassa ja jälkimäiset neiti Jägerhornin kokeneen käden kirjoittamat.

Amiraali silmäili kirjeihin ja sanomalehtiin.

"Mitä te lausuitte, on totta", sanoi hän. "Ruotsi on hukassa."

"Ja myös Suomi", lausui van Suchtelen. "Suuren ja murhaavan tappelun jälkeen on Klingsporin joukko antaunut vangiksi. Sandelsin joukot ovat hajoitetut ja sota on kaikkiaalla jo loppunut. Te ainoastaan, teidän ylhäisyytenne, tahdotte vuodattaa verta tarpeettomasti. Kourallisella vanhoja sotamiehiä, reserviläisiä ja uudissotamiehiä, joita komentaa vanhat, maanviljelijöiksi muuttuneet upseerit, tahdotte te puolustaa linnoitusta, jota piirittää sotaan tottunut armeija veteraaneja. Näyttää kuin tahtoisitte taistella itse sallimusta vastaan ja tehdä mahdottoman mahdolliseksi."

"Mutta minun kunniani, minun arvoni", huudahti Cronstedt tuskissansa väännellen käsiänsä. "Jälkimaailman tuomio, kansalaisteni kiroukset, jos minä jätän Wiaporin, vaikuttavat minuun niin, ett'en voi kuulla sanojanne, vaikka ne sisältäisivät kuinkakin paljon totuutta."

"Teidän ylhäisyytenne arvo on siksi tunnettu koko Europassa, ett'ei kukaan voi epäilläkkään teitä raukkamaisuudesta, ei edes heikkoudestakaan", lausui viekottelija hyvin teeskennellyllä kunnioituksella. "Keisarin nimessä tarjoon teille 200,000 ruplaa rahaa ja kenraalikuvernöörin paikan Arkangelissa. Rouvanne saa tiamantteja 40,000 ruplan arvosta ja te itse Andrean ritarikunnan merkin hohtokivissä."

Amiraalin kasvot tulivat tulipunaisiksi.

"Älkää puhuko sanaakaan minulle kunniani myömisestä", huudahti hän arvokkaasti, "sillä silloin on kaikki keskustelut välillämme loppuneet. Miten hyvänsä tulen menettelemäänkin, niin ei ole omatuntoni soimaava, että olisin Juuttaan tavoin myönnyt kunniani. Harmaan pääni tahdon kantaa pystyssä enkä häpeän tähden luoda silmiäni maahan."

"Sitte tahdon esittää vieläkin enemmän puhuvia ja vaikuttavia syitä linnoituksen antautumiseen", lausui van Suchtelen. "Luokaa silmäys näihin karttoihin, niin saatte selvän käsityksen meidän asemastamme. Kaikki nämät viheriäisellä merkityt patterit ja tykkisuojukset ovat jo rakennetut ja miehitetyt, ja punasella merkityt ovat uudet, jotka myös kohta ovat valmiit antamaan tulta. Nämät tykistöt murtavat linnoituksen, aukko valliin saadaan pian ja ryntäys tehdään. Verilöylyn ja nuo hirmuiset tapaukset voitte ainoastaan te estää eli myös raskauttaa omantuntonne niillä. Kahdeksan päivän kuluessa varmaan saatte käskyn uudelta hallitukseltanne linnoituksen jättämisestä; mutta venäläinen päällikkökunta on päättänyt jo sitä ennen, maksakoon mitä hyvänsä, valloittaa linnoituksen, voittaaksensa keisarinsa suosion. Älkää luulkokaan, että venäläinen päällikkökunta pitää minään kunnianansa näin huonosti ja puutteellisesti varustetun linnoituksen valloittamista. Kunniallisen sovinnon tarjoon teille, ja nyt on viimeinen sanani tässä asiassa lausuttu."

"Tahdon tiedustaa sotaneuvoston ajatuksia ja sen jälkeen päättää", vastasi amiraali hyvin sekaantuneena ja hämmästyneenä van Suchtelenin päättävästä ja uhkaavasta äänestä. "Yksin en tahdo kantaa edesvastausta antautumisesta. Kiitän niistä tärkeistä ilmoituksista, joita minulle jätitte ja jotka tulen ottamaan tarkasti huomioon."

"Milloin saan odottaa teidän ylhäisyytenne vastausta?" kysyi van
Suchtelen.

"Parin päivän perästä. Minulla pitää olla aikaa tarkoin, rauhallisesti ja järkevästi tutkiakseni kaikki asemat ja suhteet", vastasi amiraali. "Tähän vastaukseen saatte tällä kertaa tyytyä."

"Ja tällä ajalla me annamme tykkimme paukkua", vastasi van Suchtelen, pannen taas naamion kasvoillensa. "Helsingissä on suuri joukko rynnäkköportaita läjättynä pitkin katuja ja valmiina käytettäväksi milloin hyvänsä. Miettikää tätä, teidän ylhäisyytenne, ja teidän päätöksenne on oleva yhtä ihmeellinen kuin viisaskin."

Hän puristi kättä amiraalin kanssa ja läksi huoneesta. Käytävässä tapasi hän Jägerhornin ja hänen veljensä tyttären.

"No, teidän ylhäisyytenne, kuinka onnistui keskustelu?" kysyi kaunis neiti kuiskaamalla.

"Luulon mukaan on Wiapori parin päivän perästä meidän käsissämme", kuiskasi van Suchtelen takaisin. "Olen ampunut murroksen komentajan päähän, jonka kautta kaikki mahdolliset säikähdyskuulat vapaasti tunkeuvat sisään." — —

Amiraali käveli levottomasti edestakasin huoneensa lattialla ollen suuressa tuskassa ja sielun-vaivassa.

"Mikä on totta, mikä valhetta hänen ilmoituksissaan", mumisi hän. "Kunniallinen pakkosopimus voipi mahdollisesti säilyttää tämän linnoituksen ja sotalaivaston isänmaalle. Jägerhorn kehoittaa antautumiseen, Durietz puolustamaan viimeiseen mieheen asti. Minun on vaikea päättää, kumpasella näistä on oikeus."

Näin kamppaili kunniansa ja omantuntonsa kanssa kuninkaan korkeasti uskottu mies. Keskusteleva linnoitus on jo puoliksi antautunut. Wiaporin täytyy olla hukassa.

YHDEKSÄS LUKU.

Sanansaattaja.

Van Suchtelenin hieroessa sopimusta amiraalin kanssa istui Ranck, joka myös oli tullut Wiaporiin, katteini Durietzin huoneessa ja keskusteli tämän rehellisen upseerin kanssa. Linnoituksessa käydessään oli Ranck tutustunut katteinin kanssa ja heti tulivat he ystäviksi ja luottivat toisiinsa, niin että vapaasti seurustelivat keskenänsä. Isänmaanrakkaus, joka elähytti heitä molempia, oli vahvana ystävyyden siteenä heidän välillänsä ja vaikutti sen, ett'ei heillä pian ollut mitään salaisuuksia toisiltansa. Ranck oli puhunut katteinille käynnistänsä kuninkaan luona ja olostansa Brahelinnassa. Jo aikoja sitte oli Durietz huomannut neiti Katariinan yhtymiset niin hyvin amiraalin kuin evesti Jägerhornin kanssa ja hän aavisti näiden vähän väliä tapahtuvien yhtymisien oikean syyn. Ranckilta sai hän enemmän tietää neiden salajuonista ja vehkeistä, ja hän säihkyi vihasta joka kerta, kuin Jägerhornin nimeä mainittiin.

"Tuo Jägerhornien suku on perki häijyä", lausui katteini kiivaasti. "He ovat omaavoittoa pyytäviä, kunnianhimoisia, vallanhaluisia ja ahneita; minä vihaan heitä kaikesta sydämestäni. Molemmat veljekset ovat toisensa arvoiset. Jos ei amiraali olisi tullut väliin, olisin vaatinut herra evestin kaksintaisteluun. Mutta miekkani on liika hyvä risteilemään petturin miekan kanssa."

"Teillä on oikein, katteini", vastasi Ranck. "Nämä petturit ansaitsevat rangaistuksen ja julkisen häväistyksen. Olen kuullut, että pääasiallisesti Jägerhornin sotamiehet vaativat Svartön antautumista."

"Heidän päällikkönsä on hiljaisuudessa valmistanut heitä", vastasi katteini. "Sisällinen aavistus sanoo minulle, että Wiapori pian seuraa Svartön esimerkkiä. Senkin tuhannen ajatusta pyörii päässäni tämän onnettomuuden estämiseksi, mutta yksikään niistä ei kelpaa käytäntöön. Vallankumouksen aikaansaaminen linnanväessä ja päällikkyyden riistäminen Cronstedtilta olisi ehkä ainoa auttava keino, eli mitä sanotte tästä?"

"Kun vaan aika myöntäisi, niin kyllä se auttaisi", vastasi Ranck. "Mutta luulen, että se keino jo on myöhäinen. Tuo venäläinen välittäjä, joka viimeksi tänään oli amiraalin luona, lienee velhonut hänet niin, että Wiaporin antauminen on kohta nähtävissä. Kuitenkin lienee mullistus linnaväessä olla ainoa jälellä oleva neuvo."

"Nuoremmat upseerit ja suuri osa sotajoukosta ovat valmiit riistämään amiraalilta päällikkyyden", lausui Durietz. "Olen jo puhunut tästä heidän kanssansa ja ai'on vieläkin keskustella siitä."

Ranck näytti hetkiseksi vaipuneen ajatuksiinsa.

"Päähäni pöllähti ajatus, joka, vaikka onkin vähän uskallettu, ei kumminkaan vahingoita mitään", lausui hän. "Minä käyn amiraalin luona ja kerron hänelle keskusteluni kuninkaan kanssa. Kun hän saa tietää, että kuningas juhlallisesti lupasi ensi avovedellä lähettää Ruotsista varoja ja joukkoja, niin ehkä se vähän rohkaisee häntä." Durietz hymyili.

"Amiraalin entinen miehuus ja rohkeus on kerrassaan kadonnut", lausui hän. "Svartön antauminen on musertanut hänen. Koko Cronstedtin käytös päällikkönä on sielutieteellinen arvoitus, jonka vasta tulevaisuus on selvittävä. Voitte kumminkin koettaa, sillä enemmän se nyt on hyödyksi kuin vahingoksi, ja ainakin on se teille kunniaksi."

Muutamia päiviä tämän jälkeen kokoontui sotaneuvosto. Tässä venäläisten lahjojen jo täydelleen vaikuttamassa kokouksessa esitti amiraali Wiaporin antaumisen ehdot. Ainoastaan joku heikko väite tehtiin tätä vastaan. Jägerhorn kuvasi pitemmän puolustuksen mahdottomaksi valtavampaa, vihollista vastaan — joka vaan näkyi paperilla — ja maalasi kaikilla kirjavilla väreillä sen vaaran, joka voisi syntyä niskoittelemisesta venäläistä ylivaltaa vastaan. Useammat sotaneuvoston jäsenistä olivat samaa mieltä hänen kanssansa. Amiraali ei kau'emmin vastustanut noita petollisuuden synnyttämiä pakoituksia. Muutamien yhtymisten perästä tehtiin hänen ja van Suchtelenin välillä, 6 päivänä Huhtikuuta, tuo surkea ja kurja sovinto, jonka kautta kaikki Wiaporin linnoitukset, paitsi Gustafsvärd, joutuivat venäläisten käsiin. Vasta 3 päivänä Toukokuuta k:llo 12 päivällä oli päälinnoitus jätettävä hänen keisarillisen majesteettinsa sotajoukkojen haltuun, ell'ei sanottuun päivään saakka linnoitukselle saapuisi vähintäänkin 5 linjalaivan suuruista apua: tämä oli ymmärrettävä siten, että apulähetyksen piti sanottuna tuntina olla saapunut aivan Wiaporin satamaan, sillä muutoin, vaikka se olisikin ollut ulompana jo näkyvissä, sitä ei pidetty saapuneena.

Sellainen oli tämä sovinto. Wiaporin antaumisen vertaista ei löydy sotahistoriassa, vaikka siellä tavataankin joku linnoitus pelkän petoksen kautta jätetyksi viholliselle.

Jo seuraavana päivänä asettui vihollinen linnoituksiin Långörn, Länsi-Svartö, Pieni Itä-Svartö ja siten väheni suuri osa puolustusvoimista. Sekä linnoituksen päällikkökunnan että sotamiesten kesken oli yleinen luulo, ett'ei amiraali ilman edullisia ja salaisia syitä olisi tehnyt tätä kummallista sovintoa. Arveltiin jonkun pontevan sotajuonen piilevän tässä sovinnossa. Nämä herkkäuskoiset raukat eivät ajatelleet, ett'ei meri 3 päivänä Toukokuuta koskaan ole ollut sulana Wiaporin ympärillä. Miesmuistiin ei oltu kuultu ympärillä olevan sataman olleen sulana ennen 10 päivää Toukokuuta, joka oli tapahtunut edellisenäkin vuonna 1807, vaikka sekä talvi että pakkanen silloin olivat paljon, lauhkeampia. Se oli sentähden saman tekevä päällikölle, jos jätti linnoituksen 6 päivänä Huhtikuuta tahi 3 päivänä Toukokuuta. Petos oli jo tapahtunut. Mikä kataluus, mikä häpeä! Onnetoin Cronstedt on nyt korkeamman tuomioistuimen edessä. Hänellä on ankara tili tehtävä ei ainoastaan siitä vahingosta, minkä hän saattoi isänmaallensa, jonka luottamuksen hän petti, vaan myös siitä ruotsalaisesta verestä, joka kohta oli vuotava hänen viholliselle jättämistänsä ruotsalaisista laivoista ammuttujen ruotsalaisten kuulien tähden.

Erityisessä pykälässä oli sovittu: "että amiraali saisi lähettää kaksi sananviejää kuninkaan luo, yhden eteläistä ja toisen pohjoista tietä. Ne ovat varustettavat tarpeellisilla passeilla ja suojelusvahdilla ja heidän matkaansa on kaikin tavoin edistettävä."

Niinpian kuin Ranck sai ystävältään Durietzilta tietää, mitä oli tapahtunut, oli hänen harminsa ja suuttumuksensa rajatoin. Hän meni heti päällikön luokse ja pyysi päästä hänen puheillensa, joka myös myönnettiin. Ranck ilmoitti nimensä ja amiraali kysyi, miten hän voisi olla Ranckille avullinen.

"Siten, herra amiraali, että tahtoisitte kuulla minun sanojani", vastasi Ranck pontevasti. "Minulla on teille, herra amiraali, kerrottavana jotakin tärkeätä. Muutama viikko sitte tulin Tukholmasta, jossa persoonallisesti puhelin kuninkaan kanssa."

"Ja kuinka jaksoi kuningas noissa uusissa olosuhteissa, jotka siellä ovat tapahtuneet?" kysyi amiraali nähtävästi liikutettuna.

"Hänen majesteettinsa voi erittäin hyvin", vastasi Ranck. "Mutta en käsitä, mitä muuttuneita olosuhteita tarkoitatte, herra amiraali."

"Tietysti tarkoitan hallituksen muutosta. Kuningashan on pantu pois hallituksesta ja kuningatar on ruvennut hänen sijaansa. Eikö niin?"

Ranck säikähti. Hän aavisti jo, että onnetoin ylipäällikkö oli tullut petetyksi ja että kavaltajat olivat käyttäneet hänen herkkäuskoisuuttansa hyödyksensä.

Hallituksen muutosta ei ole tapahtunut, se on pelkkä valhe, vastasi Ranck. "Minkäänlaista vallankumousta ei ole ollut aikeissakaan. Kuka on voinut olla niin halpa, että on teille, herra amiraali, kertonut moisen valheen."

Amiraali meni kirjoituspöytänsä luo ja ojensi Ranckille ne sanomalehdet ja kirjeet, jotka van Suchtelen vähän ennen oli hänelle jättänyt.

"Lukekaa, herrani, ja tuomitkaa sitte, kumpanen meistä on narrattu, tekö vai minä."

Ranck luki ja antoi vähän ajan perästä, kumartaen, paperit takaisin amiraalille.

"Kokonaan pysyn siinä, mitä jo lausuin", sanoi hän. "Kaikki nämä sanomalehdet ja kirjeet ovat valheellisia. Edelliset ovat painetut venäläisen päällikkökunnan kirjapainossa Loviisassa ja jälkimäiset ovat neiti Jägerhornin kirjoittamat."

Amiraali muuttui kuolon kalpeaksi. "Voitteko todistaa sen", huusi hän. "Ei mikään ole huokeampaa" vastasi Ranck. "Tämän kirjeen lähetti neiti Jägerhorn minulle tänä aamuna. Olkaa hyvä ja lukekaa kuin myös verratkaa käsialaa näissä kirjeissä."

Amiraali otti kirjeen ja luki:

'Herrani!

Vaikka minulle ilmoititte matkustavanne leiriin, olette te kumminkin tulleet Helsinkiin ja hyväntahtoisesti käyneet vakoilemaan minua. Nykyjään ei löydy tässä kaupungissa mitään, joka voisi hyödyttää luonnontutkijata, sellaista kuin te olette, ja minä en kau'emmin tahdo olla teidän tutkivien silmienne esineenä. Sentähden neuvon teitä niin kiireesti kuin mahdollista lähtemään täältä, sillä muussa tapauksessa saatte valita: joko tahdotte tulla venäläiseksi vangiksi eli luonnontutkijaksi Siperiaan. Totelkaa sentähden neuvoani ja matkustakaa niinpian kuin mahdollista.

Karin Jägerhorn.'

Amiraali kiirehti vertaamaan tätä kirjettä niiden kirjeiden kanssa, jotka van Suchtelen oli jättänyt hänelle.

"Käsiala on aivan sama, minä olen petetty", mumisi päällikkö.
"Mutta vastatkaa minulle suoraan, missä suhteissa te olette neiti
Jägerhornin kanssa?"

Ranck kertoi käynnistänsä Brahelinnassa ja niistä epäluuloista, joita hän neidestä oli saanut, kuin myös mitä hän muutoin oli onnistunut saamaan tietä neiden suhteista van Suchtelenin ja venäläisen ylipäällikön välillä.

"Hän on minun sukulaiseni ja sentähden luotin hänen sanoihinsa täydellisesti", mumisi amiraali. Kovaa sanoi hän:

"Ja Klingsporin joukko, eikö sekään ole vangittu? Tiedättekö, herrani, siitä mitään?"

"Eräs matkustavainen, joka eilen tuli pohjoisesta päin Helsinkiin ja asuu samassa paikassa kuin minäkin, kertoi sotajoukosta perki iloisia uutisia", vastasi Ranck. "Vihollinen on voitettu peräkkäin kahdessa tappelussa nimittäin Siikajoella ja Revolahdella. Edellisen voitti urhoollinen Adlercreutz ja jälkimäisen tuo miehuullinen, isänmaatansa rakastava savolaisen osaston päällikkö, evesti Cronstedt. Sotajoukko riemuiten marssii eteläänpäin. Jumala on ollut armollinen Suomen aseille."

"Jos tuo kaikki on totta, niin tulee häpeä ja kunniattomuus minun osakseni", huusi tuo vanha mies tuskissansa, niin että Ranckin kävi sääliksi tuota onnetointa.

"Ei vielä ole kaikki menetetty, vieläkin on mahdollista pelastaa Wiapori", lausui Ranck amiraalille, joka hieroen käsiänsä, rauhatonna käveli edestakasin lattialla. "Miehuutta ja uskallusta vaan, ja me voitamme."

Amiraali seisattui Ranckin eteen, tuijotti häneen ja melkein hullun katse näkyi hänen hermottomilla kasvoillansa.

"Pelastaa, miten voitte pelastaa, kuin jo kaikki on menetetty", huudahti hän. "Sanokaa minulle, herrani, ja minä kiitän ja siunaan teitä."

"Ei pidä kuluttaa silmänräpäystäkään, vaan pitää heti hyökätä valloittamaan takaisin ulkovarustukset", vastasi Ranck. "Päälinnoitus on vielä käsissämme ja se vallitsee kaikkia muitakin. Gustafsvärdin kanuunat ajavat kohta vihollisen takaisin. Miehuutta vaan ja kaikki tulee vielä korjatuksi."

"Mahdotonta", huudahti amiraali, "mahdotonta, herra, sillä vihollinen kostaisi Helsingin asukkaille ja surmaisi ne joukot, jotka kuuluivat luovutettujen linnoitusten väkeen. Siitä syntyisi hirveä verikylpy, jonka paljas ajatteleminen kauhistuttaa minua."

"Hän on pelkuri", mumisi Ranck, "kaikki on menetetty."

"Mutta yksi neuvo vielä on jälellä, joka paremmin voi auttaa", lausui amiraali, kääntyen Ranckiin. "Sopimuksessa on määrätty, että minulla on oikeus lähettää Ruotsiin kaksi sanansaattajaa. Hyvin sopii toivoa niiden ehtivän perille niin hyvään aikaan, että toivottu apu ehtii saapua tänne sopimuksessa määrättyyn aikaan. Täytyy koettaa kaikki, että tämä apu saataisiin hyvään aikaan. Tänään pitää jo sanansaattajien lähteä ja niiden toimeliaisuudesta ja nopeudesta riippuu koko Wiaporin pelastus."

Ranck hymyili. Kuten hukkuva tarttui tuo amiraali parka kiini korteen.

"Mutta huomatkaa ensiksi se, että venäläiset koettavat matkalla estää niiden sanansaattajien kulkemista", lausui hän, "ja vielä lisäksi, että tuohon määrättyyn aikaan ei jäiden tähden mikään laiva pääse satamaan. Siitä on vähän toivoa, vaan sopiihan sitäkin koettaa."

"Se on sekä koetettava että onnistuva", lausui amiraali melkein lapsellisella ilolla. "Minun on vaan löydettävänä kaksi miehuullista, viisasta ja kestävää miestä, joille voisin uskoa tämän tärkeän tehtävän, josta niin paljon riippuu. Mutta mistä löydän ne. Kun olen pettureilta ympäröittynä, pelkään ja epäilen kaikkia."

"Minä rupean yhdeksi sanansaattajaksi", sanoi Ranck. "Se on tosin vaikea tehtävä, vaan kun isänmaa tarvitsee, niin ei löydy mitään esteitä. Jos tahdotte luottaa minuun, niin koetan Jumalan avulla vastata luottamustanne."

Amiraali katsoi tarkasti Ranckin kasvoihin. Tuo tyyni muoto, nuo viisaat silmät, jotka vakaasti kohtasivat hänen silmäyksiään, olivat luotettavan näköiset ja iloisesti ojensi amiraali hänelle kätensä.

"Kiitän teitä, herrani", lausui hän, "mutta te olette outo minulle. Olen ottanut teidät vastaan ja keskustellut teidän kanssanne tärkeistä asioista, sentähden että haluan puhella muidenkin, kuin vaan ympärilläni olevien kanssa. Mutta minkä takauksen saan, ett'ette tekin petä minua?"

"Olenhan suomalainen, rakastanhan isänmaatani ja olenhan sotilas!" vastasi Ranck. "Ah, herra amiraali, Jumalan kiitos löytyy toki kylliksi kunniallisiakin miehiä, vaikka on laumassa kirjaviakin lampaita."

"Ja teillä ei ole mitään oman voiton tarkoitusta tarjoutumisessanne?" kysyi amiraali. "Voitteko vannoa Jumalan nimessä, joka kuulee ja näkee meidät?"

"Sen vannon", vastasi Ranck. "Ainoastaan kehoitettuna siltä toivolta, että voisin olla onnettomalla isänmaalleni joksikin hyödyksi, asetuin sotajoukon riveihin vapaaehtoisena. Kun kenraali Klercker lähetti minun sanansaattajana asiakirjain kanssa kuninkaan luokse, täytyi minun luopua paikastani urhoollisten porilaisten seassa ja siitä kunniasta, että olisin saanut olla osallisena heidän loistavissa taisteluissaan. Tultuani takaisin Tukholmasta Suomeen seisahduin tänne, nähdäkseni seuraukset muutamien henkilöiden salahankkeista. Tahdoin omin silmin tulla vakuutetuksi, kuinka pitkälle halpamielisyys ja omanvoitonpyyntö saa heitä vehkeilemään. Nyt olen jo nähnyt kylliksi ja sentähden toivon kau'as täältä."

"No niin, luotan teidän sanoihinne ja kertomuksiinne ja otan teidän yhdeksi Ruotsiin lähetettäväksi sanansaattajaksi", lausui amiraali. "Teidän kasvonne ovat luotettavan näköiset ja ehkä on yhtä edullinen ottaa teidän tarjouksenne kuin etsiä väestä siksi joku muu ja kumminkin tulla petetyksi."

"Jos ette rajattomasti luota rehellisyyteeni ja hyvään tahtooni, niin älkäämme enää puhuko ehdotuksestani", vastasi Ranck, joka tunsi itsensä loukatuksi amiraalin epäilelemisestä. "Mitä hyötyä olisi minulla teidän pettämisestä? Tiedän hyvin, ett'en ainoastaan pane henkeäni alttiiksi, vaan saan myös paljon kärsimyksiä ja puutteita. Olen juuri saanut kokea, mitä sanansaattaja matkalla saa kärsiä, enkä kadehti sitä keneltäkään."

"Vielä kerran uudistan kiitokseni ja otan mielelläni tarjouksenne", vastasi amiraali. "Mutta minulla on vielä yksi kysymys teille. Miksi tulitte käymään luonani?"

"Tuodakseni teille kuninkaan tervehdyksen ja kertoakseni, mitä hän minulle erotessa lausui", vastasi Ranck. "Tervehtäkää asekumppaliani", sanoi hän, "noita urhoollisia suomalaisia, että kohta saavun jakamaan heidän kanssansa kärsimyksiä ja kunniaa. Minä toivon, että tämä tervehdys kuninkaaltanne voisi vahvistaa toivoanne pikaisesta avusta ja siinä tapauksessa Wiapori vielä jonkun aikaa voisi tehdä vastarintaa."

"Te tulitte liika myöhään", mumisi amiraali. "He voittivat tuossa katalassa vehkeilyssä. Hävittömästi olen tullut petetyksi. Mutta mitä tietä ai'otte matkustaa Ruotsiin, pohjoista vai eteläistä?"

"Pohjoista, sillä minun luullakseni on se edullisempi ja varmempi", vastasi Ranck. "Jäätyneen meren yli matkustaessa on niin sanomattoman paljon luonnon esteitä, ett'ei sitä voi kyllin kuvailla. Siellä täytyy kulkea 20 jalkaa korkeiden jäävallein ylitse. Koko jään pinta on jäätynyt laineiksi, jotka tekevät matkustuksen vaikeaksi, ja lisäksi täytyy varustaa itsensä miehillä, rekilöillä, ruokavaroilla ja nuorilla, joita pohjoisella tiellä ei tarvitse. Jälkimäinen tosin on paljon pitempi, vaan siellä aina voi toivoa kansalaistemme apua, ja kun kerran ehtii sotajoukkomme seuduille, niin saa olla varma suojeluksesta. Vaikein osa matkasta on vihollisen vallassa olevien seutujen läpi, sillä se on varmaa, että venäläiset koettavat matkalla tehdä kaikenmoisia esteitä ainakin hidastuttaaksensa ellei kokonaan estääksensä sanansaattajan kulkua."

"Päinvastoin tulee heidän, sopimuksemme mukaan kaikin tavoin edistää sanansaattajan matkaa", vastasi amiraali, "ja varustaa heidät passilla ja suojelusvahdilla."

Ranck hymyili.

"Kyllä tunnen vähän moskovalaisten sanansa pitäväisyyttä", vastasi hän. "En millään ehdolla ota suojelusvahtia. Se olisi minulle vaan esteeksi ja rasitukseksi. Tahdon kokonaan luottautua omaan viisauteeni ja neuvokkaisuuteeni. Palvelijani Ojan Paavo on ainoa, jonka ai'on ottaa mukaani, ja heti kuin te, herra amiraali, suvaitsette jättää minulle vietäväni paperit, olen valmis lähtemään matkalle."

"Ajutanttini menee heti kreivi Kamenskilta hakemaan teille passin", vastasi amiraali. "Luotan kokonaan teidän viisauteenne ja haluunne palvella minua. Tarvittavat matkarahat saatte ja älkää säästäkö niitä. Tulkaa parin tunnin kuluttua niin silloin on kaikki valmisna."

Ranck läksi amiraalin luota ja etsi Durietzin, jolle hän kertoi seurauksen käynnistänsä ylipäällikön luona.

"Vanha hupsu, luulee vihollisen laskevan luotaan saaliin, joka kerran on joutunut hänen kynsiinsä", lausui kapteeni. "Vaikka satoja apulähetyksiä saapuisi tänne, täytyy Wiaporin kumminkin jäädä venäläisten omaisuudeksi. Kuitenkin ihmettelen teidän uhraavaisuuttanne ja toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja menestystä matkallanne. Se on aivan varmaa, että joudutte useihin seikkailuihin ja saatte kuten sanotaan: revityn nahan. Jumala olkoon kanssanne ja toivokaamme vielä tapaavamme toisiamme onnellisempana aikana."

Kun Ranck tuli Helsinkiin, ilmoitti hän uskolliselle Paavollensa matkasta, jonka he tulivat yhdessä tekemään, ja käski hänen ostamaan re'en ja varustamaan mitä muuta matkalle tarvittiin. Pistoolit ja muut aseet puhdistettiin ja pantiin kuntoon. Hyvin varustettu ruokasäkki hankittiin ja kun Ranck puolenpäivän aikana meni amiraalin luo, oli kaikki valmisna lähtöä varten. Ranckin kulkiessa kaupungin läpi ja kääntyessä eräässä kadun nurkassa, seisoi hänen suureksi kummastukseksensa neiti Jägerhorn hänen edessänsä. Molemmat seisattuivat ja katsoivat ällistyneenä toisiinsa.

"Olette kaiketi saaneet kirjeeni?" kysyi neiti katkeralla ja ivallisella äänellä.

"Olen, neiti", vastasi Ranck, "ja minä kummastelen sen hävytöntä sisältöä."

"Mutta tulette kumminkin ottamaan sen tarkoin huomioonne, jos mielitte välttää vastenmielisyyksiä", vastasi neiti. "Minun kanssani ei leikitellä rankaisematta, siitä saatte olla varma."

"Ja sentähden matkustankin täältä parin tunnin kuluttua, mutta en teidän uhkauksienne pelvosta, vaan toivossa saada mitättömäksi teidän pirulliset vehkeenne. Kolmas päivä toukokuuta ei ole vielä käsissä ja paljon voi sitä ennen muuttua. Kumminkin olkaa varoillanne, sillä meillä on kerran paljon selvittämistä keskenämme."

Ranck jätti hänen yksin. Hän seisoi kau'an samalla paikalla ja katsoi haaveillen Ranckin jälkeen.

"Jos ei hän olisi kuollut, niin melkein luulisin tuossa miehessä näkeväni vanhan tuttavan", mumisi hän. "Mutta ei, se on mahdotonta. Ahaa, minulle selkeää, mitä varten. Hän on varmaan yksi noista sanansaattajista, jotka amiraali lähettää Ruotsiin, ilmoittamaan kuninkaalle sopimuksesta. Täten voi päättää ainakin hänen puhumisestansa 3 päivästä toukokuuta. Matkustakaa, herra, mutta yhtävähän tulette te Ruotsiin, kuin minä Siperiaan. Matkalla saatte enemmän vastuksia kuin luulettekaan. Minun täytyy tavata kenraali Kamenskia."

Hän kiiruhti venäläiseen päävartioon päin. Tuntia myöhemmin läksi Helsingistä venäläinen upseeri kasakkien kanssa ja meni pohjoiseen päin samaa tietä, jota myös Ranck oli aikonut matkustaa.

"Olette saaneet selvät määräykset", lausui kreivi Kamenski upseerille ennen kuin se läksi kaupungista. "Ei elävänä eikä kuolleena ole amiraali Cronstedtin lähettämä sanansaattaja tuleva Ruotsiin. Oletteko ymmärtäneet minua, herra?"

"Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri.
"Sanansaattajan täytyy seisattua tielle."

Kun Ranck tuli amiraalin luo, oli tämä yhä enemmän toivossaan sanansaattajien matkan onnistumisesta. Hän oli aivan vakuutettu, että apu vielä ehti tulla hyvään aikaan ja että talvi kohta muuttuisi suojasemmaksi. Hän antoi Ranckille Kamenskin allekirjoittaman passin, joka oli kirjoitettu erittäin suotuisilla lauseilla; siinä mahdikkaasti käskettiin kaikkia venäläisiä niinhyvin sota- kuin siviilivirkamiehiä antamaan sanansaattajille kaikellaista apua heidän matkansa edistämiseksi. Matkakustannuksia varten sai Ranck 200 riksiä, joka kaikissa suhteissa oli kyllin riittävä.

"Oletteko, herra amiraali, saaneet eteläiseksi sanansaattajaksi sopivan henkilön, joka on ottanut sen toimeksensa?" kysyi Ranck.

"Täkäläisessä linnaväessä oleva luutnantti Bremer, Adlercreutzin rykmentistä, tarjoutui siihen vapaaehtoisesti", vastasi amiraali. "Hän on kelvollinen ja urhoollinen upseeri, johon luotan aivan täydellisesti."

Ranck sanoi jäähyväiset amiraalille, joka kau'an aikaa piti Ranckin kättä omassansa. Tuon vanhan miehen silmissä näkyi kyyneleitä ja hänen oli vaikea pidättää liikutustansa.

"Tulette näkemään Ruotsin, minun armaan isänmaani", sanoi hän. "Siellä on minulla monta ystävää, joita luultavasti en enää koskaan näe ja kentiesi olen kadottanut heidän osanottavaisuutensa. Mutta kerran on niiden syiden ilmaantuminen, jotka pakoittivat minun tähän tekoon, puhdistava minut jälkimaailman edessä ja silloin tulevat oikeat suhteet näkyviin."

Kun Ranck ja Paavo muutamia tuntia myöhemmin läksivät Helsingistä, oli heidän rekensä eteen valjastettu pari oivallisia hevosia. Reki oli niin suuri, että heidän kapineensa siihen mukavasti mahtui. Ripeä kyytimies hoiti ohjaksia ja piiskaa ja aika vauhtia mentiin pohjoiseen päin Lohjan kestikievariin, jossa hevosia oli muutettava. Amiraalin kirjeelle oli Ranck ommellut pienen laukun, jonka hän pani rinnallensa ihoa vastaan. Niiden, jotka aikoivat ryöstää häneltä nuot paperit, täytyi ensin tappaa hänen ja henkeänsä ei hän aikonut vähällä antaa. —

KYMMENES LUKU.

Esteitä matkalla.

Vasta myöhään yöllä tuli Ranck Lohjan kestikievariin. He olivat ajaneet viisi peninkulmaa tuimaa ravia, jonkatähden hevoset olivat vallan vaahdossa. Suurella tuskalla saivat he talonväen herätetyksi. Puoliksi kiroten ja unisena tuli vihdoin kestikievari ja kysyi äkäisellä äänellä mitä oli tarvis.

"Olen sanansaattaja Wiaporista Ruotsiin ja tarvitsen paikalla hevosia", vastasi Ranck. "Tässä on minun sanansaattajamerkkini. Heti hevoset valjaihin, hyvä ajomies eikä minuutinkaan viivytystä."

Isäntä vilkautti tuohon kiiltävään sanansaattajamerkkiin, joka riippui nauhassa Ranckin rinnalla, ja raapasi korvantaustaansa.

"Kaikki tämä näyttää hyvältä ja kävisihän se hyvin päinsäkin, jos olisimme Suomen eikä Wenäjän alamaisia", vastasi isäntä. "Koko tämä seutu on vihollisen vallassa ja kuoleman uhalla on meitä kielletty antamasta pienintäkään apua Suomen sotajoukoille eli heidän kaltaisillensa."

Ranck ei vastannut mitään. Hän meni ovelle ja kutsui Paavon luoksensa.

"Oletko katsonut, jos on hevosia tallissa?" kysyi hän. "On, herra.
Kolme oivallista hevoista pilttuessa odottaa valjastamista."

"Pane sitte heti valjaihin ja kyytimiehemme Helsingistä auttakoon sinua. Älkää liikahtako paikaltanne, isäntä, silloin ammun heti otsaanne. Kuinka pitkä matka on lähimpään kestikievariin?"

"Kolme peninkulmaa", vastasi isäntä ja katsoi Ranckin kädessä olevaan pistooliin. "Kolmen peninkulman kyytiraha tekee puolitoista Suomen markkaa, joka teidän pitäisi maksaa. Väkisin olette pakoittaneet minun antamaan hevoisia ja siihen otan väkeni todistajaksi."

Ranck heitti rahat pöydälle ja käski isännän seuraamaan pihalle.
Hevoset olivat jo valjastetut ja valmisna matkaan.

"Missä on uusi kyytimies?" kysyi Ranck. "Ell'ette sitä heti toimita, niin saatte itse noutaa hevosenne ensi kestikievarista. Päättäkää pian, sillä minulla ei ole aikaa lii'aksi."

Isäntä huusi yhden rengeistä. Turkkiin ja pitkävartisiin saappaihin puettu, pitkä ja vahva mies astui esiin.

"Aja Mäntsälään ja muista, jos joku venäläinen patrulli tapaa ja puhuttelee sinua, että kerrot heille, millä tavoin tämä herra Lohjalla sai hevoset."

"Olkaa huoletta. Kyllä minä itse vastaan venäläiselle patrullille, jos sillä on jotakin kysymistä", vastasi Ranck ja istuutui rekeen. "Aja kuski, äläkä säästä piiskaa."

Hevoset alkoivat juosta. Kun kulkivat talon kujasia, kuului pyssyn laukaus. Luoti suhisi aivan Ranckin pään ohitse.

"Kirottu konna", huudahti Ranck. "Se luoti tuli tottuneesta kädestä. Passissa luvattu venäläinen apu on jo alkanut. Se näkyy selvään, että minua tahdotaan passittaa ijankaikkisuuteen. Vastaus isännälle saapi olla maksamatta ensi näkemään. Paavo, pidä silmäsi auki ja tarkastele tietä sinun puoleltasi, minä otan vaarin omalta puoleltani. Pidä pistoolit ja samoin pyssy valmisna. Sota on alkanut ja nyt pitää olla varoillaan."

"Teillä, herra, on oikein", vastasi Paavo. "Minä kuulin pihalla miesten kuiskivan keskenään, että Helsingistä tuleva venäläinen kasakka patrulli, yhden upseerin ja kolmen alaupseerin johtamana, oli puhalluttaneet hevosiansa Lohjalla. Upseeri oli kau'an aikaa keskustellut isännän kanssa ja sill'aikaa tiettävästi antanut määräyksiään hänelle. Kun olivat hetkisen levänneet ja syöneet, läksivät eteenpäin. Se on varmaa, että meillä on edellämme huononlainen sananviejä."

Ranckille juohtui mieleen ne uhkaukset, jotka häneltä suutuksissa olivat päässeet, silloin kuin äkkiarvaamatta tapasi neiti Jägerhornin ja hän arveli, että tuo kavala nainen oli tiedustellut hänen matkansa tarkoituksen ja kostaaksensa hänelle saanut aikaan, että hänen matkaansa koetettiin estää. Hän päätti tästälähin kulkeakin ei sanansaattajana vaan yksityishenkilönä, eikä myös ilmoittaa oikeata nimeänsä. Nämä varokeinot piti hän välttämättöminä ja niiden kautta toivoi hän saattavansa viholliset harhateille. Hän päätti myös pikimittäin pukeutua valhepukuun, sillä ehkä kasakkaupseerille oli kerrottu hänen persoonastansa ja ulkomuodostansa.

Tunnin kovasti ajettua, päätti Ranck levähtää hetkisen tiellä ja siinä suurustella. Ei hän sen enempää kuin Paavokaan sitte aamun ollut ehtinyt ajattelemaan ruumiin tarpeita. Ruokasäkki otettiin esille ja syötiin oikein kelpo ateria, johon kyytimieskin sai ottaa osaa. Pakkanen oli oikein pureva; puissa riippuva lumi näytti valkosen kummituksen näköiseltä. Muutamat viinaryypyt saivat kyytimiehen puheliaaksi ja häneltä saatiin tietää, että se oli aivan totta, mitä Paavo pihalla oli kuullut miesten kuiskivan.

"Ottakoon Perkele venäläiset ja heidän puoluelaisensa", sanoi hän. "Jos meille olisi oikeissa ajoin annettu aseita ja ampumavaroja, niin kyllä olisimme Ollia vastustaneet veräjällä, ennenkuin se sai jalan sijaakaan. Nyt olemme vastoin tahtoammekin pakoitetut vannomaan uskollisuuden valan viholliselle, jos tahdomme välttää talojemme polttamista, omaisuutemme ryöstämistä ja perheimme raatelemista ja kiduttamista."

Matkaa jatkettiin. Ranck käski Paavon tarkoin silmäilemään ympärilleen, joll'aikaa hän itse koetteli saada vähän lepoa. Tuiskun ja tuulen suojaksi oli reen yli tervatusta purjevaatteesta tehty jonkunlainen kuomi. Ranck kietoi turkin tiukemmalle ruumiinsa ympäri, nojautui kuomia vastaan ja, väsynyt kuin oli, nukkui heti. Ensimäiseen kestikievariin ei ollut enää kuin puolitoista peninkulmaa ja sillä matkalla ei kau'an viivytty. Keli oli, kuten sanottu, mitä paras, eikä hevoisten tarvinnut lujemmaksi rasittaa itseänsä.

Noin neljännestunnin oli Ranck saanut nukkua, kun hän äkkiä havahtui ankarasta sysäyksestä, joka kallisti reen syrjälleen. Unen horroksissa kysäsi hän kyytimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja hyppäsi yht'aikaa Paavon kanssa reestä ulos.

"Hiisi tiesi", vastasi kuski. "Jos näen oikein, niin on kaadettu joukko puita ja heitetty tielle. Olisi toki onni, jos ei hevoset olisi vahingoittuneet. Niin, nyt näen, että on varsinainen este laadittu puista. Kirotut olkoot ne pahuukset, jotka käyttävät käsiänsä moisiin, kelvottomiin tekoihin."

Miehellä oli oikein. Noin kahta jalkaa korkealta oli hakattu puita aivan poikki tien ja eteenpäin kulkeminen siten kokonaan estetty. Tämän esteen poistamiseksi olisi kulunut useita tuntia ja siihen olisi tarvittu monta miestä.

Ranck ja Paavo katsoivat alakuloisina toisiansa. Mitä oli nyt tehtävä. Vielä oli kolme tuntia päivän valkenemiseen. Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. —

"Miten on hevosten laita, ovatko ne vahingoittuneet?" kysyi Ranck kuskilta.

"Hyvä toki, että hevoset ovat aivan terveet", vastasi mies. "Olen tarkastellut niiden jalkoja, vaan ne eivät ole katkenneet. Tämä on pirunmoinen teko. Herra mahtaa olla hyvin rakastettu ryssiltä, sillä panen pääni pantiksi, että tämä työ on Ruski-Paruskin tekemä."

"Olette oikeassa", vastasi Ranck. "Jos minulla joka kestikievarin välillä, ennenkuin pääsen vihollisen vallassa olevien seutujen ohitse, on samallaisia seikkailuja kuin näillä matkani seitsemällä peninkulmalla, niin tuskin koskaan saavutan Ruotsin rajaa."

"Onko teidän matkanne hyvin tärkeä?" kysyi kuski.

"Sen onnistumisesta kenties riippuu, josko Wiapori, tuo Suomen avain, voidaan pelastaa eli ei", vastasi Ranck. "Te olette suomalainen, rakastatte isänmaatanne ja vihaatte venäläistä. Ehkä tiedätte jonkun sivutien, jonka kautta pelastuisimme tästä pulasta. Älkää viipykö auttaissanne, palkitsen teidät runsaasti."

"Ette erehtyneet minun mielipiteistäni", vastasi mies totisena. "Jos Wiaporin pelastus riippuu teidän matkastanne, niin tahdon koettaa olla teille kaikeksi avuksi, minkä vaan voin. Katsokaa hevosia sill'aikaa, kun tarkastelen ympäristöä. Ellen erehdy, pitäisi tässä läheisyydessä olla metsätie, jota myöten kenties pääsemme kulkemaan hakkauksen ympäri."

Noin puolen tunnin poissaolon perästä tuli mies takaisin ja kertoi, että hän oli löytänyt sanotun tien ja tarkoin vaarin ottamalla ehkä voidaan sitä tietä kulkea. Se alkoi noin puoli virstaa heidän takaansa, jonkatähden heidän piti kääntyä takaisin ja matkustaa samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

Suuren vaivan perästä oltiin taasen tiellä. Metsätie oli vasemmalla puolen ja sentähden käännyttiin sille puolen. Ranck ja Paavo taluttivat hevosia ohjista. Tie oli niin kapea, että molemmin puolin tietä olevat puut raappivat rekeä. Kuski kävi hevosten edellä, osoittaen matkan suuntaa. Vasta kahden tunnin perki vaivaloisen ja askel askeleelta kuletun matkan perästä onnistuttiin pääsemään suurelle valtamaantielle. Metsähakkaus oli väistetty ja nyt voitiin uudelleen jatkaa matkaa. Kallista aikaa oli kumminkin hukattu useita tuntia, joka vahinko näissä suhteissa oli tuntuvampi kuin mikään muu.

"Säikäyttääksensä minua jo alusta pitäen matkan jatkamisesta, ovat he tehneet minulle nämä kepposet", ajatteli Ranck, "mutta he ovat paljon pettyneet minun luonteestani ja suomalaisesta itsepäisyydestäni, jos ovat luulleet jo voittaneen tarkoituksensa. Vainoojani joutuvat kohta harhateille. Minun pitää ottaa esimerkkiä ketusta ja näyttäytyä yhtä viekkaana ja älykkäänä kuin se."

Jo oli selvä päivä kuin matkustajamme väsyneinä ja viluisina yön vaivoista vihdoinkin tulivat Mäntsälään. Ranck kummastui nähdessään isännän seisovan hattu kourassa rappusilla ja ystävällisellä naurulla valmiina häntä, vastaanottamaan. Ranck tilasi heti hevosia, ruokaa ja juomaa, lisäten, ett'ei hänellä ollut aikaa levätä kuin enintäin puoli tuntia. Koko kylän, paitsi kirkkoa, pappilaa, kestikievaritaloa ja muutamia kurjia hökkeliä, olivat venäläiset polttaneet ja hävittäneet oikein moskovalaisella julmuudella ja raakuudella. Asukkaat olivat omaisuutensa menetettyä muuttaneet metsään, siellä kuollaksensa viluun, nälkään ja kurjuuteen. Se oli kauhea kuva sodan tuottamista julmuuksista ja kirouksista.

Isäntä, nimeltä Eerikki Närppiö, liikanimmellä Pitkä-Eerikki, luultavasti tavattoman pituudensa tähden — hän oli näet 6 jalkaa ja 3 tuumaa pitkä —, yhä vaan katsoi Ranckiin, jonka tähden hän sai uudistaa käskynsä.

"Odottakaa vähän, herra, sillä minun täytyy syynätä teidät loppuun asti", vastasi Närppiö ja meni aivan Ranckin luokse. "Antakaa minun katsoa, musta tukka, kaita ja kalvakka naama, mustat silmät, suuri parta ja viikset, pituus lähemmäs kolme kyynärää, aivan oikein, te olette matkustavainen, jota olen odottanut."

"Ja te se hävittömin roisto, mitä koskaan olen tavannut", vastasi Ranck vihoissansa. "Kuka antaa teille oikeuden tarkastella minun persoonaani. Sisään mies ja toimittakaa käskyni ilman mutkitta."

"Älkää suuttuko, herra, vaikka minun käytökseni näyttää kummalliselta ja epäkohteliaalta", vastasi isäntä. "Seuratkaa minua huoneesen, niin saatte selvityksen. Tahdon olla teille avuksi eikä pahennukseksi, vaikka minua on uhattu nuoralla, jos päästän teidät käsistäni."

"Vai niin, onko asia siten", vastasi Ranck, kun Närpiön kanssa astui huoneesen. "Huomaan, että joku pirullinen vehke taas on tekeillä ja siis sananviejäni jo on ollut täällä."

"Aivan niin, herra", vastasi isäntä ja asetti Ranckille tuolin uunin eteen, joka parhaallaan lämpisi. "Lämmitelkää, herra, sillä teidän päällysvaatteenne ovat jäätyneet ja kankeat kuin sarvi. Meillä ei ole tarjottavaa muuta kuin huonoa kahvia ja vähän viinaa. Mäntsälään tulevat matkustavaiset saavat tästälähin tuoda eväät mukanaan. Kirotut ryssät ovat meidät perinpohjin riistäneet."

"Eikö siinä sanansaattaja-matkueessa, joka täällä oli, ollut yksi upseeri, kolme alaupseeria ja muutamia kasakkeja?" kysyi Ranck. "Teille annettiin käsky, että joko ampuaa eli polttaa minut, eli tavoin tai toisin estää matkani ja ell'ette sitä tekisi, niin teidän pitkä ruumiinne tulisi killumaan jonkun kuusen latvassa, eikös niin?"

"Miten Herran nimessä tiedätte kaikki, mitä he sanoivat?" huudahti pitkä mies kummastuneena. "Ette vain ollut silloin läsnä, vai kuinka?"

Tämä vilpitöin kysymys sai Ranckin sydämellisesti nauramaan, sillä Pitkän Eerikin suopeat kasvot olivat niin naurettavan näköiset, että yksitotisimmankin täytyi nauraa. "En rakas Närppiö, voin vakuuttaa, ett'en ollut", vastasi Ranck, "mutta minä tunnen niin tarkoin venäläiset ystäväni ja siihen nähden päätän heistä."

"Oikein päätättekin, se on varma", vastasi isäntä. "Upseeri tarjosi minulle 20 ruplaa, jos laittaisin niin ett'ette tule pääsemään elävänä Mäntsälästä. Luonnollisesti lupasin kaikki mitä he pyysivät ja vielä enemmänkin. Hän sanoi olevansa väsynyt teitä vahtimaan ja toivoi kaiken mokomin saada palata hyvään kortteeriinsa Helsingissä. Minun ainoan jälellä olevan hevosparini tekivät ne kelpaamattomiksi leikkaamalla poikki kaviojänteet. Ottakoon P——le ne roistot."

"Amen", vastasi Ranck. "Mutta varmaan ai'otte täyttää upseerille antamanne lupauksen?"

Närppiö tarttui hänen käteensä, vei Ranckin ikkunan luokse ja näytti hänelle noita kylän kamaloita raunioita.

"Kaiken tämän ja vieläkin enemmän ovat venäläiset tehneet", lausui hän kumealla äänellä. "Vaimoni kuoli suruun ja lapseni ovat hajotetut. Jumalaa pelkääväisen kirkkoherramme pieksivät he, kuin hänen omatuntonsa ei sallinut hänen vannoa uskollisuuden valaa heidän keisarillensa. Ja näitäkö roistoja luulisitte minun palvelevan. En koskaan, käyköön kanssani miten hyvänsä."

Tuosta uhkaavasta katseesta Närppiön kasvoilla huomasi Ranck, ett'ei tarvinnut peljätä petosta. Paavo, joka nyt tuli sisään, kertoi myös, että kaksi hevoista, kaviojänteet poikkileikattuina, oli kuolleena tallissa. Isännän ilmoitus oli siis tosi. Ranck antoi tuoda sisään heidän oman ruokasäkkinsä ja Paavo asetti pöydälle muhkean aamiaisen. Närppiö ja Lohjan kyytimies kutsuttiin osallisiksi aamiaiseen.

"Mitä nyt on tehtävänä?" kysyi Ranck. "Tämä pula on pahempi kuin ensimäinen. Eikö täältä lähistöstä saa vuokrata eli ostaa hevosia?"

"Koko seutu on kerrassaan ryöstetty ja kaikki hevoset on vihollinen ottanut omaksi tarpeekseen", vastasi Närppiö. "Venäläisen postin kulettamista varten jätettiin minulle kaksi jälelle. Tiedätte hyvin, miten niille on käynyt. Rahalla ei Mäntsälässä ja sen ympäristöllä saada hevosta."

Ranck näytti miettivältä. Vihdoin kääntyi hän Lohjan kyytimieheen.

"Ystäväiseni Herranen, sinä tiedät matkani tärkeyden ja sinun täytyy auttaa minua eteenpäin", lausui Ranck ja täytti uudelleen Herrasen pikarin. "Sinulla on hyvät hevoset, saat viisi ruplaa juomarahaa ja pyydän sinun hyväntahtoisesti viemään meidät Kutumäelle, joka on ensimäinen kestikievari Heikinniemeen päin; siellä toivon keksiväni jonkun keinon, että voin estelemättä jatkaa matkaani."

Ranck otti viiden ruplan setelin lompakostaan ja pani sen Herrasen eteen pöydälle. Tuo oli sellainen magnetti, josta ei Herrasen silmät voineet luopua. Hän tyhjensi pikarin, maiskutti huuliansa, niisti nenänsä ja katsoi taasen seteliin.

"Noin paljon rahaa en ole koko talveen nähnyt", sanoi hän "ja hyvä olisi jos voisin ansaita samanverran lisää. Jos tahdotte, herra, ostaa puoli leipää kumpasellekin hevoselle, niin luulen niiden kestävän vielä muutamia peninkulmia. Kaikessa tapauksessa tahdon palvella isänmaatani samalla kuin saan siitä pienen avun itselleni. Yksi hyvä asia ei estä toista."

Tietysti Ranck suostui tehtyyn ehdotukseen ja hevoset saivat tarpeellisen ravintonsa. Pitkä Eerikki sai myös kauniit juomarahat osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Tuon miesraukan kasvot oikein loistivat kiitollisuudesta ja ilosta ja hän kiiruhti huolellisesti peittämään saamansa rahat, peläten venäläisten pitkiä kynsiä ja vakoilevia silmiä.

Ennenkuin Ranck läksi Mäntsälästä kirjoitti hän amiraalille seuraavat rivit:

Monien vastusten perästä olen päässyt Mäntsälään. Matkalla vainoo minua päävartiosta lähetetty venäläinen kasakkapatrulli, joka laatii kaikenmoisia esteitä tielleni. Jos eivät lakkaa, niin on luultavaa, ett'ei asia onnistu. Henkeni on vaarassa, sillä näyttää päätetyn mihin hintaan hyvänsä estää minun matkaani.

R—k.
Pohjoinen sanansaattaja.

Hän sinetitti kirjeen ja jätti sen Pitkälle Eerikille, joka lupasi varman viejän mukana toimittaa sen Wiaporiin. Kun tämä tärkeä toimi oli tehty, läksivät matkustavaisemme Mäntsälästä. Päivä oli lämmin ja tyyni. Lumikinokset alkoivat sulata ja lähestyvän kevään merkkejä alkoi näkyä. Kurjet alkoivat keräytyä talvimajoiltaan ja noissa suurissa järvissä näkyi virran laatimia avoimia silmiä. Tien varrella olevat talonpoikaiskartanot olivat autioita ja tyhjiä. Kaikki elävät näyttivät kuolleen, ainoastaan suuremmissa kylissä näkyi muutamia kalpeita, nälistyneitä olentoja, jotka välinpitämättömyydellä kantoivat kohtaloansa.

Kutumäki on suuri ja tiheään asuttu kylä, jonka ulkomuoto ilmaisi varallisuutta eikä vihollisenkaan näyttänyt sitä paljon rasittaneen. Useita seudun säätyhenkilöitä oli tänne laittanut asumuksensa. Ranck ajoi kestikievaritaloon. Paljon kansaa oli keräytynyt pihalle ja niiden joukossa huomasi Ranck nykerönenäisen, korkea karvalakki päässä olevan kasakka-alaupseerin, joka huomattuaan Ranckin hellittämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.

"Tuo sanansaattaja on varmaan syntynyt onnenlakki päässä", mumisi kasakka, kierrellen pitkiä viiksiänsä. "Onnellisesti on hän kiertänyt hakkauksen Lohjan ja Mäntsälän välillä eikä ole tarttunut Pitkän Eerikinkään kynsiin. Päällikköni pitää saada tieto tästä, sillä sitä vartenhan hän jätti minut tänne."

Ranck piti tarkalla silmällä kasakkaa ja näki hänen menevän talliin, luultavasti satuloimaan hevoistansa. Ranck seurasi jälestä ja kuin hän tuli talliin, oli kasakka asettamassa satulaa hevosensa selkään.

"En suvaitse teidän lähtevän ajamaan päiväpaisteella", sanoi Ranck mennessänsä kasakan luo. "Paitse sitä olette te noilla pirullisilla korpin, silmillänne katsoneet minuun aina siitä saakka kuin tulin taloon ja se on ärsyttänyt minun vihaani. Te olette viholliseni ja hengissä ette tule täältä ulos. Olette kylliksi kau'an jo seuranneet minua ja nyt on minun vuoroni kiittää viimeisestä."

Kasakka nauroi rajusti. Hän meni Ranckia vastaan ojennetuilla käsillä, muka tarttuaksensa kiini häneen, mutta ennenkuin hän kerkesi sanaakaan virkkaamaan, kumartui Ranck ja heittäysi tiikerin hyökkäyksellä hänen päällensä, kaatoi hänen maahan ja tarttui jänterillä käsillään hänen kurkkuunsa. Tuota liikettä usein käyttävät erämaan arabialaiset ja beduinit ja luultavasti sieltä myös Ranckikin oli oppinut sen.

"Pardon [anteeksi], armoa", karisi kasakka, "minä…"

Vastaukseksi puristi Ranck vieläkin kovemmin tuon onnettoman kulkkua.
Muutamia sekuntia vielä ja hän oli kuollut.

"Se oli ensimäinen!" mumisi Ranck. "Jos ei Närppiö Mäntsälässä olisi ollut rehellinen mies, niin olisi minulle käynyt samoin. Nyt on minulla yksi vainooja vähempi, mutta pian on se saatava syrjään ja ruumis piilotettava."

Hän meni ulos pihalle, ja etsi Paavon.

"Seuraa minua heti", käski Ranck. He menivät Paavon kanssa talliin.
Kun viimeksi mainittu sai nähdä kasakan, säikähti hän.

"Ahaa, ymmärrän, tuo on yksi vainoojistamme", mumisi hän. "Muutamia minuuttia sitten näin hänet elävänä pihalla, enkä silloin voinut aavistaakaan, että hän niin pian oli pääsevä ijäisyyteen."

"Ruumis on heti saatava syrjään", lausui Ranck.

"Jos joku saisi tietää tästä, saisimme sen kalliisti maksaa. Piilottakaamme se parvelle heinien alle, sillä muuta paikkaa ei nykyjään ole. Se on raskas raato, niin että meillä on kylliksi tekemistä ennenkun saamme sen parven rappusista ylös."

Kun tapettu kasakka oli onnellisesti ja hyvin piilotettu, tunsi Ranck itsensä rauhallisemmaksi, sillä nyt voi hän olla jotensakin huoleton siitä, ett'ei tulonsa Kutumäelle niinpian tullut kasakkaupseerin tiedoksi ja siis ei hänen matkallansa uusia vihollisia ilmestyisi. Tämän tähden oli hän tappanut kasakan. Se olikin välttämätön ja asian näin ollen myös anteeksi annettava.

Ilman mutkitta sai Ranck uudet hevoset, ilmoitti olevansa puukauppias Waasasta ja olleensa asioimismatkalla etelässä. Kun Ranck ja Paavo läksivät kestikievari-huoneesta, tuli sinne eräs mies, joka huusi kersantti Balakovia lisäten, että hänen hevosensa oli pudottanut satulan jalkoihinsa ja särkenyt sen. Hänelle vastattiin, että kersanttia ei oltu nähty puoleen tuntiin ja että he muuten antoivat sekä Balakovan että hänen hevosensa paholaiselle, josta näkyi ett'ei täälläkään oltu erittäin venäläisystäviä. Ranck kiiruhti matkaanlähtöänsä, annettuaan Herraselle runsaan palkinnon hänen vaivoistansa.

"Tervehtäkää Lohjan kestikievarin isäntää ja sanokaa, että olen toimittanut sen tehtävän, jonka hän määräsi teille, Herranen, ja sitä venäläistä patrullia, jonka hän luuli meidän tapaavan matkalla, olen myös tervehtänyt", lausui Ranck erotessa Herraselle. "Jos se vieläkin kerran sattuu tulemaan tielleni, niin kohtelen sitä samalla mielihyvällä. Hyvästi ja kiitos hyvästä seurasta."

"Tuo sanansaattaja on ripeä ja miehekäs mies", mumisi hän, "mutta mitä tarkoitti hän tervehdyksellä Lohjan kestikievarin isännälle, sitä minä en oikein käsittänyt."

Vielä kaksi päivää matkustettuaan saapui Ranck Tampereelle, joka oli pieni kaupunki ja jossa löytyi useita ja selviä todistuksia venäläisten siellä olosta. Useiden huoneiden seinillä näkyi luotien jälkiä. Ranck päätti täällä levätä tavallista kauemmin ja hankkia tietoja vihollisesta. Hänelle ilmoitettiin, että useita pahoin haavoitettuja suomalaisia sotilaita, niiden joukossa luutnantti Brunou, makasi kaupungin lasareetissa ja hän päätti käydä heidän luonansa, saadaksensa tietää jotakin itse taistelutantereelta.

Ilman vastuksitta pääsi Ranck lasarettiin. Täällä oli yli kolmekymmentä hänen maamiestänsä sullottuina kahteen huoneesen. Useammat heistä olivat pahoin haavoitetut ja useammissa kahakoissa joutuneet venäläisten käsiin. Luutnantti Brunouvilla oli oma huoneensa, erillään miehistön huoneista. Hän oli saanut luodin mahaansa ja se piti häntä kuusi viikkoa sairasvuoteella. Tuskallisen leikkauksen kärsittyään oli hän nyt melkein terve. Hän oli erittäin urhoollinen ja kelpo upseeri. Brunou oli yksisilmäinen ja peitti tuon viallisen silmänsä alaskammatulla hivuskiehkuralla. Tuo silmä oli erään kaksintaistelun jättämä muisto.

Hän otti mielihyvällä Ranckin vastaan ja kun sai tietää hänen matkansa tarkoituksen, tuli hän hyvin alakuloiseksi ja murheelliseksi. Hän ei tahtonut uskoa Wiaporin menettämistä mahdolliseksi, mutta kun Ranck päättävästi vakuutti siitä, niin itki tuo miehekäs mies kuin lapsi ja huusi taivaan rangaistusta pettureille.

"Samallainen veitikka on Klingsporikin", huudahti Brunou kiivaudessaan. "Samoin kuin Cronstedt, Gripenberg, Jägerhorn ja muut isänmaan viholliset pelaa hänkin petturin tehtävää, se on aivan varma. Hänen menettelynsä syynä ei ole yksistään pelkurimaisuus, vaan siihen liittyvät valtiollinen omanvoiton pyynti, vallanhimo ja petturimaisuus. Olen saanut kuulla, että hän Siikajoen ja Revolahden voittojen jälkeen on loikonut tyhjäntoimittajana Kalajoen ja Raahen ympäristöllä. Ainoastaan siinä on tehnyt hyvää, kuin hankki sotaväelle uusia hevosia, vaunuja ja rattaita niiden sijaan, jotka tarpeettomasti jätti vihollisen saaliiksi. Sandels on tätä nykyä ainoa, joka pitää sotaa vireillä ja sen tekeekin hän kunnialla. Hän on näyttänyt Klingsporille, ett'ei ole mikään mahdottomuus, talven ja kelin vastuksista huolimatta, tunkeutua eteenpäin ja ajaa vihollisen takaperin. Hänellä on ollut useita kauniita seikkailuja venäläisten kanssa ja hänen luoksensa Karjalan kansa kokoontuu suurissa joukoissa, jotka kaikki ovat hyvin aseilla varustetut ja hehkuvat taistelun halusta."

Nämä tiedot eivät olleet Ranckista erittäin hauskoja, mutta kumminkin hyvin tervetulleita uutisia. Koko seutu aina Pietarsaareen asti oli vihollisen vallassa ja tie pohjoseen päin siis hyvin vaarallinen matkustaa. Jos hänellä Helsingissä olisi ollut aavistusta tästä, ei hän olisi valinnut tätä tietä. Nämä huolensa ilmoitti hän Brunouille, joka siihen vastasi:

"Siitä mitä minulle seikkailuistanne olette kertoneet, päätän varmaan, ett'ette vielä ole vapaa vainoojistanne. Helposti voitte itsekin huomata, kuinka tärkeä viholliselle on kaikin tavoin estää ja pidättää teidän matkaanne. Jos nyt olettekin onnistuneet välttää heidän vainoomisensa, niin uskokaa minua, että silloinkuin vähimmän voitte aavistaakkaan, alkavat ne uudelleen. Kasakka-upseeri patrullinensa ei ole ainoa, jota teidän tulee pelätä. Se on varmaan jo ilmoittanut kaikkiin venäläisiin vahtipaikkoihin hänelle annetuista määräyksistä ja teidän matkanne tarkoituksesta. Vasta kun olette päässeet omien joukkojemme seuduille, voitte olla varma turvallisuudestanne. Mutta sinne on tie pitkä ja sitä ennen voitte olla kuoleman oma."

"Ette anna minulle juuri lohduttavia toiveita", lausui Ranck, "mutta minun täytyy myöntää, että lauselmanne ovat kokemuksen mukaiset. Antakaa minulle kumminkin hyvä neuvo, miten minun nyt pitää menetellä ja olen siitä teille erittäin kiitollinen."

Brunou näkyi miettivän, sitte vastasi hän: "Minun mielestäni on teidän sopimaton matkustaa samalla tapaa kuin tähän asti. Ensiksi on valitsemanne tie aivan vaarallinen, jonka tähden teidän tulee valita toinen. Luulen viisaimmaksi, että vetäydytte enemmän sisämaahan Savon rajalle ja ylös Karjalaan, jossa voitte toivoa apua Sandelsin joukoilta, sillä ne liikkuvat niillä seuduin. Asukkaat myös siellä ovat täydelleen isänmaan-mielisiä, niin että aina voitte toivoa tukea ja uskollisuutta heiltä. Sitte tulee teidän jo täällä Tampereella pukeutua sopivaan valepukuun, joka tekee teidät vainoojillenne tuntemattomaksi. Niinpian kuin pääsette Savon rajalle, täytyy teidän välttää samallaista kulkemista kuin tähän asti. Hevoset ja reet ovat hitaat kulkuneuvot silloin kuin voi kiitää suksilla ja sauva kädessä. Tottunut hiihtäjä helposti ennättää 6 eli 7 peninkulmaa päivään. Mukaanne otatte vaan pienen laukun, johon sopii vähäsen virvoitus-aineita. Yksityiset tehtävät sellaisella matkalla jätän mainitsematta, sillä ne vaihettelevat tilaisuuksien mukaan. Tämä on minun neuvoni ja luulen sen olevan ainoan mahdollisen keinon, jonka kautta saavutatte matkanne tarkoituksen."

Ranckin täytyi myöntää, että Brunouin antamat neuvot olivat hyvät ja hän päätti seurata niitä. Seuraavana päivänä aikoi hän lähteä matkaan, vaan lupasi ennen lähtöänsä tulla takaisin näyttäytymään uudessa ja muutetussa muodossaan. Hän otti sydämellisen jäähyväisen Brunouilta ja meni kaupungille toimittamaan asioitansa. Hän ei nähnyt kenenkään vakoilevan itseänsä ja sen piti hän kokonaan tapetun kasakkaupseerin ansiona, kun se ei voinut mitään kertoa hänen tulostansa Kutumäelle.

Iltapäivällä kävi Ranck taas Brunouin luona. Kun Brunou näki hänen, huudahti hän kummastuksesta. Ranck oli, näet, muuttunut kokonaan toisellaiseksi. Hänen mustat hiuksensa olivat muuttuneet pellavan keltasiksi suortuviksi, jotka pitkinä riippuivat korvien yli ja otsalla. Parta ja viikset olivat pois-ajetut ja niiden sijaan oli syntynyt punertava korvaparta. Koko Ranckin olento oli niin juurta jaksain muuttunut, että itse Paavokin alussa luuli häntä muukalaiseksi eikä voinut tuntea herraansa, ennenkuin Ranck selvitti hänelle asian laidan.

Brunou ei voinut pidättää nauruansa.

"No niin se pitää olla", sanoi hän, "ja minä olen varma, ett'ei oma äitinnekään, jos hän nyt näkisi teidät, voisi tuntea poikaansa. Mutta älkää sentähden olko varomaton. Venäläinen on syntynyt tiedustelijaksi ja vakoojaksi ja hänellä on erinomainen vainu-aisti."

Vielä hetkisen keskusteltuansa otti Ranck jäähyväiset uudelta tuttavaltaan ja lupasi vast'edes antaa tietoja seikkailu-rikkaan matkansa jatkumisesta. Yö kului hiljaisesti ja päivän valjetessa läksivät Ranck ja Paavo kaupungista ja menivät ensin Harjuun ja sitte Kuruun. Vasta Wirtain kappelissa aikoi Ranck luopua valtamaantieltä ja vetäytyä idemmäksi Saarijärvelle. Ilman mitään seikkailuja jatkettiin matkaa ja Ranck alkoi jo luulla, että hänen vainoomisensa vihdoinkin olisivat loppuneet ja että hänen ehkä oli onnistunut saattaa viholliset harhateille.

Kolme päivää matkustettuaan saapui Ranck Wirtain kappeliin, jossa on suurempi kauppala. Täällä oli ilo ja riemu ylimällään, sillä vereksiä, hyviä uutisia Sandelsista oli saapunut tänne. Tuo urhoollinen ja väsymätöin päällikkö oli joukkonensa taas voittanut viholliset Kivisalmessa, Toivolassa ja Joroisissa ja saavuttanut uusia seppeleitä. Miehuullinen Fahlander jakoi aseveljensä kanssa kunnian ja menestyksen. Waasan läänin nuorukaiset ja Karjalan talonpojat taistelivat urhoollisesti rakastetun johtajansa mukana ja saavuttivat itse veteraanien kummastuksen. Vähän harjoitettuina ja huonosti varustettuina vastustivat he kuitenkin vihollista joka askeleella.

Sill'aikaa kuin Paavo oli ostelemassa Ranckille ja itsellensä uusia tarvekaluja, jotka olivat välttämättömät heidän hiihtomatkallansa, ja myömässä Helsingistä mukana tuotua rekeä, asettui Ranck erääsen pieneen huoneesen kestikievari kartanossa ja söi aamiaistansa. Pari henkilöä istui samassa huoneessa ja virkistivät itseänsä oluella ja viinalla; ne olivat otusten ja lintuin kauppiaita, jotka puhelivat keskenänsä asioitansa. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Pullo hyvää viiniä oli hänen edessänsä ja matkustavaisen hyvällä ruokahalulla pisteli hän hyvää teiripaistia, jonka mehukas liha olisi maistunut vaikka mille herkkusuulle hyvänsä. Syönninkiihkossaan ei Ranck huomannut, että keskustelu noiden kahden vieraan kesken oli äkkiä tauonnut ja uusi henkilö astunut sisään. Vasta sitte, kuin Ranck takanansa kuuli äänen, joka kovalla ja käskevällä äänellä kutsui isäntää, kääntyi hän katsomaan. Suureksi ihmeeksensä näki hän erään pöydän ääressä istuvan kasakkaupseerin, joka terävästi ja ivallisen näköisenä tarkasteli Ranckin kasvoja. Useilta henkilöiltä oli hän kuullut, ett'ei vihollisia ollut niillä seuduin ja ett'ei 14 päivään oltu nähty ainoatakaan venäläistä.

Upseerin uudestaan huudettua saapui isäntä ja kysyi mitä hänen ylhäisyytensä tarvitsisi.

"Sinä, lurjus, mahdat olla kuuro, kuin et heti kuule, vaikka sinua kutsutaan", ärjyi upseeri. "Heti tänne yksi pullo parasta viiniä, sillä minulla on jano ja kiire."

"Viiniä ei ole enää jäljellä", vastasi isäntä. "Mutta jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee hyvää, rukiista valmistettua viinaa ja olutta, joka on erittäin hyvää ja voimakasta, niin olen valmis teitä heti palvelemaan."

"Mitä, ei ole viiniä sanot sinä ja sen rohkenet tehdä minulle vasten naamaa", lausui venäläinen röyhkeydellä, jota käytettiin voitettua kansaa vastaan.

Isäntä uudisti vakuutuksensa.

Upseeri meni Ranckin luo ja otti sen viinipullon, joka oli hänen edessänsä ja piti sitä aivan isännän silmien edessä.

"Mitäs tämä pullo sisältää?" kysyi upseeri.

"Viiniä, mutta se on myös viimeinen puteli, joka oli minun kellarissani jälellä."

Nyt nousi Ranck ylös.

"Pankaa minun putelini takaisin pöydälle", sanoi hän vihaisella äänellä. "Kuinka rohkenette liikuttaa toisen miehen omaisuutta? Pankaa puteli paikallensa ja tässä silmänräpäyksessä."

Venäläisen kasvot muuttuivat tulipunaisiksi vihasta.

"Luulen teidän rohkenevan käskeä minua, te pellavahapsinen moukka", ärjyi hän kiukussaan. "Tässä minun vastaukseni."

Hän viskasi pullon uunia vastaan. Pullo särkyi tuhansiksi palaisiksi ja viini virtasi lattialla. Samalla ojensi hän kätensä ja riisti valetukan Ranckin päästä.

"Valepukuinen petturi, eli myös vakooja", huusi upseeri. "Kun hän istui pöydässä, katsoin häneen ja huomasin mustan tukan valkoisen alla. Heti aavistin, että hän oli joku veitikka. Te olette vankini, kunnes olette tyydyttävästi selvittäneet itsestänne. Kun kaikki selviää, niin olette te vihollisen lähettämä vakoilija."

"Te valehtelette kurja roisto", huusi Ranck ja veti sapelinsa. "Vakooja olette itse, sillä nyt huomaan, että olette sama henkilö, joka kasakoinenne olette vainonneet minua aina Helsingistä tänne asti. Te tiedätte parhaiten mitä asioita varten olen matkalla. Tässä on passini kreivi Kamenskin allekirjoittama, ja tässä minun sanansaattajamerkkini. Tärkeiden asiakirjain kanssa olen lähetetty Ruotsiin kuninkaan luokse. Te ette tahtoisi, että nämät asiankirjat oikeaan aikaan tulisivat perille ja sentähden olette vainonneet minua ja laittaneet kaikenmoisia esteitä pitkin matkaani. Lopuksi olin pakoitettu pukeumaan tuntemattomaksi päästäkseni siten teistä erilleni. Vakooja olette itse ja ell'ette mielisuosiolla jätä minulle avointa ja vapaata tietä, niin saatte maistaa miekkaani."

"Se on oikein", huudahtivat läsnäolevat. "Sanansaattaja on rauhallinen henkilö, jonka pitää saada apua ja suojelusta. Hän on meidän maanmiehemme ja me emme salli hänelle tehtävän väkivaltaa."

Upseeri naurahti, veti sapelinsa ja astui oven eteen.

"Te häristelette turhaan, mutta minä näytän teille, että tämä mies on minun vankini", huusi hän kovalla äänellä. "Pankaa pois aseenne, muuten saatte hengellänne maksaa röyhkeydestänne."

Vastaukseksi kohotti Ranck miekkansa ja sivalsi upseeria päätä kohti.

Upseeri oli varoillansa ja väisti, lyönnin. Raivokkaalla kiivaudella tempasi Ranck hänet ovelta laattialle, jossa taistelua jatkettiin vierasten huudahdellessa ja hurjilla liikkeillä.

"Hakatkaa hänet, pieskää sitä sitä roistoa, lyökää häntä päähän", huusivat läsnäolevat suomalaiset ja vetivät pitkät puukkonsa. "Kysykää häneltä, miten paljon terästä hänen ruumiinsa sietää. Hän on ryöväri, samoinkuin kaikki hänen maanmiehensäkin. No niin, se oli kelpo sivallus. Bravo [hyvä] sanansaattaja, te käytätte miekkaa kuin miesten mies!"

Venäläinen kaatui laattialle. Ranckin miekka oli katkaissut hänen oikean kätensä.

"Hän on saanut kylliksi; korjatkaa, hyvät ihmiset, hänet jonnekin piiloon, ennenkuin asia tulee tunnetuksi", lausui Ranck. "Piilottakaa hänet, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa. Lähettäkää hakemaan välskäriä, joka voi tutkia ja sitoa hänen haavansa. Mutta, kaiken, mokomin pitäkää asia salassa."

"Ne tappavat minun", murisi haavoitettu. "Kirous teille, joka annoitte minulle tuon sivalluksen. Mutta vaikka minun henkeni otattekin, niin ette te lopuksi kumminkaan vältä hyvin ansaitsemaanne palkkaa. Teidät tunnetaan liika hyvin, ett'ette voi päästä näkyvistä."

Neljä läsnäolevaa miestä menivät haavoitetun luo ja nostivat hänet ylös.

"Se on raskas kuin härkä", lausui yksi heistä; "minne kannamme hänen?"

"Seuratkaa minua", vastasi isäntä, "minulla on iloinen huone valmisna hänelle."

Haavoitettu kiroili ja vaikeroi. Hän käski miesten kantamaan itsensä lasareettiin. Ne eivät vastanneet mitään, vaan katsoivat isäntään. Ranck oli jo lähtenyt kestikievarihuoneesta etsiäksensä Paavoa.

"Teille tulee täällä paljon parempi kuin sairashuoneessa", vastasi isäntä. "Teidän ylhäisyytenne tulee voimaan kuin prinssi, eikä viina puutu teiltä."

Isäntä lausui nämät sanat ivallisesti katsoen upseeriin. Tämä katse ilmaisi vihaa ja kostoa. Haavoitettu oli hukassa. Hän kannettiin pihalle. Veren vuodatus oli ollut niin suuri, että hän väsymyksestä painoi silmänsä kiini. Isäntä kulki edellä ja näytti kantajille tietä. Tuo onnetoin kannettiin viinakellariin. Kun he tulivat kellarin sisään, sulki isäntä huolellisesti oven jälkeensä. Sitte kuiskasi hän muutamia sanoja miehille, jotka nyykäyttivät päätään myönnytykseksi ja hyvin rauhallisesti ottivat puukkonsa esille. Suomalainen on kostonhimoinen ja julma, kun häntä ärsytetään. Ne vääryydet ja kärsimykset, joita venäläiset olivat heille tehneet, olivat aivan tuoreessa muistissa. Emme tahdo olla todistajana siihen, mitä tuolla puolipimeässä kellarissa tapahtui. Se kumminkin on varmaa, ett'ei kasakkaupseeria enää koskaan näkynyt. Vuosia sen jälkeen sattumalta löydettiin kellarissa pidetyssä syynissä tyhjästä hyvin vannehitusta viina tynnyristä ihmisen luuranko. Arveltiin yhtä ja toista tästä hirveästä löydöstä, Ne, jotka siitä jotakin tiesivät, pelkäsivät antaa minkäänlaisia selvityksiä. Venäläiset olivat herroja maassa ja jos joku olisi kertonut tuota heille, niin olisi seuraukset olleet hyvin varmat. Sentähden vai'ettiin ja siten unohtui kohta koko asia. Kun Ranck tuli takaisin kestikievarihuoneesen olivat kaikki taistelun jäljet jo pois pestyt ja kaikki yhtä hiljaista ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Juotiin ja keskusteltiin niinkuin ennenkin ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta ei puhuttu sanaakaan tapahtumasta.

Ranck meni isännän luokse maksamaan velkansa ja ottamaan jäähyväiset.

"Kuinka haavoitettu voi?" kysyi hän. "Tilaisuuksien mukaan hyvin", vastasi isäntä. "Hän on nyt sidottu ja nukkuu raskaasti."

"Kunhan te ette joutuisi pahaan pulaan tämän tapauksen tähden", lausui Ranck. "Te tunnette tärkeän asiani, jonkatähden matkustan. Jos olisin joutunut vangiksi, niin olisi kaikki ollut hukassa."

"Te menettelitte aivan oikein", vastasi isäntä, "ja olette saavuttaneet meidän kaikkien kunnioituksen. Jumala olkoon teidän kanssanne ja onnellista matkaa."

Kohta sen jälkeen kiitivät Ranck ja Paavo suksillansa Wirtain kappelista, kumpaisellakin mukanansa vaan pieni laukku, jossa oli ruoka-aineita, Pienen turkin sisällä vyöhön kiinnitettyinä oli heillä pistoolit ja hihnasta olan yli riippui Ranckilla sapeli. Pyssyt olivat he jättäneet Wirtain kestikievarin isännälle. Molemmat jo lapsuudesta saakka harjautuneita hiihtämään ja suksisauvojen avulla menivät he huimaavaa vauhtia metsien halki ja ketojen yli, jättämättä tuskin minkäänlaista jälkeä jäätyneelle hangelle. Suurien jäätyneiden järvien ja jokien yli kävi matka yhtä nopeasti. Jos pimeän saapuessa ei ollut taloa eikä mökkiä saapuvilla, niin rakensivat he kuusen ja petäjän havuista majan, tekivät sen keskelle hyvän valkean ja viettivät siten yönsä. Suomalaisen kestävyys, miehuus ja voima näkyi näissä molemmissa miehissä täydessä kukoistuksessaan. Heidän noreat ja karaistut ruumiinsa eivät välittäneet vilusta, nälästä eikä muistakaan kärsimyksistä. Ei mikään vastus masentanut heitä, vaan toivo hyödyttää maatansa ja varjella sitä suurelta onnettomuudelta elähytti heitä, niin että he unhottivat kaikki kärsimyksensä ja kovat koettelemuksensa. Kaikkiaalla otti kansa heitä mielihyvällä vastaan ja lapset kiiruhtivat iloisilla huudoillansa ilmoittamaan heitä, terve tulleiksi ja osoittamaan pieniä palveluksiansa.

Sillä tavoin oli matkaa kestänyt kolme tahi neljä päivää. Saarijärvellä levähdettiin puoli päivää. Paavo oli palelluttanut toisen jalkansa. Lääkkeenä siihen käytettiin ensin kuuma vesikylpy ja sitte heittäysi hän lumikinokseen. Sellaista "hevonlääkettä" käytetään Suomessa usein pahimpien paleltumisien parantamiseksi, vaikk'ei tuo ole juuri puolustettava vähemmin karaistuille henkilöille.

Ne tiedot, jotka Ranck muuten täällä sai, eivät olleet juuri rauhoittavia. Venäläisiä partiomatkueita oli nähty lähellä kylää ja pari kasakkaa oli ollut eräästä ladosta ottamassa heiniä. Eräs poika, joka makasi aidan takana, oli huomannut ne. Hän ampui yhden heistä ja silloin toinen pötki pakoon. Sentähden odotettiin uutta tervehdystä. Asukkaat olivat jo varustauneet sitä varten. He olivat panneet kuntoon tuliluikkunsa, sitoneet valkoisen nauhan lakkiinsa, valaneet kuulia, valmistaneet ruutia, jonka tavaran saanti kivisuolan runsauden tähden oli helppoa. Sandelsin joukot olivat likellä ja 2 eli 300 henkilöön nouseva joukkio karjalaisia, talonpoika Tiaisen johdolla, kuleksi voitokkaasti ympäri ja teki venäläisille suuria vahingoita. Urhoollinen Tiainen otti viholliselta yhden muonakuormaston toisensa perästä. Väkeä keräytyi lakkaamatta hänen luoksensa ja hän tunkeusi eteenpäin päivä päivältä. Osa hänen joukostansa oli kulkenut Saarijärven kautta, vieden mukanaan yli kahdeksankymmenen vangin.

"Tiaisen nimeä muistelen kuulleeni ennenkin", lausui Ranck. "Eikö hän ole sukua tuolle vanhalle, urhoolliselle Taavetti Koiskiselle, eli kuinka?"

"Kyllä hän on", kuului vastaus. "Koiskinen on nainut Maria Tiaisen, nuoren päällikön tädin. Olli Tiainen on jo monta vuotta ollut itse isäntänä. Hänen isänsä on jo kauvan sitte kuollut ja poika voi olla muutamia vuosia yli kolmenkymmenen."

"Sitte se on sama Tiainen, jota minäkin tarkoitan", vastasi Ranck. "Tuo Tiaisen suku on urhoollinen ja miehukas, hyvä rotu; jos minulla olisi aikaa, niin etsisin tuon nuoren päällikön ja tervehtäisin häntä sukulaiseltaan, vanhalta Taavetilta. Ukko Koiskinen on myös sodassa ja veteraani on kuin nuori, voimakas mies, vaikka jo yli 70 vuoden vanhus. Mahtaisi se kentiesi huvittaa häntä."

"Eläköön Taavetti Koiskinen!" huusivat kuuliat. "Hän on oikea Suomen poika, jolla on sydän paikallansa. Semmoisen miehen olisi pitänyt olla sotajoukon johtajana eli Wiaporin päällikkönä. Asiat olisivat tulleet toisin hoidetuksi. Pelkurit ja ämmät eivät kelpaa sotaan, se on vannaa."

"Älkää sanoko niin", lausui eräs läsnäolevista. "Närppiön pitäjään ämmät olivat vanginneet venäläisen sanansaattajan ja viisi aseellista miestä."

"Se on totta, eläköön ämmät! me teimme heille väärin", huudettiin joukossa.

Ensimäinen pysäkki, johon Ranckin oli saapuminen oli Karstula ja sitte Kivijärvi. Sitte aikoi hän mennä Salon pitäjän seuduille, jossa toivoi tapaavansa suomalaisia joukkoja. Vaarallisin osa hänen matkastansa olisi silloin jo kulettu ja ell'ei aivan tavattomia esteitä sattuisi, toivoi hän varmuudella voivansa toimittaa tehtävänsä. Saarijärveltä lähetti hän erään tilallisen mukana, joka aikoi asioissa matkustaa etelään, amiraalille Wiaporiin seuraavat rivit:

'Huolimatta useista vastuksista ja esteistä olen päässyt onnellisesti Saarijärvelle. Olen hyvässä toivossa, että saan matkani tehdyksi oikeaan aikaan.

R—k.
Pohjoinen sanansaattaja.'

Ranckin ja hänen uskollisen seuralaisensa lähtiessä Saarijärveltä oli päivä lämmin ja selkeä. Joutsenia ja metsälintuja tulvaili suurissa parvissa, ja puolenpäivän aikana oli lämpö oikein rasittava. Kevätlämpö pohjolassa muuttaa pian lumen vedeksi. Yhtenä päivänä on kaikkiaalla paksu lumi ja vahvat jääläjät; toisena päivänä jo usein uhkaa vaahtovat aallot ja pauhaavat kosket, jotka pitkin jokia ja laaksoja kulettavat mukanaan jäälohkareita, kiviä eli särettyjä siltoja, väliin huoneita ja rakennuksiakin.

Sinä päivänä kulkivat matkustajamme seitsemän peninkulmaa ja hämärän tullessa näkivät he suureksi mielihyväksensä talon, jossa voivat saada yösijaa. Talonpoika Simolinen otti heitä vastaan tavallisella suomalaisella vieraanvaraisuudella. Heille laitettiin vuode perheentuvan uunin päälle, joka pidetään huoneessa erinomaisena kunnia-paikkana ja jota oikein voidaan arvostella ainoastaan sellaisessa ilmanalassa, missä pakkanen välistä nousee 40 asteesen. Kun Simolinen lähellä taloa oli juottanut hevosia, oli hän huomannut ratsastajan jälkiä. Hän pelkäsi niiden olevan ympäri kuleksivia kasakkeja ja sentähden telkittiin ulko-ovet huolellisesti kiini ennenkuin pantiin maata, pyssyt olivat ladattuina paikoillansa huoneessa ja sekä Ranck että Paavo pitivät aseensa valmisna. Illallisen jälkeen mentiin levolle ja kohta olivat talon kaikki asujamet nukkuneet syvään uneen.

Puoliyön aikana heräsi Ranck. Täysi kuu paistoi ikkunasta huoneesen ja vilpas louna tuuli alkoi puhaltaa. Ranck aikoi juuri kääntyä toiselle kyljellensä ja jatkaa untansa, kun hän äkkiä nousi ylös ja kuunteli. Ratiseva kohinan ääni kuului hänen korvihinsa ja kun hän katsoi vastakkaiseen ikkunaan, oli hän huomaavinaan, että kuun valossa välähteli toinenkin, ikäänkuin tulipalon heijastava valo. Ratiseminen alkoi kuulua kovemmin. Hän kiiruhti herättämään makaavia. Simolinen nousi ensimäiseksi ylös. Ranck kertoi hänelle huomionsa. Punertava valo kohta valaisikin huoneen.

"Huone on sytytetty tuleen ja meitä ai'otaan polttaa", huusi Simolinen ja kehoitti naisia ja lapsia kiiruusti pukeutumaan. "Meidän täytyy paikalla päästä ulos täältä."

"Me olemme ympäröidyt", huusi Paavo, joka kiiruhti ikkunaan. "Pihalla vilisee kasakkeja. Minä näen tarkkaan heidän korkeat lakkinsa ja pitkät keihäänsä. Mitä teemme?"

Naiset ja lapset vaikeroivat kovasti. Tulipalon valo loisti huoneessa ikäänkuin aurinko kirkkaimpana päivänä. Näkyi selvästi, että ulkohuoneet myös olivat sytytetyt hävityksen täydentämiseksi.

"Meidän täytyy myödä henkemme niin kalliista kuin mahdollista", huudahti Ranck. "Simolinen ja te, miehet" — nuo olivat molemmat talon rengit — "tarttukaa pyssyihinne ja seuratkaa minua. Vaimot ja lapset tulkaa perässämme. Niinpian kuin ulko-ovi avataan ammumme jokainen yht'aikaa ja sitte raivaamme tiemme paljastetuilla aseilla. Minä ja Paavo käymme taistelemaan ja sill'aikaa koetatte te muut paeta."

Muuta neuvoa ei ollut näkyvissä, jonka kautta olisi voinut välttää liekkeihin kuolemista. Simolinen ja molemmat rengit olivat vahvoja ja miehuullisia miehiä, jotka eivät väistyisi paikaltaan. Keräynnyttiin porstuaan ja kun Ranck antoi merkin, sysättiin telkki pois ovelta. Kymmenen eli kaksitoista kasakkaa näkyi ulkona ja sulkivat tien, ojentaen noita pitkiä piikkiänsä.

"Ampukaa!" komensi Ranck.

Pyssyt ja pistoolit lau'aistiin. Laukaukset tekivät hyvän vaikutuksen, sillä useita vihollisista kaatui maahan ja muut vetäysivät kiroillen takaisin.

"Nyt eteenpäin", käski Ranck.

Hän ja muut miehet syöksivät, puukot ja sapelit kohotettuina, pihalle. Hurja ja raivokas taistelu alkoi. Taisteltiin silmä silmää ja rinta rintaa vastaan. Mylläkän aikana onnistuivat naiset ja lapset pakenemaan. Tulipalon kuumuus pakoitti taistelevat vetäytymään ulommaksi kartanolta. Naisten avunhuuto kuului läheisiin metsiin. Ranckin sapeli välähteli kuin salama. Hänen kätensä näytti olevan teräksestä ja hän taisteli sellaisella kestävyydellä ja voimalla kuin muinoiset kaarlolaiset. Mutta ylivoima oli niin suuri, että sitä vastaan oli mahdotoin kau'an kestää. Simolinen oli jo kaatunut keihään lävistämänä ja samoin toinen rengeistä. Siis oli vaan jälellä kolme kahtakymmentä vastaan ja se oli voimissa liika suuri eroitus.

Äkkiä kuului eräs huutavan:

"Tuo on sanansaattaja, minä tunnen hänen. Elävänä eli kuolleena täytyy hänen joutua meidän kynsiimme. Eteenpäin kumppanit ja hävetkää peljätä yhtä ainoata miestä."

Huutaja oli yksi niistä alaupseereista, joka oli kuulunut Ranckin vainoojiin Helsingistä asti. Hurjasti huutaen syöksyivät kasakat Ranckia vastaan. Hän puolusti itseänsä epätoivoisen raivolla. Yksi hänen vastustajistaan laukaisi pistoolinsa aivan häntä likellä. Luoti tunkeusi rinnan oikeaan puoleen ja vieläkin tarttuen miekkaansa kaatui Ranck maahan. Paavo heittäysi hänen ruumiinsa päälle ja koetteli suojella sitä kasakkien raivoa vastaan.

"Tahdotteko tappaa kaatuneen miehen, te roistot", huusi uskollinen palvelija. "Tehkää hänet vangiksenne, mutta älkää tappako häntä, te kurjin joukko maailmassa."

Paavo ei puhunut enää. Kuolevana vaipui hän yhdessä herransa ruumiin kanssa ja sulki sen syliinsä. Venäläiset päästivät oikein raivokkaan riemuhuudon. Tähän huutoon vastasi toinen, jota kuullessa kasakat kalpenivat pelvosta. Tulen valossa näkivät he mustan rivin nuolen nopeudella kiitävän eteenpäin. He näkivät aseiden välkkyvän. Kiiruusti hyppäsivät he hevosiensa selkään ja ajoivat nopealla ravilla talosta.

Mutta tuo musta, syöksyvä rivi oli nopeampi. Siinä oli noin sata miestä hiihtäviä karjalaisia ja hämäläisiä, jotka kuuluivat Tiaisen joukkoon; nämä olivat olleet yötä noin 1/4 peninkulmaa Simolisen talosta. Joukot olivat etsimässä erästä venäläistä ampumavara- ja muona-kuormastoa. Jauhokulit maksoi näillä seuduin 25 riksiä ja Tiainen tarvitsi muonaa joukollensa. Palavien rakennuksien loiste oli herättänyt vahtien huomion ja he aavistivat pahaa. Muutaman minuutin kuluttua olivat sukset jalassa ja joukko matkalla palopaikalle. Tiainen itse johdatti miehiänsä ja, kun he vähän matkaa talosta tapasivat huutavat ja pakenevat naiset ja saivat heiltä kuulla tapauksesta, niin kiiruhtivat he vieläkin nopeammin joutuaksensa hätyytetyille avuksi.

Kohta olivat kasakat kiini. Uusi taistelu alkoi ja päätös oli kokonaan toisellainen. Ei ainoakaan murhapolttajista päässyt pakenemaan ja kumppaneillensa kertomaan, mihin muut olivat joutuneet. Tiaisen hurjat sotilaat eivät antaneet armoa. Henki hengestä oli heidän sotahuutonsa. Jok'ainoa kasakka makasi joko kuolleena eli kuolevana maassa. Heidän aseensa ja hevosensa tulivat voittajien saaliiksi. Lunta satoi ja se peitti kaatuneitten ruumiit. Vasta sitte, kuin myöhään keväällä auringon säteet sulattivat lumikinokset, näkyivät nuo kammottavat todistukset siitä, että taistelu tässä oli ollut. Karhut ja sudet saivat silloin runsaan saaliin. Lukemattomat olivat suomalaisten ja venäläisten ruumiit, jotka tällä tavoin löydettiin. Jotkut näistä olivat kaatuneet taisteluissa, toiset salamurhaajien tappamina. Pohjolan talvisodassa on niin kammottavia tapauksia, ett'ei niitä kenkään voi aavistaa.

Kun Tiainen ja hänen miehensä palasivat kartanolle, ei rakennuksista enää ollut kuin savuavat tuhkaläjät jälellä. Naiset ja lapset olivat myös kääntyneet takaisin ja itkivät nyt ja vaikeroivat. Tiainen tarkasteli kaatuneita. Simolinen ja yksi rengeistä olivat kuolleet. Toinen renki oli vielä elossa, vaikka pahoin haavoitettuna. Ranck ja Paavo hengittivät vielä. Tiainen itse tutki heidän haavojansa ja käski kiireesti laatimaan oksista paarit, joilla voitiin haavoitetut kulettaa metsässä olevaan leiripaikkaan.

"Nämä miehet ovat saaneet pahoja haavoja", lausui talonpoika-päällikkö, kun hän päretulen valossa tarkasteli Ranckin rintaa. "Tämä kaatunut on arvokas mies, sillä sisusnutun rinnassa on hänellä ritarimerkki ja tähti. Luoti on pyyhkäissyt ritari-merkkiä ja siten ehkäissyt laukauksen voimaa. Tuo leikkikalu luultavasti pelasti hänen henkensä. Hänen kumppanillensa on käynyt vieläkin pahemmin. Jouduttakaa paaria, että onnettomat saisivat tarpeellisen avun, jota he hyvin tarvitsevat."

Tiainen oli ulkomuodoltaan hyvin vahvan ja tanakan näköinen. Hänen pitkä, vaalea tukkansa ja siniset silmänsä osoittivat pohjolaista syntyperää. Hänen kasvojensa piirteet olivat avoimet ja rehellisen näköiset ja korkea otsansa kuin myös sievä suunsa lisäsivät hänen muotonsa miellyttäväisyyttä. Hän ehkä oli korkeintaan 34 eli 35 vuoden vanha. Pukuna oli hänellä lyhyt nuttuturkki, sisusvaatteet peurannahasta ja pitkävartiset, hylkeennahkaset saappaat. Hänen korkea ja voimakkaan näköinen vartalonsa vaati kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Hän oli noiden pohjolan tilanomistajain elävä kuva, jotka muinaisilla valtiopäivillä kohottivat äänensä ja lukivat lakia itse kuninkaalle ja ruhtinoille.

Sittenkuin molemmat kuolleet olivat haudatut, läksivät karjalaiset talosta ja veivät mukanansa leiriin sekä turvattomat naiset ja lapset että myös nuo kolme haavoitettua. Kun näiden haavat täällä tulivat sidotuiksi, hankittiin päivemmällä kaksi rekeä, joihin haavoitetut huolellisesti pantiin ja kuletettiin Tiaisen pääkortteeriin Kalpissa; siellä oli välskäri ja voitiin muutenkin haavotetuille antaa tarpeellinen hoito. Ranckista oli vuotanut niin paljon verta heikontaen hänen siten, ett'ei hän jaksanut puhella mitään, eikä antaa minkäänlaisia selvityksiä. Paavo oli saanut useampia keihään pistoja ja hän makasi jo kuin kuollut. Useiden turhien koetusten perästä onnistui välskäri vihdoinkin saamaan kuulan Ranckin rinnasta. Kalpeana ja silmät kiini vaipuneina makasi amiraalin sanansaattaja tautivuoteella. Uskollisesti oli hän täyttänyt velvollisuutensa, miehuullisesti oli hän taistellut saadaksensa tehtävänsä toimitetuksi ja urhoollisesti kaatunut taistellessaan ylivaltaa ja petosta vastaan.

Eteläiselle sanansaattajalle kävi melkein samoin. Kun luutnantti Bremer oli ehtinyt Hankoniemen lähistöön, karkasi hänen päällensä äkkipikaa venäläisiä sotamiehiä ja tekivät hänen vangiksi. Turhaan näytti hän venäläistä passiansa; turhaan väitti hän tällaista menettelyä kansanoikeuksien loukkaukseksi. Hänelle vaan ivallisesti naurettiin. Bremer vietiin Porvoon vankilaan, eikä päässyt vapaaksi, ennenkuin sota loppui.

Jo oli Toukokuun 5 päivä, jolloin sopimuksen mukaan Wiapori oli jätettävä venäläisille. Satamassa oli vielä heikko jää-peite. Sotamiesten suuttumus oli rajatoin; he vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä uhkasivat murhata ylipäällikkönsä. Mutta heillä ei ollut johtajaa; vihollinen oli portilla; siis täytyi tyytyä onneensa. Kello löi kaksitoista. Muutamia satoja miehiä kerrassaan läksi linnasta ja laski aseensa vähälukuisen ja kurjan vihollisvoiman jalkoihin, jonka voiman he vielä tälläkin silmänräpäyksellä tiesivät voivansa karkoittaa. Raivoissaan repivät he palasiksi lippunsa, särkivät kiväärinsä ja kiroilivat katkerasti arvottomia päälliköitänsä. Kyynelsilmin vietiin he venheellä mantereesen, sillä jää ei enää kannattanut. Ruotsalaiset joutuivat sotavangeiksi, vaan suomalaiset saivat mennä kotiansa. Useat heistä eivät kumminkaan sitä tehneet. Lukemattomia vaaroja ja vaivoja kärsittyään etseivät useammat heistä taistelevia maanmiehiänsä. Vaimot ja lapset, rauha ja iloisuus oli heitä kotona odottamassa, mutta isänmaanrakkauden ääni oli voimakkaampi, ja kohta osoittivatkin he viholliselle, ett'ei se ollut heidän syynsä, jos keisarillinen kotka hallitsi Ehrensvärdin hautaa.

Mutta venäläiset viettivät tapauksen johdosta juhlallisen Te Deumin [jumalanpalveluksen]. Heillä olikin siihen syytä, sillä heidän saaliinsa oli runsas. Lukemattakaan voittamatonta linnoitusta saivat he sen osan laivastoa, joka oli Wiaporissa, ja siihen kuului 3 rekattia, 6 pienempää laivaa, 20 tykkivenhettä, 51 ruuhta y.m., kaikkiaan 88 alusta, yli 2,000 kanuunaa, 9,000 kivääriä, 2,000 sentneriä [sentneri = 100 naulaa] ruutia, 340,000 luotia y.m. ja kaikki tämä maksoi heille vaan noin 15 päivän pommituksen ja muutamia satoja tuhansia ruplia lahjoina. Linnan anastamisen kautta sai sota toisen muodon ja se olikin venäläisille tärkein. Niin kau'an kuin tämä tilkku oli ruotsalaisten käsissä ja he Englannin avulla olivat herroja merellä, niin kau'an voitiin myös taistelua jatkaa edistymisen toivolla. Suomen sotajoukko kyllä oli sysätty aina pohjolan salomaille, mutta aikomus oli kohta tuoda ruotsalaiset sotilaat Wiaporiin ja keräytyneinä sen suojelevien muurien taakse, hyökätä sieltä ulos, katkaista venäläisten sotajoukkojen kulkuneuvot ja siten pakoittaa heidät suin päin peräytymään. Onnettomimmassa tapauksessa olisi täällä myös ollut varma suojapaikka hajoitetuille joukoille, jotka täältä lisätyillä ja uudistetuilla voimilla olisivat aina voineet rynnätä ulos. Nyt olivat suhteet kääntyneet. Maan takaisin valloittaminen niin mahtavalta vastustajalta oli melkein kokonaan mahdottomuus. Ruotsalaisilla ei ollut enää jalan sijaa ja heidän maalle nousevat joukkonsa tulisivat varmaan työnnetyiksi takaisin, ell'ei kokonaan hävitetyksi. Sanalla sanoen, Suomi oli ja tuli olemaankin auttamattomasti menetetty. Kummallista vaan oli, että Cronstedt vielä viimeisellä silmänräpäykselläkin luuli tehneensä oikein ja töin tuskin saatiin häntä pidätetyksi Ruotsiin palaamasta ja todistamasta viattomuuttansa asiassa. Niinhyvin hän kuin Jägerhorn ja Gripenbergkin menettivät ritari- ja muut arvo-merkkinsä, mutta edesvastaukseen ei heitä voitu langettaa, sillä Aleksanderin rauhansopimuksessa oli sellainen pykälä, joka vapautti syytöksestä ne: "jotka töillä eli ajatuksilla olivat H. M. Keisarin hyväksi toiminneet." Siten välttivät he rangaistuksen täällä alhaalla, mutta korkeampi tuomari löytyy ja hänen edessänsä ovatkin he jo kaikki.

Sillä tavoin menetettiin Wiapori. Katkera huudahdus kuului Itämeren rannoilla, se liiteli yli Pohjanmeren aaltojen, tunkeusi syvälle Karjalan metsiin ja kai'un satakertaiset äänet kertovat: Wiapori on menetetty! Kirous, kirous pettureille, jotka möivät maansa! He ovat Juuttaan kaltaiset, joka 30 hopeapenningistä möi mestarinsa ja herransa!

YHDESTOISTA LUKU.

Yksi koristus Ruotsin kruunussa menetetään, mutta linjalaiva ja rekatti valloittavat sen takaisin.

Vihdoinkin oli kevät. Vuoden 1808 erittäin kylmä talvi oli mennyt matkoihinsa. Nyt lauloivat lintuset korkeissa havumetsissä, nyt syöksivät jäistä vapaat joet "laulaen mereen", ja auringon säteet leikittelivät tuhansien järvien ja jokien kirkkaalla pinnalla. Kuohuvana vaahtona laski Wuoksen vettänsä Imatran kautta syleilemään Laatokkaa. Itämeren aallot lauloivat taas reippaasti lauluansa. Kaikkiaalla oli eloa ja liikettä, sillä uudistuksen aika oli käsissä.

Kertomuksemme vie meidät nyt meren yli satu- ja muisto-rikkaalle
Gotlannin saarelle.

Kello taisi olla noin kahdeksan vaiheilla iltasella kun porvari ja vaskiseppä Eerikki Krok nähtävästi vastenmielisesti päätti lähteä tavallisten ystäviensä iloisesta illan vietosta Lybeckin kapakasta Wisbyn kaupungissa ja mennä kotiansa, joka oli lähellä Pyhän Nikolain komeita kirkkoraunioita, jotka vielä olivat selvänä todistuksena muinaisen Hansakaupungin rikkaudesta ja arvosta.

Vaskiseppä Krok oli jo ehtinyt niin pitkälle lähdössään, että oli noussut seisoalleen tuolilta, vaan edemmäksi ei hän ehtinyt, sillä naapurinsa ja vanha ystävänsä Matti Rosén oli lyönyt messinkivekaraista keppiään laattiaan niin kovasti, että tiskillä torkkuva viinuri kavahti ylös ja hoiperteli hänen luoksensa.

"Mitä käskette?"

"Vielä kaksi lämmintä kanuunaa", käski Matti herra, joka oli lihava, rehevä ja hyvinvoivan näköinen ukko. Hänen kätensä olivat suuret, silmänsä lempeät ja ympyriäinen vatsansa oli kuin pieni ilmapallo, jota hän täyttikin monilla ja hyvillä sekä ruoka- että juoma-aineilla. Matti Rosen oli nahkuri. Hänellä oli paljon toimittamista ja tässä hyvässä kaupungissa oli hän sangen tärkeä ja arvokas henkilö, sillä ensiksikin herramme oli lahjoittanut hänelle kaksi kaunista tyttöä kasvatettavaksi ja suojeltavaksi, sitte oli hänellä hyvin täytetty raha-arkku varjeltavana ja viimeiseksi suuremmoinen liikkeensä hoidettavana; vaimonsa oli hän jo useita vuosia sitte tarkoin kätkenyt maan poveen.

"Sinä ai'ot lähteä, veli Eerikki, mutta ensin lasi lämmintä punssia, sillä kevät-ilta on kylmä ja vaikka meillä on Huhtikuun 22 päivä, niin kukkuu käkönen vielä lehdettömällä oksalla", lausui nahkurivanhus ystävällensä Krokille. "Istu alas ja vastaa suoraan minulle ja näille muille ystävillemme, mikä sinua vaivaa tänä iltana. Olet istunut tuolillasi niin rauhatoina, kuin olisit ollut tulisella vaskella."

Vaskiseppä katsoi ensin ovelle, jossa hänen hattunsa, turkkinsa ja keppinsä riippuivat, ja sitte tuohon lämpimään, kullankeltaseen, tuoksuvaan punssiin. Hän oli ihminen ja huoahtaen vaipui hän uudelleen tuolille.

"Sinä huokaat! Mitä se merkitsee?" kysyi Kalksten, yksi pöydässä olevista ystävistä.

"Minulla on suru", vastasi Krok lyhyesti, kilisti lasia ystävänsä Rosénin kanssa ja näytti kuin tahtoisi hän unhottaa surunsa lasin pohjaan.

Ystävät vaalenivat. Sana suru, lausuttuna kamalalla äänellä, ei soi hyvin — ystävän korvassa. Syytä siihen ei tarvita ilmoittaa.

"Eikö liikkeesi menesty?" kysyi Båtman, toinen pöydässä olevista Ukkoloista, jonka toimena oli kulettaa jaalaa mantereen ja saaren välillä. Båtmannia kutsuttiin uudeksi Eerikki Ilmahatuksi, sillä hänellä oli aina hyvä tuuli, kulkiessansa meren ylitse.

"Liike on hyvä ja vaski menee kaupaksi kuin voi taloudessa", vastasi
Krokin Eerikki, "mutta minulla on tytär…"

"Ja vaimo", keskeytti iloinen, Törn-niminen kauppias. "Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. Akkasi…"

"Narisee ja jankuttaa, tahdoit kaiketi sanoa, mutta se, joka ikänsä on takonut vaskea, ei pelkää naisten melua", vastasi Krok päättävästi. "Ei, Törn! suruni koskevat silmäterääni Annaa! Hän on kaunis, hän on viehättävä ja saa periä joka äyrin jälkeeni. Tuo kaikki on päivän selvää, mutta ett'en tahdo antaa häntä Manfred Skrifvarille millään ehdolla, se ei ole selvää. Hän on yhtä köyhä kuin tuolla kirkkomme raunioilla olevat rotat, hän on käärmeensilmänen konna ja vielä päälliseksi puhuu hänen kielensä sanoja, jotka ovat imelämpiä kuin tämä punssi. Minä vihaan miestä."

"Mutta luultavasti ei tee tyttäresi eikä vaimosikaan sitä?" lausui Rosén nauraen. "Manfred Skrifvarin sanat ovat suloinen haju sinun molemmille naisillesi. Hän on nuori, pulskea mies ja on kirjoittajana eli sihteerinä meidän kunnollisella maaherrallamme, herra evesti Klintillä. Niin, niin kyllähän sinulla on surusi, sen ymmärrän. Mutta miksi ai'oit nyt kotiasi ja erota meistä?"

"Vahtiakseni sitä käärmettä, ett'ei se pääsisi huoneeseni eli luikertaisi puhelemaan Annan kanssa", vastasi isä. "Nyt iltasella tänne tullessani tapasin hänen kiertelemässä meidän lähistössämme. Minä käskin hänen menemään hiiteen ja varomaan itseänsä, sillä minulla on nyrkki, joka on 30 vuotta käytellyt vasaraa, ja se voisi mahdollisesti musertaa hänen pääkallonsa. Minä olen hyvin kiivas ja perki äkäinen, silloinkuin tarvitaan."

"No, mitä vastasi hän?"

"Ensin nauroi hän vaan ja sanoi sitte, —" Krok kumartui pöydän yli ja kuiskasi: "varokaa, kummi, tytärtänne venäläisiltä, sanoi hän. Tänään sai maaherra ilmoituksen, että 2,000 moskovalaista on amiraali Bodiscon johdolla noussut maalle Grättlingbon pitäjässä ja venäläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kosijat kuin Manfred Skrifvari. Pitäkää uutinen salassa, sanoi hän, muuten voi teille käydä pahoin. — Sinä valehtelet, mokoma kynä-sotilas, sanoin minä. Mutta ajatelkaa, ukkoset, jos hän puhui totta. Oh, se oli vaan hänen halpamaista ilkeyttänsä ja pahaa kieltänsä. Mutta kumminkin olen aprikoinut hänen sanojansa, enkä ole saanut rauhaa. Minun täytyy mennä kotiani katsomaan, mitenkä siellä on naisteni laita. Mutta älkää puhuko mitään siitä, mitä olette saaneet tietää, sillä jos hän puhui totta, niin on selvää, ett'ei kaupungin hallitus tahdo säikäyttää asujamia. Jumalan rauha! minun täytyy kotiani, sillä muutoin tulen hulluksi."

Tällä kertaa vaskiseppä toteutti sanansa. Hän nousi nopeasti tuolilta, puki turkin päällensä, otti keppinsä ja hattunsa, huusi hyvää yötä ystävillensä ja kiiti ovesta ulos.

Pöytään jääneet katselivat ällistyneinä toisiinsa.

"Krok on tullut hupsuksi", lausui Rosén, "se on aivan varmaa. Manfred Skrifvari on iloinen luikari ja on päättänyt huviksensa laskea leikkiä Krokin kanssa. Sepä olisi hulluhuonelainen yritys, jos venäläiset tulisivat Gotlantiin. Onhan meillä sekä oma että liittolaisemme englantilaisen, laivasto Itämeressä ja jos moskovalaiset tulisivat tänne, niin joutuisivat he pian vangiksi kuin rotat satimeen. Siitä tulisi oikea niin kutsuttu ranskalainen visiitti [vierailu], ha, ha, ha."

"Eikä Visbyn nykyiset rikkaudet houkuttele heitä tänne, kuten muinoin Tanskan Waldemari III:tta", lausui Kalksten. "Pyhän Klemensin kultaista hanhea 24 poikansa kanssa ei ole enää, eikä se siis kaakotuksellansa ja hohtavilla siivillänsä viekottele tänne saaliinhimoisia vihollisia. Saamme kyllä olla rauhassa. Maaherran kirjuri on tällä kertaa kielitellyt turhaan."

"Samaa luulen minäkin", jatkoi Båtman, "mutta jos ei meillä olekkaan rikkauksia, niin on 'Itämeren silmän' omistaminen kuitenkin hyvin tärkeä viholliselle. Jos Gotlannin anastaminen onnistuisi venäläisille, niin kernaasti asettuisivat he tänne, tekisivät saarestamme hyökkäyksiä isänmaahamme ja silloin olisi Ruotsin kohtalo pian ratkaistu. Mutta, kuten sanottu, siinä suhteessa ei meillä ole pelkäämistä, niinkau'an kuin laivastomme vielä on omamme."

Sill'aikaa kuin nämä viisaat ukot näin keskustelivat vaskisepän heille kuiskaamasta, tärkeästä uutisesta, kiiruhti tämä nopein askelin kotiansa. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi säteillänsä hiljaisuudessa lepäävää kaupunkia. Ehdittyänsä Pyhän Katariinan raunioille seisahtui hän äkkiä. Arasti ja tutkivasti katseli hän noita korkeita muureja, avoimia ikkunoita ja murtuneita holveja. Ehkä tuo nauttimansa virvoitus oli tehnyt mestarimme tavallisuutta runollisemmaksi ja tunteellisemmaksi. Täysikuun valaisemana on P. Katariinan raunio sellainen näkymö, että se voi vaikuttaa yksinkertaisemmankin tunteihin. Kuu loisti suoraan kuorin ikkunasta ja valaisi hopeisilla säteillään avoimia holveja. Veitikkamaiset kuun säteet, jotka aina ovat leikillisiä, muodostivat muurien ja pilarien ympärille salamuotoisia ja haaveellisia varjoja; tämä näkymö voi tehdä katsojan sekä haaveelliseksi että synkkämieliseksi.

"Sieluni panen pantiksi siitä, että itse piru ilveilee noilla raunioilla", mumisi Krok itseksensä ja hänen äänestänsä huomasi, ett'ei hänen miehuutensa ollut vahvinta laatua. "Minä näin selvään varjoja, jotka hiipivät pitkin tämän puolista muuria ja kuvastuivat siihen. Voi, Jesuksen nimessä, jos se on totta, mitä minulle kerrottiin, että näissä vanhoissa kirkkoraunioissa kummittelee! Näkemilläni varjoilla oli pitkät, mustat kaaput. Mitä, jos P. Katariinan muinoiset Fransiskaani-isät kävellä hipsuttavat täällä. Hitto vieköön menenkin veli Nybergin puutarhan kautta, niin pääsen pikemmin kotia."

Sanottu ja tehty! Krok kääntyi vasemmalle, meni puutarhaa kohti ja sitte itse laitokseen. Puut olivat vielä kylmän kevään tähden paljaat ja lehdettömät. Kuun säteet olivat piilosilla puiden välissä ja nyt oli mestarimme jo rauhoittunut, sillä hän oli aivan lähellä kotiansa. Mutta pian seisahtui hän uudelleen.

P. Katariinan raunioiden sijasta kuvautui hänen eteensä arvokas P. Nikolaus ja, mikä vielä pahempi, samat mustat varjot, jotka hän oli nähnyt Fransiskaanein muinaisessa asunnossa, näkyivät hänelle edessänsä olevasta Dominikanien eli Mustienveljesten muinaisesta temppelistä. Mestari Krok pyyhki silmiänsä, hieroi niitä suurilla käsillänsä, mutta ei sekään auttanut, sillä varjot eivät kadonneet, vaan liikkuivat edestakaisin kirkkailla, kuun valaisemilla muureilla. Mestari Krok seisoi korkean puun takana ja vaan tuijotti tuohon varjopeliin, joka oli hänen edessänsä.

Arvokkaana loikoivat nuo uhkeat rauniot, jotka suurenmoisina muurineen, holvineen, patsaineen ja pilarineen vielä rappeutuneinakin todistivat, mitä hansakaupunki loistoaikanansa oli synnyttänyt niinhyvin hengen viljelemisen kuin rakennustaidonkin alalla, sillä siihen aikaan oli Visbyssä 16 kirkkoa, linnan kirkkoa lukuun ottamatta; näistä vielä seitsemän rauniot, pahemmin tahi paremmin säilyneinä, kehoittavat siellä kävijää seisahtumaan ja tarkastelemaan näitä mahtavuuden ajan muistoja. Pyhä Nikolaus sekä korkeutensa että pituutensa kuin myös ulkonaisten ja sisäpuolisten koristuksiensa tähden oli varmaan arvokkain ja kallein kaupungin kirkoista. Siinä ilmaantuu harvinainen sekoitus pyöreämäisestä ja kärkimäisestä rakennustavasta. Jälellä on enää vaan kehä, eli neliskulmainen pitkä rakennus, joka kahdella pilaririvillä on jaettu kahteen alukseen ja melkein neliönmuotoinen kuori kolmella alttariseinällä. Kuorirakennus on kärkimäisen rakennustavan loistoajoista. Eteläisellä seinällä vastapäätä alttarin paikkaa on komero ja siinä istunpenkki, itäpuolella sitä ikkuna ja siinä keskuskehän ympärillä kaksinkertainen ruusu, joista sisimäisessä on neljä ja ulkomaisessa kahdeksan lehteä, tehdyt hienosta Gotlannin marmorista ja muodostetut kolmestatoista yhteenliitetystä palaisesta.

"Minä palaan takaisin ja menen veli Nybergin luokse saadakseni kuulla hänen mielipidettänsä asiasta", lausui mestari Krok hiljaa itseksensä. "Täällä on joko eläviä eli kuolleita aivankuin huuhkaimia rämeikössä. Jotain erinomaista täällä tapahtuu, se on varma."

Hän aikoi kääntyä ja mennä Nybergin luokse, joka asui puutarhan portin viereisessä huoneessa, mutta ei voinut liikkua paikaltansa. Hänen takanansa ja sivullansa näkyi uusia varjoja itse puutarhassakin. Ukko Krok yhtaikaa värisi ja hikoili.

"Hitto vieköön", mumisi hän. "Lybeckin punssi oli väkevää ja minä join sitä liika paljon. Olenhan aivan kokonaan pyörröspäinen. Ehkä menen tuonne raunioille siksi, kunnes selvenen, sillä jos tällaisena tulen kotia ja akkani saa nähdä minut, niin…; minä tunnen hyvin Agnetan."

Hän nosti turkin kauluksen korvillensa ja alkoi hiipiä raunioille päin. Hän oli vakuutettu, että hänen päänsä oli sekaisin liiasta nauttimisesta ja että nuo nä'öt olivat punssihöyryn vaikuttamia. Hän meni raunioille ja astui kuoria kohti. Kun oli saanut selville, mikä häntä vaivasi, niin samalla kaikki pelkokin hävisi. Hän katsoi eteläiselle seinälle ja huomasi tuon ennen mainitun komeron istunpenkin kanssa. Vaskisepälle juohtui mieleen jotakin.

"Hm! mieleni tekee istumaan ja levähtämään hetkisen tuossa komerossa", mumisi hän. "Liijemmästä punssin juonnista saa kaikenmoisia hulluja ajatuksia. Tuossa komerossa on varmaan muinoin joku pyhimys istunut, ehkä ukko Nikolaus itse eli tuo viisas priori Petrus de Dacia, josta tyttäreni Anna on minulle usein lukenut; hän oli priorina Visbyn luostarissa vuonna … jopa kai! vuosiluvut eivät koskaan ole olleet vahva puoleni. Olinpa oikein viisas kuin en tässä tilassa mennyt kotia Agnetan luokse."

Mitä hän ajatteli sen hän tekikin. Suurella vaivalla ryömi hän ylös komeroon, istui penkille, otti kirkas-nuppisen keppinsä käteensä ja antoi sen sauvan tavalla levätä polvillansa. Sitte huokasi hän tyytyväisyydestä, nojasi päänsä seinää vastaan ja ummisti vähän silmiänsä. Mutta nukkua hän ei saanut. Mestari Krokin huokaukseen vastattiin hänen suureksi kauhuksensa ei ainoastaan yksi vaan kaksi kertaa perättäin. Tuo huokaus kuului häntä vastakkaiselta, pohjoiselta seinältä. Hänen silmänsä tuijottivat sinnepäin ja katso, siellä oli samallainen komero istunpenkin kanssa ja — oi taivas! penkillä istui samoin puettu ukko kuin liankin pitäen myös kiiltävä-nuppista sauvaa, keppiä oikeassa kädessään. Hän koetti lukea "isä meitää", mutta säikäyksissään alkoikin hän ruoka rukouksen. Mitä hänellä oli raunioilla tekemistä ja miksi meni hän, vanha puplikaani ja syntinen istumaan sille paikalle, joka ennen oli ollut pyhimpien pyhimysten paikkana. Sehän oli häneltä suurinta pilkkaa! Hänen edessänsä oli varmaan itse P. Nikolaus korkeassa persoonassaan. Hän aikoi paeta, mutta jalat eivät totelleet. Kun hän nousi ylös, teki hänen vastassansa oleva mies samoin, kun hän nosti keppiänsä, teki näkemänsä kuva samalla tapaa. Varjo eli aave matki hänen pienemmätkin liikkeensä. Tällä hetkellä olisi tuo vihattu Manfred Skrifvarikin ollut hänelle tervetullut lohdutus ja auttaja. Mutta hänen piti kuulla ja nähdä sitä, mikä oli seitsemän kertaa pahempaa. Kuu oli kulkenut matkaansa ja kuori vähitellen muuttunut puolipimeäksi, kun sitä vastaan sen hopeasäteet valaisivat raunioiden alapuolta, sen pilari-riviä, holveja ja patsaita. Askeleet ja kuiskaukset, jotka kuuluivat alhaalta, vetivät porvarimme huomion kummituksesta. Mitä näki hän siellä? Hän näki aivan samat, mustat varjot, jotka oli nähnyt hiipivän Pyhän Katariinan muureilla ja sittemmin P. Nikolain luona ja puutarhassa, mutta tällä kertaa ne puhelivat, kävelivät kirkossa ristin rastin ja olivat puetut pitkiin viittoihin ja kaappuihin. Hirmuisempaa ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan. Hänen päätänsä kivisti, kulmia pakoitti ja otsaansa poltti. Hänellä oli semmoinen pohmelo, että luuli tulevansa hulluksi. Etäällä oleva tornikello löi kaksitoista. Se oli juuri kummitusten aika.

"Herra, minun Jumalani, auta minua!" äännähti mestari Eerikki Krok kuolon tuskissa.

"Vaiti!" käski häntä vastaisessa komerossa oleva mies.

"Minä vaikenen, rakas isä Nikolaus, mutta…"

"Vaiti!" kuului taas aaveen ääni. "Vaiti! eli otan sinut mukaani hautaan."

Kauheata, hirveätä! Mestari Eerikki pisti keppinsä messinki-nuppulan suuhunsa ja puri sitä kaikin voimin voidaksensa vai'eta.

Varjot vähitellen tulivat kuoriin päin ja puhelivat keskenänsä. Krok katsoa tuijotti, miten ne työnsivät kuoriin viittä- eli kuuttakymmentä tynnöriä. Kun olivat saaneet ne sinne, niin muutamat noista pirullisista kummituksista mursivat suuria hautakiviä, jotka olivat asetetut kirkkoon muinoin haudattujen haudoille. Tämän tehtyä hinasivat he tynnörit noihin tyhjiin hautoihin ja asettivat kivet paikoilleen, jonka jälkeen varjot, vielä jonkun aikaa käveltyään, hiipivillä askelilla menivät matkoihinsa. Rauniot olivat taas tyhjät. Krok huokasi vapaasti. Kuu valaisi taas eräästä kuorin ikkunasta. Vitkallisesti katsoi säikähtynyt porvarimme vastakkaiselle seinälle. Huu kumminkin! P. Nikolaus istui siellä vielä.

Pyhimys alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa ei kuiskaamalla, vaan kovalla, äkäisellä äänellä.

"Sinun omallatunnollasi, Eerikki Krok, on monta syntiä", lausui mestarin vastakkainen mies. "Sinulla muun muassa on hyvä vaimo, kelpo ja rakastettava tyttö, jotka uhraavat itsensä sinun kodilliseksi hauskuudeksesi, onneksesi ja suloisuudeksesi. Kuinka kohtelet sinä heitä? Niin, sinä olet kova, itsevaltias ja paha heille. Sill'aikaa, kuin sinä iloitset ja ryypiskelet ystäviesi kanssa kapakassa, työskentelevät he kotona. Sinä olet raakalainen, jota heti taivaan rangaistus kohtaa, sillä sinulla ei taida olla aikomuskaan parantaa itseäsi ja muuttua toisellaiseksi?"

"Kyllä, pyhä isä, se on minun aikomukseni", änkytti Eerikki Krok kokonaan muserrettuna. "Teillehän ei ole mikään salaista ja silloin tiedätte hyvin, ettei vaimoni Agnetta ole suinkaan jumalinen nainen. Hänellä on talossamme paljon suurempi valta kuin minulla, ja jos en olisi pelännyt hirveätä läksytystä häneltä, niin en nyt istuisi tässä aivan säikähtyneenä ja pelonalaisena. Tytärtäni Annaa rakastan niin suuresti kuin isä ainoata lastansa voi rakastaa ja vieläkin enemmän, mutta meillä on vaan yksi ainoa asia, josta emme voi sopia ja joka antaa aihetta riitaisuuksiin ja kaikkiin murinoihin hänen, vaimoni ja minun välillä."

"Minä tiedän, mitä sillä tarkoitat", vastasi ääni. "Sinun tyttäresi rakastaa nuorta, kunniallista ja ahkeraa miestä. Hän rakastaa myös tytärtäsi ja molemmat voivat ja tahtovat luoda tyttärellesi onnellisuuden ja autuuden. Oivallinen vaimosi, joka on huomannut sen, on antanut myönnytyksensä heidän liittoonsa, mutta sinä, ainoastaan sinä väkivallalla ja mahtisanallasi tahdot estää sitä, luullen voivasi karkoittaa rakkauden heidän sydämistään, ja lisäksi vielä kohtelet sinä kovilla sanoilla, uhkauksilla ja huonolla käytökselläsi sitä nuorta miestä. Sinä olet suuri veitikka Eerikki Krok, ja sentähden, että sinä vainoat tuota nuorta paria, on tämä kaikki tapahtunut sinulle tänä yönä. Manfred Skrifvari on…"

"Hirtettävä lurjus…" keskeytti mestari, joka P. Nikolain varjonkaan tähden ei voinut pidättää vihaansa ja vastenmielisyyttänsä maaherran kirjuriin.

"Mitä, mitä rohkenet sinä sanoa henkilöstä, joka on suosittu ja rakastettu itse henkimaailmassakin", keskeytti hänet vihaisella äänellä komerossa istuva mies. "Oi, miten helposti minä voisin musertaa ja lopettaa sinut, jos vaan tahtoisin! Mutta kuule! Vanno pyhästi, että tahdot täyttää mitä sinulle käsken ja, jos sen teet, niin ilmoitan sinulle suuren salaisuuden, joka tekee sinun arvokkaammaksi porvariksi Visbyssä, niin, paljon arvokkaammaksi kuin naapurisi Matti Rosénin, jota sinä lakkaamatta kadehdit, ja lisäksi saat minusta sellaisen ystävän, joka kaikin tavoin auttaa sinua perheelliseen suloisuuteen ja onneen. Jos et vanno, mitä sinulle ehdoitan, niin, kaikkien taivaan valtojen nimessä, tulet katkerasti tekoasi katumaan. Sinua kurjempaa miestä ei pidä maailmassa löytymän."

Tuo oli mietittävää. Salaisuus, joka tekisi hänen arvokkaammaksi kuin tuon rikkaan oltermanni [ammatinvanhin] Rosénin. Salaisuus, jonka kautta hän saavuttaisi kodillisen rauhan Agnetan tuskittelemisen ja kiukuttelemisen sijaan. Huoletta saisi hän mennä rakkaiden ystäviensä luo "Lybeckiin" ja tulla sieltä rauhassa kotiansa. Isä Nikolaus oli kiusaaja, joka kuvasi hänelle niin viehättäviä utukuvia, että mestari Krok värisi ilosta.

"No mitäs tuumit? Vannotko eli etkö?" kysyi varjo.

"Minä vannon ijäisen autuuteni kautta, että, jos teidän tahtonne voidaan ihmisvoimalla täyttää, niin minä rehellisesti sen täytän," lausui Krok korkealla äänellä.

"Amen! Jumala ja minä olemme kuulleet valasi ja onnetoin olet sinä, jos sen rikot. Siis kuule nyt tarkoin! Sinä annat heti kuuluttaa avioliittoon tyttäresi ja kelpo Manfred Skrifvarin, he…"

"Jos olisin aavistanut, että te tahdotte tuolla pettää minua, niin olisitte komerossanne saaneet istua tuomiopäivään asti, vaikkapa minäkin olisin ollut pakoitettu teille seuraa tekemään", keskeytti mestari perki suuttuneena. "Te ette ole mikään rehellinen pyhimys, isä Nikolaus, sen sanon teille, vaikk'ette koskaan leppyisi."

"Vaiti ja älä keskeytä minua", vastasi ääni. "Nyt tahdon uskoa teille sen suuren salaisuuden, joka on kohottava teidät arvoon ja onneen. Siis tietäkää, että venäläiset, meidän vihollisemme, ovat 2,000 miehen suuruisina nousseet amiraali Bodiscon johdolla maalle Grättlingbon pitäjässä Gotlannissa…"

"Voi minua miesraukkaa, sen tiesin jo entuudestaan, mutta luulin, että sen kertoja valhetteli", keskeytti mestari Krok huokaillen.

"Se on aivan tosi; mutta sinä et tiedä, että vihollinen tänä yönä on tunkeutunut itse Visbyhyn ja asettunut osiksi ulkopuolelle ja osiksi sisäpuolelle kaupunkia. Ne varjot, joita olet nähnyt hiipivän niinhyvin puutarhassa täällä kuin myös P. Katariinan kirkkoraunioiden ympäristöllä, ovat venäläisiä upseereja ja sotamiehiä. Ne ovat tänne haudanneet ruutitynnöriä, joilla tarvittaessa voivat koko kaupungin räjäyttää ilmaan. Mutta älä vaikeroi, vaan ole rauhallinen. P. Nikolaus, saarenne suojeluspatroona, taivaastansa valvoo teidän ylitsenne ja sentähden olen laskeutunut tänne hävittämään heidän pahan aikomuksensa."

Krok kuunteli tarkasti. Punssihöyryt olivat vähitellen hälvenneet hänen päästänsä ja hän oli saanut takaisin entisen tyyneytensä, koonnut aatoksensa ja oli nyt miehuullisempi kuin vähän ennen, jolloin hänen järkensä oli kokonaan sekaisin. Näkemänsä varjot siis eivät olleetkaan kummituksia eikä haudoista nousseita aaveita. Ne olivat pelkkiä ihmisiä lihasta ja verestä, vielä päälle päätteeksi vihollisia. Hän oli näytellyt katalinta ja kurjinta osaa, mitä ajatella voi. Hän tunsi itsensä kerrassaan raivoisaksi.

"Vai ei varjoja!" huudahti hän. "Sitte, hitto vieköön, et sinäkään ole mikään varjo etkä aave, vaan ihminen, samoin luotu kuin minäkin, semmoista ei Eerikki Krok pelkää. Tule alas ja paikalla, niin että saan tietää ken olet, joka minusta olet tehnyt tätä ilkeätä ivaa. Alas P. Nikolaus eli muuten saat tekemistä Pyhän Eerikin kanssa."

Vaskiseppä lensi yhdellä hyppäyksellä alas kuorin lattialle keppi kohotettuna oikeassa kädessään ja saman teki vastakkainen mieskin. Joka puoliyön aikana kuun valaisemassa kuorissa olisi nähnyt nuo olennot, olisi varmaan kauhulla paennut sieltä, luullen niiden olevan raivoavia henkiä toisesta maailmasta.

"Ken olet? puhu!" käski Krok, "sillä nyt olen vihainen ja mieleni tekee tapella."

P. Nikolaus irroitti suuren turkin kauluksen päästänsä. Mestari Krok huudahti ja hypähti neljä askelta taaksepäin. Hänen edessänsä oli hymyilevä ja kaunis nuorukaisen naama, mutta tämä naama oli hänen tyttärensä kosijan, eikä siis kenenkään muun kuin — Manfred Skrifvarin; tämä oli kaikista pahoista pahin, minkä hän voi tehdä. Manfred Skrifvarille oli hän näyttäytynyt kurjimpana pelkurina, häntä oli hän vaikeroivalla äänellä nimittänyt P. Nikolaukseksi ja vannonut hänelle antavansa tyttärensä.

Krok karjui raivoissaan ja tahtoi rynnätä nuoren miehen päälle, luultavasti aikoen kuristaa hänet ja sitte piiloittaa rikoksensa samoin kuin venäläiset ruutitynnörinsä, mutta pistoolin suu oli osoitettu hänen otsaansa vastaan ja se ehkäisi hänet.

"Noin lapsellinen te, kummiseni, olette ja viitsitte suuttua turhasta", lausui nuori mies hyvin tyynesti. "Hillitkää tunteenne ja kuunnelkaa loppuun, mitä P. Nikolauksella on teille sanomista. Sitte voitte raivota miten hyvänsä, sillä minä ai'on jättää teidän heti paikalla ja sitte kertoa teidän ystävillenne, miten hauskaa meillä on tänä yönä ollut yhdessä."

"Puhu!" huudahti Krok, joka huomasi olevansa kokonaan Manfredin vallassa ja siis olevan viisaammin saada hänet ystäväksi kuin vihamieheksi, sillä hänen liukas kielensä saattaisi, jos tahtoisi, tehdä Krokin naurettavaksi koko kaupungissa.

"Sitte kerron teille, että kun olin kävelemässä ympäri kaupunkia, näin kuutamossa samoja hiipiviä varjoja kuin tekin ja aavistain, että jotakin pahaa oli tekeillä, vainuin varovasti niitä ja kummakseni huomasinkin heti, että ne olivat venäläisiä vihollisiamme. Mitä heillä oli tekeillä, olen jo kertonut teille, mutta kahden upseerin saksankielisestä kuuntelemastani keskustelusta sain tietää, että niitä kanuunia, jotka he ovat asettaneet entiseen Carlstenin linnoitukseen, on ainoastaan kahdeksan kappaletta ja nekin vaan puukanuunia [aivan historiallista] ja että he tulivat Gotlantiin ainoastaan muonalaivalla ilman ainoatakaan sotalaivaa; tämä päätöin teko on tehty ainoastaan siinä toivossa, että 9,000 miehen suuruisen ranskalaisen sotajoukon sopimuksen mukaan olisi jo pitänyt saapua tänne; heillä näkyi olevan suuri pelko, että Ruotsin sotalaivasto saisi tiedon heidän tulemisestansa saareen, sillä se pian lopettaisi heidän valloituspuuhansa ja vangitsisi jok'ainoan heistä. Tämän kaiken olen vakoillut ja pyydän teitä jakamaan voiton salaisuudestani. Menemme heti paikalla kuvernööri Klintin luokse, kerromme hänelle mitä tiedämme ja te saatte sanoa minua konnaksi, jos emme molemmat saa runsasta palkintoa ja arvokasta asemaa."

Krok ei miettinyt kau'emmin, sillä hän selvään huomasi, että hän, jos vaikka vieläkin vastustaisi Manfred Skrifvarin kosimista hänen tytärtänsä Annaa, lopuksi kumminkin joutuisi tappiolle ja tulisi vielä lisäksi niiden naurettavaksi, jotka pian saisivat tiedon hänen käytöksestänsä tänä katalana kummitus-iltana. Sentähden ojensi hän kätensä kirjurille, joka siihen sydämellisesti tarttui.

"Olkoon menneeksi sitte, tulkaamme ystäviksi ja liittolaisiksi ja unhottakaamme entiset välillämme olleet vihat", sanoi hän. "Minä annan teille tyttäreni, mutta muistakaa, että se olisi teille vähemmin suotuisaa, jos te, kertomallanne tämän yön tapauksista välillämme, saisitte apen, jolle kaikki, sekä suuret että pienet nauraisivat. Sentähden on parasta että vaikenette."

"Olkaa huoletta, ei sanaakaan tule huuliltani, siitä saatte olla vakuutettu. Ja nyt mennään pian kuvernöörin luokse kertomaan hänelle mitä olemme nähneet ja kuulleet."

Kello oli kaksi aamulla, kun nuo ennen niin katkerat viholliset, mutta nyt parhaat ystävät kiiruhtivat herättämään saaren korkeinta järjestysmiestä raskaasta unestansa.

"Jumalani, mitä sanotte", huudahti Klint kokonaan ällistyneenä. "Venäläiset täällä Gotlannissa! Sepä odottamatonta. Pitää heti hankkia laiva, joka vie tästä tiedon kuninkaalle. Se pitää saada tässä silmänräpäyksessä. Olette tehneet valtiolle sellaisen palveluksen, ett'ei se jää palkitsematta."