language: Finnish

SUOMEN APOSTOLI

Kirj.

Hilda Huntuvuori

Tutkimukset tätä teosta varten on suoritettu Alfred Kordelinin yleisen edistys- ja sivistysrahaston avustuksella.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

Äitini muistolle

SISÄLLYS:

I. Poikanen.
II. Nuorukainen.
III. Sukulaisuudet.
IV. Yorkissa.
V. Kotona.
VI. Kultaiset kannukset.
VII. "Maa on niin kaunis".
VIII. Pyhässä maassa.
IX. Levähdyspaikassa.
X. Taaskin kotona.
XI. Yö.
XII. Sarastusta.
XIII. Lapsuuden mailla.
XIV. Jumalan tie.
XV. Matkan varrella.
XVI. Linköpingissä.
XVII. Kohti Upsalaa.
XVIII. Upsalassa.
XIX. Kaukaisia vieraita.
XX. Lähtö.
XXI. Odinin tietäjä.
XXII. Laulu merelle.
XXIII. Ensimäinen saarna Suomessa.
XXIV. Poljettuja polkuja.
XXV. Isä Pietari.
XXVI. Kylväjä.
XXVII. Talvinen ilta.
XXVIII. Säveleitä.
XXIX. Aattona.
XXX. Kevätjuhla.
XXXI. Juhlatie.
XXXII. Via Lacrimosa.
XXXIII. Päätös.
XXXIV. Syyspäivä.
XXXV. Sananviejä.
XXXVI. Ristiretkellä.
XXXVII. Kuninkaitten kokous.
XXXVIII. Ilta.
XXXIX. Kultainen tie.
XXXX. Aamu.

I. POIKANEN.

Kivinen linna, harmaa ja jylhä, sijaitsi korkealla vuoren rinteellä. Pienet akkuna-aukot olivat kolmessa kerroksessa, ja vakavina kohosivat tornit linnan neljältä kulmalta. Vartija tornin tasaiselta katolta voi nähdä Kanaalia kyntävän laivan valkopurjeet, jos vain ilma oli kyllin kirkas. Kerrottiin, että roomalaiset olivat alkuaan rakentaneet tämän linnan. Mutta sittemmin se oli päässyt perinpohjin rappeutumaan. Vasta kun pohjan viikingit alkoivat tehdä julmia hävitysretkiään Englantiin, korjattiin linna. Vuoren juurella kauniissa laaksossa olivat linnaan kuuluvan kartanon eli manorin maat, ja kummulla joen varrella matalamökkinen alustalaiskylä. Toisella töyräällä sijaitsi hautuumaa ja kirkko, jota ikivanhat orapihlajat uskollisina vartioivat. Laakson vastaisella rannalla siintivät laidunmaat, tammistot ja niityt.

Linnan porttiholvista astuu nuorekas nainen. Hän pysähtyy, katselee laaksoon kuin jotain odottaen. Siitä lähtee taas, kulkee vähän matkaa kiemurtelevaa tietä alaspäin ja istahtaa vihdoin vanhalle vallitukselle. Yhä katselee hän laaksoon. — Missä kummassa viipyi Henrik? Niin missä? Siinä odotellessa alkavat ajatukset kiertää tuttua latuaan: Hän muisti ne monet onnelliset vuodet, jolloin hän kaikessa rauhassa eleli tuossa linnassa rakkaan puolisonsa kanssa. Mutta vuosi sitten julma tuoni korjasi pois linnan uljaan kreivin, ja silloin suru otti asunnokseen koko vanhan, roomalaisaikuisen linnan. Jos ei hänellä olisi poikaansa, tuota rakasta Henrikkiä, kuinka hän jaksaisikaan elää! — Mutta missä kummassa viipyi nyt poika, Henrik pikkuinen? — — —

Jopa vihdoinkin näkyi kylästä tulevan muutamia poikia. Vuoren juurelta palasivat muut takaisin, mutta Henrik jatkoi matkaansa linnaan. Siinä hän jo oli äidin edessä. Vaaleat kiharat valuivat alas harteille, ja silmät loistivat syvän sinisinä kuin meri.

Äiti lempeästi: "Missä kummassa olet viipynyt? Aurinko jo pian vaipuu tuonne tammisalon syliin."

Henrik: "Et usko, äiti, miten hirveän hauskaa meillä oli! Ensin me leikimme kylän suurella hyrrällä. Mutta sitten rupesivat naapurikylän miehet ja meidän väki ottelemaan hyrrästä. Piiskat vain vinkuivat ilmassa, ja hyrrä pyöri kuin tuulessa piiskojen iskusta. Mutta niin siinä sittenkin kävi, että naapurikylä sai ison hyrrän ensi viikoksi. On niillä siellä nyt hauskaa. Mutta ensi pyhänä voittavat meidän miehet hyrrän takaisin, se on varma se."

Äiti: "Vai hyrrätaistelua siellä katselit. Kovin kauan se vain kesti."

Henrik: "Ei siinä pitkääkään aikaa mennyt. Mutta me olimme sen jälkeen oikein lujasti pallosilla ja lopuksi sokkosilla. Nyt ne leikkivät siellä pukkia. Minäkin ennätin olla jo sepän harteilla ja sanoa kymmenesti: Pukki, pukki sanohan, montako sormea kohotan? Mutta kertaakaan ei seppä arvannut, vaikka onkin tietäjä."

Äiti: "Mitä sanot, onko seppä tietäjä?"

Henrik: "On niinkin. Hän tietää tulevia tapahtumia — tai oikeastaan hyrrä tietää. Näes, ennenkuin kylän miehet veivät ison hyrrän pois, piirteli seppä siihen hiilellä ihmeellisiä merkkejä. Sitten hän asetteli pieniä kiviä maahan ja alkoi hiljaa piestä hyrrää, joka aina kallisteli ja kaatueli. Seppä mumisi ja katseli hiilimerkkejään. Vihdoin hän lopetti ja kertoi totisena, että kohta tulee kova aika. Sota ja hävitys, rutto ja nälkä vaeltavat yli Englannin, ja ihmiset itkevät silloin kyyneleensä kuiviin. Mitä luulet, äiti, tulevatko ne tänne meidänkin laaksoomme?"

Äiti: "Älä nyt ajattele sellaisia asioita, en usko, että seppä tietää tulevista tapahtumista?"

Henrik: "Ei seppä tiedäkään. Mutta hyrrä, kylän hyrrä, se se kertoi tulevia asioita. Ja hyrrä tietää, niin sanoivat kaikki."

Äiti: "En usko hyrrän tietoihin. Eivätkä nuo vaeltajat ainakaan tänne asti joudu, niin luulen. — Mutta mennään nyt sisälle. Sinulla on tietysti hirveä nälkäkin."

Henrik: "Eipä olekaan. Minä söin myllärin lasten kanssa puuroa ja vuohen maitoa."

Ruokakammiossa asetteli rouva itse päivällisruuan tähteitä poikansa syötäväksi. Henrik söi hyvällä halulla. Mutta äkkiä hän keskeytti ja kysyi: "Äiti, miksi myllärillä leipä on mustaa ja puurokin mustaa, mutta meillä leipä valkoista ja puuro valkoista?"

Äiti joutui ymmälle. Mitä hänen piti vastata! — Vihdoin hän sanoi: "Katsos, myllärin pojista tulee kaikista mustan pellon kaivajia, siksi puurokin saa olla mustaa. Mutta sinusta tulee linnan kreivi. Sinun pitää oppia paljon ja kerran ratsastaa valkealla orhilla kuninkaan hoviin. Siksi leipäkin on valkoista."

Henrikistä tämä asia oli vähän ihmeellinen, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän muisti, että hänen vielä tänä iltana piti käväistä linnan puistossa. Tuo ihana puisto oli linnan takana, ja sen keskellä oli pieni kumpu, joka aina oli ollut Henrikin mieluisin leikkipaikka. Jo palleroisena vieritti hän isän kanssa kiviä sen rinteiltä. Ja sittemmin se oli ollut milloin Siinai, milloin Tabor, öljymäki tai Golgata, aina sen mukaan, kuin hänen opettajansa, isä Markus ennätti jutella hänelle pyhiä kertomuksia. Tällä kummulla oli Aabraham toimittanut uhrinsa, Mooses saanut laintaulut ja Jeesus seisonut oppilaineen. Olivatpa siellä käväisseet Pyhä Genoveva, Ursula, Katariina, Hieronymus, Augustinus ja kymmenet muut. — Mutta nyt näytti pyhimysten aika menneen, ja Henrik rakensi ahkerasti linnaa kummun korkeimmalle kohdalle, puhellen: "Huomenna tulee meille naapurilinnan pikku Eedit ja silloin pitää meillä olla hauskempaa kuin koskaan ennen. Minä tiedän jo, mitä leikimme. Tulisipa vain pian huomen."

Mutta sill'aikaa kun Henrik puistossa laitteli linnaa, istui hänen äitinsä isä Markuksen kanssa tammisen pöydän ääressä neuvottelen pojan kasvatuksesta. Rouva virkkoi: "Ei kai liene vahingoksi, vaikka Henrik on niin paljon alhaalla kylässä leikkimässä kylän lasten kanssa?"

Isä Markus: "Jalo kreivihän — Jumala hänen sieluaan armahtakoon — itse niin järjesti, että poika alkoi käydä kylässä leikkimässä. Kun Henrik ei kerran viihtynyt naapureitten poikien kanssa, keksi kreivi kylän, jotta hän miehistyisi kylän poikien leikeissä."

Rouva: "Mikä kumma siinä, ettei meidän Henrik ollenkaan tule toimeen vertaistensa poikien kanssa, naapurilinnan herttainen Eedit on ainoa, jonka kanssa hän mielellään leikkii?"

Isä Markus: "Luulen, että siihen on kaksikin syytä. Ensiksikin on Henrik kehityksessä paljon ikäisiään edellä. Hän hallitsee nyt jo täysin latinaa ja on aivan itsekseen lukenut monta kirjaa. En aina tahdo keksiä hänelle kylliksi luettavaa, vaikka autuaasti kuolleen kreivin kirjasto on suuri. Mutta naapureitten pojat eivät tiedä lukemisesta mitään. Heillä on retket ja hevoset, aseet ja haukat kaikki kaikessa. Kun Henrik kertoo lukemiaan, eivät he häntä ymmärrä. Kun pojat puhuvat hevosistaan ja muista, ei Henrik siitä välitä. Mutta pikku Eedit, hän kuuntelee hartaana, mitä Henrik kertoilee. — Sitten luulen syyn olevan siinäkin, etteivät nuo toiset kuulu anglien heimoon, kuten Henrik. Hehän ovat tummatukkaisia, mutta Henrik on vaalea, ja luonteeltaankin he ovat hyvin erilaisia. En pidä tuota Henrikin erikoisuutta ollenkaan vaarallisena. Jalo kreivitär voi pojan suhteen olla levollinen. Hän on niin lahjakas, että voimme odottaa hänestä paljon. Taistelevia ritareita on yllinkyllin, mutta oppineita ei nimeksikään. Ja niitäkin tarvitaan."

Rouva: "Kiitoksia neuvoistanne. Ehkäpä pojastani vielä mies tulee. — Oletteko hyvä ja noudatte hänet puistosta sisälle. Iltamessun aika joutuu."

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoivat Henrik ja pikku Eedit puiston kummulla. Henrik kertoi siinä vilkkaasti ihmeellistä ritarikertomusta: Muuan ylhäinen herttua lähtee sotaretkelle kaukaiseen maahan ja jättää poikansa naapurilinnan ritarille, joka, kautta Pyhän Neitsyen, lupasi suojella lasta. Mutta pian saapui herttuan verivihollinen ritarin luo ja vaati lasta itsellensä. Ritari ei anna, ei ehdolla millään. Herttuan vihamies käy yhä uhkaavammaksi, hänellä on vahva joukko mukanaan. Vihdoin täytyy ritarin taipua. Mutta hän tuokin oman poikansa tuolle vihamiehelle ja pelastaa siten herttuan pojan. Kamalat ovat ritarin tuskat, kun hän katselee poikansa surmaa. Mutta kirkkain otsin voi hän astua herttuan eteen, hän oli pitänyt lupauksensa ja suojellut lasta. — Nyt piti heidän leikkiä tämä tarina. Eedit on ritari, joka asuu tuossa kummun linnassa ja Henrik herttuan vihamies, joka tulee vaatimaan lasta. Pian on leikki lopussa, mutta silloin on Henrikillä jo toinen. Kaikki puut muuttuvat nyt uljaiksi ritareiksi, kaikki pensaat ja kukat ihaniksi neidoiksi, jotka henkeään pidättäen katselevat, kuinka pyhä ja täydellisesti nuhteeton ritari Parsifal suorittaa muille kuolevaisille mahdottomia tekoja ja löytää siten pyhän Graalin, astian, josta Jeesus oli jakanut ehtoollis-viinin kiirastorstain iltana. — Eedit kuunteli posket hohtaen. Kun Henrik vihdoin oli lopettanut, sanoi hän: "Osaan minäkin jotakin. Osaan laulun Tristanista ja Isoldesta melkein kokonaan. Monet illat olen naistentuvassa kuunnellut, kun sokea Maud-mummo kehrätessään sitä laulaa."

Lapset istuivat nyt kivelle tammen alle, ja Eedit lauloi monta katkelmaa tuosta ihmeellisestä laulusta. Vasta kun äidin kutsuva ääni kaikui portailta, juoksivat he sisälle. Sinne vanhojen puitten varjoon jäivät satujen suloiset olennot laulamaan kehtolauluja pienille kukkalapsille, ja iltatuuli säesti hiljaa heidän laulujaan. Mutta kummun sammaltuneelle kivelle istahti linnan harmaa haltija ja alkoi miettien sukia maahan asti ulottuvaa partaansa.

II. NUORUKAINEN.

Toinen toisensa jälkeen vierähtivät vuodet. Henrik varttui. Pituuskin lisääntyi melkein silmin nähden. Isä Markus oli sangen tyytyväinen opetustyönsä tuloksiin. Henrik ei osannut ainoastaan latinaa, hän hallitsi myöskin täydellisesti ranskaa ja kirjallisuutta hän harrasti melkein liiaksikin. Se vain oli ihmeellistä, että naapurilinnojen poikien kanssa ei hän vieläkään viihtynyt, vaikka ikää karttui. Eedit oli yhä mieluisin leikkikumppani. Linna, kylä ja metsä näytti antavan Henrikille aivan riittämään vaihtelua. Yhtenä ainoana iltana ennätti hän käydä naistentuvassa, miesten työhuoneessa, taputella tallissa kaikkia hevosia, pistäytyä voudin asunnolla ja haukkamestarin luona ja loppujen lopuksi vielä suuressa ritarisalissa räiskyvän takkatulen ääressä lukea äidille ihmeellisiä kertomuksia. — Kylässä hän tunsi joka ikisen ihmisen, vieläpä eläimetkin koirista kilipukkiin, sillä joka päivä hän kävi siellä.

Mutta metsä se sittenkin oli Henrikille mieluisin. Siellä hän tunsi polut ja notkelmat, kivet ja kalliot. Tuntikausia saattoi hän siinä samoilla. Mutta harvoin hän tuli mitään ampuneeksi, sillä hänestä tuntui vaikealta surmata eläintä. Joskus hän istui kauan sammaltuneella kivellä ja kuunteli metsän hiljaista huminaa. Se aivan kuin puheli hänelle, mutta mitä se puhui, ei hän oikein ymmärtänyt. Jotakin ihmeellistä se tuntui olevan.

Pian yleni Henrik nuorukaiseksi, ja minkä ylenmääräisen elämänrikkauden se toikaan tullessaan! Nyt täytyi hänen lähteä äitinsä kanssa jokaiseen lähiseudun linnaan, milloin vain viestiratsu lennähytti kutsun. Ja kerran vuodessa tapasi hän koko seudun Rougemontin linnan suurissa joulupidoissa. Usein saapui vieraita heillekin, Dartmoorin kauniiseen vuoriseutuun.

Mutta tämä kaikki ei luonut nuorukaiseen tuota yli äyräittensä hersyvää elämän intoa ja riemua. Muualta se tuli — oi muualta! Katsos, tuontuostakin poikkesi linnaan joku kuljeksiva trubaduuri, ja silloin oli Henrikillä riemun suuri täyttymyshetki. Hänen sielunsa jano sai kerrankin tyydytyksensä. Jokainen laulu, jokainen taru, jokainen sävel tuntui menevän hänen sielunsa pohjaan asti. Silloin kutsuttiin linnaan vieraita, silloin juhlittiin. Ja kun laulajaritarit huomasivat, kuinka tervetulleita he olivat Dartmoorvuoriston vanhaan linnaan, poikkesivat he sinne usein ja viipyivät kauan.

Mutta vieläkin ihmeellisempää tapahtui. Eräs trubaduuri oli Henrikille lahjoittanut luutun, soittimen, jommoisia käytettiin vain etelämaissa. Pian oppi Henrik sillä soittamaan muutamia lauluja, ja uusi, ennenaavistamaton riemu täytti hänen sielunsa. Hän sai siis itsekin aikaan jotain samanlaista ihmeellistä kuin nuo kuljeksivat soittajaritarit. Ja äkkiä välähti hänelle jotakin. Ehkä hän voisi itse sepittää laulutkin ja tarinat! Kiireesti hän riensi metsään, kauas metsään, minne ei kuulunut ainoatakaan ääntä ihmisasunnoilta. Siellä hän heittäytyi pitkäkseen puun alle ja alkoi silmät ummessa kuunnella metsän ikuista soittoa. Kuva toisensa jälkeen kulki hänen ohitsensa. Ja ihmettä! Syntyi säe, toinen — oi, koko säkeitten sarja. Hän kertasi sen yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hän ponnahti pystyyn ja riensi kuin siivin linnaan. Tuossa jo syöksyi kirjastoon. Ja noin — nyt oli laulu pergamentilla, oi hänen laulunsa, hänen laulunsa! Henrik ei tahtonut uskoa silmiään. Oliko tuossa todellakin hänen laulunsa. Oi, oli, oli! Henrik kulki kuin unessa. Mitä, oliko hänelläkin trubaduurin ylevä lahja. Pyhä Neitsyt, sehän oli enemmän kuin ihme! — Mutta ensimäistä yritystä seurasivat toiset. Ennen oli hän huolellisesti jäljentänyt pergamenttivihkoonsa kaikki mielilaulunsa. Siellä oli tarina kuningas Arturista ja pyöreän pöydän ritareista, siellä laulu Tristanista ja Isoldesta, kertomus Floiresta ja Blanchefleurista, laulu lyhytnenäisestä Vilhelmistä, sikermä Troian sodasta ja Aleksanteri Suuresta ja paljon muuta. Nyt hän alkoi kirjottaa omia laulujaan ja tarinoitaan niin paljon, että linnan vouti kerran kautta rantain huomautti jalolle kreivittärelle, kuinka pergamenttia kuluu liian paljon.

Aina kun uusi laulu oli pergamentilla, tulvehti Henrikin sydän ilosta. Joskus hän sai laululleen syntymään säveleenkin luutustaan, vaikka se tuntuikin paljon vaikeammalta. Tarinat syntyivät kevyesti, vaivattomasti, kuin itsestään — luuttu oli itsepäinen, se antoi vain harvoin säveleen tarinalle. Mutta kun se sen kerran antoi, voi Henrik tuntikausia soittaa ja hyräillä hiljaa omaa lauluaan, hiljaa, ettei vain kukaan sitä kuulisi.

Kerran näytti Henrik erään lauluistaan trubaduurille, joka majaili linnassa, mutta ei maininnut, että laulu oli hänen tekemänsä. Laulajaritari ihastui siihen niin, että heti kirjoitti sen itsellensä, ja pian oppi hän sen säveleenkin. Kun sitten vietettiin Rougemontin suuria joulupitoja, lauloi trubaduuri uuden laulun, jota kaikki ihastuen kuuntelivat. Yhä uudelleen ja uudelleen piti ritarin laulaa tuo ihana laulu. Henrikin päätä aivan pyörrytti — miten hyvä, ettei kellään ollut aavistustakaan, kuka oli tuon uuden laulun sepittäjä. Oi, hänellä oli salaisuus, ihmeellinen salaisuus! — Mutta kotimatkalla virkkoi äiti: "Sitä laulua sanottiin uudeksi, mutta minusta tuntuu, kuin olisin sen kuullut jossakin ennen."

* * * * *

Linnan vouti oli sitä mieltä, että nuoren kreivin piti vähitellen tottua isännän tehtäviin, ja hän jätti sentähden yhtä ja toista Henrikin huostaan. Mielellään Henrik mukautuikin, varsinkin kun äiti oli samaa mieltä, ja täytyihän hänen kuitenkin joskus ottaa linna ja koko manor hoitoonsa.

Kävi sitten kerran kummasti. Vouti oli ottanut vuoristosta salametsästäjän kiinni ja toi hänet linnaan. Sitten hän ilmoitti, että nuoren kreivin oli tutkittava rikollinen ja määrättävä rangaistus, sillä täytyihän hänen kohta ruveta istumaan kartano-oikeuttakin ja siinä tuomita koko seudun asiat. Henrik totteli ja lähti linnan käräjähuoneeseen, joka sijaitsi alakerrassa vankityrmän vieressä. — Mutta mitä ihmettä! Käräjäsalissa seisoikin myllärin Egbert, jousi olalla ja muutamia lintuja kädessä. Henrik ei voinut olla nauramatta nähdessään lapsuutensa parhaan leikkitoverin. "Sinäkö täällä?" virkkoi hän.

Egbert: "Minä."

Henrik: "Olet käynyt kartanon metsässä."

Egbert: "Olen."

Henrik: "Teki mielesi lintupaistia."

Egbert: "Niin."

Henrik: "Hyvä on sulla jousi."

Egbert: "Hyvä."

Henrik: "Riittää kai niitä lintuja siellä metsässä?"

Egbert: "Riittää."

Henrik: "Älä tule toista kertaa niin lähelle, että vouti saa sinut kiinni."

Egbert: "En."

Henrik: "Kiirehdi nyt kotiin, että äitisi ennättää vielä tänään valmistaa linnut!"

Egbert teki tahallaan syvän kumarruksen ja sanoi: "Kiitoksia, jalo kreivi." Mutta Henrik nauroi: "Ole siinä kreivinesi senkin vekkuli! Kiirehdi nyt vain kotiisi!"

Vouti oli kuitenkin oven takaa kuullut koko keskustelun ja päätti hammastaan purren: "Toista kertaa en jätä salametsästäjiä nuoren kreivin tuomittavaksi."

* * * * *

Kun Henrik oli 18-vuotias päätettiin, että hänet lähetetään kouluun Yorkiin asti. Isä Markus oli kyllä sitä mieltä, että Henrikin olisi pitänyt mennä joko Oxfordiin tai Pariisiin. Mutta jalo kreivitär piti lujasti kiinni siitä, että pojan oli lähdettävä Yorkiin ja hänellä oli siihen omat syynsä. Kun sitten Henrikille kerrottiin näistä tuumista, kysyi hän vain: "Onko Yorkissa paljon kirjoja?" Isä Markus vastasi: "On. Hyvin paljon." — Silloin oli poika tyytyväinen. — — —

Eedit saapui ratsain linnan pihaan, heitti ohjat palvelijalle ja juoksi sisään. Hänkin näytti jo jättävän lapsenkengät, vaikka olikin Henrikkiä nuorempi. Jalo kreivitär oli lähtenyt kastelemaan kirkkomaan ruusuja, siksi lähti Eedit ominpäin samoilemaan linnan saleja. Vihdoin hän tuli kirjastoon, jossa Henrik järjesteli kirjoja matkaansa varten. Omat tarinansa ja laulunsa oli hän päättänyt ottaa mukaansa, jotta niitä ei vain kukaan näkisi, samoin muutamia muita kirjoja.

Henrik nosti ihmeissään päänsä, kun Eedit astui sisään: "Mitä ihmettä, aijotko sinä lähteä aina Yorkiin asti tänä rauhattomana aikana", sanoi Eedit ennättämättä edes tervehtiä.

Henrik: "Aijon niinkin. Tuntuu oikein hauskalta. Siellä on paljon kirjoja."

Eedit: "Vai hauskalta! Semmoisia ovat pojat! Et ajattele yhtään, että minä jään tänne. Mitä hauskuutta minulla on, kun et sinä kerro tarinoita?"

Henrik tuli hämilleen. Hän oli kertonut Eeditille paljon omiakin tarinoitaan, vaikka ei tietysti koskaan maininnut, mistä ne olivat lähtöisin. Miettien hän virkkoi: "Tuntuu ikävältä, kun jäät tänne yksin. Olisitpa poika, niin läksisit kanssani Yorkiin."

Eedit: "Kun olisinkin poika — kissa vieköön! — — — Tai — en minä sentään tahdo olla poika. — — — Kuka mulle nyt kertoo tarinoita. Oh, ikävä täällä tulee. Sinä et ole oikein kiltti poika, etkä mikään ritari. Oikea ritari tekee aina niinkuin nainen tahtoo. Mutta sinä jätät minut noin vain ilman tarinoita."

Henrik: "En minä olekaan mikään ritari, mutta et sinäkään ole mikään nainen. Kuules, minä tiedän. Sinähän osaat aika hyvin lukea, vaikka ei kukaan veljistäsi osaa tuota jaloa taitoa. Olen kirjoittanut vihkooni suuren joukon trubaduureilta oppimiani tarinoita. Ota sinä tämä vihko siksi aikaa, kun olen poissa. Silloin voit itse lukea noita ihmeellisiä tarinoita."

Eedit: "Tämä on mainiota! — Mutta, tiedätkö, minä luen vielä vähän huononlaisesti."

Henrik: "Silloin isä Markus auttaa sinua. Hän voi joskus oikein opettaakin sinua, jos vain tahdot."

Eedit: "Niin juuri! Sinä olet sittenkin kiltti poika ja paras ritari. Minä rupean oikein lukemaan isä Markuksen johdolla, nyt kun et sinä enään kuluta hänen aikaansa."

Henrik: "Ja sitten kun opit vähän enemmän, niin lue tämä Geoffroyn kirjoittama 'Brittiläisten historia.' Se on ylen ihmeellinen. Ajatteles, että Ascaniuksen poika Brutus perusti uuden Troian tänne Britaniaan, ja Artur kuningas, hän se puolusti viimeiseen asti brittien ikivanhaa vapautta. Sitten luet tuosta Orosiuksen historian. — Olipa se hyvä, kun isä — Jumala hänen sieluaan siunatkoon — harrasti lukemista ja hankki meille näin paljon kirjoja. Isä minua ensin opettikin."

Eedit: "Sinulla on ollutkin aivan ihmeellinen isä, niin kertoo äitini. — — Meillä ei ole juuri mitään kirjoja, eikä isä osaakaan lukea. — — Hän vain metsästää ja ratsastaa. — — — Kuules, kuinka sinä uskallat matkustaa? Kuuluu olevan paljon rosvoja liikkeellä, vaikka eivät ole tänne Dartmooriin vielä ennättäneet. Isä kertoi tänään, että tuo kruununtavoittelija Maud onkin päässyt pakenemaan Oxfordista ja kokoaa taas uusia joukkoja. Hän aikoo itsepäisesti kukistaa kurjan Tapani-kuninkaan ja nousta isänsä valtaistuimelle."

Henrik: "Äiti sanoo, että on turhaa odottaa rauhallisempia aikoja. Henrik-kuninkaan onnelliset ajat eivät enään milloinkaan palaa, ei, vaikka hänen tyttärensä Maudkin saisi vallan käsiinsä. Lähdemme Yorkiin meritietä, sillä siellä ei kuulu olevan rosvoja nykyään."

Eedit: "Viivytkö kauankin siellä?"

Henrik: "Pari vuotta, arvelee äiti."

Eedit: "Sehän on pitkä aika kuin kiirastuli. — Ei, ei, en saa sanoa kiirastuli, isä Markus on minua siitä varottanut. Kaksi vuotta on pitkä aika kuin meidän vouti."

Henrik: "Eihän kaksi vuotta niin pitkä ole. Pian aika kuluu."

Eedit: "Puhut kuin pappi, paha poika! Et puhuisi, jos minä läksisin ja sinä jäisit tänne yksin, eikä kukaan kertoisi sinulle tarinoita."

Henrik aikoi vastata, ettei hänelle nytkään kukaan kerro, mutta silloin juuri astui äiti sisään. Eedit juoksi vastaan, kietoi kätensä äidin vyötäisille ja kertoi kyynelsilmin, miten surkeaksi jäi maailma, kun Henrik lähti. — Heti sovittiin siitä, että tästä lähin käy Eedit joka päivä äitiä tervehtimässä, ja samalla isä Markus opettaa häntä.

Kun oli jo myöhäinen, nousi Henrik ratsunsa selkään ja lähti saattamaan Eedittiä metsän läpi. He ratsastivat aivan ääneti tuon lyhyen matkan. Henrik ohjasi ratsunsa Eeditin hevosen viereen ja ojensi kätensä hyvästiksi. Mutta kun hän näki Eeditin silmissä kyyneleitä, alkoivat hänenkin silmäluomensa polttaa. Hän taivutti hiukan päätään, ja Eedit silitti hiljaa hänen poskeaan.

III. SUKUSALAISUUDET.

Henrik oli koko päivän ratsain kierrellyt lähiseutua. Hän oli käynyt kylässä hyvästillä, seisonut pitkän aikaa kirkon luona vanhojen orapihlajien alla ja vihdoin kulkenut laitumen ja tammisalon kautta vuoristoon. Täällä hän kierteli kaikki lapsuutensa paikat. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hänen huomenna täytyi jättää nämä kaikki — jättää ensi kerran elämässään. Linnut lauloivat puissa, vuoripuro hyppelehti kohisten kivien yli, ja metsän voimakas tuoksu täytti koko ilman. Henrik pysähdytti hevosensa. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka äärettömästi hän rakasti tätä vuoristoa, lapsuutensa ihanaa vuoristoa, Dartmooria. Oi, hän olisi tahtonut syleillä jokaista puuta, jokaista sammalmätästä ja tuohikiveä. Jospa hän edes voisi kutsua jokaisen metsäneläimen vieraisille linnaan täksi päiväksi. — — —

Vasta illan tullen kääntyi Henrik kotiin. Illallista syötäessä vallitsi melkein painostava tunnelma. Puhelias hovimestari ei sanonut yhtä halkaistua sanaa, ja juomanlaskijan kokkapuheet eivät nyt höystäneet ruokaa, kuten ennen. Kamaripalvelijat olivat liikutettuja, ja linnahovin naiset pyyhkisivät salaa kyyneleitään.

Illallinen päättyi. Äiti ja Henrik astuivat kirjastoon. "Poikani, minun täytyy kertoa nyt jotakin sinulle, uskoa sinulle sukumme salaisuudet, ennenkuin lähdet Yorkiin", sanoi äiti.

Henrik katsoi ihmetellen äitiään. Mitä, oliko heidän suvullaan joitakin salaisuuksia.

Äiti lukitsi kirjastohuoneen oven ja istahti Henrikin viereen rahille. Hetken päästä alkoi hän hiljaa kertoa: "Sinä et tiedäkään, että sukumme juuret eivät ole täällä etelän lauhkeassa vuoristossa, vaan ne ovat kaukana pohjoisessa, Northumberlannin lumisilla lakeuksilla. Täällä olemme kuin juurettomia puita. Siellä pohjoisessa on sukumme ja oikea maamme. Niin sukumme! Et tiedä vielä, kenen verta virtaa suonissasi. Olet Wessexin vanhaa, kuuluisaa kuningassukua."

Henrik: "Mitä! Samaako sukua kuin suuri Alfred?"

Äiti. "Niin. Samaa. Sukumme vaiheita voidaan seurata vuossatoja taaksepäin, aina siihen asti kuin heimomme, anglien suuri heimo, tuli meren takaa tähän saarimaahan. Silloin eräs mahtava päällikkö tunkeutui kauas pohjoiseen ja valloitti itselleen sieltä laajan alueen. Ja tuo päällikkö oli sukumme kantaisä. Hänen jälkeläisensä olivat meidän esi-isiämme ja hallitsivat sitten tuota suurta aluetta kymmenissä polvissa. Ja hyvin he hallitsivatkin. Heillä oli elämässään vain kaksi johtotähteä: Tehdä aina ehdottomasti oikein ja varoa, ettei ainoakaan vierasheimoinen tunkeudu sukuumme. He tahtovat olla ja pysyä puhtaina angleina. Ja niin he pysyivätkin. Katso, kuinka sinunkin kiharasi valuvat keltaisina harteillesi, ja silmäsi ovat siniset kuin meri. Olet angli, täydellinen angli. Iso-isäni oli jaarlina silloin tuolla pohjoisessa, kun Normandian Vilhelm hyökkäsi tänne Englantiin. Mutta hän oli haavoittunut Stamford Bringen voittoisassa taistelussa, jossa hän oli heiluttanut säiläänsä kuningas Haraldin rinnalla. Kun sitten taisteltiin Hastingsin tulinen taistelu, ei iso-isäni ollut silloin kuninkaansa rinnalla taistelemassa, vaan oli haavoistaan vuoteenomana. Vilhelm Valloittaja julisti sittemmin kapinoitsijoiksi kaikki ne, jotka olivat taistelleet häntä vastaan Hastingsissä ja riisti ilman muuta heidän maansa. Lapsuudessani kertoivat vielä vanhat ihmiset, kuinka hullunkuriselta näytti, kun anglien ja saksien hienoihin linnoihin tuli isännäksi leipuri, teurastaja tai olueenpanija, joka kaikessa kömpelyydessään koetti esiintyä kreivinä tai paroonina. Vanhojen linnojen koko rikas henkinen elämä ja kauniit tavat pyyhkäistiin kädenkäänteessä pois, ja sijalle tuli raakuus ja tietämättömyys. Mutta isoisäni sai pitää komean linnansa ja suuret maansa, sillä eihän hän ollut taistellut Vilhelmiä vastaan. Hänen sairautensa oli pitkällinen, ja kun hän vihdoin toipui, kykeni hän liikkumaan vain kainalosauvojen varassa. Kun sitten siellä pohjoisessa puhkesi kaksikin kapinaa Vilhelmin sortoa vastaan, ei isoisäni voinut yhtyä kapinallisiin, vaikka hän sydämessään heitä kannattikin. Vilhelm vainusi kuitenkin pahaa ja poikkesi kerran Skotlanninmatkallaan meille. 'Jos olisit ollut terve, olisitko seisonut vihamiesteni riveissä Hastingsissa?' kysyi hän isoisältäni.

"'Laillisen kuninkaani vihamiesten riveissä en seiso milloinkaan. Mutta te ette vielä silloin ollut Englannin laillinen kuningas, siksi olisin luonnollisesti seisonut heimoni miesten kanssa kuningas Haraldin rinnalla', vastasi isoisäni. — Vilhelmin silmät leimahtivat, ja hän riisti puolet isoisäni maista. Mutta sitten tapahtui vielä pahempaa. Nuo kuuluisat vapauden sankarit Edvin ja Morkar jatkoivat metsien kätköissä yhä taistelua Vilhelmiä vastaan. Kerran myrskyisenä syysyönä kolkuttivat he isoisäni linnan portille ja pyysivät yöksi suojaa. Portti aukaistiin, ja vapaussankarit saivat yömajan. Tapaus joutui jollakin tavalla Vilhelmin korviin. Heti hän kutsui isoisäni luokseen ja sanoi: 'Ovatko Edvin ja Morkar majailleet luonasi?' Isoisäni vastasi: 'Ovat. Heimoni keskuudessa on tapana antaa suojaa sille, joka sitä myrskyisenä yönä etsii.' — Vilhelm suuttui silmittömästi. Isoisäni mestattiin paikalla ja röyhkeä, kuningas lahjoitti sukuni vanhan linnan ja laajat alueet eräälle normandialaiselle. Tyhjin käsin, vain pienin poikansa käsivarrellaan, ajettiin isoäitini kodistaan talvisiin kinoksiin. — Pian tämän jälkeen sairastui kuningas Vilhelm ankarasti. Hän luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Omantunnon tuskissaan hän lahjoitti isoäidilleni tämän linnan täällä etelän vuoristossa ja antoi takaisin irtaimiston, minkä hän oli riistänyt entisestä linnasta. Tänne tuli isoäiti, ja täällä varttui hänen poikansa — minun isäni — mieheksi. Puolisonsa toi isäni sieltä kaukaa pohjoisesta omasta heimostaan. Muistan, kuinka äitini minulle usein kertoi noista pohjan lumisista lakeuksista. Kun sitten vihdoin Henrik I nousi valtaistuimelle, antoi hän isälleni suuria maita entisten lisäksi ja kreivin arvon, jotta unohtuisi vanha viha. Ja kun minä sitten ylenin immeksi, nouti isäni mulle puolison pohjolasta, vaaleatukkaisen, sinisilmäisen. Se oli sinun isäsi, Henrik, mies, jonka hyvyyttä ei voi sanoin ilmaista. — Kohta tulee sinun vuorosi, poikani. Sieltä pohjoisesta on sinunkin etsittävä itsellesi puoliso, anglien heimosta, kuten itsekin olet. Tiedätkö, nyt on käynyt niin ihmeellisesti, että tuo sukumme vanha linna on joutunut uudelleen anglien heimolle, miehelle, joka on kaukaista sukua sinun isällesi. Ja ajatteles, tuolla kreivillä on vain yksi ainoa tytär, Maria, joka on aivan sinun ikäisesi. Isäsi jo eläessään keskusteli sukulaisensa kanssa siitä, että sinusta tulee Marian puoliso, ja silloin tuo sukumme vanha linna ja alue jää sinulle. Ajatteles, saamme takaisin vuossataisen linnamme ja pääsemme sinne, missä ovat sukumme juuret ja heimomme maa, missä valkeat hanget leviävät silmänkantamattomiin."

Henrik: "Äiti, minä rakastan tätä meidän vuoristoamme — oi, koko tätä maata, jota Tamar, Exe ja Axe halkoilevat. Täällä lounaistuuli on niin lauhkea ja lehtimetsä koko vuoden vihreänä."

Äiti: "Oi, älä puhu noin, Henrik! Vielä sinä ihastut pohjolaan. Siksi sinut juuri lähetetään Yorkiin kouluun. — Lupaatko, että silloin tällöin käyt vanhassa sukulinnassamme? Se ei ole varsin kaukana Yorkista."

Henrik: "Sen lupaan, äiti."

Äiti: "Sitten vielä, poikani, kerron sinulle jotakin. Meillä on äärettömät rikkaudet salakammiossa, jonka olemassaolosta nyt vasta kuulet. Tule, niin näytän sen sinulle!"

Äiti otti nurkasta pois pienen kiven. Sen alla oli monta nappulaa ja hihnaa. Kun äiti niitä hetken pyöritti, soljui kiviseinän paasi hitaasti syrjään, ja siinä oli heidän edessään pieni kammio. Iki-ihmeissään astui Henrik äitinsä jälessä sinne. Perällä ammotti musta aukko, ja äiti kertoi, että se oli salakäytävän suu, joka kulki maan alta vuoren juurelle. Sitten hän näytteli pojalleen kammion suunnattomat aarteet. Eniten ihmetteli Henrik niitä kalliita helmiä, joita eräs suvun piispa oli tuonut Intianmatkaltaan. Kun kaikki oli katseltu, sanoi äiti. "Ymmärrätkö nyt, että suvullamme on pyhät, vuossataiset salaisuudet ja lisäksi äärettömät aarteet?"

Henrik: "Kyllä, äiti."

Äiti: "Mutta muista tarkoin, että nämä pysyvät meillä vain niin kauan, kun seuraamme sukumme suurta sääntöä: Puhua aina totta, tehdä oikein ja pysyä angleina. — Poikani, puhutko aina totta ja teetkö aina oikein?"

Henrik suoristui äkkiä: "Varmasti, äiti."

Äiti: "Muuta en sinulta nyt pyydä. Polvistu, niin saat sukumme vanhan siunauksen!"

Henrik polvistui. Äiti pani kätensä hänen päälleen ja sanoi: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalanmies! Puhu totta! Tee oikein! Silloin Pyhä Cuthbert rukoilee sinulle siunausta, Pyhä Wilfred vie huokauksesi Kaikkivaltiaan eteen, Pyhä Pietari aukaisee sinulle kerran taivaan oven, Pyhä Neitsyt ojentaa sinulle voitonpalmun, ja Kristus itse siunaa sinut tästä hetkestä iankaikkisuuksiin asti."

IV. YORKISSA.

Henrik kulki kuin unessa. Tämä oli ihmeellistä, ylen ihmeellistä. Kirjoja, kirjoja ja taas kirjoja. Vaikka lukisi sata vuotta, ei konsana lopu kirjat Yorkin tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Kun Henrik lausui ihastuksensa opettajalleen, vanhalle munkille, sanoi tämä: "Niin katsos, tämän kirjaston ja koulun perusti piispa Egbert jo neljä vuosisataa sitten. Hän hankki elinaikanaan tähän kirjastoon kaiken, mitä Roomalla oli, kaiken ihanan, mitä Kreikanmaa oli latinalaisille antanut ja kaiken, mitä hebrealaiskansa oli korkeudesta saanut. Ja vuosien vieriessä on kirjastomme yhä kasvanut. Olen itse opiskellut Canterburyssä, Parisissa ja Bolognassa, mutta en missään ole nähnyt tällaista kirjastoa. — Poikani, älä yritäkään ahmia kaikkia. Parempi, että luet vähän, mutta hyvin. Olen ajatellut, että nyt ensin lukisit tämän Orosiuksen maailman historian ja sitten Bedan kirkkohistorian."

Henrik: "Minä olen ne molemmat lukenut jo aikoja sitten."

Isä Samuel: "Jo lukenut nämä suuret teokset? Mitä sanot, poika?"

Henrik: "Niinpä niin, lukenut."

Ihmeissään rupesi vanha isä Samuel nyt tiedustelemaan, mitä kaikkea Henrik oli lukenut. Pian hän joutui aivan ymmälle. Kun hän sitten vielä huomasi, että Henrik hallitsi täydellisesti paitsi äidinkieltään, myöskin latinaa ja ranskaa, ei hän sanonut enään mitään, työnsi vain Henrikille anglosaksien kroniikan ja läksi kiireesti itse Yorkin arkkipiispan luo. — Tälle hän kertoi: "Kouluumme on saapunut ihmenuorukainen, ihmeellisempi kuin koskaan ennen. Hän on 18-vuotias, osaa latinaa ja ranskaa kuin äidinkieltään ja on lukenut enemmän kuin kukaan tuomiokirkkomme papeista. Hän on kaukaa, tuolta lounaisesta vuoristosta, ihme, että hän on lähtenyt tänne opiskelemaan, Canterbury ja Oxford kun ovat paljon lähempänä."

Arkkipiispa hymyili kuunnellessaan. Ei ollut ensi kertaa, kun isä Samuel tuli kertomaan hänelle oppilaistaan, jotka kaikki olivat vähin ihmelapsia isä Samuelin mielestä. Mutta nyt heräsi arkkipiispankin mielenkiinto niin paljon, että hän päätti tutustua tuohon ihmekreiviin, joka oli tullut lounaisesta vuorimaasta. Ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli, että Henrik oli suuren jaarlin, tuon laulujen ylistämän "maan isän" jälkeläisiä, oikea Northumbrian poika.

Pian tiesi koko kaupunki kertoa Henrikistä. Ja kaikki tahtoivat tutustua häneen. Arkkipiispan asunnossa liikkui hän kuin kotonaan, ja moniin lähiseudun linnoihin häntä kutsuttiin. Kun seudun kansa sitten kuuli, että Henrik oli "maan isän" jälkeläinen, alkoi se katsella häntä kuin ilmestystä yläilmoilta.

Useimmin kävi Henrik sukunsa vanhassa linnassa, vaikka se sijaitsikin verrattain kaukana Yorkista. Mutta pianhan sinne ratsasti. Olihan äiti pyytänyt, että hän kävisi usein siellä, ja olivathan linnan rouva ja herra hänelle ystävällisiä kuin vanhemmat ikään. Sinisilmäinen Maria tuli lisäksi joka kerran kovin iloiseksi, kun Henrik ratsasti linnaan. Sillä näes, ei kukaan osannut kertoa niin hyvin tarinoita kuin Henrik — ei kukaan!

Aika riensi kuin siivin. Syksy meni, tuli talvi. Henrikistä kaikki tuntui melkein liian suloiselta. Hän sai kerrankin kyllikseen lukea, kerrankin riitti kirjoja. Ja kyllä hän lukikin, luki niin paljon, että isä Samuel alkoi jo rajoittaa aikaa, jonka Henrik vietti kirjastossa. Sillä hän pelkäsi, että ihmekreivin terveys aivan menee. Mutta useimmin sentään hykerteli isä Samuel tyytyväisenä kämmeniään, sillä katsos, ei kellään ollut sellaisia ihmeoppilaita kuin isä Samuelilla. Hän se on kasvattanut maan suuret miehet. Tästä etelän kreivistä tulee varmaan uusi Dunstan, joka kerran ylevällä opillaan täyttää koko Englannin. Silloin loppuu tuo alituinen kalpojen kalske, joka on karkoittanut täältä kaikki runottaret. Silloin hengenvoimat pääsevät taas oikeuksiinsa, ja runottaret heräävät huilun soittoon. Näin haaveili isä Samuel.

Ja Henrik itse! — Oi, hän ei ainoastaan nauttinut opin kultaisesta maljasta täysin siemauksin, hän tunsi myöskin syvästi, että täällä oli hänen heimonsa, täällä virtaili kaikkien suonissa samaa verta kuin hänenkin, täällä esi-isien muistot täyttivät koko ilman. Nyt hän vasta oikein ymmärsi, kuinka hän oli tuolla etelässä kuin juureton puu, joka ei voinut imeä ympäristöstään elämännesteitä. Mutta sittenkin kammoksui hän täällä noita suuria autioita hankia ja kylmyyttä, tuota kylmyyttä, jota hän ei voinut sietää. Hänen sydäntään aivan värisytti, kun hän katseli alastonta lehtimetsää talven pakkasessa. Ja yht'äkkiä oli hänen edessään koko etelän kaunis vuoristo: alativiheriöivät lehtipuut, lauhkeat lounaistuulet ja satakielen laulu myrttipensaassa. Oi, ja siellä oli linna, uljas linna vuoren rinteellä, laaksossa pellot, kummulla kylä ja ristiharjakirkko, jota satavuotiset orapihlajat vartioivat. Vuoristossa solisi puro ja humisi tuuli, ja metsän halki kulki tie Eeditin linnaan. Sanomaton koti-ikävä täytti Henrikin mielen. Hän oli sittenkin kiintynyt kotiseutuunsa koko sielullaan.

Tuli kevät. Henrik iloitsi äärettömästi sen tulosta, olihan nyt täälläkin lämmintä ja vihreyttä. Hän oli päättänyt opiskella yhteen menoon koko kesän ja vasta seuraavana talvena lähteä takaisin kotiseudulleen. — — —

Oli lauantai-ilta. Henrik oli päättänyt pyhäksi mennä ystäviensä luo sukunsa vanhaan linnaan. Hän hypähti hevosensa selkään, otti ohjat palvelijalta ja aikoi juuri lähteä. Silloin karautti kaksi ratsua pihaan.

"Mitä ihmettä! Meidän väkeä etelästä! Sinäkin Egbert", huudahti Henrik.

Egbert: "Niin, niin. Rouva äitinne, jalo kreivitär lähetti meidät tuomaan tätä kirjettä ja odottamaan, mitä käskee jalo kreivi."

Henrik otti kirjeen, käski palvelijansa pitämään huolta miehistä ja hevosista ja lähti kiireesti huoneeseensa. Täällä hän aukaisi sinetöidyn pergamenttikirjeen ja luki:

"Rakas poikani!

Et varmaankaan ole iloinen, kun näin tulen häiritsemään sinun lukujasi, joista niin äärettömästi pidät, ja pyydän sinua tulemaan kotiin. Niinkuin tiedät, on maassamme jo vuosia ollut rauhatonta, kun prinsessa Maud taistelee kuningas Tapanin kanssa Englannin kruunusta. Meidän lounainen kolkkamme on kuitenkin tähän asti saanut olla rauhassa — kiitos Pyhän Neitsyen. Mutta nyt kutsui kuningas Tapani varusväkensä pois Rougemontin linnasta, ja heti ilmestyi rosvoilevia parvia tännekin. Olemme päättäneet, että kukin manor aseistaa joukon miehiä vuoristoamme varjelemaan. Ja sinun luonnollisesti täytyy tulla meidän miesten päälliköksi. Raskasta sinun on tietysti vaihtaa kirjasi kalpaan, mutta se on välttämätöntä, sillä muuten tulee tänne sama kurjuus kuin muuallekin. Katsos, näin kirjoittaa minulle Oxfordin piispa: "Rosvojoukkojen johtajat rakentavat linnoja ja täyttävät ne piruilla ja pahoilla miehillä, panevat ihmisiä riippumaan päästä, jaloista tai peukaloista ja sytyttävät rovioita heidän alleen. Nälkä ahdistaa kansaa, ja toisia paleltuu kuoliaaksi. Ihmiset sanovat, että Kristus pyhimyksineen nukkuu." — Eikö olekin kamala kuvaus. Kuka olisi uskonut, että hyvän Henrik-kuninkaan jälkeen tulee tällainen aika. Kiirehdi siis kotiin, poikani. Parasta kai, että lähdet meritietä etelään. Rukoilen Pyhää Neitsyttä varjelemaan sinua matkalla.

Omakätisesti Äitisi."

Henrik istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän nousi ja suoristui. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä tullut täyskasvuiseksi mieheksi. Hän meni miesten luo ja sanoi näille: "Minä tulen nyt kotiin. Rouva äitini kehottaa meitä palaamaan meritietä, mutta maata myöten pääsisimme pikemmin. Jos palkkaisin täältä pari ratsumiestä lisää, luuletteko, että silloin uskaltaisimme lähteä taipaleelle?"

Egbert: "Ei auta vaikka paikkaisitte kaksikymmentä. Mutta hankkikaa itsellenne niin nopea juoksija kuin voitte, niin silloin uskallamme lähteä kolmisinkin. Jos rouva äitinne ei olisi antanut meille linnan nopeimpia hevosia, olisimme aikoja olleet rosvojen käsissä. Kuljimme kuin tulessa ja ilmassa vaaran uhatessa."

Henrik: "Kiitos neuvostanne. Hankin ratsun. Pelkäättekö matkaa?"

Egbert: "Emme."

"En minäkään", vastasi Henrik ja nosti ylpeästi päätään.

V. KOTONA.

Kuinka sykkikään Henrikin sydän hänen nähdessään kotilinnan jylhät tornit ja niitten takana kukkuloitten kauniit ääriviivat. Tässä kylä ja kirkko, tuolla laitumet ja tammisalot. Ja kohta hän oli hyvän äitinsä luona.

Äiti oli iki-ihmeissään, kun Henrik tuli. Hän ei ollut osannut vielä odottaa. Itse Pyhä Neitsyt oli varmaan tuonut hänen poikansa kuin siivin kotiin. Isä Markus piti heti kiitosmessun linnan kappelissa, ja Pyhän Neitsyen kuvan eteen sytytettiin seitsemän kynttilää.

Vain ensimäisen illan saivat äiti ja poika olla yhdessä. Kuinka paljon heillä olikaan puheltavaa! Äiti tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, kun sai kuulla sukulaisistaan tuolla rakkaassa pohjolassa. Henrik oli äidin mielestä paljon miehistynyt vuoden aikana, parranhaiveniakin jo näkyi poskilla. Avomielisesti hän kertoi kaikesta, kirjastosta, isä Samuelista, piispasta ja monesta muusta — Mariastakin. Niin, Mariasta — ja äidin sydän sykki ilosta.

Jo seuraavana päivänä täytyi Henrikin nousta ratsunsa selkään ja lähteä miehineen vartioimaan lounaiseen tuovia teitä, sillä taas oli nähty rosvoja liikkeellä. Tällä kertaa eivät ne tosin tulleet. Mutta toisten ne tulivat, jopa niin tiheään, että kerrankin oli Henrik koko viikon yhtä mittaa ratsun selässä, hevosta vain vaihtoi välillä. Monta taisteluakin siinä taisteltiin. Ja kaikki sanoivat, että Henrik osasi käyttää aseita yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Eikä hänen rohkeudelleen löytynyt vertoja. Miehet häntä ihailivat rajattomasti, ja kansa antoi hänelle nimen "hyvä kreivi," koska hän aina oli iloinen ja hyvä.

Taistellen kului koko kesä ja sitä jatkui vielä talvellakin, niin että aseissa piti yhä olla. Mutta kun tuli kesä toinen, ei rosvoja enään liikkunut näillä mailla. Kuitenkin oltiin yhä varuillaan, sillä tiedettiinhän, että prinsessa Maud oli joukkoineen vielä maassa. Nyt voi Henrik sentään usein oleskella kirjastossaan. Se vain tuntui ikävältä, ettei hänellä siellä enään ollut luettavaa, sillä kaikki kirjat oli hän jo käynyt läpi useampaankin kertaan. Ja tuo ainainen aseissaolo vaikutti, ettei hän itsekään tullut tarinainkirjoittamistuulelle. Kun aika alkoi tuntua pitkältä, ratsasti Henrik silloin äitinsä kanssa naapurilinnaan. Siellä oli Eedit jo ylennyt immeksi, mutta yhtä luonnollinen ja lapsekas hän oli kuin ennenkin. Mielellään katseli Henrik hänen tummia kiharoitaan ja kuunteli hänen kaunista ääntään. Eedit pani Henrikin aina kertomaan tarinoita, joita muutkin kuuntelivat halulla ja jännityksellä. Kohta alettiin Henrikkiä kutsua muihinkin linnoihin lyhentämään pitkiä iltoja, eikä aikaakaan niin oli hän saanut "kertojakreivin" kunnianimen. Mutta kukaan ei aavistanut, että Henrik kertoi omia tarinoitaan, vaan kaikki luulivat, että hän oli ne lukenut tai kuullut kuljeksivilta laulajilta. Usein sai Henrik kuulijansa lämpenemään ja silloin hän aina ajatteli: Jos osaisin soittaa, niinkuin osaan kertoa, niin läksisinpä todentotta trubaduurina kiertämään maailmaa.

Saapui taaskin talvi. Nyt kierteli enään vain joku yksinäinen ratsastaja teitä vartioimassa. Ja kun tuli kevät, riisuttiin aseet kokonaan, sillä kuultiin että prinsessa Maud oli noussut kevään ensimäiseen laivaan ja purjehtinut Kanaalin yli Normandiaan. Hän oli vihdoinkin jättänyt Englannin rauhaan, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Pian nyt palautuvat vanhat hyvät ajat, ajateltiin. Ja Henrikkin kertoi heti äidilleen lempituumansa: Nyt kun rauha oli palautunut, halusi hän käväistä Yorkissa. Hän oli jättänyt kaikki ostamansa kirjat sinne ja pyytänyt munkkien kopioimaan monta kirjaa tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Hän tahtoi mennä noutamaan kirjansa ja samalla käydä tervehtimässä ystäviään. — Mitäpä äidillä olisi ollut tätä vastaan. Mutta silloin sanoi Henrik: "Äiti, lähde sinäkin mukaan Yorkiin! Sinä jaksat kyllä ratsastaa, ja otetaan kymmenkunta vankkaa miestä mukaan, niin ei ole meillä mitään pelättävää matkalla. Ne aina puhuivat sinusta siellä pohjoisessa, kuinka iloiseksi he tulisivatkaan, jos lähtisit mukaan."

Äiti hämmästyi suuresti tätä ehdotusta. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä mieluisammalta se tuntui. Ja kauniina kevät-aamuna ratsasti linnan portista äiti poikineen pienen seurueen kanssa kohti kaukaista Northumberlandia.

VI. KULTAISET KANNUKSET.

Tuskin olivat äiti ja poika päässeet Yorkiin, kun heidät yllätti iloinen uutinen. Kuningas Tapani oli päättänyt, että koko maan piti nyt iloita hänen kanssaan, koska hän taas oli yksin kuninkaana vanhassa Englannissa ja tuo kruununtavoittelija Maud ajettu ikipäiviksi Kanaalin taakse. Ja hänen kansansa sydän sykkikin ilosta. Ei siksi, että heikko Tapani oli voittanut — he olisivat yhtä mielellään nähneet prinsessa Maudin valtaistuimella — vaan siksi, että vihdoinkin oli loppunut tuo kauhea sota. Erikoisesti tahtoi kuningas Tapani hyvitellä maan pohjoista puolta, sillä tämä oli kiivaimmin taistellut häntä vastaan. Yorkin arkkipiispalle ja kirkolle hän lahjoitti suuria alueita ja paljon etuuksia. Sitten hän määräsi, että parhaat nuorukaiset oli lyötävä ritareiksi. Itse hän lahjoitti näille kultaiset kannukset. Yorkin piispan piti yhdessä muitten kanssa määrätä, ketkä katsottiin kelvollisiksi kantamaan kultaisia kannuksia. Kun Henrik astui arkkipiispan suojaan, huudahti tämä: "Kas, siinä ensimäinen, jonka kannukset vaihdetaan kultaisiksi." — Sitten hän kertoi Henrikille koko asian.

"Vai sillälailla", tuumi Henrik. "Tulin tänne kokoilemaan kirjojani ja nyt saankin ruveta valmistautumaan ritarilyöntiin."

Mutta arkkipiispa vastasi: "Kenen sydän on kultainen, se ansaitsee kultaiset kannukset ilman valmistuksiakin."

* * * * *

Äiti oli sanomattoman onnellinen astellessaan sukunsa vanhassa vuossataisessa linnassa. Elämä näytti lahjoittaneen hänelle pelkkää onnea ja hyvyyttä. Huomenna lyödään Henrik ritariksi, ajatteli hän astuessaan tuossa käytävällä ikivanhojen puitten alla. Kenellä olikaan Henrikin vertaista poikaa! Oppineempi kuin kukaan muu, parempi kuin kukaan muu ja kuitenkin yhtä uljas kuin konsana nuo, jotka eivät tiedä muusta kuin miekan mittelöstä. Ja kuinka kaunis olikaan nuorten suhde! Joka kerta kun Henrik viipyi Yorkissa, odotti Maria häntä. Ja kuinka iloisesti ja hauskasti osasikaan Henrik sitten jutella. — Kihlaus voitanee julkaista jo ritarijuhlien aikana, kun Henrik on saanut kultaiset kannukset. — Äiti tunsi itsensä ihmeellisen reippaaksi, jalat nousivat kevyesti kuin ennen nuorena. Tuossa tuli linnanherra vastaan. Hän pysähtyi ja virkkoi: "Luulen, että Henrikin täytyy lähteä. Käskin satuloida hevoset. Lähden itse saattamaan häntä Yorkiin, jossa hänen täytyy viettää yönsä tuomiokirkossa."

Äiti: "Kiitos. Sinä pidät liian hyvää huolta pojastani."

Linnanherra: "En yhtään. Toivon, että hän pian on minunkin poikani. Mitä sanot, eiköhän voitasi Henrikin ja Marian kihlausta julkaista juhlan aikana? Oikeastaan juuri sentähden järjestinkin nämä ritarijuhlat ja turnajaiset meille."

Äiti: "Sitähän minäkin tässä juuri ajattelin. Oletko puhunut asiasta jo
Marialle ja Henrikille?"

Linnanherra: "Marialle kylläkin, mutta en Henrikille, sillä hänenhän pitää pyytää minulta Mariaa kaikkien sääntöjen mukaan."

Äiti: "Minä kyllä olen aikaisemmin puhunut Henrikille, mutta en nyt.
Tekisinkö sen nyt vielä ennen, kun hän lähtee Yorkiin?"

Linnanherra: "Ei, ei. Henrik on paastonnut siitä asti, kun aamulla tuli kylvystä, ja nyt on hänellä yövalvonta edessään. Emme nyt häntä rasita, sillä huominen päivä kysyy paljon voimia pojaltamme. Sitäpaitsi nuoret näyttävät pitävän huolta asiasta. Ennättää siitä vielä sanoa. — Kumpiko meistä antaa Henrikille sukumme siunauksen?"

Äiti: "Sinä tietysti. Se sopii paremmin."

Äiti ja linnanherra astuivat ylös tornihuoneeseen, jossa Henrik oli
viettänyt yksin päivänsä, ilmoittamaan, että lähtöhetki oli tullut.
Äidin silmät täyttyivät kyyneleillä, kun linnanherra laski kätensä
Henrikin päälle ja alkoi vakavana: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva.
Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalan-mies." — — —

* * * * *

Henrik oli neljän muun ritari-uusikon kanssa viettänyt yönsä Yorkin tuomiokirkossa. Aamun sarastaessa tuli itse arkkipiispa pappien ja muutamien ritareitten kanssa alottamaan päivän juhlallisuudet. Kukin uusikko — Henrik ensimäisenä — polvistui piispan rippituolin eteen, joka sijaitsi alttarin takaisessa komerossa, ja tunnusti syntinsä. Piispa julisti kullekin synninpäästön. Sitten vietettiin pyhä ehtoollinen. Nyt pukivat kummiritarit ja papit kunkin uusikon valkeaan pukuun puhtauden merkiksi. Vain kengät olivat mustat muistuttamassa hautaa. Harteille heitettiin punainen viitta merkiksi, että ritarin oli vuodatettava verensä kristinuskon puolesta.

Vasta nyt aukaistiin tuomiokirkon ovet. Ja mikä komea joukko siellä odottikaan. Kohta oli kirkko täynnä loistavasti puettuja miehiä ja naisia. Näkyi, että koko pohjoisen Englannin korkein ylimystö oli liikkeellä.

Juhlallisen hitaasti saattoivat vanhemmat ritarit uusikot alttarin eteen. Arkkipiispa astui nyt alttarille ja toimitti messun. Sitten hän siunasi ritariksi aikovien miekat. Nyt pukivat ritarit uusikkojen päälle kypärin, haarniskan, säärystimet, kintaat, vyön miekkoineen ja viimeiseksi kultaiset kannukset. Henrik polvistui nyt vanhan sukulinnan omistajan eteen. Tämä löi häntä kädellään harteisiin ja sanoi: "Lyön sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Ole ylevämielinen, ankara ja rohkea ritari!" Henrik nousi ja teki ritarilupauksen: Hän lupasi puolustaa kristinuskoa, taistella vääryyttä vastaan, suojella leskiä ja orpoja, kunnioittaa naista ja olla uskollinen, oikeamielinen ja hurskas.

Kun muut oli samanlaisin menoin lyöty ritareiksi, lähtivät kaikki ylistyshymnin kaikuessa kirkosta. Ja loistavampaa joukkoa ei oltu koskaan nähty kulkevan Northumberlandin lakeuksilla kohti vanhaa sukulinnaa. Hattujen töyhdöt ja hevospeitteiden kultatupsut liehuivat tuulessa. Naisten pukujen väriloisto aivan häikäisi silmiä. Itse arkkipiispa seurueineen oli yhtynyt joukkoon, ja tuomiokirkon pyhä lippu liehui kulkueen etunenässä. Tien varrella oli koristeltuja salkoja, ja keskeymättä soivat airueitten torvet.

Linnassa oli juhla-ateria odottamassa. Kun paistettu härkä kannettiin pöytään, nousi arkkipiispa puhumaan. Ensin hän puhui muutamia sanoja uusille ritareille. Sitten hän kohdisti sanansa heidän pohjoisen isänmaansa, ihanan Northumbrian ylistykseksi. Tämä maa ja sen anglinen kansa oli aina kokoontunut vapauden lipun ympärille, viimeiseksi yhdeksän vuotta sitten. Säilykööt täällä esi-isien ihanteet! — Arkkipiispa oli hetken ääneti. Sitten hän rupesi hiljaisemmalla äänellä kuvailemaan, mihin onnettomaan tilaan Pyhä maa taaskin oli joutunut. Milloin hyvänsä voivat kristittyjen pyhät paikat joutua uskottomien käsiin. — Piispa aukaisi käärön ja luki bullan, jossa paavi kehoittaa kaikkien maitten ritareita ja talonpoikia lähtemään uudelle ristiretkelle Pyhään maahan. Sitten hän aukaisi toisen käärön. Se oli Benhard Clairvauxlaisen tulinen kirje saman asian hyväksi. Miten elävästi siinä kuvattiin Pyhän maan hätää ja vedottiin Englannin kansan lämpimään sydämeen! Kun piispa oli lopettanut, kysyi hän, tahtoiko kukaan läsnäolevista tulla ottamaan pyhää ristinmerkkiä olkapäähänsä.

Salissa vallitsi haudan hiljaisuus. Kaikki olivat liikutettuja, mutta kukaan ei sentään noussut. Henrik oli koko päivän ollut ihmeellisessä hurmiotilassa. Nyt hän sulki silmänsä, ja siinä oli hänen edessään koko itäinen maa ruusunhohteisena. Hän muisti kuinka hän jo kauan oli tuntenut, että hänen rinnalleen aijottiin asettaa vaalea Maria. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, olihan se luonnollistakin. Mutta joka kerta kun hän ajatteli itseään Marian rinnalla, ilmestyi siihen välille mustakiharainen tytön pää ja poskea silittävä lapsen käsi. Henrik sulki uudestaan silmänsä, ja kangastuksena aukenivat hänen eteensä itäiset maat aina satuiseen Intiaan asti. — Piispa uudisti vakavana kysymyksensä. Henrik nousi, astui piispan luo, ja kohta loisti hänen rinnassaan punainen ristinmerkki. — — —

Naiset saattoivat Henrikin äidin huomaamatta pois salista, sillä hän oli pyörtymäisillään. Linnanherra tuijotti kalpeana eteensä, ja Marian silmäluomia poltti. Mutta muut eivät tätä huomanneet. Hilpeänä jatkui juhla, ja maljoja kohotettiin vuoroin naisten, ritareitten ja Northumbrian kunniaksi. Trubaduurit, laulajat ja soittajat tekivät parastaan.

Suuret turnajaiset olivat vasta ylihuomenna, mutta Henrik ja hänen äitinsä läksivät paluumatkalle jo seuraavana päivänä, sillä arkkipiispa oli sanonut, että hänen piti kiirehtiä ennättääkseen kuningas Ludvigin joukkoihin Ranskassa. Äiti ei sanonut Henrikille moitteen sanaa, mutta hänen murtunut olentonsa puhui liian selvää kieltä. Ah, ihana pilvilinna oli pirstoutunut yhdellä iskulla! Henrikkiin tuo äidin suru koski sanomattomasti, ja lohduttaen hän sanoi yhä uudelleen: "Minä palaan, äiti, pian, ehkä jo vuoden kuluttua."

Mutta äiti vastasi aina: "Paljon sinne on menneitä, vähän takaisin tulleita."

Silloin tuntui Henrikistä kuin olisi keskelle ruusunhohteista itää langennut tumma varjo ja kerran välähti hänelle: Teenköhän oikein, kun lähden. — Mutta heti karisti hän päältään tämän tunnelman, ja itäiset maat loistivat taas purppuraisina.

Pian päästiin kotiin. Alkoi lähtötouhu. Oli ilta, kevään ihana ilta. Linnut lauloivat, ja ilma oli täynnä kukkien raikasta tuoksua. Henrik palasi kylästä hyvästiltä. Höllin ohjaksin kulki hevonen laitumien ja tammisalon kautta metsään. Melkein huomaamattaan käänsi Henrik hevosen naapurilinnaan vievälle tielle. Kun hän pääsi perille, ei hän tavannut muita kuin palvelijoita. Vihdoin tuli Eedit puutarhasta ja kertoi, että pojat olivat metsällä ja isä ja äiti laidunmaalla uusrotuisia lampaita katsomassa. Seurasi sitten pitkä äänettömyys. Vihdoin sanoi Eedit: "Milloin lähdet pitkälle matkallesi?"

Henrik: "Huomen aamulla."

Eedit: "Jo huomenna!"

Henrik: "Niin. Tulinkin tänne vain hyvästille."

Eedit sai kyyneleet silmiinsä: "Jo huomenna lähdet — palanetko milloinkaan!"

Henrik: "Ihan varmasti, ehkä jo vuoden kuluttua. — Mutta äiti odottaa kotona, minun täytyy kiirehtiä. Hyvästi nyt Eedit ja sano hyvästini vanhemmillesi ja veljillesi!"

Eedit ojensi ääneti kätensä. Mutta äkkiä hän muisti jotakin. "Kuules", sanoi hän, "tämä minun rukousnauhani tekee kantajansa haavoittumattomaksi, sillä tähän on kätketty pyhän Cuthbertin hiuskarva". Ja sen enempää kysymättä irroitti hän nauhan kaulaltaan ja rupesi sitomaan sitä Henrikin kaulaan. Kun se vihdoinkin oli tehty, jäivät hänen kätensä Henrikin kaulalle kuin huomaamatta. Henrik sulki silloin värisevän tytön syliinsä, ja onnellisina yhtyivät heidän huulensa.

Vihdoinkin irroitti Henrik hellät kädet kaulaltaan, nousi ratsunsa selkään ja lähti. Mutta hän ei tuntenut itseään, ei ymmärtänyt itseään. Rajattoman onnen huumeessa ratsasti hän kirkastettua tietä kohti autuaitten asunnoita. Varjo lankesi taaskin yli itäisen maan ja toisen kerran välkähti Henrikille: Teenköhän oikein, kun lähden.

VII. "MAA ON NIIN KAUNIS."

Viimeisessä hetkessä ennätti Henrik laivaan, joka kuljetti ristiretkeilijöitä Kanaalin yli Ranskaan. Korkealla laivan kokassa oli ristiinnaulitunkuva, ja ylhäällä isossa mastossa liehui ristinlippu. Läheisestä luostarista tuli joukko nuoria munkkeja, jotka olivat kiinnittäneet kaapuunsa ristinmerkin. Koko muu luostari ja suuri ihmisjoukko oli tullut rannalle saattamaan lähteviä. Laiva irroitettiin laiturista. Apotti antoi lähteville siunauksensa, ja munkit laivassa alkoivat laulaa:

"Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana sielujen toiviotie.
Maailman kautta
Kuljemme laulain,
Taivasta kohden matka vie."

Tyynenä ja ihanana avautui meri heidän eteensä. Pyhä tunnelma liikutti
Henrikin mieltä, kun munkkien laulu verkkaisena jatkui:

"Vuossadat vaihtuu,
Vuossadat haihtuu,
Miespolvet vaipat unholaan.
Kirkasna aina
Sielujen laulun
Taivainen sointu säilyy vaan."

Juuri tällaista suurta ja pyhää oli hän kuvitellutkin tapaavansa tällä retkellä. Matka yli Kanaalin oli ihanaakin ihanampi. Nuoret munkit olivat täynnä uskonintoa ja täynnä lumousta oli se kuva, jonka he yhdessä loivat Pyhästä maasta ja matkastaan sinne. Uskottomien valta on pian murrettu, ja Kristus itse johdattaa ristijoukkonsa voittoon. Nuo äärettömän pyhät paikat jäävät silloin ikuisiksi ajoiksi kristityille.

* * * * *

Oli sovittu niin, että laiva kuljetti ristijoukon Seinevirtaa myöten aina Pariisiin asti. Kun vihdoinkin lähestyttiin kaupunkia, alkoivat munkit uudelleen laulaa:

"Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana sielujen toiviotie."

Rannalla oli ristilaivaa vastassa joukko munkkeja ja pappeja. Näiltä sai Henrik kuulla, että Ranskan kuningas Ludvig VII oli jo lähtenyt Metziin, jonne ristijoukkoja oli kerätty kaiken kevättä. Hyvin piti kiirehtiä, jos tahtoi vielä ajoissa ennättää, sanottiin. Henrik lähti sentähden heti kiertelemään Pariisin mutkikkaita ja likaisia kujia ostaakseen itselleen oivan ratsun. Kun hän vihdoin löysi mieleisensä, alkoivat kirkonkellot kumista iltamessuun. Henrik meni Pyhän Genovevan luostarin vierasmajaan yöksi. Aamulla varhain hän lähti Englannista tulleitten ritareitten ja munkkien kanssa kohti Metziä.

Ylevä, suloinen tunnelma täytti Henrikin mielen, sillä olihan hän menossa täyttämään ritarin korkeinta velvollisuutta: taistelemaan ristinvihollista vastaan. Ilma oli kaunis, jasminien tuoksu ihana, ja hänen povensa hersyi ennenaavistamatonta lämpöä. Ah, yhäkö arka lintu värisi hänen sylissään! Henrik koetti, oliko rukousnauha tallella. Olihan se, ja Henrik sormieli sen solmuja. Hänen olisi pitänyt ehkä lukea rukouksensa. Mutta eihän hän voinut, koko sielu kun tuntui sulaavan keväänsointuihin ja liitävän lintujen kanssa korkeuteen. Oi, hän tahtoi kuitenkin olla jalo ritari ja Kristuksen pyhä soturi! Vain silloin tällöin heräsi Henrik unelmistaan, kun kuuli kansan kiroovan Ludvig VII:ttä, sen raskaan veron takia, minkä kuningas oli kiskonut kansalta retkeään varten.

Henrikin pieni matkue pääsi Metziin parahiksi, kun suunnaton ristiarmeija teki lähtöä. Ihmeekseen näki Henrik, että myöskin Ludvigin puoliso, ihana Eleonora, ylhäisten naisten kanssa lähti ristiretkelle. Raskaat kuormavankkurit rämisivät, hevoset korskuivat ja kuninkaalliset airueet puhalsivat torviaan. Kuului huutoja ja melua. Vihdoin kaikki suli yhdeksi pauhinaksi, joka muistutti myrskyävää merta. Henrikille tämä oli pettymystä, sillä hän oli odottanut juhlallista hartautta, pyhiä lippuja ja pyhää soittoa.

Vihdoinkin oli kuninkaallinen seurue, kuormasto ja sotajoukko suoriutunut matkalle. Henrik ystävineen odotteli sopivaa paikkaa yhtyäkseen tuohon loppumattomaan jonoon. Jopa tuli tilaa heillekin. Ja särkynyt tunnelma tuli taas eheäksi; kun jonoon yhtyi suuri joukko munkkeja, jotka kantoivat edellään ihmeitä tekevää Pyhän Neitsyeen kuvaa ja lauloivat hartaina:

"Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana sielujen toiviotie."

Ah, aavistiko heistä kukaan, että tuleva aika sai kerran laulaa heidän haudoillaan tuolla auringonnousun maassa:

"Vuossadat vaihtuu,
Vuossadat haihtuu,
Miespolvet vaipuvat unholaan."

VIII. PYHÄSSÄ MAASSA.

Ilta hämärti, kun Henrik ratsasti Jerusalemin pohjoisesta portista kaupunkiin. Hän tunsi aivan kuolemanväsymystä ruumiissaan. Hän ei jaksanut edes ajatella, hän halusi vain paikkaa, jossa saisi nukkua, nukkua loppumattomiin. Kujaa pitkin laahusti vanha munkki, ja tältä tiedusteli Henrik, missä oli Johanniittain hospitaali. Munkki neuvoi, ja kohta oli Henrik perillä. Hän heitti ohjat palvelevalle veljelle, astui osotettuun huoneeseen ja nukkui paikalla täysissä tamineissaan.

Palvelevat veljet häärivät Henrikin ympärillä irroitellen hänen rautavarusteitaan. Ei ollut ensi kertaa, kun veljet näin hoivasivat uupuneita matkamiehiä.

"Ritari tämä on miehiään, koska on kultaiset kannukset ja ritariketju", virkkoi muuan veljistä. Ja toinen jatkoi: "Mutta onpa sillä rukousnauhakin, äidin lähteissä lahjoittama tietysti. Ne mammat siellä kotona lännessä luulevat, että heidän kelpo ritarinsa täällä vain rukoilevat ja taistelevat. Mutta kaikkea muuta! Parempi jos pysyisivät pojat kotonaan. — Merkillistä, ettei tällä ritarilla ole mitään saalistamiaan aarteita! Satulan kolossa oli kyllä paljon kultarahoja, mutta ne olivat kaikki englantilaisia."

Ensimäinen veli: "Onhan tämän vyöllä suuri kukkaro. Katsokaas! —
Kas, taaskin englantilaisia kultakolikolta! Mies on englantilainen.
Nukkukoon nyt siinä. Väsynyt hän onkin, häntä saa kääntää ja nostaa
kuin pölkkyä."

Toinen veli: "Meidän on vietävä rahat talteen, siksi kun mies herää.
Muuten voi joku 'Kristuksen köyhä ritari' luulla niitä omikseen."

* * * * *

Henrik nukkui koko yön ja vielä seuraavana päivänä aina iltapuolelle asti. Kun hän vihdoinkin heräsi, toi palveleva veli hänelle ruokaa sekä talteenotetut tavarat. Henrik söi hyvällä halulla. Sitten hän peseytyi ja tunsi olonsa kohta sangen miellyttäväksi. Hän kyseli veljiltä yhtä ja toista, samoin nämä häneltä. Vihdoin hän lähti puutarhaan. Siellä hän asteli sinne — tänne, kunnes viimein istahti öljypuun alle. Ja yhtäkkiä oli elämä taaskin koko kurjuudessaan hänen edessään. Oi, hän ei enään jaksanut kestää sen painoa. — Oliko sekin ristijoukon retkeä, kun kuljettiin Metzistä Konstantinopoliin! Koko matkan nuo kurittomat joukot ryöstelivät. Miksei hän kääntynyt jo Konstantinopolista takaisin. Kuinka paljolta hän olisikaan silloin säästynyt! Ja vähässä Aasiassa sitten! Vain verta ja kauhua ja ihmisten luita. Seldšukit hakkasivat maahan tuhansia yhdellä ainoalla kerralla. Ihme, että hän on vielä elävänä tässä. Semmoisissa kauhuissa meni syksy ja vuoden alku. Maaliskuussa vihdoin oltiin Attaliassa ja purjehdittiin sieltä Antiokheiaan. Vihdoinkin päästään käsiksi todelliseen taisteluun, ajattelivat kaikki. Lähdetään vapauttamaan Edessaa ja silloin saa Zenkin poika maksaa isänsä pahat teot. Mutta mitä vielä! Antiokheian ruhtinas Raimund ihastuu kuningatar Eleonoraan ja unohtaa kaiken muun. Silloin sydämistyy kuningas Ludvig Raimundiin ja jättää joukkoineen koko Antiokheian. Hän lähtee nyt yhdessä keisari Konradin kanssa Damaskosta piirittämään. Ja se se oli oikeata piiritystä. Kun vihdoinkin syntyi tuo tulinen taistelu kaupungin edustalla, saivat ritarit näyttää, mihin he kelpasivat. Hän, Henrik, taisteli siinä kuin mies. Ja ristiretkeläiset saivat loistavan voiton. Mutta sitten! Oi, taivaitten taivaat! Sen sijaan, että olisi jatkettu taistelua uskottomien viimeisenkin voiman murtamiseksi, hajaantui koko suuri ristiarmeija ryöstämään — niin ryöstämään ympäristöä, ja Jerusalemin hengelliset ritaritkin häärivät saaliinhimoisina ryöstäjien joukossa. Hän oli silloin kauhuissaan noussut hevosensa selkään ja ratsastanut levähtämättä aina Jerusalemiin asti. — Henrik nousi öljypuun alta ja alkoi astua puutarhan kauniita polkuja. Ah, hän oli nähnyt niin paljon kuolemaa, kauhua, halpamaisuutta ja jos jotakin, ettei hän kestänyt enään. Puoliääneen hän virkkoi: "Jos ei minulla olisi sielussani kunniantuntoa, jos ei minulla olisi jaloa äitiä ja jos ei maailman viattomin ja suloisin olento olisi kerran värissyt sylissäni, olisin minä nyt huono mies." — Hetken päästä hän lisäsi: "Nyt minä tiedän, etten tehnyt oikein, kun läksin tälle retkelle." — — Yhä hän astui mietteissään. "Puhu totta, tee oikein, niin Kristus suo sinulle siunauksen." Olikohan Kristus ottanut nyt häneltä siunauksensa. Kuka tietää. Oi, hänen täytyi sovittaa kaikki, hänen täytyi lähteä suorinta tietä kotiin! Ja kohta alkoi koko puutarha laulaa: kotiin! kotiin! Tuntui kuin tuohon sanaan olisi kätketty kaikki lohdutus ja vapahdus.

* * * * *

Henrik oli käynyt Öljymäellä, Golgatalla, temppelissä ja kaikissa pyhissä paikoissa. Nyt hän ratsasti Hinnomin laaksoon ja siitä vuoritietä kohti Betlehemiä. Pyhien paikkojen näkeminen ja seurustelu hurskasten veljien kanssa oli paljon tyynnyttänyt hänen sielunsa tuskaa. Siinä yksin matkatessaan, ajatteli hän: Tämä maa on sanomattoman ihana, kuinka hyvin tämä sopiikaan Vapahtajan kotimaaksi. Oi, tämä on todella Pyhä maa, jota Herra itse on astellut! Tätäkin tietä ovat hän ja hänen vanhempansa, Joosef ja Maria, vaeltaneet. Pitkästä aikaa täytti lämmin tunne Henrikin sydämen, ja silmät kostuivat kyynelistä. Hän nousi satulasta ja silitti hyväillen polun pintaa, saman polun, jota Joosef ja Maria ja Jeesus-lapsi olivat kerran kulkeneet.

Tuuhea metsä peitti Betlehemin vuoren. Henrik pysähdytti hevosensa. Miten ihanana avautuivatkaan hänen eteensä pellot ja laitumet vuoren juurella, nuo Betlehemin vanhat kedot. Pian astui Henrik pyhään kirkkoon ja polvistui paikalle, jossa Jeesus oli syntynyt. Oi, tämä oli liian ihmeellistä! Oliko hän todella paikalla, jossa itse pyhä Vapahtaja oli syntynyt! Sydän aivan suli, ja ulkomaailma tuntui häipyvän olemattomiin. Hän havahtui, kun joku laski kätensä hänen päälleen. Ihmeissään hän katsahti ylös ja näki valkopartaisen munkin, joka hiljaisella äänellä alkoi siunata häntä: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses jumalanmies! Silloin Pyhä Neitsyt ojentaa sinulle marttyyrikruunun ja Kristus siunaa sinut tästä hetkestä ijankaikkisuuksiin asti." —

Laahustavin askelin lähti vanhus. Henrik nousi ja katseli ympärilleen kuin unesta heräten. Tuo siunaus oli osa vanhasta sukusiunauksesta! Mistä vanhus tiesi sen! Henkikö sille ilmoitti! Mutta se puhui marttyyrikruunusta, eikä voitonpalmusta, niinkuin tuossa vanhassa siunauksessa. Mitähän sekin merkinnee. No, vanhus kai harhaili. Marttyyrikruunu annetaan vain valittujen valituille. — Mutta nyt hän kuitenkin tiesi, että Kristus ei ole ottanut häneltä siunaustaan. — —

Henrik oli taas ratsunsa selässä. Koko Betlehemin kaunis ympäristö uinui nyt ruusunhohteisena, ja pilvissä tuntui leijailevan enkelparvi, joka lauloi: "Gloria sit Deo in excelsis, pax in terra."

* * * * *

Johannittain veljien neuvon mukaan kulki Henrik Jerusalemista sivuteitä kohti Tyrosta, jotta ei joutuisi tekemisiin Damaskoksesta palaavan ristiarmeijan kanssa. Pyhän tunteen vallassa katseli hän Samarian vuoria ja Galilean kauniita seutuja. Näitä teitä oli Jeesus jo 12-vuotiaana kulkenut. — — —

Kun hän vihdoin pääsi Tyrokseen, etsi hän heti Venetsian kauppiaitten liikehuoneet. Ja aivan oikein hän oli arvannut, täältä oli laiva lähdössä Venetsiaan. Henrik myi hevosensa ja osti yhtä ja toista matkaa varten. Kun hän astui laivaan, puheli hän hiljaa itsekseen: "Keveämmällä mielellä ei kai kukaan ole pyyhkinyt Pyhän maan tomuja jaloistaan kuin minä. — Oi, maa on kyllä sanomattoman kaunis ja äärettömän pyhä, Herra itse on sen askeleillaan pyhittänyt, mutta ihmiset — niin ihmiset!"

Kaleeriorjat soutivat. Syvän sinisenä päilyi Välimeri. Pyhän maan rannikko häipyi usvapilviin.

IX. LEVÄHDYSPAIKASSA.

Syksyn myrskyistä huolimatta saavuttiin onnellisesti Venetsiaan. Täällä sai Henrik jonkun aikaa odotella, ennenkuin voi kauppamatkueen mukana jatkaa matkaansa, sillä yksikseen matkustaminen oli tänä aikana vaarallista. Hän oli päättänyt yhtyä siihen seurueeseen, jonka piti kulkea Po-joen laaksoa Burgundiin. Mutta viimeisessä hetkessä peruuttivatkin kauppiaat koko matkan. Vuoden aika oli heistä liian myöhäinen, niin että talven sateet voivat heidät yllättää keskellä matkaa. Henrik oli hyvin pahoillaan ja aikoi lähteä jo yksin matkalle. Mutta silloin hän sai kuulla, että toinen kauppamatkue oli lähdössä pohjoiseen. Ja heti yhtyi Henrik heihin, vaikka matka sitä tietä tulikin paljon pitemmäksi.

Vaivaloinen ja hidas oli matka yli vuoriston. Raskaat tavaravankkurit jymisivät. Paitsi Henrikkiä, ratsasti vankkurikaravaanin ympärillä joukko asestettuja vartijoita. Yöpyessä nukkuivat miehet vuorotellen toisten valvoessa. Ja nekin, jotka nukkuivat, olivat aina täysissä varustuksissa, jotta silmänräpäyksessä voisivat tarttua aseisiin.

Viikkojen kuluttua päästiin Schwabeniin. Täällä erkani Henrik kauppamatkueesta ja kääntyi Ranskaan vievälle tielle. Mutta pian yllätti hänet hirveä sadekausi. Yöt ja päivät satoi lakkaamatta. Tiet tulivat ensin liejuisiksi, sitten pohjattomiksi. Henrikin täytyi etsiä levähdyspaikka. Ja niin hän eräänä iltana kolkutti Clairvaux'n luostarin portille.

Portti aukeni ja munkki tervehti Henrikkiä syvään kumartaen, kuin olisi itse Kristus ajanut portista sisään. Kun Henrik oli noussut hevosensa selästä, saattoi munkki hänet kirkkoon. Siellä he yhdessä polvistuivat krusifiksin eteen, ja munkki luki hiljaisella äänellä rukouksen. Vasta tämän jälkeen näytettiin Henrikille vierassuoja. Kohta hän sai kuivat vaatteet päällensä, ja muuan veli toi hänelle lämmitettyä viiniä ja ruokaa. Kuivat puut räiskyivät pienessä, avonaisessa takassa. Henrik siirsi jakkaransa lähemmäksi takkaa ja nautti siinä veljien antimia. Hänen mieleensä palautui niin elävästi se aika, jolloin hän näiltä samoilta seuduilta läksi kohti Pyhää maata. Munkit olivat laulaneet: "Maa on niin kaunis", ja hän oli uskonut, että kaikkien muitten rinnassa paloi sama innostus, usko ja rakkaus kuin hänen omassaankin. Kuinka surkeasti hän olikaan pettynyt! Koko auringonnousun maa oli hänelle välkkynyt kullassa ja purppurassa. Hän oli luullut näkevänsä vain ylevämielisyyttä ja suuruutta. Oi voi, sirpaleiksi oli tuo unelmien kuva särkynyt! Ei mitään siitä ollut jälellä, ei mitään! — Vasta matkustaessaan kauppiaitten kanssa Venetsiasta Schvabeniin oli hän nähnyt todellista urheutta ja ylevyyttä. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi raottanut jonkun uuden maailman ovea, maailman, jossa työ ja kunto antoivat ihmiselle arvon.

Henrik heräsi mietteistään, kun nuori munkki astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi: "Olemme nähneet herra ritarin päällysvaatteessa punaisen ristinmerkin. Palaatteko Pyhästä maasta, vai oletteko sinne menossa?"

Henrik: "Minä palaan sieltä."

Munkki: "Siinä tapauksessa pyytä luostarimme apotti Bernhard teitä heti luoksensa."

Henrik säpsähti. Mitä! Pitikö hänen lähteä näin vain ilman muuta suuren Bernhardin eteen, miehen, jonka edessä paavit ja kuninkaat ovat kumartaneet. — Henrikin sydän löi aivan kuuluvasti, kun hän astui apotin huoneeseen. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun tuossa pöydän ääressä pergamenttien ympäröimänä istuikin hintelä, punapartainen ukko, ja hän oli kuvitellut näkevänsä valtavan voimakkaan olennon. Kun apotti nosti päänsä vastatakseen tulijan tervehdykseen, vavahti Henrik. Sillä apotin silmät hehkuivat kuin tulenliekit, ja hän näytti yhdellä silmäyksellä näkevän sydämen sisimpään asti. Ystävällisesti viittasi apotti Henrikkiä istumaan ja kysyi: "Palaatte Pyhästä maasta. Kenen joukoissa olette taistellut?" 4 — Suomen Apostoli.

Henrik: "Liityin jo täällä Ranskassa kuningas Ludvigin joukkoihin ja siinä sitten taistelin — mikäli siellä taisteltiin."

Apotti nosti viimeisten sanojen aikana päätään ja kysyi terävästi:
"Eikö siellä sitten taisteltu, niinkuin taistella pitää?"

Henrik: "Ei. Ei ainakaan ritarin silmällä katsoen."

Apotti loi taas läpitunkevan katseensa Henrikkiin ja sanoi: "Kertokaa minulle kaikki matkanne vaiheet!"

Henrik kertoi koruttomasti koko matkan Metzistä alkaen Damaskokseen asti. Apotti nojasi päätänsä käteen. Vihdoin hän sanoi valittaen: "Minun syytäni on kaikki. Minä tulisilla puheillani sain ihmiset lähtemään. Minä melkein pakotin keisari Konradinkin matkalle. Minun syytäni kaikki. Mutta minä luulin täyttäväni Jumalan tahdon, kun saarnasin tätä ristiretkeä. Pyhä maa ei ole enään mikään pyhä maa. Jeesuksen täytyi kerran sanoa Jerusalemin temppelistä: Minun isäni huonetta on sanottu rukoushuoneeksi, mutta te olette tehneet sen ryöväreitten luolaksi. — Nyt on koko maa ryöväreitten luolana. — Minua onnetonta!"

Henrikin kävi sääli tuota raihnaista miestä, joka sielunsa tuskissa vaikeroi hänen edessään. Hän aivan unohti, että hänen edessään oli aikakauden suurin mies, ja niin virkkoi hän lohduttaen: "Ei Pyhässä maassa ole vikaa. Se maa kuuluu meille kristityille, sillä se on täynnä pyhiä muistoja. Se aivan huokuu ylevyyttä ja jumalallista pyhyyttä. Vika on ihmisissä. Siellä tarvitaan kristikunnan apua, sillä ei Pyhän haudan kuningaskunta voi yksin seisoa idän uskottomia vastaan. Mutta sinne ei pitäisi lähettää kurittomia joukkoja kaikista kansoista, vaan hyvin harjoitettu ritariarmeija lujan päällikön johtamana."

Apotti ponnahti pystyyn kuin uuden voiman nostamana: "Siinäpä se on, poikani! Siellä tarvitaan ritarijoukkoa, jossa on luja kuri. Minä panen vielä kerran voimani liikkeelle, ja uusi ristijoukko pesee puhtaaksi tämän retken tahrat. — — — Mutta oi, sinne jäi sittenkin liian paljon väkeä! Minua kiroilevat varmaan muutkin kuin keisari Konrad."

Henrik koetti lohduttaa: "Tapasin Karmelin vuoristossa luolaerakon, joka sanoi tämän onnettomuuden johtuvan siitä, että meillä on liian vähän uskoa. Emme rukoile kylliksi, ja rukous yksin karkoittaa pahat henget luotamme."

Ja isä Bernhard päätti murtuneena: "Niin, niin, meillä on liian vähän uskoa ja rakkautta."

Kun Henrik myöhään illalla läksi, kysyi hän: "Saako matkamies lyhentää aikaansa luostarin kirjastossa, koska sadeilmat voivat jatkua."

Apotti: "Myönnän sinulle, poikani, aivan täydellisen vapauden oleskella kirjastossa. Ilmoitan siitä heti veljille. Vahinko vain, että meillä on yksin latinankielisiä kirjoja."

Henrik: "Luen kyllä niitäkin."

Apotti: "Oivallista! Osaat siis muutakin kuin ritaritapoja."

Henrik: "Isäni harrasti opiskelua. Siksi minullakin on jo pienestä pitäen ollut opettaja, ja opiskelin minä jonkun aikaa Yorkin koulussakin. En ole ollenkaan saanut tavallista ritarikasvatusta, vaikka minulla onkin kultaiset kannukset."

Apotti hymyili: "Meillä luostarissa on tapana sanoa: Cuculla non facit monachum. [Kaapu ei tee munkkia.] — Sinulle tahtoisin sanoa: Kannukset eivät tee ritaria. — Ritarinmieli tekee ritarin. Ja sinä, jos kukaan, näytät ritarilta."

Apotti ojensi kätensä hyvästiksi ja loi Henrikkiin katseen, jota Henrik ei koskaan elämässään unohtanut. Ihmeellisen tunnelman lumoamana hän palasi huoneeseensa. — Hän oli sittenkin ollut kosketuksissa aikansa suurimman miehen kanssa. — — —

Aamulla lähti Henrik katselemaan luostaria. Sen rakennukset olivat matalia. Puutarha oli pieni. Siinä kasvoi hedelmäpuita ja viiniköynnöstä vain niin paljon, että parahiksi saatiin pyhä ehtoollisviini. Tuossa on pieni pelto, jossa viljeltiin vehnää ehtoollisleipää varten. Koko luostaria ympäröi muuri, jonka sisä- ja ulkopuolella oli pieniä majoja. Niissä asui kaikenlaisia käsityöläisiä. Henrik läksi ulos portista ja jäi hämmästyneenä seisomaan siihen. Eilen oli kaikki ollut sateesta harmaana. Nyt oli taivas vähän seestynyt, niin että tästä luostarin vuorelta saattoi nähdä tuon kauniin laakson yli toiselle vuorelle. Laakso oli täynnä luostarin peltoja, ja selänteitten rinteillä kasvoi tuuheata metsää. Saarnit, tammet ja pyökit olivat pudottaneet lehtensä, mutta ikivihreinä huojuivat öljypuut ja kastanjat. Miten kaunista täällä lieneekään kesällä, ajatteli Henrik ja lähti sitten kiertämään luostarin muuria. Pian hän päätyi takaisin portille, ja tämän ensimäisen tutkimusmatkan tulokseksi tuli: Luostari on ihanalla paikalla, mutta niin yksinkertaiset ovat kaikki sen rakennukset, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista nähnyt.

Suurimman osan ajastaan vietti Henrik kuitenkin kirjastossa. Se ei ollut suuri, mutta Henrik löysi siellä kyllikseen luettavaa. Ensin hän selaili pyhimyslegendoja, kunnes löysi kertomuksen Pyhästä Aleksiuksesta. Suurella jännityksellä seurasi hän sankarinsa vaiheita, kuinka tämä karkaa hääyönään vaimonsa luota ja sitten aikojen takaa palaa tuntemattomana ja viettää koko ikänsä oman talonsa portaitten alla. — Tämän jälkeen löysi Henrik ihmeellisen kronikan, jonka hän luki melkein yhteen menoon. Se oli Aadam Bremeniläisen kirjoittama pohjoismaitten historia. Siinä aukeni hänelle kuin uusi, ihmeellinen maa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Kun hän sitten mainitsi apotille tästä, innostui tämä selittämään hänelle koko pohjolan asiat. Evankeliumin valo oli alkanut loistaa noillakin maan äärillä, selitti isä Bernhard. Siellä oli suuri Göötanmaa, jossa hallitsi kuningas Sverker. Tämä oli hurskas mies ja hänen puolisonsa, jalo Ulfhild, oli pyhyyden sädekehän ympäröimä. Yhdessä he olivat kirjoittaneet apotti Bernhardille ja pyytäneet, että täältä etelästä lähetettäisiin munkkeja heidän pohjoiseen valtakuntaansa. Silloin oli apotti tullut innostusta täyteen, munkkiparvi toisensa jälkeen oli suoriutunut matkalle, ja ennen pitkää oli Göötanmaassa kolme kukoistavaa luostaria. Vielä kauempana oli Sveeanmaa. Senkin oloista tiesi apotti paljon. Lopuksi antoi hän Henrikille pyhän Ansgariuksen elämäkerran, koska siinä kerrottiin näistä pohjoisista maista. Ja taaskin tunsi Henrik, että hän oli ollut kosketuksessa ajan suurimman miehen kanssa. — — —

Paitsi kirjastoa, oli Henrikillä toinenkin paikka, jossa hän mielellään kävi. Se oli oppineen Simeonin työhuone, joka sijaitsi luostarin muurissa, sisäpuolella. Huone oli täpösen täynnä mitä ihmeellisimpiä astioita ja aineita. Simeon uskoi näet varmasti voivansa valmistaa kultaa, kunhan hän vain keksi oikean sekotuksen. Joka päivä oli hän varma, että huomenna on hänellä ihan oikea seos, tänään enään vain pikkuisen puuttui. Ja niin hän keitti ja sekotti, sekotti ja keitti aamusta iltaan. Mutta kirkkaina öinä kiipesi Simeon luostarin katolle ja luki taivaan tähdistä ihmisten kohtalot ja tulevan ajan tapahtumat. Ja mielenkiinnolla seurasi Henrik hänen askareitaan.

Sateet yhä jatkuivat, ja kohta oli joulu ovella. Kuinka olisikaan Henrik pitkäksynyt oloaan, jos ei olisi ollut tuota ihmeellistä apottia. Hän istui jo apotin työhuoneessa kuin kotonaan. Ja aina kun tuo pyhä mies iltamessun jälkeen nousi saarnaamaan kansalle, oli Henrik kuulijoitten joukossa. Niin ei ollut hän koskaan kenenkään kuullut saarnaavan. Itse taivaan voimat tuntuivat lähestyvän maata tuon ihmeellisen miehen välityksellä. Usein täytti pyhän Bernhardin saarna hänen mielensä siinä määrin, että hän unohti kirjastonkin.

Joulun mentyä loppuivat vihdoinkin sateet ja Henrik päätti heti lähteä. Liikutettuna sanoi hän hyvästit rakkaalle apotille ja hiljaiselle luostarille. Pitkän ratsastuksen jälkeen saapui hän Pariisiin. Viime päivinä oli ollut pakkasia ja Seine oli mennyt jäähän. Sentähden oli laivakulku lopetettu vähäksi aikaa. Henrik etsi nyt majapaikan Genovevan luostarista ja päätti odottaa siksi, kunnes pääsisi laivalla kotimaahansa. Mutta luostarin veljet tiesivät kertoa kummia Englannista. Kuningas Tapani ei ollutkaan voinut palauttaa järjestystä, vaikka prinsessa Maud oli lähtenyt maasta. Palkkasoturit, joita ei kukaan pestannut, kulkivat ryöstellen ympäri valtakuntaa. Henrik tuli näistä tiedoista niin levottomaksi, että hän nousi heti hevosensa selkään ja lähti länteen, matkansa määränä kaukainen Carusbur (nyk. Cherbourg), joka sijaitsi syvälle Kanaliin pistävässä niemessä.

Pariviikkoisen ahkeran ratsastuksen jälkeen oli hän vihdoinkin perillä.
Ja täällä lainehti meri vapaana, joten hän helposti pääsi Kanaalin yli.

X. TAASEN KOTONA.

Henrik kiirehti ratsuaan. Laivassa oli hän kuullut yhä oudompia uutisia Englannista, siksi tahtoi hän päästä mitä pikemmin kotiin äitinsä luo. Siellä vasta hän saisi oikeat tiedot kaikesta, siellä vasta tyyntyisi rinnan levottomuus. Äiti on sentään äiti — oi jospa hän jo olisi kotona. Miten iloiseksi tulisikaan äiti — ja ehkäpä joku toinenkin. Henrik kannusti ratsuaan. Loppumatkan hän kulki melkein yöt päivät, vaihtoi vain hevosta välillä.

Vihdoinkin hän karautti kotilaaksoon. Mutta mitä! — Mitä nyt! Hevonen pysähtyi kuin naulaan, ja Henrik tuijotti kauhistuneena eteensä. Siinä oli kotilinna vuoren rinteellä, mutta — — mutta sen akkuna-aukot ovat mustuneet, seinät lohkeilleet ja yksi torneista kaatunut. Onko linnassa riehunut tulipalo — onko? Ratsu laukkasi, Henrik yhä kannusti, ja muutamassa hetkessä oli hän linnan luona. Täällä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Vain tuuli vonkui kaameasti torneissa ja akkuna-aukoissa. Tulipalo oli jättänyt selvät jäljet. Mutta Henrik ei ennättänyt tuntea sen tuottamaa kauhua, sillä hänen sieluaan ahdisti vain yksi ainoa hirvittävä tuska: missä on äiti! — Kiireesti käänsi hän kylään, ja hevosen kavioitten kapse huusi koko matkan: missä on äiti, missä on äiti! — Henrik pysähdytti papin portaitten eteen, hypähti alas ja seisoi samassa jo papin luona kysyen: "Missä on äitini."

Pappi nousi hitaasti, viittasi vakavana kohti kirkkoa ja vastasi:
"Tuolla kirkossa, isäsi vieressä hautakammiossa."

Henrik lyyhistyi rahille melkein tiedotonna. Pappi toi hänelle kiireesti viiniä. Hetken päästä toipui Henrik hiukan ja pyysi nyt pappia kertomaan, mitä täällä oikein oli tapahtunut.

Yksikantaan kertoi pappi: "Onnettomuus tapahtui jo viime kesänä. Te olitte jo vuoden ollut poissa silloin. Heti lähdettyänne tuli näet elämä täällä taas levottomaksi. Tartuimme uudelleen aseisiin ja pidimme vartiota yöt-päivät. Näin meni onnellisesti kesä ja talvi. Viime kesänä ei enään rosvoja nähty, mutta pidettiin sentään vartiota. Kerran sitten kesällä tulee teidän linnaanne kiertelevä trubaduuri. Soittelee, laulelee, pitää iloa kaikenlaista. Mutta mies olikin trubaduuriksi pukeutunut rosvo. Eräänä iltana tarjoilee hän kaikille linnan miehille viiniä työtuvassa — oli muka hänen syntymäpäivänsä. Mutta viiniin oli sekotettu unijuomaa. Miehet nukkuivat toinen toisensa jälkeen. Sitten otti rosvo voudilta portinavaimen ja päästi linnaan kaikki ryöväritoverinsa, jotka yön suojassa olivat hiipineet tänne. Miehissä alettiin nyt murtaa kreivilliseen asuntoon vieviä ovia. Rouva äitinne heräsi ryskeeseen ja lähti heti linnan naisten kanssa pakenemaan salakäytävää myöten. Mutta sattuikin niin onnettomasti, että rosvojen jättämä vartija seisoi juuri sillä kohdalla vuoren juurella, mistä salakäytävä tulee maan pinnalle. Kun rouva äitinne työnsi kivet käytävän suusta ja astui esiin, niin rosvo surmasi hänet paikalla. Muut naiset jäivät käytävään ja pakenivat vasta, kun rosvo siirtyi vartioimaan toiselle paikalle."

Henrik oli käynyt kuolonkalpeaksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta pappi jatkoi: "Rosvot ryöstivät äkkiä linnan putipuhtaaksi ja sytyttivät sen sitten palamaan, jotta heidän tihutyönsä olisi peittynyt tuhkaan ja soraan. Mutta unijuoma olikin ollut niin mietoa, että osa miehistä heräsi ennen, kun joutuivat liekkien saaliiksi. He ennättivät vielä hyvin nähdä rosvojen ryöstön jäljet ja pelastaa tovereitaan. Vain neljä miestä jäi liekkien saaliiksi. En voi kuvailla aamun kaameutta, kun löydettiin kreivittären ruumis ja etsittiin hiiltyneitä ruumiita raunioista. Ah, elämä ei merkitse meille enään mitään, kun rouva äitinne on poissa." — — —

Henrikin joka jäsen vapisi ja hampaat kalisivat suussa. Hän ei voinut sanoa sanaakaan, tuskan hiki vain helmeili otsalla. Vihdoin hän nousi ja lähti horjuvin askelin kirkkoon. Täällä hän aukaisi natisevan hautakuorin oven ja vaipui melkein tiedotonna äitinsä kivisen kirstun ääreen. — "Oi, äiti, äiti, äiti", tuli vasta pitkän ajan kuluttua hänen huuliltaan. Ja taas hetken mentyä: "Minä, minä olen syypää tähän kaikkeen." — Tuska puistatti hänen ruumistaan ja hampaat yhä kalisivat.

Vihdoin tuli pappi ja veti hänet väkisin pois kylmän kirstun äärestä. Papin pyynnöstä välittämättä läksi Henrik uudelleen linnaan. Hän sitoi hevosensa ja lähti tarkastusretkelle. Mustat seinät ja savutorvet törröttivät pystyssä, ja kaameana vonkui tuuli. Henrik astui ritarisaliin ja siitä kappeliin. Ei mitään jälellä, ei mitään, vain tuhkaa ja soraa. Hän astui kirjastoon. Pergamentin karsta kahisi jaloissa. Tuolla kulmassa näytti olevan suuri käärö aivan eheänä. Henrik koski siihen, ja se hajosi olemattomiin. Siinä hänen nuoruutensa laulut tuhkana! Hänen nuoren, ylitse hersyvän sielunsa laulut! Mutta mitäpä siitä! Koko nuoruushan oli tuhkana! — Henrik katsoi salakammioon ja maanalaisen käytävän suuta. Tuosta on äiti viimeiseksi kulkenut. Taas alkoivat hänen hampaansa kalista, ja tuuli vonkui savupiipuissa: "Sinun syysi, sinun syysi." — Ja Henrik vaikeroi: "Jos olisin ollut kotona, ei portin avain koskaan olisi rosvolle joutunut. Minun syyni, minun syyni. Oi, äiti, mitä saitkaan kestää"! — Ja tuuli vastasi: "Niinpä niin, sinun syysi."

Henrik juoksi kuin mieletön pois linnasta, sillä hän ei kestänyt enään. Hän hypähti hevosensa selkään ja ajoi metsään. Yhä vain eteenpäin. Ja tuossa hän oli kalliolla meren rannalla. Aallot alhaalta humisivat hänelle: "Tule tänne, täältä löydät ikuisen unohduksen, sillä ethän jaksa elää!"

"Tulen, tulen", huudahti Henrik ja kannusti hevostaan. Mutta hevonen hypähti syrjään, se kieltäytyi syöksymästä jyrkänteeltä syvyyteen. — Henrik pelästyi. Mitä hän olikaan aikonut tehdä! Voi, Ristin-Herra, voi Ristin-Herra! Ja samassa oli hän kuulevinaan äidin lempeän äänen: "Henrik poikani, älä vain mene liian lähelle jyrkännettä, kun siellä metsässä kuljet." — — —

Henrik käänsi hevosensa ja antoi sen kulkea ohjat höllinä. Se meni naapurilinnaan vievälle polulle. Henrik nosti melkein ihmetellen päätään. Vasta nyt hän muisti kotiin palattuaan ensi kerran Eeditin. Jotain oli siis vielä jälellä. Ja yht'äkkiä hänet valtasi rajaton halu painaa polttavan päänsä Eeditin syliin. Hän kiirehti hevostaan. Tuossa tuli naapurilinnan vouti vastaan. Henrik pysähdytti ja alkoi tiedustella kuulumisia. Ja vouti kertoi, että yhtä ja toista oli heillä tapahtunut Henrik-kreivin poissaollessa. Linnanherra oli halpauksesta vuoteenomana, ja viime kesänä oli täällä vietetty Eedit-neidin komeat häät. Eedit on nyt Oxfordissa kuninkaan virkamiehen puolisona. Vasta häissään näki Eedit ensi kerran sulhasensa, isä oli tehnyt kaupat matkalla ollessaan. — Henrik ei kysellyt enempää. Hän sanoi voudille hyvästi ja käänsi hevosensa kotiin päin. Tyhjin katsein hän tuijotti eteensä. Hevonen asteli hävitetyn linnan ohi kylään. Ihmiset katselivat joka taholta nuorta kreiviä, mutta Henrik ei huomannut mitään. Hän meni papin luo ja sanoi tälle: "Sano kyläläisille ja linnan entiselle väelle, että he viljelisivät kartanon maita kuin omiaan, siksi kunnes palaan. Metsästää saavat myöskin vapaasti." — Täältä hän läksi hautakuoriin, polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen. "Minun syyni, minun syyni", vaikeroi hän. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois, sinne, mistä oli tullutkin.

Mutta kansa kertoi, että tämän jälkeen nähtiin linnan harmaan haltijan usein auringon laskiessa istuvan linnan sortuneella muurilla ja valittavan. Ja öisin liikkui siellä valkea haamu.

XI. YÖ.

Henrik oli ratsastanut päivästä päivään ilman päämäärää. Raskaana syyllisyydentunto painoi häntä, ja sanoin kertomaton tuska vihloi hänen olentoaan. Lisäksi tunsi hän olevansa maailmassa yksin, ypöyksin, kun äiti ja Eedit ja isä Markus olivat poissa. Ei kukaan enään välittänyt hänestä, kurjimuksesta, Jumalan tuomion ansainneesta. "Sinun syysi, sinun syysi", puhui aina hevosen kavioitten kapse. "Minun syyni, minun syyni", myönsi Henrik. "Miksi läksit, miksi läksit", sanoi taas kapse. "Niin, miksi läksin, miksi läksin", valitti Henrik. Vihdoin hän lopen väsyneenä poikkesi tien vieressä olevaan luostariin.

Lähes kaksi viikkoa oli Henrik ollut luostarissa. Veljet puhuivat usein keskenään tuosta oudosta matkustajasta, joka ei puhellut mitään, söi hyvin vähän ja oli sen näköinen kuin olisi hän paluumatkalla tuonelasta. Mikä lie miehiään. Kultaiset ovat hänellä kannukset, ritarinketju kaulassa ja latinaakin kuuluu mies lukevan.

Kerran kun Henrik istui suojassaan, kuuli hän kahden munkin käytävässä keskustelevan jonkun kaukaisen linnan ryöstämisestä. Henrikin sydän melkein seisahtui kuunnellessaan munkin sanoja: "Linnassa oli kuitenkin salakäytävä, ja sitä myöten yritti kreivitär paeta. Mutta kun hän astui maan pinnalle, olikin siinä rosvo, joka oli jäänyt vartioimaan tietä. Kreivitär oli langennut polvilleen ja rukoillut, että rosvo säästäisi hänen henkensä hänen poikansa tähden, joka taisteli kaukana Pyhässä maassa Vapahtajan haudan puolesta. Rosvo ei kuitenkaan välittänyt rukouksista, vaan antoi rouvalle kuoliniskun. Mutta tuon kreivittären rukoileva katse seurasi rosvoa kaikkialle. Vihdoin hän teki synnintunnustuksen meidän apotille, lahjoitti koko omaisuutensa tälle luostarille ja läksi toivioretkelle Roomaan."

Henrik ei kuunnellut enempää. Hän lähti kuin nuolen lävistämänä luostarista. Hän tahtoi paeta maailman ääriin asti. Rannalta hän löysi laivan, joka vei hänet Pariisiin samaa tietä kuin lähes kaksi vuotta sitten. — Miten toisin nyt kaikki olikaan! — —

Pariisissa heitti hän pois ritariviittansa ja pukeutui katumuksentekijän kaapuun. Almua-anoovalle kerjäläiselle lahjoitti hän kultaiset kannuksensa ja toiselle ritariketjunsa. Sauva kourassa astui hän ulos Pariisin portista öisen tuulen ulvoessa metsän puissa.

Viikkoja kulki kaapuniekka katumuksen-tekijä kylästä kylään, seudusta seutuun. Kun hän vihdoin kolkutti Clairvaux'n luostarin portille, oli yö.

XII. SARASTUSTA.

Apotti Bernhard laski kynän kädestään ja katsoi ihmetellen miestä, joka yön aikaan astui hänen huoneeseensa. Hän katsoi vielä toistamiseen ja nousi hämmästyneenä ylös. "Mitä ihmettä, ritari Henrik! Rakas poikani Henrik, sinä täällä ja tuon näköisenä", sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä Henrikille. Sanatonna vaipui Henrik maahan hänen jalkoihinsa. Apotti Bernhard polvistui hänen viereensä, risti kätensä ja rukoili kauan ja palavasti tuon maahan lyyhistyneen miehen puolesta. Hän ei tiennyt, mitä Henrikille oli tapahtunut, mutta hän tunsi välittömästi, että Henrik oli hukkumaisillaan tuskien mereen, että hänen sielunsa oli kuolemanhädässä.

Vihdoin nousi apotti, nosti Henrikin ylös ja asetti hänet istumaan mukavaan nahkatuoliin. Sitten hän toi kalaa ja viiniä ja pakotti hänet syömään. Vasta nyt istui apotti Henrikin viereen ja sanoi: "Rakas poikani, kerro minulle nyt sydämesi tuskat!"

Henrik sulki silmänsä. Hänestä tuntui sanomattoman turvalliselta ja hyvältä istua tässä tuon ihmeellisen miehen rinnalla. Matalalla äänellä hän kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut kotona hänen poissaollessaan. Sitten hän aivan kuin laski apotin syliin koko murheensa, jolla ei tuntunut olevan rajoja. — Apottia värisytti ajatellessaan tuota kauhun kuvaa. Ah, tuo hevosen kavioitten kapse ei sanonut ainoastaan Henrikille: sinun syysi, se sanoi myöskin Clairvaux'n suurelle apotille: sinun syysi, sinun syysi, sinä tuon ristiretken sait aikaan! Oi, hän oli viime aikoina kärsinyt aivan kuolemaan asti. Hän oli ollut juuri vaipumaisillaan omiin tuskiinsa, mutta kun hän näki Henrikin sielun hädän, unohti hän itsensä, ja hellä sääli täytti hänen sydämensä. Hän laski kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Poikani, sinä sanoit, ettet jaksa elää, ettei sinulla ole enään ketään eikä mitään koko maailmassa. Mutta tiedätkö: Kristus rakastaa sinua, rakastaa enemmän kuin minun köyhä kieleni voi kertoa. Hän on ottanut sinulta kaiken, antaakseen sinulle vielä enemmän: oman itsensä. Kristus rakastaa sinua, ja Hän rakasti sinua jo silloin, kun Hän riippui ristinpuussa. Katso Hänen haavojaan. Näe niissä Hänen rakkautensa ääretön meri, jolla ei ole rantoja. Siihen rakkautensa mereen voi hän sinutkin kätkeä kokonaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle vieläkin enemmän: oman itsensä."

Henrik: "Mutta minähän olen rikkonut niin äärettömän paljon. Minun syykseni tulee tuo onnettomuus kotona. Kuinka Herra voisi rakastaa minua?"

Apotti: "Oi, ystäväni, minä olen rikkonut vielä paljon enemmän. Minun kauttani löysivät tuhannet hautansa tuolla auringonnousun lakeuksilla, ja kuitenkin Kristus rakastaa minua. Minä tunnen Hänen rakkautensa liekin sielussani. Miksei hän siis rakastaisi sinua. Ehkä kaikki tuo onnettomuus onkin Hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle oman rakkautensa ikuisen tulen. Jospa vain ymmärtäisit tämän. Jospa tuntisit, että Hän tuskaisiin kasvoihinsa ristillä kätki sinunkin kärsimyksesi. Silloin sinussa alkaisi uusi elämä, elämä, jonka alku ja loppu on kärsivässä Vapahtajassa."

Apotti pakotti Henrikin laskeutumaan omalle vuoteelleen viereiseen suojaan, mutta itse hän jäi istumaan pergamenttien peittämän työpöytänsä ääreen. Siinä hän istui syviin mietteisiinsä vaipuneena yön yksinäiset hetket. Vihdoin hän nousi, kulki sauvaansa nojaten Henrikin vuoteen luo ja kohotti siunaten kätensä nukkuvan yli. Sitten hän vaipui polvilleen vuoteen viereen. Ja vain yön hiljaisuus tietää, kuinka nöyränä ja maahan masennettuna tuo aikakautensa suuri sielu anoi armoa Ristin-Herralta.

Henrik nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Hän heräsi aamulla virkistyneenä ja jäi ihmeissään ajattelemaan yön tapahtumia. Tuntui kuin olisi jotakin tuosta ylivoimaisesta painosta karissut pois. — Aamiaista syötäessä ilmoitti apotti munkeille, että hän oli ottanut Henrikin sihteerikseen, tämä kun osasi useita kieliä. Veljet, jotka tähän asti ovat auttaneet isä Bernhardia, tekevät sen tietysti vieläkin, riittää kirjoitustyötä useammallekin. Ja niin jäi Henrik luostarin asukkaaksi ja apotin tärkeimmäksi sihteeriksi. Veljet kyllä olivat tästä vähän ihmeissään, sillä kaikki tunsivat Henrikin samaksi ritariksi, joka joulun tienoilla oli majaillut heillä. Paljon he aprikoivat keskenään, mikä oli tuonut Henrikin takaisin tänne. Mutta kun he eivät löytäneet mieleistään syytä, virkkoi muuan vanha munkki: "Niinhän se aina ennenkin on ollut, että ken kerran on nähnyt tämän meidän kirkkaan laaksomme, hän ikävöi tänne takaisin."

Monet seuraavat päivät kuluivat kiireisessä työssä. Näytti aivan kuin isä Bernhard olisi unohtanut Henrikin sielun kaikki tuskat ja kokonaan syventynyt työhönsä. Henrikillekin hän antoi niin paljon kirjoitus- ja kopioimistyötä, että tämä oli monasti uupua. Mutta silloin sanoi apotti aina: "Lähde nyt luostarin puutarhaan virkistymään ja ota tuosta tuo uusi testamentti mukaasi. Muistan, kun nuoruudessani ratsastin Genevejärven rantamilla, oli minulla aina raamattu mukanani." Henrik läksi. Ja kun hän aukaisi kirjansa, löysi hän tavallisesti jonkun merkityn kohdan, jota hän pysähtyi miettimään. Illalla sitten apotin puhuessa kansalle kosketti tuo puhe juuri samaa, mitä hän oli yksikseen ajatellut luostarin puutarhassa. Silloin ymmärsi Henrik, että isä Bernhardin ylevä sielu ei voinut koskettaa vuotavaan haavaan.

Päivät vierivät. Apotin työ näytti yhä vähenevän ja Henrikin vapaahetket sen mukaan pitenevän. Kerran sanoi apotti: "Poikani, sinä et ole vielä astunut jalallasi luostarin ulkopuolelle. Etkö tiedä, että nyt on kevät, jolloin luostarimme ympäristö on sanomattoman kaunis. Lähden nyt metsään. — — — Tämän meidän laaksomme nimi oli ennen Koiruoholaakso, minä tälle vasta annoin nimen Kirkaslaakso, Clairvaux, sillä täällä on minun sydämeni koiruoholaakso muuttunut kirkkaaksi laaksoksi. — Lähdehän nyt."

Henrik käytti aina valkeata pukua luostarin sisäpuolella, kuten muutkin. Nyt kun hän lähti ulkopuolelle, heitti hän harteilleen mustan viitan. — Henrik jäi ihmeissään seisomaan. Oi, kuka uskoisikaan tätä samaksi laaksoksi. Mutta nythän olikin kevät, ihana kevät. Kaikkialla oli heräävää elämää. Tuossa rakensi pääsky pesäänsä, tuolla lauloi satakieli. Henrik kulki hiljalleen vuoren selännettä. Metsän tuoksu oli raikasta ja voimakasta. Hetken päästä hän pysähtyi ja istahti kukkivan sireenipuun alle. Hän sulki silmänsä ja istui siinä hiljaa ja kauan mietteissään. Koko kulunut elämä oli yhtenä tauluna hänen edessään. Siinä lapsuus, siinä nuoruuden vihreät vuoret, siinä Pyhä maa, siinä kaamea kauhunkuva, siinä viimeaikaiset kokemukset. Ajatukset tulivat ja menivät ja palasivat uudelleen. Vihdoin alkaa jostakin syvyyksien syvyyksistä pyrkiä ilmoille uusi ihmeellinen tunne. Ensin se hapuilee arkana ja ujona. Sitten se tulee voimakkaammaksi. Yht'äkkiä valtaa se koko Henrikin olennon. Ja ääni hänen sisimmässään sanoo päättävänä ja varmana: "Jos sinä vielä aijot elää, on sinun antauduttava kokonaan, sieluinesi, ruumiinesi, Jumalalle, elettävä tästä lähin yksin Hänelle." — Henrik kuunteli tuota ääntä kuin lumoavaa soittoa. Hänelläkö olisi vielä elämän mahdollisuuksia! Hän aukaisi silmänsä. Koko luonto kylpi auringonlaskun kullassa. Ja Henrikistä tuntui kuin olisivat suomukset pudonneet hänen silmistään. Aina hän oli tuntenut elävästi, ettei hän kuulunut tuohon tavalliseen maailmaan, joka söi ja joi, metsästi ja taisteli, puhui hevosista ja rikkauksista. Hänellä oli aina ollut oma maailmansa: runouden, säveleitten ja kirjojen ruusuinen maa. Mutta nyt avautui hänen eteensä vielä kirkkaammat näköalat. Se oli Jumalan ihana valtakunta. Kaikki mainen tuntui tuon uuden valtakunnan rinnalla niin sanomattoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Ja hänen sielussaan alkoi soida taaskin uusi sävel: Antaudu kokonaan ja astu sisälle tuohon ihmeelliseen jumalvaltakuntaan. — Henrik nousi vaistomaisesti ylös ja huudahti. "Minä tulen. Minä alan koko elämäni uudestaan." Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän lyyhistyi maahan. Oi, hän oli ollut juuri astumaisillaan Jumalan valtakunnan kynnyksen yli, mutta samassa rupesikin maa ja metsä ja ilma laulamaan: Sinun syysi, sinun syysi! Et lähtenyt puhtaista vaikutteista Pyhään maahan. Sinun syysi! Tahdoit paeta jotakin, tahdoit nähdä ruusunhohteiset idän maat. Sinun syysi. Muista kauhun kaameutta kotonasi! Sinun syysi, sinun syysi! — — Henrik kavahti kauhuissaan pystyyn ja lähti melkein juoksujalkaa kohti luostaria. Syyntaakka hänen harteillaan tuntui kohoavan aina pilviin asti, mahdotonta oli sen kanssa koskaan mahtua Jumalan valtakunnan ovesta sisään. — Oi, hän oli vain kaukaa nähnyt luvatun maan. — — —

Vakavana, syvästi liikutettuna kuunteli isä Bernhard, kun Henrik laski hänen syliinsä koko sielunsa hädän, kertoi koko syyntaakkansa äärettömyyden. Kun hän vihdoin oli lopettanut, käski isä Bernhard hänen polvistua. Sitten tuo pyhä mies nousi ja puhui hiljaisella äänellä: "Jeesus on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, niin minä tahdon teidät virvoittaa. — Koska olet lähestynyt Jeesusta, koska olet kantanut syntitaakkasi ristillä riippuvan Vapahtajasi jalkoihin, niin minä Jumalan ja meidän Herramme Kristuksen käskystä julistan sinulle synteinanteeksiantamuksen ja täydellisen synninpäästön. Niin kauaksi kuin itä on lännestä, siirsi Herra sinusta rikoksesi. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin on kärsivä Vapahtaja armahtanut sinua. Hän on kätkenyt sinut kokonaan pyhiin haavoihinsa, ja sinun sielussasi on syntynyt pyhä rakkaus Ristin-Herraan. Siispä astu uudestisyntyneenä Jumalan valtakuntaan, tuohon uuteen maahan, johon et äsken synteinesi sopinut. Ristin-Herra, joka on istuttanut sieluusi uuden elämän, pitää myöskin huolen sen kasvamisesta." — Sitten isä Bernhard pani kätensä Henrikin päälle, luki hartaana synnittömyyden siunauksen ja poistui hiljaa. — — —

Miten kauan Henrik oli ollut polvillaan ristiinnaulitunkuvan edessä, ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän heräsi kuin ihanasta unesta kirkon kellon kutsuessa iltamessuun. Pitikö hänen todella palata takaisin tänne murheitten maahan Jumalan ihmeellisestä valtakunnasta! Ei, eihän toki. Hänen syntinsä oli pyyhitty pois, ja Kristus asui hänessä. Jumalan henki väreili hänen sielussaan, hänen omassa sielussaan, ja hän tunsi olevansa yhtä kärsivän Vapahtajansa kanssa. Ihme oli tapahtunut. Jumalan valtakunta oli laskeutunut maan päälle. Vanha oli kadonnut ja kaikki tullut uudeksi. Oi, hän voi siis vielä elää! Ja hän tahtoikin elää, mutta vain sille Herralle, jonka suuri, kuolemankin voittava rakkaus täytti koko hänen olentonsa.

Henrik havahtui syvästä jumal-elämyksestään vasta, kun näki kansan kiirehtivän kirkkoon kuuntelemaan apotin saarnaa. Hän nousi ja lähti mukaan. Mutta mitä ihmettä! Apottihan saarnasi hänelle, yksin hänelle. Kuule nyt, kuinka hänen sanansa kaikuvat: "Kärsivä, ristinpuussa riippuva Vapahtaja on sielun ihmeellinen ylkä. Meidän tulee antautua kokonaan Hänelle, yhdistyä kokonaan Häneen. Oi ystäväni, rakkaus on lain täyttymys. Me opimme tuntemaan kärsivän Kristuksen vain rakastamalla Häntä, yksin rakastamalla. — Oi, avaa sydämesi hänen rakkaudelleen, tuolle rakkaudelle, joka ei muserra tuulen pieksämää ruokoa, eikä sammuta suitsuavan kynttilän sydäntä. Katso Hänen kasvojansa ja näe niissä Hänen rakkautensa äärettömyys! Vajoa ristiinnaulittuun Kristukseen, ja Hän kantaa sinut rakkautensa siivillä uuteen maahan, jossa jo kaikuvat ijäiset soinnut ja jossa sielu löytää levon kärsivässä Vapahtajassa." — — —

Apotti oli lopettanut, ja loppuvirsi kaikui juhlallisena. Mutta Henrik painoi päänsä alas ja rukoili hiljaa: "Kristus, tässä minä olen. Tee minusta mitä tahdot. Kuljeta minua, kunne haluat."

* * * * *

Viikot vierivät. Henrikillä oli edelleen paljon työtä, sillä apotin kirjeenvaihto oli tavattoman suuri. Hänen neuvoaan ei kysytty ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan kaikissa maallisissakin vaikeuksissa vedottiin häneen, varsinkin ruhtinaat käyttivät häntä neuvonantajana valtioasioissaan. Ja vastauksia antaessaan oli Henrik suurelle apotille hyvänä apuna. Hän laati vastausten sanamuodon ja teki selvällä arvostelukyvyllään monta hyvää huomautusta. Henrik ei ollutkaan enään vain sihteeri, hän oli apotin uskottu ystävä, lähempänä tuota suurta miestä kuin kukaan muu.

Syksy teki tuloaan. Henrik oli ollut luostarissa jo lähes puolen vuotta. Tänään olivat veljet veisaten poimineet luostarin puutarhasta pyhät viinirypäleet, joista valmistettiin ehtoollisviini. Henrik oli ollut työssä niin mukana, että isä Bernhard illalla kysyi hiljaa: "Poikani, etkö ole ajatellut tehdä munkkilupausta ja jäädä ainiaaksi luostarin veljeksi?"

Henrik: "En, sitä en ole ajatellut. — — Mutta mitä sanoisit siitä, isä, jos antaisin vihkiä itseni papiksi?"

Apotti liikutettuna: "Jumala sinua siunatkoon! Samahan se, oletko munkki vai pappi, kunhan vain Herran työssä pysyt. — — — Milloin saan sinut vihkiä papiksi?"

Henrik: "Olen ajatellut käydä ennen vihkimistä kotona Englannissa."

Apotti: "Mitä! Vieläkö maailma sinua vetää?"

Henrik: "Ei. Olen kokonaan Kristuksen. Mutta siellä kotona on kartanoa koskevia asioita, joita kukaan muu ei voi järjestää. Siksi minä käyn siellä."

Näkyi, ettei apotti olisi tahtonut laskea Henrikkiä luotaan, mutta hän sanoi kuitenkin: "No, lähdehän sitten. Mutta sinun pitää lähteä jo huomispäivänä, jotta ennätät takaisin ennen syyssateita."

Kun Henrik seuraavana päivänä lähti, sarasti aamu idän taivaalla.

XIII. LAPSUUDEN MAILLA.

Henrik oli kutsunut kartanon alustalaiset ja linnan entisen väen papin luo. — Äänet pihamaalla vaikenivat, kun Henrik papin seurassa tuli tervehtimään vanhoja tuttujaan. Niin mielellään olisivat ihmiset tahtoneet kysyä, missä Henrik oli ollut, minne hän aikoi mennä ja miksei hän jäänyt tänne heidän isännäkseen — pian he linnan korjaisivat. Mutta Henrikin olennossa oli jotain, joka esti heidät kyselemästä. Vakavana nousi Henrik papin asunnon kynnyskivelle ja puhui siinä kokoontuneille: "Jätän koko tämän suuren kartanon peltoineen, niittyineen, laitumineen ja metsineen teille. Peltoja viljelette tietysti entiseen tapaan, saatte vain lisää sarkoja kartanon maista. Metsämaa olkoon teille kaikille yhteinen. Olen jo määrännyt miehet, jotka jakavat kullekin perheelle heidän osuutensa manorin maista. Maksuksi tulee teidän täyttää kaksi ehtoa: Ensiksikin ette saa riidellä, sillä maatahan saatte enemmänkin kuin tarvitsette elääksenne. Kukin tyytyköön osaansa. Toiseksi tulee teidän joka pyhäaamu sytyttää vahakynttilät vanhempieni hautakuoriin ja pitää huolta, että kynttilöitä on riittämään. Ristiinnaulitun jalkoihin sytytätte kolme kynttilää, Pyhän Neitsyen eteen kaksi ja Pyhän Cuthbertin eteen samoin kaksi, niin että kuorissa palaa pyhä seitsenluku kynttilöitä. — Lupaatteko täyttää nämä ehdot?"

"Lupaamme kautta Pyhän Cuthbertin", kuului voimakas vastaus.

Henrik jatkoi: "Niin jätän siis teille tämän lahjoituskirjan, jotta ei kukaan riistäisi teiltä maata, joka on teidän ja teidän jälkeläistenne oma. Olen tämän lahjoituskirjan kirjoittanut todistajien läsnäollessa ja vahvistanut sen sukumme vanhalla sinetillä."

Liikutettuina tulivat kaikki kiittämään Henrikkiä. Kun he vihdoin palasivat mataliin, olkikattoisiin majoihinsa, täytti heidän sydämensä sanoin kertomaton riemu.

* * * * *

Yksin astui Henrik maatunutta tietä ylös linnaan. Kauan hän nojasi pylvääseen ja katseli noita mustuneita seiniä. Tuska puistatti häntä. Tämä linna ja vuoristo oli kuin osa hänestä itsestään. Nytkö hänen piti ijäksi jättää kaikki! Niin, nyt. "Joka ei luovu isästään ja äidistään ja kaikesta mitä hänellä on, ei hän ole minulle sovelias." — Olihan oikeastaan helppokin jättää tämä kaikki, sillä eihän hänellä ollut enään äitiä — ei ollut äitiä, ei ollut. Ja minkälainen oli hänen loppunsa. Henrikkiä värisytti. Hän tunsi vain, että hänen täytyi antaa kaikkensa Herralle, koko elämänsä, koko olentonsa, sovittaakseen, mitä oli rikkonut. Hän sulki silmänsä ja puhui hiljaa: "Kristus Herrani, sinä kovia kokenut ristinmies, minun sieluani jäytää taas tuo vanha tuska, vaikka tiedänkin, että Sinä olet ottanut syyntaakan harteiltani, olet antanut minulle armosi. Auta minua! Anna minun tuntea läheisyyttäsi! Nosta minut rakkautesi siivillä pois tästä tuskien maasta sinne, missä sieluni löytää levon!" — Ja hiljaa laskeutuivat taivaan voimat yksinäisen vaeltajan sieluun.

Tyynin mielin läksi Henrik linnasta ja meni kirkkoon. Täällä hän koristi äidin haudan kukilla, joita hän oli poiminut linnan villiytyneestä puutarhasta. Sitten hän sytytti vahakynttilät pyhimysten jalkojen eteen ja polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen. Siinä hän rukoili: "Rakas äiti! Olet taivaassa pyhien seurassa. Kuulethan poikasi huokaukset. Anna minulle anteeksi syyni ja rikokseni! Anna minulle siunauksesi! Minä lähden nyt kulkemaan Jumalan tietä, olen antautunut kokonaan Hänelle. Pyhä ilo ja rakkaus täyttävät sieluni. En ole yksin, vaikka sinä, äiti, olet poissa. Kristus, sieluni ylkä, on aina luonani. — — Hyvästi äitini! En koskaan enään näe hautaasi. Mutta minä tiedän, että kerran, kun minun vuoroni on astua ijankaikkisuuteen, tulet sinä silloin vastaani."

Hetken vielä viipyi Henrik kirkossa. Sitten hän poistui huomaamatta täältä, huomaamatta koko kylästä.

Mutta pian tämän jälkeen kerrottiin kylässä, että tuo mies ei ollutkaan mikään kreivi Henrik, vaan se oli ollut hänen enkelinsä, joka oli tullut tuomaan siunausta kylään. Eihän sillä miehellä ollut edes ritarin pukua, niinkuin kreivi Henrikillä olisi ollut. Ja muutenkaan hän ei sopinut Henrikiksi, kun hänellä oli harmaita hiuksia ohimoilla ja kaikkihan tietävät, ettei kreivi Henrik ole vielä edes 30-vuotias. Ei, ei, Henrik se ei ollut, vaan hänen enkelinsä, hänen hyvä enkelinsä. — —

Muutamia vuosia tämän jälkeen matkusti uusi kuningas Henrik Plantagenet näillä mailla. Hän oli lujalla kädellään palauttanut järjestyksen raastettuun Englantiin. Kun hän ratsasti aution vuorilinnan ohi, pysähdytti hän hevosensa, katseli hetken linnan paksuja seiniä ja sanoi: "Tuohon linnaan voi helposti joku rosvoritari pesiytyä, jaoitettakoon se tantereen tasalle!" Ja linna hajotettiin maahan. Kohta eivät ihmiset enään tarkoin muistaneet paikkaakaan, missä se oli ollut, sillä kivet sammaloituivat, ja ruoho ja pensaat peittivät seudun. — Mutta kauan, kauan eli kansan suussa laulu hyvästä kreivistä, joka nosti polulla leikkivän lapsen satulansa eteen ja päästi salametsästäjän rankaisematta; joka kaatui Pyhässä maassa Vapahtajan hautaa puolustaessaan ja lähetti sitten enkelinsä tuomaan siunausta ja onnea kylälle. Vielä vuosisatoja tämän jälkeen sytytti kansa vahakynttilät pyhään kuoriin ja seppelöi kedon kukilla pyhät haudat. Väsyneitä vaeltajia tuli aina maan ääristä saakka etsimään lohdutusta noilta kahdelta suurelta pyhimykseltä, jotka ottivat hoiviinsa jokaisen murheen murtaman. — Ja vieläkin myöhemmin etsivät tutkijat turhaan syytä talonpoikien itsenäisyyteen keskellä jäykintä läänityslaitosta.

XIV. JUMALAN TIE.

Isä Bernhard huokasi helpotuksesta, kun Henrik astui hänen huoneeseensa. Yhdeltä puolen oli hän ollut varma, että Henrik palaa, mutta toiselta puolen oli hän ollut levoton, sillä hän tunsi liian hyvin maailman ja ihmisluonnon heikkouden.

Henrik kertoi kaikki matkansa vaiheet ja ryhtyi sitten taas sihteerin tehtäviin kuten ennenkin. Nyt oli hänellä kuitenkin enemmän aikaa oleskella luostarin kirjastossa. Usein hän vain pysähtyi ihmettelemään, kuinka toisenlaiset kirjat häntä nyt viehättivät kuin ennen. Nuo ihmeelliset ajantiedot ja tarinat olivat hänelle olleet kaikki kaikessa. Nyt hän viihtyi parhaiten Augustinuksen tunnustusten ja kirkko-isien teosten ääressä.

Apotti oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen huomion, että Henrikillä oli verraton kieliaisti. Siksipä hän pitkän mietiskelyn jälkeen uskoi Henrikille uuden tehtävän. "Nuoruudessani", sanoi hän, "kirjoitin joskus hymnejä Kristukselle. Tunnen voimieni vähenevän ja tahtoisin sentähden lähettää ystävilleni jouluksi uuden hymnin. Valitse sinä nyt näistä joku sitä varten." Ja apotti antoi Henrikille kimpun vanhoja pergamentteja. Ihmeissään katseli Henrik niitä. Hän ei ollut edes aavistanut, että apotti osasi kirjoittaa hymnejä. Muistui siinä niin elävästi mieleen omat laulut, nuoruuden haavelaulut. Miten toisenlaisia ne olivatkaan! — "Oi tuossa", huudahti Henrik. "Minä en muuta siitä sanaakaan, vaikka isä Bernhard on kehoittanut korjaamaan." Ja liikutettuna hän luki yhä uudestaan ja uudestaan hymnin: "Jesu dulcis memoria." [Jeesuksen muisto ihana.] — Pian kopioi Henrik hymnin kymmeniä kertoja, ja kirjeittensä mukana lähetti apotti sen yli maitten ja merien. — — —

Vähää ennen joulua sanoi apotti, että hän niin mielellään vihkisi Henrikin papiksi nyt, jotta Henrik sitten voisi avustaa häntä suurien joulumessujen aikana. Henrik myöntyi heti, sillä hän oli itsekin ajatellut samaa.

Oli ilta. Seuraavana päivänä piti vihkimisen tapahtua. Henrik astui miettien hiljaiseen rukouskammioon, jossa hän aikoi valvoen viettää yönsä. Tuntui niin kummalliselta. Ei siitä ollut montaakaan vuotta, kun hän valvoen vietti yönsä kirkossa. Silloin saadakseen kultaiset kannukset — nyt antautuakseen kokonaan Herran työhön. Niin, kokonaan. Oliko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Ah, Jumala yksin sen tietää. Silloin oli hän katsellut elämän pintaa — nyt tutki hän sen syvyyksiä. Mitä tiesi hän silloin tuskien meren syvyydestä? Ei mitään! Mutta oi, hän ei jäänyt tuonne syvyyteen. Hän sai nousta, nousta ylös vuorelle, jonka nimi on: Jumalan Rakkaus. Ja tältä vuorelta katsottuna näytti kaikki mainen sanomattoman pieneltä ja mitättömältä, ja hänen eteensä avautui uusi ihmeellinen elämäntie, Jumalan tie. Se oli kyllä kaita ja kivinen, mutta sen varrella tuoksuivat rakkauden ruusut ja etäisyydessä häämöitti sen ihana päämäärä: täydellisyys. Hän oli astunut tälle tielle, ja ihmeellinen jumal'elämä oli hänessä alkanut. Oliko hän myöskin pysyvä tällä Jumalan tiellä? Kristus oli uhrannut kaikkensa — henkensäkin — kulkiessaan tätä tietä. Voisiko hän antaa kaikkensa, henkensäkin? — Kyllä, hänen täytyi voida, sillä vain kaikkensa antamalla voi sovituksen vaippa kätkeä poimuihinsa hänen syynsä. — Ja vielä kerran värähtivät tuskien kielet yksinäisen valvojan sielussa, kunnes Jumala ne tyynnytti anteeksiantavalla rakkaudellaan.

Ristiinnaulitunkuvan edessä paloi kynttilä. Henrik siirtyi lähemmäksi sen himmeätä valoa ja rupesi selailemaan raamattuaan. Vihdoin hän pysähtyi vuorisaarnaan ja alkoi lukea: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä taivasten valtakunta on heidän," Oi, tuommoinen köyhä oli juuri hän. "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Antaako Jumala lohdutuksen hänellekin? — Ah, hänhän on jo saanut sen. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan." — Tuleeko hänenkin sydämensä joskus niin puhtaaksi, että hän näkee Jumalan? Ehkäpä tuolla Jumalan tien päässä, jossa häämöittää täydellisyys. — "Autuaita ovat, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta." — Ei ainakaan häntä koskaan vainota vanhurskauden tähden, sillä semmoistahan tapahtui vain pyhien marttyyrien aikana. Eikö hän sitten saakaan autuutta? Tietysti, olihan hän hengessään köyhä ja murheellinen.

Taas käänteli yksinäinen valvoja kirjansa lehtiä ja luki: "Minä olen se totinen viinipuu ja isäni on viinitarhuri. Jokaisen minussa olevan oksan, joka ei tuota hedelmää, Hän ottaa pois ja jokaisen, joka tuottaa hedelmää, sen Hän puhdistaa, että se tuottaisi runsaamman hedelmän." — Mitä hedelmää hän oikeastaan oli tähän asti tuottanut? Auttanut apottia, lueskellut kirjastossa. Oliko se mitään hedelmää tuottavaa työtä! — Tuhannet ihmiset huokailivat pakanuuden pimeydessä. Oliko hän sittenkin kuiva oksa! Oi, Herra armahda! — "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää." — Oi, Kristus, olenko minä sinussa ja pysytkö Sinä minussa! — "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte ja te saatte sen." Henrik kertasi: "Ja te saatte sen." — Sitten hän polvistui. Ja vain Jumala tietää, mitä silloin puhui tuo yksinäinen valvoja luostarin rukouskammiossa.

Sydänyön tuuli kulki hiljaa humisten yli luostarin. Idän taivas alkoi ruskottaa. Kohta vaikeni päivä, Herran päivä. — Suurin juhlallisuuksin vihki apotti Bernhard Henrikin papiksi.

* * * * *

Joulujuhlan ajaksi tuli luostariin paljon kaukaisia vieraita kuuntelemaan isä Bernhardin ihmeellisiä saarnoja. Aamumessun jälkeen saarnasi suuri apotti aina latinankielellä papeille ja munkeille. Mutta iltamessun jälkeen saarnasi hän kansankielellä. Silloin oli kirkko aina ääriään myöten täynnä ihmisiä, sillä apotin ihmeellinen saarna tuntui nostavan ihmiset ylös maan tomusta.

Uskollisesti oli Henrik auttanut apottia. Joka kerta, kun hän pukeutui papin viittaan ja astui alttarille messua toimittamaan, tuntui hänestä hyvin ihmeelliseltä. Ja vielä ihmeellisemmältä tuntui, kun hän ensi kerran astui rippikomeroon ja otti vastaan ihmisten synnintunnustuksia. Kuinka hyvin hän ymmärsikään ahdistettujen sydänten tuskaa. — — —

Kolmantena joulupäivänä sattui, ettei apotti jaksanutkaan lähteä iltamessuun, eikä nousta saarnatuoliin sen jälkeen. Vain rukouksen voimalla oli hän pysynyt pystyssä nämä päivät, mutta nyt ei raihnainen ruumis enään totellut hehkuvan sielun käskyjä. — Kansa oli jo ennen messun alkua täyttänyt kirkon, jopa osan luostarin pihaakin. Pitikö sen nyt ravitsematta lähteä pitkälle taipaleelle? Ja vanha apotti valitti ääneen. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kuules, poikani Henrik", sanoi hän, "saarnaa sinä kansalle tänä iltana!"

Henrik hämmästyi. Ei, ei. Ei hyvä isä siitä tule mitään.

Mutta apotti sanoi: "Yritä Jumalan avulla. Sinulla on vielä kyllin aikaa valmistautua. Ota raamattusi ja mene rukouskammioon. Minun saarnataitoni salaisuus on rukous. Rukoile, että Kristus itse puhuisi sinun kauttasi!"