HRA KENOSEN HARHA-ASKEL ELI MITÄ HUONO SEURA VOI MATKAANSAATTAA

Viinamyrkystä surullinen tarina

Kirj.

TIITUS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.

I

Kaksi mahtavaa palloa oli kääntynyt toisiaan kohti, sillä hra Kenosen kuuluisat ja jalomuotoiset kasvot olivat päin aurinkoa.

Hra Kenosen ilmehikkäät silmät supistuivat äkkiä pieniksi rakosiksi, hänen päänsä kallistui jäykästi taaksepäin, hänen sieraimensa laajenivat, niiden seinämät vapisivat — ja seuraavassa silmänräpäyksessä tärisytti kauhea räjähdys ympäristöä…

Ikkunat helisivät, maa tuntui järkkyvän, luonnonmullistus oli tapahtunut: hra Kenonen oli aivastanut.

Tämän jälkeen vallitsi sekunnin pituinen kaamea hiljaisuus, niinkuin tulivuoren ensimmäisen purkauksen jälkeen. Sitten otti hra Kenonen nenäliinan taskustaan ja pärskähteli ja päristeli vielä hetken aikaa, niinkuin merellä, kun myrsky on tauonnut, mainingit vielä kotvasen pitävät vesimassoja levottomuudessa.

Pyyhittyään vihdoin nenänsä ja viiksensä sekä pistettyään nenäliinan takaisin taskuunsa tunnusteli hra Kenonen kaulustaan ja havaitsi vaistomaisen aavistuksensa toteutuneen. Hänen irtokauluksensa toinen napinraksi oli ratkennut auki, ja kauluksen toinen pää viipsotti irrallaan, suuntautuneena avaruutta kohti, ikäänkuin julistaakseen koko luomakunnalle hra Kenosen yli-inhimillisen aivastuksen mahtia ja voimaa.

Hra Kenonen kirosi. Todennäköisesti olisi hän kironnut muutenkin, mutta nyt oli hänellä mielestään sitä suurempi syy käyttää voimallista sanontatapaa, kun tämä oli ainakin kahdeskymmenes samalla tavoin napinreiän kohdalta revennyt kaulus.

Hra Kenonen oli nimittäin viime aikoina, hänelle itselleen tuntemattomasta ja käsittämättömästä syystä, tuntuvasti lihonut, ja samassa suhteessa oli hänen kaulansakin paisunut paksummaksi. Hänen irtokaulusvarastonsa oli alkanut käydä ahtaanlaiseksi, ja milloin hänelle aivastuksen hetki tuli, läheni myöskin onnettomuuden silmänräpäys kaulukselle, aivastuksen äkillisesti paisuttaessa hänen hyvinkehittyneitä kaulalihaksiaan.

Mutta nyt oli hra Kenosen kärsivällisyys loppunut, ja löydettyään vielä eheän kauluksen ja saatuaan sen äkkiä, tempoen ja kasvoiltaan uhkaavanpunaiseksi muuttuen kaulaansa, teki hän ratkaisevan päätöksen, minkä toteuttamisesta tuskin mikään mahti maailmassa olisi voinut häntä estää, ja lähti kaupungille ostaakseen riittävän määrän uusia, pari numeroa suurempia kauluksia.

Helsinki on ei ainoastaan Suomen tasavallan pääkaupunki, vaan myöskin sellainen kaupunki, jossa on runsaasti niitä liikkeitä, jotka myyvät herrain irtokauluksia, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, yksin- ja kaksinkertaisia, korkeita ja matalia, kovia ja pehmoisia.

Hra Kenonen poikkesi ensimmäiseen tällaiseen matkan varrella olevaan kauppaliikkeeseen ja esitti asiansa.

— Kuinka suuria? kysyi neiti tavalla, joka osoitti hänen ennenkin myyneen kauluksia.

Hra Kenonen ilmoitti haluamansa suuruuden.

Neiti vilkaisi muutamien lähimmillä hyllyillä olevien kaulusrasioiden päätyihin, pudisti päätään ja sanoi:

— Ei meillä ole niin suuria.

Sitten hän kääntyi seuraavan asiakkaan puoleen tiedustellen, mitä tämä haluaisi.

Hra Kenonen tuijotti tuokion ajatuksettomasti hyllyihin, jotka olivat täynnä kauluksia sisältäviä pahvikoteloita, teki kokokäännöksen ja painui kadulle.

Seuraavassa kaupassa ei myyjätär edes vilkaissut koteloihin. Kuultuaan numeron hän sanoi lakoonisesti:

— Ei ole.

Kolmannessa myymälässä kävi samalla tavalla.

Hra Kenonen veti syvään henkeään ja lähti etsimään neljättä.

Neljännessä myymälässä availi neiti neljä tai viisi kaulusrasiaa ja kysyi sitten, eikö hra Kenonen tulisi toimeen kahta numeroa pienemmillä kauluksilla.

Hra Kenonen vastasi, että hän voisi omistamillaan, kahta numeroa pienemmillä kauluksilla avata oman myymälänsä. Hän ei kuitenkaan maininnut, että siinä myymälässä voitaisiin myydä vain sellaisia kauluksia, joitten napinreiät olivat revenneet. Sitten kysyi hra Kenonen olosuhteisiin nähden maltillisesti, eikö neiti voisi neuvoa, mistä hän saisi ostaa tarpeeksi suuria kauluksia.

Neiti arveli, ettei niin suuria kauluksia todennäköisesti ole olemassakaan.

Hra Kenonen tuhautti sieraimiinsa kuin sonni, joka on nähnyt vilahduksen punaista vaatetta, ja sanoi, että jos neiti otaksuu, että hänen kaulansa on paksuin herrasmiehen kaula tällä taivaankappaleella, niin neiti varmasti erehtyy, sillä hra Kenonen on omin silmin nähnyt paljoa paksumpiakin. Ja mistäs ne paksumpien kaulain omistajat sitten saavat kauluksensa?

Hra Kenonen astui synkkänä ulos myymälästä ja jatkoi alakuloisena vaellustaan, tuntien olevansa maailman murjoma olento, sekä ajatellen, että hänen nähtävästi täytyisi kulkea loppuikänsä ilman kaulusta ja karttaa ravintoloita ja konsertteja ja teatterinäytäntöjä ja hopeahäitä ja muita moninaisia tilaisuuksia, joihin kulttuuri-ihminen ja tunnettu helsinkiläinen ei kernaasti voi saapua ilman kaulusta, ainoastaan sakilaistapainen kirjava huivi kaulassaan. Samassa hänen katseensa, hänen surunvoittoiset silmänsä keksivät viidennen muotitavaraliikkeen näyteikkunan, ja hän päätti tehdä vielä yhden yrityksen, ennenkuin jättäisi koko asian sille kannalle, jolle nurja kohtalo näytti sen määränneen.

Tässä kaupassa kysyi kohtelias nuori mies, lakaten vilkuttamasta silmää toisen myymälätiskin takana olevalle neidille, hra Kenosen asiaa, kumartuen samalla eteenpäin sennäköisenä kuin olisi hän valmistautunut hyppäämään tiskin yli ja kapsahtamaan hra Kenosen kaulaan.

Peräydyttyään kaiken varalta askeleen taaksepäin sanoi hra Kenonen, mitä häneltä puuttui, jolloin nuori mies syöksyi kuin ampiainen suorittamaan etsiskelyjä. Viiden minuutin kuluttua tiedusteli hän uudelleen hra Kenosen ilmoittamaa numeroa, ja kysyi sitten toisen myymälätiskin takana seisovalta neidiltä, luuliko tämä niin suuria numeroita olevan varastossa.

Neiti sanoi, että tietenkin niitä on, mutta ovat ne kai jossakin syrjemmällä, koska niitä vain harvoin kysytään.

Kuultuaan tämän ryhtyi nuori mies kaksinkertaisella tarmolla jatkamaan etsiskelyltä. Milloin hän sukelsi tiskien alle kuin hylje, milloin kapusi hamaan katonrajaan oravan nopeudella ja rohkeudella.

Ja muutaman minuutin kuluttua asetti hän hra Kenosen eteen parin tusinan kappaleen suuruisen varaston juuri sellaisia kauluksia, jollaisia hra Kenonen oli halunnut.

Kauluspaketin valmistumista odottaessaan lausui hra Kenonen aavistavansa nyt, että yhtä suuria kauluksia oli nähtävästi ollut jo ensimmäisessä myymälässä, josta hän oli niitä tiedustellut, samoin kaiken todennäköisyyden mukaan myöskin toisessa, kolmannessa ja neljännessä. Miksi ei hän ollut niitä saanut? Siksi, selitti hra Kenonen ääni harmista värähdellen, etteivät asianomaiset myyjät olleet viitsineet ottaa tarkempaa selkoa varastosta ja lähteä yhden kauluskaupan takia kapuamaan esimerkiksi katonrajaan, vaikka olisivat varmaan tienneetkin haluttua tavaraa siellä olevan.

Lausuttuaan lopuksi nuorelle miehelle auliin tunnustuksen hänen osoittamastaan palvelevaisuudesta sekä toivomuksen, joka osaksi oli ennustuksen luontoinen, että nuori mies kohoaisi alallaan yhdeksi yhteiskunnan tukipylväistä ja saisi 50 vuoden vanhana kauppaneuvoksen arvonimen ja 60 vuoden vanhana Valkoisen Ruusun ritarimerkin ja kuollessaan puolitoista palstaa elämäkertaa lehtiin ja kunnialliset hautajaiset Vanhassa kirkossa ynnä kaksi kohtalaista hevoskuormaa hautaseppeleitä kansalaisilta ja liiketuttavilta, lähti hra Kenonen ulos, riiputtaen kauluspakettiaan vasemman kätensä nimettömästä…

Kadulla tapasi hra Kenonen kauppias Joh. W. Ovelan ja kertoi hänelle, mitä vaikeuksia hänellä oli ollut voitettavanaan saadakseen Helsingin kaupungista irti pari tusinaa kovia kauluksia. Hän huomautti itsekin toimineensa nuoruudessaan kauppa-apulaisena ja olevansa siis asiantuntija tällä samoinkuin eräillä muillakin aloilla. Samalla hra Kenonen röyhisti rintaansa ja sanoi, ettei hän ikinä olisi voinut kohota nykyiseen asemaansa ja varallisuuteensa, jos hän olisi suhtautunut työhönsä vieraan palveluksessa sellaisella välinpitämättömyydellä, jollaisesta hän tänään oli nähnyt eräitä esimerkkejä. Kauppiaan kannattaisi maksaa hyville apulaisilleen kaksinkertainen palkka, sillä ne ne ovat, jotka asiakkaita hankkivat ja tekevät liikkeen suosituksi. Hra Kenonen löi Joh. W. Ovelaa olalle, niin että tämän polvet notkahtivat ja sanoi, että Ovelan olisi pitänyt olla näkemässä, kun hän, Kenonen, aikoinaan toimi liikeapulaisena. Siinä oli nimittäin eri vilske. Eikä hän tehnyt minkäännäköistä eroitusta tähän vilskeeseen nähden, olipa sitten kysymys märkänokkaisesta pojasta, joka pyysi kymmenellä pennillä makeisia, taikka paksumahaisesta rusthollarista, joka teki sadan markan ostokset. Mutta nytpä hän sitten onkin se mikä on. Sillä eiväthän ne hänen prinsipaalinsakaan voineet ajanpitkään olla huomaamatta, mikä mies hän oli ja millainen vetomagneetti liikkeellä hänessä oli, ei vähemmin naisväen suhteen. Sentähden oli häntä jo nuoruudestaan lähtien kohotettu kunniasta kunniaan, kunnes hänellä oli tilaisuus yrittää itsenäisenä liikemiehenä ja hämmästyttää velttoa maailmaa…

Ja hra Kenonen mullisti profeetallisesti silmiään ennustaen, että sellaisista nuorista miehistä kuin se, joka hänelle kaulukset etsi, tulee aikaa voittaen konsuleita, kauppaneuvoksia ja miljonäärejä, mutta hidasveriset ja kylmäkiskoiset luonteet, joiden sielussa ei ole sitä oikeata tulikipunaa, jäävät iankaikkisesti entisiin oloihinsa.

Joh. W. Ovela, joka ei hra Kenosen pitkähkön esityksen aikana ollut kertaakaan suutansa avannut, teki sen nyt ja lausui:

— Joko sinä olet murkinoinut? Minä tiedän soveliaan paikan.

— Siis sinne käykäämme, sanoi hra Kenonen.

II

Herra Kenonen heräsi. Vähitellen. Voisimmepa melkein sanoa, että hän heräsi pala palalta. Ensin heräsivät hänen oikea kätensä ja vasen jalkansa, jotka alkoivat liikahdella levottomasti. Sitten heräsi hänen suunsa, avautuen puoleksi, sitten hänen nenänsä, joka lakkasi kuorsaamasta ja alkoi pärskähdellä. Lopuksi heräsivät hänen silmänsäkin. Ensin avautui hitaasti toinen silmä, sitten toinen.

Aluksi tuijotti hra Kenosen valveutunut silmäpari jäykästi kattoon, joka nähtävästi oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta jonka tupakansavu oli tummentanut. Jostakin ylhäältäpäin valunut kosteus oli sitäpaitsi muodostanut kattoon epämääräisen kuvion, jossa hra Kenonen oli huomaavinaan joitakin tutunomaisia piirteitä. Hän tajusi lopuksi tylsästi, että kuvio muistutti jossain määrin Euroopan karttaa, ei kuitenkaan tätä nykyaikaista, vaan esimerkiksi Ptolemaioksen aikuista. Välimeri, Punainen meri, Vähä-Aasia, Italia ja Onnellinen Arabia olivat vähän sinnepäin kuin pitikin, mutta muu maailma meni vallan löröksi, ajatteli hra Kenonen.

Samassa hän muisti, ettei hänen makuuhuoneensa katossa ollut mitään karttoja, ja käänsi päätään.

Ensimmäinen tämän liikahduksen aiheuttama huomio oli se, että hänen päänsä oli kipeä, vieläpä hyvin kipeä. Ja toinen huomio oli se, ettei hän nukkunut omassa kodikkaassa ja tutussa makuukamarissaan, vaan aivan oudossa, melkoisen yksinkertaisesti ja puisevasti kalustetussa huoneessa, jonka alaslaskettujen ikkunaverhojen lävitse valo — oliko se nyt sitten aamu-, päivä- vai iltavaloa — punertavana siivilöityi.

Hra Kenonen makasi jälleen jonkin aikaa liikkumattomana ja koetti ajatella. Mutta ajatteleminenkin lisäsi kipua päässä. Paras siis olla ajattelematta.

Jossakin seinän takana löi kello vähän käheällä äänellä. Vaistomaisesti laski hra Kenonen lyönnit ja sai tulokseksi 11. Siis oli aamu. Sillä klo 11:n aikaan illalla ei päivänvalo enää olisi punertanut ikkunaverhojen läpi, vaikka olikin kesäinen aika.

Äkkiä käännähti hra Kenonen sängyssään ja nousi istumaan.

Hän oli silminnähtävästi jossain hotellihuoneessa. Sen toisella seinämällä oli myöskin sänky, jossa näkyi nukkuvan joku mieshenkilö, seinään päin kääntyneenä ja peitteen reuna korvien tasalla. Nukkuja kuorsasi epätasaisesti.

Hra Kenonen näki yöpöydällä sänkynsä vieressä vihertävän, lasisen vesikarahvin ja tunsi samassa polttavaa janoa. Käsi vähän vapisten kaatoi hän lasin täyteen, joi sen yhdellä henkäyksellä, vaikka hän ei yleensä hyväksynytkään vettä juoma-aineena, ja totesi kummastuksella, ettei se sentään maistunut niin vastenmieliseltä kuin hän oli ajatellut.

Sitten ryhtyi hän vakavasti mietiskelemään, missä hän mahtoi olla, kuinka oli joutunut tähän paikkaan ja kuka tuo toisessa sängyssä nukkuva mies oli.

Vähitellen hän muisti, että oli viimeksi valveilla ollessaan mennyt ostamaan kauluksia ja poikennut sitten Ovelan kanssa aamiaiselle. Aamiaista tuli jatketuksi päivällisiin asti, senkin hän muisti. Sellaista sattuu, valitettavasti, huokasi hän ajatuksissaan. Mutta miten hiidessä sen loppuillan laita mahtoi olla?

Hra Kenonen muisteli, että oli ollut huone, mutta ei se huone, missä hän oli aamiaista syönyt. Huoneessa oli valoa kattolampussa, pianon tai jonkin sentapaisen soittokoneen räminää, paljon tupakansavua ja savun seassa useita tavallaan kuin tuttuja, mutta samalla jollaintavoin tuntemattomia naamoja, joista virtasi paljon puhetta.

Hra Kenonen hieroi pakottavia ohimoitaan ja jatkoi muisteloitaan. Hyvin hämärästi muisteli hän yhteen aikaan olleen jotain kiivasta väittelyäkin, mutta kutka väittelivät ja mistä, siitä ei hän voinut mitään muistaa. Loppu oli peittynyt yhä sakenevaan usvaan, joka äkkiä muuttui kerrassaan läpinäkymättömäksi.

Ja sitten ei ollut mitään, oli vain täydellinen tyhjyys, olemattomuus, kunnes hänelle tapahtui herääminen tässä huoneessa. Hra Kenonen kaatoi itselleen vielä lasin vettä, joi sen ja ähkäisi.

Siis oli satamoitu johonkin hotelliin yöksi, jatkoi hän tuskiatuottavaa ajatustyötään. — Kirottu päähänpisto, ettei mennä kotiin nukkumaan! Se heittää elämänjärjestykseen epäsäännöllisyyden varjon. Täytyisi olla sellainen laki, että ravintolanpitäjien on pakko rangaistuksen uhalla pitää huolta siitä, että vieraat joutuvat kotiin ja omaan sänkyynsä.

Mutta kaikki oli tuon toisessa sängyssä nukkuvan Ovelan syy. Ovelahan hänet oli houkutellut murkinalle.

Hra Kenonen päätti tehdä asiasta huomautuksen Ovelalle ja hönkäsi:

— Hoi!

Nukkuja lakkasi kuorsaamasta, mutta ei vielä kääntynyt.

— Nous ylös vain, syntisille tolpillesi! karjaisi hra Kenonen, joka ei tuntenut mitään sääliä. — Päivä on jo puolessa!

Nukkuja hieroi silmiään, maiskutteli suutaan, käännähti ja nousi istumaan. Hra Kenonen hönähti hämmästyksestä.

Ylösnousija ei nimittäin ollut Joh. W. Ovela. Eikä se ollut kukaan muukaan hra Kenosen tuntema henkilö. Se oli aivan uppo-outo, mutta kuitenkin herrasmieheltä näyttävä mies, jolla oli harvahko, harmaantuva tukka, leveähkö nenä, naurava suu ja valkoinen pieni arpi toisessa poskessa.

Hra Kenonen aikoi juuri asianmukaisella ponnella kysyä, millä oikeudella vieras oli tunkeutunut nukkumaan hänen huoneeseensa, mutta muisti samassa, etteihän hän tiennytkään, oliko tämä todella hänen huoneensa. Kukaties olikin huone tuon tuntemattoman ja hän itse vain niinsanottu kiinalainen, jolle tuntematon oli vieraanvaraisesti myöntänyt yösijan. Parasta oli esitellä aluksi itsensä ja sitten ryhtyä varovaisesti selvittämään tätä asuntokysymystä.

Mutta vieras, jolla oli naureskeleva suu, sanoi samassa:

— Morning Post!

— Moron… vastasi hra Kenonen epävarmasti.

— Kuinkas se sitäpaitsi hurisee? tiedusteli tuntematon. — Kupariseppiä, vai?

— Sikäli, mikäli… vastasi hra Kenonen, joka oli päättänyt olla varuillaan.

— Niistä on, mainituista käsityöläisistä, joskus vaivaa… aamupäivällä, selitti toinen opettavaisesti. — Mutta niistä pääsee kyllä, kun osaa järjestää.

— Hm, mutisi hra Kenonen, alkaen tehdä nousua.

— Sinä näyt olevankin aika ratti, kun vauhtiin pääset, alkoi toisen sängyn asukki äkkiä ylistää. — Huonompi mies olisi jo puolesta kepertynyt. Minä olen luullut kestäväni siinä kuin joku toinenkin, mutta kyllä minun täytyy tunnustaa sinut mestarikseni. Olikin se aikamoinen meritappelu.

Hra Kenonen vain kuunteli, korviaan höristellen, ja toinen jatkoi:

— Oli hyvä, että sinä heitit sen rähjäävän tirehtöörin ulos…

— Jassoo, jaa… sanoi hra Kenonen. Hän olisi sanonut samalla tavalla, jos toinen olisi kertonut hänen heittäneen ulos Abessinian neguksen anoppimuorineen.

— Juu, jatkoi toinen naureskellen. — Tirehtööri meni niin että hippulat vinkuivat ja pihtipielet rytisivät. Mistä teille oikeastaan riita tuli?

— Niin… hm… minua harmitti… murahti hra Kenonen.

— Harmittihan se muitakin. Sitten tuli paljon hauskempi olla, kun päästiin siitä. Mitäs pidät johtaja Siivilästä?

Hra Kenonen, joka olisi ollut kiitollinen, jos toinen olisi hänelle selittänyt, kuka senniminen herrasmies oli, mistä hän oli kotoisin ja miten hän ja hra Kenonen olivat joutuneet toistensa tuttavuuteen, vastasi kartellen:

— Kyllähän se… mukiinmenevä mies…

— Juu, minäkin pidän paljon siitä miehestä, ilmoitti toinen. — Siinä on jotain semmoista reilua ja välitöntä.

— Aivan niin, sen vaikutuksen minäkin sain, myönsi hra Kenonen.

— Ja hänen rouvansa kanssa sinä myöskin tulit toimeen?

— Häh? kysyi hra Kenonen, pysähtyen äkkiä kenkiensä vaivalloisessa pauloittamisessa.

— Esitit sinunmaljatkin — vaikka rouvanhan se oikeastaan olisi ollut tehtävä.

— Enpähän! sanoi hra Kenonen jyrkästi, punastuen kovasti.

— Älä kiistä! nauroi tuntematon. — Tehän joittekin ne oikein vanhaan hyvään tapaan, käsikoukussa. Mutta sinä et taida enää oikein muistaa, mitä kaikkea siellä hommattiin?

— Tietysti muistan! rähähti hra Kenonen loukkaantuneella äänellä. Mutta rouva Saviola…

— Rouva Siivilä!

— Siivilähän minä sanoinkin… paholaisen niskanappi kun on jäykkä!… rouva Siivilä sinutteli ensin minua erehdyksessä, niin että minä arvelin…

— No, eihän se ollut mitenkään vaarallista, kun mieliala muutenkin oli niin korkealla, lohdutti naapurisängyn asukas. Ja olethan sinä sitäpaitsi niin paljon vanhempi, että sinulla on jo ikämiehen etuoikeuksia.

— En minä kai vielä mikään ikäloppu silti ole! sanoi hra Kenonen, muljauttaen synkästi huonetoveriinsa, joka myöskin oli noussut ylös ja pistänyt päänsä pesuvatiin jäähtymään.

— Etpä tietenkään, etpä tietenkään, myönteli toinen lepytellen. — Sinähän olit nuorekkain meistä kaikista. Laulusikin…

— Lauloinko minä? pääsi hra Kenoselta.

— Etpäs muistakaan! ilkkui hyvämuistinen huonetoveri. — Et kai muista sitäkään, kun tanssit balettia ja esitit "Joutsenlampea"? Rouva Siivilä nauroi niin että oli pakahtua.

Hra Kenonen ei halunnut kuulla enempää, vaan meni pesukaapin ääreen ja alkoi vettä kovasti loiskuttaen huuhdella kasvojaan.

Kun asuintoverit olivat siistiytyneet ja pukeutuneet, huokasi hra Kenonen, piteli päätään ja sanoi olevansa kipeä kuin esihistoriallinen plesiosaurus. Hän selitti, että nykyinen ihmissuku on vedenpaisumuksen jälkeen paljon heikompaa kuin ennen suurta luonnonmullistusta eläneet tervaskannot, ja huomautti tilaston osoittavan, että aika on sairaalloinen ja että kulkutaudit raivoavat useilla paikkakunnilla, eritoten pääkaupungissa, jonka raaka meri-ilmasto tekee pahaa herkästituntevalle elimistölle.

Nauravanaamainen herrasmies myönsi nämä näkökohdat paikkansapitäviksi, mutta kiinnitti samalla huomiota lääketaidon edistysaskeliin nykyajalla, arvellen hra Kenosenkin taudin olevan parannettavissa järkiperäisellä hoidolla, mikä soveliaasti ja taitavasti voitaisiin aloittaa silliaamiaisella tämän hotellin ruokasalissa.

Kun ei hra Kenosella voinut olla mitään muistuttamista tätä hyväätarkoittavaa ja vanhastaan koeteltua sekä asianmukaiseksi havaittua hoitotapaa vastaan, niin lähdettiin heti silliaamiaiselle.

Hra Kenosta vaivasi kuitenkin yhä se, ettei hän tiennyt, kuka hänen toverinsa oli. Mutta koska hra Kenonen ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, katsoi hän heidän ruokasaliin lähtiessään huoneen numeron. Se oli 17, ja ovenvartijan nimitauluun vilkaistuaan näki hän, että numerossa 17 asuivat herrat A.B. Kenonen, liikemies, ja V.J. Varpukallio, varatuomari.

Hra Kenonen tuli kohta keveämmälle mielelle todetessaan olevansa säädyllisessä ja laillisessa seurassa, ja raihnaisesta ruumiillisesta tilastaan huolimatta astui hän reippaasti ruokasaliin.

Siellä oli hra Varpukallio vallannut itselleen hyvän nurkkapöydän, mihin hra Kenosen saapuessa sitäpaitsi oli jo ennättänyt sijoittua pari muuta mieshenkilöä, toinen lyhyt ja paksu, naamaltaan hyvin näppyläinen, toinen hontelon näköinen nuori mies, jonka tukka ei näyttänyt olleen lähimpinä kuukausina tekemisissä saksien ja tuskin kammankaan kanssa.

— Terve! mörähti näppylänaama, jota hra Kenonen ei muistanut koskaan nähneensä. — Annappa pois minun taskuveitseni!

Hra Kenonen loi tähän röyhkeään puhuttelijaan jäykän silmäyksen — minkä johdosta näppylänaama teki tiettäväksi luulonsa, ettei hra Kenoselle suoneniskentä tekisi pahaa — ja koetteli sitten oikeata liivintaskuaan. Siellä oli aivan oikein vieras taskuveitsi ja ojentaen sen näppylänaamalle kysyi hra Kenonen:

— Oliko se tämä?

— Justiinsa! tokaisi paksu, pistäen veitsen taskuunsa. Sitten hän selitykseksi lisäsi:

— En minä itse veitsestä lukua pidä, mutta siinä oleva korkkiruuvi on etevimpiä alallaan… korkkiruuvi, joka on yksi ihmishengen nerokkaimpia keksintöjä.

Hra Kenonen kävi lastaamassa voileipäpöydästä lautaselleen sekalaista kylmää ja suolaista, minkä jälkeen hymyilevä Varpukallio kaatoi kullekin lasiin melkoisen annoksen päänparannusta.

— Kuinkas nyt on? kysyi tuomari Varpukallio hetken kuluttua hra Kenoselta. — Eikö se ala jo ruveta vähitellen kuuntelemaan?

III

Hra Kenonen seurueineen oli taas siirtynyt rauhalliseen ja syrjäisiltä uteliailta suojattuun sivuhuoneeseen.

Hänen ankara päänkipunsa oli sopivalla hoidolla onnistuttu kokonaan karkoittamaan, mutta siinä toimituksessa oli kuitenkin kulunut niinpaljon aikaa, että hra Kenonen katsoi tämänkin päivän menneen vikaan ja lähetti kotiinsa sähkösanoman, missä hän ilmoitti joutuneensa tärkeälle ja kiireelliselle liikematkalle, jonka tähden ei ole syytä hätäillä, vaikka ei häntä lähipäivinä kotiin kuuluisikaan.

— Miksi et yhtähyvin voinut ilmoittaa sitä puhelimella, koska kerran ollaan vielä samassa kaupungissa? kysyi tuomari Varpukallio.

Raavittuaan leukaansa selitti hra Kenonen, että sähkösanoma tekee vakuuttavamman vaikutuksen, jotapaitsi lennätinteitse ei joudu minkäänlaisen ristikuulustelun esineeksi.

— Se on kyllä totta, myönsi lakimies. — Ristikuulustelut voivat olla ikäviä.

— Ne ovat lakijuristien keksintöjä ihmisten kiusaamiseksi, lausui hra Kenonen harmistuneena. — Kaikki paha maailmassa on lähtöisin lakijuristeista, lisäsi hän.

— Mitäs pahaa ne ovat sinulle tehneet? kysyi lakimies, tapansa mukaan naurussasuin, mikä jostakin syystä erityisesti harmitti hra Kenosta.

— Mitäkö pahaa? ärähti hra Kenonen, alkaen sitten kaivaa kokemiaan vääryyksiä hampaankolosta.

Asianlaita on nimittäin se, että hra Kenonen kuuluu erään yhtiön johtokuntaan, ja eräänä iltana oli johtokunnalla tärkeä kokous. Johtokuntien kokoukset ovat tietysti kaikki tärkeitä, niin ettei tämä kokous siinä suhteessa ollut mikään poikkeus yleisestä säännöstä. Eikä siinäkään suhteessa, että kokouksen jälkeen mentiin syömään pieni illallinen, joka kesti verraten myöhäiseen hetkeen.

Mitä kaikkea kokouksessa ja sen jälkeen seuranneilla illallisilla keskusteltiin ja mistä kaikesta siellä päätettiin, se ei ole tiedossamme, eikä se sen puolesta asiaan vaikutakaan. Sen vain tiedämme, että herra Kenosen pää, hänen kulkiessaan pitkin autiota ja hiljaista, kaasulyhtyjen valaisemaa katua, tuntui jonkin verran kuumalta ja hänen keuhkonsa tuntuivat tarvitsevan raitista ilmaa, jonka tähden hän, antaakseen vilpoisen ja raikkaan ulkoilman hivellä kuumaa otsaansa, otti lakin päästään, ja kun ei saatavissa ollut mitään naulaa, mihin siksi aikaa ripustaisi lakkinsa, heitti hän sen huolettomasti ilmaan, ja saadakseen yksin tein ja samalla ponnistuksella keuhkonsa täyteen raitista ilmaa, joka on niin tärkeätä ihmisen terveydelle, hihkaisi täydellä miehisellä voimallaan niin että katu kajahti:

— He — hei!

Tämä reippaan mielen, ryhdikkään luonnonlaadun ja hyväntuulisen hilpeyden kuultava ilmaus ei voinut olla herättämättä seuraavassa kadunkulmassa miettiväisen näköisenä seisovan järjestyksenvalvojan huomiota. Järjestyksenvalvoja teki puoli käännöstä vasempaan ja lähti kävelemään herra Kenosta kohti.

Jos hra Kenonen olisi huomannut tämän puolikäännöksen ja sitä seuranneet askeleet, joitten päämaalina oli hänen oman persoonansa välitön läheisyys, olisi hän kaiken todennäköisyyden mukaan painanut lakin päähänsä sekä alkanut mahdollisimman viattoman näköisenä ja ilman enempiä hihkauksia kävellä pitkin autiota katua. Mutta omaksi vahingokseen ei hra Kenonen sattunut sitä huomaamaan. Ja kun hänestä tuntui siltä, kuin tarvitsisivat hänen keuhkonsa vielä uuden annoksen raitista ilmaa, joka on niin tärkeätä ihmisen terveydelle, niin veti hän keuhkonsa niin täyteen tätä arvokasta ainetta, joka on ainoa tarvike, jota näinä kalliina aikoinakin on maksuttomasti saatavana, että hänen rintansa mahtavasti pullistui, ja sitten päästi hän ylimääräisen osan täten hankkimastaan ilmavarastosta takaisin vapauteen, jolloin se kurkkujänteiden läpi kulkiessaan muodosti raikkaasti helähtävän "heleijaa" huudon.

Järjestyksenvalvojan vauhti lisääntyi aivan ilmeisesti samassa hetkessä, jolloin hra Kenosen uusi huudahdus leikkasi öisen kadun hiljaisuutta, niinkuin päiväläisen viikate leikkaa nuorta heinää. Tuossa tuokiossa oli järjestyksenvalvoja aivan hra Kenosen ääressä ja hra Kenonen kuuli vakavan äänen sivultansa kysyvän:

— Mitäs meteliä herra oikein pitää?

Hra Kenonen katsahti sivulleen, ja nähdessään vieressään univormupukuisen poliisin kuin pilvistä pudonneena, kulki hra Kenosen mahtavan ruhon läpi säpsähdys päälaelta kantapäihin asti.

Mutta sitten sai ylpeyden rietas henki hänessä vallan, ja tämä rietas henki kävi kuten tavallisesti lankeemuksen edellä.

Silmänräpäyksen ajan ajatteli hra Kenonen nöyryyttää itsensä maallisen esivallan edustajan edessä ja selittää noiden huomiota herättäneiden äännähdysten päässeen häneltä vahingossa, aivan tahtomattaan. Hra Kenonen aikoi selittää, että se on jonkinlainen tauti, joka aika ajoin on vaivannut häntä lapsuudesta asti ja jonka lääkärit tarkkojen ja laajojen diagnosien jälkeen ovat todenneet synnynnäiseksi ja parantumattomaksi. Sitten aikoi hän antaa vakavan lupauksen hillitä vastedes tämän taudin purkauksia kaduilla, toreilla ja muilla julkisilla paikoilla sekä jatkaa hiljaisuudessa ja äänettömänä kuin ahven matkaansa kotiin.

Jos hra Kenonen olisi toteuttanut tämän järkevästi harkitun ja viisaan suunnitelman, olisi hän todennäköisesti päässyt jatkamaan matkaansa saatuaan vakavan huomautuksen säädyllisen ja vaiteliaan esiintymisen tärkeydestä sivistyneessä yhteiskunnassa eritoten öiseen aikaan. Asianomainen poliisimies oli nimittäin luonteeltaan sävyisä ja maltillinen sekä kuului niihin ihmisiin, jotka ovat ottaneet onkeensa Lutheruksen katkismuksen ohjeen asioitten parhain päin kääntämisestä.

Ikävä kyllä meni kuitenkin hra Kenoseen, niinkuin edellä jo mainitsimme, ylpeyden henki, todennäköisesti kaikkien niiden henkien seuraamana, jotka olivat asuneet niissä korkeissa, pyöreävatsaisissa pulloissa, jotka johtokunnan jälki-istunnossa oli tyhjennetty, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli, ettei se mitä ränttää tässä ruveta nöyristelemään ja keinottelemaan, sillä rohkeudella ja röyhkeydellähän tässä maailmassa muutkin näkyvät pisimmälle potkivan.

Hra Kenonen röyhisti siis rintaansa ja kysyi, millä oikeudella poliisi ryhtyy antamaan hänelle kysyvään muotoon puettuja alentavia huomautuksia pääkaupungin kadulla klo 3 jälkeen puolenyön?

Poliisi vastasi rauhallisesti tehtäviinsä kuuluvan pitää huolta siitä, ettei kukaan käytöksellään herätä pahennusta hänen vartioalueellaan.

Hra Kenonen nauroi ylimielisesti kovalla äänellä ja sanoi, ettei poliisi näytä olevan oikein perillä lakiasioista, jotka hän, hra Kenonen itse, tuntee kuin viisi sormeaan. Sillä pahennuksen herättämiseen kuuluu lain hengen ja kirjaimenkin mukaan, että on läsnä yleisöä, joka voi loukkautua. Ja koska ei kadulla tällä hetkellä ollut muita näkyvissä eikä kuuluvissa kuin hän ja poliisi, eikä heitä kahta voi sanoa yleisöksi, niin ei hra Kenonen mielestään saattanut tehdä itseään vikapääksi pahennuksen herättämiseen, vaikka huutaisi niinkuin palotorvi.

Poliisi vastasi, ettei aika eikä paikka ole sopiva lainopillisten kysymysten pohtimista ja selvittelemistä varten ja että viisainta, minkä hra Kenonen nykyhetkellä voi tehdä, on se, että hän pitää suunsa kiinni ja lähtee jatkamaan matkaansa ääneti kotiinsa. Poliisi lisäsi, ettei noin lihavan ja vanhan miehen arvonkaan mukaista ole käyttäytyä kuin katupoika.

Tästä hra Kenonen tunsi sydänjuuriaan myöten loukkaantuvansa ja alkoi rähisevällä ja riitaisella äänellä jatkaa lainopillisen puolen selvittelyä, äyhkäistyään ensin, ettei hänen lihavuutensa ensinkään kuulu esillä olevaan asiaan, ja mitä hänen ikäänsä tulee, niin on hän vielä kapalovauva Metusalemiin verrattuna.

Poliisin kärsivällisyys, joka todella oli ollutkin kunnioitettava, loppui viimeinkin, ja hän vei hra Kenosen poliisikamariin. Pahnoille hänen ei sentään tarvinnut joutua, kun ei edes horjunut, mutta hänen nimensä merkittiin kirjoihin, ja hänelle ilmoitettiin, että hänellä on tilaisuus seuraavana maanantaina raastuvanoikeuden edessä selvitellä kantaansa pahennuksen herättämiä kysymyksessä.

Raastuvassa hra Kenonen laajasti todisteli katsantokantansa oikeutta juriidiselta puolen katsottuna, jonka jälkeen hän sai sakkoa juopumuksesta ja rähinästä.

Hra Kenonen tuli raastuvanoikeudesta punoittaen kuin kukon heltta ja sanoi eteisessä istuville oikeudenetsijöille, että laki on tietysti niinkuin luetaan ja ettei hän viitsi mennä ylempiin oikeusasteisiin näin pienestä asiasta, koska hänen pöksynsä kyllä kestävät tällaiset kihnaukset.

IV

Lakimies, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut hra Kenosen selostusta ylläkerrotusta oikeustapauksesta, raapi leukaansa ja sanoi, että hra Kenonen oli kyllä mennyt syyhymättä saunaan, mutta että hänen juttunsa olisi kuitenkin saanut toisen käänteen, jos lakimies olisi ollut ajamassa hra Kenosen asiaa. Samalla tarjoutui lakimies ottamaan ajaakseen hra Kenosen vastaiset tämäntapaiset jutut.

Hra Kenonen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, sanoi toivovansa, ettei hänelle enää koskaan ainakaan mitään poliisijuttuja tulisi. Hän sanoi olevansa koska tahansa valmis myöntämään, että aurinko nousee lännestä ja laskee itään, jos poliisi sitä vaatii. Ei ole mitään vaarallisempaa vapaalle kansalaistoiminnalle kuin poliisijärjestys, arveli hän vihaisen näköisenä.

— Minä panen sitä vastaan jyrkän vastalauseen! huusi näppylänaamainen mies, joka keskustelun aikana oli ilmennyt kauppamatkustajaksi, intohimosta värisevällä äänellä. — Minä väitän, että kaikki paha johtuu juutalaisista! Juutalaisille olisi annettava selkään kolmesti päivässä.

— Se olisi aivan kohtuullista, myönsi hra Kenonen. — Juutalaiset ovat suurena vaarana kaikkialla maailmassa. Poliisi ja juutalaiset…

— Ja eduskunta! huusi hra Varpukallio.

— Niin, poliisi, juutalaiset ja eduskunta ovat kolme yhteiskuntaa terrorisoivaa ryhmää, myönsi hra Kenonen.

— Miksi antaa yhteiskunta sitten terrorisoida itseään? kysyi huolestuneen näköinen, isoleukainen mies, jonka varsinaisesta toimesta ei kukaan, tuskinpa hän itsekään, ollut oikein selvillä, ja joka kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä toiset puhuivat, mutta ei itse puhunut paljon mitään.

— Yhteiskunta ei huomaa, että se on orjuudessa, selitti tuomari.

— Sille pitäisi huomauttaa siitä, arveli isoleukainen sävyisästi.

— Niin, sille olisi ehkä syytä huomauttaa siitä, myönsi hra Kenonen.

— Ei se sitä uskoisi, vaikka sille siitä huomautettaisiinkin, sanoi tuomari Varpukallio — ja mitä hittoa se meihin kuuluu? Tulkoon jokainen autuaaksi omalla tavallaan.

— Minua ovat aina harmittaneet Heikinkadun juutalaiset, sanoi paksu kauppamatkustaja valittavalla äänellä.

— Kun näen niiden seisovan myymäläinsä ovella aamusta iltaan, katukäytävälle syljeskellen, syttyy minussa miltei vastustamaton halu mennä iskemään heitä kuonoon.

— Ymmärrän, myönsi hra Kenonen, sytyttäen sikarin, — Minäkin haluaisin olla mukana sellaisessa pogromissa.

— Ja mikä oikeus heidän on juosta myymälöistään kadulle ostajia pyydystelemään ja vetämään niitä puoliväkisin sisään? huusi kauppamatkustaja, iskien nyrkin pöytään. — Se ei ole lojaalista kilpailua, eikä sitä saa suvaita järjestetyssä yhteiskunnassa. Olen usein nähnyt niiden vampyyrien kaltaisina kiskovan yksinkertaisia, kainostelevia maalaisia vasten tahtoaan luoliinsa. Miksi ei hallitus, eduskunta tai poliisi puutu asiaan?

— Hallitus, eduskunta ja poliisi! huudahti hra Kenonen halveksivasti. — Jos minä olisin ministeri…

— Mitä et vielä ole, siksi voit tulla, sanoi tuomari. — Mutta minä en sääli maalaisiakaan, lisäsi hän. — Kyllä nekin osaavat, milloin heidän vuoronsa tulee. Siitä on hyvänä todistuksena eräs tuttavani Hosea Hukkanen. Jos herrat suvaitsevat pitää pienempää suuta ja malttavat kuunnella kymmenen minuuttia, niin kerron teille

Hosea Hukkasen kesähuvilasta ja runoilijan nimikirjoituksesta.

Maanviljelijä Hosea Hukkasella oli järven rannalla rappeutunut ja rähjäytynyt tuparakennus, jota ei voitu enää käyttää ihmisasunnoksi. Sitä varten olisi se täytynyt rakentaa melkein kokonaan uudestaan, mutta Hosea Hukkasen periaatteisiin eivät tämmöiset uudestirakentamissuunnitelmat kuuluneet. Hän sanoi vain, katsellessaan rötisköä, että maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Ja Hosea Hukkanen tajusi, ettei siihen jälleentulemiseen tarvittu enää kovinkaan pitkiä aikoja.

Joskus, kävellessään ruosteista heinää kasvavilla rantaniityillä, savisilla ja rapaisilla karjapoluilla, jotka sateisen sään aikana muuttuivat surkeiksi ja viheliäisiksi lokaviemäreiksi, ja pahaisen, puolihullun lampuodin mitä epäedullisimpaan paikkaan raivaamalla ja aikoja sitten oman onnensa nojaan jätetyllä ja nyttemmin pajupehkoja ja muita vähemmänarvoisia puu- ja kasvilajeja kasvavalla peltotilkulla, ja päätyessään lopuksi tuolle rappeutuneelle ja rähjäytyneelle tuparakennukselle, joka oli kuin laahattu syrjään elävän elämän tieltä tälle vuosi vuodelta madaltuvalle ja ruohottuvalle rannalle, johtui Hosea Hukkasen mieleen, että tämä ravistuneen harakanpesän kaltainen rötiskö, jossa tuskin on yhtään niin tervettä seinähirttä, että sitä kannattaisi kurjaa tientapaista myöten kuljettaa kartanolle talontarpeiksi käytettäväksi, olisi oikeastaan poltettava. Mieluimmin juhannusaattona. Siitä tulisi jokatapauksessa komea kokko, joka näkyisi aina järven toisella puolen olevaan Kurkkilan kylään asti ja täyttäisi Kurkkilan kyläläiset kateudella. Hosea Hukkanen oli, eikä syyttä, sitä mieltä, että siitä syntyisi kokko, jota vielä kymmenen vuoden päästä mainittaisiin kunnioitettavana ja ihailtavana esimerkkinä koko pitäjässä.

Jonkun kerran tuli Hosea Hukkanen, puheliaalla tuulella ollessaan, murahtaneeksi siitä emännälleenkin. Emäntä ei siihen vastannut muuta kuin:

— Hyh.

Niinkuin hän vastasi kaikkiin muihinkin Hosean tuumailuihin, sekä kannatettaviin että töhlömäisiin.

Mutta eräänä kesänä — pari vuotta ennen suuren sodan alkua — tuli paikkakunnalle kesävieraita. Kauppias vuokrasi järven rannalla olevan tönön, jossa meijerin masinisti oli asunut ennenkuin meijeri paloi ja masinisti muutti muille maille, jollekin helsinkiläiselle konttoristiherrasväelle. Kauppias sai siitä vuokraa 115 mk. — yhdeltä kesältä. Se oli melkein puolet siitä, mitä koko tönö olisi maksanut — vaikka siinä oli kaksi kamaria ja katoksen tapainen ulkorapun yläpuolella — jos joku olisi ostanut sen. Mutta kukapas sitä olisi ostanut.

Hosea Hukkasella oli aina ollut, ja on vieläkin, sillä hän elää tänä päivänäkin ja hyvissä voimissa onkin, suuri kunnioitus selvää rahaa ja Suomen Pankin seteleitä kohtaan. Kun konttoristin herrasväki tuli kauppiaan kesävieraaksi, mietiskeli hän usein, mahtoivatko he maksaa vuokraa 35 mk. kesältä, vai olisiko kauppias ahneuksissaan vaatinut 50 mk. Luonnollisinta olisi ollut, että kauppias olisi antanut pöksän ilmaiseksi, koska hän kumminkin hyötyi suuresti siitä, että herrasväki osti kaikki tarpeensa, jotka olivat suuret, moninaiset ja jokapäiväiset, kauppiaalta, mutta katsoen kauppiaan ahneuteen oli luultavinta, että kauppias otti vielä vuokrarahatkin… todennäköisesti 30-35 mk. kesältä — tietysti mieluummin 35 kuin 30, jos kerran oli valinnan varaa, mutta juutas tiesi, eikö hänen päähänsä ehkä olisi pälkähtänyt pyytää viittäkymmentäkin markkaa. Ei sillä miehellä ollut häpyä eikä omaatuntoa, ja kaupunkilaiset, varsinkin pääkaupunkilaiset, nehän olivat semmoisia lapsia ja narreja näissä niinkuin muissakin käytännöllisissä asioissa. Tietysti ne maksavat mitä joku viitsii niiltä vaatia. Hosea oli langoltaan, joka oli kaupunkilainen, vaikkakaan ei pääkaupunkilainen, kuullut, etteivät ne helsinkiläiset ainakaan koskaan tingi, olivatpa kuinka köyhiä tahansa. Niillä on semmoinen muoti ja ylpeys, että maksavat mitä pyydetään, jos jaksavat tai haluavat; elleivät maksa, niin pyytävät anteeksi, että ovat vaivanneet, ja menevät matkaansa. Semmoisia omituisia ihmisiä. Mahtavia, mokomia.

Tämä asia, vaikka Hosea Hukkanen koettikin karkoittaa sen mielestään, vaivasi häntä lopuksi siinä määrin, että hän eräänä lauantai-iltana, kun ei puodissa ollut ketään muita saapuvilla, rohkaisi luontonsa ja ikäänkuin yksinkertaisuudessaan tiedusteli kauppiaalta, paljonko ne helsinkiläiset niinkuin hyyriä maksavat.

Ei se kauppias sitä sen enempää salaillut. Ihan asiallisesti, niinkuin mistä lehmänpoikimisesta tai muusta ehdonvallan asiasta ilmoitti, että senhän ne maksavat 115 mk., minkä hän oli määrännyt. Olisivat maksaneet 125 markkaakin, minkä kauppias ensin määräsi, mutta kun kauppias oli kuullut, että herrasväki ei ole kuin elokuun puoliväliin, niin oli vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan helpottanut 10 mk.

Tähän asti ei Hosea Hukkasella ollut ollut mitään varmaa tietoa siitä, että rahaa voisi laillisella tavalla haravoida noin läjittäin aivan ilmaiseksikin. Hän oli tietysti kuullut joitakin juttuja silloin tällöin samanlaatuisista, muilla paikkakunnilla sattuneista tapauksista, ja hän arvasi, että jotakin sellaista saattoi tapahtua kaupungeissa, joissa hallitsivat omat käsittämättömät taloudelliset lakinsa, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan osannut juohtua, että hänen oma arkipäiväinen kyläkuntansa voisi millään tavoin tarjota sellaisia mahdollisuuksia.

Ja kuitenkin, siinä oli herrasväki, Helsingistä asti, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä parhaana heinäpoutana kuin maleksia puolialastomana järven rannalla keskipäivällä, leikkiä masinistin raivaamalla pihamaalla iltapäivällä ja juoda teetä kuistilla tai kävellä kevyissä, läpikuultavissa kesäpuvuissa illalla postikonttoriin postin tuloaikoina. Ja kauppamies itse oli sanonut, että 115 mk. maksoi. Semmoinen köyhänmoinen konttoristi.

Hosea Hukkasella ei ollut oikeastaan mikään vilkas mielikuvitus. Mutta tässä ei ylimalkaan paljon mielikuvitusta tarvittukaan.

Hosea Hukkanen puhui lopuksi emäntänsä kanssa.

Emäntä sanoi vain:

— Hyh!

Joka merkitsi oikeastaan yhtä paljon kieltämistä kuin myöntämistäkin.

Ja niin siinä vain kävi sitten, että Hosea Hukkanen, aikansa asiaa harkittuaan, laittoi maatuvan tuparakennuksensa siellä Heterannalla "kesähuvilaksi", pani siihen puuttuvat ikkunaruudut, korjasi vähän ovia j.n.e., ja ilmoitti sitten lehdessä, että olisi vuokrattavana viihtyisä ja kodikas kesähuvila kauniilla paikalla järven rannalla puolentoista penikulman päässä lähimmältä rautatieasemalta.

Kaksi paikan päällä käynyttä kyselijää matkusti ilman muuta pois, toinen haukuttuaan Hosea Hukkasen ja hänen huvilansa pahanpäiväisesti. Mutta kolmas jäi. Tosin ei hänkään tuntunut olevan paikkaan oikein tyytyväinen, mutta jäi kumminkin, Hosea Hukkasen luvattua vuokrata asumuksen 65 markasta koko kesäksi. Samalla hinnalla olisi hän muuten nähtävästi myynytkin koko komeuden, jos niikseen olisi tullut.

Runoilija — se kolmas oli nimittäin runoilija — tappeli muutamia viikkoja rakennuksen lude- ja russakkalegionien kanssa ja matkusti sitten tiehensä, käymättä sanomassa hyvästi Hosea ja emäntä Hukkaselle. Mutta koska hän oli maksanut vuokransa etukäteen, niin ei hänen hyvästeillään ollut väliäkään.

Seuraavana kesänä ei Hosea Hukkanen saanut kesävieraita. Eikä sitä seuraavanakaan. Ikkunoista hän otti kaksi pois, pannen toisen navetan, toisen saunan seinään, taikka oikeastaan ei saunan seinään tarvittu muuta kuin kaksi ruutua.

Mutta sitä seuraavana keväänä tulla sipsutteli Hosean tupaan joku elähtänyt neiti-ihminen, laiha kuikelo, kaupunkilaishepenissään. Neiti sanoi kuulleensa, että Hosea Hukkasella on ollut kesäasunto vuokrattavana, ja Hosea myönsi tiedon paikkansapitäväksi, mainiten samalla, ettei rakennus ollut ihan asuttavassa kunnossa, mutta että sen pian voisi auttaa, jos kaupat syntyvät. Hosea ajatteli, ettei navetassa näin kesällä kuitenkaan tarvittaisi ikkunoita, joten ne voisi saada sieltä lainaksi.

Neiti lähti Hosean kanssa rannalle tutustumaan paikkaan. Hän pistäytyi joka paikassa, ja hänen kasvojensa ilmeestä arvasi Hosea kohta, ettei tästä taida tulla hänelle kesävierasta… ja Hosea arvasi kyllä aivan oikein.

Vanhapiika nuuski kuitenkin kaikki paikat, pistäytyipä vaivihkaa "pikkukamariakin", laudoista kyhättyä, kallellaan olevaa laitosta katsomassa.

Sieltä tullessaan oli neiti omituisen kiihkon vallassa ja kysyi, mistä kuuluisan runoilijan N.N:n nimikirjoitus oli "tuon noin", tuon laitoksen oveen ilmestynyt? Hosea sanoi, että kukapa sitä lie siihen muut räntänneet kuin herra itse. Koska se kerran täällä asui yhtenä kesänä. Aikaa sillä kumminkin näytti olleen.

Neiti ei vuokrannut itselleen kesäasuntoa Hosea Hukkaselta. Mutta hän oli suurten ja kuuluisien henkilöitten nimikirjoitusten intohimoinen kerääjä.

Neiti kysyi, myisikö isäntä "tuon noin" oven? Hosea raapi päätään ja sanoi sitten, että saattaisihan tuon ehkä myydäkin. Neiti kysyi hintaa. Hosea ajatteli sanoa pari markkaa, mutta kuinka lienee tullut sanoneeksi parikymmentä markkaa. Neiti maksoi kohta, ja pyysi sitten Hoseaa sahaamaan laitoksen ovesta irti ne laudat, joissa runoilijan nimikirjoitus oli.

Kun Hosea oli tämän tehnyt — ja ottanut vanhurskaalla naamalla vielä 10 mk. sahauspalkkaa, lähti neiti kepsuttelemaan kylälle kaksi käymälän ovilautaa kainalossa.

Ja Hosea oli lopullisesti vahvistunut uskossaan, ettei inhimillisellä hulluudella ole mitään varmaa rajaa, mutta että mitä hullumpi joku herrasihminen on, sen enemmän siitä myös voi rahallisesti hyötyä, kun vain osaa katsoa eteensä.

V

Tuomari Varpukallion jossain määrin pitkäveteisen kertomuksen aikana oli hra Kenonen torkahtanut pöydän takana olevalla plyyshisohvalla. Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli huoneessa, paitsi häntä itseään, vain aikaisemmin aamiaispöydässä ollut hontelon näköinen nuori mies, joka näytti ryhtyneen kasvattamaan itselleen Absalomin tukkaa.

— Minnekäs ne toiset äijät ovat kadonneet? kysyi herra Kenonen, hierottuaan silmiään ja täytettyään lasinsa.

— Ne lähtivät vain pistäytymään Estonian hotellissa… Varpukalliolla kuuluu siellä olevan tuttavia, sanoi nuorimies, savuketta imeskellen ja surumielin tuijottaen edessään olevaan tyhjään lasiin.

Hra Kenonen rykäisi ja ilmoitti käsityksenään, että sellainen livistäminen säädyllisestä ja kunniallisesta seurasta oli erittäin sikamainen teko, mihin nuori mies nyökäytti murheellisena päätään.

— Mikäs mies sinä oikeastaan olet? kysyi hra Kenonen. — Mitä sinä hommaat? Onko sinulla jokin toimi tai elinkeino?

— Minä olen kirjailija, vastasi nuori mies, heittäen hra Kenoseen uhmaavan silmäyksen.

— Minä en yleensä lue kaunokirjallisuutta, ilmoitti hra Kenonen, täyttäen nuoren miehen lasin. — Minusta se on enimmäkseen pötyä.

— Sen minä kyllä uskon, myönsi nuori mies, ottaen siemauksen.

— Kaunokirjallisuus on sellaista lirunlarua… varsinkin runot, selitti hra Kenonen. — Salapoliisijutut ovat erikseen. Sherlock Holmesin olen lukenut kolmeen kertaan. Mutta pitkiä rakkausromaaneja minä kun en lue!

— Minä en kirjoitakaan mitään tavallisia kaunokirjallisia teoksia, sanoi nuori mies. — Minä olen kehittänyt itselleni erikoisalan: koko romaani mahtuu muutamille sivuille, jotka ovat täynnä kuohuvaa, tiivistettyä elämää. Kaikki epäoleellinen, sivulukua lisäävä loru on jätetty pois. Luonnonkuvaukset ovat lyhyitä, mutta nasevia ja sattuvia… kieli on lyhyttä, iskevää… satiiri purevaa…

— Tuo kaikki kuulostaa hyvin lupaavalta, sanoi Kenonen. — Haluaisin kernaasti tutustua sinun tekeleihisi.

— Minulla on täällä taskussani juuri eräs käsikirjoitus. Se on oikeastaan murhaavaa ivaa eräästä musteentuhrijasta, joka kuvittelee olevansa kirjailija, ja joka on saanut eräisiin maaseutulehtiin painetuksi häpeämättömiä arvosteluja minun teoksistani, arvosteluja, jotka eivät ole olleet muuta kuin kykenemättömän ja epäonnistuneen, mutta pahansisuisen kilpailijan siivotonta sapenpurkausta. Mutta minäpä hänet vielä peipottelen. Minä olen jo laatinut hänestä kaksi murskaava kertomusta, joista toisen nimi on "Rakkausromaani" ja toisen, puolivalmiin nimi "Elämän leukaluissa", ja minä kokoilen paraillaan aineksia suureen jättiläisromaaniin, jossa minä hänet lopullisesti masennan maan tasalle. Hän saakoon nähdä, ketä hän on pistänyt! huusi kirjailija Lempo Sarvikas silmät salamoiden.

— Älä kilju, sanoi Kenonen, vaan anna kuulua, mitä sinulla siellä taskussasi on.

Hontelon näköinen nuori mies kaivoi kerkeästi taskustaan muutamia käsikirjoitusliuskoja ja luki suurella taidolla ja milloin verhotun, milloin säkenöivän ivallisella äänenpainolla seuraavan tekeleen, jota hra Kenonen näytti kuuntelevan kohtalaisella mielenkiinnolla:

Rakkausromaani

1

Valkoinen aamuvalo lepäsi kuin siivilöity lehmänmaito heleällä rantahiekalla.

Kivellä istui suuri kirjailija.

Hän painoi 103 kg netto.

Mutta hänen painonsa ei rasittanut kiveä, sillä se itse painoi ainakin kolmatta tonnia.

Suuren kirjailijan nimi oli Helkiö Paimenhuilu.

Se ei kuitenkaan ollut hänen alkuperäinen nimensä. Niin suuria idiootteja eivät hänen vanhempansa olleet olleet.

Helkiö Paimenhuilu oli hänen kirjailijanimensä.

Hänen alkuperäinen nimensä oli Asarias Pöllönen.

Mutta kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen novellinsa ja saanut sen julkaistuksi Nurkkalan kaunokirjallisessa viikkolehdessä, ilmoitussivun täytteenä petiitillä ilman välikkeitä, ja oli pyhällä liikutuksella lukenut sen alta harvennetun salanimensä Helkiö Paimenhuilu, oli hän pannut viikkolehden seuraavaan numeroon ilmoituksen

Nimeni,

joka tähän asti on ollut Asarias Pöllönen, on tästä lähin oleva Helkiö Paimenhuilu.

Helkiö Paimenhuilu.

2

Kirjailija Paimenhuilun katse tuijotti liikkumattomana äärettömyyden horisonttiin.

Hänen polvillaan lepäsi kirja, jonka hän juuri oli lukenut.

Se oli rakkausromaani.

Kirjailija Paimenhuilu oli sitä lukiessaan useita kertoja pyyhkinyt silmiään ja niistänyt nenäänsä sormiinsa. Sillä hänellä ei ollut nenäliinaa.

Ja nyt tuijotti hänen katseensa jonnekin kauas…

Hänessä oli syntynyt ajatus…

Se oli tullut äkisti kuin salamanisku. Se oli huumannut hänet.

Hänenkin oli kirjoitettava suuri rakkausromaani!

Sellainen, joka tekisi nimen Paimenhuilu kuolemattomaksi.

Ja joka sitten filmattaisiin, niin että hän saisi määrättömästi rahaa…

Uusi laulu tulipunaisesta kukasta…

Hän tiesi, että hän kykenisi siihen.

Hän ei ollut koskaan epäillyt kykyään.

Mutta äkkiä jähmettyivät hänen ajatuksensa liikkumattomaksi graniittipatsaaksi.

Mistä saisi hän riittävästi paperia …?!

Sillä hänellä oli lyijykynä, mutta paperi maksoi rahaa.

Ja rahaa hänellä oli vain 4 mk.

— Kangastusko…? Fata Morganaatusko? mutisi Paimenhuilu.

3

Hurjaa vauhtia kieppui maapallo napansa ympäri.

Miljaardit ihmisolennot hyörivät sen pinnalla.

Mutta kirjailija Paimenhuilu tunsi itsensä yksinäiseksi.

— Kynä olisi, ja kotona pöydällä vielä puolikas, mutta entäs paperi… ei sitä neljällä markalla saa niin paljoa, että se romaaniin riittäisi…

Näin ajatteli Paimenhuilu.

Hän käveli syvissä mietteissä pitkin Pohjois-Esplanadikatua.

Vastaantulijat tuuppivat häntä, mutta hän ei sitä huomannut.

Sillä elementtien purkauksen kaltaisella voimalla kumpusivat kohtaukset ja luonnonkuvat ylös hänen sielunsa sanomattomista syvänteistä.

Suuri romaani pyrki ilmoille tulivuorenpurkauksen vastustamattomuudella.

Kaksi vanhahkoa naista kulki hänen edellään. Toisella oli kädessään neliskulmainen paketti.

— Tuo vee-see-paperikin maksaa nykyaikaan, sanoi se, joka pakettia kantoi. — Tämmöinen nippu maksaa neljä markkaa…

Paimenhuilu hätkähti.

— Deus ex maschinista! huusi hän, niin että ihmiset kääntyivät katsomaan häneen.

Paimenhuilu oli käynyt 4 luokkaa klassillista lyseota ja osasi siis latinaa.

Hän oli tehnyt päätöksensä.

Hän poikkesi Talouskauppaan ostamaan neljän markan paperinipun…

4

'Oli ilta… taivas oli kuin sininen morsiuspeite, jonka reunoille auringonlasku brodeerasi intressantteja purppura-arabeskejä ', kirjoitti kirjailija Paimenhuilu.

'Säteilevän iltaruskon rubiinivärisissä värähdyksissä soinnahteli tulevaisuuden ihanan aamuautereen heräävien huomenkellojen ensi hopeahelähdysten aavistelevia akordeja …'

Paimenhuilu kirjoitti suurta rakkausromaaniaan lyijykynällä toalettipaperille.

Hän ei kiinnittänyt huomiota raakaan materiaan.

Hän tiesi, että ne vehnäjauhot, joista on leivottu suloisin kaakku, mikä koristaa kreivittären kahvipöytää, ovat kasvaneet pellosta, jota on mehustettu jollain muulla kuin oodekolongilla.

Miksi ei siis vuosisadan nerokkain rakkausromaani voisi syntyä toalettipaperille, joka maksaa neljä markkaa nippu?

Ja Paimenhuilu kirjoitti kirjoittamistaan.

Hänen silmänsä leimusivat intohimojen veripunaisia lieskoja…

Välistä hän nousi kiihtyneenä kävelemään ja raastoi luomisraivossa tukkaansa.

Sitten hän istuutui jälleen kirjoittamaan säihkyvin katsein:

' Salaperäisenä lepäsi eljenluunvihreä meri heidän jalkainsa juuressa, kohoillen hiljaa kuin Luonnottaren neitseelliset rinnat …!'

5

Kirjailija Helkiö Paimenhuilu asui puusepänleski Vilhelmiina Puutiaisen tykönä täysihoidossa.

Vilhelmiina Puutiainen ei ollut aivan nuori, mutta ei vallan vanhakaan. Hän oli 42 vuoden ikäinen.

Hänellä oli siniset silmät ja liinanvärinen tukka, ja hänellä oli kaksi osakehuoneistoa ja rahaa pankissa eikä yhtään lasta.

Kirjailija Paimenhuilu oli hänelle velkaa kolmen kuukauden ylöspidon, mutta Vilhelmiina Puutiainen ei hätyyttänyt häntä.

Sillä hän tiesi, että Paimenhuilu oli nero, ja että häntä odotti suuri tulevaisuus.

Hän tiesi sen varmasti, sillä Paimenhuilu itse oli sen hänelle ilmaissut.

Ja Paimenhuilu tiesi, ettei Vilhelmiina Puutiainen vielä tämänkään kuun viimeisenä päivänä puhuisi mitään maksusta. Hän tiesi sen varmasti, sillä hän tiesi Vilhelmiina Puutiaisen tietävän, että hän juuri nyt kirjoitti suurta romaaniaan, joka oli tuottava hänelle kultaa ja kunniaa, vaikka se kirjoitetaankin W.C.-paperille.

Mutta hän ei tietänyt, että Vilhelmiina Puutiaisen sydämessä oli syttynyt uusi tunne.

Ah, lukija arvaa!

Niin, se tunne oli rakkaus!!

Ja senkään tähden ei Vilhelmiina Puutiainen puhunut mitään vuokrasta.

6

Helkiö Paimenhuilun suuri romaani oli valmis.

Hän lähti tarjoamaan käsikirjoitusta kustantajalle.

Kustantaja katseli käsikirjoitusta kummastuneena. Hän piteli sitä varovaisesti näppiensä välissä ja kuin nuuhki jotain…

— Onhan… onhan se vain puhdas… mutisi hän.

— Ei, se on kirjoitettu täyteen, sanoi Paimenhuilu.

— Annan teille vastauksen jonkun ajan kuluttua, luettuani käsikirjoituksen, sanoi kustantaja.

— 'Se oli kuin sfeerien soinnun ikuinen lupaus avaruuden yössä vinkuen lentävälle maapallolle', siteerasi kirjailija kotiin palatessaan omaa romaaniaan, joka oli jäänyt kustantajan pöydälle.

— — —

Viikon kuluttua toi kustantajan juoksupoika paketin kirjailija Paimenhuilulle.

Paketissa oli rakkausromaanin käsikirjoitus.

Ensimmäisen liuskan ylälaitaan oli kustantaja sinikynällä kirjoittanut:

'Tämä paperi kelpaa mielestäni vieläkin alkuperäiseen tarkoitukseensa'.

Kirjailija Paimenhuilu tuijotti jähmettyneenä käsikirjoitusta, ja hänen silmänsä lukivat koneellisesti ensimmäistä eteensattunutta lausetta:

'Saatanallinen raivo istui ebenholtsinmustassa jalkapuussa hänen sydämessään ja kiristi kauheasti marmorinvalkeita hampaitaan…'

— — —

Helkiö Paimenhuilu meni naimisiin Vilhelmiina Puutiaisen kanssa.

Se suuri rakkausromaani ripustettiin huoneiston pienimmän ja salaisimman huoneen seinälle, ja herrasväki Paimenhuilu on nyt sen seitsemännessä luvussa. Paperi kelpasi todellakin vielä mainiosti alkuperäiseen tarkoitukseensa…

— — —

— Hahaha! nauroi Kenonen, kun kirjailija Lempo Sarvikas oli pistänyt käsikirjoituksen taskuunsa ja ilmeisesti tyytyväisenä kirjoitukseensa ja sen esitykseen juonut lasinsa pohjaan. — Se loppuniksi, mitä kustantaja vastasi, oli aivan paikallaan sille pirulle. Olisit pistänyt siihen sen haukkujasi oikean nimen!

— Oikea siinä onkin, sanoi hontelo nuori mies käärmeellisesti hymähtäen. Siinä ei ole muuta eroa oikeasta, kuin että hänen nimekseen on pistetty Asarias Pöllänen, kun hänen oikea nimensä on Sakarias Pöllänen. Mutta jokainen, joka hänet tuntee, tietää kyllä heti, ketä tarkoitetaan.

— Sinä olet kieltämättä ansainnut yhden ryypyn, sanoi hra Kenonen miettiväisesti, täyttäen hra Sarvikkaan lasin. — No, hurun-lurun nyt sitten! Et sinä aivan niin tylsä ole kuin miltä näytät!

VI