E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

NOVELLEJA TANSKAN RANNIKOLTA JA KÄRNTIN ALPEILTA

Kirj.

HOLGER DRACHMANN

Suomentanut Selma Anttila

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

SISÄLLYS:

Holger Drachmann.

Tanskan rannikolta:

Muuan jouluilta
Iivar kuoli ja haudattiin
Ane kuoli ja haudattiin
Kirkon laiva

Kärntin alpeilta:

Sunnuntaimessu Tarvisissa
"Der Trottel"
Maria Luschari
Se luoti osui

HOLGER DRACHMANN.

Näitä rivejä kirjoitettaessa tulee ummelleen vuosi kuluneeksi Holger Drachmannin kuolemasta. Suuriin ja vilpittömiin kaipuun ja kunnioituksen osotuksiin hänen haudallaan yhtyivät silloin, runoilijan oman isänmaan kanssa, kirjallisuuden ystävät myöskin meidän maassamme, jopa kaikkialla, missä suurta ja kaunista runoutta rakastetaan.

Sillä Holger Drachmann oli epäilemättäkin nykyisemmän Tanskan sekä kyvyltään nerokkain ja loistavin että myöskin tuotannoltaan runsain ja monipuolisin runoilija.

Nyt kun hänen kynänsä tuotteita, suorasanaisessa muodossa, toinen sarja tarjotaan suomalaiselle yleisölle — ensi kerran julkaisi sikermän hänen kertomuksiaan suomenkielellä Juhani Aho v. 1896 — lienevät moniaat sanat kirjailijasta ja hänen elämäntyöstään tämän kokoelman ohella paikallaan.

Holger Drachmann syntyi Köpenhaminassa 1846. Hänen isänsä, Anders Georg D., oli lääkäri, mutta harjoitteli sen ohessa "muusain, vikkeläin vesain" ammattia. Pojan Holgerin ensimäiset taiteilijataipumukset näyttäytyivät maalaustaiteen alalla, jota hän ylioppilaaksi tultuaan 1865, jonkun aikaa harrasteli ja harjoitteli Lontoossa. Sieltä 1871 kotiin palattuaan hän nerokkaan, kuuluisan maanmiehensä Georg Brandesin hehkuvan hengen sytyttämänä ratkaisevasti antausi runoilijan uralle.

Jo seitsenkymmenluvun alulla Drachmann vallankumouksellisilla lauluillaan "Engelske Socialister" (Englantilaisia sosialisteja), "Digte" (Runoja) sekä eräillä suorasanaisilla kertomuksillaan perusti runoilijamaineensa ja oli ennen pitkää, kahdeksankymmenluvun alulla, kohonnut Tanskan realististen kirjallisen suunnan yhtä tunnustetuksi kuin ihailluksi johtomieheksi.

Drachmannin kirjallinen tuotanto oli suorastaan suurenmoinen.

Jo kirjailijakautensa ensimäisen vuosikymmenen umpeen mennessä oli hän julkaissut 15 teosta, niiden joukossa 1877 ilmestyneen "Der ovre fra Graensen" (Rajan takana), isänmaallis-intomielisiä kuvauksia Saksalle menetetystä Sönderjyllannista, jotka saivat laajan lukijakunnan, useita lyyrillisiä runokokoelmia kuten "Sange ved Havet" (Lauluja mereltä), "Daempede Melodier" (Hillittyjä säveleitä), "Ungdom i Digt og Sang" (Nuoruutta runossa ja laulussa), näytelmän "Strandby Folk" (Strandbyn väkeä) sekä joukon merimieskertomuksia.

Edelleen seurasi, vuosien vieriessä, Drachmannin kynästä herkeämättömällä tuottelijaisuudella teos toistaan, useimmat Tanskan kirjallisuuden arvokkaimpia, pysyvimpiä tuotteita: ihana runokokoelma "Sangenes Bog" (Laulujen kirja), "Den hellige Ild" (Pyhä tuli), romaani "Forskrevet", lauluja, kertomuksia ja suuri joukko näytelmiä. Jo hänen näytelmänsä yksinään muodostavat kirjallisuuden. Niitä on nim. Köpenhaminan teattereissa esitetty kaikkiaan 23 kappaletta, alkuperäisiä, jota paitsi Drachmann on näyttämölle toimittanut moniaita käännöksiä. Suomenkielelle käännetty on hänen seikkailukomediansa "Det var en gang —", "Oli kerran prinsessa", tanskalaisen yleisön varsinainen lempikappale, jota jo Drachmannin eläessä oli Köpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa näytetty kaksisataa kertaa.

Drachmannin kirjallisuudessa näkyy kaikkialla rohkea ja voimakas, kauttaaltaan oppositsionelli, omaluonteinen ja itsenäinen henki. Hän oli runoilijana räiskyvä meteoori, täynnä säkeniä mitä erilaatuisinta valoa, aina loistavaa, kaunista ja sytyttävää. Hänen lauluissaan, samoin kuin suorasanaisissa kertomuksissaankin, helkkyy kielen erinomaista suloa ja kauneutta, tyylin ja rytmien sointua verrattomasti rikkaampaa ja täyteläisempää kuin kenelläkään muulla tanskalaisella kirjailijalla.

Drachmann oli ennen kaikkea nuoruuden ja elämän runoilija. Koko hänen kirjallisuutensa oli oikeastaan "Nuoruutta runossa ja laulussa". Kaikkeen, mitä hän kirjoitti, valautui hänen ikinuori sielunsa hetken tunnelmineen ja mielialoineen semmoisella voimalla ja avoimella uskollisuudella, että kirjailijan teoksissa pitkin matkaa oikeastaan lukee hänen omaa sieluansa ja henkilöänsä. Näissä seikoissa, alati pulppuavassa nuoruudessa ja kaikkivaltiaassa persoonallisuudessa onkin, muodon taiteellisen mestaruuden ohella, Drachmannin runouden varsinainen kiinto ja erikoisuus. "Ei näkymättömänä vesimerkkinä, vaan suuremmilla kirjaimilla kuin mitä koskaan oli Tanskassa nähty, on hänen minänsä kirjoitettuna koko hänen runouteensa", lausuu Georg Brandes.

Koko olemukseltaan "epäporvarillisena" ja kumouksellisena oli Drachmann alinomaisella sotakannalla kaikkea n.s. olevata, virallista, sovinnaista vastaan, kaikkea vastaan mikä oli mahtia ja valtaa kunhan se ei ollut — lemmen ja elämänilojen.

Lyyrikkona hän yleensä maansa kirjallisuudessa pitää yksinvaltaa, ja hänen lemmenlauluissaan, olipa sitten aiheena Edith tai Suleima, Dorrit tai Snefrid taikkapa hän ylimalkaan, on hänen runottarellaan aivan lukematon joukko ihania, hurmaavia sävelsointuja, niissä helisee säejakso säejaksolta semmoista vienoa, säihkyvätä, raikasta kauneutta, jolla ei ainakaan pohjoismaiden laulurunoudessa ole vertaa. Suomenkielellä on hänen runojansa toistaiseksi näkynyt ainoastaan jokunen yksityinen sipale käännettynä.

Mutta suorasanaisena kertojana, pienissä kansanelämän kuvauksissa, on Drachmann yhtä raikas ja välitön. Hän rakasti kansaa sen arkitouhuissa, kalastajaa, merimiestä, käsityöläistä, näki ja tunsi ja eli heidän elämäänsä sekä tunnelmissa että jokapäiväisessä toimessa. Ja tätä merikansan väkeä ja meren aavaa ja uhmaa laulaessaan ja kertoessaan Drachmann, "meren runoilija", herkkä romantikko ja satujen seikkailija, samalla oli luonnon ja todellisuuden mestarillinen kuvaaja.

Mikään varsinainen aatteiden ja ohjelmien ajaja ei Drachmann milloinkaan ollut. Siltä puolen arvosteltuna koko hänen kirjailijatoiminnassaan oli paljon ja arveluttaviakin ristiriitoja. Henkilönä hän oli sama "kulkuripoika" — "Den farende Svend" — jona hän runoudessaan esiintyy: levoton, monipäinen, täynnä vastakohtia, rakastettava rakastelija ja seikkailija elämänsä loppuun saakka. Niinpä ei hänen lemmenlaulujensa runotarkaan ollut mikään mielikuva, taikkapa vain kerran tiellä väikähtänyt pappilantyttö kuten Goethen Friederike Brion tai Petöfin aikaisin kuollut Etelka. Drachmannin runon hengetär oli köpenhaminalainen varieteelaulajatar oikeata lihaa ja verta, ja kulkee hän innostavana, hedelmöittävänä, hurmaavana voimana kautta koko hänen kirjallisen tuotantonsa, niinkuin hän kulki todellisena ystävänä runoilijan elämässä.

Ne kertomukset, jotka nyt julkaistavassa suomenkielisessä kokoelmassa esiintyvät, on valikoitu Drachmannin teoksista "Sømandshistorier" (Merimieshistorioita), jonka toinen painos ilmestyi 1901, ja "Tarvis", viimemainittu kuvauksia Kärntin alppimailta.

Helsingissä, tammik. 1909.

Severi Nuormaa.

MUUAN JOULUILTA

Jouluaaton aattona oli satanut lunta, ja minä olin lähtenyt Vangaan kylään, sillä Vangaa on lumipeitteessään niin kaunis.

Yöllä tuli lisää lunta — yhä enemmän — ja vielä paljoa enemmän; eikä ollut puhettakaan, että kukaan ihminen pääsisi Vangaasta kotia kaupunkiin viettämään joulua pienokaistensa kanssa.

En tiedä, miltä tuntuu punnita vaunuja tai rekeä taikka edes hevostakaan kullalla. En ole koskaan nähnyt niin paljoa kultaa yhdellä kertaa — ja muuten toivonkin, etten ikinä saakaan nähdä. Siitä voisi helposti saada silmiinsä vikaa — ellei satu ennestään olemaan.

Majatalon isäntä muuten sanoikin vaan, että vaikka punnitsisin reen painon kultaa, niin ei sekään auttaisi. Mitään tietä ei päässyt kulkemaan; minun täytyi jäädä.

Sähköttää — se kävisi päinsä. Ja minä sähkötin kotiin kokonaisen kirjeen; ja olin hyvin apealla mielellä; ja ulkona pyrytti ja tuprutti; ja sitten kompuroitsin nietosten halki "Transpiratsiooniin," viettääkseni jouluiltani siellä.

Mitäkö "Transpiratsiooni" on? Sitä en totta sanoen tiedä. Kalastajat eivät ota siitä puhuakseen. Se on semmoinen nimitys, jonka he ovat tuoneet mukanaan joltakin kauppalaivamatkalta. Otaksun, että se alkuaan on ollut jokin "Trinidad", "Trinitatis" [merkitsevät "Kolminaisuus" Suom. muist.]. Kalastajista se on hyvin hauska nimi. Minun luullakseni he eivät itsekään tiedä, mitä se oikeastaan on.

Mutta erään rakennuksen nimi se on. Keskellä Vangaata on kolme pientä matalaa majaa kiilattuna, nuijittuna ja väännettynä toisiinsa kiinni; niissä on hyvin ohuet väliseinät, kuusi pienen pientä ikkunaista, yhteinen savupiippu, kolme sivuseinää ja kaksi ovea. Mahdotonta on selittää sen rakennetta; mahdotonta selittää, miten kolme perhettä voi siellä elää — yhdessä ja kuitenkin kukin erikseen — luulematta omakseen toistensa neniä, sänkyjä, kehtoja, voipyttyjä, puukasoja ja ryyppylaseja.

Kaikesta sovitaan, ja kuitenkin on kullakin omansa. Silloin tällöin napistaan, ei koskaan tapella, pidetään kiinni varmasta oikeudesta, lainataan toiselle kaikkea ja vaaditaan se täsmällisesti takaisin. Jäykistetään selkä elämän raskasta painoa vastaan. Niin on pakko tehdä. Siksipä kai niin tehdäänkin.

Tänä jouluna elämä painoi aika raskaasti tuolla Transpiratsioonissa. Kalanpyynnistä ei koko syksynä tullut mitään, eikä oltu mitään ansaittu. Sen tiesin ja olin heille jo edeltäpäin vasussa lähettänyt baijerilaista olutta, kahvia, sokeria, pieniä puupiippuja ja kartuusitupakkaa. Vasuttakin olin tervetullut — sen kyllä tiesin; mutta vasu on sentään aina vasu, varsinkin jouluiltana.

Kyykistyin päästäkseni ovesta ja olin jo puolitiessä temmata sen hartioillani keskelle huonetta.

Hyvää iltaa; iloista joulua! toivotin minä.

Hyvää iltaa; iloista joulua! kuului vastaus.

Kaikki kolme perhettä istui huoneessa — talon suurimmassa —, ja se oli niin pieni etten uskalla kertoakaan, kuinka pieni se oli. Sisällä oli kuusi aikaihmistä ja kolme lasta, sitäpaitsi öljylamppu, kaksi kehtoa, kirsturahi patja päällä, pöytä, pesukaappi, kolme tuolia, Puita laatikossa, lastenriepuja ja kalastusvaatteita nuoralla — ja sitten minä itse. Ei unohdinpa kaakeliuunin ja seinäkaapin.

Transpiratsioonissa oli lämmin.

Ulkona tuiskusi; ei kuulunut merenkään kohinaa. Lumi piiskasi pieniä akkunaruutuja kuin köysiluuta kailettia [kailetti, engl. skylight = taivaan valo: kattoikkuna, aluksessa kansi-ikkuna]. Vähä väliä tuiskahti lunta ovenraostakin. Kukaan ei siitä välittänyt, enkä siis minäkään ollut sitä huomaavinani. Istahdin. Ja nyt heidät esitän.

Ensiksikin siellä istui Nuutti — tämän huoneen isäntä; pieni, lyhytvartaloinen, hartiakas; tiheä leukaparta, suuri villahuivi kaulassa. Hän puristi toisen silmänsä kiinni vilkuttaen ja katseli uutta puupiippuaan; sitten hän nyökkäsi. "Henki kulkee kyllä hyvin, mutta näin alussa polttaa hiukan kieltä. Onpa se mainiota tupakkaa!"

Se oli hänen kiitoksensa; ja se kuvastui koko naamassa ja valaisi siunauksellaan kaikkia olutpulloja, jotka oli pantu pöydälle odottamaan minun tuloani.

Janne, hänen veljensä, istui siellä myöskin; nuorempi, jäntevämpi, parta pehmeä ja hieno, kasvoilla äreä, surunvoittoinen ilme. Hänen vaimonsa oli haudattu kesällä, mukanaan kuolleena syntynyt pikku kalastaja. Janne imi piippuaan välittämättä, polttiko se kieltä vai ei. Hän nyökkäsi pikkusen.

Se oli hänen kiitoksensa ja kylläkin hyvä.

Johannes serkku istui siellä myös taikka oikeammin hyppäsi pystyyn ja löi kun loikin päänsä kattohirteen. Hän oli parraton, solakka, harteva, murtunut urho, rappiolle kulunut huimapää merimies ja tappelupukari; hänen voimiaan olivat pitkät matkat ja kanelinväriset tytöt Malakan salmessa jäytäneet enemmän kuin oli suotuisaa kalastajalle, jonka täytyy veneessä työskennellen elättää itseään ja perhettään. Määrättömän hyväntahtoinen ja määrättömän kevytmielinen, sairaloisuutensa vuoksi veltto, toisinaan vimmatusti työn kimpussa, joka taas oli palkittava juomatavaroilla, turhamainen, vaatimaton, monijuttuinen irvihammas — lapsen ja hirtehisen välimuoto. Hän kiitti minua sanatulvalla, pyyhkäisi kaikki maahan, jotta pääsisin istumaan tuolille, pudotti piippunsa, huomautti, ettei häneltä koskaan mitään putoa, keräsi piipun mujut lattialta kovilla hyppysillään ja pisti mujut, hietaa, sahajauhoja ja pieniä villalangan pätkiä sekaisin piipunpesään, samalla imien, sylkien ja vannoen, ettei semmoista ainetta ollutkaan, mitä ei mies voisi polttaa — paitsi linnunlantaa. Sillä sitä hän oli kerran merellä koetellut; mutta sittenpä olikin pitänyt koko päivä istua ulkona keulassa.

"Soh, soh, murjaani; ole nyt kerrankin ihmisiksi!" kuului sointuva, syvä, hymyilevä ääni kirsturahin puolelta.

Se oli Tilda, Johanneksen vaimo. Hän oli ottanut Johanneksen, kuten hän itse sanoi, sen vuoksi että jonkun piti hänetkin ottaa, jottei mokoma joutuisi pitäjän niskoille! Vaan eipä ainoana syynä sentään ollut niin käytännöllinen seikka. Urho oli vielä noin kuusi seitsemän vuotta takaperin ollut kaunis "raunio"; varsinkin hän oli osannut mainiosti tanssia. Ja Tilda rakasti tanssia sen itsensä vuoksi. Hän rakasti myös intohimoisesti omaa hirtehistään — vaikkei sitä ilmaissut herkkätunteisten tavalla. Kun ukon voimat kohta häiden jälkeen kovasti heikkenivät, lähti Tilda, vaikka olikin silloin siunatussa tilassa, veneellä yksin merelle, souti monta penikulmaa siimoja kokemassa, tuli kotiin, nukkui pari tuntia, heitti kalakopan olalleen ja vaelsi sitä kanniskellen pitkin pitäjää. Hän sai poikansa, kulki taas merellä ja kävi kaloja kaupalla, haukkui Johannesta, kun tämä oli tehnyt jonkin oikein tyhmän kepposen, ja antoi hänelle taas yhtä pian anteeksi.

Tällä naisella oli lapsen kasvot, pitkä, solakka, leveäharteinen ruumis; kaula ja rinta kuin muinaisajan kuvapatsaalla, miehen lanteet, miehen kädet, hienon naisen jalat, nilkat ja joustavat, lyhyet askelet. Hänellä oli yhden miehen voimat ja kolmen tahto; hänessä oli rahvaannaisen tyhjentymätön aarre rakkautta — vaikkei hän kaiketi koskaan ollut tätä käsitettä ajatellut taikka sitä nimeltä maininnut.

Kuitenkin on epäilemätöntä, että etevimmät naiset tavataan rahvaan taikka historian kuningatarten joukossa. Parhaimmat miehet ovat kenties etsittävät sivistyneestä, itsetietoisesta, voimakkaasta keskiluokasta.

Johduin itsekseni tekemään tällaisen huomion. En näet voinut tällä hetkellä kuulla sanaakaan siitä, mitä huoneessa puhuttiin.

Tilda oli äskettäin lahjottanut hirtehiselleen uuden pantin — kalastajapantin — rakkaudestaan. Se oli pieni, siro tyttönen, joka upotti pikkuruiset, ruusunpunaiset kyntensä valkeaan antiikkiseen rintaan ja imi äidillisestä lähteestä.

Täällä ei kursailtu. "Kyllä kai hän sellaista on kotonaankin nähnyt", sanoi Tilda minuun vilkaisten, ja sillä liinalla, joka ensin oli rintaa peittänyt, ruvettiin pian kuivaamaan pikku imusuulta liiat pois, kun lähteestä ylen runsaasti pulppusi. Aina kun näin sattui ja kun liinaa ei kyllin sukkelaan käytetty, päästi pieni suu hyvin äänekkään huudon. Sitten viihdyteltiin ja sitten kaksi vahvaa sormea likisti valkoista, pulleata pallonpuoliskoa ja jälleen valahti lähteestä liikaa — ja taas kirkaistiin.

Kirsturahin puolella ei vähääkään kursailtu. Sinne oli oikeastaan järjestetty kehtokarsina, mutta kehdot olivatkin nyt tyhjinä äitien edessä laattialla.

Tildan vieressä istui Liina, Nuutin vaimo, perin pikkunen ja perin hintelä; rehellisillä harmailla, valppailla silmillään hän alati katseli miestään ja sitten taas sylissään makaavaa pikku kalastajaa, lyhytruumiista ahmijaa ja kirkujaa, joka kovaksi onnekseen lepäsi surkastuneella, laihalla povella, eikä tätäkään oltu liinalla peitetty.

Pikku kalastaja huusi melkein myötäänsä. Täällä oli liian vähän — tuolla liian paljon.

Kolmantena kehtokarsinan puolella oli vanha Johannes, Tildan appiukko. Hän piteli pojanpoikaansa, kuusivuotiasta veitikkaa sylissään. Poika oli kovin väsynyt, torkahti hiukan, itki vähän väliä sätkien, kiemurrellen. Vanhus viihdytteli, painoi häntä karkeata, paikattua liiviään vasten, lellitteli ja jutteli; eikä yksikään äiti olisi voinut olla kärsivällisempi kuin tämä valkohapsinen kunnon mies, joka oli — kuten Vangaassa väitettiin — tehnyt kaikki seitsemän kuolemansyntiä, mutta sen sijaan rakasti tätä pikku poikaa, niinkuin vanhassa testamentissa, Edda-runoissa ja siellä täällä elämän kummallisimmissa oloissa.

Vanha Johannes piti poikaa alati luonaan; yöllä sängyssään väliseinän takana ja päivällä työnsä ohella — kun näet sattui tekemään työtä. Ukon kerrottiin näkevän nälkää säästääkseen killingin toisensa perään pikku epäjumalalleen. Mutta jos hän nyt tosiaan näki nälkää — enkä minä mene sitä epäilemään — piti hän sen sijaan puoliaan seinäkaapin ääressä. Nytkin hän vähän väliä nousi, poika käsivarrellaan, astui kaapin luo, mutisi hieman, hypisteli siellä jotakin, kulautti hiukkasen ja meni taas paikalleen hyssytellen omaa rintalastaan. Ja hän hyräili kaikkien hommiensa ohella, melkein kuin olisi vielä lapsi, erästä laulunpätkää taikka jotakin alkuaan virrestä sepustettua katkelmaa:

Voi auta, Jesus armiain ja Latsarus, mun sieluain. Sa ruumis, henki vahvaks' tee, niin että piru pakenee.

Se elkeinensä karkota, vaan mulle suojas lahjota. Sa astuit lasna maailmaan; nyt Latsarus on taivaassaan.

Tästä tuli merkillinen jouluilta. Ei kukaan ollut milläänkään, vaikkei voinut lainkaan kuulla, mitä sanottiin. Lopulta en minäkään siitä välittänyt. Keskustelu sujui hyvässä rauhassa. Piiput ja tupakka — ja varsinkin olut — auttoivat! Tilda nousi ja lakkaamatta jutellen olkansa ylitse, pienokainen rinnoillaan, keitti kahvia uunin ääressä. Me miehet tyhjensimme pullot, mitä pöydällä oli; ei kuitenkaan vanhus, joka kehui, ettei koskaan pane suuhunsa sitä "myrkkyä", baijerilaista olutta; ja välistä kuului puheen seasta joku hänen virren värssynsä, jota hän lauloi pikku lemmitylleen; ja Nuutti otti tyynesti piipun suustaan ja huomautti hyvin vakavana ja lainkaan yrittämättä tekaista kömpelöä sukkeluutta, että nyt sentään "oikeastaan on pyhä ilta ja siksi vanhus saakoon kernaasti laulaa!"

"Ja nyt saatte minulta joululahjan", jatkoi hän. "Ja se olkoon kiitokseksi siitä, mitä olette meille tuonut. Sillä tehän mielellänne kuuntelette juttuja!" Sitten hän alkoi kertoa pitkää juttua, kuinka hän eräänä joulukuun yönä purjehti uudessa avonaisessa purressaan kotiin Sejeröstä ja ajelehti myrskyn mukana kauvas Kattegatiin. Juttu yhä venyi, se uhkasi venyä yhtä pitkäksi kuin joulukuun yö oli ollut. Silloin Johannes tarttui asiaan. Hän oli sill'aikaa salavihkaa ollut ahkerasti pullojen kimpussa. Kun toinen yhä vielä jatkoi, löi hän nyrkkiään pöytään:

"Nyt saatte minun joululahjani! Älkää suotta kuunnelko Nuutin juttuja, sillä siitä ei tule hullua harmaammaksi!" Ja sitten Johannes alkoi kertoa jotakin Malakan salmelta; ja hän heilutteli päätään ja väänteli vatsaansa ja näytti, miten kanelin väriset olivat tanssineet ja mitä muuta vielä oli tapahtunut, jota ei voi mainita ja tuskin kehtasi kuullakaan. Naiset istuivat kirsturahilla ja joivat kahvia. Liinan pikku kalastaja huusi herkeämättä; Liina katseli häntä surumielin; Tilda nauroi, vaan ei miehensä jutuille; ne hän tunsi liiankin hyvin; hän nauroi pikku tytölleen, joka myöskin nauroi ja sai kiinni kupista, kaatoi muutaman pisaran päälleen ja kirkui kauheasti.

Minustakin alkoi Transpiratsioonissa tuntua jotakuinkin lämpöiseltä. Mutta Janne, joka oli minua tarkannut ja monta kertaa varottaen koettanut vaientaa Johannesta, tämä kun hoilasi malaijilaista laulua, — nousi äkkiä ja sanoi:

Kyllä täällä annetaan joululahjoja ylt'ympäri. Nyt tulee minun vuoroni! Johannes, nähkääs, ei saa juoda itseään sikahumalaan ja keppuloida marakattina tänä iltana! —

Yks', kaks', kolme. Kävi pieni maanjäristys. Minua ihmetyttää vieläkin, ettei koko Transpiratsiooni revennyt. Nuutti oli oikein aavistanut, miten siinä kävisi, ja tarttunut lamppuun; nähtiin vain pitkä mies oikaistuna ilmassa — mylly kumossa neljä siipeä harallaan —, ja pieni jäntevä Janne kantoi Malakan salmen sankarin ulos ovesta, jonka Nuutti tuuppasi kiinni hänen jälkeensä.

Hetkisen kuluttua Janne tuli takaisin, istuutui tyynesti paikalleen ja alkoi sytyttää piippuaan, jonka oli kädestään laskenut. Hän kääntyi Tildaan ja sanoi ihan tyynesti ja suuttumatta:

Kannoin sen sinne ja panin sinun sänkyysi. Kai se saa nukkua humalansa siellä?

Saa kai! vastasi Tilda, joka oli vain hiukan uteliaasti katsellut asian kulkua. Tahdotko kupin kahvia?

Janne nyökkäsi; ja sitten hän istui ja silmäili ikäänkuin hiukan huolissaan kehtokarsinaan.

Nuutti purjehti edelleen avonaisessa veneessään ja pääsi lopulta
Anholtissa maihin.

Huoneeseen tuli hiljaisuus. Ulkoa kuului lumen räiskinää. Nurkassaan istui vanha Johannes ja lauloi pojuaan nukutellen:

Sa astuit lasna maailmaan…

Ja sitten Liinan pikku kalastaja kirkui ja samalla repi puoleksi auenneilla kätösillään kuihtunutta, laihaa äidinrintaa.

Nuutti pääsi äkkiä Anholtista hyvän tuulen mukana ja sanoi maltillisesti, vaikka äänessä olikin hiukan moitetta:

Annappas sille hiukan kahvitilkkaasi, Liina!

Poika itki; Liina katsahti ihan itkemäisillään Nuuttiin, minuun ja pienokaiseen.

Nyt on minun vuoroni antaa joululahjani! sanoi Tilda. Ja hän avasi kaikki liivinnapit, pani oman tyttönsä toiselle valkoiselle pullealle pallonpuoliskolle ja otti Liisalta pojan ja pani hänet kuin kissanpoikasen toiselle valkoiselle, pullealle pallonpuoliskolleen.

Mutta hän nojasi hiukan taaksepäin, samalla kun Liina istui aivan sanatonna ja käsillään peitti niukkaa ravintolähdettänsä.

Ja Tilda hymyili itseksensä sitä hymyä, joka on itsetiedottomille, hyville ja väkeville ominaista. Ja hän lausui merkillisen ajatuksen, jota en unohda:

Täällä on joulu-ehtoollista köyhäin lapsille!

Ajattelin kotiin jääneitä pienokaisiani. Tällä hetkellä he arvatenkin hyppelivät suuren, kauniin kuusen ympärillä, avarassa, korkeassa salissa, jossa oli tauluja, kirjakaappi, soittokone. Tällä hetkellä ehkä luettiin sähkösanomaani. Jospa he olisivat saaneet tämän viimeisenkin.

Mutta nythän he saavat.

IIVAR KUOLI JA HAUDATTIIN

Kun Iivar eräänä päivänä seisoi rannalla kiskomassa suurta, uutta haraa ja neljääkymmentä syltä kettinkiä veneestä maalle, niin sattui, että hän äkkiä päästi kaikki käsistään ja tavotti takaapäin lännettänsä.

Mikä nyt? kysyi Antti, hänen apulaisensa.

Vedin vähän liiaksi, — sanoi Iivar ja huohotti.

Sitten he jälleen kävivät käsiksi neljäänkymmeneen syleen.

Tämä oli muutamain mielestä alkuperäinen syy Iivar Asmussenin pitkälliseen ja tuskalliseen sairauteen. Sillä "kaikki kipu alkaa pistoksella".

Toiset sanoivat, että se nyt on vaan lorua: kalastaja tulee usein nostaneeksi liikaa, ja paljoa pahempaakin sattuu; sittenhän heidän kaikkien pitäisi olla raajarikkoja. Pikemmin se saattoi johtua siitä, että joku oli häneen katsonut (se on: katsonut pahalla silmällä). Kalastajat ovat yleensä taikauskoisia.

Vielä oli asiaan tämmöinenkin selitys. —

Se oli saanut alkunsa — sanottiin — siitä helmikuun päivästä, jolloin Iivar ja Antti olivat veneessään jääneet laivan alle noin puolen penikulman päässä rannasta. Kesti tunnin aikaa, ennenkuin heidät sieltä noudettiin maalle, ja vesi oli tietystikin kylmää, Iivar oli kovaluontoinen eikä tahtonut vaihtaa vaatteita heti, kun oli sisään päästy, — eikä siis Anttikaan tahtonut. Mutta kun sitten tuli kevät, yltyi pistos Iivarin selässä; Anttia ei sitä vastoin mikään vaivannut. He olivat molemmat olleet yhtä kauan vedessä ja kumpikin yhtä märkänä; mitä oli ajateltava mokomasta paholaisen juonesta, joka tarttui toisen selkään, mutta ei toisessa miehessä tarttunut mihinkään kohtaan? Ei, kyllä se oli suoraan sanoen pötyä — taikka sitten se oli pahan silmän työtä. Mutta sairas hän oli.

Liena — Iivarin vaimo — suostutti hänet viimein menemään maata. Koko kovalle otti, ennenkuin mies saatiin niin pitkälle. Sillä hän oli raataja, harvapuheinen, kuivakiskoinen, väsymätön työmies. Hänellä oli vene ja Lienalla työkalut, kun he menivät naimisiin. Antilla puolestaan ei ollut mitään osuutta; hän sai työstään palkkaa — prosentiksi sitä voi sanoa; hän oli kaunis mies, kasvot kukoistavat, suu vain suora viiva, joka ei koskaan täysin avautunut; hän puhui vielä vähemmän kuin Iivar; kenties nuo kaksi juuri sentähden tulivat keskenään hyvin toimeen. Antilla oli vain yksi ainoa intohimo: hän tanssi — mutta tanssin itsensä vuoksi. Ei rakastelua, ei mitään kuljeskelemista iltasin. Kun ravintolassa oli talvitanssit, alotti hän sieppaamalla ovensuusta ensimäisen tytön, huolimatta siitä, oliko tämä vanha vai nuori, suuri vai pieni, ja lopetti, kun sai käsiinsä viimeisen. Silloin hänen nuttunsa oli läpimärkä, hän meni suoraan kotiin, pani maata hikisenä, nukkui unta näkemättä ja nousi aamulla ilman päänsärkyä.

Hän oli kerran tanssinut Lienan kanssa — kolme vuoroa yhtä kyytiä. Kun hän päästi Lienan, istuutui tämä, katsoi häneen, hymyili ja sanoi:

Onpa sinun kuuma!

Antti katsoi lattiaan ja vastasi:

Se oli tanssia se!

Sinä yönä hän vastoin tapaansa ei voinut nukkua. Hän nousi vuoteesta ja vaihtoi — äkkinäisen päähänpiston mukaan — villapaitaa. Tämä oli ensimäinen kerta. Ja se auttoi.

He eivät sen koommin tanssineet yhdessä, sillä juuri silloin alkoi pitkällinen sairastaminen. Iivarin selkä oli "villissä", veneessä täytyi tehdä työtä kahden puolesta, piti ansaita rahaa tohtorille, tohtorin kyyteihin, rohtoihin, piti valvoa ja kuitenkin saada talon toimet hoidetuksi. Liena ja Antti jakoivat työt tasan — koskaan puhumatta. Raskas sairaus toi taloon vielä enemmän hiljaisuutta; vain Iivarin voihkina ja toisinaan hänen huutonsa tuskaisina öinä katkaisi äänettömyyden; ja näiden purkauksien jälkeen, jotka yhä heikkenevästä miehestä kiristettiin, vallitsi hiljaisuus ja painostus sitä raskaampana pienessä perheessä.

Pitkään, matalaan rakennukseen mahtui puoli tusinaa perhettä. Iivar Asmussenin väki asui vasemmassa päätyhuoneustossa — kahdessa pienessä ullakkokamarissa; näitä erotti toisistaan lautaseinä, joka oli paperoittu ruudullisella tapetilla. Keittiö oli alhaalla. Siitä johtivat portaat raskaalle ullakkoluukulle, jossa oli kulunut rautarengas. Tätä luukkua pidettiin aina suljettuna siitä saakka, kun Iivarin ja Lienan ainoa lapsi, pikku Mette-Mari, oli mennyt takaperoa siitä alas. Lapsen pienen tylleröisen ruumiin pehmein, vaikkei juuri jaloin osa oli töksähtänyt sillikoppaan. Sillit, ainakin päällimmäiset, olivat likistyneet, mutta sinä vuonna oli silliä runsaasti. Mette-Mari oli siitä päässyt pelkällä säikähdyksellä. Hänen selkänsä oli moitteeton.

Kokonaista yhdeksän vuotta olivat nämä portaat samalla yksitoikkoisella äänellä narisseet Iivarin astuessa, kun hän palasi kalasta taikka oli menossa sinne. Hän oli painanut tervettä selkäänsä tätä luukkua vasten, jonka sysäsi auki pienellä, joustavalla nykäyksellä ja jälleen huolellisesti sulki lyhyellä, täsmällisellä jysäyksellä. Nyt ei selkä enää kestänyt kalastusta eikä luukun avaamista; — tuskin se jaksoi maata suorana lyhyessä, leveässä sängyssä, missä oljet pistivät alta ja patja kuumotti päältä. Selkä kävi yhä huonommaksi joka kuukaudelta, suorastaan mureaksi, ja siinä oli pieniä läpiä, joista sitten tuli suuri reikä; se meni umpeen ja aukeni taas; se pilkkasi maalaislääkärin taitoa talvella ja kylpylaitoksen lääkärin keinoja kesällä; ja näin makasi Iivar jo toista vuotta ja kuihtui vähin erin ja haisi pahalta ja kiemurteli kuin kurja matonen, joka turhaan odottaa suurta kantapäätä polkemaan itseään mäsäksi ja ainiaaksi lopettamaan tuskan.

Ainiaaksiko? Sitäpä tämä kovasti koeteltu mies ajatteli maatessaan pitkinä päivinä ja vieläkin pitempinä öinä. Jotkut sukulaiset olivat kuin muinoin Jobin ystävät toimittaneet hänelle lohdutuksen perusteita, neuvoja ja virkistystä pikku kirjasten muodossa, joita muuan hyväätekeväinen seura julkaisee monilukuisina kappaleina halpaan hintaan. Kannellista virsikirjaa, josta hän oli alottanut, hän ei enää jaksanut pidellä voimattomissa käsissään, ja Liena luki niin hitaasti ja huonosti ja sitäpaitsi aina itki, kun yritti laulaa, mitä ei voinut lukea. Mutta pieniä nidotuita lehtisiä hän jaksoi yksinäisyydessään hypistellä vapisevilla sormillaan. Hän luki, kunnes tuskat saivat hänestä voiton, sitten hän huusi hetkisen ja luki jälleen, samalla kun hänen aivonsa hehkuivat kilpaa suuren haavan kanssa.

Eräänä aamuna hän kutsui Lienaa luokseen.

Hän oli kynnellä — pitkällä, mustalla, käyrällä kynnellä — painanut merkin lauseeseen: Heidän matonsa ei kuole, heidän tulensa ei sammu.

Oikeastaan — Liena — kuulehan! sanoi hän. Mitä olen oikeastaan tehnyt semmoista, että se voi olla niin pahaa?

Liena ei vastannut, vaan pyyhkäisi silmiään sillä kädellä, jossa vielä oli veitsi, hän kun juuri oli siivonnut pienen laihan kampelan.

Olenko milloinkaan lyönyt sinua? kysyi hän.

Et, sen Jumala tietää! nyyhkytti Liena ja vaihtoi veitsen esiliinaan.

Taikka Mette-Maria — paitsi sitä ainoaa kertaa, kun hän oli päästänyt porsaan ulos?

Et — et! oli vastaus.

Olenko juopotellut taikka tuhlannut ansiota kortteihin — taikka…? Nyt eivät voimat enää riittäneet, vaan käsi vaipui velttona sängynlaidalta, ja pikku vihkonen putosi lattialle pahanaikaisten räsyjen — siteiden sekaan, jotka hän yöllä oli repinyt haavaltaan.

Liena kumartui ottamaan paperin ynnä rievut, meni alas keittiöön ja heitti molemmat hiilokselle. Mutta ikäänkuin säikähtäen omaa rohkeuttaan hän samassa tuokiossa sieppasi painetut sivut takaisin, hieroi kädellään hiiltyneitä kohtia ja pani paperin hyllylle lautasrivin yläpuolelle. Räsyt jäivät palamaan ja niistä levisi pian pahanhajuista käryä. Mutta Liena oli kyllä karaistunut sekä käryä että hajua kestämään.

Siitä asiasta ei heidän kesken puhuttu sen enempää. Iivar ei enää lukenut. Hänen silmissään oli erikoinen katse, kun hän antoi Lienalle ne lehtiset, jotka hänellä oli ollut sängyssä. Hänen tuskansa lisääntyivät. Hän käänsi silmänsä niin, että valkuainen — ei, vaan sitruunankeltainen — tuli päällimmäiseksi joka kerta, kun rautalevy hänen lapaluittensa välissä kävi hehkuvan punaiseksi — sillä semmoisilta hänestä tuskat tuntuivat. Heti kun puuskaus oli mennyt, painuivat silmäluomet umpeen, ja hän vaipui horroksiin; ja taas tulivat tuskat, ja taas rautalevy hehkui, ja taas hän vääntelihe ja taas vaipui horroksiin.

Se oli taistelua elämästä — taistelua uskon kanssa — se oli kuoleman kamppailua — ja sitä kesti kauan.

Mies poloinen! sanoi maalaislääkäri. Ja hän päätti ilmottaa Lienalle, että toivo oli turha — hän ei enää mitään voinut toimittaa — eikä hän tahtonut sen enempää ottaa palkkiota — eikä heidän tarvinnut enää lähettää hakemaan. Hän uskoi menetelleensä jalosti; hän ei vain ymmärtänyt, kuinka Liena voi ottaa tämän ilmotuksen vastaan niin tyynesti. "Sellaisilla ihmisillä ei ole tunteita", ajatteli hän hartioitaan kohauttaen ja istui vaunuihinsa. Liena saattoi häntä ulos:

Sen olisi tohtori oikeastaan voinut sanoa jo ennemminkin! arveli Liena.

Aja! sanoi lääkäri rengilleen.

Tässä sairastamisessa ei ollut mitään toivoa. Kaikki sen tiesivät, ja lopulta kaikki siitä puhuivat; ja niin oli siltä katkennut pahin kärki — ellei oteta lukuun asianomaista itseään.

Paha haju — tämä kuvaamaton, unohtumaton haju — levisi kahteen ullakkohuoneeseen, tunkeutui suljetun luukun läpi ja pujahti kuin aavemainen osa itse Iivaria äänetönnä alas jyrkkiä portaita ja tuntui keittiön kaikissa sopissa. Liena ja Mette-Mari kuljettivat sitä vaatteissaan, ja Anttia se seurasi joka päivä veneeseen, jossa se haihtui tuuleen, mutta illalla se uudestaan tarttui islantilaiseen villaan.

Pahempi kuin haju — jota voitiin tuulettaa — oli tuo vaikerrus yläkerrasta. Miehen ruikutus, tuollaisen kovan, karaistuneen miehen voivottelu vielä kovemman herra kuoleman häntä parhaansa mukaan kiduttaessa!

Tällaiseenkin voi ympäristö tottua. Lienan silmät olivat punaiset, mutta kyyneleet olivat loppuneet. Mette-Mari sitävastoin — lapsi — ei vielä ollut itkenyt koko kyynelvarastoaan. Hänen suruttomuutensa — lapsen suruttomuus — auttoi kestämään koko paljon, mutta niinä päivinä, jolloin asiat olivat ullakkokamarissa kovin pahalla kannalla, täytyi hänen kyyristyä uunin nurkkaan ja peittää kasvonsa typistetyllä esiliinallaan.

Kun Antti silloin sattui astumaan avonaisen oven ohi ja näki lapsen tuossa tilassa istuvan, poikkesi hän säännöllisesti sisään, veti esiliinan syrjään, otti pienen pehmeän, suttuisen käden omaan isoon, kovaan, kalanlimalla ja suomuksilla vernissattuun kouraansa ja sanoi:

Mette-Mari, tuletko kanssani porsasta katsomaan — mitä?

Ja sitten he yhdessä menivät pitkän rakennuksen toisen päätysivun puolelle, missä perheiden sikolätit olivat erotettuina nelinurkkaisiin karsinoihin aivan kuin hautapaikat kirkkotarhassa.

Siellä haisi myöskin — tietysti. Mutta rannan raitis tuulahdus puhalsi välistä joukkoon, ja sitäpaitsi: tiedettiinhän mitä se oli, ja että se tuli vaan siitä, mikä on hyvää.

Siellä he äänettöminä seisoivat ja katselivat, kuinka suuri lihava porsas, täplät toisessa korvassa, kapsutti leukapieltään ja vähä väliä räpytti heille pitkiä, vaaleita, ylimyksellisiä silmäripsiään. Ja sill'aikaa kun noilla kahdella oli kummallakin omat mietteensä ajasta ja ijäisyydestä, kärsimyksistä ja kurjuudesta, painoi porsas etusorkkansa kaukaloon, tonki sitkeällä kärsällään kaksine "pyykatteineen" ja röhki rauhottavasti:

Röh, röh! syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna meidän on kuoltava!

Siltä se ainakin Antista kuulosti, ellei aivan samoilla sanoilla.
Tarkotus oli sama.

Mutta Mette-Mari pyyhki kyyneleensä ja pisti oljenkorren porsaan sierameen. Se oli kovin lystikästä, ja lapsiraukka sai nauraa; mutta porsas pyörähti äkkiä ympäri ja peräytyi syvästi loukkaantuneena makuusuojaansa.

Röh, röh!

Ja sitten se laski korvansa luppaan, niinkuin muut panevat kätensä ristiin, ja sitten se nukahti heittäen kaikki sikseen.

Aina vaan pahemmaksi kävi ylhäällä ullakkokamarissa. Pitkinä, hiljaisina, kuutamoisina talvi-iltoina huudot tunkeutuivat läpi pakkasen kukittamien akkunaruutujen ja kuuluivat yli koko rakennuksen ja naapuritaloihinkin. Silloin aukeni siellä ja täällä ovi, ja joku kuunteleva olento näyttäytyi. Kolmen, neljän miehen joukko kokoontui Asmussenin ikkunain alle; he vaihtoivat muutamia sanoja ja astuivat keittiöön, missä Liena otti heidät vastaan silmät punaisina, samalla kun huulet ja leuka vapisivat.

He nousivat yhdessä yläkertaan, missä öljylamppu kärysi pesukaapilla ja Iivar vääntelihe sängyssä. Piti vaihtaa hänen alustaansa, hän ei voinut saada lepoa, täytyi häntä siirtää. Nuo neljä miestä tarttuivat kukin karkean piikkolakanan kulmaan ja nostivat niin varovasti, kuin kalastajat osaavat nostaa. Iivar uikutti tuskasta.

Kun he jälleen tulivat alas ja seisoivat hohtavalla lumella, jonka yllä taivas kaartui indigo-sinisenä loistokupuna, tavotti kukin vuorostaan takaapäin selkäänsä, mutta sanomatta mitään. Kukin meni taas kotiinsa; mutta saattoi tapahtua, että heidät yöllä uudestaan kolistettiin liikkeelle, kun tarvitsi kääntää Iivaria — "sitä rämää!"

Kerran pidettiin sitten perheneuvottelu. Siihen johduttiin ihan kuin itsestään.

Valvotun yön jälkeen, jolloin sairas oli ollut tavallista huonompi,
Liena tarjosi aamun suussa kahvia näille neljälle sukulaiselle.
Istuttiin keittiössä sinisiksi kohmettunein käsin ja höyryävät kupposet
sylissä ja puhallettiin vuoroin sormiin ja kahviin.

Liena sanoi:

Jospa Jumala jo pian hänet korjaisi!

Joku sanoi: On sitä nähty, että pahemmastakin sairaasta on vielä mies tullut. Kun vaan saisimme sen matami Aspegrenin tänne…!

Tämä oli tietäjävaimo, joka asui salmen toisella puolella, monen penikulman päässä sisämaassa.

Se on niin häijyn kallis! sanoi joku.

Ensimäinen vastasi:

Kai siihenkin keino keksitään; Iivar ei ole koskaan vetäytynyt syrjään, kun asia on meitä koskenut. Kuinka paljon sinä voisit luovuttaa, Liena?

Ei riitä varoistani enempää kuin viisi, vastasi hän varmana.

Se on jotakuinkin vähän. Hän ei lähde liikkeelle alle kolmenkymmenen viiden — tähän vuoden aikaan. Täytynee vielä odottaa joku aika!

Kului kuukausi. Kylmyys oli ilmasta hävinnyt, kevään merkkejä ilmestyi, versominen edistyi nopeasti.

Nopeasti edistyi myös Iivarin meno — alasmäkeä.

Silloin nuo neljä miestä — Erik Skammelen, Nuutti ynnä Kalle ja Kristian Nörregaard veljekset — sysäsivät purtensa vesille ja purjehtivat tietäjävaimoa hakemaan.

Seuraavana päivänä he palasivat ja nostivat veneestä saaleihin käärityn mytyn ja laskivat sen hyvin varovasti hiekalle.

Se oli matami Aspegren.

Hän riisui päällysvaatteensa ja antoi ne kappale kappaleelta kalastajille heihin katsomatta. He astuivat kunnioittavasti, kuin olisivat kaikki olleet hänen palvelijoitaan, hänen perässään taloon.

Pieni, hintelä vaimo, erinomaisen puhtaissa vaatteissa, päässä iso vanutäytteinen taftihilkka, sen alla tummaa, kiiltävää tukkaa ja pienet, kiiluvat silmät kuin linnun — taikka ehkä paremmin kuin täytetyn linnun, sillä silmät eivät näyttäneet liikkuvan.

Liena odotti häntä keittiössä ja suuteli hänen kättään, jonka matami itse hänelle ojensi.

Hän ei kysynyt mitään, vaan katsoi portaisiin.

Se on tuolla ylhäällä, kuiskasi Liena ja astui itse edellä.

Miehet nyhkivät toisiaan ovensuussa ja odottivat ihan ääneti. —

Molemmat naiset tulivat takaisin. Liena piti kättä silmillään. Tällä kertaa käsi oli täynnä kyyneleitä, kun hän sen laski kasvoiltaan.

Matami Aspegren viittasi uuniin päin, missä kahvipannu kiehui. Liena noudatti heti viittausta. Matami istuutui hakkuutukille höyryävä kupponen kädessään; hän hörppi juomaa pitkin siemauksin ja narskutti mustaa rintasokeria höyryn ympäröidessä hänen kasvojaan kuin minkäkin muinaisajan papittaren. Kukaan ei uskaltanut keskeyttää, mutta kaikki odottivat nähtävässä jännityksessä.

Nyt oli kuppi tyhjä. Hän kurkotti sitä Lienaan päin nyökäyttäen; asia ymmärrettiin, ja toista kertaa nousi höyry ja ympäröi skoonelaista Pythiaa, samalla kun musta rintasokeri narskui kuin luu petoeläimen hampaissa.

Silloin Liena sanoi miehiin kääntyen: Matami Aspegren sanoo olevan liian myöhäistä — eikö niin?

Tietäjävaimo nyökäytti, laski kupin kädestään ja tarttui hitaasti hameensa helmaan, jonka sitten hinasi ylös! Samoin ensimäisen ja toisen puolivillaisen liepeen. Keltaisessa villahameessa oli syvä tasku; tästä taskusta hän otti esille pussin ja pussista lankakerän, sakset, muutamia nauhoja, nipun sipulia, avainkimpun, pienen pullon, jonka korkissa oli sulka, ja rasian, jossa näytti olevan voidetta. Nämä kapineet hän järjesti syliinsä. Miesten ja Lienan katseet olivat kiintyneet puuhaan kysyvässä ja hiukan kammottavassa äänettömyydessä. Sitten Liena jatkoi:

Matami Aspegren — on — sanonut — että tohtori — että se on liian kauan ollut Iivarin kimpussa… eikö niin?

Kuului mutinaa ja raskasten saappaiden siirtelemistä.

Matami Aspegren nyökäytti.

Liena jatkoi:

Nyt matami voi vain — nyt hän ei voi muuta kuin…

Liena vaikeni ja katsoi matamiin. Mutta tietäjävaimo istui kädet levitettyinä yli taskun sisällyksen ja tuijotti jäykästi eteensä.

Voiko matami poistaa siltä tuskat? kysyi Erik, miehistä uskaliain.

Matami avasi suunsa kääntämättä silmiään, joiden ilme ei myöskään muuttunut, ja sanoi vahvalla painolla:

Minä voin päästää hänet kuolemaan!

He tuijottivat jonkun hetken toisiinsa hänen ympärillään, mutta sana oli sanottu, ja oraakeli oli sen lausunut.

Asia oli päätetty, kellään ei ollut vastaväitteitä, kukin kätki omat ajatuksensa, — silloin kuultiin hiljaista itkua ylhäältä ullakolta.

— 29 —

Luukku oli jäänyt auki. Ylimmällä portaalla istui Mette-Mari ja nyyhkytti, rystyset silmäkulmiin painettuina.

Lapsi oli jäänyt koulusta kotia ja piiloutunut sinne ylös, kun aavisti suuria asioita päätettävän. Hän sai kaksi palaa mustaa rintasokeria ja käskyn mennä leikkimään porsaan kanssa. Hän lakkasi itkemästä, mutta kieltäytyi kiihkeästi antamasta vieraalle vaimolle kättä.

Sitten nuo neljä miestä taas lähtivät merelle — hyvällä tuulella — ja veivät tietäjävaimon pois.

Hiukan myöhemmin tuli Antti kalasta. Kun hän rannalta tullessaan joutui kulkemaan sikolättien sivutse, näki hän Mette-Marin täydessä touhussa oljenkorsi kädessä. Porsas röhki kaikin voimin. Lapsi nauroi ääneen.

Päivää, pikku Mette-Mari! — Päivää, Antti! — Kuinkas voidaan? Minusta näytti tuolla selällä olleen Erikin vene täynnä väkeä…?

Nyt lapsi päästi oljenkorren ja alkoi itkeä.

Onko… onko Iivar kuollut? kysyi Antti.

Ei, mutta se vieras vaimo on ollut täällä — ja nyt isän pitää kuolla — ja minä olin ullakolla — ja minua niin pelottaa, että ne tekevät isälle pahaa…

Ja hän yltyi itkemään yhä kovemmin.

Odotas hiukan täällä ulkona, Mette-Mari! sanoi Antti. Ja päästyään rakennuksen ensimäisen oven kohdalle hän pisti päänsä naapurin ovesta sisälle ja pyysi vaimoa pitämään lasta silmällä.

Naapurin vaimo iski häneen merkitsevän katseen.

Kyllä se ihminen on täällä käynyt. Niin, ja sitten lähdettiin viemään sitä heti jälleen pois. Sano Lienalle, että minä tulen kyllä auttamaan, kun Iivaria pestään ja puetaan.

Onko hän kuollut? kysyi Antti.

Kyllä kai! —

Antti riensi. Hän astui kiireesti Asmussenin kynnyksen poikki. Hämärä oli alkanut. Liena istui kumarruksissa, sytytetty kynttilänpätkä kädessä keittiön kaapin edessä, missä hän säilytti liinavaatteita.

Jestas! Säikytit minusta melkein hengen, Antti, kun tulet niin äkkiä!

Onko Iivar kuollut? —

Ei mutta…

Hän nousi seisaalle, puhdas palttinapaita käsivarrellaan. Kynttilän hän laski kädestään ja oikoi paitaa.

Ymmärrätkö, Antti? Hän on ollut täällä…

Niin kuulin. Paljonko hän siitä otti?

Kolmekymmentäkaksi. Emme saaneet häneltä tingityksi vähempään. Mutta nyt Iivar saa apua!

Apua? —

Niin juuri. Me päästämme hänet. Katsos, tässä on voiderasia. No; voidetta sivellään tähän paitaan — noin. Kun hän on saanut sen yllensä, niin — niin hän pääsee tuskistaan ja voi istua pystyssä. Silloin häneen tulee semmoinen halu nousta vuoteesta — ymmärrätkö?…

En!

Vai niin, mutta niin hän sanoi. Hän rupeaa tahtomaan ylös ja me olemme häntä auttavinamme. Kun hän sitten aikoo seistä jaloillaan, huomaa hän, että on hullusti laita. Ja silloin meidän pitää se sanoa hänelle…

Antti tuijotti Lienaan:

Mitä sanoa?

Että hän on mennyttä miestä, että matami on hänet päästänyt. Ja sitten — sitten hän kuolee aivan rauhallisesti!

Antti katsoi maahan eteensä ja sitten sivulle.

Kaiketikin se on parasta, mitä hänelle voi tapahtua!

Niin, eikö olekin? sanoi Liena.

Yhdessä he astuivat portaita ylös. Antti jäljessä kynttilää pidellen,
Liena edellä, mukanaan paita, rasia ja ruukullinen vettä.

Siellä Iivar makasi. Kynttilä häikäisi hänen silmiään, joissa jo oli lasimainen katse. Uupuneen ja masentuneen näköisenä hän ne sulki.

Iivar! sanoi Liena ojentaen hänelle paitaa.

Mikä nyt on? kuiskasi hän. Joko te aiotte minut pukea? Ettekö voi odottaa…?

He vaihtoivat paitaa hänen päälleen kuin lapselle. Vastoin tavallisuutta hän ei valittanut.

Nyt kai pian olen valmis; ettekö usko? Ah, sepä tekee hyvää! huokasi hän.

Hän makasi hetken; sitten hän näytti pyrkivän nousemaan. Liena ja Antti katsoivat toisiinsa ja kannattivat häntä kumpikin kainalosta. Hän vaipui rennosti takaisin, voihki ja kuiskasi:

Kuulin kaikki; ette ole tänään panneet luukkua kiinni!

He katsoivat toisiinsa kuin lapset, jotka keksitään sokeria varastamasta. Kuoleva kuiskasi, eikä hänen heikossa äänessään voitu huomata mitään katkeruutta:

Aiotko eteenkinpäin maksaa Antille kaksikymmentäviisi äyriä kruunulta, Liena? Minun mielestäni olisi mukavampaa… Hän ei jatkanut vaan voihkasi: Vettä!

Liena käännähti ja tavotti ruukkua. Samalla hän tuli kaataneeksi kynttilänpätkän; se sammui ja putosi lattialle. Pimeässä kuului viimeinen käheä huuto. Antti hapuili tulitikkuja ja löi otsansa Lienaan, joka myöskin haki. He ponnahtivat erilleen; Liena valitti, Antti noitui puoliääneen ja lopulta hän muisti, että hänellä taskussa oli tikkuja.

Kun kynttilä jälleen oli sytytetty, makasi Iivar suu auki, toinen silmä kyynyssä, toinen luonnottoman suurena; kädet olivat koukistunein sormin kaivautuneet peitepatjaan. Hän oli jo ehtinyt kappaleen matkaa suureen pimeyteen.

Nyt hän on kuollut! sanoi Antti. Ja hän ajatteli itsekseen, miten paljon tässä olisi voitu säästää, jos tietäjävaimo olisi jäänyt noutamatta. Liena istui tuolille sängyn viereen ja silitteli tyynyä kämmenellään.

* * * * *

Iivar kuoli ja haudattiin: —

Lauha, kostea henkäys oli huokunut ilmassa jo varhaisesta aamusta saakka. Tuoreita, poimullisia, värikkäitä pilviä oli noussut yht'aikaa kuin punainen aurinko ja ryhmittynyt sen ympärille aivan kuin röyhelöinen persilja vadilla painautuu palvatun liikkiön reunoille. Aurinko oli sitten kadonnut ja pilvet niinikään, ja rannikon yläpuolella leijaili yksitoikkoinen hautausitku. Sataa tihutti hyvin hiljalleen; ruoho ja umppuiset pensaat imivät kosteuden sisäänsä ja samoin tekivät dohvelitakit, mustat huopahatut ja pumpuliset sateenvarjot. Oli kevätilma, kasvattava ilma, hautajaisilma.

Kolmet ajopelit ja ruumisvaunu — ravintoloitsijan vastamaalatut työrattaat — pysähtyivät pitkän, matalan rakennuksen eteen. Ravintoloitsija, eläkkeellä oleva luotsi, eläkkeellä oleva tullimies, muutamia käsityöläismestareita ja kalastajat — toisin sanoen kaikki — olivat tänne kokoontuneet. Keittiössä oli hieman raivattu tilaa ja siellä oli kirstu kahden pukin varassa, ja kirstussa makasi Iivar ja otti vastaan vieraita. Alkuaan hänen vastaanottonsa oli ollut ylhäällä sisemmässä ullakkokamarissa, mutta kun viereisessä huoneessa syötiin, eikä Iivar ollut palsamoittu kuten ruhtinaalliset henkilöt, ja kun oli tuo haju… lyhyesti, siellä oli havaittu tarkotuksenmukaiseksi muuttaa Iivar alakertaan. Samasta syystä havaittiin nyt tarkotuksenmukaiseksi lyödä kansi kiinni — varhemmin kuin muuten on tapana. Sillä tuo kasvattava sää, jota pitäjän talonpojat siunasivat, oli hieman painostavaa, eikä se raitistanut ilmaa sisällä pienissä huoneissa, joihin myötäänsä tuli ihmisten mukana puolimärkiä vaatteita, ja joissa seppeleet — monet seppeleet — myöskin tuoksuivat vahvasti. Ei niin, että kukaan olisi tästä valittanut; eihän oltu hemmoteltuja kaupunkilaisia, — mutta kuitenkin oltiin siitä yhtä mieltä, että näin oli mieluisinta.

Seppähän se muuten — joka aina oli yhtä hyvällä tuulella — oli sanonut ratkaisevan sanan.

Hän painautui ovesta sisään ruskeassa lievenutussa, mustien housujen lahkeet käärittyinä, puristi Lienan kättä kysäisten: No, nyt kai on hyvä? — taputti Mette-Marin päätä ja tiedusti:

Minne olette Iivarin panneet?

Liena viittasi vaieten ylöspäin.

Hetken kuluttua seppä tuli alas, kourassa viipale syötävää, ja sanoi:

Kuulkaas, mitähän jos toisimme hänet tänne alas?

Niin tehtiinkin. Ja pian sen jälkeen kuulivat ne, jotka ylhäällä istuivat syömässä ja juomassa, vasaranlyöntejä keittiöstä.

Nyt Iivarin kirstua naulataan kiinni! sanoi seppä suu täynnä ruokaa.

Vanha luotsi risti kätensä olutlasin ympärille ja sanoi:

Ei olekaan liian aikaista!

Ja kaikki ruualla istujat tunsivat nyt ruokahalunsa kasvavan. Ja siellä ylhäällä syötiin aika hyvin, ja oluttakin tuli juotua, ja toinen toisensa jälkeen tuuppautuivat vastatulleet kalastajat aukosta sisään — luukku oli otettu tänään tykkänään pois — ja he puhuivat kaikki Iivarista kuin läsnäolevasta henkilöstä, toverista, joka vielä vaelsi heidän joukossaan. Eikä hän vielä aivan poissa ollutkaan.

Antti käveli siellä vaiti, kuten aina, suu pelkkänä viivana ja kaulassa niin kapea musta liina kuin rihma, ja täytti ryyppylaseja.

Seppä alkoi kertoa pikku juttuja. Kukaan ei omin ehdoin ruvennut hautajaispainostuksen alaiseksi, kaikki arvelivat — ja sanoivatkin — että Iivarin nyt oli niin hyvä, ettei semmoista ollut pitkään aikaan ollut.

Ja sitten Liena ilmestyi ovelle, hyvin kalpeana, musta puuvillainen leskihuivi yllään. Hän antoi sepälle merkin, ja seppä nousi heti ja sanoi: No miehet, nyt käydään käsiksi!

He menivät kaikki alas, ja lähimmät sukulaiset saivat pienellä vaivalla "Iivarin" ulos kapeasta ovesta, ja sitten järjestyttiin riviin kantajien jälkeen, ja niin lähdettiin liikkeelle.

Arkkua lähinnä seurasi Liena taluttaen kädestä Mette-Ilaria. Pikku tyttönen oli myöskin saanut mustan huivin ympärilleen; sen tupsulliset suiput laahasivat, ja joka kerta kun lapsi kääntyi katsomaan, mikä hänen uusien nauhakenkiensä kannoille löi, puristi leski lujasti hänen kättään ja käski hiukan päätään ravistaen pitämään nenäliinaa silmillä. Sillä niin hän itsekin teki koko matkan, kun kuljettiin kylän läpi.

Kaikki olivat akkunoista ja ovista katselemassa, kutka vain seistä ja käydä taisivat. Liput puolitangossa ja puksipuun lehviä sirotettuina kauppiaan puutarhan kohdalle.

Kylän takana kulkue pysähtyi. Ajoneuvot tulivat paikalle; "Ivar" nostettiin työrattaille, joille myös nousi kaksi kalastajaa hoitelemaan seppeleitä. Seurue jakautui kolmille kärryille, ja sitten jyristettiin pitkin tietä, sisämaahan päin, runsas penikulma kirkolle, hienosti tihuttavassa sateessa, joka pian muuttui siniseksi sumuksi, ja silloin "Iivar" ja hänen saattajansa hävisivät taaemmaksi jääneiden katseilta.

Illalla Liena ja Antti seisoivat sikolätillä.

Antti oli vetelehtinyt veneen luona kuin jotakin etsien. Lienasta oli tuntunut niin kummalliselta keittiössä ja vielä kummallisemmalta ylhäällä. Mette-Mari oli saanut luvan mennä leikkimään naapurivaimon lasten kanssa; hän ei millään ehdolla tahtonut mennä nukkumaan, ennenkuin Liena itsekin tulisi. Lapsi oli vasta nyt oikein alkanut pelätä kuollutta, kun tämä jo oli talosta poissa.

Liena ja Antti seisoivat, kuten sanottu, porsaan luona.

Kuinka nyt oikeastaan järjestetään, Antti? sanoi Liena vitkaan.

Niin, kuinkahan sitä järjestetään? kysyi toinen.

Saanee kai jäädä kahteenkymmeneen viiteen kruunulta, niinkuin ennenkin?
Taikka…? Hän pysähtyi.

Jotakin se Iivar tarkotti…? sanoi Antti.

Liena katsoi häneen ja ojensi kätensä.

Antti ojensi hänelle omansa.

Kun sopiva aika on kulunut! sanoi Liena puoliääneen.

Niin, eihän sillä ennen liene väliä! vastasi toinen.

Sitten he vetivät kumpikin kätensä takaisin ja katsoivat jälleen toisiinsa.

Röh, röh! kuului lätistä.

Se oli päätetty.

ANE KUOLI JA HAUDATTIIN

Heitä oli kolme sisarusta: kaksi täyskasvuista poikaa, Julius ja
Jaakko, ja sitten tyttölapsi Ane.

Vanhemmat olivat kuolleet, isä hukkunut mereen ja äiti kuollut sänkyynsä — johonkin "sisälliseen", kuten sanottiin.

Julius ja Jaakko kalastivat yhdessä isän veneellä — se olikin ainoa kapine, mitä hänen jälkeensä oli ilmoille noussut. Julius oli sen näköinen kuin Tordenskjold tulitikkulaatikoiden kannessa; mieluimmin hän nauroi, paitsi kun jokin aivan tavaton asia vaati vakavuutta; ja sitten hän jälkeenpäin, vahinkoa korvatakseen, nauroi kaksin verroin. Hän oli ahkera, ketterä ja kiiti kuin kissa kaikessa työssä. Mutta kun hänelle sattui hyvä tilaisuus päästä pariksi minuutiksi lepäämään, istui hän koukussa ja piteli sivujansa kuin mies, jolla on vatsan vaivoja. Hän nauroi milloin minkin vuoksi, kunhan vain sai nauraa. Ei hänen vatsaansa mikään vaivannut; hän oli isäänsä.

Jaakko oli tullut äitiinsä. Hän oli harvasanainen, hidas, sitkeä työssä, eikä ollut helppo saada häntä hymähtämäänkään. Hänen sisässään oli jokin mennyt vialle, mutta välttämättömyys oli hänen kimpussaan ja ajoi häntä eteenpäin; alituinen raataminen karkaisi häntä, pakollinen ruokajärjestys — kalaa ja puuroa, puuroa ja kalaa — vastusti tuota "sisällistä". Ei mikään estänyt häntä oleskelemasta ulkoilmassa — päinvastoin; ja maalaislääkäri selitti, että hänestä kyllä voisi tulla vanha mies, huonon vatsansa kiusallakin.

Tytön nimi oli Ane. Vaaleaverinen, ryhdikäs, hyvä rinnanpyöreys, lujat lanteet, kalastajarotua. Mutta hän oli huomattavan kalpea. Niin oli äitikin ollut. Ja niin kursailematta, kuin Vangaassa puhutaan perheasioista, sanoivat veljet heti rippikouluvuodesta saakka: Sinä kuolet nuorena, Ane!

Tämän lohdutuksen hän sai mukaansa, kun lähti pääkaupunkiin palvelukseen.

Hän palasi seuraavana kesänä herrasväkensä mukana, joka aikoi olla maalla Vangaan puolella. Silmät olivat käyneet hiukan raukeiksi, mutta niihin ilmestyi jonkun verran loistoa, kun hän vei Juliuksen syrjään ja näytti hänelle erästä valokuvaa.

Onko hän tuon näköinen? kysyi Julius, samalla kun nauru jo rupesi häntä hytkyttämään.

Se oli Anen lemmitty. Herrasmies, musta liivitakki yllä, kädessä silinterihattu (joka kuvassa näytti liian isolta), ja toinen käsi nojaamassa köynnöskasveilla koristettuja kaidepuita vasten, jotka näkyivätkin kaipaavan kaikkea sitä tukea, mitä oli saatavissa. Miettivä asento, puoleksi sivulta nähtynä, hyvin tuuhea sileä tukka kammattuna ylöspäin, pieni kihara korvan juuressa; syväuurteisten liivien edessä riippuivat nenälasit leveässä mustassa nauhassa.

Onko se komeljantti? kysyi Julius, tarkasteltuaan valokuvan takasivua ja tavattuaan siellä joukon kolikoita kuvattuina puoliympyrään, jonka keskellä oli kolmijalkainen pukki, kompassirasia päällä.

Hän on nykyään viinurina —! vastasi Ane vakavasti ja pyyhkäisi kädellään kultansa kasvoja, joihin Juliuksen hyppysistä oli jäänyt tahmea pilkku. — Hän laittaa ensi syksyksi oman liikkeen!

Ravintolanko?

Niin — hotellin. Ehkä hän pääsee höyrylaivoihin, mutta se ei ole varmaa. Niihin on niin paljon pyrkijöitä, sanoo hän.

Mikä hänen nimensä on?

Ludvig!

En minä sitä, vaan mikä hänen liikanimensä on?

Jaha - Bisserup!

Juliuksen täytyi nyt kyykistyä, kun piti ihan kuollakseen nauraa mokomaa nimeä. Sepä oli hassunkurinen. Vaan eihän nimellä väliä ollut. Tokko se muuten oli hyvänlaatuinen mies? — Oli, kyllä se oli. — Mitä lahjoja se oli antanut? — Enimmäkseen rahaa; ei juuri paljoa, mutta kun oli sattunut ylimääräistä ansiota, niin hän oli saanut siitä prosentit. — Mitä ne rosentit olivat? — Ne olivat semmoista osinkoa juomarahoista; ja sitten hän oli usein ollut teatterissa Ludvigin kanssa; sillä Ludvig meni niin mielellään teatteriin ja osasi perästäpäin itse toistaa kaikki tyyni ja puhui muutenkin aina niin kauniisti eikä ryypännytkään enempää, kuin mitä hänen toimeensa kuului, ja he aikoivat mennä yhteen, heti kun hän oli perustanut oman liikkeen ja saanut joko ravintolan taikka jonkun höyrylaivan. —

Julius siristi toisen silmänsä kiinni, vilkaisi hiukan syrjään ja tiedusti harmaalta kissalta, joka hiipi heidän sivutseen, tokko he — tuota noin — jo olivat olleet yhdessä.

Ane pisti valokuvan taskuunsa aivan tyynesti.

Oletko sinä höperö? kysyi hän. Silloinhan se voisi pitää minua narrinaan ja jättää minut siihen paikkaan!

Sinä talvena tukkukauppias, jonka luona Ane palveli, meni vararikkoon. Täytyi supistaa menoja, ja tytön oli pakko ottaa sopimattomaan aikaan uusi paikka, mistä suinkin sai. Hän osui pariin tavalliseen köpenhaminalaiseen perheeseen, missä ruokana on makeata soppaa ja kokkarekakkuja ja piika saa maata semmoisessa sopessa, joka on romusäiliöksikin liian huono. Hän alkoi tuntea voimiensa vähenevän, rupesi yskimään ja sylki verta, ja sitten hänet sanottiin irti.

Hän meni viinurin luo.

Bisserup hankki hänelle paikan erään suuren hotellin keittiöön. Siellä oli työtä aamusta keskiyönkin taakse. Ane kävi yhä huonommaksi, vaan salasi sen viinuriltaan. Vihdoin hän kuitenkin meni tämän puheille ja sanoi tahtovansa kotiin veljien luo — kotiin rauhassa kuolemaan.

Bisserup katsahti häneen ja silitti hiuskiharaansa pää kallellaan, samalla vetäen suunsa vinoon, niinkuin maaseututeatterin näyttelijä yrittäessään ilmaista oikein syvää alakuloisuutta.

Ane oli kasvoiltaan ihan tuhkanharmaa, ja silmien alustat alkoivat painua mustiksi, mikä oli perin kummallisessa ristiriidassa hänen vahvan rakenteensa ja kauniin muotonsa kanssa.

Niin, Ane — sanoi hän — huonolta sinä näytät, kovinkin. Mutta minä rakastan sinua, jumal'auta, niin syvästi. Etkö usko, että jos perustaisimme kodin… Siellä uudessa kaupunginosassa vallien puolella on näet vapaana muuan kellari, jonka voisin saada — vaikkei minulla totta puhuen vielä ole kylliksi rahoja.

He juttelivat asiasta. Ane kävi katsomassa kellaria, ja toinen aikoi toimittaa kuulutukseen, mutta Ane kävi huonommaksi ja sitten hänet olisi pitänyt viedä sairaalaan.

Siihen hän ei suostunut; ennemmin kotiin. Vaan sitä ei Bisserup sallinut; hän siis vuokrasi kellarin, otti puoli kalustoa vähittäismaksulla, ja sitten Ane meni sinne makaamaan ja oli hyvin huonossa kunnossa.

Julius sai siitä kirjeen. Hän mietti asiaa päiväkauden ja lähti seuraavana päivänä kaupunkiin.

Hän löysikin kellarin aivan uudessa kaupunginosassa, missä oli joka akkunaan pantu ilmotus "Vuokrattu", vaan ihmisiä siellä ei ollut. Kellarissa ei myöskään ollut tungosta. Herra Bisserup istui ainoan vieraansa kanssa vastakiillotetun kaapin edessä, käsi miettivässä asennossa posken alla. Hän hyppäsi heti lankonsa kaulaan, ja siitä tämä joutui hieman hämilleen: hän ei oikein tiennyt, sopiko purskahtaa nauramaan vai minne päänsä pistäisi. Sitten hän kysyi, miten Ane voi.

Hän on täällä sisällä — kamarissaan. Minun on toisella puolella. Tässä on veljesi, rakkahin tyttöseni! —

He seisoivat keltaiseksi maalatun sängyn ääressä puolipimeässä kamarissa, jonka akkuna oli niin korkealla, että sen sivutse kadulla yhtä mittaa juoksenteli koiria, kukin vuorostaan pimittäen näköalaa, kun näet viimeksi tullut tarkasteli, ettei akkunaa tosiaankaan oltu puhdistettu edellisen käynnin jälkeen. Siellä oli tuoreen muurin, höylänlastujen ja lääkkeiden hajua. Ja siellä Ane makasi patjan alla, jossa oli kukikas päällys; hän ojensi Juliukselle kätensä — kostean lämpöisen käden — ja he katsoivat toisiinsa, eikä Julius osannut mitään sanoa, ja sitten Julius lopuksi virkkoi:

Teidän on kai hyvä olla yhdessä?

Herra Bisserup kumarsi päätään, sai äänensä kumeaksi ja vastasi:

Pidän hänen hoidostaan huolta niin paljon kuin voin; eikö totta, rakkahin tyttöseni?

Ja entisen viinurin hermostuneessa olennossa, jossa oli kuvaamaton vivahdus sivistyneestä miehestä, ilmeni hetkeksi hieno piirre jotakin tositunnetta — sen verran kuin näistä edellytyksistä saattoi johtua —, ja Ane nyökkäsi.

Sitten Julius lähti.

Viimeiseksi Ane sanoi veljelleen: Terveisiä kotiin ja pidä hyvänä
Mussia (harmaata kissaa).

Mutta kotimatkalla Julius yhä ajatteli, mimmoinen nauta hän oli ollut ja ettei lainkaan ollut tullut puhuneeksi siitä, mitä oli aikonut, vaan oli sanonut juuri semmoista, mitä ei tahtonut sanoa: no, teidän on kai hyvä olla yhdessä?